Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Pääsevätkö paremmat ultraajat nauttimaan kivusta ultrakisoissa?


jussis
 Share

Recommended Posts

Omat kokemukseni ultratohuista rajoittuvat Wihan 12h juoksuun jossa hölköttelin n. 10 tuntia ja 80 km. Lyhyesti voisi todeta, että tuolloin eka 40-50 km meni helposti. 60-80 km matka sen sijaan oli aika tuskaista kun toiseen polveen sattui pirusti. Siitä huolimatta yritin juosta minkä vain pystyin. Nyt eka satanen lähenee ja mieleen tuli kysymyksiä miten muut ultraajat pääsevät tutustumaan kipuun ja miten sitä käsittelevät.

Eli:

Iskeekö teille kokeneemmille kipuja kesken ultrien? - Ei kai se teillä huipuillakaan ihan kivutonta touhua ole?

Mikä paikka lähtee ensimmäisenä aristamaan ja missä vaiheessa?

Mitä teette kivun iskiessä - muutatteko juoksuteknikkaa tms?

Link to comment
Share on other sites

Taas tämä ikuinen ongelma että kuka myöntää ensinnäkin olevansa ns. huippu:)

Kyllä se on käytännössä yleensä jokin kipu (tai vähintäänkin ongelma) mitä vastaan aina hakataan päätä. Saattaisin jopa väittää että huipulla mennään veitsi kurkulla vielä enemmän kuin toisessa päässä tulosliuskaa. Hyvin hyvin yksilöllistä.

MM24:lla Brivessä 2010 vasen jalka alkoi turvota jo aika alussa ja viimeiset tunnit olivat tuolloin aikamoista tuskaa. Jos lääkäri olisi nähnyt ko. jalan 20 tunnin kohdalla niin mitä luultavimmin en olisi saanut jatkaa loppuun asti. Noudatin tuolloin taktiikkaa; jos en pysty kävelemään niin juoksen ja jos en pysty juoksemaan niin kävelen.

Kuukausi takaperin MM100:lla Seregnossa rajoitteena oli krampit 65:stä 90:een kilometriin. Akuuteimmassa vaiheessa noudatin rytmiä: 5 s aktiivivenytys - pätkä kevyttä hölkkää - pätkä reipasta hölkkää ja sitten taas sama alusta.

Masokistin unelmassa muutama vuosi sitten sattui nivusiin niin maan prkleesti että oli pakko turvautua kivun luomulievitykseen.

Uralle mahtuu myös pari kisaa, joissa pää on hajonnut ensimmäisenä. Joillakin pettää vatsa, mutta isompia vatsaongelmia ei ole omalle kohdalle osunut.

Link to comment
Share on other sites

En ole lähelläkään huippua, kaukana siitä. Mutta lyhyesti muistellen eka viiskymppinen meni ilman mitään kipuja, ekalla satasella reidet kipeytyi kahdenkymmenen (20!) kilsan jälkeen, jalkapöydässä lievä kipu loppupuolella, toka (matto)satanen (ei "täysillä" juosten) lievin vatsaturvotuksin/siitä aiheutuneine hiukan kipeinen kylkiluineen, kolmas satanen (2011) meni puolivälin jälkeen lievästi kipeillä etureisillä, eka 24h ilman isompia kipuja, tokalla 24h:lla (2011) polvi petti yllättäen huoltostopilla 110 kilsan jälkeen, kolmas 24h (2012) meni ilman ihmeempiä kipuja (paitsi unohtuneesta rasvauksesta erityisesti jälkikäteen huomattavasti kärsinyt takalisto).

Link to comment
Share on other sites

Suuret kiitokset jo kaikille kommentoijille. :kumarrus: (Unohtakaa sana "huippu" sieltä - kaikkien kommentit kiinnostaa.)

Masokistin unelmassa muutama vuosi sitten sattui nivusiin niin maan prkleesti että oli pakko turvautua kivun luomulievitykseen.

Termistö hakusassa... Mitäköhän tää luomulievitys on?

tokalla 24h:lla (2011) polvi petti yllättäen huoltostopilla 110 kilsan jälkeen

Millainen ongelma oli ja mikä tärkeintä, pystyitkö jatkamaan?

Link to comment
Share on other sites

Sattuuhan se aina pitemmissä. Lyhyitä voi päästä kivuitta mutta kyllä yleensä niissäkin on epämukavuusaluetta vaikka ei suoranaisesti satu. Pidempiin kisoihin tuo kipu kuuluu, ainakin mulla. Sen kanssa pitää oppia elämään ja ehkä vähän nauttimaan esim. reisikivuista joka askeleella. Silloin jos on joku orastava vamma tuloillaan tai pahat tulehdukset, kuten esim. Proffalla Brivessä, on ehkä vähän eri asia. Toki niistäkin huolimatta kovat sinnittelee. Mutta itse jätin turvonneen nilkan vuoksi ponnenjärvellä yön juoksematta ja kinkkasin vain seuraavana päivänä vähän. Kun rutinoituu ultrajuoksuun, mielestäni rutinoituu myös kipuun ja oppii jollain tavalla ehkä hallitsemaan sitä. Ainakin tietää rajansa paremmin, kun niitä hieman kolkuttelee.

Tuon Ponnenjärven 24:sen nilkan tulehduksen lisäksi pahimmat on mulla olleet Balatonin rakot pikkuvarpaissa (joo, kuulostaa hieman huvittavalta muttei silloin ollut sitä) ja Spartathlonin päkiärakot. PTL:ssä on nilkkakipuja 200km:n kohdalla mutten lämmennyt niille ja pääsin kipujen yli. Kyllä kipu on myös korvien välissä.

Paras tapa mulle päästä noiden yli on se, että joku haukkuu voivottelevaa juoksijaa tissiposkeksi tjs... Sen jälkeen yleensä vähän skarppaa.

Nokkoslievitys taisi olla tuo P:n luomukeino.

Link to comment
Share on other sites

Tulipa mieleen että mulla on pari kuvaa jaloista 247km jälkeen. Sori jos on toistoa, en muista oonko jo laittanu nämä tänne, mutta liittyy aiheeseen.

Jalat tottuvat kisa kisalta paremmin.. siis lihakset ja nivelet ja jänteet, mutta tuntuu että nahka ei totu niin hyvin. Ainakin tuntuu siltä että vaihtelua jalkojen ihon kunnossa on paljon. Tällaisia vaurioita kyllä tottuu sietämään ja hoitamaan. Tässä kuva varpaista muutama päivä kisan jälkeen kun turvotus on jo hieman laskenut. Toinen kuva on parin viikon kuluttua kynsien poistosta, jolloin paraneminen on jo hyvällä mallilla.post-491-14304185338629_thumb.jpg

post-491-14304185338244_thumb.jpg

Link to comment
Share on other sites

Nokkoslievitys taisi olla tuo P:n luomukeino.

Tuo P:n kivunlievityskeino saa mut aina hyvälle tuulelle omissa kisoissani. Mietin pitäiskö tähän saada nokkosia avuksi... mutta omiin vaivoihin ei taida niistä olla apua, kun suurin ongelma on VATSA, vaikka voisihan tuota kokeilla myös sisäisesti nautittuna...

Muokattu
Link to comment
Share on other sites

Parissa ensimmäisessä kisassa etureidet menivät sen verran tukkoon, että toimivat tehokkaasti vauhdinrajoittimina. Juoksemaan lähtö vaati niiden kanssa jonkin verran kivunsietoa. Spartathlonilla taas pohkeet olivat varsin kipeät lopussa. Hieman tosin turtuivat ja pahin kipu oli välillä heti polvien yläpuolella olevissa lihaksissa. Tänä vuonna TEC 100 mailisessa taas vasen etusääri sekä säären ja jalkapöydän taite olivat kipeät aika pitkään ja viimeiset kympit olivatkin kivunsietoharjoitusta varsinkin alamäissä. Vasen jalkapöytä ja sääri olivatkin kuutisen päivää todella reippaasti turvoksissa. Aika vaihtelevaahan tämä on ollut. Osassa kisoja (varsinkin lyhyemmissä) on ollut lähinnä yleistä rasitusta. Lisäksi aika usein on ollut varpaissa isojakin rakkoja, jotka tosin ovat kisan aikana tuntuneet, mutta eivät ole menoa oleellisesti haitaneet kuitenkaan. Usein myös kisojen alkuvaiheessa on ollut kummallisia kipuja. Nämä ovat poikkeuksetta sitten hävinneet eivätkä useimmiten ole tulleet uudestaan samassa kisassa.

Link to comment
Share on other sites

Millainen ongelma oli ja mikä tärkeintä, pystyitkö jatkamaan?

No itseäni suoraan Lenkkivihkon rapsasta lainaten (koko tarina on tuolla; http://www.lenkkivihko.fi/jamaatta/kaustinen_24_h_toinen_yritys ):

"Vessassa seisoen asiointi kesti hiuan normaalia pidempään, pari-kolme minuuttia, joten jalat ehtivät jäykistyä hiukan entisestään. Astuessani ulko-oven rappukiveltä alas hiukan huolimattomasti oikean polven etu-ulkosyrjään vihlaisi oikein kunnolla. Kun paikalla on loiva alamäki, jouduin taiteilemaan jäykin jaloin useampiakin askelia vihlaisuineen alamäkeen ennen kuin pääsin tasapainoon ja sain pysähdyttyä. Tuossa rytäkässä polvi muljahti kerran pari myös ikään kuin pettäisi alta. Onneksi mitään pamausta tai muuta ääntä ei kuulunut. Linkkasin huoltoon ja edelleen SPR:n ensiapuryhmän juttusille. Kyllähän siihen kylmägeelia laitettiin ja jonkinlainen tukiside. Tankkasin polven korjailun ajan pastamukillisen ja urkkajuomaa. Lähdin entisestään kangistuneena kävelykoekierrokselle, joka näytti, etten saisi enää aikaiseksi kunnon vetävää kävelyaskellusta. Edelleen vasemman jalan jalkapöytä-päkiä-kantapääosasto oli ollut ilmeisesti Brooksesita johtuen kävelylle arka jo useamman tunnin. Jalka oli pysynyt kurissa kun juoksu ja kävely vuorotteli. Mutta nyt kun varoin oikeaa polvea niin vasen jalkaterä alkoi selvästi rasittua entisestään. Kropan endorfiinien, kylmägeelin ja tukisiteen vaimentamalla, mutta oletettavasti pohjimmiltaan kipeällä ja vioittuneella polvella olisi pitänyt edes omaan ennätykseen pääsemikseksi köpötellä vielä 60 kilsaa. Järkeilin polven lopullisen hajottamisen riskin olevan turhan suuri. En tosiaan tiedä, miten olisin toiminut jos kilometrejä olisi ehtinyt kertyä enemmän tai edes aamu olisi ehtinyt valjeta? Vamma tuli joskus kolmen jälkeen yöllä. Päivänvalossa kiusaus linkata lisää kierroksia olisi voinut voittaa."

Polvi oireili lopulta viikon pari ihan oikeasti, mutta mitään isompaa siinä ei ollut. En käynyt edes lekurissa.

Link to comment
Share on other sites

Ensimmäisessä ultrassa (Masokistin Unelma 2004) loppumatkasta sekä nivelet että lihakset olivat tosi kipeät, ja kisan jälkeinen toipuminenkin kesti aika kauan. Elimistö kuitenkin oppii näin vanhallakin iällä, ja palautumisajat ovat lyhentyneet. Spartathlonilla etureidet ovat olleet kovilla, puolimatkassa Nemeassa (123 km) olen aina pitänyt pidemmän ruokailutauon, ja tuolilta ylös nousemiseen on yleensä tarvittu ennen kaikkea käsivoimia, kun jalat eivät siinä hommassa ole olleet yhteistyöhalukkaita. Mutta kävelyn kautta siitä on päästy pikku hiljaa juoksun puolelle takaisin, ja matka on jatkunut.

Kaksi Bornholmin 24 tunnin juoksua on jäänyt kesken vatsavaivojen takia. Mutta sehän ei ole mikään kipu, seurauksena on vaan ollut täydellinen tiltti kun energiat ovat loppuneet täydellisesti eikä uutta ole voinut tankata.

Pää on pettänyt kahdesti Spartathlonilla niin pahasti että olen löytänyt itseni raatobussista. Molemmilla kerroilla on ollut kohtuullinen määrä sekalaisia jalkakipuja ja ennen kaikkea energian vähyydestä johtuva (hetkellinen) masennus joka on sitten johtanut keskeytyspäätökseen. Huoltopisteille varatut geelit eivät auta jos ne jäävät vyölaukun pohjalle... Kipua tämä voi aiheuttaa pienellää viiveellä, kun idioottimainen keskeytyspäätös vielä vuosien jälkeen ..tuttaa niin raskaasti että tekisi mieli takoa päätä seinään.

Jalkavaivoista ikimuistoimismmat sain kokea Spartathlonilla 2008. Keskelle päkiää kasvaneet (litistyneen) luumun kokoiset rakkulat painoivat Spartan valtatiellä joka askeleelle, mutta en typeryyksissäni malttanut pysähtyä niitä puhkomaan. Rakkuloiden varjelemiseksi juoksin/kävelin jalkaterien ulkosyrjillä, ja tästä eivät polvet eivätkä nilkat tykänneet.

Absoluuttisella asteikolla mitattuna varmaankin kovin tuntemani ultrakipu iski oikeaan nilkkaan samaisen Spartathlonin maalisuoralla, kun Tuula ja X-Caliber patistivat juoksemaan viimeiset sata metriä. Kipu nilkassa oli järjetön, mutta kun Leonidas oli jo näkyvissä, niin se kipu ei haitannut ollenkaan. Sairaalateltassa makaillessa nilkkakipu iski uudestaan, mutta lääkärisetä laittoi tiputuspulloon jotain rohtoa joka helpotti tilannetta. Seuraavana aamuna jalat olivat kaikin puolin tönköt, mutta aamukävely papan baariin Mythosta morjenstamaan sujui ilman suurempia irvistelyjä, koska elimistön omat korjaussarjat olivat jo yön aikana korjanneet pahimmat vauriot.

Link to comment
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
 Share

×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy