Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Humanisteille


henkilö
 Share

Recommended Posts

Tämän kirjoituksen omistan humanisteille. He ovat ihmisiä isolla H:oolla. Eivät humanistit pyri selittelemään asioita numeroilla, kuten tekevät esimerkiksi insinöörit, lennonjohtajat ja lihakauppiaat. Humanistin sydän on liekeissä. Tunteet, ilmiöt, historia ja tulevaisuus ovat humanistin sydämen polttoainetta. Suolistokaasutkin kuulemma palavat, joten eräällä tavalla koen itsekin olevani humanisti.

Kävin aamulla lenkillä. Oli tyypillinen marraskuun alun sää. Pakkasta rapeat kahdeksantoista ja lunta puolisääreen. Keuhkot vinkuen odotin nilkkakivun alkamista. Ei alkanut. Jaa, se onkin sitten polven vuoro tänään, tuumailin. Kiusallaan polvikin toimi kuin Elannon pyöröovi.

Kello raksutteli hissukseen kahdeksaa kohti. Taivaanrannanmaalari painoi enteriä Tikkurilan värikartan oransin kohdalla, ja sävytti siihen aavistuksen terrakottaa ja okraa. Valo tarttui koivun oksilla lepäileviin lumikiteisiin. Askel narskui.

Puro, jonka yleensä ohitan harmillisena vesiesteenä, levitti sinä aamuna ympäristöön pilven joka lepäsi valkoisen maaäidin sylissä. Samaan aikaan radio Classic työnsi korvistani sisään kahtatoista elefanttia, jotka soittivat patarumpuja ja tuubia. Sinfoniaorkesteri säesti niitä kuin tilipäivänä. En katsonut taakseni. Mutta jos olisin katsonut. Jospa olisinkin. Ihan varmasti siellä olisi Mooses johdattanut Israelin kansaa tai Fidel cuubalaisia talonpoikia. Sadoin tuhansin olisi heitä ollut. Hurraten, päähineitään heitellen ja laulaen olisivat he tervehtineet yksinäistä lenkkeilijää.

Voi olla että liioittelen. Voi olla, että niitä norsuja oli kuusi, kvartetti soitti ja Saipan huutosakki huohotti niskaani - mutta. Sitä hetkeä ei kukaan minulta vie. Voi olla että huomenna vi.. vihloo. Antaa vit.. vithloo vaan. Sydämeni on tankattu.

Link to comment
Share on other sites

Hienoa tekstiä josta välittyi hienoja fiiliksiä.

Mutta voisiko insinöörikin olla myös humanisti? Kuinka pitkälle koulutus/ammatti määrittelee sitä mitä me olemme ihmisinä?

Oletko insinööri, lennonjohtaja vai lihakauppias, kun selitit niin paljon numeroilla?

-kahdeksantoista pakkasta

-kello kahdeksan

-kaksitoista (tai kuusi) elefanttia

-sadoin tuhansin talonpoikia

-kvartetti (4)

Numerot on oikeasti hieno keksintö, joilla voi selittää vaikka mitä sellaisessa muodossa että sen muutkin välittömästi ymmärtää. Mutta minä takerruin nyt epäoleelliseen sivuseikkaan, mistä seuraa että ilmeisesti insinööri ei voi olla humanisti.

Muistakaahan ihmiset olla varovaisia niiden suolistokaasujen ja tulen kanssa.

Link to comment
Share on other sites

En ole humanisti, enka insinööri, olen valtiotieteilijä. Tai siis oikeasti olen koti-isä, olen ollut sitä jo monta vuotta. Niin tai ehkä olen sittenkin muuttomies, olinhan sitä eilenkin. Cirruksen yhdeksännestätoista kerroksesta ihailin maisemia, joita ei lumimyräkästä johtuen juurikaan ollut. Aikaa ihailulle oli, siksi harvakseltaa hissi tavaroita toi, muutkin muuttivat.

Muuttivat tavaroitaan uuteen kotiinsa korkealle, korkeammalle, kuin Suomessa koskaan aiemmin. Ehkä he muuttivat samalla palan suomalaista maailmaa, maisemaa, jopa sielunmaisemaa. Sillä varmasti maisemat niistä korkeuksista joka päivä katsottuna muuttavat jotain ihmisen sisimmässä. Suomalaisuuteen syntyy pieni ripaus uutta sielunmaisemaa joka hetki uusien asukkaiden luodessa silmäyksiään kohti horisonttia. Näkyy siellä sitten talvinen lumimyräkkä, kesäinen auringon nousu tai lasku värileikittelyineen tai suomalainen merimaisema saaristoineen. Kauempana siintää Helsingin keskustan siluetti ja alhaalla tulitikkulaatikon kokoisia autoja tikku-ukkojen tepastellessa seassa kukin mihinkin menossa.

Lumimyräkkä inspiroi eilen hiihtämään, taas. Olin ajatellut pitää lepopäivän, mutta en malttanut. Siispä Hakunilaan, jossa ei pettymyksekseni ollutkaan loistavia baanoja ajettuna. Sen sijaan päädyin kiertämään jo monta päivää tutuksi tullutta puolen kilometrin lenkuraa. Lunta oli ja vauhdin hurma oli poissa. Toki latu siinä tallautui pikku hiljaa, mutta vauhti ei parantunut. Lepopäivä olisi ollut paikallaan. Väsyin.

Juomatauotkaan eivät auttaneet, saavutin sen uupumuksen tilan, jonka jälkeen tietää urheilleensa. Viimeiset kierrokset menivät pienellä sinnillä. Olin laskenut minuutteja, kierroksia ja kilometrejä. Sykettäkin tuijotellut. Sekin alkoi laskemaan. Järkeilin ja lähdin pois. Ajattelin tylsästi tulevia päiviä. Huomenna haluan juosta lujempaa, pitäisi jaksaa.

Illalla olin suhteellisen poikki. Jalat muusina, janon tunne kalvoi koko illan. Söin hedelmiä, jugurttia, jäätelöä, kaikkea kylmää ja virkistävää. Mehunkin työnsin pakastimeen ja hain siitä helpotusta. Ei auttanut. Maha oli kyllä täynnä. Jano vaan ei lähtenyt. Olin kuutamolla, mutta niin onnellinen. Kaikkien syksyn vaikeuksien jälkeen olin saanut itseni liikkeelle. Kuudessa päivässä 120km hiihtoa. Ihan mukavasti. Tunnen taas eläväni, kroppani on herännyt horroksestaan. Mieli on virkeä kuin pikkulinnulla pihamme lintupöntössä. Omien lasten riemua on ollut tänäkin aamuna mukava katsella. Isi kantaa poikia pää alaspäin ja naurun rätkätys täyttää ilman.

Jos tänään menisin juoksemaan yhteislenkille. Semmonen tunti ja 11km. Keskisyke ehkä vähän alempi, kuin kaikilla kuudella hiihtolenkillä, jotka menivät välille 147-149. Olen dieseli, sama junnaus päivästä toiseen ja lasken koko ajan mitä teen. Pidän päässälaskemisesta.

Olen myös laiska, vietän paljon joutoaikaa. On niin hienoa, olla tekemättä mitään järkevää tai hyödyllistä. Välillä käyn, kuten työkaverini sanoo, harrastamassa työntekoa. Kiva harrastus - välillä. Enimmäkseen olen poikain kanssa kotona, kuten nytkin. Tuossahan ne touhuilee. Iltaisin yleensä lenkille. Nyt saan taas nauttia liikkumisesta, palo urheiluun on jälleen syttynyt. Hinku ladulle ja lenkkipoluille on kova. Nautin lenkin odottelusta, itse lenkeistä ja lenkin jälkeisestä ajasta, ennen kaikkea olotilasta kun lysähdän sohvalle lenkiltä tullessani.

Maratonin meinaan juosta ensi kesänä alle 2.45. Olen pettynyt, jos en juokse. Siihen mennessä teen monta mahtavaa lenkkiä ja olen tyytyväinen.

Sitäkin pohdiskelin, kauankohan kestäisi juosta Cirruksen huipulle. Kerroksiahan on 26. Montako kerrosta menisi minuutissa? Kyllä se veisi useamman minuutin. Mutta mahtaisi siinä reidet ja pohkeet huutaa hoosiannaa. Aika jyrkän näköiset olivat ne portaat. Itse asiassa sielläpä vasta salainen treenivaltti jollekin talossa-asuvalle. Ei löydy Suomesta toista. Montakohan askelmaa siinä kertyy? Numerot on kivoja.

Jaahas. Tulihan tässä. Ehkä joskus juoksen Suomen huipulle, siis Cirruksen ja lasken ne portaat. Myönnän, minulla on aika kuivahko ajatuksenjuoksu, ainakin lenkeillä.

Link to comment
Share on other sites

Minäkin hieman eilen mietin, että pitäisikö tehdä lihakauppiaan vastaisku, ja kirjoittaa fairytale -tyyppinen kertomus juoksusta. Ei sitten ollut siihen aikaa, joten jääkööt tulevaisuuteen.

Kyllähän insinöörin irvikuva on sellainen henkilö, joka ajattelee vain tehokkuutta, järkevyyttä ja numeroarvoja, mutta sekaan mahtuu myös meitä onnettomia insinöörihumanoideja, joille insinöörikoulutuksesta on ehkä ainoana taakkana se, että ei niin helposti uskota ihan jokaista asiaa, joka on tutkimuksella todistettu.

Link to comment
Share on other sites

Minäkin hieman eilen mietin, että pitäisikö tehdä lihakauppiaan vastaisku, ja kirjoittaa fairytale -tyyppinen kertomus juoksusta. Ei sitten ollut siihen aikaa, joten jääkööt tulevaisuuteen.

Kyllähän insinöörin irvikuva on sellainen henkilö, joka ajattelee vain tehokkuutta, järkevyyttä ja numeroarvoja, mutta sekaan mahtuu myös meitä onnettomia insinöörihumanoideja, joille insinöörikoulutuksesta on ehkä ainoana taakkana se, että ei niin helposti uskota ihan jokaista asiaa, joka on tutkimuksella todistettu.

Asiasta toiseen: Ootko muuten, 226, huomannut, että sulla on kohta 226 viestiä kirjoitettuna palstalle?

terveisin,

insinööri

Link to comment
Share on other sites

Ehkä se 226. viesti on sitten se fairytale. Pahoittelen tätä insinöörimäistä nimimerkkiäni. Tarkoitus oli alkujaan pysyä niin pitkään tuntemattomana kuin mahdollista, joten mitään oikeaan nimeen viittaavaa en laittanut. Toisaalta joku "Jutta" tai "anoppi" -tyyppinen nimimerkki olisi ollut liian yliampuva.

Link to comment
Share on other sites

When the tears have no number

Suomeksi: Taivas itkee pisaroin

Ajatus alkaa harhailemaan. Välillä mieleen tulee ne sanat, joilla työkaveri sinua mollasi. Olisi pitänyt sanoa takaisin, mutta älä vaivaudu miettimään sitä, eniten hänen luonteestaan kärsii hän itse. Salamanomaisesti välähtää tajunnassa juttu, jota poikasi halusi eilen kertoa. Haluaisit nyt kuulla sen, kun et eilen ehtinyt kuuntelemaan. Nyt se on myöhäistä. Olet paha isä, eikä lapsesi enää kohta ole lapsia. Mietit milloin on elämän parasta aikaa. Onko sitä koskaan, vai onko se jo takana. Miksi odotat seuraavaa kesää, silloin olet taas vuoden lähempänä kuolemaa.

Nestehukka sumentaa ajatuksiasi. Takana on askelia, yhtä paljon kuin tähtiä taivaalla. Jalkasi luiskahtaa lumen alla liukkaaseen kiveen ja kaadut selälleen hankeen. Mihinkään ei sattunut, mutta haluat jäädä siihen makaamaan, katsomaan sinistä taivasta, kunnes sormet jäätyvän jääpuikoiksi. Tulisipa nyt se viikatemies ja päästäisi pois pahasta maailmasta. Laitat suuhun kourallisen lunta. Se maistuu lämpimältä. Mitä pitempään makaat, sitä lämpimämpi ja parempi olo sinulle tulee.

Et voi jäädä hankeen makaamaan. Kuka kertoisi pojille iltasadun, kuka katsoisi kun ne näyttää isälle voltin. Äitikään ei enää koskaan nauraisi ilosta. Kyynel valuu poskea pitkin, mutta jäätyy jo ennenkuin tipahtaa kirkkaana tuikkivalle hankelle taivaan kyyneleiden joukkoon.

Nouset ylös ja lähdet juoksemaan kohti kotia.

Link to comment
Share on other sites

Olen osa-aikainen kotiäiti, enkä edes mikään humanisti. Ajatukset pyörivät liikaa arkiasioissa: onko eväät lapsella laukussa, kenellä oli kuvaukset, onko astmalääkkeet loppuneet, keneltä se vetoketju nyt olikaan takista rikki...

Pakoon, pakoon, pää hajoaa, itku kurkussa joskus tossut jalkaan. Lasta on kiusattu koulussa tai joku muu mennyt pieleen. Äiti ei voi enää kaikkea parantaa puhaltamalla pipiä pois. Joskus tekee niin kipeää katsoa kun lapsi opettelee "yhteiskuntaan sopeutumista". Kun voisi olla aina muurina lapsen ja maailman välissä. Kuin silloin kun pupulit olivat pieniä nyyttejä ja tuhisivat sylissä. Tiikeriäiti murisi jokaiselle, jonka epäili vahingoittavan pientä nyyttiä. Nyt ei auta enää murina. On vain henkäiltävä hiljaa lenkillä ja rukoiltava, että siivet kantaa. Sanottava, että ovi ja syli on aina auki, tapahtuu mitä tahansa.

Kuun valossa ja pakkaslumen hiljaa sataessa askelteni päälle, tajuan, että elämä on kuin askeleeni. Kun uusi lumi sataa päälle, niistä ei ole enää kuin muisto jäljellä.

Niin turhaan joskus kannetaan ylimääräistä matkassa raskaana taakkana. Huominen kantaa huolen omista murheistaan. Tämä on tässä ja nyt ja 100 vuoden päästä kukaan ei edes muista, että olen ollut olemassa.

Siksi huomaankin yhtäkkiä, että sydämessäni alkaa ilo taas kuplia. Olen olemassa ja elän. Saan hengittää ja rakastaa.

Kyyneleet jäätyvät poskille enää vain muistoksi siitä, että olen ihminen, joka tuntee.

Link to comment
Share on other sites

Tämän kirjoituksen omistan humanisteille. He ovat ihmisiä isolla H:oolla. Eivät humanistit pyri selittelemään asioita numeroilla, kuten tekevät esimerkiksi insinöörit, lennonjohtajat ja lihakauppiaat.

Enpäs tästäkään asiasta mitään tiedä, mutta tarkistetaanpa uteliaisuuden vuoksi mitä humanismi tarkoittaa:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Humanismi

Luulisin että humanistit eivät oikeasti karsasta asioiden kvantitatiivista käsittelyä, lähinnä tiedon perusteet kiinnostavat ja jos määrät ja laadut menevät poskelleen, eihän se käy. Esim. Bertrand Russell oli tunnettu humanisti.

Link to comment
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
 Share

×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy