Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Juoksun aiheuttama alakuloisuus


Baltsu
 Share

Recommended Posts

Olen huomannut viime viikkojen aikana, että juoksu on alkanut aiheuttamaan melkoista alakuloisuutta. Tekisi mieli olla viikonloputkin viinaa juomassa ystävien seurassa, eikä luopua ns. sosiaalisista kontakteista ja tahkota tuolla sitten yksikseen jotain kolmenkympin pitkiksiä.

Tarkoitus on juosta itsensä parissa vuodessa kuntoon, Bostonin rajan alle ja osallistua hienoille maratoneille ympäri maailmaa. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt, että entä jos harjoittelu meneekin perseelleen. Entä jos tulee joku sairastuminen kuten sydänlihastulehdus taas tai jos en muuten harjoittele oikein, jotta pääsisin aikarajan alle. Entä jos saavutan tavoitteen ja juoksen kaikki kisat, jotka haluan ja entä jos se ei silti tunnu miltään.

Juokseminen on hauskaa ja lenkillä on ihan kiva käydä, mutta jotenkin lajin epäsosiaalinen luonne tuntuu vievän kaikki mehut. Pitkään aikaan en ole oikein enää tavannut ihmisiäkään. En tiedä kuitenkaan onko siitäkään kyse vai onko se vain niin, että kun täällä Suomessa ei saakeli vieköön järjestetä kisoja niin se epävarmuus kunnosta ja onnistumisen elämysten poissaoleminen jotenkin alkaa rassata kuuppaa. Nyt on nimittäin pari viikkoa ollut sellainen fiilis, että pää sekoaa. Aamulla on jo rinnassa sellainen mieletön ahdistus päällä ja kova treeni ei vie sitä oikein pois.

Voihan se tietysti olla, että kysymys on vain kaamosmasennuksesta tms., mutta erikoinen juttu, että juoksusta voi tulla tällainen lieveilmiö.

Link to comment
Share on other sites

  • Replies 94
  • Created
  • Last Reply

Top Posters In This Topic

Aika mielenkiintoinen asia. Minulla (26-v, pari vuotta sitten työelämään siirtynyt DI) juttu menee juuri toisin päin: nykyään ei ryyppääminen ja remuaminen kiinnosta enää paljoakaan. Kenties sain teekkariaikana juoduksi omat alkoholini, sillä nykyään alkoholia tulee juotua tosi harvoin (silloin tällöin viiniä tai saunaolut). En silti koe sylkeväni tuopin pohjalle. Jotenkin ei vaan ne seuraavan päivän krapulat ja väsymys kiinnosta.

Pitkien lenkkienkin parasta antia on juuri se, että siellä saa olla liikkeellä vain omien ajatustensa kanssa.

Suosittelen Baldinille ehkä pientä irtautumista juoksusta. Mene vaikka joillekin ryhmäliikuntatunneille (esim. spinning tai bodypump) ja kokeile, että onko ryhmäliikunnasta mihinkään. Ja monilta työpaikoiltakin löytyy höntsäjoukkueet jalkapalloon, salibandyyn yms. Sinne vaan mukaan.

Ja onko niin, että kaveripiiri on täynnä ihmisiä, joita kiinnostaa vain remuaminen viikonloppuisin? Eikö sieltä löydy lenkkikaveria esim. viikottaiselle yhteislenkille?

Link to comment
Share on other sites

Kävin hiihtämässä ja limaa irtosi vähän vähemmän kuin eilen, joten se fiilis nousi kyllä jossain määrin. Se on se juoksu, joka aiheuttaa nyt lähinnä tuota alakuloisuutta. Pakko johtua osittain siitä, että sisähalli (Hongan veijareilla höystettynä) ja matto ovat niin pirun tylsiä paikkoja yksin vetää. Sen sijaan metsässä kun hiihtää niin maan perusteellisesti niin se on mielekkäämpää, vaikka yhtä vähän on ihmiskontakteja.

Aika mielenkiintoinen asia. Minulla (26-v, pari vuotta sitten työelämään siirtynyt DI) juttu menee juuri toisin päin: nykyään ei ryyppääminen ja remuaminen kiinnosta enää paljoakaan.

Ei minuakaan, mutta siinä on se sosiaalinen puoli. Ehkä sellainen 30-34v olin parhaimmillani tuossa juhlimisessa. Noin 100 krt vuodessa vip-meiningissä ja täytyy sanoa, että kyllä minä olen hyvä juhlimaan. Se on hauskaa, siellä on todella paljon tuttuja, mutta siitä tulee tylsää. Ei jaksa enää. Se mitä sanoit pitää paikkansa. Mutta ei pelkästään väsymys, krapula, huono kunto, vaan se, että illat toistavat jossain määrin itseään, vaikka kuinka yrittäisi keksiä uutta. Se on myös addiktoivaa samalla lailla kuin urheilu. Vaikea pysyä poissa, jos on meiningeissä aktiivisesti mukana. Ihmiset pyytävät niin sitä tulee lähdettyä. Ja jos eivät pyydä niin tulee silti mentyä ns. pelipaikoille ja aina näkee 50 tuttua ja muutaman kaverin.

Nyt olen yrittänyt vähentää ja se on vähentynyt niin reilusti, että tulee juhlittua lähinnä vain reissujen yhteydessä. Kunnon kannalta hyvä, mutta kun ei tapaa ihmisiä niin pää tulee kipeäksi.

Suosittelen Baldinille ehkä pientä irtautumista juoksusta. Mene vaikka joillekin ryhmäliikuntatunneille (esim. spinning tai bodypump) ja kokeile, että onko ryhmäliikunnasta mihinkään.

En ole ihan eilisen teeren poika näissä urheiluhommissa. Sanoisin, että onhan siitä. Ryhmäliikunta sopii huonokuntoisille. BP:tä en ole tehnyt 6 vuotta sitten sattuneen käden rikkoutumisen jälkeen. Voisihan sitä taas kokeilla, mutten halua tehdä nyt näin lähellä maratonia. Siinä kun laitat niskan taakse niin paljon painoa, kun jaksat sinne nostaa niin se ei tee gutaa juoksutreenille. Ja pelleilemään en sinne lähde, vaan teen täysillä. Spinning on taas aika masentavaa. Markku Rahko on loistava ohjaaja ja nimenomaan Athlonin aikoina aikoinaan tuli puskettua oikein kunnollakin, mutta vaikka olisi kuinka kova tunti niin pyöräilyn luonne on pitkäkestoisempaa meininkiä, joten pitäisi löytää sellaisia 2-3 tunnin settejä putkeen ja ne ovat samoilta hyviltä ohjaajilta tätä nykyä ilmeisen harvassa. 2006 syksyllä, kun alkoi kunto parantumaan niin ajattelin, että jätän spinningit pois kokonaan. Siellä on vähän väärä asenne siihen touhuun. Luulin ennen ensimmäistä kertaa, että siellä vedetään täysiä ja jos on liian huonossa kunnossa niin ei pysty tuntia loppuun, vaan keskeyttää, mutta ei se niin ole. Mutta siis Markun tai vastaavantasoisen ohjaajan, joka on yhtä hullu kuin minä tunneille voisin mennä, jos niitä on useampi peräkkäin.

Ja monilta työpaikoiltakin löytyy höntsäjoukkueet jalkapalloon, salibandyyn yms. Sinne vaan mukaan.

Salibandy ei ole urheilua ja jalkapalloporukkaa ei kyllä äkkiseltään tule mieleen. Höntsäily on sinänsä tuomittavaa, koska kyllä ainakin pelaan aina täysillä, joten kyllä minä odottaisin sitten muiltakin, että yritetään se, mikä osataan ja pelataan nimenomaan voitosta viimeiseen mieheen.

Ja onko niin, että kaveripiiri on täynnä ihmisiä, joita kiinnostaa vain remuaminen viikonloppuisin? Eikö sieltä löydy lenkkikaveria esim. viikottaiselle yhteislenkille?

