Jump to content
Juoksufoorumi.fi


Sign in to follow this  
tyrsky

Miten juoksuharrastuksenne sai alkunsa?

Recommended Posts

Olen aikaisemmin pitänyt juoksemista hieman(?) hullun hommana. Oma isäni on harrastanut juoksua kohta 30 vuotta, lapsuudesta muistan vähän "omituisen" isän, jonka lenkkivaatteet löyhkäsivät pesuhuoneessa, jos ukko ei ollut lenkillä, niin hän tn. oli lukemassa Juoksija-lehteä. Isäni lenkkeily alkoi vain hetken mielijohteesta, kuten minullekin kävi. Viime kesänä kaverini oli innostunut aloittamaan lenkkeilyn laihdutuksen tueksi, minä tarjouduin kaveriksi lenkille sen kummempia miettimättä asiaa. Kaveri luovutti parin viikon kuluttua, meikäläinen jatkoi norsuna puuskuttamista syrjäisillä metsäpoluilla (toivoin, ettei kukaan vaan tulisi vastaan ja näkisi:hali_hehe:). Unelmani on nyt, että minäkin vielä eläkeiän kynnyksellä jaksan laittaa lenkkarit jalkaan ja juosta. Olisi mielenkiintoista kuulla tarinoitanne siitä, miten ja miksi olette juoksuharrastuksenne aloittaneet?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kesäkuussa 2006 tapasin ystäväni, joka lenkkeili ahkerasti (siis silloin mielestäni ahkerasti, kun kävi lenkillä kerran viikossa) ja koska hän näytti niin hyväkuntoiselta kokonaisvaltaisesti, ajattelin minäkin kokeilla. Seuraavana päivänä juoksin 45 minuutin verran ja siitä se lähti liikkeelle eli jäin heti koukkuun. Aluksi tosin kävin lenkillä vain pari kertaa viikossa, kun juoksu oli sen verran rankkaa puuhaa. Aikaisemmin olin vain käynyt kävelyllä ja joogannut.

Tosin jäin myös koukkuun avantouintiin, kun sitä ihan melkein vahingossa kokeilin kerran tammikuussa ja niin jäin myös joogan koukkuun, kun menin mielenkiinnosta astangajoogan alkeiskurssille.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tästä on jossakin historian hämärissä olemassa joku ketjukin muistaakseni, mutta ei jaksa kaivaa...

Eli menköön kertauksena ja opetuksena:

Elettiin vuotta 1991 tai 1992. Lama-aika oli syvimmilläään ja työpaineet sen vuoksi firman talousvastaavana ylimmillään. Työskentelin ja työskentelen edelleenkin alalla, jolta Puolustusvoimat varaa henkilöstöä omaan kriisiajan käyttönsä, eikä näiden henkilöiden tarvitse osallistua kertausharjoituksiin. Firmaan tuli henkilöstövarauspyyntö Sotilasläänin esikunnasta ja minähän huomasin saavani kätevästi viikon palkallista vapaata ilmoittautumalla vapaaehtoisena kertaushrjoituksiin(!).

Seuravana päivänä alkoi hieman jo kaduttaaa, kun huomasin, että viimeiset viisi-kuusi vuotta olivat menneet täysin sohvaperunana ilman minkäänlaista kuntoilua.

Siitä se sitten lähti pikkuhiljaa kävely-juoksuyhdistelmällä aluksi hyvin varovasti edeten. Ensimmäinen puolimaraton meni 1994. Samana kesänä ja neljänä kesänä sen jälkeen, osallistuin äitini houkutteleman Suomi Juoksee-viestiin Utsjoelta Helsinkiin.

Kesällä 1994 olin lastemme ja kummipoikamme kanssa KolmÃ¥rdenin eläinpuistossa. Samalla laivalla olivat Tukholman maratonille menevät juoksijat. Paluumatkalla jäimme liikenneruuhkaan ihan siinä vanhan olympiastadion ja maratonin maaliintulopaikan läheisyydessä. Kun katselin siitä bussin ikkunasta niitä maaliin saapuvia juoksijoita ja heidän ilmeitään, niin olin myyty.

Mitä opimme tästä?

Ei kannata mennä bussissa ikkunapaikalle!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tosin jäin myös koukkuun avantouintiin, kun sitä ihan melkein vahingossa kokeilin kerran tammikuussa ja niin jäin myös joogan koukkuun, kun menin mielenkiinnosta astangajoogan alkeiskurssille.

Ja tätäkin taustaa vasten uskaltauduit katselemaan niitä maanisia kakku-leivos-sivuja... :hali_hehe:

Oma juoksuharrastukseni alkoi vuosi sitten ihan vaan kun kävely ei tarjonnut tarpeeksi haastetta ja muuallekaan ei iltasella lasten nukahdettua ehtinyt harrastamaan. Tosi tylsästi siis.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Juu, joku joskus morkkasi naisten10 tyylisiä melkein juoksutapahtumia, mutta muistaakseni ekan lapsen syntymän jälkeen keväällä 1988, joku rakkaista ystävistä raahasi mut Kaivariin. Ja yhden työkaverin lesoominen sen juoksun jälkeen, meille lyllertäjille (1:10 tai 1:20 ajassa) sai mut suivaantumaan niin paljon, että seuraavana keväänä piti päästä alle tuntiin ja sitten alkoi matkat pidentyä. Ihan hirveä kierre, eron jälkeen piti jo vetää eka mara ihan itselleen todistaakseen olevansa elossa. Tää on näemmä sen verran adiktiivinen harrastus ja lähtee niin vähästä leviimään, että pitäis varmaan kieltää. Oman elämän hallinta kärsii, kun pitää päästä nylkyttämään hiekkateille vaikka kuinka väsyttäis. Onneksi tuo maha on nyt hetkeksi (tai oikeastaan liitoskivut enemmän kuin pötsi) pannut stopin moiselle itsensä kituuttamiselle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lopetin ammattimaisen tupakoinnin joulukuussa 2002 ja, popsittuani muutaman kuukauden ajan teollisuusvahvoja annoksia nikotiinikorvaustuotteita, hankkiuduin niistäkin eroon. Kuten usein käy, painoni lähti aika pian nousuun ja huomasin olevani tienhaarassa jossa oli kolme vaihtoehtoa:

a) alan kyttäämään syömisiäni,

B) lisään kulutusta tai

c) minusta tulee paksu vesseli

Itseäni jo hieman tuntien totesin ettei minusta ole suupaloja vahtimaan joten päätin lisätä kulutusta ja lenkkeily oli helppo aloittaa kun se ei vaadi suuria taloudellisia panostuksia eikä sitoutumisia muiden aikatauluihin.

Tämä tapahtui siis keväällä 2003 ja kun silloisten kollegoiden joukossa oli parikin juoksua harrastavaa heppua, oli heillä helppo työ houkutella pahaa-aavistamaton ja innostunut paksuvesseliyttä pakeneva uusjuoksija osallistumaan Paavo Nurmen puolikkaalle vielä samana kesänä. Se taas meni niin hyvin että totesin juoksun sopivan minulle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ja tätäkin taustaa vasten uskaltauduit katselemaan niitä maanisia kakku-leivos-sivuja... :hali_hehe:

Juu, ei koskaan tiedä, että koska seuraavan kerran napsahtaa. :D

Kun vuosia sitten innostuin joogaamaan, niin sitä sitten tosiaankin joogattiin joka päivä, paitsi sunnuntaisin ja sama homma tuon avantouinnin kanssa, neljä kertaa viikossa ja joka kerta 6-7 kertaa meressä. Se on kaikki tai ei mitään. Nyt pitää itseään koko ajan toppuutella, ettei taas juoksisi jotain paikkaa kipeäksi. Vakavia keskusteluja itsensä kanssa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

kolmikymppisenä 90-luvun alussa alkoi kertyä pussia leuan alle ja navan kohdalle. sähly, sulkis tai potkupallo kerran viikossa ei näköjään riittänyt, joten juoksemaan.

eka lenkki 5 km puoleen tuntiin, ja ehkä vartti eteisen lattialla toipumista tamineet päällä. hurjat taistelufiilikset!

siitä sitten 1-2 vitosen lenkkiä viikossa vuoden-kaksi. kun ajat alkoivat lähestyä 20 minuuttia tajusin, että lenkit on taas pidennettävä peräti puoleen tuntiin (6,5 km vakioreitti). koko loppu-90-luvun köpöttelin 2-3 kertaa viikossa tuon puolisen tuntia ja kesälomalla jopa 50 minsan keikkoja.

99 oli ekan maran vuoro - siihen vedin ekstrana kymmenkunta vähintään kahden tunnin lenkkiä vajaan puolen vuoden aikana ja ajaksi tuli 4.08.

mielestäni poikkeuksellisen maltillisvauhtinen kasvu pitkien lenkkien salaiseen maailmaan. eikä tämä ollut itsekehu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin lenkkeillyt hyvin satunnaisesti jo yläasteikäisestä lähtien. Lukiossa liikunnanopettaja kerran hämmästeli, että miten on mahdollista etten harrasta mitään lajia, vaikka pärjään kaikessa hyvin. Siitä jäi jonnekin takaraivoon jankuttamaan ajatus, että jotain pitäisi tosiaan alkaa taas harrastaa, ja aloin käydä lenkillä pari kertaa viikossa. 17-vuotiaana vuonna 2004 juoksin sitten ekaa kertaa HCR:n, ja sille tiellä ollaan edelleen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sen takia kun lumet suli ja oli pakko keksiä jotain hiihtämisen tilalle. Olin pari kuukautta hiihdellyt ja halutti vielä omaa aikaa kaiken hässäkän keskellä.

Joten cittarista halpislenkkarit jalkaan ja rohkeasti tien päälle. Muutama lennokas askel ja se meinas olla siinä. Enhän mie mitään jaksanut juosta. Noh, hölkkäsin pari pylväänväliä ja kävelin ja taas eteen päin.

Cittarin lenkkarit tuli sinä kesänä hölkkäiltyä loppuun.

Eka lenkki oli 1.5.2003 ja syyskuussa jaksoin hölkätä kympin niin, ettei tarvinnut kävellä. Erittäin hitaasti, mutta kuitenkin edeten juoksunkaltaisella askeleella.

Niin ja tämän koko homman alkuperäinen idea oli vain saada omaa aikaa joskus kun käy hiihtelemässä pari kertaa viikossa. Kotiäitinä kun sitä omaa aikaa ei kotona ollut niin piti lähteä jonnekin pois kotiseinien sisältä.

Mistäs mie arvasin, mihin tää johtaa.....

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olin ryypännyt ja rällästänyt, käynyt naisissa, valvonut ja juhlinut liikaa jne. vuositolkulla. Mutta sitten olin vakiintunut ja saanut lapsenkin. Painohan tästä alkoi nousta -- 100 kg ei enää ollut kaukana -- ja arki alkoi käydä raskaammaksi.

Olin joskus olisko ollut 1980-luvulla koittanut lenkkeillä kerran, ja jaksoin juosta -- aivan liian kovaa -- ehkä pari sataa metriä kerralla, kun piti pistää kävelyksi. Ja tuokin vähä tuntui, että aivot hölskyvät, maksa irtoaa ja polvet halkeavat. Huomasin, ettei juoksu ole minua varten. Liikunta oli sittemmin pyöräilyä, sählyä, kössiä, futista tjms.

Aloitin säännöllisemmän kuntoilun uimisella ja kävin jopa aikuisten tekniikkakurssin olisiko ollut vuonna 2003. Samoihin aikoihin vaimo oli aloittanut lenkkeilyn ja sauvakävelyn, siskonsa ja tämän urheiluhullun miehen esimerkin innoittamana.

Yhdellä mökkireissulla olikose kesällä 2005 lähdimme porukalla lenkille. Olin varma, että minulla aivot hölskyvät, maksa irtoaa ja polvet halkeavat, mutta lähdin kuitenkin jolkottelemaan muiden mukaan. Ilmeisesti uinti oli kohentanut kuntoani niin, että jaksoin hölkätä muiden tahdissa. Yllätyksekseni aivot eivät hölskyneetkään, maksa irronnut ...

Sitten aloitin, uinnin ohessa, säännöllisemmän tepsuttelun, aluksi perinteisesti lyhyitä 5-7 km lenkkejä liian kovaa, niin että nilkat, sääret ja polvet turposivat, mutta sittemmin opin hidastamaan vauhtia ja pidentämään matkaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En muista joku kesä se taas oli kun otin systerin vanhat lenkkarit ja menin metsään. Kotini lähellä oli loistava hiekkatie jossa jolkotella. Homma kaatui akillesjänteen kipeytymiseen.

Toisella kerralla taisin olla lukiossa kun äiti osti mulle Lidlin lenkkarit. Juoksin ne puhki enkä uskaltanut pyytää uusia, koska ajattelin että taas saan Lidlin lenkkarit, joista hajoaa pohja.

Kolmas kerta oli viime kevät kun lumien sulettua aloin juosta vanhoilla aerobictossuilla asfaltilla. Penikka siinä tuli. Sen lisäksi tuoppi maistui ja krapulapäiviä oli.

Nyt sitten olen ottanut hommasta pikkasen enemmän kiinni kuin vain vetämällä vanhat aerobictossut jalkaan ja homma saattaa alkaa sujumaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Melkein aina olin harrastanut jonkinlaista liikkumista: tanhuamista, jumppia, jazz-tanssia, bailatinoa, ratsastusta. Työkaveri juoksi puolimaratoneja, mitä ihmettelin. Sanoin kerran, että en voisi kuvitella juoksevani ees kolmea kilometriä yhtämittaa. Se varmaan jäi alitajuntaan.

Olin myös kerran Helsingissä jämähtänyt helteessä risteykseen tulikuumassa autossa maratonin takia ja katselin kun hullut ihmiset vielä juoksi siinä kuumuudessa. Aloin lueskella tätä palstaa ja kaikkia juoksukertomuksia, varsinkin yövuoroissa. Yhtäkkiä mulle tuli mieleen yrittää juosta naisten kymppi, mut en juossut, kun ajattelin juosta HCR:n mut en juossut sitäkään, vaan Mikkelin maratonilla puolikkaan. Nyt olen aivan koukussa juoksuun, vaikka ei mun vanhoista tavoistakaan ole tarvinnut kokonaan luopua. Aikaa on liian vähän, että ehtisi harrastaa kaikkea mitä haluaisi, muuta huonoa en sitten keksikkään tässä juoksuharrastuksessa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
Sign in to follow this  







×

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy