Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Mihin katosi 1970-luvun taso?


Eräpolku
 Share

Recommended Posts

Liikunnanopettaja Martti Helenius kyselee tämän päivän Hesarin mielipidepalstalla varsin oivasti, mihin on kadonnut 70-luvulla yleisurheilussamme (erityisesti juoksut) valinnut kova taso?

Eikö enää vain löydy samanlaisia yksilöitä? Eikö enää löydy riittävän kovia raastajia? :silmät

No, tätä on tietysti pohdittu jo pitkään, mutta Helenius heittää pallon ovelasti 70-luvun urheilulääkäreille ja valmentajille:

"Voisivatko he [...] osallistua valmennuskeskusteluun kaikkine tietoineen ja kokemuksineen - vai eivätkö voisi?

Yleisurheilijoiden silloinen henkilääkäri Pekka Peltokallio tietäisi paljon, samoin silloin valmennuksessa mukana ollut apulaisprofessori Juhani Leppäluoto, joka teki tuloksekasta tutkimustyötä hormonien vaikutuksesta aivolisäkkeeseen.

Olisiko Virénin ja Vasalan valmentajille Rolf Haikkolalla ja Kari Sinkkosella vielä jotain kerrottavaa?"

"Kummallista on ollut, että kukaan tai mikään taho noilta ajoilta ei ole tullut vakuuttamaan nykyurheilijoille, että puhtaalla urheilullakin voitiin tehdä hyviä tuloksia"

"Totuuden etsiminen ja objektiivinen tarkkailu tuottaa että meillä on täytynyt olla ennen kyvykkäämpiä urheilijoita, suoraselkäisiä työlleen pyhittäytyneitä valmentajia, urheilulääkäreitä ja -johtajia kuin nyt.

Muuten ei voi ymmärtää sitä, että nykyvoimavaroilla, vankalla tieteellisellä näytöllä ja kehittyneillä menetelmillä ei saavuteta entisiä tuloksia. Tai sitten ne entiset valmennuskeinot olivat parempia kuin nykyisin."

(Keskimmäinen lainaus on alkuperäisessä kirjoituksessa ennen muita lainauksia.)

Helenius on kirjoittanut juttunsa erittäin korrektisti ja vastaansanomattomasti, kannattaa lukea koko juttu Hesarista (la 14.1.2006).

Kommentteja?

Link to comment
Share on other sites

Kirjoitus oli taitavasti laadittu: siitä ei joudu raastupaan. Rivien välistä pystyi kuitenkin lukemaan, että syy juoksun alamäkeen on sama kuin hiihdon romahduksenkin Lahden kisojen jälkeen. Mielestäni Paunosen kirjoitus Juoksija-lehdestä sivusi osittain samaa aihetta eli sitä, että 1970-luvun valmennusmenetelmiä ja kilometrimääriä ei kannata kopioida, jos ei ole samoja palautumiskeinoja. Kun tätä ei ole ymmärretty, on monta juoksijanalkua poltettu loppuun tai saatettu loputtomaan vammautumiskierteeseen. Ymmärrän, että kokeella juoksijalle ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää huipulle harjoittelemalla riskirajoilla, mutta kaksikymppisten kohdalla en ymmärrä miksi ei malteta odottaa tuloksia. Suomalaisessa valmennuksessa ei ole ymmärretty levon ja kovan treenin oikeaa rytmitystä, kun on seurattu vanhoja valennusoppeja ja 1970-luvun gurujen väitteitä nykyjuoksioiden laiskuudesta. Hieman huvitti, kun jälleen kerran yksi takavuosien huippu suuren julkisuuden saattelemana kaappasi valmennustiimiinsä pari lupaavinta naisjuoksijaamme, mutta suuret odotukset eivät taaskaan toteutuneet vaan tulos oli taas kerran heikompi kuin mitä oli ollut lähtötilanne. Viittaan vielä kerran sen verran 1970-lukuun, että kysyn kuka tämän päivän huippujuoksija kuvittelisi monen vuoden tasaisen treeniputken jälkeen tuplaavansa vuosikilometrimääränsä ja parantavansa keskimatkojen ennätystä neljällä sekunnilla. 1970-luvulla se oli mahdollista eikä lehdistökään voinut kuin ihastella sille esitetty raastamista...

Link to comment
Share on other sites

Mitä ne 70-luvun mystiset palautumiskeinot olivat? Luin hiljattain kirjan Lasse Virenin juoksu-urasta enkä nähnyt siinä juuri muuta kuin kovaa harjoittelua. Palautumisista ei kirjassa puhuttu juuri mitään.

Niinpä. Niistä olisi kiva joskus kuulla muutakin kuin huhuja.

Vaan eipä kenelläkään asioista oikeasti perillä olevista ole tietenkään mitään motivaatiota kertoa. Siis olettaen, että keinot olivat niitä, mitä ounastellaan. Kukapa haluaisi oman ja kumppaneidensa maineen mustata?

Ellei sitten vaikka tule uskoon niin kuin Maaninka.

Link to comment
Share on other sites

1970-luvulla juoksuvauhtia noin yleisellä tasolla nostivat hormonien käyttö palautuskeinona ja itse kilpailussa veritankkaus. Muistutettakoon on, että kumpikaan ei ollut kielletty menetelmä 1972 vaan kyse oli enemmänkin tuosta kuuluisasta harmaasta alueesta. 1980-luvulla tilanne muuttui täysin, vaikka entiset menetelmät kiellettiinkin, nimittäin epo mullisti täysin tulostason. Amerikkalaisessa Sports Illustrated lehdessä tehtiin joitakin vuosia sitten vertailua juoksutuloksissa ennen ja jälkeen epon. Tuloshyppäys todettiin dramaattisimmaksi juoksun historiassa. Lehden arvio oli, että Henry Ronon maailmanennätykset olivat niin kovaa tasoa, että ne olisivat voineet säilyä vuosia tai vuosikymmeniä. Silti jo parin vuoden sisällä maailmasta löytyi parikymmentä kaveria, jotka alittivat nämä ennätykset, vieläpä reilusti. Sinisilmäisimmät tietenkin voivat väittää, että maailmalle vain tupsahti tuollainen määrä Ronoakin suurempia lahjakkuuksia ikään kuin tyhjästä.

Olen kuullut suomalaishuipuilta, että monelle heistä käännekohta oli Ben Johnsonin käry. Kun nähtiin, että kuka tahansa voi kärähtää, niin se pani miettimään, millä keinoilla itse aikoi jatkossa valmentautua.

Link to comment
Share on other sites

Tuosta aiheesta on turha edes keskustella..jokainen urheilua seuraava

tietää mikä on totuus..sitä kovemmin voit treenata mitä nopeampaa on

palautuminen.....eli hurskastelut sikseen...urheilu puhdistuisi josko palauduttaisiin mitali eikä rahapalkintoihin..ei kokonaan mutta osin

veritankkaus ei ollut kiellettyjen listalla 70 luvulla..ja ammattipyöräilyssä

sai aikoinaan peräti kahden viikon kilpailun kiellon jos kärähti..

oletteko ikinä miettineet miksi esim..kuulantyöntäjät lähtevät talvileirille

Arizonaan tai muualle.....??? jokainen tietää vastauksen..eli se siitä

kuulaa voi työntää taatusti sisähalleissa mikäli haluaa

Link to comment
Share on other sites

Kyse on ehkä hurskastelusta, mutta myös asenteista. Meillä dopingista vaikeneminen on ollut ikään kuin kansallinen velvoite- omertan laki. Kun STT yritti murtaa tätä vaikenemisen muuria, niin urheilujohtajat ja poliitikot yhteen ääneen olivat hakemasa jättikorvauksia ja vaatimassa tiedotusvälineitä kuriin. Lahden jälkeen tiedämme, kumpi osapuoli oli silloin oikeassa, mutta eipä Ahot ja kumppanit ole pyytäneet anteeksi nuorelta toimittajalta, jolle he järjestivät potkut. Suhtautuminen dopingista kärähtäneisiinkin on ollut meillä hyvin ymmärtäväinen. Ahon presidenttikampanjan urhelijoiden tukilistalla oli lähes puolet dopingista kärynneitä urheilijoita. Pohjoissuomalaiselle mestarihiihtäjälle pysytettiin patsas ja museo - dopingkäryn jälkeen. Lahdessa kärynneille on tarjottu merkittäviä töitä niiden sponsoreiden johtopaikoille, joiden mainetta käry tärveli. Hävyttömyydellä ei näytä olevan edes rajoja: dopingista kärynnyt ja Suomen maineen maailmalla tärvellyt hiihtäjä ihmetteli viime joulukuussa, minkä takia häntä ei kutsuttu linnan juhliin. Oma suhtautumiseni dopingiin on, että kyse on talouspetoksesta. Siksi myös petoksella huijatut rahat pitäisi periä takaisin. Eniten petettyjä ovat ne kanssakilpailijat, jotka ovat jääneet osattomiksi, kun eivät ole huijanneet.

Italiassa dopingista saa rikosrangaistuksen, mutta toistaalta siellähän kansanedustajan lahjominenkin on rikos...

Link to comment
Share on other sites

Kestävyysjuoksun tason laajuutta 1970-luvulla ei voida selittää dobingilla. Silloin oli harrastajia huomattavasti enemmän. Kova harjoittelu tuhosi joitain, mutta osa porukasta menestyi. Nuorilla oli aivan erilainen peruskestävyys luonnostaan ja mahdollisuudet näin aloittaa ja KESTÄÄ kovakin harjoittelu. Yleinen ilmapiiri oli myös kestävyysurheilu myönteinen vrt. media nykyisin jne. 1980-luvun lopussakin annettiin tukea monen tasoisille urheilijoille, jotka yrittivät kuitenkin kansainväliselle huipulle. Erilaisia ryhmiä oli jokaisella liitollakin erikseen. Tänä päivänä SUL:n kestävyysjuoksuun suunnatut varat ovat aivan naurettavat. Päävalmentaja on lähinnä hengen luoja riittämättömien resurssien vuoksi. Toki muutama urheilija saa kohtuullista tukeakin. Nykyisin huipulla urheilevat kestävyysjuoksijat ovat lähes järjestään talven korkella harjoittelemassa. Menystyäkseen maailmalla pitää harjoisolosuhteiden ja kaiken tukikoneiston olla täysin kunnossa. Onneksi Suomessakin on vielä muutamia urheilijoita jotka laittavat kaikkensa peliin ja lähtevät talveksi sinne missä heidän kuuluisikin olla. Sääli vain, että jos urheat yrittäjät eivät jostain syystä menestykkään niin takana on kovin hiljaista...Kestävyysjuoksu ei varmasti tule olemaan jatkossakaan muotilaji, mutta ainoa mahdollisuus saada menestystä on satsata nuoriin. Ohjaajia ja valmentajia tarvittaisiin enemmän. 16-20vuotiaiden parista pitäisi sitten osta poimia lahjakkuudet, joista yritettäisiin tukea eteenpäin. Valinnan peruslähtökohta pitäisi olla jonkintasoinen lahjakkuus, mutta oleellisempaa olisi löytää kaverit , jotka sitoutuisivat treenaamaan tavoitteellisesti.

Link to comment
Share on other sites

Olen Runnerin kanssa samaa mieltä.

Mutta myös harjoittelussa on nykyisin vikaa. Tämä tuli esille mm. eilisessä Teskun/Juoksija-lehden kestävyysurheiluluennossa.

Luennoitsija MJ korosti peruskestävyyden merkitystä kestävyysharjoittelussa kaikilla tasoilla huipuista kuntoilijoihin. Ympäri vuoden harjoittelumäärästä on oltava väh. 80% pk-treeniä (alle aerobisen kynnyksen). MJ on testannut tuhansia urheilijoita ja kuntoilijoita Suomessa; liikaa harjoitellaan AerK:n ja AnAerK:n välissä -> arvot ja lukemat ovat tällä alueella hyvät, mutta kapasiteettia kestää juosta pitkään tällä tasolla (esim. maratonilla) ei ole riittävästi, koska pk-treeni on ollut liian vähäistä.

Toisin oli 1970-luvulla Suomessa ja nykyään esim. Etiopian ja Kenian juoksijoilla, joilla tuli/tulee pk-treeniä SUHTEESSA riittävästi. Esim. Kenian pojjaat treenavat toki viidesti viikossa kovaa, mutta viitenä päivänä viikossa tulee kolme harjoitusta ja kahtena päivänä kumpanakin 1 tai 2 treeniä. Joten määrällisesti pk-treeniä tulee siis riittävästi ja oikeassa suhteessa .

Tämä edellinen tarkoittaa lyhyesti:

"EI OSATA JUOSTA RIITTÄVÄSTI KEVYESTI, EIKÄ PYSTYTÄ JUOKSEMAAN TARPEEKSI KOVAA PITKÄÄN."

Junnataan vaan jumissa!

Vain muutama suomalainen huippu treenaa oikein ja riittävästi!

Eri asia on sitten menestys 1st.gif - se riippuu tietenkin myös lahjakkuudesta ja terveydestä (jalat pysyvät kunnossa).

PS.

En tarkoita, että itse osaisin ja malttaisin harjoitella oikein tällä omalla kuntoilutasollani. Näpertelyä, sanoisi joku. :viheltely

Link to comment
Share on other sites

Kyse on ehkä hurskastelusta, mutta myös asenteista. Meillä dopingista vaikeneminen on ollut ikään kuin kansallinen velvoite- omertan laki. Kun STT yritti murtaa tätä vaikenemisen muuria, niin urheilujohtajat ja poliitikot yhteen ääneen olivat hakemasa jättikorvauksia ja vaatimassa tiedotusvälineitä kuriin. Lahden jälkeen tiedämme, kumpi osapuoli oli silloin oikeassa, mutta eipä Ahot ja kumppanit ole pyytäneet anteeksi nuorelta toimittajalta, jolle he järjestivät potkut. Suhtautuminen dopingista kärähtäneisiinkin on ollut meillä hyvin ymmärtäväinen. Ahon presidenttikampanjan urhelijoiden tukilistalla oli lähes puolet dopingista kärynneitä urheilijoita. Pohjoissuomalaiselle mestarihiihtäjälle pysytettiin patsas ja museo - dopingkäryn jälkeen. Lahdessa kärynneille on tarjottu merkittäviä töitä niiden sponsoreiden johtopaikoille, joiden mainetta käry tärveli. Hävyttömyydellä ei näytä olevan edes rajoja: dopingista kärynnyt ja Suomen maineen maailmalla tärvellyt hiihtäjä ihmetteli viime joulukuussa, minkä takia häntä ei kutsuttu linnan juhliin. Oma suhtautumiseni dopingiin on, että kyse on talouspetoksesta. Siksi myös petoksella huijatut rahat pitäisi periä takaisin. Eniten petettyjä ovat ne kanssakilpailijat, jotka ovat jääneet osattomiksi, kun eivät ole huijanneet.

Italiassa dopingista saa rikosrangaistuksen, mutta toistaalta siellähän kansanedustajan lahjominenkin on rikos...

SUOMESSA doping ei ole rikos. Se on ainoastaan urheilun pelisääntöjen rikkomista, joten en ymmärrä hurskastelusi tarkoitusta. Yksityisellä yrityksellä lienee oikeus valita työntekijänsä, vai oletko kenties itse menettänyt työpaikkasi "dopinghiihtäjälle". Julkinen herjaus on sen sijaan määrätty rikoslaissa tuomittavaksi teoksi ja siitä STT sai ansaitsemansa rangaistukset, joita sitten maksettiin korkojen kanssa takaisin Lahdessa.

Linnan juhliin on kutsuttu monia rikoksista tuomittuja kansanedustajia, joten Virpi Kuitusen, Pirjo Mannisen ja Riitta-Liisa Lassilan kutsumatta jättäminen linnanjuhliin oli harvinaisen törkeä mielenosoitus istuvalta presidentiltä, joka tosin ei jää muutenkaan historiaan kovin urheilumyönteisenä. Muistuttaisin myös, että sen enempää Manninen kuin Lassila eivät ole ikinä jääneet kiinni urheilussa kielletyistä menetelmistä tai aineista ja Kuitunen puolestaan on oman rangaistuksensa kärsinyt ja palannut laduille todistettavasti puhtaana urheilijana.

EDIT: Runner ja Edwin kirjoittavat silkkaa asiaa, johon ei ole mitään lisättävää. Paitsi lisää harjoitusta. :juoksu

Link to comment
Share on other sites

Mitä olen jututtanut joitakin kavereita, jotka ovat juosseet 70-luvulla. Silloin vallitsi käsitys, ettei juoksuharjoittelu ollut harjoittelua mikäli ei tullut 200 km viikkoon. Ukko kuin ukko reenasi tosi paljon. Toiset eivät kestäneet rajua harjoittelua ja toiset taas kesti ja heistä tulikin sitten kansallisen tason kärkeä. Toki dooppinkikin saattoi olla niillä joillakin kuvioissa mukana, mutta näytöt vaan puuttuu. :hehe

Link to comment
Share on other sites

Kirjoitit, että doping ei ole rikos vaan kyse on ainoastaan epärehellisyydestä kilpakumppaneita kohtaan. Näin varmaan olisikin asia, jos urheilussa ei olisi mukana raha. Se tekee dopingista talousrikoksen, vaikka sitä Suomessa ei sellaisena käsitelläkään toisin kuin esimerkiksi Italiassa. Eli meillä huijataan dopingin avulla rahaa (valtion valmennustukea ja rahalkkioita, kuntien tontti- yms. palkintoja menestyksestä, sponsorisopimuksia ja sponsoreiden palkkioita), joka kuuluisi sille urheilijalle, joka sijoittui toiseksi, mutta ei käyttänyt dopingia. Tätä ovat varmaan miettineet ne urheilijat, jotka aikoinaan leimattiin "kyläkilpailujen maailmanmestareiksi" (Päivärinta, Tiainen), kun taas menestyksestä saivat nauttia urheilijat, joita kehuttiin kunnonajoituksen mestareiksi. Osa tästä kunnonajoituksesta selittyi sitten mm. efedriinin ja veritankkauksen käytöllä.

Dopingista taloushuijauksen keinona valmistui muuten äskettäin väitöskirja, jossa peliteorian käsittein arvioidaan, mitä hyötyä urheilijalle on dopinghuijauksesta ja millaisilla taloudellisilla sanktioilla kiinnijäämisen riskiä pitäisi nostaa niin, että doping ei olisi enää järkevää. Nythän urheilija saa pitää urheilulla saamansa rahat ja tontit ja voi parin vuoden jälkeen palata takaisin ikään kuin puhtaalta pöydältä. Jos taloudellinen sanktio olisi riittävä ja osittain takautuva (esim. valmennusrahat ja yhteiskunnan panostukset takaisin), niin huijausta mietittäisiin vähän pidempään. Väittelijänä oli pikaluistelija, joka koki, että hiihtäjien käry lokasi koko urheilun niin pahasti, että sponsorit vetäytyivät jopa luistelun tukemisesta ja siirsivät rahat esimerkiksi kulttuurin tukemiseen.

Mitä dopingurheilijan kutsumiseen linnan juhliin tulee, niin maan johdon puntarissa painaa varmaan enemmän oman maan lipun vetäminen lokaan maailman silmien edessä kuin käryn jälkeinen kyseenalainen menestys. Ainakaan minä en anna näiden kerran kärynneiden urheilijoiden mitaleille mitään arvoa. Pikemminkin he muistuttavat maailmalla kiusallisesti ikävästä menneisyydestä ja vievät paikkoja ja valmennustukea nuoremmilta.

Link to comment
Share on other sites

Ihan vaan muistutuksena, että netissä nimimerkin suojissa lauotuista herjauksista on annettu Suomessakin tuomioita oikeudessa. Oletan että trampaksella on esittää kiistattomat todisteet mainitsemiensa urheilijoiden kiellettyjen aineiden käytöstä. Muussa tapauksessa suosittelen pitämään pienempää ääntä. Mitä tulee niiden etuisuuksien huijaamiseen, niin kyllä dopingurheilijat ovat amatöörejä sillä(kin) saralla: todelliset huijarit löytyvät jostain aivan muualta ja huijatut summat ovat monisatakertaisia.

Mitä tulee kansakunnan maineen lokaamiseen niin kyllä huumepäissään asunnossaan ammuskeleva kansanedustaja, kännissä autoileva ministeri tai talousrikoksista narahtanut kansanedustaja (nimiä mainitsematta) häpäisevät maineemme paljon perusteellisemmin kuin jonkin marginaalilajin kärähtänyt urheilija (josta kukaan ei ole kuullutkaan Pohjoismaiden ulkopuolella - vain lievästi liioitellen). Paljonko mahtoi espanjalaisten (tai saksalaisten) kansallinen itsetunto romahtaa Johann Mühleggin käryn myötä? Entä kuinka surkeissa kantimissa mahtaa ollakaan brittien itsetunto David Millarin käryttyä? Entäpä Tim Montgomery, C.J.Hunter, Tyler Hamilton etc, jotka menivät lokaamaan koko USA:n maineen muun maailman silmissä? Mahtavatkohan kanadalaiset vieläkin hävetä Ben Johnsonin takia?

Joku raja liioittelulla ja jeesustelullakin. Rikoksista tuomitut kansalaisetkin ovat vapaita ja yhteiskuntakelpoisia rangaistuksensa suoritettuaan. Kyllä saman pitäisi päteä kielletyistä aineista kärähtäneisiin urheilijoinkin. Turha heidän harteilleen on kaikkea maailman pahuutta sälyttää. Kyse on kuitenkin loppujen lopuksi melko mitättömästä rikkeestä. Eiköhän jätetä tuo roskapuheiden levittäminen sensaatiolehdille ja keskitytään täällä vaan omaan urheilemiseen.

Link to comment
Share on other sites

En herjannut enkä levittänyt tietoa, kenenkään sellaisen urheilijan dopingin käytöstä, joka ei olisi jäänyt itse kiinni testissä. Muistutin myös, että dopingsäännöt muuttuivat 1970-luvulla suomalaisten huippukaudella nopeasti ja esimerkiksi 1972 ei hormonien käyttö ollut kielletty eikä veritankkauskaan. Mainitsin ne esimerkkeinä sellaisista keinoista, jotka mahdollistivat 1970-luvulla nykyistä kovemman harjoittelun. En missään tapauksessa halua viedä kunniaa näiden 1970-lukujen kilpailujen suomalaisvoittajilta. Itsekin nautin niistä. Monessa yhteydessä on kuitenkin muistutettu, että myös suomalainen urheilulääketiede oli silloin maailman huipputasolla ja oli yksi syy menestykseen. Nyt keinot ovat toiset ja siihen on tyytyminen myös harjoittelussa. Siksi on aika turha moittia sitä, että nykyjuoksijat olisivat laiskoja, kun eivät pysty 1970-luvun juoksijoiden harjoitusmääriin. Vaatimukset ovat täysin epärealistisia ja ehkä myös odotukset, sillä tietyille rotuominaisuuksille emme voi mitään. Ne ovat romahduttaneet juoksun suosion maailmalla. Esimerkiksi maastojuoksu ei kiinnosta enää ketään valkoista. Ratkaisuksi on esitetty suljettuja Euroopan tai USA:n sisäisiä kilpailuja, mutta en usko, että niistä olisi apua. Ne olisivat vain tekohengistystä - annetaan lämminveristen juosta, kiinnostaa ketä kiinnostaa...

Link to comment
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
 Share

×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy