Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Pitkien kestävyysjuoksumatkojen lajianalyysi ja valmennuksen ohjelmointi 10 000m


Seppo
 Share

Recommended Posts

Mielenkiintoista! Tuo ohjaus polarisoidun treenausmallin pariin on mielenkiintoinen. Uskoisin, että koska henkilökohtaisen treenimieltymyksen / osin sattumalta olen päätynyt treenaamaan siten, että pari kertaa viikossa juostaan lujaa ja muutoin hiljempaa, on viimeisen vuoden aikana tapahtunut kohtuullista kehitystä.

Link to comment
Share on other sites

Mielenkiintoista! Tuo ohjaus polarisoidun treenausmallin pariin on mielenkiintoinen. Uskoisin, että koska henkilökohtaisen treenimieltymyksen / osin sattumalta olen päätynyt treenaamaan siten, että pari kertaa viikossa juostaan lujaa ja muutoin hiljempaa, on viimeisen vuoden aikana tapahtunut kohtuullista kehitystä.

Tässä oleellista on mielestäni huomata vielä se, että "lujaa" määritellään tässä katsauksessi vauhdeiksi yli anaerobinen kynnysvauhdin, eli käytännössä noin kympin kisavauhdista ylöspäin. Aika paljonhan eri harjoitusohjelmissa on ns. vauhtikestävyysharjoittelua, eli maratonin/puolimaratonin/15 kilometrin kisavauhdeilla tehtävää reipasta juoksua, mutta nyt ilmeisesti ainakin liikuntatieteilijät ovat suuntautumassa suosittelemaan vielä kovempia tehoja tehoharjoituksiin. Mielenkiintoista nähdä, seuraavatko valmennusmenetelmät perässä, vai osoittautuuko perinteinen malli syystä tai toisesta kuitenkin toimivammaksi käytännössä.

Sinänsä ihan mielenkiintoista asiaa tuo seminaarityö, mutta aika paljon mahtuu pieniä (lähinnä huolimattomuus-) virheitä, epätäsmällisiä ilmauksia ja epäjohdomukaisuuksia mukaan, mikä hieman aiheutti turhaa ihmettelyä. No, harjoitteluahan nämä seminaarityöt ovat, eivätkä varsinaista tutkimusta.

Link to comment
Share on other sites

Tässä oleellista on mielestäni huomata vielä se, että "lujaa" määritellään tässä katsauksessi vauhdeiksi yli anaerobinen kynnysvauhdin, eli käytännössä noin kympin kisavauhdista ylöspäin. Aika paljonhan eri harjoitusohjelmissa on ns. vauhtikestävyysharjoittelua, eli maratonin/puolimaratonin/15 kilometrin kisavauhdeilla tehtävää reipasta juoksua, mutta nyt ilmeisesti ainakin liikuntatieteilijät ovat suuntautumassa suosittelemaan vielä kovempia tehoja tehoharjoituksiin. Mielenkiintoista nähdä, seuraavatko valmennusmenetelmät perässä, vai osoittautuuko perinteinen malli syystä tai toisesta kuitenkin toimivammaksi käytännössä.

Sinänsä ihan mielenkiintoista asiaa tuo seminaarityö, mutta aika paljon mahtuu pieniä (lähinnä huolimattomuus-) virheitä, epätäsmällisiä ilmauksia ja epäjohdomukaisuuksia mukaan, mikä hieman aiheutti turhaa ihmettelyä. No, harjoitteluahan nämä seminaarityöt ovat, eivätkä varsinaista tutkimusta.

Hyvä tarkennus! Juuri noilla näppäimillä tässä on menty aika taajaan, kympin kisavauhti juuri nyt arviolta 36,5min (3:39) ja kahden viikon sisään kaksi sessiota karvan päälle sen (3:42-3:44) ja kaksi alle (3:32 ja 3:20-3:15). Tosin erilaisia treenejä kyseessä, mutta kuitenkin. Päähavaintona kuitenkin kuulostaa tarkoituksenmukaiselta tällaisesta tavoitteellisesta hölkkäämisestä tykkäävästä perushupijuoksijasta ja se perinteinen ajattelu ei-yli-anakynnyksen ei oikein koskaan tuntunut omimmalta lähestymistavalta. Food for thought - kunhan ei porukka vedä tuon ohjeen soveltamisella ilman hyviä pohjia yli treeniään saati jätä kuuntelematta kroppaansaa..

Link to comment
Share on other sites

Mielenkiintoista! Tuo ohjaus polarisoidun treenausmallin pariin on mielenkiintoinen. Uskoisin, että koska henkilökohtaisen treenimieltymyksen / osin sattumalta olen päätynyt treenaamaan siten, että pari kertaa viikossa juostaan lujaa ja muutoin hiljempaa, on viimeisen vuoden aikana tapahtunut kohtuullista kehitystä.

Lukasin myös tekstin ja tuntuma tuli, että vähän oli yhtä pintaraapaisua suurin osa tekstistä. Mielenkiintoista nuo Annemari Sandell-Hyvärisen jutut, muuten ei mitään uutta, sinänsä kyllä ihan hyvä teksti ja lukemisen arvoinen.

Polarisoitu siellä mainittiin ja tämä oli nyt ilmeisesti tällä kertaa "se oikea tapa treenata". Vauhtikestävyystreeniä nyt taas vaihteeksi haukuttiin, ainoa perustelu oli että se ajaa urheilijan ylirasitukseen. Miten?

Aina näistä on eri näkemyksiä ja minusta ainakin näyttää että porukka treenaa tälläkin hetkellä miljoonalla eri tavalla ja tuloksia tulee, jos vaan tekee töitä.

Nämä tutkimustulokset joita näissä sitten esitetään lähteinä on minusta 99%sti täyttä roskaa. Moni tilastoja ja numeroita rakastava on eri mieltä mutta tuntuu että ne tieteilijät on käytännön maailmasta aivan hukassa. Minusta nämä tutkimukset ovat lähtökohtaisesti vääristymiä, koska a) kaikki ihmiset ovat yksilöitä b) ryhmät on liian pieniä/rajoittuneita c) tutkimustavoissa on niin räikeitä virheitä d) mukana on joku kaupallinen osapuoli. Turhauttaa jo, kun porukka sitten esittää pelkästään näitä rahalla teetettyjä tutkimuksia ja tilastoja jonkun väitteen perustana, niin kuin joku iltalehti.

Oma mielipide on, että paras olisi jos kaikkia vauhteja tulee harjoittelussa koskettua. Samaan hengenvetoon JMar, jos/kun ajat parantuneet niin sillon harjottelu on toiminut! Eli aletaan puhumaan detaljeista ja yksilöistä.

Link to comment
Share on other sites

Nämä tutkimustulokset joita näissä sitten esitetään lähteinä on minusta 99%sti täyttä roskaa. Moni tilastoja ja numeroita rakastava on eri mieltä mutta tuntuu että ne tieteilijät on käytännön maailmasta aivan hukassa.

Olisiko tästä jotain konkreettisempia esimerkkejä? Tietysti tieteellisessä tutkimuksessa joudutaan tekemään joitain kompromisseja otoskoon, yksilökohtaisten erojen huomioinnin ja ehkä ennen kaikkea seurantajakson keston pituuden suhteen, mutta kyllä mielestäni samat lainalaisuudet pätevät laboratorion matolla kuin maantielläkin juostessa.

Minusta nämä tutkimukset ovat lähtökohtaisesti vääristymiä, koska a) kaikki ihmiset ovat yksilöitä

Vaikka ihmiset ovat yksilöitä, voidaan tutkimalla ja mittaamalla löytää joitain yleisesti päteviä periaatteita harjoittelun suhteen. Lisäksi kun otoskoko on edes kohtuullinen, tulevat tulosten kannalta oleelliset yksilölliset poikkeamatkin esiin, ja kyllähän nämäkin yleensä tuloksissa raportoidaan. Jos ei muuten, niin vähintään jakaumien tunnuslukutasolla (eli esimerkiksi tulosten keskihajontana).

b) ryhmät on liian pieniä/rajoittuneita

Tieteen teko perustuu kokeiden toistettavuuteen. Jos pienellä otoksella löydetään jokin mielenkiintoinen ilmiö, voidaan tutkimus toistaa ja tuloksille saadaan joko vahvistusta tai joissain tapauksissa kumoavaa dataa. Tämän seikan voi myös yksittäisen tutkimuksen tapauksessa huomioida tarkastelemalla tulosten luottamusväliä, mikä noin yksinkertaistettuna kuvaa niiden merkittävyyttä suhteessa otoskokoon.

En tiedä, mitä tarkkaan ottaen tarkoitat rajoittuneisuudella, mutta on totta, että esimerkiksi huippujuoksijoilla havaittuja lainalaisuuksia ei voida välttämättä suoraan soveltaa harrastelijatasolla. Tämäkin on toki huomioitu, ja koehenkilöt valikoidaan sen mukaan, miten sovellettavia tuloksia ensisijaisesti halutaan saada.

c) tutkimustavoissa on niin räikeitä virheitä

Kuten? Tokihan virheitä on, kun tutkijatkin ovat normaaleja virheitä tekeviä ihmisiä, mutta toisaalta tämä taas ei ole mikään tieteen erityinen heikkous, vaan pätee kaikkeen. Tieteessä virheellisesti tehdyt tutkimukset voidaan korjata toistamalla tutkimus paremmilla menetelmillä. Tätäkin tapahtuu paljon.

d) mukana on joku kaupallinen osapuoli.

Tämä ei vielä itsestään tee tutkimuksesta virheellistä. On totta, että osa tutkimuksrahoituksesta tulee kaupalliselta taholta, mutta hankala nähdä mitään suurta kaupallista intressiä manipuloida tuloksia esimerkiksi sen suhteen, onko kestävyysjuoksuharjoittelu tehokkainta polarisoituna vai ei-polarisoituna.

Turhauttaa jo, kun porukka sitten esittää pelkästään näitä rahalla teetettyjä tutkimuksia ja tilastoja jonkun väitteen perustana, niin kuin joku iltalehti.

Mitä sitten pitäisi käyttää väitteiden perustana? Jos minä harjoittelen kolme kuukautta omilla harjoitusmenetelmilläni ja raportoin ne tuloksineen, kyseesä on (epämuodollinen) tutkimus otoskoolla 1. Jos sama tutkimus toistetaan palkkaa nauttivien tutkijoiden (= rahalla teetetty?) tutkijoiden toimesta hieman isommalla otoskoolla, muuttuvatko tulokset vähemmän merkittäviksi?

Oma mielipide on, että paras olisi jos kaikkia vauhteja tulee harjoittelussa koskettua.

Samaahan tuossa seminaarityössäkin suositeltiin. Polarisointi viittasi vain eri tehoalueiden osuuksiin harjoittelun kokonaismäärästä. Kaikki jaot tuskin ovat yhtä hyviä, joten on ihan perusteltua pyrkiä löytämään malli, joka toimii useimmille, ja jonka pohjalle yksilöllisiä eroja voidaan lähteä rakentamaan.

Link to comment
Share on other sites

Olisiko tästä jotain konkreettisempia esimerkkejä? Tietysti tieteellisessä tutkimuksessa joudutaan tekemään joitain kompromisseja otoskoon, yksilökohtaisten erojen huomioinnin ja ehkä ennen kaikkea seurantajakson keston pituuden suhteen, mutta kyllä mielestäni samat lainalaisuudet pätevät laboratorion matolla kuin maantielläkin juostessa.

Sori, ei ole esimerkkejä. Tarkoitan juuri noita kompromissejä, joita on yleensä yksinkertaisesti liikaa. Tutkimukset ja niiden tekijät eivät vaan herätä minussa minkäänlaista luottamusta.

Vaikka ihmiset ovat yksilöitä, voidaan tutkimalla ja mittaamalla löytää joitain yleisesti päteviä periaatteita harjoittelun suhteen. Lisäksi kun otoskoko on edes kohtuullinen, tulevat tulosten kannalta oleelliset yksilölliset poikkeamatkin esiin, ja kyllähän nämäkin yleensä tuloksissa raportoidaan. Jos ei muuten, niin vähintään jakaumien tunnuslukutasolla (eli esimerkiksi tulosten keskihajontana).

Kyllä, voidaan vetää johtopäätöksiä. Usein kuitenkin meille tarjotaan tutkimuksia joissa on tehty väärät johtopäätökset.

Tieteen teko perustuu kokeiden toistettavuuteen. Jos pienellä otoksella löydetään jokin mielenkiintoinen ilmiö, voidaan tutkimus toistaa ja tuloksille saadaan joko vahvistusta tai joissain tapauksissa kumoavaa dataa. Tämän seikan voi myös yksittäisen tutkimuksen tapauksessa huomioida tarkastelemalla tulosten luottamusväliä, mikä noin yksinkertaistettuna kuvaa niiden merkittävyyttä suhteessa otoskokoon.

En tiedä, mitä tarkkaan ottaen tarkoitat rajoittuneisuudella, mutta on totta, että esimerkiksi huippujuoksijoilla havaittuja lainalaisuuksia ei voida välttämättä suoraan soveltaa harrastelijatasolla. Tämäkin on toki huomioitu, ja koehenkilöt valikoidaan sen mukaan, miten sovellettavia tuloksia ensisijaisesti halutaan saada.

Eihän ihmisiä voi lajitella mitenkään. Kaikilla harrastelijoillakin on varmasti erilainen harjoitustausta. Rajoittunut siinä mielessä, että niissä ei teknisesti ole mahdollista ottaa kaikkea huomioon.

Kuten? Tokihan virheitä on, kun tutkijatkin ovat normaaleja virheitä tekeviä ihmisiä, mutta toisaalta tämä taas ei ole mikään tieteen erityinen heikkous, vaan pätee kaikkeen. Tieteessä virheellisesti tehdyt tutkimukset voidaan korjata toistamalla tutkimus paremmilla menetelmillä. Tätäkin tapahtuu paljon.

Ok, virheillä tarkoitin lähinnä niitä virheellisiä johtopäätöksiä mitä tehdään tuloksista, jotka eivät välttämättä korreloi tosielämän kanssa eikä niistä ole siellä välttämättä hyötyä. Voihan ne toimia keskustelunavaajana ja kuriositeettina mutta ei niillä voi yleensä perustella mitään väitettä ja ne kannattaa jättää omaan arvoonsa.

Tämä ei vielä itsestään tee tutkimuksesta virheellistä. On totta, että osa tutkimuksrahoituksesta tulee kaupalliselta taholta, mutta hankala nähdä mitään suurta kaupallista intressiä manipuloida tuloksia esimerkiksi sen suhteen, onko kestävyysjuoksuharjoittelu tehokkainta polarisoituna vai ei-polarisoituna.

Niin. En ehdi nyt perehtyä ko. tutkimuksen taustoihin, katson Berliinin maratonia ja juon kahvia..

Mitä sitten pitäisi käyttää väitteiden perustana? Jos minä harjoittelen kolme kuukautta omilla harjoitusmenetelmilläni ja raportoin ne tuloksineen, kyseesä on (epämuodollinen) tutkimus otoskoolla 1. Jos sama tutkimus toistetaan palkkaa nauttivien tutkijoiden (= rahalla teetetty?) tutkijoiden toimesta hieman isommalla otoskoolla, muuttuvatko tulokset vähemmän merkittäviksi?

Haluaisin nähdä tutkimuksen, jossa ensinnäkin mitattaisiin esim. viiden-kymmenen vuoden aikavälillä. Jossa otettaisiin huomioon joka ikinen muuttuja, mikä käytännön elämässä voi tulla vastaan. Ja täysin puolueeton. Sellaista tutkimusta ei ole, ne täytyy vain kaivaa käytännön kokemuksista irti. Luottaisin enemmän jonkun vanhemman käytännön valmentajan oppeihin, joka osaa samalla perustella fysiologisesti harjoitusten vaikutukset nojaten nykytietoon. Jos tieteellinen tutkimus sellaisena kun se tänä päivänä on olisi toimiva ratkaisu kaikkeen, miksi meillä on enää valmentajia. Käytetään vaan kaikki sitä viimeisimpää tutkimusta. Tilastot on tilastoja, harjoittelu ja ihmiset on erilaisia. Kun katsotaan huippuja ja tarkastellaan niitä menetelmiä, niin maailman ehdottomalle huipulle on päästy niin monelta eri tieltä että yleistys on mahdotonta.

Samaahan tuossa seminaarityössäkin suositeltiin. Polarisointi viittasi vain eri tehoalueiden osuuksiin harjoittelun kokonaismäärästä. Kaikki jaot tuskin ovat yhtä hyviä, joten on ihan perusteltua pyrkiä löytämään malli, joka toimii useimmille, ja jonka pohjalle yksilöllisiä eroja voidaan lähteä rakentamaan.

Nojoo, nyt luin enemmän ajatuksella tuota tekstiä ja annan sulle tämän...

Link to comment
Share on other sites

Haluaisin nähdä tutkimuksen, jossa ensinnäkin mitattaisiin esim. viiden-kymmenen vuoden aikavälillä. Jossa otettaisiin huomioon joka ikinen muuttuja, mikä käytännön elämässä voi tulla vastaan. Ja täysin puolueeton.

Varmaan tämmöisen tutkimuksen tutkijatkin mielellään tekevät, mutta käytännöllisyystekijät tekevät tästä vaan aika hankalaa. Esimerkiksi se esille nostamasi rahoituspuoli tulee helposti vastaan, kun tutkijan henkilötyövuosikaan ei ole ilmainen.

Sellaista tutkimusta ei ole, ne täytyy vain kaivaa käytännön kokemuksista irti. Luottaisin enemmän jonkun vanhemman käytännön valmentajan oppeihin, joka osaa samalla perustella fysiologisesti harjoitusten vaikutukset nojaten nykytietoon.

Kyllä kokeneen valmentajan havainnoilla epäilemättä on arvoa, mutta heilläkin on tyypillisesti varsin suppea joukko "koehenkilöitä" (eli valmennettavia), joiden perusteella omia päätelmiään tekevät. Tätä yritin havainnollistaa tuolla aiemmalla esimerkillä oman harjoittelun, eli yhden koehenkilön tutkimuksen, raportoinnista.

Jos tieteellinen tutkimus sellaisena kun se tänä päivänä on olisi toimiva ratkaisu kaikkeen, miksi meillä on enää valmentajia. Käytetään vaan kaikki sitä viimeisimpää tutkimusta. Tilastot on tilastoja, harjoittelu ja ihmiset on erilaisia.

Vaikka oletettaisiin, että esimerkiksi ketjun aiheena olevassa seminaarityössä esitetty harjoitustehojakauma olisi absoluuttisen oikea ja kaikilla juoksijoilla optimaaliseksi todettu (mitä se ei tietenkään ole ja tulee tuskin koskaan olemaankaan), jäisi valmentajalle silti iso siivu työtä rakentaa harjoitusohjelma tämän kehyksen puitteissa, motivoida urheilijaa toteuttamaan ohjelmaa oikein, tekemään viikko- ja päiväkohtaista hienosäätöä harjoitteluun esimerkiksi väsymyksen ja muun elämän stressitekijöiden suhteen jne. Tutkimustulokset eivät ole yleispäteviä vastauksia kaikkeen, vaan valmentajan (tai urheilijan itsensä) työkaluja, joiden pohjalta urheilijalle tehtyä harjoittelua voidaan lähteä suunnittelemaan ja toteuttamaan.

Kun katsotaan huippuja ja tarkastellaan niitä menetelmiä, niin maailman ehdottomalle huipulle on päästy niin monelta eri tieltä että yleistys on mahdotonta.

Tämä on hyvä havainto, ja näinhän se tosiaan on ollut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki käytössä olevatkaan harjoitusmenetelmät välttämättä toimivat optimaalisesti edes pienelle joukolle urheilijoita. Huipulle (tai ainakin sen tuntumaan) voi päästä myös harjoitusmenetelmistä huolimatta - ei niiden ansiosta - jos vaan lahjakkuustekijät ovat huipussaan. Lisäksi esimerkiksi viimeisten vuosikymmenten kenialaisten dominointi kestävyysjuoksussa siitä, että ehkä heidän harjoitusmenetelmissään on jotain systemaattisesti parempaa kuin länsimaalaisilla kilpakumppaneillaan.

Link to comment
Share on other sites

Varmaan tämmöisen tutkimuksen tutkijatkin mielellään tekevät, mutta käytännöllisyystekijät tekevät tästä vaan aika hankalaa. Esimerkiksi se esille nostamasi rahoituspuoli tulee helposti vastaan, kun tutkijan henkilötyövuosikaan ei ole ilmainen.

Kyllä kokeneen valmentajan havainnoilla epäilemättä on arvoa, mutta heilläkin on tyypillisesti varsin suppea joukko "koehenkilöitä" (eli valmennettavia), joiden perusteella omia päätelmiään tekevät. Tätä yritin havainnollistaa tuolla aiemmalla esimerkillä oman harjoittelun, eli yhden koehenkilön tutkimuksen, raportoinnista.

Nimenomaan, eli käytännössä riittävän hyvä tutkimus on mahdoton toteuttaa. Valmentajat kuitenkin pystyvät perehtymään tarkemmin kohteisiinsa, ja huomaavat että urheilijat ole harmaata massaa vaan yksilöitä ja he toimivat pitkällä tähtäimellä. Tällöin ei puhuta kasasta 4 viikon juosten kustuista tutkimuksista vaan vuosien pitkäjänteisistä projekteista joissa tulee ne urheilijan fyysiset ja henkiset muuttujat vastaan.

Vaikka oletettaisiin, että esimerkiksi ketjun aiheena olevassa seminaarityössä esitetty harjoitustehojakauma olisi absoluuttisen oikea ja kaikilla juoksijoilla optimaaliseksi todettu (mitä se ei tietenkään ole ja tulee tuskin koskaan olemaankaan), jäisi valmentajalle silti iso siivu työtä rakentaa harjoitusohjelma tämän kehyksen puitteissa, motivoida urheilijaa toteuttamaan ohjelmaa oikein, tekemään viikko- ja päiväkohtaista hienosäätöä harjoitteluun esimerkiksi väsymyksen ja muun elämän stressitekijöiden suhteen jne. Tutkimustulokset eivät ole yleispäteviä vastauksia kaikkeen, vaan valmentajan (tai urheilijan itsensä) työkaluja, joiden pohjalta urheilijalle tehtyä harjoittelua voidaan lähteä suunnittelemaan ja toteuttamaan.

Tämä on hyvä havainto, ja näinhän se tosiaan on ollut. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki käytössä olevatkaan harjoitusmenetelmät välttämättä toimivat optimaalisesti edes pienelle joukolle urheilijoita. Huipulle (tai ainakin sen tuntumaan) voi päästä myös harjoitusmenetelmistä huolimatta - ei niiden ansiosta - jos vaan lahjakkuustekijät ovat huipussaan. Lisäksi esimerkiksi viimeisten vuosikymmenten kenialaisten dominointi kestävyysjuoksussa siitä, että ehkä heidän harjoitusmenetelmissään on jotain systemaattisesti parempaa kuin länsimaalaisilla kilpakumppaneillaan.

Totta.

Työkaluja ne voivat olla tai apuvälineitä, mutta en niiden pohjalta kyllä mitään lähtisi suunnittelemaan. Kaikkitietävät teoreetikot jotka lähestyvät aihetta kun aihetta matematiikan, massatutkimusten ja tilastojen pohjalta jotka eivät suostu ottamaan vastaan muita mielipiteitä saattavat tehdä niin. Aina kun joku esittää toisen mielipiteen, he kysyvät lähdettä johonkin tutkimukseen.

Kuuntelen mieluummin tyyppejä jotka toki omaavat valmennuksen ja fysiologian perustietämyksen mutta myös ovat elämänsä olleet kentällä valmentamassa, urheilemassa ja keskustelemassa muiden valmentajien kanssa avoimin mielin. Vaikka saattavatkin olla "mennyttä maailmaa".

Link to comment
Share on other sites

Luottaisin enemmän jonkun vanhemman käytännön valmentajan oppeihin, joka osaa samalla perustella fysiologisesti harjoitusten vaikutukset nojaten nykytietoon.

Ihan mielenkiinnosta kysyisin, että mistä tämä nykytieto, jolla harjoitusten fysiologiset vaikutukset voidaan perustella, sinusta on peräisin? Metsästä löydetyistä kivitauluistako, jos tutkimustietoa ei harjoittelun ja sen suunnittelun pohjaksi kelpuuteta?

Link to comment
Share on other sites

Nimenomaan, eli käytännössä riittävän hyvä tutkimus on mahdoton toteuttaa. Valmentajat kuitenkin pystyvät perehtymään tarkemmin kohteisiinsa, ja huomaavat että urheilijat ole harmaata massaa vaan yksilöitä ja he toimivat pitkällä tähtäimellä. Tällöin ei puhuta kasasta 4 viikon juosten kustuista tutkimuksista vaan vuosien pitkäjänteisistä projekteista joissa tulee ne urheilijan fyysiset ja henkiset muuttujat vastaan.

Tätä on paha mennä kieltämään, enkä tosiaan ole tarkoittanut missään vaiheessa sanoa, että pätevällä valmennustyöllä ei olisi arvoa. Kyseenalaistan kuitenkin sen, miten paljon parempia näitä syväluotaavia pienen otoskoon "tutkimuksia" (= pitkäaikaiset valmennettavat) tekevät valmentajat ovat esimerkiksi kirjoittamaan valmennusoppaita kuin liikuntatieteilijät. Näiden kannalta oleellista on nimenomaan ymmärtää yleisiä, mahdollisimman monen urheilijan kohdalla päteviä periaatteita - ei niinkään kyetä yksilöllisesti vuosien varrella optimoituun uniikkiin harjoitusmalliin. Yleisten periaatteiden varaan kuin ne yksilöidytkin ohjelmat lopulta rakentuvat, ja jos ajatellaan juoksuharrastastusta laajemmin kuin huippu-urheilun osalta, normaalilla harrastajalla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta päästä yksilöityyn huippuvalmennukseen, vaan harjoittelun lähtökohdat täytyy perustaa johonkin (arvaukseen, tutkimuksiin, harjoitusoppaisiin, Juoksufoorumin ohjeisiin, ...).

Työkaluja ne voivat olla tai apuvälineitä, mutta en niiden pohjalta kyllä mitään lähtisi suunnittelemaan.

Kyllä minä vaan väitän, että monen menestyneen valmentajan harjoitusohjelmat pohjautuvat merkittävin osin nimenomaan menneiden vuosien tutkimustuloksiin. Ainakin epäsuorasti. Toki osa asioista kulkee ihan perimätietona ilman tieteellistä validointia, mutta epäilemättä monet nykyiset ja menneet harjoittelun periaatteet on omaksuttu täksi perimätiedoksi tieteellisen metodin kautta.

Kaikkitietävät teoreetikot jotka lähestyvät aihetta kun aihetta matematiikan, massatutkimusten ja tilastojen pohjalta jotka eivät suostu ottamaan vastaan muita mielipiteitä saattavat tehdä niin. Aina kun joku esittää toisen mielipiteen, he kysyvät lähdettä johonkin tutkimukseen.

Kuuntelen mieluummin tyyppejä jotka toki omaavat valmennuksen ja fysiologian perustietämyksen mutta myös ovat elämänsä olleet kentällä valmentamassa, urheilemassa ja keskustelemassa muiden valmentajien kanssa avoimin mielin. Vaikka saattavatkin olla "mennyttä maailmaa".

En tiedä kuvittelenko, mutta minusta tuntuu että näet tutkijat täysin valmennuksesta erillisenä omassa norsunluutornissaan tutkimuspapereitaan kirjoittelevana joukkona. Todellisuudessahan liikuntatieteilijät toimivat yhteistyössä valmennuspuolen kanssa (esimerkiksi Suomessa KIHU ja muualla päin vastaavat lukuisat tutkimusyksiköt), ja pyrkivät valmennuspuolen kanssa jokseenkin samoihin päämääriin, eli urheilumenestykseen. Monesti myös valmentaja ja liikuntatieteilijä ovat yksi ja sama henkilö.

Ja kuten millä tahansa alalla, myös tutkimuksessa osa väestä on työssään parempia ja osa huonompia. Yksittäinen kehnosti tehty tutkimus ei kuitenkaan romuta koko metodia, jos ei lähesty asiaa iltapäivälehtimäisesti poimien vain eniten hämmennystä aiheuttavia tutkimustuloksia, vaan keskittyy siihen, minkälaiseen konsensukseen tutkimustulokset yleisemmin johtavat.

Link to comment
Share on other sites

pitäisiköhän kestävyysjuoksun virallisia määritelmiä muuttaa, kun 1500-metrinenkin kuuluu tähän kastiin?

omien kokemusten mukaan todellinen kestävyysjuoksu alkaa noin 30 kilometrin jälkeen. siihen asti pärjää hyvin pitkälle nopeudella ja jonkinlaisella peruskestävyydellä. mitään tieteellistä ei tässä tuumailussa ole takana.

(sori tämä sivuraide. näitä määritelmäasioita on vain tullut pitkiksillä mietiskeltyä. viimeksi tänään.)

Link to comment
Share on other sites

Itsekään en teilaisi suoralta kädeltä tutkimustietoa näissäkään monimutkaisissa asioissa. Tutkiminen, toistot ja mittaaminen on kuitenkin ainut tapa saada jotain muuta kuin mu-tu tietoa. Toisaalta tämä seminaarityöhän oli vain jonkinlainen suppea katsaus jossa oli lainattu joitakin viimeaikaisia tutkimuksia ja yksittäisten urheilijoiden harjoituskokemuksia. Tosiasiassa jos laajemmin katsotaan tutkimuksia niin todennäköisesti tuo polarisaatioasiakaan ei tehojen osalta ole välttämättä noin selkeä ja yksiselitteinen tulos kuin tuossa annetaan ymmärtää. Mitään ihan uutta siinä ei sinänsä ole vaan esim. norjalaiset fysiologit ja urheilijat (hiihtäjät ainakin) ovat tuota tapaa noudattaneet jo kauan ja jos lainattujen tutkimusten nimistä voi jotain päätellä niin myös nuo tuossa työssä lainatut tutkimukset aiheesta oli norskien käsialaa. Hyvä myös muistaa että tämä oli 10km:n harjoittelua käsittelevä juttu ja asia voi olla jossain määrin eri jos juostaan vaikka maratonia. 10km:lla (sama myös pitkälti maailmancup-hiihdossa) anakynnyksen yläpuolinen harjoittelu on suunnilleen sama kuin kilpailuvauhtinen harjoittelu mutta maratonilla sellainen taas on aika kaukana kilpailuvauhdista johon totutteleminen kuitenkin mahdollisesti on hyödyllistä ainakin taloudellisuuden näkökulmasta.

Muokattu
Link to comment
Share on other sites

pitäisiköhän kestävyysjuoksun virallisia määritelmiä muuttaa, kun 1500-metrinenkin kuuluu tähän kastiin?

omien kokemusten mukaan todellinen kestävyysjuoksu alkaa noin 30 kilometrin jälkeen.

(sori tämä sivuraide. näitä määritelmäasioita on vain tullut pitkiksillä mietiskeltyä. viimeksi tänään.)

Tieteessähän se raja menee perinteisesti siinä kun matkalla tarvittavasta solujen energiasta (ATP) suurin osa tuotetaan aerobisesti eli hapen reaktioissa niin puhutaan kestävyysmatkoista ja silloin 1500m on jo selvä kestävyysmatka.

Ehkä 30km:iä pidemmistä matkoista voisi käyttää nimeä perus- tai syväkestävyysmatka :) Niissä alkaa olla kyse varastossa olevien polttoaineiden loppumisesta.

Link to comment
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
 Share

×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy