Jump to content
Juoksufoorumi.fi

California International Marathon 2006 (Sacramento)


Recommended Posts

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, kai.

KISARAPORTTI (Suluissa Suomen kellonaika)

1.12.

Herätys klo 3.15. Lento Amsterdamiin lähti klo 6.10, jatkolento San Franciscoon muutaman tunnin päästä eli 11.10 paikallista aikaa (12.10 ). Perillä olimme 12.45 paikallista aikaa (22.45 ), n 45 minuuttia aikataulusta edellä. Lento sujui suht hyvin, pitkältähän se tietenkin tuntui ja nukuttua ei juurikaan tullut, vaikka oli herätty aamuyöllä ja unta siis alla noin 4 h. Tukisukkikset oli jalassa ja ei ainakaan tuntunut olo mitenkään pöhöttyneeltä.

San Franciscon lentokentältä haettiin vuokraamamme auto ja mies ajoi ja minä luin karttaa ja kylttejä. Pääsimme Sacramentoon klo 18.30 (4.30 ) ja väsymyksestä (molempien silmät pyrki loppumatkasta pimeässä ajaessamme luppasemaan – mieshän ei muuten ollut nukkunut edellisenä yönä lainkaan, minä sentään sen nelisen tuntia). Kirjauduimme sisään ja miehellä oli nälkä, joten kävimme vielä hakemassa vähän ruokaa ja menimme nukkumaan noin klo 21 eli klo 7 Suomen aikaa.

2.12.

Nukuin n 12 h, mutta katkonaisesti, taisin herätä n 1,5-2 h välein eli unisyklien välein? No, nukuin kummiskin. Päivä piti sisällään kevyttä käveleskelyä, parit ruokailut ja 15 min juoksumatolla ja toinen 15 min pikkuruisessa uima-altaassa. Nukkumaan noin klo 22 (klo 8.00).

3.12.

Ja heräsin reilun kolmen tunnin kuluttua klo 1.15 11.15) enkä saanut unta. Great. Lepäilin sängyssä, söin hieman ja join kupillisen hotellihuoneen keittimessä keitettyä kahvia. En tiedä oliko kahvi sitten liian laihaa vai mitä, mutta vatsan toimintaan kahvilla ei ollut oikeastaan vaikutusta. Olo ei ollut jännittynyt alkuun, mutta vähän ennen bussille lähtöä pelotti. Siis oikeasti, pääsi oikein itku. Pelotti. Mutta näköjään ei pelko vaikuta vatsan toimintaan samalla lailla kuin jännitys.

Maratonbussilla klo 5.30. Matka Folsomiin, maratonin lähtöpaikalle kesti tunnin verran. Mulla oli ikivanhat urheiluaslusvaatteet (pitkät) verkkarin alla ja silti vähän palelsi, lämpö oli nollan tuntumassa. Jonotin vessaan, tosin jonot oli hyvin vetäviä ja vessatkin hurjan siistejä olosuhteisiin nähden. Noin 15 minuuttia ennen lähtöä kävin viemässä kamat bussiin (josta ne kuljetettiin maaliin), pidin ne alusvaatteet päällä kummiskin ja olin ylettömän tyylikäs epäilemättä. Muutamaa minuuttia ennen lähtöä heitin vaatteet pois, siis ne alusvaatteet.

Lähtölaukaus oli klo 7 (klo 17) ja minulla kesti vajaa kaksi minuuttia päästä lähtöviivalle. Maratonin profiili oli nettopudotuksesta huolimatta varsin mäkinen puoliväliin asti. Mäet olivat aika juostavia niin ylös kuin alas, mutta mitään pieniä nyppylöitä ne ei olleet. Enemmänkin semmosia kun ne Tilkan mäet HCM:llä.

4.30 tyypit lähti aivan hirveeseen vauhtiin ja totesin, että en mä niiden mukaan kyllä mene. Olin jo ennen lähtöä päättänyt, että juoksen tuntemuksen mukaan enkä tiettyä tavoiteaikaa. Niitä mäkiä tosiaan piisasi. Oli aika kylmää siinä alussa, yhdellä pihalla ruoho oli kuurassa. Säännöissä oli kielletty soittimet, mutta aika monella niitä oli ja itsellenikin sellaista kyllä toivoin. Säännöille kuuliaisena olin siis jättänyt pois oman soittimeni. Jossain vaiheessa, melko alkua kummiskin, olin tuntevinani jotain vasemmassa jalassa ja tulin pois tien vasemmasta reunasta ja yritin juosta mahdollisimman keskellä ja tasaisella.

10-20 km välissä sain seuraa pätkittäin maratonviestiä juoksevan miehestä. Sillä oli vaikeampaa kun minulla. Annoin sen enimmäkseen jutella, en ollut kovin juttutuulella. Hän mm. kertoi entisestä tyttöystävästään Jaanasta. Kyllä, tyyppi oli asunut Suomessa jossain Mikkelin lähellä pari vuotta tyttöystävänsä Jaanan kanssa. Oli tullut ero ja oli palannut Suomeen. Tykkäsi suomalaisista leivonnaista.

Se, että aamulla ei jännittänyt tarkoitti sitten sitä, että minulle tuli melko kova kakkahätä n 15 km kohdilla ja sitä minä pidättelin tuonne suunnilleen puoleenväliin asti, mutta sitten oli pakko käydä vessassa. Onneksi vessoja oli joka huoltopisteellä ja jonot suht maltilliset. Vessasta tullessa 4.45 jänis joukkoineen ilmaantui ja lyöttäydyin sitten siihen niiden mukaan. Juoksin porukan mukana, vauhti tuntui suht ok:lta, mutta oikeastaan koko juoksun aikana ei ollut ollut sellaista kevyttä tunnetta, jolloin vain pistäisi menemään ja ei huomaisi missä mennään. Jokainen maili tuli odottettuna vastaan ja siinä 20-30 välissä matka tuntui itse asiassa aika pitkältä.

Eka vessareissu ei sitten jäänyt viimeiseksi. Ehkä viisi kilsaa mä sain juosta suht rauhassa, mutta sitten alkoi taas lihasharjoitukset. Kun se tunne ei mennyt ohi, jossain 30 km jälkeen piti taas asettua vessajonoon. Minulla ei ollut ripulia, minulla vaan tavaraa halusi ulos. Tietty se pidättely ei tehnyt hyvää ja vähän se sattuikin sitten.

Tämän toisen vessareissun jälkeen tapahtui jonkinlainen henkinen lannistuminen. Se 4.45 ryhmä oli mennyt menojaan, minulla kun kummiksin jonottamisineen meni ehkä 2-3 min reissuun. Juoksijoita ei ollut kamalasti. Siis en nyt ypöyksin mennyt, mutta harvakseltaan oli porukkaa eikä kukaan (minäkään) juttelutuulella. Tietenkin väsymys jaloissa alkoi painaa ja jalat alkoi olla jäykät. Mutta varsinaisesti ei ollut kipua missään, ei tuntunut siltä, että mikään paikka brakaisi. Vauhti hiipui, kun sen huomasin, kiihdyttelin hieman ja se ei tuntunut mitenkään hirvittävän pahalta se vaihdinpito, mutta heti, kun keskittyminen herpaantui siitä, vauhti hiipui. Kyllä sitä loppua alkoi odottaa. Mua rupes vituttamaan oikeastaan ne vikat kilometrit. Siis tiesin ja tunsin, että jaksan ja että maaliin pääsen ja ärsytti, kun ne kummiskin piti juosta ennen kun sinne pääsee, maaliin siis. Kävelyksi heitin vikan vitosen aikana satunnaisesti. Ihan turhaan kyllä, olis vaan pitänyt olla ehkä jämäkämpi. Sain itseni juoksemaan sillä syyllä, että matka loppuu aikasemmin.

Maali koitti onneksi. Näin vähän ennen maalia miehen, en ollenkaan huomannut sitä ennen kun se huikkasi mulle jotain. Sanoin, sille, että ”on tämä aika raskasta”. Maaliin tulin bruttoajalla 4:57:14 ja nettoaika oli 4:55:26. Kello oli 12, Suomen aikaa 22.

Olin yllättynyt maaliintulosta. En siitä, että olin maalissa, sen verran olin pitänyt mailimerkintöjä silmällä alusta lähtien. Vaan että ei oikein tuntunut missään. Henkisesti siis. Tuntui, että takana on pitkä urakka ja että ei se ihan ilmaiseksi tullut, mutta mitään erityistä iloa tai tunteenpurkausta ei tullut. Ja tämä oli kyllä itselleni erittäin hämmentävä kokemus. Olen yleensä kisojen jäljeen ollut melko herkässä tilassa.

Miestä en löytänyt, haahuilin hetken paikalla, yritin syödä hieman bagelia, mutta minulla ei tosiaan ole ruokahalua kisan jälkeen. Kuvakin otettiin maalissa. Hotellilla kävin hakemassa uuden avaimen, mies tuli huoneeseen ehkä minuuttia minun jälkeen. Mies oli vähän säikähtyneen oloinen fiiliksistäni. Pelkäsi että olen pettynyt. Muistutti minua siitä, että olin illalla maaliintulo-ohjeisiin kirjoittanut, että alle 5 h on ihan OK. Olin siis ennakkoon ajatellut, että nopemmin hyvänä päivänä menisi.

Ja olisi se ehkä mennytkin. Näin jälkikäteen ajateltuna se 4.45 olisi ollut aivan mahdollinen ilman niitä kahta vessareissua JA jos olisin ollut henkisesti jämäkämpi siinä loppumatkasta. Mä selvästi luovutin sen juoksun sen jälkeen, kun tajusin se 4.45 meni jo JA että kyllä tässä nyt kummiskin maaliin päästään. Mä luulen, että jos olisin osamnut olla tiukempi ja tarkempi, olisin jaksanut pitää sitä vauhtia loppuun asti. Ja kyllä tuo aikaero ja matkustaminen ja vähä nukkuminen ehkä hieman vaikutti. Seuraava maraton mielellään ilman noin merkittävää aikaeroa. Ja musiikkia mukaan, ehdottomasti.

Toisaalta vasta jälkikäteen sitä sitten huomasi, että todellakin, se oli vain lihasten jäykistymistä ja siitä johtuvaan tönkköyttä. Missään, lonkassa, polvissa, nilkoissa, varpaissa ei sattunut, ollut kipua. Se oli ennakkoon suurin pelkoni, että jokin paikka hajoaisi juoksussa enkä sitä jotenkin huomaisi (takareisivammani taannoin usein oireili vasta päivän pari jälkikäteen). Myöskään pelkäämiäni kramppeja ei tullut lihaksiin vaikka minä hieman pelkäsin pohkeiden kramppaavan, koska ne oli aika pökkelöt siinä lopussa.

Join vettä, söin sipsejä ja otin palautusjuomaa, kävin suihkussa ja kävin pötkälleni sänkyyn. Ja nukahdin, minua väsytti. Nukuin reilu tunnin, mies tai kello herätti. Kello oli jotain neljän maissa (klo 2). Puuhastelin jotain ja sitten oli taas pakko ottaa unet. Kellon laitoin soimaan ja joskus kuuden jälkeen sitten heräsin ( klo 4). En jaksanut minnekään kauas lähteä ja käytiin syömässä hotellin alakerrassa ja illalla menin ajoissa nukkumaan, kymmenen ja yhdentoista välillä muistaakseni (aamulla Suomen aikaa).

4.12.

Jalat oli tönköt, etureidet kipeimmät. Amerikassa vessanpöntöt on matalammalla kun suomalaisissa vessoissa. Lento Las Vegasiin oli klo jälkeen yhden, joten aamulla ei tehty juuri mitään Sacramentossa. Las Vegasissa kävelimme jonkin verran ja rappuset alas olivat jokseenkin hankalia.

5.12.

Jalat jo paremmat. Paitsi varvas, jossa oli jo ennen maratonia ollut huono kynsi (pottuvarpaan vieressä), joka oli kipeämpi ja kipeämpi (peitto väärässä asennossa varpaan päällä sattui) ja punoitus vaan levisi. Joten lääkäriin. Onneksi on matkavakuutus ja se vielä hoitui suoraan vakuutusyhtiön kautta. Lasku sairaalasta tuli kotiin, 322 $. Sain siis antibioottikuuri ja kipulääkkeitä. Söin antibiootit, omia buranoita (en uskaltanut syödä lääkäriin määräämiä Vicodinia) ja parissa päivässä suurin kipu ja punoitus hävisikin.

6.12.

Lihakset olivat maratonista täysin palautuneet, sillä kävelin ja hieman kirmailinkin Grand Canyonin rinteillä normaalisti.

15.12

Varpaan pää irtosi. Tai siis kynsi ja koko varpaan pään ihoalue irtosi kokonaisuutena pois. Alla on jännä iho/kynsi, joka ei näytä kynneltä vaan paikalta, johon kynsi kasvaa. Ei kipeä kyllä yhtään.

Riina

Link to comment
Share on other sites

Jetlag...

Lisäyksiä vielä tuohon kirjoitukseen (jotka ei mahdu muka siihen viestikentän maksimimerkkimäärään).

Fiiliksistä siis vielä. Ja ajasta ja tavoitteista. Mä raapustin ennen juoksua miehelle lapun, jossa ohjeistin sitä millon sen pitäs olla maalialueella. Ja 4.35-4.45 oli siinä mulla semmonen hyvä juoksuaikaväli. Kirjoitin myös, että voi mennä viisikin tuntia, ei vaan ole ollut minun päivä, mutta hyvä juoksu. Joten kun se viisi tuntia alittui, kai se on ihan riittävän hyvä juoksu. Varsinkin kun se viisi tuntia olisi alittunut ihan reilusti ilman niitä vessareissuja.

Joten en usko, että olisin ollut onnellisempi tai iloisempi jos olisinkin juossut paremman ajan. Siis varmaan jonkin verran, mutta en minä oikeasti lähtenyt sinne aikaa juoksemaan vaan juoksemaan parasta mahdollista juoksua, jonka minä sen päivän kunnolla jaksaisin. Mittariinikin minä näyttöön valkkasin vauhdin, sykkeen ja kertyneet kilometrit ja kertaakaan en näprännyt sitä niin, että olisin nähnyt kertyneen kokonaisajan. Enkä jaksanut sitä vauhtiakaan kovin vilkuilla, juoksin melkoisesti fiilikseni mukaan. Keskisyke muuten oli 159 ja maksimi 172. Olisin luullut, että olisi ollut korkeampi, anaerobinen kynnys on jossain 172 tietämillä ja maksimisyke ylipäätään jossain 196 tienoolla.

En ole mielestäni pettynyt juoksuun. Nämä ovat ehkä itselleni enemmänkin semmosia huomioita matkan varrelta. Tosin ehkä tämä huomioiden hakemisen tarve osin johtuu niistä odotusten vastaisista lopputuntemuksista.

Jopa se lannistuminen ja luovuttaminen sen toisen vessareissun jälkeen ei saanut minussa juoksun aikana, sen jälkeen tai edes nyt kamalan tosissani harmittelemaan tai soimaamaan, että näin tapahtui. Enemmänkin se on muistiinpanomerkintä tulevia kisoja varten, että näin minulle voi käydä, että ei antaisi sen tapahtua. Opettelua kai.

En vain oikein ymmärrä miksi minä lopetin sen kisan jotenkin siinä vaiheessa, kun näytti todennäköiseltä, että maaliin kummiskin päästään.

Olen juossut vuodesta 2002 alkaen ja heti siis alusta lähtien juossut niin pitkiä kisamatkoja kun olen jaksanut (siis varttimatkoja ;) ) ja puolikkaita ja sen triathloninkin viime kesänä. Minulla on siis kokemusta onnistuneista juoksufiilikistä ja myös pettymyksistä, jolloin olen itkenyt matkalla bussille tai kotiin, kun on mennyt paskasti. Nyt ei tuntunut oikein miltään ja se on hämmästyttänyt.

Mutta ehkä tämä juoksu itsessään oli minulle helpompi, kun koko se valmistava matka, jonka olen kulkenut, jotta voisin juosta tämän juoksun. Tiistaina ennen maratonia (sunnuntaina) juttelin ystäväni kanssa ja silloin minä ekaa kertaa jotenkin ääneen sanoen tajusin ja itse ehkä ymmärsin pari asiaa itsestäni ja tästä maratonjuoksusta. Tämä maraton (tai no, joku maraton) on ollut minulle tavoite jo pidemmän aikaa. Ensin se oli merkki siitä, että en ole enää huonokuntoinen liikalihava. Sitten loukkasin tuon jalkani ja elin sen temppuilun kanssa vuoden päivät ja sen leikkaamisen jälkeen maratonista tuli vielä tärkeämpi. Jos minä tällä jalalla sen juoksisin, olisin paremmassa kunnossa kuin ennen koko hommaa eli jotenkin terve taas.

No, siinä ystävän kanssa puhuessa sitä jotenkin tajusi, että ei minun todellakaan tarvitse näitä kahta asiaa enää todistella. Itsellenihän minä olen ollut näitä todistelemassa. Mutta ehkä on jo todella aika uskoa, että oltuani tässä kuosissa (BMI 25-26) n 3,5 vuotta, että en ole enää 110-kiloinen ja huonokuntoinen. Että minä en ole se, joka kävellessä mäen päälle (seurassa) on se, joka hidastaa vauhtia ja puuskuttaa. En edes laihtunut mitenkään nopeasti, minulla meni siihen melkein 4-5 vuotta, mutta silti se oma mielikuva itsestä on ollut vahvassa. Mutta ei kai enää. Ja se jalkavaiva. Minähän olin jo selvinnyt siitä raskaimmasta eli 18 viikon treenijaksosta hyvillä mielin ja ehjänä ja paikat kestivät. Ja ei se maratonin juokseminen minusta yhtään terveempää tekisi. Koska mitä minä sillä enemmällä terveydellä tekisin? Minä jo jaksan elää omaa arkeani ilman kolotuksia ja vaivoja. Mihin sitä maratonia tarvitsisin todisteeksi? Onko elämäni jotenkin terveempää sen juoksemisen jälkeen?

Näitä juteltiin ja silloin tuli itku ja tuli tunteita ja tuli se helkkarin hyvä olo siitä, että on siinä missä on. Ja tuli helkkarin hyvä olo siitä, että ehkä molemmat ajanjaksot elämässäni ovat nyt takana päin. Tulen liikkumaan, osallistun varmaan tirathlon-kisoihin, juoksen todennäköisesti maratoneja vielä tulevaisuudessa, mutta ehkä puhtaammin juoksun tai liikunnan ilosta. En todistellakseni muille tai itselleni, että jaksan tai pystyn.

Mutta en tiedä olenko todellakaan kunnianhimoinen. Kunnianhimoiset ihmiset eivät lopeta maratonin juoksemistaan kesken ja ajattele, että pääsee maaliin vähemmälläkin vaivalla. Mutta ehkä se on jälkiviisautta tämä.

Riina

Link to comment
Share on other sites

Kiitos Ananas.

Luulen, että tämä juoksu, siihen valmistautuminen ja sen juokseminen ja sen merkityksen pohtiminen alkaa olla kohta loppu. Mä tunnen itseni ja olen kyllä tällainen asioiden vatvoja luonnoltani, mutta ehkä on aika todella ottaa vähän iisimmin eikä analysoida kaikkea niin kamalasti.

JH tuolla chätissä taisi kysyä, että en kai mä vaan oo tosikkojuoksija ja vaikka mä normaalisti muuten sanon, että en ole, tuo juoksu ja kaikki mitä siihen on kuulunut oli ehkä vähän tosikkomaista. Ja ihan kaikkea ei elämässä tartte ihan niin puhkianalysoida.

Vaikka on siitä ollut mulla elämästä ihan hyötyäkin, siitä miettimisestä. Mutta jos tämä olisi nyt mietitty ja seuraaviin voi mennä vähän rennommin. Jotain kisoja olisi kiva kisailla tulevana vuonna, mutta ei aavistustakaan, että mitä ja missä. Jotain jossain kummiskin varmaan. Jos huvittaa ;)

Riina

Link to comment
Share on other sites

No, siinä ystävän kanssa puhuessa sitä jotenkin tajusi, että ei minun todellakaan tarvitse näitä kahta asiaa enää todistella. Itsellenihän minä olen ollut näitä todistelemassa. Mutta ehkä on jo todella aika uskoa, että oltuani tässä kuosissa (BMI 25-26) n 3,5 vuotta, että en ole enää 110-kiloinen ja huonokuntoinen. Että minä en ole se, joka kävellessä mäen päälle (seurassa) on se, joka hidastaa vauhtia ja puuskuttaa. En edes laihtunut mitenkään nopeasti, minulla meni siihen melkein 4-5 vuotta, mutta silti se oma mielikuva itsestä on ollut vahvassa. Mutta ei kai enää. Ja se jalkavaiva. Minähän olin jo selvinnyt siitä raskaimmasta eli 18 viikon treenijaksosta hyvillä mielin ja ehjänä ja paikat kestivät. Ja ei se maratonin juokseminen minusta yhtään terveempää tekisi. Koska mitä minä sillä enemmällä terveydellä tekisin? Minä jo jaksan elää omaa arkeani ilman kolotuksia ja vaivoja. Mihin sitä maratonia tarvitsisin todisteeksi? Onko elämäni jotenkin terveempää sen juoksemisen jälkeen?

Tuo painonhallintahan on aivan loistava motiivi maratonjuoksulle. Enää ei löydä hyvää tekosyytä olla menemättä lenkille kun on se lähestyvä maratoni. Tavallaan maratonista tulee jopa painonhallintaa merkittävämpi syy käydä lenkillä vaikka se palvelee tietenkin kumpaakin tavoitetta.

Ja kyllä elämä on juoksuharrastuksen myötä terveempää.

Link to comment
Share on other sites

Joo, mutta elämä ja juoksu on jo ajanut sen painonhallinan ohi. Siis muut syyt kantavat sitä mun harrastustani ehkä nykysin. Sillon kun mulla oli nämä liikuntarajoitukset 2004 tän jalan kanssa, melkein 9 kk kun en saanut tehdä juuri mitään, mä en sillonkaan lihonut (itse asiassa laihduin), koska olin oppinut elämään sopivasti ruoan kanssa. Eli se ei enää ole silleen merkittävä syy. Se ehkä joskus oli. Mutta mielessään sitä raahasi sitä lihava-mielikuvaa mukanaan ja se on taakka ehkä sitten ollut. Ei minun liikuntaharrastukseni ja painonhallintaani pidä yllä joku pahaenteinen lihomisen uhka vaan se kaikki muu hyvä, joka liikunnasta seuraa. Tietenkin se auttaa painon kanssa ja sallii suuremman liikkumavaran muun elämän kanssa.

Semmonen ehkä se pointti oli minulla.

Riina

Link to comment
Share on other sites

Unohtui tietenkin sanoa että hyvän yksityiskohtaisen raportin väänsit.

Jäniksen vauhdissa pysyminen on yleensä aika vaikeaa ellei sitten ole lähtenyt omaan vauhtiin nähden hyvin hiljaa vauhtia kulkevan jäniksen selkään.

Jänis pystyy juoksemaan tasaista vauhtia mutta ainakin omalla kohdalla tuntemukset ja vauhtikin maratonin aikana vaihtelee. Välillä on pakko hellittää hetkeksi ja antaa elimistölle hieman levähdystaukoa ja sen jälkeen taas jaksaa painaa...

Link to comment
Share on other sites

Upea raportti Riina ja upea juoksu.

Ja niin tuttuja tuntemuksia ensimäisen jälkeen. Olenhan itse myös paljon pohtinut syytä, että miksi huonokuntoinen, ylipainoinen kotiäiti aikoinaan alkoi sellaiseen hullutukseen kuin lenkkeilyyn ja vielä innostui osallistumaan tapahtumiinkin.

Maraton on niin pitkä matka, että jollain tavalla sitä on oltava tosikkojuoksija jos sen meinaa päästä meikäläinen tavallinen tallaaja läpi. Ja kyllä nuo hurjimuksetkin näkyy aika tosissaan painavan.

Sitä vain sokeutuu välillä kun katselee toisten aikoja ja kun välillä puhutaan, että käväisin maran vain pitkänä lenkkinä. Meikäläiset nielaisee siinä vaiheessa ja miettii salaa itsekseen, että mara ei minulle ole ikinä "VAIN pitkä lenkki", se on sen verran pitkä matka kuitenkin. Suhtaudun siihen matkaan tosissaan ja kunnioittaen. 42 kilometriä on meikäläiselle aika monta tuntia ja niinä tunteina voi tapahtua ihan mitä tahansa.

Minusta kokonaisen juokseminen on upea saavutus itselle. On sitten motiivina osoittaa itselle, että siihen kykenee tai sitten joku muu. Minä halusin kokeilla, että pystyykö keski-ikäinen kehäraakki siihen.Se pystyi ja nyt se on todistettu. Jos näitä joskus vielä tulee eteen niin niiden motivaatio on sitten joku muu. Mutta en usko, että koskaan pääsen niin pitkälle tässä harrastuksessa etten lähtisi 42 kilometriä juoksemaan kunnioituksen ja hiukan pelonkin vallassa.

Hienoa Riina. Näin on kohta vuosi 2006 pantu pakettiin. Meillä on ollut upea vuosi ja hienoja ajatustenvaihtoa valmistautuessamme kokemattomina juoksemaan tätä kuningasmatkaa. Paljon on tullut opittua juoksusta, mutta myös itsestä ihmisenä. Nyt vain seikkaulua uusiin kohteisiin ja tavoitteisiin. Matkahan ei ole vasta kuin alussa...

Link to comment
Share on other sites

Kiitos Kurppa ja Rookie.

Juoksu on ollut muuten minulle varmaan näin aikuielämässä yksi kasvattavimpia asioita. Siis se itsetutkiskelun määrä, joka tähän harrastukseen liittyy. :detective:

Mutta on se ollut sen arvoista. Ja on mukava tietää, että minusta on pitkäjänteiseen ja määrätietoiseen työhön. Jotenkin arvostan noita ominaisuuksia, muissa, ja on kiva huomata, että itsessäkin on noita piirteitä.

Ihan himpun verran mä ehkä haluaisin jotain semmosta "kovuutta" itselleni, mutta toisaalta eipä mua näytä hirveästi harmittavan noissa kisoissa, jos ja kun se minusta puuttuu. Ja se onkin niin kivaa, kun tajuaa, että ei ole valmista sapluunaa, jonka mukaan homman pitää mennä.

Olen minä aika ylpeä tuosta juoksusta kuitenkin. Siis matkalaukun kun purin, pistin sen mitalin roikkumaan tietokonepöydän viereisen oviaukon (ovi on otettu siitä pois) saranaan, jossa sitä välillä tulee vilkaistua. Maraton finisher siinä lukee toisella puolella.

Riina

Link to comment
Share on other sites

Paljon paljon onnea Riina!

Ihaillen luin tuota sinun maratontarinaasi. On kyllä melkoinen suoritus päästä tuohon kuntoon kun ajattelee lähtötasoasi. Ja aikakin oli vielä noin hyvä.

Toivottavasti moni maratonista haikaileva lukee tuon sinun maratonjuttusi ja innostuu itsekin yhtä sinnikkääseen harjoitteluun.

Treenausintoa tuleviin koitoksiin.

Link to comment
Share on other sites

Lämpimät onnittelut Riina! Mahtavasti tsempattu! Kyllä niitä keskeyttäneitä kuule tuollakin maralla oli varmaan monia, joten hatun noston arvoinen homma että et antanut periksi vaan tsemppasit maaliin asti!

Rapsa oli tosi hyvä ja kirjoituksesi innostava! Omien jalkavaivojen keskellä, motivaation ollessa täysin hukassa, on kiva huomata että kyllä sitä ongelmien jälkeenkin vielä päästään kuntoon - kunhan vaan malttaa kiiruhtaa hitaasti ja maltilla.

Ekan maran jälkeen Tukholmassa kesäkuussa muistan olleeni lähinnä kärttynen kuin persiille ammuttu karhu erinäisistä säryistä ja väsymyksestä johtuen. Siskoni oli huoltajana ja sanoi jälkikäteen että olin lähinnä pelottava :mad14:

Seuraavana päivänä tuli sitten sellainen hyvä olo ja itsensä voittamisen fiilis, vaikka jalat olikin vielä tosi kipeät. Marraskuussa Ateenan maran jälkeen, eli tokan maran jälkeen, fiilikset oli sitten tosi eufoorisen hyvät (Mara meni tosi hyvin). Taisimpa siinä jonkun kyyneleenkin tirauttaa kun odottelin kaveria maaliin ja istuskelin niillä upeilla stadionin marmoriportailla. Joten, jos vielä innostut täyspitkän maran juoksemaan, niin tokan jälkeen se mieletön endorfiinihumala ja euforia sitten iskee :smiley:

Nykiin ollaan juuri ilmottauduttu kaveriporukan kanssa, joten siinä sitä on haastetta ensivuodelle, Triathlon -koitosten lisäksi. Jos siis tästä joskus pääsee vielä treenaamaan... Eli näkymisiin ensikesän kisatantereilla!

Link to comment
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
 Share

×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy