Jump to content
Juoksufoorumi.fi



Umpimähkä

Paras elokuva (tunnustus ja hehkuttelu)

Recommended Posts

22 tuntia sitten, Kylmää terästä kirjoitti:

Esim. jos Rockyn loppu ei tyydytä, se saattaa muuttua sellaiseksi, että Rocky voittaa suvereenisti mestaruuden eikä ota kuonoonsa.

 

Braveheartin kohdalla puolestaan tekoäly saattaisi muokata lopun sellaiseksi, että Wallecea ei kiduteta hengiltä, vaan hän pakenee prinsessan kanssa.

 

Eli jäit kaipaamaan yllä kuvatun kaltaisia loppuja mainittuihin elokuviin?

Share this post


Link to post
Share on other sites

En tiedä... Wallece on elänyt oikeasti, ja hänen kohtalonsa oli tuollainen kuin elokuvassa, vaikka tarina on pitkälti fiktiota. En väkisin hingu onnellista loppua elokuvaan, jos siinä vääristellään historiaa. Rockyssa puolestaan tuollainen karhea loppu sopii elokuvan tyyliin.

 

Eli en kaipaa, mutta varmaan moni on kokenut pettymystä noiden mainittujen elokuvien päättyessä, vaikkakin toisaalta Rocky saa tytön ja Skotlanti itsenäisyytensä. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ymmärrä vieläkään mitä hait kommentillasi jossa esittelit toisenlaisia loppuja elokuviin.

 

Kysyttäessä lempielokuvaa moni antaa vastaukseksi Rockyn tai Braveheartin, tai molemmat. Vaikea uskoa että tällainen henkilö olisi toivonut toisenlaisia loppuja.

 

Braveheartin olisi voinut lopettaa vaikka niin että päähenkilö istuu paskalla. Ei olisi vääristelty historiaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Parin vuoden päästä voit saada elokuvasi loppuun kohtauksen, jossa sankari istuu puuceessä. 

 

Elokuvien juonet ehkä muokataan katsojan mielihalujen mukaan, kuten artikkelissa sanottiin. Käsikirjoittajat, kriitikot jne. joutuvat työttömiksi. Katsojalle jää hyvä mieli eikä piiskattu olo. 

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites
3 tuntia sitten, Kylmää terästä kirjoitti:

Ennen vanhaan kun äiti tai isi luki iltasadun, sankari sai siinä prinsessan ja puoli valtakuntaa. Happy end. Jos sankarilta irtoaa puoli päätä, tulee lapselle pahat unet.

 

Muistan kyllä elävästi oman lapsuusajan iltalukemisen, jossa sikaa lihotettiin kesä ja teurastettiin jouluksi. Vieläkin paha mieli tosta tarinasta. 😄

  • Like 1
  • Haha 1

Share this post


Link to post
Share on other sites
46 minuuttia sitten, Umpimähkä kirjoitti:

 

Muistan kyllä elävästi oman lapsuusajan iltalukemisen, jossa sikaa lihotettiin kesä ja teurastettiin jouluksi. Vieläkin paha mieli tosta tarinasta. 😄

 

Ennen luettiin sadut paperillta ja lapset oli rautaa. Nyt on lapset paperia ja sadut tulee koneelta.. 🙂

 

 

 

 

06C71F5F-EE8D-4124-AAC9-BA9743A84DFD.jpeg

  • Like 1
  • Onnittelut! 1

Share this post


Link to post
Share on other sites

Rocky-elokuva ei ole sellainen kuin muistin. Se on parempi. Niin on pakko sanoa nyt, kun olen katsonut sen. Jokainen katsomiskerta poikkeaa tietysti edellisestä ja seuraavasta, elokuva on aina eri, kun sitä katsoo uudestaan, siitä löytää uusia puolia, ja niin edelleen, mutta tällaisesta ei ole kyse nyt.

 

Tuolloin tukena oli Maskulan tekemä arvio joka ei ole nyt tässä. Se on siellä missä kirjakin, eli kirjastossa, tai jossakin muualla. Arvio on niin lyhyt ja niin ison osan siitä haukkaa sappi, joka on vuotanut Maskulasta, että elokuvaa siitä ei löydy. Se ei mahdu siihen.

 

Katsoin elokuvan, käärin hihat, jaoin tähdet. Rocky on kahden tähden elokuva. Enempää ei tipu. Nyt annettu tähti saattaa seuraavan katsomiskerran aikana pudota kuin tähti taivaalta aamun sarastaessa. Kaksi tähteä (yhden tähden sijaan) voi hyvinkin selittyä sitä kautta, että elokuva on vanha. Vanhan elokuvan katsominen voi tuntua siltä kuin istuisi takkatulen ääressä. Riippumatta lajityypistä, kauhu, scifi, sarjatuli, jutustelu jossakin väsyneessä kartanossa, se saattaa rauhoittaa. Ja ehkäpä on vielä korostettava, että ei minkälainen tahansa vanha elokuva, vaan vanha värielokuva. Mustavalko- tai mykkäelokuva ei välttämättä tyynnytä katsojaa. Rocky-elokuva on sentimentaalinen, rautalankaa on käytetty rekka-autollinen. Tähtisadetta vähentää lisäksi elokuvan loppu. Ei tietenkään mikään yksittäinen vasen, osuma, tai Adrian-huuto vaan se, että kaikki mitä on kylvetty pitkin elokuvaa murskaantuu iskujenvaihdon aikana - eikä elokuvaa pelasta edes halaus. Katsottiinpa sitä draama- tai urheiluelokuvana, niin loppu vie siitä ilman ja se pörisee lattialle kuin ilmapallo. Koska vilkaisen sitä jäljempänä kuin se olisi urheiluelokuva, kerron nyt, miten siitä olisi saatu parempi draamaelokuva. Se on draama-, ei urheiluelokuva. Toisella tavalla rakennettu loppu olisi tuonut siihen uskottavaa ihmiskuvausta. Päähenkilö makaa sängyssä ottelun aattona ja kertoo tavoitteen. Tavoitteen toteutuessa hän on vihdoinkin muutakin kuin hampuusi kadunkulmassa. Kun katujen tallaaja on sitten jotenkin pystyssä vielä viimeisen erän jälkeenkin, ensimmäisenä mielessä on nainen. Epäuskottavaa. Vai pitääkö se että ottelu unohtuu saman tien ja katse alkaa etsiä naista tulkita niin että päähenkilö on nyt täyttänyt miehen saappaat ja kelpaa naiselle? En tiedä. Aika lailla rehvakkaasti päähenkilö vikittelee samaa naista elokuvan alussa. Toinen on ujo, toinen ei. Sillä, että ottelussa kaikki iskut menevät perille, ei ole mitään väliä nyt. Tätä elokuvan ilmiselvää ongelmaa käsitellään myöhemmin. Mutta jos on juuri tapellut viisitoista erää raskaansarjan maailmanmestaria vastaan, ei huuda naisen nimeä, oli nainen kuinka rakas tahansa. Uskottavampaan ihmiskuvaukseen olisi päästy, jos päähenkilölle olisi suotu levollinen, rauhallinen hetki rakkaimman henkilön, eli itsensä, kanssa.

 

Elokuvan nimeäminen urheiluelokuvaksi on aavistuksen hankalaa, siksi en sitä tee. Minkälainen elokuva urheiluelokuva on, mitä siinä täytyy olla jotta se on urheiluelokuva, miten urheiluelokuva eroaa elokuvasta jossa on urheilijoita, jossa urheilu on vahvasti mukana? Sivuutan vaikeat kysymykset ja totean, että jokainen elokuva, jossa urheillaan, on ehdotus urheiluelokuvaksi. Tekijöiden on tietysti täytynyt tehdä juuri urheiluelokuva. Jos tekijöiden tavoitteena ei ole ollut urheiluelokuva mutta loputuloksena on urheiluelokuva, he ovat epäonnistuneet. Elokuva tuskin on kovin hyvä. Katsotaanpa Rocky-elokuvaa. Elokuva käynnistyy nyrkkeilyottelulla. Iskuja tarjotaan, niitä otetaan vastaan. Ei mitään ihmeellistä. Ottelijat nuolevat haavoja pukuhuoneessa, jonne pölähtää promoottori, joka jakaa rahat ja sanoo että lääkäri tulee kohta. Kuin ohimennen kerrotaan, että laji on raju. Lääkärin jälkeen seuraava ammattikunta on nimittäin pappi. Sitten on jo vitsit vähissä. Urheiluelokuvassa on ilman muuta tuotava esiin lajin ydin. Nyrkkeily ei ole kestävyysurheilua vaan rajua urheilua. Rocky istuu baarissa ja kuvaruutu rahisee. Kun Creed puhuu, mieleen tulee Paavo Nurmi, joka sanoi vanhoilla päivillään, että taide ja tiede ovat arvokkaita, urheilu on turhaa. Pojat, älkää urheilko. Tämä on tietysti totta. Maailmanmestari puhuu taas. Sentimentaalinen kansa, Creed sanoo tarkoittaen amerikkalaisia. Creed olisi voinut puhua yhtä hyvin suomalaisista. Urheilu, jos mikä, tietysti vastaa tähän huutoon. Siksi se on suosittua. Nyrkkeilymaailmassa selibaatti on osa valmistautumista kilpailuun eli otteluun. Naisen tilalle tulee vastustaja. Rocky torjuu jyrkästi Adrianin lähentelyn. Elokuvassa kohtaukset ovat kuitenkin oudosti niin, että ensin on tämä pääparin yhteenotto ja vasta sen jälkeen siirrytään salille, jossa valmentaja kehottaa pysymään erossa eläinkaupan naisesta. Miksi kohtaukset on pistetty tähän järjestykseen? Jälkimmäinen kohtaus alkaa lupaavasti. Säkkiä hakataan; valmentaja näkee puutteita Rockyn jalkatyöskentelyssä. Naru kiinnitetään jalkoihin. Samassa paikalla on kaksi nimikirjoituksen pyytäjää (jotka ovat hiipineet saliin heti kohtauksen alussa). Valmentaja karjuu nimikirjoituksen pyytäjät pois ja heti perään totuuksia naisista. Sitten Rocky suuntaakin kohti kotia, ja siellä nainen odottaakin. Miksi tuhotaan lupaavasti alkanut kohtaus? Siksi että harjoittelukuvauksia käytetään tarinankerronnan välineenä, ne kertovat tarinaa. Mutta tarina ei ole urheilutarina vaan se toinen tarina. Nyrkkeily on äärimmäisen vaativa laji, on osattava nyrkkeillä, on harjoiteltava kovaa. Elokuvassa ei syvennytä ollenkaan tähän. Elokuvassahan on musiikkivideo. Urheilijan ja valmentajan suhteen käsitteleminen on tärkeää. Urheiluelokuvassa on käsiteltävä urheilijan ja valmentajan suhdetta. En oikein tiedä, ottaako elokuva haasteen vastaan. Ehkä ei, koska se ei ole urheiluelokuva. Vaikka Suomessa, varsinkin yleisurheilun puolella, korostetaan että valmentaja on olemassa urheilijaa varten, totuus lienee, että valmentaja valmentaa saadakseen jotain. Jotta valmentaja saisi muutakin kuin tyhjää, urheilijan on sitouduttava tehtävään. Elokuvassa on oivallus. Vaikka en ole ihan varma, mikä pistää Rockyn hakkaamaan ruhoa kylmiössä, pistän sen, että ruhoa hakataan - siinä ja myöhemmin - tyytyväisenä merkille. Urheilijat ja valmentajat ovat aina keksineet omituisia ja hassujakin kunnonkohotuskeinoja. Oivalluksesta ei ikävä kyllä voida puhua, kun elokuva ilmoittaa nyrkkeilyn olevan showta. On se sitäkin. Monelle laji-ihmiselle ja fanille se on jotakin elämää suurempaa. Maailmanmestarin ja Rockyn välinen ottelu on katastrofi. Kun iso viritetty mies lyö, iskut ovat niin painavia että kohde on hyvin pian pelkkä rätti. Yliampuva ottelu voisi tietysti olla kritiikki nyrkkeilyä kohtaan joka on äärimmäisen brutaali laji ja näin ollen epäsopiva ihan jokaiselle ihmisyksilölle. Mutta sitten pitää kysyä vihjaako elokuva tähän suuntaan. Kuten on käynyt ilmi, elokuvassa tuodaan esiin lajin väkivaltaisuus, sitä ei suositella, tyhmien laji, mutta mielestäni ottelun tarkoitus on vain saattaa elokuva loppuun. Se on tökerösti ja mielikuvituksettomasti tehty. Jotta ottelu voisi olla tiukka puheenvuoro nyrkkeilyä vastaan, mojovien iskujen pitäisi pudottaa nyrkkeilijä kanveesiin. Näin ei käy. Nyrkkeilijä on ottelun jälkeen erittäin toimintakykyinen. Ihmeellinen urheilija. Minä kun saavutan tavoitteen, polvistun ja suutelen juoksurataa. Se on minun hetkeni.

  • Like 1

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaikka en olekaan haalinut aineistoa josta voisin poimia esimerkit, jos niitä kysyttäisiin, jatkan. Vertailen scifielokuvista kirjoitettuja kritiikkejä kritiikkeihin, jotka on kirjoitettu urheilullisista elokuvista, eli urheiluelokuvista ja elokuvista joissa urheillaan. Leimallista on, että scifielokuvien kritiikeissä elokuvan luonnontieteellinen tarkkuus saa sijansa, kriitikko kommentoi sitä. Tarkastellessaan urheiluelokuvaa (tai elokuvaa jossa urheillaan) kriitikko ohittaa lainalaisuudet, sanaakaan ei saa asia.

 

Onko se ongelma, kriitikoiden tapa toimia? En tiedä, ja ajattelen niin että kriitikot ovat ammattilaisia jotka tietävät miten elokuvia pitää arvioida ja että jos elokuvassa on epäkohta joka pitää nostaa esiin he niin tekevät. Voin tietenkin yrittää arvata miksi urheiluelokuvien arviot ovat sellaisia kuin ovat. Kriitikoita ei ehkä kiinnosta urheilu, eivätkä he koe sitä niin tärkeäksi, että jaksaisivat perehtyä. Käy niin kuin usein: kun jokin ei kiinnosta, niin sen ohittaa aina. Tästä voi tietenkin seurata se, että katsoja pettyy: realistinen elokuva sisältääkin älyttömyyksiä. Tällainen elokuva on tietenkin muotopuoli. Lisäksi liioitellut urheilukuvaukset pönkittävät kuvaa urheilusta pöhkönä toimintana; ja toisaalta kuva urheilusta sankarillisena toimintana vahvistuu.

 

Katsoin Hymyilevän miehen ja luin kotimaisia kritiikkejä. Erityisesti Savon Sanomien tuotosta on pakko kommentoida. Osan elokuvasta lohkaisee painonpudotus, ja päähenkilö yrittää päästä ylimääräisistä kiloista eroon vimmaisesti - jos niin voi sanoa, sillä elokuvassa kaikki ikään kuin vain tapahtuu. Sen että päähenkilö istuu saunassa vaatteet päällä pitäisi hymyilyttää. Kriitikko on löytänyt elokuvaan humoristisia sävyjä aivan outoa reittiä pitkin. Katsoin elokuvan ensin, luin kritiikin sitten, joten on täysin mahdollista että jos katsoisin elokuvan uudestaan löytäisin humoristisia sävyjä sieltä mistä kriitikkokin. Ehkä kriitikon silmä on tarkempi kuin katsojan. En aio katsoa elokuvaa uudestaan. En nimittäin tiedä mistä etsisin humoristisia sävyjä. Päähenkilö saunoo vaatteet päällä useammin kuin kerran, muistaakseni. Vaikka yksittäisten kohtien etsiminen ja tarkistaminen käy kuin leikki, nopeasti ja helposti, aikaa kuluisi. Nousevatko humoristiset sävyt eriparisuudesta joka syntyy kun istutaan saunassa vaatteet päällä, vai kuuluuko ääni joka ei sovi tilanteeseen, kenties musiikki ja kuva ovat ristiriidassa, vai tapahtuuko jotakin? Irrallaan lilluva virke jättää tulkinnanvaraa: "Painonpudotus saa humoristisia sävyjä, kun Olli istuu kuumassa saunassa vaatteet päällä."

 

Painonpudotus on oikeastaan parasta mitä elokuvassa on. Se on keskuksena monelle hienolle juonteelle. Se toimii kontrastina päähenkilön järveen astelemiselle. Kun päähenkilö menee uimaan kuva on mitä hienointa.

 

Punnituksessa päähenkilö joutuu riisutumaan ilkosilleen. Että irtoaa painonpudotuksesta huumoriakin.

 

Hesarin kritiikissä mainitaan että katsoja imaistaan mukaan tavallisen suomalaisen miehen elämään. Näin käy. Aluksi ja varmaan myöhemminkin siirrytään tilanteesta toiseen nopeasti. Kriitikko muotoilee niin - "Ääni, hiljaisuuden muuttuminen rankkasateeksi, on olennainen osa sielläolon tuntua." - että jouduin ihan miettimään. Ei ole ehkä tarkoituskaan että katsoja seuraa päähenkilön silmin maailmanmenoa. Minä ainakin katselin täysin ulkopuolisena päähenkilön kulkua. Kriitikon mielestä elokuva on timantti. Välillä siirrytään tyttöystävän matkaan. Lopussa, kun kihlattu kulkee stadionilla ja istuu katsomossa, rakentuu yleisöpaljouden tuntu.

 

Toinen kriitikko tulkitsi elokuvan iskevän alun niin että se ennakoi nyrkkeilyottelua. En ole samaa mieltä. Elokuva pikemminkin hylkii nyrkkeilyä. Nyrkkeily on tietenkin kelpo vertauskuva elämälle. Tässä elokuvassa kaikki nyrkkeilyyn liittyvä on kuitenkin ohi nopeasti. Ottelukin kestää vain hetken. Nyrkkeily on pakollinen paha niin elokuvassa kuin päähenkilön elämässä, eikä se kasva symboloimaan mitään. Ottelu on hyvin tehty. En osaa moittia. Mukava mies tietenkin hoputtaa kukkakimppua vastustajalle.

 

DVD:n oheismateriaalina on dokumentti: Suomen ensimmäinen ammatilaisnyrkkeilyottelu. Dokumentissa seurataan valmistautumista tapahtumaan ja otteluun ja sen illan ottelut tai ainakin otteluita. Ottelun olin nähnyt, siis juuri ottelun joka on dokumentissa. Ilmo Lounasheimo selostaa. Kun toinen erä alkaa, selostaja sanoo kertovansa nyt nopeasti mitä ottelussa tapahtuu; voimme sitten keskittyä seuraamaan mitä ottelussa tapahtuu, ratkaisun hetket. Selostaja kertoo nopeasti. Sitten hiljaisuus. Nyrkkeilijät nyrkkeilevät. Huikeaa. Huikea selostus. Dokumentti vaikuttaa niin mielenkiintoiselta että se täytyy katsoa joskus kokonaan. Kelasin sen läpi, koska halusin nähdä ottelun. Halusin tarkistaa menikö se niin kuin elokuvassa. Meni. Kukkakimppukin ojennettiin. En edes osannut yhdistää selostusta ja ottelua.

 

Siirrytään elokuvaan. Harjoittelukuvaukset - päähenkilö harjoittelee - eivät ole mieleenpainuvia. Mutta koska elokuvassakin tehdään dokumenttia ja koska kamera pyörii miltei aina kun harjoitellaan, voi ajatella että hengettömät harjoittelukuvaukset eivät pyrikään kuvaamaan totista harjoittelua. Päähenkilö vain poseeraa kameralle.

 

Tämä on hyvä elokuva. Annan kuitenkin vain kolme tähteä. Hymyilevä mies on Juho Kuosmasen ensimmäinen täyspitkä elokuva. Tämän elokuvan lisäksi olen nähnyt ohjaajan tuotannosta tunnin mittaisen Taulukauppiaat. Taulukauppiaita voisi kuvailla elokuvaksi jossa läikähtelee myös valo. Hymyilevässä miehessä valoa on liikakin.

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos Hymyilevän miehen keskeisin henkilö on pelkkä tyyppihahmo, joka käyttää ne vuorosanat, jotka kotimaisen rakkauselokuvan päähenkilön kuuluu käyttää ja joka tekee ne liikkeet ja eleet, joita on nähty kotimaisissa rakkauselokuvissa jo ihan liikakin, Kuin raivo härkä repii päähenkilönsä rinnan ja varmaan vatsankin auki ja tuo valkokankaalle (tai siis televisioruutuun) miehen joka on lihaa ja verta. Se on tutkielma miehestä joka turvautuu väkivaltaan kehässä ja sen ulkopuolella. Nyrkkeilyelokuva se ei ole, mikäli nyrkkeily ymmärretään niin kuin yleensä, että se on urheilulaji eikä esimerkiksi tapa kommunikoida naisten, sukulaisten ja maailman kanssa.

 

Elokuvan yksi heikkous on mielestäni se, että se mistä kaikki on alkanut, eli lapsuus, sivuutetaan kokonaan. Tarina jatkuu ikään kuin väärään suuntaan. Kun elokuvan vaikuttavimmat jaksot ja kohtaukset osuvat siihen vaiheeseen, kun LaMotta ei ole vielä lihonut, loppupuoli tuntuu jopa vähän turhalta. Myönnän että tässä kuuluu hiukan vasemmistolainen ääni. Haluamme tietää, miksi miehestä tuli tuollainen. Emmekä vain halua tietää vaan tiedämme. Siitä tuli sellainen siksi että yhteiskunta oli sellainen.

 

Elokuvan komein jakso alkaa, kun LaMotta virittää telkkaria ja juttelee veljensä kanssa, ja päättyy, kun LaMotta pieksee veljensä. Vaimon ehtii piestä siinä välissä. Toinen on elokuvan viimeinen nyrkkeilyottelu jossa LaMotta anelee nyrkiniskuja naamaansa. Se kohta, jossa LaMotta ensin pyytää ja lopulta saa nyrkiniskuja naamaansa, on kyllä koominenkin. Mutta tämäpä (tämäkään) ei ole nyrkkeilyelokuva. Siihen pujotettuna se kohta on paikkansa löytänyt. En avaa mistä siinä on kyse.

 

Kuin raivo härkä on äijäelokuva. Siinä kun on ne gangsteritkin.

 

Yhtä väkivaltainen henkilö seikkailee Lars von Trierin elokuvassa The House That Jack Built. Suuren suosikkini viimeisin työ ei ole yhtään sen enempää sarjamurhaajaelokuva kuin Scorsesen ohjaus on nyrkkeilyelokuva. Se on omakuva, ohjaajan testamentti, tai vitsi.

 

Päähenkilö, Jack nimeltään, ampuu metsästystornista lapsia, mitä on tietenkin vaikea katsoa. Elokuvassa filosofoidaan muun muassa tikku-ukkojen avulla ja ennen tätä, kun päähenkilö ampuu lapset, selitetään kuin pikkulapselle jotakin eläinten perhekäyttäytymisestä. Kun väkivalta on kuvattu piinallisen tarkasti ja hyvin ja kun filosofointi ja asioiden pyörittely on ala-astetasoista ja kökköä, syntyy häiritsevä ristiriita. Tanskalainenhan käyttää musiikkia monesti niin että kun näytetään kauheita asioita musiikki on kaunista.

 

Elokuvan lopussa, kun päähenkilön taival alkaa olla ohi, katsojalle näytetään kerrassaan hienoja kuvia, jotka eivät tietenkään ole oikein mitään, kun niitä katsoo kotikatsomossa, joka on kovin vaatimaton. Ennen tätä maalauksellista jaksoa kamera kulkee monesti lähellä henkilöitä ja tilat ovat ahtaita, auto, asuntovaunu ja pieniä huoneita.

 

Päähenkilö on neuroottinen, kärsii pakkoneurooseista. Tätä kautta päähenkilö tulee lähemmäksi katsojaa, inhimillistyy olennoksi, joka ei ole vain kylmä tappaja, kone. Kun päähenkilö poistuu näyttämöltä, ei vielä lopullisesti sillä elokuva ei pääty tähän kohtaan, katsoja ei huikkaa että tervemenoa, vaan se poistumisen hetki on koskettava. Näin, vaikka kaikki on ollut ja on siinä niin groteskia.

 

Näiden kahden lisäksi katsoin kolme Zvjagintsevin elokuvaa. Yle Areenassa oli ohjaajan koko tuotanto. Leviathan oli jo tuttu, jätin sen väliin, ja lisäksi pisimmän elokuvan, joka ei oikeastaan tuntunut kovin kiinnostavalta. Ohjaaja haluaa selvästi tuoda lasten kautta esiin viestiään. Elokuvissa on lapsia. Ja ohjaajalla on viesti. Tarkoitan nyt sellaista yhteiskunnallista viestiä. Jokaisella kai jokin viesti on. Esikoiselokuva tosin on Tarkovskilta vaikutteita saanut hämärä tarina (Tarkovski ei kyllä ole kovinkaan tuttu). Mies ilmestyy yllättäen kahden pojan elämään ja lähtee poikien kanssa retkelle, määränpäänä mystinen saari. Mies on siis poikien isä. Eikä ilmeisesti osaa kommunikoida muulla tavalla kuin käskyttämällä sotilaallisesti. En tiedä. Omituisesti tehty henkilö. Huono näyttelijä, huono henkilöohjaus, tai käsikirjoituksessa on puutteita. Molemmat pojatkin tuntuivat aluksi epäluontevilta, mutta kun elokuvan viimeiset minuutit pyörivät, teki mieli sanoa, että elokuva on hyvä. Jelanakin oli pieni pettymys. Henkilöt jäivät etäisiksi. Sama ongelma kuin katsoessani Hymyilevää miestä. En jaksanut välittää mitä henkilöille tapahtuu. Zvjagintsevin elokuvat ovat vähän tällaisia. Tämän elokuvan kohdalla kävi kuitenkin niin että elokuva tuntui alusta loppuun valjulta. Jos kohta on sanottava että loppu paketoi elokuvan niin että valju on väärä sana kuvaamaan elokuvaa. Rakkautta vailla jakautuu kahteen osaan. Ensin avioeroa tekevät vanhemmat riitelevät, paneskelevat uusien kumppanien kanssa ja vilkuilevat kämmenen kokoista ruutua. Sitten poika katoaa. Elokuvan toinen tunti etsitään poikaa. Viranomaiset eivät tietenkään tee mitään, mutta niin sotilaallinen oli se kansalaisten muodostama etsintäpartio, että piti ihmetellä, halutaanko nyt sanoa jotain. Elokuvan melkeinpä viimeinen kuva on sellainen että nainen juoksee juoksumatolla, yllään Venäjän tunnuksin koristeltu verryttelypuku. Hieno lukaali, parveke, juoksumatto siis parvekkeella. Talvi. Nainen pysähtyy ja katsoo kameraan. Sen jälkeen näytetään viereistä katua ja puuhun kiinnitetty kadonnut-ilmoitus. Sitten näytetään puun oksiin, ei sama puu, takertunut sellainen muovinen varoitusnauha jota voidaan käyttää vaikka silloin kun pitää eristää jokin alue. Aivan elokuvan alussakin nauha näkyy. Poika nappaa sen, ilmeisesti saman puun juurelta. Sillä, onko puu sama vai ei, ei ole varmaan väliä. Puu ei ole varmaankaan oleellinen elokuvaa tulkittaessa. Ei, vaikka elokuvassa metsässä liikutaankin. Zvjagintsevin elokuvat ovat hitaita ja jylhiä, karujakin. Sellaisia joista suomalaiset ehkä pitävät.

Share this post


Link to post
Share on other sites

On pakko heittää vielä pari kommenttia Hymyilevästä miehestä sillä se valittiin vuosikymmenen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Katsoin sen uudestaan.

 

Toista katsomiskertaa ei välttämättä tarvita, sillä elokuvan sanottava aukeaa aika helposti, eikä tämä ole moite.

 

Tärkeä tekijä tässä on elokuvan rakenteellinen idea, toisto. Alussahan maailma tulee väliin auton muodossa. Kun pitää päästä naisen luokse, auto ei meinaa käynnistyä. Sitten se ei käynnisty ollenkaan. Ei hätää, päähenkilö ja nainen hyppäävät (saman) pyörän selkään. Ihanaa.

 

Kun puolivälin kohdalla, ehkä hiukan sen jälkeen, päähenkilö tarttuu puhelimeen, jokainen tietää että nyt ei tilata maksullista naista - joka piristäisi tylsää ja pitkäveteistä urheilijaelämää. Tällainen yllätyksettömyys voisi tietysti johtaa haukkuihinkin, mutta ei tämän elokuvan kohdalla. Tämä elokuva ei kestäisi tällaista yllätystä, siitä tulisi löysä ja tasapainoton.

 

Yksi turha polku siinä kuitenkin on. Se on se, kun pistäydytään Linnanmäellä. Tädit molskahtavat altaaseen, ja myöhemmin päähenkilö käy vilkaisemassa tätiä joka nyyhkii ja irrottaa peruukin päästään. Linnanmäki-kohtaukset olisi voitu jättää pois, elokuvasta olisi tullut tiukempi. Tilalle olisi voitu tyrkätä niitä sponsoreiden illallisia. Päähenkilö ei varmaan viihdy missään mutta ei ainakaan niissä tilaisuuksissa. Linnanmäki-kohtaukset ovat turhia siksikin että ne eivät syvennä päähenkilön kuvaa.

 

Nimenomaan päähenkilön sisäinen kamppailu jota ihan varmasti elokuvassa halutaan tuoda esiin, ei välity. Se, että nainen toteaa päähenkilölle, kun päähenkilö on paennut kaupungista, että jokainenhan jotain miettii, kun päähenkilö seisoo pölkkynä, ei riitä perustelemaan päähenkilön paperinukkemaisuutta. Kasvoja totta kai näytetään ja ilmeitä näkyy, mutta tämä ei riitä.

 

Jotain olisi pitänyt keksiä lisää. Kun päähenkilö pakenee junalla naisen luokse, kuvataan kaukaa kuinka päähenkilö nukkuu röhnöttäen pöydällä. Elämä tietysti väsyttää, urheilijaelämä erityisesti. Mutta nyt on väärä paikka levätä.

 

Erityisen mielenkiintoista oli seurata päähenkilöä, kun tämä, manageri-valmentaja ja pari ipanaa vierailevat isojen kihojen luona kartanossa. Hiljaisuus ja rankkasade vuorottelevat. Hienosti tehty. Mutta kun päähenkilö ja yksi kihoista seisovat eteisessä, koko jakso lässähtää. Se on sellainen jakso jossa auto karauttaa pihaan ja manageri häippäsee anelemaan rahaa, takapenkillä lasten keskellä istuvan päähenkilön ääni kyllä kuuluu mutta päähenkilö on kaukana, ja tästä sitten kohta päähenkilö on sisällä pylvään takana kuuntelemassa kun kihot ja manageri keskustelevat, ja sitten seisoskellaan eteisessä; ja jonka aikana ollaan päähenkilössä kiinni mutta ei kuitenkaan. Päähenkilö on kuullut kihon sanovan että Mäkihän on kommunisti, mutta tämä ei motivoi mitään, sillä tähän kommunistiasiaan ei (elokuvassa) enää palata. Sen sijaan päähenkilö selittää myöhemmin naiselle että minulta odotetaan niin paljon, entä jos epäonnistun. Se, että vierailu kartanolla on ollut ahdistava, voidaan lukea siitä, että kun päähenkilö on päässyt pois kartanolta, hän tarttuu puhelimeen. Sen jälkeen päähenkilö näkee näyteikkunassa kuvan jossa hän seisoo vieraan naisen kanssa mainostamassa pukua. Päähenkilö häippäsee rakkaansa luokse. Ja aiemmin, illallisilla, ennen kuin päähenkilö tarttuu puhelimeen, hän näkee kankaalla rakkaansa (kuvaa dokumentista).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Join the conversation

You can post now and register later. If you have an account, sign in now to post with your account.
Note: Your post will require moderator approval before it will be visible.

Vieras
Vastaa tähän ketjuun...

×   Pasted as rich text.   Paste as plain text instead

  Only 75 emoji are allowed.

×   Your link has been automatically embedded.   Display as a link instead

×   Your previous content has been restored.   Clear editor

×   You cannot paste images directly. Upload or insert images from URL.


  • Ketjua lukevat   0 members

    Ketjua ei tällä hetkellä lue kukaan jäsenistä



×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy