Jump to content
Juoksufoorumi.fi



Ensimmäinen ultra?


Recommended Posts

Mieleeni tulee kysymys, että kenellä on vastuu? Tiedän, että vastuu on jokaisella itsellään. Mutta mielestäni asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Miksi ei ole? Se kurssikaveri joka Lappeenrannan lentokentällä syksyllä 1997 veti paniikissa ensimmäisen hyppynsä finaalivaiheessa kädet ylös ja tuli talon korkeudesta perse edellä tonttiin ja lähti siitä ambulanssilla sairaalaan ei kai voinut syyttää hyppymestaria, kurssia eikä ketään muutakaan... paitsi itseään. Vastuuta on kai vaikea siirtää, jos on tyhmä tai tekee tyhmyyksiä.

Kyllä vastuu on myös juoksussa kisaajalla itsellään. Ja täytyy muistaa, että mitä huonokuntoisempi henkilö on kyseessä, sitä VAIKEAMPI on vetää itsensä sellaiseen tilaan, että olisi esim. hengenvaarassa. Mä ainakin olen niin pehmeä jätkä, etten ole päässyt vielä lähellekään. Toivottavasti joskus saavutan sellaisen tason, että saisin edes vähän enemmän itsestäni irti. Siitäkään huolimatta ei ole tarkoitus riskeerata terveyttä. Mulla on kuitenkin vähän muitakin syitä elää kuin pelkästään juoksuharrastus, joka on kuitenkin vain kärpäsenpaska tässä kokonaisuudessa.

Jalkapalloa en muuten pelaile nykyään ihan lajin vaarallisuuden takia. En viitsi hoitaa itseäni esim. puolen vuoden pakkolomalle (niinkuin vimeksi) vaikkapa polvivamman takia. Ultraaminen on paljon turvallisempaa.

Kieltämättä en oikein ymmärrä miksi ihmisillä on tapana arvostella toisten harrastuksia tai sitä jos joku saa siitä hyvän mielen. Ja mitä sillä on väliä vaikka hehkuttaisikin siitä. Miten se voi olla joltain toiselta pois? Kuvitteleeko te arvostelijat, että jos laitan facebookkiin päivityksen onnistuneen juoksun jälkeen, että se on jotain "mä olen parempi kuin te"-rinnan röyhistämistä? Pitääkö mun opettaa pojalleni, jolla muuten tänään on ollut elämänsä ensimmäinen oikea matematiikan koe, että jos saat kympin, niin älä vaan ääneen hehkuta sitä yhtään kenellekään ettet leimaudu ylpeäksi. Ja seuraava aste voisi olla se, ettei se naapurin hyvätuloinen saa ostaa sitä Mersua, kun sen ainoa tarkoitus on huutaa sillä muille, että "siinä teille vitun köyhät." Muahan sen pitää harmittaa kun mulla on vaan citikka.

Miksi tässä maailmassa nykyään tarkkaillaan melkein enemmän muiden tekemisiä kuin omaa itseään. Ja jos naapuri ei harmita niin katellaan sitten naapurin naapuria tai seuraavan talon heeboa. Kotona tai liukuportaissa. Tässä ultrakeskustelussakin tuntuu, että eniten niitä ihmisiä häiritsee mm. jonkun kävely, jotka eivät käy edes kisoissa juoksemassa. En mä ole kuullut kenenkään kilpailijan valittavan turistien mukana olosta yhdessäkään kisassa. Ei edes Nokialla 2010, kun oltiin siellä kaverin kanssa päähänpistosta täysmatkalla. Organisaation toimesta kyllä toivotettiin tervetulleeksi seuraavanakin vuotena, niinkuin on toivotettu jokaiseen ultrakisaankin tähän mennessä ja varmasti tästä eteenpäin.

Ei mulla muuta tähän ketjuun. Ehkä tämäkin keskustelu on turhaa kun me ollaan... suomalaisia. Meillähän ei ole kansakuntaa varten käytössä kuin tietty määrä positiivisuutta. Ja jos naapuri ottaa vähänkin enemmän sitä, niin sehän on saatana multa pois.

Hyvää syksyä kaikille ja mun puolesta ainakin tervemenoa kaikille ultraamaan jos siltä tuntuu. Vaikka ei olisi mitään pohjia. En myöskään paheksu niitä, jotka harrastavat tänään karaokelaulantaa ja dartsin peluuta muutaman keppanan kera. Tai antaa mennä vaikka saman tien tappiin asti. Mitä sitten. Kaikki käy ja sopii ainakin mulle niin kauan kuin homma pysyy laillisena.

ps. ei ollut "herneenvetoa". Hieman kyllä turhauttaa eri foorumien tekstit.

Link to post
Share on other sites
  • Replies 341
  • Created
  • Last Reply

Top Posters In This Topic

Top Posters In This Topic

Popular Posts

Eilen tuli juostua ensimmäinen varsinainen ultra, 71 km /1100 nousumetriä (no 50-vuotispäivänä 54 km). Tarkoituksena oli olla tällä viikolla Lapissa hiihtämässä, mutta kun korona nyt iski voimalla nii

Kiitos kysymästä! Se juoksu oli monella tavalla nappisuoritus itselle. Kuukausi Nuuksion maratonista Vaaroille meni aika iisisti, ekat 1,5vk olin flunssassa ja sit siitä sellasta ylläpitävää treeniä m

Koukkusuo polkuineen sijaitsee Keinukalliosta etelään eli kohti Nikinmäkeä. Haukkavuoren parkkipaikan löydät vanhan Lahdentien varresta, pitkän ja vankilalle johtavan mäen puolivälistä.   Un

Posted Images

Nyt olen kyllä Tombe 76.n kanssa aivan samaa mieltä. Tuo liukuporraskeskustelu oli kai kuitenkin vitsi. Ei kai ihan oikeasti kukaan nyt oikeasti jaksa pohtia toisten asioita noin paljoa ja vedellä linjoja noin suoriksi, että jos et tee sitä niin olet tätä ja maailma rappeutuu jos taas et tee tuota.

Ymmärrän kyllä tätäkin puolta, että ihmetellään, miksi hölkkäyksen aloittelijat lähtevät ultrille. Niin, miksi ihminen tekee monenlaista. Toivon, että jokainen saisi tässä elämässä tehdä sitä, mikä tuottaa tyydytystä. Onnellinenhan sitä pitäisi olla toisten puolesta, että toisilla on hauskaa.

Link to post
Share on other sites

Fantastisen värikästä keskustelua:) Mun mielestä tässä ketjussa on huomattavissa se että ultrajuoksijat puolustavat kynsin ja hampain, ellei jopa kirvein, omia suorituksiaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on vain merkki siitä että lajia todella rakastaa ja nauttii juoksemisesta. Ja hienous on siinä että niin tekevät juoksijat tulosliuskojen molemmista päistä. Arvostan suuresti molempia. Ultrajuoksu on juoksemisen nautinnon maksimointia.

Lähtekää hyvät ihmiset ultrille vaikka juoksukokemusta ei olisikaan paljon takana! Endorfiinien orgasmimyllerrys löytyy mm. sellaisista kisoista kuin Kivitippu Ultra, Vaarojen maraton ja ultra, Suomalaiset sataset ja kokemuksen karttuessa 24:sta. Kaikki nämä kisat on rakennettu tunteella ja tunnetta varten. Mun mielestä on ihan sama kiertääkö esim. Lappajärven 69 km 5 tunnissa vai 8 tunnissa (lähtökohdat huomioiden), sillä molemmista suorituksista saatu nautinto on aivan käsittämätön. Sitä nautintoa ei pysty käsittämään kuin kokeilemalla. Ei sitä pysty selittämään ulkopuolisille.

Ja sen verran korjaan vielä tässäkin ketjussa esille tulleen 200-250 km viikkokilometrimäärän, ettei tälläisiä määriä tee edes koko maailmassa kovin moni. Itselläkin keskimääräinen viikkokilometrimäärä liikkuu huomattavasti lähempänä 100:sta kuin 200:sta. Viime vuoden kokonaismääräni oli 5365 km eli kutakuinkin 100 km per viikko. 200:ia viikkoja teen ainoastaan kovimmassa valmistautumisvaiheessa. Tämän vuoden 200:t viikot voi laskea yhden tai kahden käden sormilla. Toki vakaa pyrkimykseni on myös keskiarvolla mitattuna päästä jonnekin 130-150 km tasoon, mutta siinä riittää lähivuosina helvetisti tekemistä.

Niin ja tosiaan yksi lajin suola on se että voit treenata siten kuin haluat. Toiset tykkää vedoista, toiset TV-kovista, toiset (useimmat) hitaista pitkistä jne., mutta on melkein sama mitä tekee kunhan tekee riittävästi tavoitteeseensa nähden. Juokseminen on vaan niin hienoa ja antaa niin paljon enemmän kuin ottaa!

Link to post
Share on other sites

Jalkapalloa en muuten pelaile nykyään ihan lajin vaarallisuuden takia. En viitsi hoitaa itseäni esim. puolen vuoden pakkolomalle (niinkuin vimeksi) vaikkapa polvivamman takia. Ultraaminen on paljon turvallisempaa.

Mä lopetin futiksen peluun yli 10 vuotta sitten. Selkä ei kestänyt.

Pahimmat urheiluvammat olen kuitenkin saanut salibandysta. Kaksi kertaa särö kylkiluussa ja kerran on ollut nivelsidevamma, jonka jälkeen tuli juoksukieltoa 3 kk. Näihin verrattuna ultrailu on ainakin tähän asti ollut melko kevyttä kauraa.

Link to post
Share on other sites

Kiitos Professori. Hienosti kiteytit tämän asian.

Ja vielä meille aloittelijoille/turisteille/eväsretkeilijöille. Ultraamisen hyvä puoli on todellakin se, että pystyt treenaamaan niin eri tavoin. Minä juoksen vuodessa 1000km. Muuten hiihdän, soudan, nyrkkeilen, nostelen painoja ja zumbaan ja sauvakävelen. Eli juoksua teen oikeastaan kaikkein vähiten.

Näin vähillä juoksukilotreillä ei kehtaa lähteä lyhyemmille matkoilla, mutta ultralla menen täydestä kuin väärä raha.

Joten nyt houkutellaan matkaan nekin, jotka ei edes harrasta juoksua:)

Link to post
Share on other sites

Lähtekää hyvät ihmiset ultrille vaikka juoksukokemusta ei olisikaan paljon takana! Endorfiinien orgasmimyllerrys löytyy mm. sellaisista kisoista kuin Kivitippu Ultra, Vaarojen maraton ja ultra, Suomalaiset sataset ja kokemuksen karttuessa 24:sta. Kaikki nämä kisat on rakennettu tunteella ja tunnetta varten. Mun mielestä on ihan sama kiertääkö esim. Lappajärven 69 km 5 tunnissa vai 8 tunnissa (lähtökohdat huomioiden), sillä molemmista suorituksista saatu nautinto on aivan käsittämätön. Sitä nautintoa ei pysty käsittämään kuin kokeilemalla. Ei sitä pysty selittämään ulkopuolisille.

Allekirjoitan täysin Proffan kiteytyksen. Tuloslistan kärki ja häntäpää ovat samaa mieltä.

Link to post
Share on other sites

Minähän treenaan sitten ihan kelvollisesti kun 3000 km menee tänä vuonna rikki. Viime vuonna tuli 2700 km. No lähden noilla määrillä kokeilemaan ekaa satasta ja kyllä, keskeytän jos pahalta tuntuu, mutta tavoite tietysti on rämpiä matka läpi. Minä olen kyllä täällä saanut hyvää ja rohkaisevaa kannustusta niiltä, jotka ovat ultramatkoja juosseet ja taitaa syypääkin ( positiivisessa mielessä )löytyä näiltä palstoilta siihen että Wihaan mennään tänä vuonna. Minä pidän sitä hienona asiana että nämä kokeneemmat kannustavat meitä ensikertalaisia osallistumaan ja rohkaisevat ylipäätään kokeilemaan yli maratonin mittaisia matkoja. Viikon päästä pitäisi kokeilla miten tuo ylipitkä sujuu hitaalla vauhdilla ja miten elimistö sopeutuu tankkaukseen juoksun aikana.

Link to post
Share on other sites

Luin lokakuussa 2009 lehtijutun Vaarojen Maratonista. Olin silloin 46-vuotias. Juttu oli niin innostava, että päätin niiltä sijoiltani lähteä Kolille. Armeijan cooperin-testistä 25 vuotta aikaisemmin oli jäänyt sen verran huonot fiilikset, että en ollut juossut sen koommin. Muuten olin kyllä harrastanut liikuntaa.

Oli aloitettava harjoittelu. Juoksin talven aikana viitisensataa kilometriä ennen ensimmäistä maratoniani Tukholmassa aikaan 4.21. Elokuussa kokeneempi kaveri "pakotti" minut juoksemaan ensin jonkun helpomman ultran ennen Vaaroja.

Masokistin Unelman 100 km oli ensikertalaiselle todella hyvä valinta. Päätin etukäteen kolme asiaa. 1) Juoksen yhden 1,8 km kierroksen. Jos tuntuu siltä, että on voimia jatkaa, juoksen toisen. 2) Aina, kun mietin juoksuvauhtiani, hidastan. 3) Jos keskeytän, saan poistua radalta vasta puolen tunnin harkinta-ajan jälkeen.

Pääsin viimeisenä maaliin. Sen jälkeen olen parantanut aikaani vuosittain tunnilla, paitsi tänä vuonna. Lisäksi olen juossut muutaman muun ultran. Maraton-juoksijaa minusta ei koskaan tullut, paitsi mitä olen käynyt aina Tukholmassa (nyt 3.49), koska ensimmäisestä kerrasta jäi niin hyvät muistot.

En tohtinut aikaisemmin tässä ketjussa kannustaa ketään ultamatkoille, kun ihmisillä on niin erilaiset taustat enkä minä pysty arvioimaan varmuudella, mikä sopii ja mikä ei. Mutta nyt jo niin monen huutaessa, että mukaan vaan, yhdyn kuoroon. Oivallista, jos saadaan lisää porukkaa elämysultraajien joukkoon!

Link to post
Share on other sites

Muutaman päivän lepo teki hyvää ja kävin "nylkyttämässä" kevyen 20 km. Meni niin helposti että olisi siinä mennyt toinenkin samanlainen perään mutta hillitsin sitten itseni. Tuo nylkky oli noin 6:30-6:50min/km vauhtia. Tuosta pitäisi ehkä vähän vielä hidastaa, mutta ne pienet kävelyjaksot varmaan tiputtaa lopullisen kilometrivauhdin sinne suunniteltuun 7min/km. Mutta todella hyvää teki ja nyt on taas motivaatiot kohdallaan.

Link to post
Share on other sites

Fantastisen värikästä keskustelua:) Mun mielestä tässä ketjussa on huomattavissa se että ultrajuoksijat puolustavat kynsin ja hampain, ellei jopa kirvein, omia suorituksiaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on vain merkki siitä että lajia todella rakastaa ja nauttii juoksemisesta. Ja hienous on siinä että niin tekevät juoksijat tulosliuskojen molemmista päistä. Arvostan suuresti molempia. Ultrajuoksu on juoksemisen nautinnon maksimointia.

Kyllä. Rima on vähintään kuudessa metrissä, jos ajatellaan seiväshyppytermein, sitä että mikä pitää ylittää, että uskaltaa kirjoittaa kriittisesti tähän ketjuun.

Koetin pysyä poissa tästä ketjusta, mutta kun alettiin puhua ultrahassuttelusta ja sen soveltuvuudesta ihan kaikille, suunnilleen suoraan pystymetsästä, niin särähti liikaa korvaan.

Jos kaveri putoaa pari päivää "ultrahassuttelun" jälkeen tuolilta, onneksi ei ollut auton ratissa tai laskuvarjohyppäämässä, yhtäkkiä tajunsa menettäen ja tuntee että nyt hiippakunta vaihtuu, niin mielestäni asiaan pitää suhtautua vakavasti.

Lainasin tähän alle myös kirjoituksen viime vuoden Spartathlon -ketjusta minua säpsäyttäneen kertomuksen. Tuli mieleen, että mitä olisi käynyt, jos uusi-seelantilainen ei olisi vinkannut APIlle kääntymistä lääkärin puoleen.

Onnea täältäkin kaikille tasapuolisesti! Ja paljon kiitoksia roinien kanssa.

Eipä tuosta kummoinen kisa omalta osaltani tullut, mutta onpahan nyt käyty katsastamassa maisemat. Kisasta ei oikeastaan jäänyt edes kovin vaativan kisan kuva, vaikka jouduinkin keskeyttämään siellä 153km pysäkille. Juomat eivät enää pysyneet hetkeen sisällä, joten olisi ollut ihan turha rypistellä tuosta pitemmälle. Tärkeä oppi tästä kuitenkin tuli tähän juoksenteluunkin; aina pitää kuunnella ja seurata kroppaansa, vaikka välillä tuntuisi olevan kiire (mikä on jotenkin vaikea kuvitella tällä reitillä, ellei kohella kuten nyt tein). Taisin missata kaikki ruoat matkalla, kunnes niiden syöminen oli jo hankalampaa.. Kävinköhän edes pissalla sitten ekan 40km jälkeen, jaa-a?

Seuraavana aamuna siis paha olo jatkui kuten pahimmassa krapulassa ja hyvästä neuvosta, kiitos siitä uuteen seelantiin, käynti sairaalalla. Siellä sitten diagnoosina "insufficentia renalis acuta" ja "rabdomyolysis", eli varmaan vapaastisuomennettuna näin: munuaisten vajaatoiminta liiallisesta rasituksesta (tai siis vielä todennäköisemmin huonosta typerästä tankkauksesta matkan varrella). Lihakset ei juurikaan olleet kipeät, joten tankkauksen totaaliseen epäonnistumiseen liiallisella kiirehtimisellä olen itse kallistunut. Kolme päivää Spartassa sairaalassa nesteitä juoden verisuonia pitkin. Kreatiiniarvot veressä eivät tästä hoidosta kuitenkaan juuri muuttuneet, joten sieltä siirtymä Ateenaan isompaan ja parempaan sairaalaan. Isompi parempi sairaala onneksi vaihtui pian yksityissairaalaan, jossa uskaltauduin tarvittavia hoitoja ottamaan (dialyysipillit kaulaan ja 4 kertaa parin tunnin sessioita penkillä verta filtteröiden).

Viime sunnuntaina siirto vihdoin Suomeen, ja sairaalaan. Tietenkin sairaalaan. Lentokaan ei myöhästynyt kuin 40min, vaikka siellä oli torneissa vähän normaalia niukemmin väkeä. Pari päivää sairaalassa jatkoa kotomaassa ja lopulta ottivat pillit pois kaulalta tarpeettomana. Nyt on veriarvot palautunut kohti normaalia ja ehkä jossain vaiheessa ne normaalirajat saavuttavatkin. Vielä menee kuulemma ehkä pari viikkoa, että ruoka alkaa maistumaan taas normaalilta.. Kyllä vaan osaa arvostaa ruokaakin ihan eritavalla, sitten kun se jossain vaiheessa alkaa taas maistumaan. Kreikkalainen sairaalaruoka muuten on ehkä yksi kamalimpia kokemuksia tällä reisulla.

Hyväähän tässä on se, että kaikki tulee takaisin kuntoon ja oppi, vaikkakin oli ojaan kaatamassa, ei kaatanut ojaan vaan opetti kovemman kautta varmasti unohtumattomalla tavalla, mikä on tärkeää. Juoksentelu jatkuu (heti, kun lääkäri antaa luvan).

Muokattu
Link to post
Share on other sites

Lainasin tähän alle myös kirjoituksen viime vuoden Spartathlon -ketjusta minua säpsäyttäneen kertomuksen. Tuli mieleen, että mitä olisi käynyt, jos uusi-seelantilainen ei olisi vinkannut APIlle kääntymistä lääkärin puoleen.

Itse en käyttäisi tuota Apin tapausta esimerkkinä. Tai hyvähän se on esimerkki juuri siitä "tyhmyydestä". Veikkaan, että konkarit olivat Kreikassakin painottaneet ensikertalaiselle syömisen ja juomisen tärkeyttä, mutta jos yksilö ei usko niin ei sitten. Itse asiassa jo täällä kotisuomessa taisin mainita Apille (asuu n.100m päässä) etten usko miehen olevan starttiviivalla Kreikassa tai jos on niin en näe siinä mitään järkeä. Mutta jokainen tekee omat ratkaisunsa. Itse en Kreikkaan alkuperäisistä puheista huolimatta v.2013 lähde, koska Skövden tulos jäi alle 185km. Ei sekään mun mielestä vielä riitä, mutta olisi ollut merkki siitä että vuodessa olisi ollut mahdollista trimmata itsensä läpäisyä edellyttävään kuntoon. Nyt ei ole.

Ehkä tuo Apin kirjoitus on myös osoitus siitä nöyryydestä mitä olisi hyvä olla matkassa mukana. Tuon reissun jälkeen Api kirjoittaa: "Kisasta ei oikeastaan jäänyt edes kovin vaativan kisan kuva..." Jepjep.

Link to post
Share on other sites

Osallistu keskusteluun

Voit nyt heti vastata ketjuun ja rekisteröityä myöhemmin. Jos olet jo rekisteröitynyt, voit kirjautua tästä sisään lähettääksesi vastauksen.
Huom!: Ilman rekisteröitymistä lähetetyt viestit tarkistetaan ennen julkaisua mainosrobottien yms. takia.

Vieras
Vastaa tähän ketjuun...

×   Pasted as rich text.   Paste as plain text instead

  Only 75 emoji are allowed.

×   Your link has been automatically embedded.   Display as a link instead

×   Your previous content has been restored.   Clear editor

×   You cannot paste images directly. Upload or insert images from URL.

  • Ketjua lukevat   0 members

    Ketjua ei tällä hetkellä lue kukaan jäsenistä


  • Tästä mainospaikka alkaen 30e+alv/kk. 

     

    Yli 10 000 kävijää/kk

    n. 350 000 sivulatausta/kk

  • Sivulataukset 13.11.2020 alkaen: Web Hits

    Yksittäiset kävijät 13.11.2020 alkaen: Web Hits
×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy