Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Henkisesti valmis?


Recommended Posts

Olen tässä viimeisten koulukiireiden lomassa valmistautunut

pieneen omaehtoiseen syysriehaan. Saan koulu- ja työjutut

valmiiksi 20.12 ja haluan palkita itseni ulkoilupäivällä. Tämä

tarkoittaa omaehtoista puolen vuorokauden kipittämistä

21.12.

Jos sää on edes kohtuullinen, aion vakavasti haalia kasaan

80-85 kilometriä. Jos on oikein kurja keli, niin menen silti.

Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää tällä kertaa...

Tuollaisia 10-15 km lenkkejä on tarkoitus vetää.

Asiaan:

Vaikka suunniteltu happening onkin puhtaasti omaksi ilokseni

tarkoitettu, on tässä silti sellaista hyvää tekemisen meininkiä!

Mielenkiintoista onkin aina seurailla, minne ajatuksen kulkevat,

kun asiaa miettii.

Ajatushan kulkee tiettyjä ratojaan haaveesta suunnitelmaksi.

Suunnitelma kypsyy sitten päätökseksi ja asiaa ajattelee jo

vähän eri tavalla: Tuumii, että miten toimisi, että päivä olisi

onnistunut.

Tähän kypsyttelyyn liittyy aina myös tällainen viimeinen vaihe:

Jonkinlainen positiivinen luovutus - syntyy varmuus ja mielenrauha

suhteessa tulevaan ponnistukseen. Tällä kertaa tämä varmuus tuli

"saavutettua" jo hyvissä ajoin. Tarkemmin sanottuna viime perjantaina.

Nyt ei enää ole minkäänlaista stressiä ajatuksesta, ja odottamisen ilo on

päällimmäisenä tunteena...

Kysymyksiä:

- Kuinka "rakennatte" tuon varman olon? Rakentuuko se ollenkaan? Kaikkihan vaikuttaa: Kisamatka, porukka etc.

- Mikä on se asenne, jolla haluatte matkaan lähteä? Tietysti toinen lähtee

kuin retkelle - toinen voi lähteä tavoittelemaan tulosta...

- Onko kilpailutilanne ja kisatunnelma tärkeä henkinen kannustin? Joku haluaa

varmaan sulkea myös korvansa kaikelta ylimääräiseltä...

- Onko tällä kaikella vaikutusta myös tapaan kokea tuskaa (sikäli kuin on kova

meno päällä... Toisaalta riittävä matka tuo tuskia kumminkin.)

- Mikä on tärkein palkinto tästä kaikesta?

Kiitos jos jaksatte kommentoida - Minulle sillä on arvoa. Olen kai jonkinlainen

"omassa itsessäni seikkailija" ja siksi kiinnostunut, mitä näihin tuntoihin liittyy.

Tiedän jo palkintoni omasta ponnistuksestani: Kun seuraavana aamuna saan kahvin keitettyä ja istun olohuoneen lattialle kuuntelemaan mielimusiikkiani, herahtaa syitä kyselemättä kyynel poskelle.:020: Kyllä se on tuo vilpitön, lämmin ja iloinen kyynel, joka parhaiten juhlistaa tapahtunutta - eikä sitä vapautuksen tunnetta oikein korvaa mikään muu... En tiedä parempaa tapaa pyhittäytyä

Joulun viettoon.:114:

Mutta sitä odotellessa... Heittäkää ajatusta!

Link to comment
Share on other sites

  • Replies 434
  • Created
  • Last Reply

Top Posters In This Topic

- Kuinka "rakennatte" tuon varman olon? Rakentuuko se ollenkaan? Kaikkihan vaikuttaa: Kisamatka, porukka etc.

- Mikä on se asenne, jolla haluatte matkaan lähteä? Tietysti toinen lähtee

kuin retkelle - toinen voi lähteä tavoittelemaan tulosta...

- Onko kilpailutilanne ja kisatunnelma tärkeä henkinen kannustin? Joku haluaa

varmaan sulkea myös korvansa kaikelta ylimääräiseltä...

- Onko tällä kaikella vaikutusta myös tapaan kokea tuskaa (sikäli kuin on kova

meno päällä... Toisaalta riittävä matka tuo tuskia kumminkin.)

- Mikä on tärkein palkinto tästä kaikesta?

Varmuudesta: mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Minulle pitkä lenkki tai suoritus on seikkailu. Lähtöviivalla en tiedä maaliintulon tunnelmista mitään. Otan vastaan sen mitä seikkailulla on tarjottavanaan. Mutta se varmuus, joka saa ylipäänsä minut liikkeelle, syntyy minusta itsestäni, luulisin. En voi muuta kuin luottaa itseeni, koska minäpä se siinä juoksen, omin jaloin ja voimin. Ja se syntyy kokemuksesta ehkä, on ihan erilaista lähteä uudelleen kuin ensimmäistä kertaa....Ensimmäinen kerta kirpaisee aina mutta niin sen pitääkin.

Asenteen on oltava raudanluja. Epäonnistuminen tai keskeytys ei mahdu reppuun, kerta kaikkiaan. Jos kerran lähden, menen perille asti, ja jos voimat loppuvat, lepään ja lähden uudelleen liikkeelle.

Kilpailemisesta tai kilpailutilanteesta en saa mitään potkua irti. Näiden kahden läpikäymäni ultrakisan perusteella olen saanyt käsityksen, että kilpailua sijoituksista käydään vain muutamien urheilijoiden kesken, ja suurin osa meistä "tavisultraajista" kilpailee lähinnä itsensä kanssa, ja toinen toistaan tukien.

Tuskasta en tiedä, kipua olen kokenut mutta se unohtuu nopeasti....ei sitä jää miettimään. Jos väsymys on tuskaa, sen läsnäoloa on vaikeampi unohtaa, se valtaa ihmisen ja ottaa osansa, tahtoipa ihminen sen antaa tai ei. Tiettyyn rajaan asti voi tietenkin tapella vastaan.

Tärkein palkinto minulle on tunne että MÄ TEIN SEN!

Link to comment
Share on other sites

Varma olo rakentuu minulla sillä hetkellä, kun päätän, että tuon teen...

Asenne on sellainen vaikka läpi harmaan kiven...

Kisatilanne on sikäli tärkeä, että siellä tapaa mahtavia ihmisiä...

Tuskasta mitään tiedä...

Palkinnoksi tämä touhu jättää jäljen ihmiseen ja suunnattoman nälän kokea lisää tuota yksinkertaista juoksuliikettä...

Link to comment
Share on other sites

Varma olo rakentuu minulla sillä hetkellä, kun päätän, että tuon teen...

Asenne on sellainen vaikka läpi harmaan kiven...

Kisatilanne on sikäli tärkeä, että siellä tapaa mahtavia ihmisiä...

Tuskasta mitään tiedä...

Palkinnoksi tämä touhu jättää jäljen ihmiseen ja suunnattoman nälän kokea lisää tuota yksinkertaista juoksuliikettä...

Tämä oli niin hyvin tuumittu, että pitäs melkeen printata huoneentauluksi. Kisan sijasta ajattelen itse mielummin juoksutapahtumaa; mulle kysymys on enemmänkin juoksemaankokoontumisesta kuin kilpailusta.

Juoksija saa kokea niissä jonkinlaista viiteryhmään kuuluvuuden tunnetta, koska muuten olen ainakin itse kokolailla pihalla n.s. sosiaalisista kuvioista.

Tuo eräänlaista oikeutusta tälle olemassaololle kun tuntee että on muitakin jotka ovat valinneet näin.

Naapurini vihjailevat, että onko työn puutetta kun tarvii juosta tuolla joutavana. Juoksemisen voi nähdä hyvin itsekkäänä toimintana jos ei asiasta enempää ymmärrä. Juoksutapahtumissa saa hetkittäin kokea harrastuksensa hyväksyttäväksi.

En tiedä. Saattavat olla oikeessakin. Onhan tää vähän outoa.

Make distance not war!

Link to comment
Share on other sites

tuttuja tuntoja.

ensi lauantaina starttaan 24h sisäratakisaan. olenko henkisesti valmis ? joka toinen päivä olen itsevarma ja lasken kilometrivauhteja, joka toinen päivä nöyrryn ja päätän ottaa kisan vain hupiretkenä, A-luokan lomana ilman lapsia.

aamulla pakkasin kisajuomia, gutzyt ja maltot 24 erilliseen pulloon. joka pullon päälle kirjoitettuna kellonaika. tuli nöyrä olo pakatessa aamuyön eväitä, tunneille klo 04.00, 05.00, 06.00 jne. edellinen kerta kun olen ollut tuohon aikaan valveilla on silloin kun lapset ovat olleet vauvaiässä. ja muistan miten väsytti vaikka vain istuin paikoillani. olenko hullu kun vapaaehtoisesti aion olla liikkeessä tuon ajan ?

ehkä henkistä varmuutta ei tulekaan. tai ehkä se onkin olemassa, peittyneenä tähän turhanpäiväiseen hermoiluun.

Link to comment
Share on other sites

Taisi Ultrajuoksija lehdessä olla maininta, että silloin on valmis, kun tuntee olevansa valmis ! Jos ei tunne olevansa valmis, niin silloin ei myöskään ole !!!

Toi on musta yksi toimivimmista, ja paljon kaivatuista, ultrajuoksuun liittyvistä käytännön tukinuorista / apukeinoista joihin voi turvautua epävarmuuden hetkillä. Se sisältää myös paljon enemmän merkitystä kuin hätäpäisesti ajattelemalla voisi kuvitella - tai uskoa. Vaikka olisi fyysisesti valmis, muttei henkisesti niin kalpaten käy ja toisinpäin onnistuminen on todennäköisempää, kuten käytännössä on huomattu. Fyysisiä heikkouksia pystyy paikkaamaan yllättävänkin paljon yltiöpäisellä tahtoenergialla, mutta toisinpäin näyttää siltä, että leikki jää useimmiten kesken.

Hanna: Mun mielipide on, että toi on normaalia aivotoimintaa, joka edeltää ensimmäistä ennen kokematonta ultramatkaa. Ultralehden saaminen ajoissa painoon edellytti, että naputtelin noin 30h putkeen viimeisiä juttuja ja väsytti henkisesti paljon enemmän kun esim. Leonidaan patsaalla, mutta kunnon lenkin jälkeen (kiitti lenkkikavereille) olo taas piristyi. Musta hereillä pysyminen ei oo mikään pulma kun on juoksemassa (pidä vaan huolta, että aivot saa energiaa), mutta paikallaan oleminen väsyttää ihan suunnattomasti (koska se on tappavan tylsää touhua). Kunhan pääset tositoimiiin, niin sulla menee ihan varmasti aivan loistavasti! Tsemppiä matkaan ja yllätät vielä itsesi!

Link to comment
Share on other sites

...Kirjoitus jos toinenkin noista edellisistä kommenteista.

Tuo oma lenkkisuunnitelmani on saanut lähipiirissä aikaan hieman kritiikkiä: Kun

on jo valmiiksi aivan nakit (päättötöitä tehdessä menee päivästä tunti jos toinenkin) ei vaikuta fiksulta lähteä ehdoin tahdoin itseään uuvuttamaan...

He eivät tulleet ajatelleeksi, että paras keinoni saada vauhti seis on tyhjentää

itseään riittävästi, jotta näkee taas onnen perusasioissa.

On selvää, että tahtoenergia on välttämätöntä, mutta määrittelisin tässä

tapauksessani tuon tahdon tiedoksi siitä, miksi juoksen. Jäljelle jää tila, jossa

saan nauttia liikkeestä itsestään - muodostamatta siitä itselleni sen enempää

mielipiteitä.

Tämä on kai minun kohdallani se Shamaanin mainitsema jälki, joka on jäänyt

evääksi aiemmilta retkiltä...

Link to comment
Share on other sites

Otan kantaa tähän, vaikka en ultraaja olekaan, enkä pystyisi kovin vaativaa lenkkiä suorittamaan. Mutta silti. Noista toisten ymmärtämisistä ei kannata niin välittää. Emme me pysty aina läheisiämme ja heidän tekojaan ymmärtämään, vaikka mikä olisi. Luulemme monesti, että tiedämme paljon paremmin, mikä toiselle olisi hyväksi, mutta pöh, jokainen tietää itse.

Tästä vastikään sattunut esimerkki. Työkaverini kertoi, kuinka oli vetänyt viinaa viikon putkeen Levillä. Oli niin henkisesti rentoutunut olo kuulemma.

Minä kerroin, että olin lomalla viikon vetänyt lenkkejä putkeen. Oli niin henkisesti rento olo.

Katsoimme kumpikin toisiamme kummissaan. Sen verran olen jo ymmärtänyt olla sekaantumatta toisten asioihin, enkä tuputa omia keinojani kenellekään. Toinen osapuoli ei sitä vielä ollut oppinut. Hänen mielestä minun pitäisi jo alkaa miettiä omaa ikääni ja alkaa hellittää ja opetella ottamaan rennosti. Viikon ryyppyputki Levillä ajaisi oivasti tämän asian.

Eli jokainen toteuttaa omat haaveensa. Hän tuskin olisi lähtenyt lenkille jos olisin yrittänyt sitä kaupitella. Enkä minä lähtenyt kuppilaan, vaikka hän sitä kaupitteli. Jokainen tulee omilla keinoillaan onnelliseksi.

Sitä en taas tiedä, milloin ihminen on valmis ultraan. Mutta sen tiedän, milloin hän ei ole (tarkoitan siis vain omalla kohdalla tietäväni).

Minusta kuitenkin Petteri tuntuu, että sinä olet nyt jo valmis, koska pohdit asiaa vakavasti. Se on ainakin alku ja lopustahan ei voi koskaan tietää.

edit. lisäys ja tarkennus.

Link to comment
Share on other sites

Eipä kai kukaan voi toisen kengissä kulkea.

Minusta tuntuu, että juokseminen harrastuksena on eräänlainen vastuunotto ja

itsensä hyväksymisen merkki, mitä tulee tapaan ymmärtää itsensä yksilönä.

Tämähän pätee myös monessa muussa harrastuksessa. Herää kysymyksiä tekemisen mielevyydestä ja hyödyllisyydestä - jopa itsekkyydestä...

Kuitenkin olemme onnellisia, jos saamme - jos emme ymmärrystä -

niin kannustusta tavoitteidemme saavuttamiseksi.

On tärkeää koettaa valaista lähimmilleen omat halunsa ja tarpeensa, jotta heillä

olisi tilaisuus kannustaa meitä - vaikka eivät ymmärtäisikään. Minusta se on tapa kunnioittaa lähimpiään. Ja autuasta on, jos se on mahdollista...

Tämä ketju alleviivaa minulle sitä, että meillä yksilöinä on jonkinlainen mahdollisuus koettaa sanoa yhteisin sanoin jotain tunnoistamme.

Tämmöistä tämä tutkimusmatkailu on... Olen taas saanut yhden nimittäjän lisää, jonka alle voin tiivistää omaa yksilöllistä kokemustani: "...Jättää jäljen ihmiseen ja halun kokea lisää..." Mielestäni se on hyvin sanottu, eikä asiana suinkaan täysin jakamaton.

Link to comment
Share on other sites

Ernest Chacleton,Reinhold Messner,Göran Gropp,Jesper Olsen...kyllähän näitä riittää.

Itse haen oikeaa fiilistä tutkimusmatkailijoiden sekä suurten seikkailijoiden kirjoituksista.Tässä systeemissä on vaan se vika että alkaa omakin seikkailunhalu nostaa päätään.Kunnon ultra pystyy osittain nujertamaan tämän levottomuuden.Mutta kyllä minäkin sitten...nyt on syytä vaieta,kahelin maine jo muutenkin.

Link to comment
Share on other sites

"Sitä en taas tiedä, milloin ihminen on valmis ultraan. Mutta sen tiedän, milloin hän ei ole (tarkoitan siis vain omalla kohdalla tietäväni)."

Tähän liittyy yksi minulle (ja ehkä jollekin toisellekin) olennainen löytö:

Juoksuharrastukseni ylipäänsä on sellaisen kehityksen tulosta, jossa jouduin

tunnustamaan itselleni, etten oikeastaan tiedä, mihin henkilökohtaisesti pystyn.

Minulla oli aika paljon kaikenlaisia käsityksiä omista rajoistani, joihin turvauduin tehdessäni päätöksiä asioiden tekemisestä ja tekemättä jättämisestä. Joku toinen on ehtinyt tutustua itseensä niin hyvin, että on rajoistaan selvillä, mutta itse en ole. Enkä halua olla - en ole enää asiasta niin huolissani.

(Hyvähän tässä on perheettömän unohtaa kaikki ajankäytön realiteetitkin...)

Ei tämä minusta arvaamatonta tee, mutta kyllä monet touhuni vaikuttavat

aika perusteettomilta juuri tästä syystä. Usein joutuu vastaamaan kysymyksiin vain, että teen parhaani. Uskon myös siihen, että onnistuminen ei ole rajojensa löytämistä - epäonnistuminen on: Silloin on joku raja tullut vastaan!

Tällä taas - kuten tiedämme - tuskin on kannustavaa vaikutusta. (Olosuhteiden uhriksi joutuminen on tietysti eri juttu.)

Joten: Kyllä me kaikki joudumme elämään tietynlaisessa tietämättömyydessä.

Minusta se on rohkeutta, löytöretkeilyä ja ainoan elämänsä kunnioittamista.

(Muitakin tuntemattomuuksia löytyy kuin juoksumatkat - itse esimerkiksi olin vanhemmilleni varsinainen "ultra":dankk2: )

Vaikka ajatus lentääkin taas kovasti pitkälle - eikä asioita pitäisi tulkita toisten suulla - niin mielestäni Pasin kuvaus Hardrock- sataselta juhli tätä ajatusta.

No niin. Taas alkaa yksi päivä tietokoneen ääressä - näin se alkoi hieman paremmin. Kiitos kärsivällisyydestä, vaikka ette mitään mahdakkaan. (Seppo kai mahtaisi...)

Link to comment
Share on other sites

Anna palaa vaan petteri.vartiainen. Olet ollut valmis jo pitkän aikaa ultrapitkään suoritukseen. "Väsymyksen rajan tuolla puolen" on kiva olla kun vaan saa olla yksin jalkaisin liikkeellä (mahoton selitää, ja jos selittää, kuulostaa vieläkin typerämmältä kuin meitsin horinat yleensä).

Sinun ei kannata miettiä ollenkaan asiaa pohjalta "pystynkö", koska pystyt. Pystyt tasan siihen mihinkä kroppasikin.

Etukäteisvalmistelut vaan kuntoon, eli nesteytys, evästys ja tähän vuoden aikaan vaatetus, niin hyvin menee. Kiireet ja stressit pois liikkeelle lähtiessä, niin huomaat että se ei olekkaan sillä tavalla negatiivisesti kovaa missään kohtaa. Ja jos sattuu jotain odottamatonta matkalla, ne on nekin kokemukset myöhemmin jaettavissa muiden kanssa. Vaarallista ei ole tämä meidän touhu, pienet vammanpoikaset ja sellaiset ovat todisteita sittä että sisua oli sittenkin vatää rajojen tuolle puolen. Kännykkä on hyvä ottaa mukaan kun ekaa kertaa lähtee tieltä pois pitkälle vaellukselle.

Link to comment
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
 Share


×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy