Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Juokseva puoliso


Juoksu-Unelma
 Share

Recommended Posts

Jäi mieleen toisessa ketjussa rönsynnyt juttu juoksuharrastuksen ja parisuhteen yhteensovittelusta ja ajattelin että olisiko oman ketjun arvoinen.

Juoksuharrastusta on itsellä takana nyt nelisen vuotta. Kuten toisaalla kerroin, aviomies on alusta alkaen suhtautunut hyvin kannustavasti. Nyt sitten, kun harrastus vie jo minulta kohtalaisen paljon aikaa, ja tilaa muutenkin ahtaanlaisessa suhteessa (=muutkin työ- ja perheasiat), niin välillä vaikuttaa vähän siltä että puoliso jo kaipailisi entisiä aikoja.

Onkohan tässä mitään olennaista eroa naisten ja miesten välillä. Sopeutuuko esim. mies naista hitaammin puolison aikaavieviin harrastuksiin. Paljonhan puhutaan siitä kuinka jos toinen puoliso rupeaa kehittymään ja kasvamaan jollain tavalla entisestä pois, toinen puoliso voi katsoa jääneensä sivuun ja ulkopuolelle.

Link to comment
Share on other sites

Olen huomannut, että monesti suhteen alkuaikoina nainen antaa paljon periksi. Kun lapsia tulee, nainen viihtyy kotona ja luopuu paljon omista menoistaan ja harrastuksistaan.

Miehet kyllä kannustavat naista ja ovat iloisia kun nainen saa elämäänsä jotain uutta. Kun lapset kasvavat, nainen haluaa löytää oman itsensä taas takaisin ja olla muutakin kuin äiti. Sitä ei sitten välttämättä kaikki parisuhteet kestä. Tai kestää, mutta saattaa aiheuttaa perheessä kakomista. Jos ei mies niin lapset.

Naisella monesti tulee tässä keski-iän kultaisessa kynnyksellä sellainen vaihe, että haluaa muutosta elämäänsä. Kun ei enää ole niin kiinni lapsissa, alkaa kyseenalaistamaan omaa elämäänsä ja miettimään, että mitä haluaa loppuelämältä. Haluaako sitä, että elämä menee samaa rataa ja tuntuuko, että taakse on jäänyt elämätöntä elämää. Se voi aiheuttaa ristiriitoja perheessä. Joku voi etsiä uuden rakkauden, harrastuksen, itsenäistyy ja alkaa tehdä omannäköisiä ratkaisuja elämässään.

Kun elämän suuret päätökset on tehty. Mies, asuinpaikka, ammatti, lapset jne..voi tulla tyhjä olo, että mitä nyt. Tässäkö tämä elämä nyt oli. Onko minulla enää muuta odotettavaa vai tässäkö nyt kykin. Elämä voi olla onnellista ja tasapainoista, mutta siihen kaipaa jotain muuta. Haastetta, jännitystä, tavoitetta, mitä vain, että tuntisi elävänsä jälleen. Ja ennen kaikkea itse elävänsä eikä elävänsä toisen kautta.

Rakastaminen on sitä, että antaa toisen kasvaa ihmisenä eteenpäin ilman, että häntä yrittää kahlita mihinkään muottiin. Ideaalia, mutta ei aina toimi. Itse en ainakaan siihen aina kykene. Luon helposti mielikuvan toisesta, millainen toivoisin hänen olevan. Se voi tuntua henkilökohtaiselta loukkaukselta kun toinen ei enää toimikaan sillä tavalla kuin viimeset 10 vuotta.

Toista ihmistä ei voi kahlita. Voi vain kasvattaa itseään ja oppia luottamaan, että muutos ei ole pahasta. Helppoa sanoa, mutta ei niin helppoa välttämättä toteuttaa käytännössä.

Toisen uusi harrastus voi pelottaa. Onko toinen kasvamassa irti minusta kokonaan. Onko hänelle tulossa uusi maailma ja uusi elämä, mihin itse en enää kuulukaan. On helpompi toivoa paluuta tuttuun ja turvalliseen menneisyyteen.

Onhan avioeroja tullut jopa sen takia, että puoliso on laihduttanut. Toinen ei ole kestänyt puolison muuttumista vaan on lähtenyt karkuun. Miksi sitten juoksu ei voisi aiheuttaa kriisiä perheessä. Kyse ei ehkä ole siitä harrastuksesta vaan siitä pelosta, että itse ei enää kuulukkaan niin isona osana omaan elämään.

Tai en tiedä. Koko tämä minun kyökkipsykologinen kirjoitukseni voi olla aivan tyhjää hömppää. Mutta uskon, että kumpikin sukupuoli voi reagoida toisen uuteen harrastukseen yhtä huonosti jos harrastus on alkanut suhteen kestettyä pidempään.

Link to comment
Share on other sites

Minulla ja avomiehelläni tilanne on ainakin vielä pysynyt hyvänä, sillä molemmilla on omat harrastuksensa ja systeeminsä. Ja usein homma toimii niin, että kun meikä painelee lenkille, niin ukko jää nyhräämään omien pienoismalliensa kanssa tai mitä nyt sitten tekeekin... :pallo

En tiedä, millainen tilanne mahtaisi olla jos kuvioissa olisi lapsia, voisi olla että sitten yhteistä aikaa löytyisi jo aika vähän... nyt vielä kun pilttejä ei ole, illat on aikaa huomioida toistaan. Päivät menee koulun kanssa ja ja maalatessa (juu, öljyvärisuti heiluu melkein joka päivä.. :silmät ) Ja huushollatessa...

Ja pyrin lenkille ennen kahdeksaa, että jää aikaa vielä touhuta muutakin... :pusu

Link to comment
Share on other sites

Hyvähän se on, että kummallakin on omat intressinsä, ja sitten myös yhteiset, niin kuin Ninni tuolla viisaasti ehdottikin, että miksei puolisoa voisi kutsua mukaan lenkille.

Kurppa ehdotti tuossa, että sitä vaikeampaa olisi hyväksyä toisen harrastus jos suhde on kestänyt pitkään. Me olemme olleet yhdessä jo kaksikymmentä vuotta. Ehkä tasapainoksi on muodostunut eräänlainen epätasapaino, kun miehen työ on aiemmin niellyt paljon yhteistä aikaa ja nyt olisi sitten tullut aika tasata puntteja.

Liikunta ei minulle ole villitys, vaan olen harrastanut monenlaista liikuntaa oikeastaan koko elämäni ajan. Monille kuitenkin tulee ikuisen nuoruuden etsintä mieleen neljän-viidenkympin kynnyksellä. Helpostihan sitä sitten omastakin puolisosta ajattelee, että senpä takia tuo nyt sitten hulluna hölkkää.

Suhteen alussa toisen ottaa vastaan ikään kuin pakettina, johon kuuluu tiettyjä osia. Jos ja kun nuo osat sitten ajan mittaan muuttuvat, lisääntyvät tai vähenevät, voi toinen tietenkin tuntea itsensä petetyksi. En minäkään lyönyt hynttyitä yhteen minkään työhullun kanssa.

Mutta suhteeseen tosiaan kuuluu sitä kasvamista ja roolista toiseen vaihtamista; ensin ollaan ehkä tyttö/poikaystävä, sitten ehkä avo/aviopuolisot, pian jo vanhempia ja sitten viimeiseksi kai pitäisi taas olla niin kuin tyttö/poikaystävä ja suoda toinen toiselleen omaa tilaa. Vaikeata voi olla sopeutua, varsinkin jos näkee kehitystä vain omassa roolissaan.

Link to comment
Share on other sites

Pidän äärimmäisen epätodennäköisenä, että viisitoistavuotinen taipaleemme kaatuisi mun juoksuharrastukseen. On kestetty huomattavsti järisyttävimpiä ongelmia...

Mun ukkeli on sellainen lähes stereotyyppinen nörtti, joka ei ole vuosikausiin harrastanut mitään liikuntaa. Ei ole koskaan tykännyt yhdestäkään urheilulajista. Sentään opiskeluaikoina oli huippukunnossa kun pyöräili Jyväskylää edestakasin, ja juoksikin joskus, kun oli kävellen liikkeellä ja myöhässä jostain :hehe

Nykyisin on melko rupukunnossa, ja oireilee monesta kohdin liikkumattomuuden ja näytepäätteen edessä kököttelyn takia. Eipä tuo silti koskaan valita mun urheilusta. Suurimman osan juoksuista hoidan kyllä huomaamattomasti. Joko yöllä tai samaan aikaan kun olen vienyt jonkun lapsista harrastukseen jne. Mitään tarmoa eikä yritystä mulla ei ole saada häntä mukaani urheiluun. Liikunnan riumu taidetaan oppia jo lapsena!

Takaisin alkuperäiseen kyssäriin. Mun mielipide on tämä: mistä tahansa harrastuksesta jne voi tehdä itselleen epäjumalan... mihin tahansa harrastukseen voi yrittää paeta muun elämän ongelmia... Jos tällaisia mahdollisia tausta-ajatuksia ei ole rehellisesti tutkaillut, niin ihan on mahdollista että suhde kaatuu vaikka toisen lenkkeilyyn.

Link to comment
Share on other sites

No pistetäänpä miehenkin kommenttia sekaan. Varmaan se on niin päin, että naiset helpommin hyväksyy miehen harrastukset, kuin toisin päin. Moni nainen varsinkin perheellinen uhraa helposti paljon enemmän omasta elämästään muiden vuoksi. Miehillä taas on se jokin kaipuu vähän muihinkin ympyröihin.

Meillä minun liikuntaharrastustani ymmärretään todella hyvin. Vaimo tietää, kuinka paljon saan harrastukseltani sisältöä elämään ja on kyllä todella joustava.

Olen miettinyt, mitä jos asia olisi toisin päin. Ei varmasti menis yhtä vaivattomasti. Toki tälläkin hetkellä vaimo on kuorossa ja minä muksujen kanssa kotona. Mutta enemmän minulla menee harrastamiseen.

Nyt kun vaimo on saanut uutta kipinää liikkumiseen, niin mielelläni jään kotiin, kun hän lähtee reippailemaan. Onhan siinä toki omakin lehmä ojassa ;) Mieluummin pikkasen treenattu, kuin sohvaperuna. Vuorotellen tuo sujuu, toinen lenkillä, toinen kotona.

Meillä lapset ovat vielä pieniä, eli elämässä siten tapahtuu koko ajan. Tuota "pysähtyneisyyden" aikaa ei vielä ole tullut, jolloin kaikki on ikään kuin valmista. Sitten varmaan tulee aivan uusia intressejä hakea sisältöä elämään ja tavoitteita, myös vaimolla. Mutta nykyisellään homma toimii ihan ok, täytyy olla tyytyväinen :heilutus

Link to comment
Share on other sites

Näin. On kuin omasta elämästä olis lukenut, varsinkin toi v.kurpan teksti. Yhteistä taivalta on takana jo 31 vuotta ja papin aamenestakin yli 26 vuotta. Totta on, että alussa sitä hyväksyy monenmoista ja jätttää tekemättä kaikenlaista toisen mieliksi, mutta kun ikää karttuu, niin kait se on elämän laki, että ajattelee, että tässäkö tamä.

Tällä hetkellä itsellä on tilanne, että mitä tästä eteenpäin. Tällaisena ei homma voi jatkua, kun työssä ei sais käydä, mutta palkka pitäis silti tulla. Toisten kanssa ei sais olla missään tekemisessä, ei puhua eikä itseään ajatella. Rapsuttaa vain tuota miehenkörilästä. Illat pitäis istua sohvalla sen vieressä ja keitellä kahvia, milloin kahvihammasta kolottaa. Ja mulle kun ei sellainen sovi.

Itse en ollenkaan kärsi siitä, että toinen on poissa kotoa, onpa se sitten luottamustehtävä tai harrastus. Mutta toinen on kulmikkaana, kun pitää tehdä kaksi lauantaita töitä, jotta sitten olisi pari arkipäivää vuoden aikana vapaata. Kyllä molempien pitäisi pystyä edes kunnolla hengittämään suhteessaan. Puhumattakaan siitä, että tapaisi ystäviä tai harrastaisi jotain. En todellakaan pistäisi pahakseni hänen liikuntaharrastuksiaan, sillä syytä olisi liikkua, mikäli haluaisi kelvollisen lopppuelämän. Totuuden nimissä myönnän, että terveellisyyden lisäksi juoksu on itselle pakokeino. Ilman sitä en varmaan jaksaisi. Mutta vaikeita on noi elämän peruskysymykset parisuhteessa.

Olen joskus aikaisemminkin jossain palstalla kirjoittanut tästä aiheesta. Ei toista voi omistaa, vaikka miten pitkään oltais oltu yhdessä. Juoksu-Unelma kirjoitti tuossa, että pitäisi suoda toinen toiselleen omaa tilaa. Olen täysin samaa mieltä. Ei elämä ole vain puolison kanssa olemista.

Tuosta helin kommentista on vähän vaikea sanoa mitään muuta kuin, että onkohan se ihan juoksusta kiinni. Kunto kun nousee ja muutenkin pitäisi olla pirteämpi. Olen itsekseni ajatellut, että kyllä se henkinen puoli ainakin itsellä on paljon , paljon tärkeämpi. Tiedä häntä.

Kyllä ainakin meidän huushollissa jo pelkkä painon pudotus on vaiheuttanut suunnattomia ongelmia. Ehkä toinen heikolla itsetunnolla varustettuna pelkää, että joku voi vaikka katsoa kahteen kertaan. Toisen kaikkinaista muuttumista on joskus todella vaikea hyväksyä. Miksiköhän? En todellakaan rakasta toisen jälkien siivoamista. Lavuaarissa on hammastahnaa, vaatteita jätetään sinne tänne, keittiö on kuin pommin jälkeen, kun isäntä on siellä vähän aikaa napostellut jotain suuhunsa. Eikös sekin ole välittämistä, että siivoaa jälkensä? Tässäpä taas tämä hellapoliisi ja kotikalkkaro sadatteli :paistinpannu :vihainen2 :vaimo

Link to comment
Share on other sites

Minusta hankalinta on tämän harrastuksen sovittaminen pikkulapsiperheeseen. Eli miehellä ei ole mitään harrastustani vastaan, mutta koska meillä on kolme lasta (kaikki alle 6), mun harrastamiseni on täysin riippuvaista miehen kotona olosta. Toistaiseksi ongelmia ei ole ollut ja mies on suhtautunut hienosti - taitaa ymmärtää, että jaksan koti- ja työrumbaa mielettömän paljon paremmin, kun pääsen säännöllisesti juoksemaan. Odotan silti kovasti aikaa, jolloin voisin harrastaa ihan vaan omine aikoineni, eikä lenkille pääsy edellyttäisi puolisolta mitään!

Link to comment
Share on other sites

Taidanpas minäkin laittaa vähän kommenttia... Meillä parisuhteen molemmat osapuolet on kovia liikkumaan, tosin tuo mun siippa liikkuu kyllä huomattavasti enemmän, mutta onhan hänellä aika erilainen taustakin: harrastanut ja urheillut pienestä asti kun taas minulla liikuntaharrastus on vasta muutaman vuoden vanha. Molemmat kannustetaan toisiamme ja treenaillaan yhdessä. Mulle tuo puoliso on ollut kaikkein suurin syy siihen, miksi innostuin ylipäätään juoksemaan ja miksi olen saanut nyt aloitettua saliharrastuksenkin. Hänellä taas ovat lajit tässä muutaman vuoden sisään vähän vaihtuneet, mutta paljon liikkuu edelleen, joten tuskin olen minäkään mikään jarru harrastuksille ollut.

Mua itse asiassa vähän hirvitti nuo sirpoksen ja v.kurpan tekstit. Tuttu on tunne, että kotona se on minun hommani tehdä kaikenlaista, pyykätä ja siivoilla jne. Kyllä kai se on jo pienestä asti iskostettu tyttälapsen päähän, että naisen homma on pitää kotia pystyssä ja mies tyytyväisenä. Mutta omasta mielestäni meidän suhteessa on melko hyvin saatu näitä oppeja rikottua ja jaettua vastuuta. Kyllähän minä oon se, joka meillä naputtaa enemmän siisteydestä ja valittaa jos joku asia on rempallaan, mutta molemmat ollaan yhtä paljon tekemässä kotihommia (tai yhtä vähän, välillä tulee vähän laiskoteltua...). Koskaan ei oikeestaan oo taidettu asiasta isosti puhua, mutta uskoisin meidän kummankin ajattelevan, että molemmilla on oma elämä ja omat intohimot, ja niitä saa toteuttaa. Ehkä tää on helppoa siksi, että meillä on melko yhtenevät intohimot, opiskellaan samaa alaa ja tykätään kumpikin liikkua. Parisuhteessa ei mun mielestä saa olla toisen palvelija, vaan suhteen pitää olla tasa-arvoinen.

Tulevaisuuteen kun katsoo, niin toivoisin tän asenteen pysyvän myös samana. Ollaan välillä puhuttu lastenhankinnasta, milloin se sitten tuleekin ajankohtaiseksi, ja mielestäni siinäkin ollaan melko lailla samaa mieltä, että kumpikin on sitten aikanaan yhtä paljon vanhempia, ei pelkästään äiti. Mua vähän kauhistuttaa välillä semmoinen huonon äidin syndrooma, josta naiset kärsii. Että jos yrität ottaa omaa aikaa ja huolehtia itsestäsi, niin oot huono äiti. Naisia syyllistetään (ja naiset myös itse syyllistävät itseään) siitä, jos he ottavat omaa aikaa ja laittavat itsensä välillä perheen edelle, että naisen pitäisi elää elämänsä perheen kautta. Minun mielestäni vetovastuuta pitää jakaa molemman vanhemman kesken, koska kummallakin on myös oma elämänsä. Isä on yhtä paljon vanhempi, ja tästä aion ainakin minä pitää kiinni!

Me ollaan kumpikin vasta reilut parikymppisiä, joten näkökulma on ehkä vähän erilainen kuin teillä "vanhoilla" konkareilla. En tiedä, olisko tässä jotain ikäluokkien välistä eroakin? Ajattelemisen aihetta tästä keskustelusta joka tapauksessa sai!

Link to comment
Share on other sites

Aloin tuota asiaa pohtimaan siksi tällaisen keski-ikäisen naisen näkökulmasta, koska tässä ikäluokassa on meneillään iso erobuumi tai ainakin usea pariskunta eroa miettii.

Olen näistä asioista paljon keskustellut naisten kanssa ja suhteen kompastuskivi on useasti juuri se, että nainen muuttaakin suhteessa rooliaan kun lapset kasvavat.

Omasta suhteesta voin sen verran kertoa, että olemme sen verran "uusi pari", kenelle lapset tulivat heti suhteen alkuvaiheeseen, että ei oikeastaan ole ollut koskaan aikaa edes ajatella, millaisia olemme kumpikin miehenä ja naisena, erillisinä yksilöinä. Härdelli on vielä pahimmillaan ja kummankin panosta tarvitaan täysillä pelkän arjen eteen päin viemiseen.

Roolit ovat muuttuneet sen verran, että alussa ollessani kotoa, olin riippuvainen toisesta. Toinen aikuinen perheessä toi ulkopuolisen maailman minulle kotiin. Helpotusta on aiheuttanut nyt se, että minulla on omaakin elämää ja odotukset toista kohtaan eivät ole enää niin suuret.

Juoksu ei ole siksi aiheuttanut kriisiä vaan helpottanut toisen elämää kun en ole enää niin riippuvainen toisesta.

Mutta puhuin ihan yleisesti aiheesta ja voi olla tosiaan, että se on täyttä kyökkipsykologiaa. Mutta toisaalta ihminen muuttuu iän myötä ja jos toinen ei ehdi matkaan ja kehity samalla tavalla suhteessa, voi edessä olla kriisi. Jos toinen jää symbioosivaiheeseen ja toinen haluaa itsenäistyä, on väistämättä edessä keskustelun paikka.

Itse olen jossain keskustelussa jo kertonutkin, että oman harrastuksen taustalla on eräänlainen kuolemanpelko ja elämän lyhyyden pelko. Tuntuu, että on tehtävä vielä jotain ennen kuin ikää tulee niin paljon ettei enää pysty. Nähtävästi en ole sinut vanhenemisen kanssa, koska olen halunnut koetella rajojani. Minua ei tyydyttänyt ajatus, että täytän 40 ja seuraava tavoite on kasvattaa lapset isoiksi ja tehdä työni kunnolla ja elää tuokaa laittaen ja lattioita luututen. Koin tuskaisen kriisin ennen 40 vuoden täyttämistä siitä, että eikö minulla enää ole mitään koettavaa. En halunnut uutta rakkautta, en enää lapsia, mutta olo tuntui tyhjältä. Kun kiire hiukan alkoi hellittämään tuntui, että haluan jotain ihan ikiomaa ja jotain sellaista, minkä eteen on tehtävä töitä. Ei mitään helppoa vaan jotain tavoitteellista.

Olisin toki voinut mennä mukaan kylän jumppakerhoon ja alkaa pitämään kuntoani yllä sillä. Mutta se ei riittänyt. Kaipasin jotain haasteellisempaa ja tavoitteellisempaa.

Mies on ollut tyytyväinen ratkaisuuni siinä suhteessa, että olen nykyään tasapainoisempi ja innostuneempi yleisesti ottaen kaikesta. Hänelle elämä on ollut helpompaa kun vaimo on innostunut jostain, eikä vain mieti, että tässäkö kaikki nyt oli.

Niin ja en enää nalkuta niin paljoa siitä, että aikaa menee tietokoneen rassaamiseen ja auton alla makoiluun. Hän on itsekin saanut tätä kautta tilaa hengittää omassa elämässään.

Mutta jos harrastukseni alkaisi viemään niin paljon aikaa, että arjen pyöritys jäisi pelkästään miehen niskoille, voisi edessä olla kova paikka. Joten toivon, että kykenen juoksemaan vielä seuraavat 10 vuotta, jotta pystyn silloin satsaamaan aikaa enemmän harrastukseen. Kumpikaan ei voi vaatia, että elämä pyörii hänen harrastuksen ympärillä. Neljä lasta vaatii kuitenkin vielä kaksi käsiparia ja kaksi syliä ja kaksi suuta puhaltamaan pipit pois.

Link to comment
Share on other sites

Hyviä ja viisaita kommentteja on tullut.

Olen joskus miettinyt itsekseni että meillä joilla ei ole lapsia parisuhteessa "joudumme" todellakin enemmän keskittymään yhteiseen arkeen toisen aikuisen kanssa, kun ei ole niitä yhtesiä lapsia joita voidaan ja joita pitää hoitaa ja huoltaa siinä useampi vuosi ja siihen meneekin paljon aikaa molemmilta ja toiselta ehkä enemmän ja usein juuri naiselta.

Meillä molemmat harrastaa ja tekee omia juttuja ja sitten on niitä yhtesiä juttuja, me oikeastaan sovitaan yhtenä päivänä että tänään istutaankin ja vietetään ihan kahdestaan vaan, ei mennä harrastuksiin vaan hoidetaan parisuhdetta niin. Me olemme kyllä muutenkin hyvin paljon yhdessä ja viihdytäänkin hyvin, ollaan sellasia kotona viihtyviä eikä oikein jakseta kaikenmaailman kissanristijäisissä ravata.

Molemmilla pitää olla omaa elämää, minulla on paljon sellaista mistä mies ei tiedä ja hänellä varmasti kanssa sellaista mistä minä en tiedä enkä haluakkaan sillä minusta juuri toisen ihmisen kunnioittaminen on sitä että vaikka me olemme aviopari en minä omista häntä millää muotoa eikä ole tarkoitus että kuljen ja nuuskin että kuka, mitä ja ketä.

Kumpikin tietää että luotetaan toisiimme ja sitä kannattaa vaalia eikä sen kanssa sovi leikkiä.

Minä tein kyllä jo suhteen alussa aika lailla selväksi juuri sen että minusta on sitten turha olla mustasukkainen sillä en todellakaan ole siitä imarreltu vaan en siedä sitä. Sekä minä vaadin että hän jatkaa harrastuksiaan koska minäkin meinaan jatkaa...kyllä siinä alussa vähän hän nikotteli mutta aika teki tehtävänsä ja hän oppi ilmeisesti pelinhengen ja huomasi itsekin että hänhän saa todella itsekin tehdä kaikenlaista eikä tarvi valmistella ja lahjoa minua mitenkään vaan jutella asioista.

Olen niin itsenäinen ihminen että en todellakaan ole tarvinnut miestä itselleni tauluja naulaamaan vaan halusin kumppanin jonka kanssa on arkikin juhlaa ja aika hyvin on mennyt. Mutta itsestäänselvyys ei toinen ikinä saa olla, eikä liian varma voi mistään olla!

Toiselle pitää muistaa aina välillä sanoa ihan keskellä arkea kuinka tärkeä ja rakas hän on :rakastunut2

Link to comment
Share on other sites

Johdantona tähän erään taiteilijan aforismi:

"Yhteiskunnassa on kolme instituutiota, jossa pakotetaan ihmisiä olemaan liian lähekkäin toisiaan liian ahtaissa tiloissa. Nämä ovat armeija, vankila ja perhe."

Meillä on porukassa viisi jäsentä, vanhin lapsista ekaluokkalainen ja pienimmällä vielä ekat synttärit näkemättä.

Ja vakavasti ottaen, myös meillä työnjako kotona perustuu ajatukseen, että kaikki hoitavat kotihommia. Samoin toinen ajatus on se että kaikilla tulee olla mahdollisuus harrastaa.

Kun aloitin juoksua, en ajatellut ollenkaan että joskun urheilisin näinkään paljon kuin tänään. Työni on onneksi sellainen, että pystyn tosi joustavasti rakentamaan työaikani. Esim. Koneen ääressä illalla/yöllä voi hommia tehdä. Tämä mahdollistaa ajoittain treenin päiväsaikaan.

Nyt sitten kun vaimo on lapsen jälkeen alkanut urheilemaan (jumppa) niin illat on kyllä aika hektisiä välillä. Eli kun on jumppailta niin koululainen viihtyy jo kaverin luona ja minä kuskaan esim. keskimmäistä jalkkiksessa pikkujäbä kainalossa.

Sitten kun on porukka saatu nukkumaan niin lähden usein juoksemaan/ kuntopyörän päälle. Tässä kohtaa onkin se suurin pulma. Joskus pitäisi olla aikuisten aikaa jutteluun ym. ja ihan vaan yhdessä oloon. Ja tämä aika kyllä on aika vähissä tai se sovitaan sitten etukäteen.

Meille onkin tullut tapa istua sunnuntaina illalla kalenterien kanssa ja sopia tuleva viikko yhdessä. Tämä on ollut tosi hyvä juttu.

Mutta tasa-arvolle homma perustuu. (ainakin jos minulta kysyy.... 8)

Jos tunneissa lasketaan tuo urheilu, niin kyllähän niitä minulle aika paljon enemmän kertyy....

Link to comment
Share on other sites

Mensongelle taputukset kun toit miesnäkökulmaa rohkeasti esiin. Toit esille sen, että monesti naiset juuri vaativat itseltään enemmän kuin lääkäri määrää tai miehelle tulee edes mieleen vaatia.

V. kurppa mainitsi kriisit. Meillä ei onneksi mitään kriisiä avioliitossa tämän juoksemisen takia ole, sanottakoon nyt sekin, mutta voimasuhteet ovat jollain tavalla muuttumassa. Ehkä ennakoin liikaa, ehkä en. Mutta tärkeätä lienee myös muistaa, että kriisi saattaa koskea myös juoksijaa itseään. Nimittäin, kun on nyt tässä ollut se osapuoli joka passaa, hoivaa ja vahtii enemmän kuin toinen, niin lasten kasvaessa ja itsenäistyessä voikin käydä niin että tuntuu kovalta kun ei enää ole niin tarvittu ja kaivattu. Mieskin on saattanut oppia siihen että tuota kiinnostaa vain lastenkasvatus, näin kärjistetysti sanottuna, ja paennut töihinsä tai autotalleihinsa etsimään sisältöä. Miehen paikkahan on nykyään epäselvempi kuin ennen. Tyhjän sylin syndroomaansa itse kukin sitten hoivaa tavallaan. Ehkä minulle on tilalle tullut tämä juokseminen. Nyt on vaikeata vielä sanoa onko näin.

Inna mainitsi mustasukkaisuuden. On totta, että se on hallitsemattomana pahinta myrkkyä mitä parisuhteeseen voi kaataa. Minussa mustasukkaisuus aiheuttaa välittömän paniikkipakoreaktion. Entisessä elämässä sain siitä tarpeekseni, ja ehkä nyt sitten tulee näitä ajankäyttö- ym. juttuja pohdituksi vähän jo ennakkoon, ettei taas sitten...

Link to comment
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
 Share

×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy