Jump to content
Juoksufoorumi.fi


KooTee

Juoksusta riippuvaiseksi

Recommended Posts

Ahdistaa kovasti, jos ei pääse urheilemaan. Erityisesti juoksu on se juttu, mutta kyllä kunnon hengästyttävä jumppakin ajaa asiansa. On siinä varmaan paljon fysiologistakin, mutta myös psykologinen puoli. Jos en pääse juoksemaan ja tiedän sen ennalta, ahdistaa niin pirusti jo valmiiksi. Tiedän, että uni on huonompaa ja olen huonolla tuulella. Tänään esim. lähti päivä ihan vinoon, kun tajusin etten voi mennä lenkille tuonne hirvenmetsästyksen keskelle (jokainen metsäautotie on nyt vaaravyöhyke). 

En kuitenkaan koskaan ole ollut se henkilö, joka ei voi tavata ystäviä/syödä hyvin/valvoa hyvän elokuvan takia, koska seuraavana päivänä on treenit. En ole kilpaurheilija.

Share this post


Link to post
Share on other sites
4 tuntia sitten, HelppoHeikki kirjoitti:

Mutta kun arkinen elonkaari on välillä sellaista, että aikaa ei vain ole pidempiin treeneihin, niin aina ei voi voittaa. Pakko hyväksyä arkielämän karut faktat. Jos olisin liikunnasta riippuvainen, niin ottaisin toki avioeron ja hylkäisin perheen. Sitten olisi aikaa treenata vaikka kuinka paljon. Mutta vaikka liikunta onkin tärkeä osa elämääni, niin ei se kuitenkaan ole ihan niin tärkeä. Ja just tässä menee mun mielestä riippuvuuden raja.

 

Mitä lienee sitten tarkoitat "pidemmillä treeneillä", mutta kyllähän kohtuullisiin tuloksiin pääsee n. 1,5h treenillä päivässä. Jos henkilökohtainen hyvinvointi vaatii 7h treenin joka päivä, se saattaa tuottaa hankaluuksia innokkaimmallekin urheilufanille.

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

No mä tekisin mielelläni kerran viikossa 3-4 tunnin treenin rauhallisilla tehoilla. Ja toinen 2-3 tunnin treeni vielä oheen. Nämä treenit ovat edellisessä elämässä luoneet hyvää pohjaa 12-30 tunnin kisasuorituksiin. 

 

Nyt ei ole aikaa näihin, vaan lähes kaikki lyhyemmät treenit pitää roiskia sinne ja tänne. Mihin väliin nyt sattuvat sopimaan. Ei ole mitään säännöllisyyttä tai suunnitelmallisuutta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen riippuvainen juoksemisesta. Olen riippunut siinä koko ikäni lapsesta lähtien, ihan omaehtoisesti.

 

Olen aina tykännyt liikkua, pelata pallopelejä, hiihtää tai pyöräillä ym., mutta juoksu on aina ollut se numero yksi.

 

Vaikea kenellekään kertoa miksi juoksu kiinnostaa niin kovasti. Ehkä se on jotain psykofyysistä, jota muista lajeista/toiminnoista ei vaan irtoa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

44 minuuttia sitten, HelppoHeikki kirjoitti:

No mä tekisin mielelläni kerran viikossa 3-4 tunnin treenin rauhallisilla tehoilla. Ja toinen 2-3 tunnin treeni vielä oheen. Nämä treenit ovat edellisessä elämässä luoneet hyvää pohjaa 12-30 tunnin kisasuorituksiin. 

 

Nyt ei ole aikaa näihin, vaan lähes kaikki lyhyemmät treenit pitää roiskia sinne ja tänne. Mihin väliin nyt sattuvat sopimaan. Ei ole mitään säännöllisyyttä tai suunnitelmallisuutta.

Aikanaan kaveri reenasi 600 tuntia vuodessa ja arkisin lenkit sijoittui pääosin 21:00-8:00 väliselle ajalle, kun lapset nukkuivat. Heidän perheessä vaimo vei paremmat reeniajat  🙂 🙂 , mutta vei kyllä lapset hoitoon ja kouluunkin. Tämä vaatii kyllä jo aika paljon tahtoa ja suunnitelmallisuutta.

 

Itse olen alkanut huomaamaan, että sulanmaan aerobisena reeninä ei nykyisin kiinnosta juuri muu kuin juoksu. Tämä on aika huono asia, koska vuosittain telakoituneena tulee pitkiä reenitaukoja ja kunto on niien jälkeen aika surkea. Mutta talvisin hiihto kiinnostaa vielä enemmän, se menee ehkä jo kardiologin kysymän "kuinka pakkomielteisenä pidät kuntoiluasi?" kysymyksen piiriin. Hiihdosta olen kyllä aika riippuvainen, mutta kaikki kisailuhalut ovat kyllä nykyisin juoksun puolella. Hiihdosta haluan vaan nauttia, vähän samalla tavalla, kuin etten ikinä voisi kuvitella osallistuvani kalastuskilpailuun.... siinähän pitäisi kisata siitä, kuka virkistäytyy parhaiten, tai nauttii eniten....

  • Like 2
  • Haha 3

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä itsessäni jonkinlaisen juoksuriippuvuuden tunnistan. Se suorittamisen tunne on mukava ja juoksussa tulokset antaa eräänlaisen mielikuvan siitä, että elämä menee eteenpäin. 

 

Olen ollut huumeisiin koukussa ja juokseminen oli eräänlainen tapa niistä vieroittautua. Juoksun"huuman" koen enemmän samanlaisena kuin esimerkiksi klassisten psykedeelien käytön silti loppupeleissä. Kokemuksena kokonaisvaltainen ja toimintana johtaa uusien asioiden oppimiseen ja vie syvälle itseen. En vertaisi juoksemista esim opiaattien tai amfetamiinin antamiin tunteisiin. Tutkimuksissakin endorfiinien aktivoituminen urheilussa on kovin lyhytaikaista ja kevyttä verrattuna opiaatteihin.

 

Enemmän haen tässä ajatusta: Kun aikuisena elämä on 8-16 kuraa ja polkemista paikoillaan ilman suuntaa niin juoksu tarjoaa kokoajan uusia haasteita ja onnistumisia. Sopii hyvin suorittaja persoonille jotka ovat yleensä addiktoituvaa väestöä. 

  • Like 4

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun vuosina 2008-2015 juoksin yhteensä 50 000 kilometriä kahdeksaan vuoteen olin juoksemisesta voimakkaasti riipuvainen.

Se on kokonaisvaltainen riippuvuustila joka on sekä fyysinen että henkinen.

 

En ole onneksi päihderiippuvuuksien kokemusasiantuntija mutta uskallan silti sanoa että ratkaiseva ero on ponnistelun aste.

Esimerkiksi alkoholistilla se alkoholin hankkiminen on varsin helppoa ja juominen vielä helpompaa mutta juoksussa myös

riippuvainen voi joutua pakottamaan itsensä lenkille jos on väsynyt. Siksi se on hyvin erikoinen riippuvuus.

Oikeastaan juoksuriippuvuuden tunnistaakin riippuvuudeksi pelkästään vain vieroitusoireiden perusteella jotka voivat herkemmillä yksilöillä olla yllättävän voimakkaita. Toisaalta en ihmettele jos joku ei huomaa vieroitusoireita lainkaan.

 

Tänä vuonna olen juossut vain 2663km joka on vain puolet siitä tahdista mitä 2008-2015 ja vähemmän kuin 2016-2018 (jolloin 4000-4800km/vuosi). Minulla on ollut enempi muita liikuntaharrastuksia ja urheilun (juoksemisen) parissa valmentajana varsin sosiaalista toimintaa joten se on ehkä helpottanut "vieroitusoireita" mutta sen voin sanoa ettei 40-100km viikossa juoksevalla ole juoksuriippuvuusoireita mitä 130-180km viikossa juoksevalla (jolla kovimmat viikot 200-300km aina silloin tällöin) on. Huomasin

jo viime vuonna että riippuvuusoireet olivat vähentyneet mutta nyt niitä ei sillä tavoin ole. Siis ei ole pakko lähteä lenkille vaan

päinvastoin on vaikeaa lähteä lenkille. Ei huvita eikä "jaksa" vaikka tietäisi että se on järkevää ja piristävää. Jotain kuitenkin

on juoksuriippuvuudesta jäljellä: Olen riippuvainen juoksun kommentoinnista sosiaaliseen mediaan jota tämäkin postitus on kuten kaikki muutkin juoksemiseen liittyvät postitukseni niin täällä foorumilla kuin facebookin juoksuryhmissä. Poislukien ne linkit mitä toisinaan postitan oman valmennusryhmäni toiminnasta, ne ovat ihan vilpitöntä halua viedä kestävyysjuoksua eteenpäin, ehkä sillä samalla halulla pyrin oikeuttamaan näitäkin kommentteja pyrkien olemaan "analyyttinen" tms. Sosiaalinen juoksumedia on aivan selkeästi tullut täyttämään juoksemisen täyttämää tyhjiötä eikä missään nimessä tuo niin hyvää vointia kuin mitä juokseminen toi.

Vaikka keskustelut olisivat satunnaisesti fiksujakin. Tietty henkinen tyhjyys, kaipuu tien päälle on vahvasti olemassa mielessäni yhä.

Vaikka elämä olisi muuten miten onnellista niin jotain puuttuu kun puuttuvat ne juoksukilometrit ja hyvä kunto joka oli. Voi olla että

jos olisi puoliso ja lapsia niin kokisin asiat eri tavalla, ne toisivat vahvan sisällön. Tai vaikkapa vahva usko kuten joillakin ihmisillä.

 

Olen ajatellut aloittaa kilpajuoksun harjoittelun uudestaan ja siitäkään huolimatta että pidän suorittamisesta ja kilpailemisesta sekä itseä että muita vastaan se syvin juttu ei ole siinä. Ei se ole missään luontokokemuksissakaan niin hienoja kuin ne ovatkin ja niitähän pääsen kokemaan yhä suunnistuksen parissa tai vaikka valmennettavien kanssa metsässä hölkätessä vaan se vahvin kokemus on siinä tunteessa kun on pääsemässä kuntoon. Minulla tosissaan juoksutreenin aloittaminen osui elämäntilanteeseen jossa se todennäköisesti jätti hyvin vahvan jäljen aivoihin ja toisaalta kun olen lapsesta asti luonut tuolle pohjaa liikkumalla luonnossa ja kestävyysurheilemallakin niin olin hyvää maaperää juoksuriippuvuudelle. Siihen liittyi myös mainittujen päihteiden l. omalla kohdalla alkoholin käytön hylkääminen ja lopulta muuttaminen täysin satunnaiseksi. Absolutisti en valitettavasti ole vaikka toisinaan ajattelen että haluaisin olla, sellainen vahva kieltäymys olisi itselle vahva osoitus henkisistä voimavaroista. Mutta nimenomaan se voimaantumisen (typerä sana tähän yhteyteen mutta käytän silti kun en parempaa keksi) tunne on joka johdattaa juoksemista ja saa ajautumaan juoksuriippuvuuteen, myönteiseen hulluuteen.

  • Like 2

Share this post


Link to post
Share on other sites
2 tuntia sitten, Antti N kirjoitti:

Huomasin jo viime vuonna että riippuvuusoireet olivat vähentyneet mutta nyt niitä ei sillä tavoin ole. Siis ei ole pakko lähteä lenkille vaan päinvastoin on vaikeaa lähteä lenkille. Ei huvita eikä "jaksa" vaikka tietäisi että se on järkevää ja piristävää.

 

Olen itse nyt pyrkinyt luomaan riippuvuuden tilaa (vaikka en sitä niin tietoisesti ajattele - riippuvuutta tai ei, ihan sama) eliminoimalla tuon "ei jaksa"-ajatuksen kokonaan. Helpoiten se onnistuu juoksemalla joka päivä, oli mitä oli. Noin kahdeksan viikon jälkeen juokseminen muuttui täysin automaattiseksi. Se on yhdentekevää jaksaako vai eikö jaksa, koska sitä ei ajattele. Sen jaksamisen huomaa sitten lenkillä, ja silloin se vaikuttaa tietenkin harjoituksen luonteeseen. Pitää osata säätää lennossa suunnitelmia.

 

En siis välttämättä voi enää omalla kohdallani sanoa juoksevani riippuvuuden takia, koska en koskaan ehdi kokea vieroitusoireita. No nyt kun olen ruvennut ottaamaan mukaan iltapäivätreenejä aamulenkkien lisäksi, joinakin yhden treenin päivinä tulee sellainen olo, että ollaanko tässä nyt ihan sohvaperuna... Hm... Ajatusleikin tasolla en voi nähdä tilannetta, että olisin juoksematta vaikka viikon. Mitä elämää sellainen olisi? Että ihan hyvässä vauhdissa tässä ollaan kohti "juoksunarkoosia" (Kuten Mauno Saaren kirjassa Juoksemisen Salaisuudet sanottiin, tosin hieman toisenlaisessa yhteydessä. Sivumennen sanoen, kirjan mukaan Lasse Viren ei ollut juoksuriippuvainen, hänelle tehtiin jopa psykologiset testit. Hän juoksi koska ei oikein muutakaan keksinut ja koska oli aivan helvetin hyvä siinä).

  • Like 1

Share this post


Link to post
Share on other sites
On 22.10.2019 at 04.35, puujalka kirjoitti:

 

Olen itse nyt pyrkinyt luomaan riippuvuuden tilaa (vaikka en sitä niin tietoisesti ajattele - riippuvuutta tai ei, ihan sama) eliminoimalla tuon "ei jaksa"-ajatuksen kokonaan. Helpoiten se onnistuu juoksemalla joka päivä, oli mitä oli. Noin kahdeksan viikon jälkeen juokseminen muuttui täysin automaattiseksi. Se on yhdentekevää jaksaako vai eikö jaksa, koska sitä ei ajattele. Sen jaksamisen huomaa sitten lenkillä, ja silloin se vaikuttaa tietenkin harjoituksen luonteeseen. Pitää osata säätää lennossa suunnitelmia.

Näin se muistaakseni on. Pitäisi kokeilla. Tänään illalla kävin 5 kilometriä hölkkäämässä. En ole tiistain kevyen salitreenin (3kk tauon jälkeen) pystynyt kunnolla edes kävelemään. Mutta "juoksu" tuntui yllättävän "helpolta" kun olin mennyt sen 3km.

Share this post


Link to post
Share on other sites
On 22.10.2019 at 02.15, Antti N kirjoitti:

 

En ole onneksi päihderiippuvuuksien kokemusasiantuntija mutta uskallan silti sanoa että ratkaiseva ero on ponnistelun aste.

Esimerkiksi alkoholistilla se alkoholin hankkiminen on varsin helppoa ja juominen vielä helpompaa mutta juoksussa myösriippuvainen voi joutua pakottamaan itsensä lenkille jos on väsynyt. Siksi se on hyvin erikoinen riippuvuus.

 

Jos minun pitäisi valita että juonko vuoden viinaa vai käynkö lenkillä niin ei tarvitse miettiä: Helpommalla pääsee kun juoksee. 

 

Väittäisin että monella alkoholistilla siihen liittyy itseinhoa ja masokismia, tietyllä tapaa tuomitaan itsensä juoppona ja vahvistetaan sitä juopottelemalla. Kenties yhteisön leimakirves on lyönyt ja leima säilyy hautaan asti, pahimmillaan. Kaupunki/kunta häätää juopot asumaan jonnekin korpeen pois keskustasta niin tuo leima ei lähde kulumallakaan. Ensihuuma toki on mukava, mutta epäilenpä että viikon ryyppyputken jälkeen kukaan on enää sitä mieltä että mukavaa on.  Eräs entinen alkoholisti sanoi että ensin hän paloi töissä loppuun, seuraavaksi hän yritti tappaa itseään viinalla mutta huomasi että se on niin raakaa hommaa että helpommalla pääsee kun vaan elää ja kärsii. 

 

Joo ehkä näköalaa värittää se että luen juuri Dostoyevksin Rikosta ja Rangaistusta, siinä on juuri yksi tämmöinen juoppo joka tietää sabotoivansa perhettään ja itseään, mutta tekee sen enemmänkin itseinhon vuoksi kuin sen vuoksi että viina on niin mukavaa.

 

Tässä nyt pitää tunnistaa se että kokeeko sen tekemänsä asian jotenkin negatiivisena, johon liittyy itseinhoa. Juoksussa tämä voisi ilmetä vaikka niin että jostakin syystä koetaan itseinhoa ja kostaa tämän lenkillä ja lenkin jälkeisenä aamuna lihaskipeys vahvistaa omaa itseinhoa entisestään. Oma itseinhoinen ajatusrakenne kietoutuu tuon juoksun ympärille. Alkusyy on varmaankin joku muu, mutta se on hautautunut jonnekin syvälle alas maanuumeniin. Jos luopuu juoksusta niin sitten itseinho siirtyy toimintana vaikka itsensä viiltelyyn tai juopotteluun. Keskiaikaiset alkemistit sanoivat: Kaivaudu maan sisään ja löydä sieltä salattu kivi, filosofin kivi.

  • Like 1

Share this post


Link to post
Share on other sites
On 26.10.2019 at 10.09, second kirjoitti:

 

Jos minun pitäisi valita että juonko vuoden viinaa vai käynkö lenkillä niin ei tarvitse miettiä: Helpommalla pääsee kun juoksee. 

 

Väittäisin että monella alkoholistilla siihen liittyy itseinhoa ja masokismia, tietyllä tapaa tuomitaan itsensä juoppona ja vahvistetaan sitä juopottelemalla. Kenties yhteisön leimakirves on lyönyt ja leima säilyy hautaan asti, pahimmillaan. Kaupunki/kunta häätää juopot asumaan jonnekin korpeen pois keskustasta niin tuo leima ei lähde kulumallakaan. Ensihuuma toki on mukava, mutta epäilenpä että viikon ryyppyputken jälkeen kukaan on enää sitä mieltä että mukavaa on.  Eräs entinen alkoholisti sanoi että ensin hän paloi töissä loppuun, seuraavaksi hän yritti tappaa itseään viinalla mutta huomasi että se on niin raakaa hommaa että helpommalla pääsee kun vaan elää ja kärsii.

No joo varmasti kun ryyppäminen on sitä tasoa että viinaa pitää saada joka päivä ja vaikkapa salaa perheeltä ja työnantajalta niin kauan kuin mahdollista niin eihän se enää kivaa ole. Sitten kun "jää kiinni" siitä saattaa tosiaan tulla identiteetti. Varsinaisia "ammattijuoppoja" ts yhteiskunnan täysin hyljeksimiä "rantojen miehiä" joille sub 2 minuuttia / vuorokausi selvin päin on normaalia  lienee marginaali kaikista alkoholiongelmaisista ja heidänkin historiansa kyseiseen tilaan ajatumiseen lienee melko heterogeeninen.

Joskin määrätyt yhtenäiset piirteet kehityskertomuksessa varmasti toistuvat.

 

Viittasin omalla edellisellä kommentillani lähinnä siihen että alkoholiriippuvuus on helpompaa lähtökohtaisesti hankkia kuin juoksuriippuvuus. En nyt sanoisi että alkoholinkäyttö on ihan täysin hallinnassa jos vaikkapa vetää joka perjantai tai lauantai kännit tai vaikkapa joka perjantai ja lauantai ja esimerkiksi jokainen lomareissu tai erilaiset juhlatilaisuudet on  silti saattaa olla että tällainen henkilö porskuttelee pitkäänkin työ- ja perhe-elämässä ilman sen suurempia seuraamuksia ja opiskelijat ryypiskelee vielä viikollakin tehtaillen siinä sivussa opintopisteitä. Jonkun mielestä tuo on varmasti ihan normaalia ja kuuluu elämään mutta siellä normaalien juhlijoiden tai teini-iän (alle 25v) käyttäjien joukossa on sitten niitä joilla se alkaa luisua niihin ryyppyputkiin jne. Tai sitten säilyy tuollaisena viikonloppujuopotteluna joissa pidemmän päälle esim riski putkareissuihin, rattijuopumukseen, tapaturmiin ja niistä aiheutuviin sairaalareissuihin, mahdolliseen muuhunkin sairasteluun ja työpoissaoloihin tai vastaavaan oman elämän ja velvollisuuksien laiminlyöntiin kasvaa. Hälytyskellot soivat mutta ne vaiennetaan arjen ajaksi ja sitten taas sama meno jatkuu. Kännissä ihminen osaa tehdä monta edellä mainittua pienempääkin mokaa jotka nekään eivät välttämättä pysäytä. Voi olla välillä pidempiäkin taukoja läträämisestä. Mutta sitten se alkaa uudestaan koska perjantai-illan nousuhumala tuo hyvän olon arjen keskelle. Täällä kun viitataan korkeakulttuuriin niin ehkäpä tuollaista asennoitumista kuvaa hyvin Sakari Kuosmasen lausahdus Kaurismäen elokuvassa "alkoholista tulee hyvä olo ja asiat tuntuvat luistavan". Tämmöinen kierre saattaa jatkua joillakin jopa 20 vuotta vaikka kulissi tai maksa tai molemmat hajoaakin sitten ihan viikon tai parin aikana.

 

Mutta siinä olet kyllä viisailla jäljillä että valitsisit mieluummin juoksemisen niin näinhän se sitten loppujen lopuksi menee. Juokseminen on ihan varmasti helpompaa kun ryyppääminen sellaiselle ihmiselle joka tiedostaa ongelmansa mutta juo silti. Mutta juoksemisen kierteeseen on oikeasti tosi vaikea päästä. Voi toki olla että olen tuossa asiassa poikkeustapaus. Muille juoksemiseen koukuttuminen on helpompaa kuin minulle. Kenties se riippuu luonteestakin. Joillain ihmisillä on hyvin korkea sisäinen moraali. Silloin on varmasti helppo lähteä lenkille. Jotenkin tuollainen ihminen luonnostaan ymmärtää että elämä on onnellisinta kun pääsee raittiiseen ulkoilmaan tuulettumaan. Hänellä se kokemus on ikään kuin kehollistunut. Tuollainen ihminen kun kohtaa täydellisen vapaapäivän jolloin työt on tehty ja tiskit tiskattu ja vieraat kestitty ei mieti mitäköhän tekis vaan lähtee juoksemaan tai muuten liikkumaan. Tunnen tällaisia ihmisiä. Itse olen laiskottelija jolle juokseminen on vaikeaa. Eikä 50 000 kilometrin juokseminen kahdeksaan vuoteen tehnyt siitä yhtään helpompaa vaan ensimmäiset kilometrit ovat joka kerta tervan juontia. Toki sitten jos jaksaa liikutella kroppaansa esim tunnin saattaa ajautua flow tilaan jossa tuntee että voisi mennä kaksi, kolme tai kuusikin tuntia. Useinkaan flow tila ei kuitenkaan pääse yllättämään.

  • Like 1

Share this post


Link to post
Share on other sites
45 minuuttia sitten, Antti N kirjoitti:

 

Mutta siinä olet kyllä viisailla jäljillä että valitsisit mieluummin juoksemisen niin näinhän se sitten loppujen lopuksi menee. Juokseminen on ihan varmasti helpompaa kun ryyppääminen sellaiselle ihmiselle joka tiedostaa ongelmansa mutta juo silti. Mutta juoksemisen kierteeseen on oikeasti tosi vaikea päästä. Voi toki olla että olen tuossa asiassa poikkeustapaus. Muille juoksemiseen koukuttuminen on helpompaa kuin minulle. Kenties se riippuu luonteestakin. Joillain ihmisillä on hyvin korkea sisäinen moraali. Silloin on varmasti helppo lähteä lenkille. Jotenkin tuollainen ihminen luonnostaan ymmärtää että elämä on onnellisinta kun pääsee raittiiseen ulkoilmaan tuulettumaan. Hänellä se kokemus on ikään kuin kehollistunut. Tuollainen ihminen kun kohtaa täydellisen vapaapäivän jolloin työt on tehty ja tiskit tiskattu ja vieraat kestitty ei mieti mitäköhän tekis vaan lähtee juoksemaan tai muuten liikkumaan. Tunnen tällaisia ihmisiä. Itse olen laiskottelija jolle juokseminen on vaikeaa. Eikä 50 000 kilometrin juokseminen kahdeksaan vuoteen tehnyt siitä yhtään helpompaa vaan ensimmäiset kilometrit ovat joka kerta tervan juontia. Toki sitten jos jaksaa liikutella kroppaansa esim tunnin saattaa ajautua flow tilaan jossa tuntee että voisi mennä kaksi, kolme tai kuusikin tuntia. Useinkaan flow tila ei kuitenkaan pääse yllättämään.

 

Tämä on mielenkiintoinen juttu. Näitä motivaatio asioita voinee lähestyä lukemattomista kulmista. Itse olen tässä suhteessa vähän fatalisti, eli kohtaloon uskova, aika aikaansa kutakin ja jos motivaatio on kaput niin sitä on ihan turha väkisin koittaa herättää. Motivaation lähde, se nuotio jonka äärellä sielu saa lepattaa lämpimässä ilmavirrassa, pitäisi löytää muualta. 

 

Itse kisasin aiemmin kahvakuulaurheilun puolella ja tajusin että rakkaus ja palo lajia kohtaan oli kadonnut kun en meinannut 7 tunnin treeniviikkoja saada aikaan, treenit vitutti jo etukäteen ja niissä alkoi olla itsensä rankaisemisen luonne (joka viikko tein niin raskaan treenin että sen jälkeen oli vain maattava maassa... Peruskestävyyskaudella). Unet pyöri jatkuvasti lajin ympärillä eikä ne mielleyhtymät olleet mitään kovinkaan positiivisia tms. Lopetin lajin ja aloin harrastamaan juoksua ja voimanostoa ja tilanne normalisoitui. Into ja sielun palo liikuntaa kohtaan palasi. 

 

Ja tuo sielun palo on se joka muuttaa ne treenin vaikeat vaiheet (kuten ne ensimmäiset 20-40minuuttia) voimavaraksi. Muistan kun parhaimmillaan suorastaan toivotin tervetulleeksi ne vaikeudet ja muunsi ne voimavaraksi. Tuossa pari viikkoa sitten koitin sen aikaista normaalia alkulämmittelyä ja jo se oli enemmän kuin tarpeeksi, on käsittämätöntä miten paljon kipua ja tuskaa ihminen voi ottaa vastaan kun koko ihmisolemus on suuntautunut tuota asiaa kohti.

 

Joku voi ajatella että tuo on omasta tahdosta kiinni, mutta minä en, jotakin paljon syvempää siinä on, jotakin joka on itseä suurempaa. Kreikkalaiset kutsuivat sitä kenties sanalla Eros, rakkauden jumala. Latinan kielinen käyttäisi ehkä sanaa Passio, johon liittyy intohimo ja tuska.

 

Minä olen laiska ihminen myös, mutta nytkin tuli tehtyä 16 tunnin treeni viikko. Jos pitäisi (oikeasti) hampaat irvessä tehdä niin en tekisi, vaihtaisin johonkin jota ei tarvitse tehdä hampaat irvessä.

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Join the conversation

You can post now and register later. If you have an account, sign in now to post with your account.
Note: Your post will require moderator approval before it will be visible.

Vieras
Vastaa tähän ketjuun...

×   Pasted as rich text.   Paste as plain text instead

  Only 75 emoji are allowed.

×   Your link has been automatically embedded.   Display as a link instead

×   Your previous content has been restored.   Clear editor

×   You cannot paste images directly. Upload or insert images from URL.


  • Ketjua lukevat   0 members

    Ketjua ei tällä hetkellä lue kukaan jäsenistä


×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy