kiljander

Kolme viikkoa Spartasta. Palautuminen on jotenkin ottanut takapakkia ja unet ovat todella huonoja. Voi kyllä liittyä johonkin muuhunkin. Jospa edessä oleva syyslomaviikko auttaisi tähän.

”Luottokengät” kuulostaa hyvältä. Hyvää juoksua!

Kohta kaksi viikkoa Spartathlonista. Koskaan ei ole yleisolon palautuminen kestänyt näin kauan. Unet alkavat olla lähes normaalit, mutta jonkinlainen yleisväsymys on seurannut sitkeästi mukana. Jalat alkavat lopulta olla jotakuinkin normaalin tuntuiset, mutta yli viikon olivat varsinkin reidet kipeät. Pari kynttä irronnut. Lyhyitä kävelylenkkejä olen pari tehnyt. Rauhassa vielä pari viikkoa.

Onneksi ei enää tarvitse. Voimia ja tsemppiä kaikille treeneihin.

Ei saatana. Te siis söitte sen pizzan. Tästä on vaikea päästä yli.

Kaikki juoksua harrastavat ovat varmasti joskus ennen tapahtumaa käyttäneet erilaisia arvioita ja mittareita apuna oman suorituskyvyn ennakointiin. Maratonilla usein ennakoidaan loppuaikoja ja kuntoa esim 10km kisan perusteella. Mitä pidempiä matkat ovat, sitä epävarmempia tällaiset mallit tietysti ovat, mutta kun Spartathlon joitakin tämänkin tarinan lukijoita kiehtoo, kerron oman mielipiteeni mitä sen läpäisy (alle 36h) vaatii. Kovat ultrajuoksijat, jotka tavoittelevat kovia aikoja tai kenties palkintosijoja voivat luonnollisesti siirtyä tästä nopeasti eteenpäin. Sanottakoon, että suoraan osanottoon oikeuttavat rajat ovat luonnollisesti riittävän kovat, mutta Spartathlon- arvontaan oikeuttavat 170km naiset / 180km miehet, ovat mielestäni melko kevyet kun ajatellaan, mitä kisan läpäisy vaatii. Tulin omassa Sparta- suorituksessani siihen lopputulokseen, että min 200km/24h tasaisella on varsin hyvä lähtökohta Spartathlonin läpäisyyn, mutta se on taso, joka olisi kyllä hyvä olla starttiviivalla. Uskon itsekin olleeni suurinpiirtein tuossa kunnossa kisassa – menihän ensimmäinen 24h melkoisella nousumäärällä yli 180km. 2019 raatobussi saavutti minut n 103km kohdalla, ja pidin lupaukseni itselleni, että en Kreikkaan toista kertaa lähde, ellei minulla ole uskoa läpäisyyn. Harjoittelu sujui hyvin 2021 alusta lähtien, painoa lähti n 7kg ja sain mainion progression hölkkään, joka huipentui pariin n 140km viikkoon. Pisimmät lenkit olivat 50km. Hyvän huollon merkitys on tässä tapahtumassa tällaiselle harrastelijalle suuri. Kiitos Antti & co Ateena-Hellas Can (0-81km) Vuonna 2021 lähtöpaikka oli siirretty Akropolilla alemmas isommalle alueelle Covid- määräysten vuoksi, ja täytyy sanoa, että järjestäjät olivat ottaneet määräykset varsin hyvin huomioon. Vaikka lähtö tapahtuikin yhdessä ryhmässä, niin kohtuullisen paljon pidettiin huolta siitä että juoksijat pitäisivät lähdössä ja huolloissa turvavälejä. Kello 7 aamulla n 270 juoksijaa lähti matkaan viileähkössä säässä. Lähes kaikki muut suomalaiset hävisivät lähdön jälkeen minua nopeampaa vauhtia Ateenan aamuun ja itse hölkkäilin suunnitelman mukaisesti n 6.10min kilometrejä. Vauhtia en paljon murehtinut, vaan menin tunteella helppoa hölkkää ensimmäisiin loiviin nousuihin ja laskuihin. Pidin lähinnä huolta siitä että en ihan viimeisten joukossa tullut, koska uskoin että se varmistaa marginaalin raatobussiin, joka liikkuu rivakammin ensimmäisen 80km aikana. Ensimmäinen maraton tulee juosta alle 4h45min ja 81km alle 9h30min mutta muistettakoon, että tuo on raatobussin vauhti ja siihen on tarpeen kasvattaa sopiva marginaali Hellas Caniin (81km) mennessä, jotta mahdolliset yllätykset eivät kisaa välittömästi tapa. Alku on tosiaan lämmittelyä ja pitkään loivaan alamäkeen 10km kohdalla hölkkäsin jälkikäteen pari n 5min40 kilometriä ja peli raatobussia vastaan oli virallisesti avattu. Aurinko nousi ja Ateenan keskusta jäi taakse ja ohitin aina niin pahalta haisevan öljynjalostamoseudun. Otin uskollisesti jokaisesta huollosta mukillisen juotavaa ja geelin repustani n 30min välein. Ensimmäinen dropbagini oli n puolimaratonin kohdalla ja sieltä vaihdoin uuden pullon urheilujuomaa ja 5kpl geelejä mukaani. Näillä main myös on paikat, jossa koululaiset tulevat reitin varrelle tervehtimään ja kannustamaan juoksijoita. Koronaviruksen vuoksi hölkkäsin käsi lipassa ohitse heitä tervehtien. Ylävitoset jäivät tuleville vuosille. Tämän jälkeen reitillä on pari ensimmäistä pidempää ja tiukkaa nousua, joissa otin ensimmäiset kävelypätkät. Taktiikkani oli kävellä kaikki isommat ylämäet ja pyrkiä sitten hieman kiristämään seuraavaan laskuun juoksuvauhtia. Samalla saavuttiin merenrantaosuudelle ja siellä se valtava tankkeri edelleen köllötti kyljellään. Sää alkoi olla jo lämmin ja aurinko alkoi porottomaan tunti tunnilta pahemmin. Onneksi kuitenkin ensimmäisen päivän sää oli varsin kohtuullinen tänä vuonna. Edellisenä päivänä olisi ollut ihan lentokeli (n 21C) N 30-35km välillä saavutin ehkä n. puolen tunnin sisällä kolme ensimmäistä suomalaista, ja jokaisella näytti valitettavasti olevan jo erilaisia hankaluuksia. Kannustin parhaani mukaan ja jatkoin omaa matkaani. Saavuin Megaraan (n 42km) n ajassa 4h25min joten eroa raatobussiin oli kertynyt n 20min, minkä huolto (Antti) pienen patistelun jälkeen ilmoitti. Antti antoi uudet pullot kouraan ja pyysin heitä tsemppaamaan takanatulijoita. Pekka, Anne ja Miikka tsemppasivat läpi reissun upeasti, kiitos. Sitten jatkoin hölkkääni kohti Hellas Cania. Matka jatkui tovin helposti, mutta jossain 50-60km välillä otin jo lyhyitä kävelypätkiä juoksun sekaan, koska mielessäni pyöri Janne Hietalan ”toimintakyvyn ylläpidon” kommentti kesän NUTS300- kisasta. Tuntui, että bussiin kertyi hitaasti eroa, joten mihinkään ryntäilyyn ei ollut syytä. 70km jälkeen minulle tuli ensimmäinen minikatkeaminen ja mielessäni alkoi pyörimään hetkellisesti, että en tälläkään kertaa tule pääsemään läpi. Ahdisti ja ajattelin, että nyt on pakko taistella kun en tänne enää kolmatta kertaa halua tulla. Tätä tilannetta pahensi pitkä loiva ylämäki ennen Korintin kanavaa, jonka kävelin ihan kokonaan. Siinä mäessä tosin saavutin Villen ja Markuksen ja muistan ajatelleeni, että ei se ole muillakaan helppoa. Korintin upean kanavan jälkeen vilkuilin kelloa ja yritin muistella, miten pitkä matka Hellas Canin isoon huoltoon siitä on. Helpotus oli valtava, kun huoltoalue yht äkkiä aukeni vasemmalla ja kellossa taisin olla n 40min hyvää raatobussiin. Kävelin aina n viimeiset 100m ennen huoltoa, niin tässäkin. Siitä syystä minusta ei paljon muuta videomateriaalia kuin kävelyä reissusta löydy. Hellas Canissa huolsin noin 10 minuuttia, söin hieman pastaa ja kyselin Antilta mikä nopeus riittää raatobussin takanapitämiseen. Hellas Can – Mountain Base (81 – 159.5km) Hellas Canista Vanhaan Korinttiin (n 93km) ei ole paljoa muistikuvia. Tässä mennään vielä aika lailla tasaista reittiä auringonpaisteessa viljelmien ja useiden kylien läpi tai ohitse. Korintin huollossa totesin saavuttaessa ”v***u tämä on kova kisa” ja huolto siihen vastapalloon ”et sä muuten täällä olisi”. Nopea energia sisään ja eteenpäin. Tästä noin 10km eteenpäin oli ensimmäinen Zevgolatio (102km), mikä nosti tunteet pintaan kun 2019 raatobussi saavutti minut juuri siellä. Tällä kertalla hyvää bussiin oli noin 40 minuuttia. Sain otsalampun suunnitellusti mukaani ja poistuin hämärtyvään lämpimään iltaan. Tässä kohdassa keli alkoi vähitelleen helpottamaan ja edessä oli pitkä kylmäkin yö. Kun pimeä tuli, noustiin pitkästi serpentiinitietä ylös ja tultiin Vanhaan Nemeaan (CP 35 123km) eli noin puoleen väliin. Tässä oli erittäin synkkä kohta. Oli vaikea päästä jaloilleen lyhyen istumisen jälkeen ja jouduin ottamaan Antista melkoisesti vipua päästäkseni pystyyn. Parisataa metriä alamäkeen hölkättyäni jouduin biokätkölle reitin varrelle. Tästä tapahtumasta alkoi vatsavaivojen sarja, joka päättyi vasta Spartan valtatielle. Tästä tultiin pitkästi loivaa alamäkeä ja muistan että törmäsin Markukseen ja laitoin pari kertaa lampun pois päältä ja ihailin upeaa kirkasta tähtitaivasta. Otin huolloista nopeasti mukillisen kokista ja vettä ja joskus sipsejä ja suolapähkinöitä. Harmitti kun esim banaania oli kovin kitsaasti – ajattelin, että se olisi sopivaa evästä vatsalle, mutta aina sitä otin kun tarjolla oli. Tilanne oli aika paha ja usein geelin tai muun energian syömisen jälkeen meni n. minuutti ja istuin keskellä oliiviviljelmiä tyhjennyksellä. Muita juoksijoita ei paljon näkynyt ja ainoa matkaseura oli usein ohitse ajelevat huoltoautot. 139.8km / CP40 Malandrenii saapui kuitenkin lyhyen kylään nousun jälkeen ja tässä huoltopiste oli paikallisen Tavernan pihalla. Yö oli pääosin mennyt pimeässä maaseudulla ja tuntui mukavalta saapua taas pieneen kreikkalaiseen kylään. Tässä kiskoin pitkähihaisen paidan päälle avustettuna huoltolaukusta, kun yö oli alkanut ihan tosissaan viilenemään. Raatobussiin oli väliä jo reippaasti toista tuntia, joten toistelin vain itselleni liikkeen ja toimintakyvyn ylläpitämisen tärkeyttä: nestettä ja energiaa vaan sisään. Ei se sinänsä tökkinyt mutta tästä huollosta lähtiessäni jouduin taas vatsaongelmiin. Mitään muuta apua ei ollut kylän jälkeen saatavilla joten 0.5 litraa urheilujuomaa joutui hoitamaan pesuhommat ja oli ikävä jatkaa matkaa urheilujuomasta kastuneilla housuilla – pieniä hiertymiä oli ehtinyt tulemaan ja ne kirvelivät kivasti. Juoksun päälle taas vaan kuitenkin alamäkeen pääsin. 148.4km / CP44 oli jälleen melko tunnettu checkpoint (Lyrkia). Tästä reitti alkoi vähitellen nousemaan kohti Mountain Basea ja välin kruunasi todella pitkä useamman kilometrin nousupätkä asfaltilla. Kävelin sen ihan kokonaan. Yksi kilpailija näkyi kauempana edessä, mutta muuten yö oli todella hiljainen ja yksinäinen. Yleensä Spartathlonista nousuista puhuttaessa keskitytään vuoren ylitykseen polkua pitkin, mutta omasta mielestäni nousu vuoren juurelle oli huomattavasti vaativampi pätkä – tuntui että ylämäki ei lopu koskaan. Mitä ylemmäksi tultiin, sitä kylmempi oli ja ennen vuoren ylitystä huollossa tuuli oli erittäin kova ja lämpötilan muutaman asteen plussalla. Mountain Base - Sparta (159.5 - 246 km) Mountain Basen (159km) huollossa otin takin päälleni ja lähdin kapuamaan kohti Mountain Topia. Reitti oli upeasti merkitty erilaisilla välkkyvillä valoilla. 100 metriä edettyäni muistin että hanskat jäivät huoltoon, mutta enpä tietty niitä palannut hakemaan. Tästä noususta on paljon peloteltu, mutta jos nyt ajatellaan UTMBtä niin aika kesyä kamaa se on, ja huipun huolto tuli vastaan yllättävän nopeasti repivässä tuulessa. Vuoren ylitys sujui mainiosti ja alastullessa ohitin useita tyyppejä kun hölkkäilin keveysti aika teknistä laskua alas. Pari kertaa nilkaa meinasi mennä ylitse, mutta kaiken kaikkiaan tässä oli yksi parhaista pätkistä kisassa. Markus tuli tällä kertaa selkä edellä vastaan. Morjestettiin ja jatkoin varovaista hölkkää alas kunnes saavuttiin asfaltille ja sain vielä hieman parempaa juoksua aikaiseksi. Tästä eteenpäin etenin omasta mielestäni varsin hyvin vaikka vatsa välillä vaivasikin. Huollot Nestani (171.5km) ja Zevgolatio2 (186.1km) tulivat ja menivät ja Antti, Pekka ja Anne hoiti jämäkästi uuden juoman kouraan ja välillä geelitäydennystä. Pekka ja Miikka kuvailivat videoita- kävelin aina viimeiset n. 100m huoltoon, joten kovin paljon ei juoksemisesta todisteita jäänyt. On sanottu, että vuoren ylityksen jälkeen maaliin kisassa tullaan varsin korkealla prosentilla, ja näillä main minulla oli jo yli kaksi tuntia etua raatobussiin. 190km kieppeillä laskin hölkätessäni, että nyt hoidan tämän homman pakettiin, niin että ehdin maaliin vaikka kävellen. Vanha viisaus on, että käännyttäessä Spartan valtatielle (55km) maaliin ehtii reippaalla kävelyllä, jos eroa bussiin on kaksi tuntia. Päätin ottaa tämän varman päälle ja aamun sarastaessa valtatielle käännyttäessä laskin että ehdin maaliin 5km/h vauhdilla. Siinä kohdassa ehkä myös henkinen taso hieman nitkahti ja juoksusta tuli varsin vastenmielistä. Lisäksi etureisiäni särki aivan järkyttävästi. Onneksi en tiennyt mitä edessä vielä oli. Alea Tegessa totesin videomateriaalin mukaan että ”kaikki tulee ulos” ja että ”en pysty juoksemaan enää ollenkaan”. Lämpötila oli alimmillaan 3.5C. ”I am heading out to the highway, I’ve got nothing to lose at all. I am going to do it my way, take the chance before I fall…” Judas Priest soi päässäni. Spartan valtatien ensimmäisessä nousussa tien vieressä asui vanhempi rouva, jolla oli pöydällä kolme vesipuolloa. Tervehdin häntä ja hän kohteliaasti tarjosi juomista. Otin pullon ilomielin vastaan mutta omenasta kieltäydyin. Seuraavan mutkan takana taisin viimeistä kertaa kisassa joutua tien varteen tyhjennykselle. Ironista on, että minulla oli Imodiumia mukana, mutta missään vaiheessa mieleeni ei juolahtanut ottaa sitä. Aurinko alkoi paahtamaan ja kävelin nousuja ylös ja yritin edes muutaman juoksuaskeleen ottaa silloin tällöin. Päivästå tuli lopulta todella kuuma (>30C) ja puolenpäivän jälkeen minulle alkoi tulla monelaisia harhaisia ajatuksia, mutta muistutin itselleni jatkuvasti siitä, missä olin, ja että nyt täytyy pitää vaan pää jotenkin kasassa. Spartan valtatien menin huolto kerrallaan ja kropan jäähdyttämiseen keskittyen. Oli järkyttävän kuuma. Huolto armeliaasti auttoi jäitä päähän ja puseron sisään sekä useamman kerran sain jäähdytykseen pullolisen kylmää vettä mukaani. Kuuluisalla ”monumentillä” ihmettelin että missä se hiton monumentti on. Ajattelin että siellä on joku valtava nähtävyys, mutta kuulemma kyse oli pienestä ”temppelistä” valtatien varrella. Tässä nojailin huoltoautoon pystyssä pysyäkseni ja huolto tunki jäätä paidan alle. Eroa raatobussiin oli n kaksi tuntia, joten mitään hätää ei enää ollut, mutta pelkäsin lämpöhalvausta. Kyse oli vaan siitä että ryömisin jotenkin maaliin viimeiset 27km. On totta, että tässä kohdassa kisaa juoksukykyisenä voi vielä parantaa aikaansa ihan huikeasti, mutta omat hanskani ja taisteluni olin jättänyt edelliseen yöhön. Pelkäsin, että kuumuus ja nestehukka yksinkertaisesti katkaisee minut, ja otin homman erittäin varman päälle, enkä enempää pystynyt. Pizzaa kaverit tarjosivat, mutta se oli liian kuumaa ja pari huoltoväliä myöhemmin kyselin uudestaan pizzan perään. En tiedä vielä tänäkään päivänä mitä sille oikeasti tapahtui. Antti? Voutinaoi CP72/236.6km oli huoltoaseman pihassa ja pääsin hetkeksi armollisesti katoksen alle varjoon. Antti supisi korvaani että alat olla finisheri ja todistetusti sain videolle aikaiseksi hymyn. Kyllä! Maaliin tullaan! Perääni huikattiin, että patsalla nähdään, ja tästä etenin erään britin kanssa vähän vuorovetoa. Viimeisessä huollossa ennen patsasta annoin hänen ottaa maansa lipun ja mennä edellä. Oli hienoa nähdä kaverin onni ja isänmaallisuus. Liikutti hieman. Spartaan saavuttaessa jouduin kyselemään parilta nuorelta, että missä se patsas oikein on. Pari viimeistä kilometriä Spartan läpi eivät tuntuneet päättyvän ikinä ja vielä maalisuoralla pari kilpailijaa säntäsi ohitseni ihan kuin tässä nyt isokin kisa olisi käynnissä J Rehellisesti sanottuna olin ihan loppu ja raahustin viimeiset pari sataa metriä patsalle unohtumattomien suosionosoitusten saattelemana. Ei juuri itkettänyt eikä naurattanut. Olin onnellinen, mutta täysin poikki. Pääsin muutaman askelman patsaalle hieman horjuen ja laitoin käteni kuningas Leonidaksen jalalle – se oli siinä. Nielaisin muutaman kyyneleen, sain seppeleen päähäni ja palkkiolaatan käteeni. Tein todella paljon töitä tämän kisan eteen viimeiset puoli vuotta, ja onneksi sain palkintoni. En olisi luultavasti enää kolmatta kertaa pystynyt latautumaan ja uhraamaan niin paljon aikaani tämän eteen. Aikani oli 34h25min ja sijoitus 90. Yli omien odotusteni. Minut talutettiin huoltotelttaan, jossa kenkäni ja sukkani otettiin pois jaloista. Selvisin tällä kertaa todella vähillä rakoilla. Footbalancen pohjalliset, Hokan Cliftonit ja Os1st kompressio yhdistettynä valtavaan määrään vaseliinia jaloissa toimivat aivan unelmasti. n 15min istuin, söin ja join vähäisen. Otin kulauksen ensimmäisestä oluesta viikkoihin, mutta eipä maistunut. Antti totesi, että nyt noustaan ja lähdetään hotellille. Otin avustettuna kymmenisen askelta ja maailma meni ympäri. Antti taisi pitää minua pystyssä ja huusi apua. Seuraavaksi muistan että muutama raavas mies kantoi minua takaisin huoltoon ja sain tipan käsivarteeni. Siinä sitten varmaan kolmisen varttia ja yksi tippapullo myöhemmin Antti ja Pekka auttoivat minut autoon ja raahasivat vaatteet päällä suihkuun ja siitä sitten meniin suoraan sänkyyn. Seuraavana aamuna klo 11 starttasin vielä Spartan mailille. Ensimmäinen vaihe on ratakierros 400m pelkissä alushousuissa. Tämä oli vaan pakko tehdä koska ”YOLO”. Varsinaisen mailin jätin ihan suosiolla väliin, mutta täytyy ihmetellä miten freesisti mm yksi kaveri ronsustringeissään pisteli. Kaikenlaista. Siitä sitten starttasimme vähitellen takaisin kohti Ateenaa. Viikko kisan jälkeen unirytmi on alkanut vähitellen palautumaan, mutta jalat ovat edelleen kipeät. Näin pitkään ei ole ikinä fyysinen palautuminen kyllä kestänyt. Nyt vaan otan ihan tekemättä mitään hetken aikaa ja nautin siitä. Ehkäpä joku uusi suunnitelma syntyy taas. Mittariin tulee 50 tänä vuonna, joten jatkoajalla tässä mennään. Kiitos siitä. Kiitos myös Perheeni, Antti, Jari, Pekka, Anne, Miikka, Footbalance ja kaikki jotka kannustitte ja seurasitte. Mieletöntä lukea ja katsoa jälkikäteen näitä keskusteluja. Nöyränä eteenpäin. Ps n 50-55kpl geelejä, helposti menivät. 2l mansikkakeittoa, n 280k askelta, 18kkcal.

Mukavaa reissua!

Tämä on totta. Kirjoittelen rapsaa joskus kunhan jaksaa, mutta nyttemmin omakohtaiseen kokemukseen perustuen on pakko allekirjoittaa väite siitä että arvontarajat ovat kuitenkin aika löysät. Tai no, voihan ajatella niin että naisten 170km raja 24h:lla on ok jos Spartalle pystyy treenaamaan itsensä vielä paljon kovempaan kuntoon, mutta eihän siinä naisten ja miesten (180km) rajan eriyttämisessä ole mitään järkeä kun samalla viivalla kuitenkin Kreikassa ollaan. Niin, oman kisakokemukseni perusteella nyrkkisäännöksi Spartan läpäisyyn tasaisella pitäisi mennä vähintään n 200km. 24h cutoff kisassa oli n. 165-170km välillä (?) ja maasto on hyvin vaihtelevaa ja kuumuus pahimmillaan armotonta. Oma ekan 24h ”tulos” tämän vuoden Spartalla oli kai jotain 183-184km ja siihen oli jo monenmoista maisemaa, nousua, laskua ja säätä mahtunut. Toki lopulta maalissa eroa raatobussiin oli reilut 1.5h mutta Spartan valtatien lopun 55km vuoristorata 35C helteessä on jo ihan tarpeeksi hirveä ilman sitä että bussi hivottelee perskarvoja. -> 200km/24h tasaisella niin Spartalle voi lähteä luottavaisesti (ja siltikin kaikki voi tietty mennä ihan käteen)

Spartathlon maaliin. Ehdottomasti vaikein ultrajuoksu tähän mennessä. Huollolle ja treeniohjelmalle suurkiitos! Tämän ja UTMBn läpäisyt olivat itselleni tavoite, joita varten on hölkkäilty muutama vuosi, ja tämä projekti tuli nyt päätökseen. Olo on kipeä mutta euforinen ja tästä ylimenokaudelle.

Oli KUUMA … ja reidet toki ihan loppu.

La: 18.2km/6.04 Su: Lepo Ma: EKP 4.4km/6.43/asc130 Ti: EKP 4.3km/6.30/asc100 Ke: Siirtyminen To: Lyhyt verkka Pe-La: Patsaalle

To: 10.1km/6.07 Pe: Lepo Tasan viikko. Hölkkä tuntuu tahmealta. Lämpötilaennusteet nousussa. 👺

Ma: Lepo Ti: 8.6km/6:07/123 Ke: 8.6km/5:16/146 (2+2km reipas) Tämän hetkinen ennuste näyttäisi superhellettä (35C) tälle viikonlopulle ja alle 30C seuraavalle (onneksi). Jos tulisi 25-26C niin tämän vuoden tsägät olisi käytetty.

Olenko se vain minä vai onko tuo seurantakartan hallinta ihan mahdottomuus ainakin kännyllä? Jengiä on missä sattuu ympäri vuoria ja kyliä eikä Elwoodia löydä mistään. Pitää kokeilla koneella Edit: koneella ei löydy zoomia mutta Elwood löytyi. Pitää etsiä kaveri vasemmalta valikosta, tägätä ja sitten painaa oikeaan reunaan ilmestyvästä nimilaatikosta niin siellähän se gepardin pointteri laukkaa vuorta ylös. Ihmeen paljon jengiä on vielä Courmayerissä kaljalla (vitsi vitsi)