Aikoinaan meillä oli maratonporukka. Siitä on 1 ulkomailla ja 2 ovat menneet naimisiin. Nämä 2 jälkimainittua ovat ehdotelleet usein yhteislenkkejä ja vakiopäivä on monta kertaa sovittu, mutta kun se jää aina max yhteen kertaan niin kuka sitä jaksaa. Siis oikeasti kun mikään ei päde, mitä sovitaan. Tosiaan pari parhaimpiin ystäviini kuuluvaa asuvat ulkomailla, joten heitä tapaa niin harvoin. Molemmat kyllä lähtisivät lenkille. Suomalaiset ystävät taas ovat pääasiassa noissa muutamassa Helsingin yökerhoissa pe ja la, muuten heitä ei tapaa korkeintaan kuin Facebookin tai messengerin välityksellä. Kai sitä pitäisi vaihtaa ystävät.

Link to comment
Share on other sites

Otat siis Baldini kaiken urheilun ja harrastamisen täysin tosissaan? Näin oli ainakin luettavissa sekä riveiltä ja rivien välistä tuosta tekstistäsi. Eikö missään olisi varaa ottaa mukaan vähän pilkettä silmäkulmaan ja huumoria tekemiseen? Ei mikään ihme, jos tulee stressiä tai masennusta, jos harrastuksessakin pitää aina mennä täysillä ja 100 lasissa.

Ja on kyllä todella valitettavaa, jos et hyväksy sitä, että ryhmäliikuntatunneilla otetaan huomioon kaiken kuntoiset. Ei juoksunkaan tarvitse olla (kuten pokasaha jo antoi esimerkin) epäsosiaalista - ehkä teet siitä sellaista itse? Ilman asennemuutosta onkin turha lähteä yhteislenkeille, joissa mennään hitaimman vauhtia.

Link to comment
Share on other sites

Oikeastaan nyt ymmärrän varsin hyvin nämä sinun aloitukset syksymmällä, missä ihmettelit meitä peräpään laahustajia maratoneilla.

Jos aikoo tehdä tulosta ja tosikkomaisesti treenaa niin sitten on myös hyväksyttävä se, että se voi ottaa psyykkeen päälle ja vaikuttaa muuhun elämään. Kakkua ei voi säästää ja haukata.

Sinun on vain mietittävä itsellesi selväksi tavoitteesi ja se, kuinka paljon olet valmis uhraamaan niiden edestä. Elämä on monissa asioissa luopumista. Jos jotain haluaa, jostain joutuu luopumaan.

Minä en usko, että sinua auttaa kehoitus harrastaa liikuntaa mielenvirkistykseksi, kuten itse teen. Se taitaisi sotia sinun syvintä sisintäsi vastaan ja sitten vasta olisitkin masentunut.

En tiedä, onko olemassa kirjoja tai tutkimuksia tavoitteellisesti harjoittelevan kuntoilijan henkisestä valmennuksesta. Uskon, että jos tällaisia löytyy sinulle niistä voisi olla apua. Muistan joskus lukeneeni otsikoita juoksijalehdestä tällaisesta aiheesta, mutta kun se ei koskenut minua, en sitä juttua lukenut. Harmi vain, siitä olisi ollut nyt hyötyä.

Pysähdy hetkeksi, tee selväksi itsellesi tavoitteet ja mieti, mistä olet valmis luopumaan. Kaikkea et voi saada. Sen jälkeen teet itsellesi suunnitelman ja alat toteuttaa sitä.

Tsemppiä sinulle harjoitteluun. Maailma tarvitsee päämäärätietoisia ihmisiä, jotka tietävät, mitä haluavat.

Link to comment
Share on other sites

Jos aikoo tehdä tulosta ja tosikkomaisesti treenaa niin sitten on myös hyväksyttävä se, että se voi ottaa psyykkeen päälle ja vaikuttaa muuhun elämään. Kakkua ei voi säästää ja haukata.

Sinun on vain mietittävä itsellesi selväksi tavoitteesi ja se, kuinka paljon olet valmis uhraamaan niiden edestä. Elämä on monissa asioissa luopumista. Jos jotain haluaa, jostain joutuu luopumaan.

Minä en usko, että sinua auttaa kehoitus harrastaa liikuntaa mielenvirkistykseksi, kuten itse teen.

Tärkein syy, miksi itse harrastan liikuntaa kuntoa nostaakseni, on kunnon nousun positiivinen vaikutus kaikkeen muuhun. Siksi tämä sinun mielikuvasi kuntoa nostavasta harjoittelusta on vastakkainen kuin omani. Ei kunnon nouseminen aiheuta masennusta tai psyyken ongelmia, vaan päinvastoin.

Harjoitukset, joissa mietin etukäteen mitä teen, on mietitty siksi, että ne rajoittavat tekemistä sillä tavalla että harjoitus pysyy niin sanotusti lapasessa. Itselleni hankalissa ominaisuuksissa tämä rajoittaminen on paljon tärkeämpää kuin muu harjoitteluun liittyvä suunnittelu. Mitään syvällisempää harjoittelun suunnittelussa ei ole kuin, että se pysyy sopivalla tasolla, jotta kunto nousee.

Jos tulostavoitteen asettaa itselleen sopivaksi, niin kunnon nousun vaatimus on hyvä tapa pitää harjoitteluaan tasapainossa, kunhan ei aseta tavoitteitaan kaltevalle tasolle: esimerkiksi niin, että et pysty juoksemaan koskaan sopivaa "määrää", koska dogmasi sanoo, että kunto nousee vain, jos juoksee "lisää määrää".

Link to comment
Share on other sites

No en sitä tarkoittanutkaan, että kunnon nousu masentaisi. Mie vain aina kirjoitan niin epäselvästi, että itse tarkoitusta ei varmaan ymmärrä.

Lähinnä kai ajattelin tässä sitä, että jos treenaa tosissaan johonkin päämäärään ja kokee jäävänsä kaveriporukasta ulkopuolelle ja kokee itsensä yksinäiseksi, kannattaa miettiä, mistä on valmis luopumaan. Jos tämä elämäntilanne masentaa ja saa olon alakuloiseksi, on jonkinlaista suunnitelmaa tehtävä elämänsä kanssa, mikä siinä on tärkeintä ja mitkä asiat asettaa etusijalle.

Kun välttämättä kaikkea ei aina elämässä saa, vaikka haluaisi.

Tässä tapauksessahan oli onni jos löytyisi porukka, mikä harrastaa juoksua ja näin ollen löytyisi vertaisryhmä, keneltä saisi tukea ja seuraa ja ystävyyttäkin.

Hyväkuntoinenkin voi kokea alakuloa ja masennusta jos muu elämäntilanne ei ole tyydyttävä. Siksi ehdotin, että kannattaa miettiä, mikä on tärkeää ja mitkä on tavoitteet. Jos kokee jäävänsä tavoitteellisen harrastuksen vuoksi ulkopuolelle kun kaverit harrastaa muuta niin jotainhan siinä on tehtävä. Joko hellittää ja alkaa harrastaa itsekin sitä muuta tai sitten yrittää saada uusia kavereita. Tai sitten jatkaa yksin tavoitteen täyttyminen päämääränään ja sopeutuu tilanteeseen.

En tiedä, tää nyt on vain minun tapa käsitellä ongelmia. Kartoitan ongelman, mietin vaihtoehdot ja sen, mistä olen valmis luopumaan, että tilanne paranee jos kaikkea en pysty kerralla hallitsemaan.

Tärkein syy, miksi itse harrastan liikuntaa kuntoa nostaakseni, on kunnon nousun positiivinen vaikutus kaikkeen muuhun. Siksi tämä sinun mielikuvasi kuntoa nostavasta harjoittelusta on vastakkainen kuin omani. Ei kunnon nouseminen aiheuta masennusta tai psyyken ongelmia, vaan päinvastoin.

.

Link to comment
Share on other sites

Varmaan tuossa on nyt kyse ihan jostain muusta kuin juoksemisesta. Mieluummin vaikka sitten siitä kaamosmasennuksesta. Mutta tämähän on nyt pelkkää keittiöpsykologiaa. Jotain muuta jos haluaa, niin varmaan ihan ammattilaisen juttusilla käynti voisi olla järkevää.

Yksi pointti tuossa on suomalaiseen yhteiskuntaan liittyvä piirre, jossa sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyy usein alkoholi. Ongelmaksi muodostuu, jos kaverit kiinnostavat, mutta ryyppääminen ei. Siinä sitten voi joutua valitsemaan kavereiden ja ryyppäämättömyyden välillä. Toisaalta juoksuharrastus tuo sitten ainakin jotain sisältöä elämään.

Joka tapauksessa jaksamisia sinne suunnalle!

Link to comment
Share on other sites

Mähän en mistään mistään tiedä , mutta en olisi ihan varma, että kaikilla niillä muilla ihmisillä ryhmäliikuntatunneilla, sählyporukassa, fudisporukassa tai maratonpoppoossa on väärä asenne, jos niillä on hauskaa treeniä porukassa ja alkuperäisellä kirjoittajalla ikävän yksinäistä. Kova kilpailuhenki, pitkäjänteisyys, suorituskeskeisyys, tietynlainen ehdottomuus, järjestelmällisyys, siinä on kyllä hyvä itsensärääkkääjän ominaisuuspaketti. No fun.

Joku psykologinen valmentaja varmaan sanoisi, että suorituksen ilo tai nautinto on osa onnistunutta suoritusta. Jos nautinto tulee vasta maaliviivalla ja vain siinä tapauksessa, että on voittaja, niin onnistumisen tunteita tosiaan tulee aika vähän, koska 95% ajasta on sitä oman suorituksen hiomista ja harjoittelua ilman kilpailua. Sen lisäksi onnistuminen niissä harvoissa kisoissa saa niin suuren merkityksen, että pelko epäonnistumisesta alkaa ohjata suoritusta, mikä puolestaan on varma tie siihen epäonnistumiseen.

Jos onnistumisen elämykset tulevat lähinnä niistä kisoista, niin ei ihme, että niitä sitten saisi olla paljon useammin. Toisaalta se myös tarkoittaa sitä, että oma nautinto riippuu sitten kuitenkin niistä muista ihmisistä, siis niistä kilpakavereista ja vielä lähinnä niiden epäonnistumisista, vaikka kyseessä on yksilölaji. Ja toisaalta se myös tarkoittaa helposti sitä, että kaikilla muilla on arvoa vain sparrausvastustajina, kirittäjinä ja kilpakavereina. Niille muille, jotka hakevat itse suorituksesta sitä nautintoa ja harjoituksista ehkä sitä sosiaalistakin puolta, jatkuva kilpailu, jossa toisen voitto on joka kerran toisen häviö, syö tämän nautinnon ja ne todennäköisesti hakeutuvat vähemmän kilpailuhenkiseen harjoitusseuraan (mikä ei se silti tarkoita, että harjoituksista tingitään. Niissä ei vain kilpailla. Ainakaan kokoajan.)

Jos yhtään oikein tulkkasin, niin harjoituskavereiksi olisi hyvä löytyä samanhenkisiä itsensärääkkääjiä, jotka tykkäävät jatkuvasta pikku kisaamisesta puolitosissaan ja joiden kirittäminä omat harjoitusohjelmat tulevat pikemminkin ylitettyä ja omaa suorituskykyä venytettyä parempiaan tai vähintään vertaisiaan vastaan. Tai oma valmentaja, joka osaa kirittää vielä kovempiin suorituksiin ja tarjoaa riittävän henkisen vastuksen kaikille harjoitusohjelmaa koskeville vastaväitteille.

Link to comment
Share on other sites

Voisit kenteis lukea kirjan

Peaks and Valleys

Spencer Johnson

Sain sen kollegalta, joka oli minusta huolissaan viime syksynä.

Kiitos vinkistä. Kävin ostamassa tuon kirjan Akateemisesta ja luin jo puolet yhden Heinekenin seurassa F8:ssa. Palataan asiaan parin tunnin päästä, kun olen päässyt töistä lukemaan loput kirjasta.

Link to comment
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now
 Share


×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy