Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Uskon puute vai ramppikuume?


Mymmeli
 Share

Recommended Posts

4 viikkoa elämäni ensimmäiseen maratoniin ja nyt iski hemmetinmoinen uskonpuute. Olen viime viikkoina juossut kerran viikossa pitkän lenkin (20-23km) ja vain pari muuta kertaa kun on töissä ollut ylipitkiä päiviä ja kotonakin mukulat hyppii silmille. Viimeisimällä pitkällä iski kyllä aikamoinen uskonpuute kun olin kotiin tullessa ihan poikki (23km, 2h20min, keskisyke 145) enkä voi millään tajuta miten voisin ikinä juosta kaksinkertaisen matkan.

Miten te muut olette siihen kyenneet? Paniikkia pukkaa...

Link to comment
Share on other sites

  • Replies 28
  • Created
  • Last Reply

Top Posters In This Topic

En voi vastata kysymykseesi, mutta voin kertoa ettet ole yksin tuntemuksiesi kanssa. Itselläni viikon päästä vastaava homma on jo ohi...toivottavasti kunnialla. Harjoittelun huomioon ottaen maaliin pääseminen pitäis olla periaatteessa melko selvää, mutta....mutta...

Viime aikoina mullakin lenkit on tuntuneet aika tököiltä, mutta pitää luottaa siihen, että siinä tilanteessa adrenaliini virtaa (ei silti hötkyillä) ja loppu mennä sitten sisulla. Ja onhan sulla varaa hidastaa menoa ja silti ehtiä maaliin ennen kuin 6 tuntia täyttyy. Jos oot kuitenkin säännöllisesti harjoitellut, ei nää muutamat viikot voi hommaa pilata, kunhan et tee mitään älyttömiä testejä (he-hee oon oppinut tuon tältä palstalta).

Nyt vaan yritetään psyykata itsemme uskomaan, että me tehdään se...ja mikseis tehtäisi...vaikka vähän hirvittääkin. :thumbsup:

Link to comment
Share on other sites

Ainakin minulla oli ennen ensimmäistä maratonia sellaisia hetkiä, että en uskonut maratonia läpipääseväni, mutta toisin kävin.

Tietysti riipuu ihan aikatavoiteessta, mutta jos lähtee maratonille läpipääsy-periaatteella, kyllä väliin mahtuu hyvin myös kävelypätkiä.

Kolmas asia vielä, toivottavasti olet levännyt tarpeeksi ennen pitkiä lenkkejä? Sekin voi jo vaikuttaa paljon siihen, miten lenkit kulkevat. Maratonia edeltävät pari viikkoa kannattaa tehdä jo kevennettyä ohjelmaa, sekin vaikuttaa paljon tuohon juoksun kulkuun.

Link to comment
Share on other sites

Tuttua oli minullekin tuo epäusko ennen ensimmäistä maratoniani - pitkät lenkit jo sinällään tuntuivat NIIIIN pitkiltä, etten kuuna päivänä uskonut pystyväni juosta täyttä maratonia. Sitten kuitenkin päätin, että lähden kokeilemaan, ei se siitä miksikään muutu. Ja jos en jaksa, heitän pyyhkeen kehään.

Niinhän siinä sitten kävi, että puolen matkan jälkeen ajattelin, että jokainen kilometri vie minut uuteen matka-ennätykseeni ja taas jokainen juostu minuutti on enemmän kuin ikinä aiemmin olen yhtä matkaa juossut. Yritin ottaa mahdollisimman rennosti, vaikka kolmessa kympissä tuntui, että loppu on täysin mahdoton. Vaan kun juoksi suoran kerrallaan, mutkan kerrallaan, kymmenen askelta kerrallaan, yllättäen kilometri toisensa jälkeen jäi taakse! Kun sitten matkaa oli enää pari kilometriä jäljellä, tiesin, että kyllä vielä maaliinkin pääsisin! Lasagnen kuva silmissäni kiristin vielä jopa tahtia! Kun lopulta maaliviivan ylitti, oli tunne melkoisen hieno! Niin että rohkeasti vaan, kroppa pystyy ihmesuorituksiin, kun sitä vähän potkii..

Link to comment
Share on other sites

Tuttuja tuntemuksia Mymmeli - ja oikeastaan ihan terveellistä. Ei me olla koneita, jotka robottimaisesti kulkevat harjoitusohjelmien mukaan, vaan välillä tulee ihan inhimillistä takapakkia ja itsetuntokin saattaa kolahtaa, kun "ei kulje". Harjoitukset ovat harjoituksia, ja on hyvä, että näiden harjoitusten aikana joutuu kohtaamaan / saa tuntea erilaisia tuntemuksia juoksuun. Jos tuntuu oikein pahalta, muutaman päivän lepo on ihan hyvä. Sen jälkeen kokoaa itsensä ja aloittaa ikään kuin alusta harjoittelun...paitsi että sitä kuntoa on rakennettu jo pidemmän aikaan ja huomaa, että taas osaa juosta!

Mullakin on kauhea hepuli Tukholman suhteen, ei niinkään juoksukunnon suhteen - vaan olen varma että onnistun eksymään tai tekemään jonkun fataalisen virheen että sekoitan oman juoksusuunnitelmani...:9999:

Link to comment
Share on other sites

Joo, samoja tunteita on nyt kolmanteen maratoniin valmistautuessa. Enemmän treeniä takana kuin aiemmin ja epäilyttää enemmän kuin ennen ekaa maratonia. Sykkeet on heitelleet viime aikoina aika lailla. Ekalla maralla oli pohjalla tosi hyvällä loppufiiliksellä juostu 32km ylipitkä, samanlaiseen tunteeseen en ole enää kyennyt, josko siksi, ettei 30km enää ole mikään saavutus, vaiko siksi, että on koko ajan treenannut ylirasituksen rajalla.

Ekalla maratonilla 25-35km oli vaikeaa, olisi tehnyt mieli lopettaa juokseminen, mutta kun asetti itselleen vakeimpina hetkinä kysymyksen, että pystyykö juoksemaan ja pitämään sen hetkistä vauhtia hetken yllä, jos ei ajattele jäljellä olevaa matkaa ollenkaan, niin vastaus oli aina, että kyllä pystyy vaikkakin kurjaa rääkkiä se on, joten ei voinut antaa itselleen lupaa lopettaa.

Paras psyykkaus mulla on vaikeina hetkinä se, ettei ajattele koko loppumatkaa vaan lyhyempiä pätkiä ja lopettaa vain siinä tapauksessa, että itseään kriittisesti tarkastelemalla tuntuu, ettei pysty kertakaikkiaan juoksemaan yhtään enempää.

Jos juoksun aikana pystyy tarkkailemaan itseään kriittisesti, eikä "kipu" mene sietokyvyn yli, niin silloin pystyy jatkamaan ja jos pystyy jatkamaan, ei pysty lopettamaan.

Link to comment
Share on other sites

Uskonpuutetta että ramppikuumetta. Molempia.

Kärsin itse aivan samoista oireista.

Välillä on aivan tuskaa juosta 8 kilometriäkään, kun tuntuu jossain vaiheessa että ei tästä tuu kuitenkaan mitään. Joskus menee 14 km keveysti ja rauhallisesta ja itseluottamusta uhkuen tulen himaan ja olen satavarma että pääsen maratoninkin joku päivä läpi.

Välillä tuntuu, ettei kerkeä juoksua treenaamaan, kun haluaa välillä tehdä jotain muutakin kuin jyystää niitä mäkiä ylös ja alas ja kuunnella linnun laulua, mutta sit kun aikansa höyryää, niin se höyrikin hälvenee.

Mä kärsin ajoittain siis sekä uskon puutteesta että ramppikuumeesta, mutta toisaalta osittain nämä kaksi piirettä myös saavat mua potkimaan itteäni eteenpäin maratonia tavoittelemaan.

Ristiriitasta todellakin, mutta jos mä uskon itsestäni aina aika-ajoin, että mä pystyn sen kyllä tekemään, niin samaan pystyt säkin mymmeli.

Kaiken ydin olet sinä. Sinusta kaikki lähtee, sinuun kaikki palaa.

Voimia treeneihin ja elämään, täällä meitä muitakin ramppikuumeisia ja uskonpuutteisia on.

Link to comment
Share on other sites

Hoh hoijaa, mitä lie ramppikuumetta tai uskonpuutetta. Kävin just kevyellä 2,5 km maratonvauhtisella hölköttelyllä ja ei tuntunut todellakaan siltä että jaksaisi lauantaina juosta tuota vahtia hyvä kun jaksoin tuon lenkin vetasta. No kohtahan se nähdään miten tämän äijän käy.

Älä välitä, jos nyt olisit jo iskussa niin valmistautumisen ajoituksineen voitaisiin melkein sanoa menneen pieleen. Kannattaa pysyä suunnilleen suunnitelmassa, niin lauantaina olet iskussa viivalla, ja sehän riittää.

Link to comment
Share on other sites

Samoja fiiliksiä. Juostuani sunnuntaina 24 km aloin todella tajuta että hitto, tässähän saattaa fysiikka pettää, vaikka mieli jaksaisikin juosta. Mua ainakin pelottaa rakkulat jaloissa, pistokset ja polvien väsyminen... Ja mulla on myös jonkinlainen ihme päähän pinttymä, että käveleminen on luovuttamista. Tämähän on varsin typerää ensimmäiselle maratonille lähtevältä, eikö vain? Kertokaa kokeneemmat viisaita vinkkejä!

Link to comment
Share on other sites

Tuo tavoitteen mahdottomuus on osa maratonin lumoa. Vaikka on kuinka hyvin valmistautunut, niin aina 42 km tuntuu aivan älyttömän, saavuttamattoman pitkältä matkalta. Mutta itse juoksussa matka taittuukin huomaamatta, ihan totta.

Olet latautunut, asennoitunut ja levännyt. Ja tankannutkin. Toivottavasti jossain määrin keskittynytkin. Starttia odotellessa fiilis nousee vielä, kun 17 000 muuta juoksijaa pyörii ympärillä. Tässä vaiheessa jännitys on korkeimmillaan. Startin jälkeen tarkkailet olotilaasi jännittyneenä vielä jonkin aikaa, mutta sitten itse tapahtuma ja suoritus vie mennessään. Kilometrit menee itsestään eri asioita tarkkailen: toisia juoksijoita, omaa olotilaa ja sykettä, orkestereita ja yleisöä reitin varrella, juoma-asemia,...

Koska on asennoitunut juoksemaan 42 km, niin puolikas tulee vastaan yllättävän "nopeasti". Sitten kunnosta riippuen jossain vaiheessa toisella puolikkaalla alkaa taistelu maalia kohti. Juoma-asemalta seuraavalle, sitten kilometritolpalta seuraavalle. Mutta maali lähestyy koko ajan vääjäämättä, kunnes on enää viimeiset raskaat kilometrit. Mutta silloin alkaa myös vahvistua tunne: perhana, mä pääsen loppuun. Ja niinhän sä pääset.

Ja me kaikki päästään. Eli onnea kaikille Tukholmaan lähteville.

Link to comment
Share on other sites

Jos vaan harjoitellut on niin pääsee. Näin uskon itse. (Mulla ei ole vielä h-hetki käsillä eli ei iske ramppi- tai muukaan kuume) Varmaan noita ajatuksia pyörii, mutta viimeistään liikkeelle päästessä uskoisin niiden haihtuvan. Sitten pitää vaan alkaa nauttia juoksusta ja itse tapahtumasta, kuten alla jo todettiin. Ihan kuin ei ois monesti sanottu, muistaa vaan aloittaa riittävän rauhallisesti ettei pilaa juoksuaan ylenmääräisellä alkukirmailulla!

Onhan se kuitenkin sellainen matka että saakin vähän jännittää!

Tsemppiä kaikille, ja voimahalit!:grouphug:

Link to comment
Share on other sites

Mua ainakin pelottaa rakkulat jaloissa, pistokset ja polvien väsyminen...

Tässäpä se homman suola. Vaikka tekee kipeää, pitää tsempata itsensä jatkamaan. Itellä on reissujen aikana pistänyt alavatsaan, neste muljunut inhottavasti mahassa, polvet kipeenä, etureidet tönkkönä ja jaloissa megalomaaniset vesikellot. Siitä huolimatta tuli vaan jatkettua taivaltamista, ei sitä pienien kipujen takia periksi anneta. Maaliin päästyään on varsin lysti olotila.

Tsemppiä!

Link to comment
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
 Share


×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy