Jump to content
Juoksufoorumi.fi


r
Sign in to follow this  
EmmyLou

Pakkolevosta ja urheiluriippuvuudesta

Recommended Posts

Pyörittelenpä tässä päässäni asioita otsikon mukaan, vaikka laajemmasta kokonaisuudesta taitaa kuitenkin olla kyse.

Olen 26-vuotias nuori nainen ja juoksennellut kaiketi varsin aktiivisesti jo vuosia. Tällä hetkellä olen inhimillistänyt viikkokilometrit noin 50 kilometriin/viikko vaikka mieli ja keho huutaa lisää juoksua. Kuitenkin kun yhdessä vaiheessa juoksin viikossa lähes 100 km alkoivat urheiluvammat vaivata toistuvasti. Ylipronaatio on korjattu ja yhdet helvetilliset penikat käyty läpi. Pitkän kuntoutuksen vaati myös reiteeni tullut lihasvamma (jonka tosin sain kaatuessani rullaluistimilla). Nyt on polvi kipeänä ja itsekseni diagnosoin sen juoksijan polveksi, sillä oireet viittaavat siihen ja olen paiskinut hommia kunnolla erilaisten mäkien parissa juostessa. Omahoitoa tällä hetkellä ja ensi viikolla lääkärille jos ei helpota.

Pohdintani oikeastaan koskeekin sitä lohduttomuudentunnetta joka iskee kun en pääse juoksemaan. Näin anonyymisti on helppo tunnustaa, että riippuvuudesta on tullut juteltua joskus ihan ammattiavun voimin. En usko olevani yksin tuntemusteni kanssa joten kättä ylös ja vinkkejä levosta "selviämiseen" jos joku tunnistaa itsessään moista. Käytännössä aloitan juoksun ajattelemisen heti aamusta, tai siis sen, etten tänäänkään pääse juoksemaan. Olo tuntuu todella masentuneelta ja epäonnistuneelta. Mietin vain kuinka hyvin juoksuni on sujunut, kuinka mahtavalta se tuntuu ja miten paljon menetän kun en juoksemaan pääse. Alakuloisuuteni huokuu innottomuutena arkisiin ja vähemmän arkisiin asioihin, vaikka yleensä olen aivan päinvastainen persoona. Vaikka puolisollenikin koitan tunteitani purkaa, niin ehkä saan enemmän osakseni empatiaa kuin ymmärrystä, joka tosin on ihan ymmärrettävää. Kaikki on siis hyvin niin kauan kuin pystyn säännöllisesti juoksemaan, mutta yksikin vastoinkäyminen on isku vasten kasvoja jota en oikein millään pysty sulattelemaan. Miten tällaisten asioiden kanssa oikein oppisi elämään, kun tuskinpa on viimeinen vamma "juoksu-urallani" kyseessä?

Ja jos aiheesta on jo jonkilaista ketjua niin vinkkiä saa antaa, itse en haulla löytänyt. Urheiluriippuvuus (jos tätä nyt sellaiseksi voi kutsua) on muutenkin ilmiönä ja oireena mielestäni mielenkiintoinen, mutta jokseenkin hankala löytää tietoa:).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä lopetan aina juoksu uran jokaiseen vammaan. Ja aloitan sitten uudestaan myöhemin. Silloin säästy isolta harmilta ja harmailta hiuksilta. Liikuntaa voi harrastaa hyvin monilla tavoin ja tuo juoksun lopettaminen on aina tuonut jotain muuta kivaa tilalle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

kukahattutäti-trio liikkeellä kerettiläisine höpinöineen...

miksei samantein lopeta liikkumista kokonaan? Eräs entinen aktiivipyöräilijä kertoi "parantuneensa sairaudestaan" ja lihoi oitis 30kg ja alkoi soittamaan kitaraa? Ei liikkuminen mikään hyve ole....hmm, montahan erilaista postmerkkiä maailmaan mahtuu???

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tässä linkki taannoin aloittamaani ketjuun: http://www.seponkotisivut.com/vb/showthread.php?t=15404

Voin vaan todeta, että tiedän, miltä susta tuntuu ja että painin yhä saman asian kanssa, mutta mitään oikeasti kestävää ratkaisua en ole löytänyt. Pidettyäni taukoja olen aina ajautunut samaan kierteeseen. Tälläkin hetkellä liikun ihan liikaa, osan liikkumisestani salaan mieheltänikin ja syön masennuslääkkeitä. Toivottavasti sinä et ajaudu näin pitkälle, vaikka tiedänkin, että se käy helposti. Halauksia!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitokset linkistä viestiketjuun. Ja suurkiitokset myös tsemppaamisesta:).

Juoksun lopettaminen ei missään vaiheessa ole ollut ratkaisuvaihtoehtona, minusta se olisi ennemminkin luovuttamista kuin balanssin löytämistä tähän hommaan. Siitähän tässä on kyse, että saisi jonkinlaisen inhimillisen suhteen juoksemiseen. Tokia olen miettinyt paljon myös sitä, että millainen persoona olen kun suhtaudun juoksemiseen tällaisella intensiviteetillä ja koittanut lähestyä ongelmaa myös siltä kantilta. Valitettavasti olen vakavan masennuksen käynyt läpi ja siinä vaiheessa juoksu oli todellinen henkireikä ja syy lähteä ulos sekä edes hetkellisesti tuntea itsensä tavalliseksi ihmiseksi.

Mielestäni juoksussa on paljon hyvää, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ja tiettyyn pisteeseen asti se on mitä mainioin riippuvuus. Kaipa se sitten on vaan karikkoinen prosessi löytää tasapaino normaaliin treenamiseen ja siihen, ettei juoksutauko mullista koko elämää ja toisaalta myös niin, ettei juostessa rytmittäisi koko elämää sen mukaan.

Painunpa siis lueskelemaan jo olemassaolevaa ketjua ja en voi muuta kuin toivottaa voimia ja jaksamisia myös Pululle!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä ymmärrän sua ihan täysin. Ihminen kehittää riippuvuuksia, ja onhan pakonomainen liikunnan harrastaminen ihan "oikea" riippuvuus ja patologinen tila. Toisaalta aina voi miettiä, oisko pahempaa vetää koskenkorvaa/shoppailla/tupakoida, joku riippuvuus on ihmiselle vahingollisempaa, kuin toinen.

Persoonakysymyksenä varmaan liikunnasta tulee riippuvaiseksi täydellisyyttä ja suorittamista ihannoiva tyyppi, itse ainakin koen olevani monessa suhteessa itseäni kohtaan hyvin vaativa. Saatan heittää herjaa asiasta, ja ajatella "sama niille tuloksille tässä iässä", ja silti kerään kilsoja ja haaveilen hyvistä ajoista. Ajatus, että olen vain keskimääräisessä kunnossa oleva sunnuntailenkkeilijä, ahdistaa.

Kuten muutkin on maininneet, tulee vammat ja loukkantumiset lähes jokaista vastaan. Juokseminen on järjetöntä kidutusta kropalle. Siinähän sen tenho onkin. Itselleni realiteettiterapiaa antaa perhe ja työ, elämän jakaantuminen eri lokeroihin, ei pääse ajatukset olemaan ihan vain ja ainoastaan omissa harrastuksissa. Jos hoidat elämäsi muut osaa-alueet, eli pystyt opiskelemaan, töihin, parisuhteeseen, ystävien kanssa olemiseen, en ymmärrä miksi juoksu olisi ongelma?

Luempa minäkin tuon toisen ketjun. Voimia ja positiivista mieltä sulle AP.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Puhuu mies joka meloi koko kesän jonkun pienen juoksuvamman takia... EIkö tuo muka ollut lopettamista?

Ei, minulla ei ole psyykkistä juoksuvammaa. Älä peilaa itseäsi minuun.

Se pieni fyysinen vamma kiusaa muuten vieläkin, ainut venyttely liike mitä teen on piriformiksen seudun auki "napsauttaminen" takareiden dynaamisellä venytys liikkeellä....Taisit itse minulle viiko takperin mattotreeneissä huomauttaa, että mun oikea käsi vieläkin hämmentää soppaa, arvaas mistä johtuu?

Samalla tavalla peilaat omia akillesvaivojasi alkuperäisen kysyjän ongelmiin. Hei, kyse on jostain muusta kuin pikku pikku akillesvaivasta. Lue vaikka mitä pulu kirjoitti, niin olet lähempänä asian ydintä. Kyllähän se lumikenkäily on varmasti kivaa, mutta ei sitä nyt ihan kaikille kannata suositella, etenkään silloin kun se olisi toiselle ihmiselle vain keino vetää itsensä syvempään suohon ongelmassaan tai sinulle keino laajentaa reviiriä...kolvaakohan emmylou?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun kommenttini koski tosiaan vain fyysisiä juoksuvammoja. Jos juoksee itselle sitkeän juoksuvamman voi olla ihan hyvä harrastella muita lajeja vaikka se alkuun vähän ikävältä tuntuukin. Korvaavien sijaan on kiva harrastaa jotain ihan muuta.

Tuohon kirjoittajan isompaan ongelmaan, jonka kyllä näen en ala neuvoja antamaan, vaan jätän aiheen niille joilla on siitä enemmän kokemusta ja näkemystä.

Muokattu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen itse täysin päinvastaista mieltä asiasta. Itse haluan harrastaa vähintään 6-8h/ viikoittain (kesällä 6-16h/vk vaihtelevasti). En koe harrastuksien mitenkään haittaavan muuta elämään, ehkä kesäisin vähän parisuhdetta :( Jaksan paremmin käsitellä hankaluuksia ja tulen todella hyvälle tuulelle. Voin myöntää ajattelevani kyllä uintia ja pyöräilyä usein päivän aikana välillä aivan kokoajan. Omasta mielestäni on luonnollista olla riippuvainen sopivasta määrästä liikuntaa, joka edistää omaa hyvinvointia niin fyysistä kuin henkistäkin.

Ongelmallista tilanteessasi on varmasti oma kuva siitä miten paljon tulisi harrastaa ja todellisuus paljon harrastat. Tältä osin ongelma ei ole niin paha kuin urheiluriippuvuus. Omallakin kohdalla tuo tahto liikkua on runsaampi kuin kropan kesto välillä. Suosittelen jonkinlaisen harjoitusrungon luomista, jos se poistaisi tuota fiilistä tänäänkin pitää päästä juoksemaan, kun kalenterissa lukisi jo valmiiksi esim. huomisen harjoitteet. Samanlaisia fiiliksiä on ollut, kun siirryin osittain takaisin extemporee harjoitteluun sen sijaan, että esim kirjoitin maanantaisin kalenteriin sopivan määrän liikuntaa. Tietenkin siihen pitää sopeuttaa levon tarve, mikäli sellaista ilmenee. Kalenteri kannattaisi tehdä kyllä useammaksi viikoksi kerrallaan, jos tiedät suunnilleen muiden elämän alueiden ajan vaatimukset. Näin liikunta on varmasti helpompaa selittää puolisollekin, varsinkin jos joku päivä aina käyt sen tietyn lenkin vetämässä ja jotkut päivät vaihtelet.

Suosittelen siirtymistä monilaji harrastajaksi. Vähentää rasitusvammojen mahdollisuutta runsaasti. Itse harrastan triathlonia ja ohessa hiihtoa, sekä muita kestävyysharrasteita mitä tulee vastaa ja sattuu keksimään!

Muokattu

Share this post


Link to post
Share on other sites

No joo, ketjun aloittajahan voi olla oikeastaan onnellinen, että riippuvuus kohdistuu lajiin, jonka yliharrastamisen myötä kroppa ilmoittaa kun menee vähän överiksi. Pakoiletko jotain ikävää asiaa juoksulenkille?

Anonyymisti on tosiaan helppo tunnustaa asioita. Loistoesimerkki on ihmisestä, jonka mielestä ei ollut mitään väärää siinä, että laiminlyö elämän kaikki muut osa-alueet työn vuoksi, eikä lopulta enää edes tiedä mitä on elämän muut osa-alueet. Siinä vaiheessa kun ihminen nukkuu 2h yössä 2vk putkeen jotta ehtii tehdä töitä 22h vuorokauden aikana - eikä sekään riittänyt - niin ihan oikeasti voisi jo toivoa, että fyysinen vamma pysäyttäisi ja pakottaisi pohtimaan.

Se, että aamulla ahdistaa kun ei pääse lenkille voisi antaa tilaa miettiä kaikkia niitä muita asioita joita elämässä on ja joita ehtii tehdä. Ahdistaisi kait sekin, että olisit lenkillä 22h/vrk ja aina herätessäsi 2h yöunilta miettisit, että kun en tänäänkään ehdi nähdä kavereita tai kumppania koska pitää olla aina lenkillä.

Jos menet lenkille vaikka vammat sanoo toisin, sitten sulla minun mielestä on vasta todellinen ongelma.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Paljon hyviä ja mielenkiintoisia pointteja täällä tuohon addiktioon juosta ja urheilla. Olen paljon tehnyt itsetutkiskelutyötä vuosien aikana ihan olosuhteidenkin pakottamana ja kun se on alkanut tuottaa tulosta, on elämä tai itsensä sekä urheilemisensa ymmärtäminen tuntunut aina hitusen järkevämmältä. Siis juoksemisessani en näe mitään ongelmaa, vaan siinä että luhistun täysin jos en juoksemaan pääsen:D.

No kuitenkin, tilanne on edistynyt huomattavasti verrattuna vaikka muutaman vuoden takaisiin muisteloihin, jolloin kyllä juoksu teki hallaa muille elämän osa-alueille ja vaikutti hyvin negatiivisesti sosiaalisiin suhteisiin tai niiden luomiseen. Silloin iso urheiluvamma ja rakkaan lajin aloittaminen alusta pysäytti ihan toden teolla ja tajusin, kuinka paljon olin rakentanut omaa hyvää oloani ja arkeani pelkän juoksun varaan. Nykyään onnistun elämään juoksun ohella hyvin onnellisessa ja tasavertaisessa parisuhteessa, jossa tosin saan myös paljon aikaa ja "ymmärrystä" toteuttaa harrastustani. Tämä myönteinen suhtautuminen saa myös minut tekemään toisinaan kompromisseja juoksemisen suhteen, mutta yleensä tarvitsen asian käsittelyyn kunnolla aikaa. Välillä itkettää ja välillä naurattaa tämä oma maanisuus.

Olen tosiaankin ihminen, joka innostuttuaan ja ihastuttuaan johonkin asiaan haluaa siitä irti kaiken ja vaatii itseltään välillä täysin maagisia suorituksia. Juoksun lisäksi olen kiinnostunut monista asioista ja opiskelunikin haluan viedä omalla sarallaan niin pitkälle intensiviteetissään kuin mahdollista, etten enää oikein tiedä miten asia toteuttaan. No, siitten on hyvä juosta aina vähän välillä.

Mietin tuotakin, että pakenenko lenkille jotain ikävää asiaa, mutta tällä hetkellä en asiaa niin koe. Omasta mielestäni suhtautumiseni juoksuun on tällä hetkellä positiivisempaa kuin vuosiin, mutta toisaalta myös arvotan itseäni omalla juoksuaktiivisuudellani ja koen epäonnistumisen tunteita kun en juokse. Muutin vuosi sitten ulkomaille, ja koska elämä piti tavallaan aloittaa täällä ihan alusta ja luoda uusi sosiaalinen verkosto, juoksu oli hyvä, turvallinen ja pysyvä asia sen myllerryksenkin keskellä. Juoksu tuntuukin sellaiselta kumppanilta, jonka kanssa olen kokenut niin paljon ylä -ja alamäkiä, ihan sanan varsinaisessakin merkityksessä. Avioliitto kaiketi:). Huomasin myös, että joka kerta kun jokin vamma iskee, koen juoksutauon kovin "lopullisena", tai lähinnä pelkään että takaisku paisuu suuremmaksi.

Kun mietin, mitä eniten kaipaan silloin kun en pääse juoksemaan, niin se on todellakin vain se sulavantuntuinen liike, vauhti ja hyvä olo. Olen myös hitusen ylpeä itsestäni ja siitä, että tuolla loskassakin jaksan pitää kiinni treenailusta. Ja tosiaankin, yleensä suunnittelen jonkinlaisen ohjelman viikolle joka helpottaa nauttimaan myös siitäi muusta elämästä. Vielä kun oppisi nauttimaan siitä silloinkin kun lepo on ns. pakotettua eikä omavalintaista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Join the conversation

You can post now and register later. If you have an account, sign in now to post with your account.
Note: Your post will require moderator approval before it will be visible.

Vieras
Vastaa tähän ketjuun...

×   Pasted as rich text.   Paste as plain text instead

  Only 75 emoji are allowed.

×   Your link has been automatically embedded.   Display as a link instead

×   Your previous content has been restored.   Clear editor

×   You cannot paste images directly. Upload or insert images from URL.

Sign in to follow this  

  • Ketjua lukevat   0 members

    Ketjua ei tällä hetkellä lue kukaan jäsenistä





×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy