Jump to content
Juoksufoorumi.fi


j--l

Jäsenet
  • Posts

    340
  • Liittyi

  • Last visited

Reputation Activity

  1. Like
    j--l reacted to kiljander for Blogi päivitys, Endurance 24h   
    Endurance 24h 24-25.2.2018
    Ensin ne selitykset. Suuren elämänmuutoksen silmässä UTTF2017n jälkeen päätin ilmottautua tähän ”kotikisaan”, vaikka muutto ulkomaille oli vahvoissa keskusteluissa jo tuohon aikaan. Lokakuun lopussa kaiken muuttohässäkän keskellä, vain viikko ennen ulkomaille siirtymistä, olin pari päivää lähes 40C kuumeessa ja lääkärin diagnoosi keuhkokuvien perusteella oli tyly: keuhkokuume. Muutto siirtyi viikolla lääkärin kuukauden suositusta vastaan, mutta vaikutus harjoitteluun oli tietysti selvä: kolme viikkoa marraskuussa meni toipuessa ja hyvinkin nopeasta kevyeen lenkkeilyyn paluusta (tai sen takia yhdistettynä merkittävään stressiin uuden elämänkuvion vuoksi), sain itseni vielä jonkinlaiseen ylirasitustilaan joulukuussa. Sykkeet huitelivat reilusti normaalia korkeammalla kevyilläkin lenkeillä ja aamulla sängystä noustessa rytmi nappasi heti sellaisen 30 pykälää ylös. Otin suosiolla joulun aikaan vielä yhden täyden lepoviikon, joten ensimmäistä kertaa pariin vuoteen jouduin kohtaamaan vakavampia hankaluuksia mitä tulee terveyteen ja lenkkeilyyn. Jarin Ohjelma E24 treeniin oli olemassa, mutta jouduin tinkimään siitä matkan varrella jatkuvasti joko terveyden tai muiden kiireiden vuoksi.
     
    Yltiöpositiivisesti ajateltuna sain kuitenkin alkuvuodesta käärittyä kasaan 3kpl hieman yli 100km treeniviikkoja, mikä ei ole juuri mitään vuoden 2017 alun mättöön verrattuna, mutta toivoin että kunto ei olisi aivan onneton verrattuna edellisen vuoden polku-ultriin. Paljon tuon enempää juoksuun ei vaan aikaa ole. Jonkinlaista varmuutta toi 3.27 Dubain maratonilla Tammikuun lopussa. Toisaalta uusi elämänvaihe oli tuonut valitettavasti pari lisäkiloa kroppaan. Kaikesta huolimatta minimitavoite oli asetettu 180km ylitykseen, jotta Spartathlon- arvontaan pääsisin tulevina vuosina osallistumaan. Ei niin julkisesti levitelty tavoite oli kuitenkin kuntoilijalle maaginen 200km, ja sitä lähtisin hakemaan.
    Lensin Suomeen perjantaina ja tein monenlaisia elämään liittyviä järjestelyjä ja Antin avustamana ilmestyimme Esportiin lauantaina pari tuntia ennen E24 starttia. Huollosta homma ei ainakaan olisi kiinni: Antti ja Jamo olivat lupautuneet auttamaan. Kiitos mahtaville huoltajille! Porkkanaa ja raippaa tuli erityisesti Antilta juuri oikeassa suhteessa. Petri oli samassa ”juoksutiimissä”, mutta valitettavasti hänelle tuli ongelmia illan aikana ja meno vaikeutui.
     
    Klo12 lähdettiin kiertämään n.390m rataa. Huolto kertoi jo etukäteen että yhtään alle 2.25 kierrosta ei sitten tule tai palaute on epäkohtelista. Siinä veitsen terällä mentiin alkuhuumassa mutta sain pidettyä vauhdit niillä main. Juoksututun kanssa jutskaillessa kierrokset olivat vähän hitaampia.  Suunnitelmissa oli 57km/53km/47km/43km 6h splitit, millä 200km olisi tavoitettavissa. Ultrayhteisöä oli mukava nähdä ennen juoksua ja sen aikana. Omaa urheilujuomasekoitusta sekä High5 geelejä otin tunnollisesti ja sen lisäksi pääasiassa järjestäjien pöydästä sipsiä, banaania ja suklaata sekä muita juomia. Jalassa olivat Hoka Clifton4t.
     
    Ensimmäinen kuusi tuntia eteni yllättävän nopeasti mitä aikaan tulee, mutta huomasin että olin jäljessä hieman asettamaani aikataulua. Huollosta tuli kuitenkin viisas vinkki että ei syytä hötkyillä. Matkaa taisi tulla mittariin 55-56km välimaastoon ekalla ”pätkällä”. Sitten olikin aika kääntyä juoksemaan toiseen suuntaan. Tämä suunnanmuutoshan tapahtuu kyseisessä tapahtumassa kuuden tunnin välein. Laskeskelin, että jos toinen kuusi tuntia menee sinne 53km kieppeille niin mitään ongelmaa ei vielä ole. Aurinko paisteli kirkkaasti Esportin ikkunoista sisään ja usutin huoltajia lähtemään ulos omille lenkeilleen. Upea talvipäivä ulkosalla. Hallissa ei niinkään. 100 kierrosta tuli täyteen. Senhetkiset kärkijuoksijat painelivat ihan mielettömän komeasti, ja tuntui että ohitseni viuhui jatkuvasti porukkaa, mutta pysyin viisaasti omassa suunnitelmassani. Suuria epäilyksiä kyllä kävi mielessäni vauhtien pitävyydestä. Pastaa ja jauhelihakastiketta ilmestyi tarjolle klo19 kieppeillä ja lähinnä pastaa näykkäilin menemään – kiinteän ruoan halu ei ollut kovin hyvä valitettavasti.
     
    Toinen kuusi tuntia jatkui niin mukavasti kuin vain tuollainen älyttömyys vaan voi jatkua. Kierrosvauhdit alkoivat hidastua hieman, mutta tiesin että niin se menee ja aikaa on vielä PALJON jäljellä. Reisissä alkoi tuntua kipuja ja ensimmäinen rakko alkoi tuntumaan vasemman jalan varpaassa. Hyvällä rasvauksella pystyin kuitenkin välttämään suuret rakko-ongelmat. Jalat ovat kisan jälkeen yllättävän hyvässä kunnossa sen suhteen. Aloin lisäämään kävelypätkiä juoksuun. Huvittelin ajatuksella että en ollut juossut yhtään yli 3min kierrosta, mutta yksi WC- reissu pilasi tämän huvin. Edellisen WC- käynnin ja kierroksen olin ottanut aikaan 2.59. Aika tehokasta kuseskelua. Tällä välillä joitain edelläni menneitä alkoi näkymään huolloissa istumassa ja ilmeisesti kaikenlaisia ongelmia oli tullut. Illalla paikalla kävi myös muutamia tuttuja kannustamassa. Kiitos kaikille jotka kannustitte!  Tiedätte kyllä! 100km tuli täyteen. Ekat 12h kilometrejä taisi tulla joku vajaa 106, mikä oli hieman alakanttiin. Nyt lähdettäisiin mielen ja kestävyyden hyökkäykseen kohti kahtasataa.
     
    Puolenyön jälkeen päätin hieman lisätä asennetta hommaan 200km unelman saavuttamiseksi ja ensimmäinen sekä toinen tunti menivätkin oikeaan suuntaan, mutta aika tarkalleen klo 02.00 tapahtui melko selkeä katkeaminen ja homma meni puskemiseksi, sekä virta alkoi loppumaan. Kävelyä tuli yhä enemmän kuvioon, ja tajusin että 200km alkaa lipeämään käsistä. Harmitti hieman, mutta tunnen omat rajani. Ilmoitin Antille että tavoite muuttui juuri 190kmksi. Eihän huolto tuota ottanut kuuleviin korviinsa vaan hyvää strategiapäivitystä sieltä tuli koko ajan. Mies ei vaan enää pystynyt. Huoltoon pysähtyessäni jalat meinasivat lähteä alta, ja Antti kirjaimellisesti törkkäsi liikkeelle että mies pysyisi pystyssä. ”juokse nyt kun et seisomaan pysty!” Toisaalta ajattelin, että voihan aamun sarastaessa vielä tulla joku uudelleensyntyminen. Tuli epätodellinen tunne, että minun pitää olla täällä vielä 9-10 tuntia liikkeessä. Naurettavaa touhua! Teki mieli mennä istumaan ja juomaan kokista, ja lopettaa homma juuri siihen. Samoihin aikoihin radan roskiksilla alkoi näkymään ensimmäisiä tyhjennysharjoituksia. Itse säästyin taas kerran suuremmilta pahoinvoinneilta. Ei nuo aamuyön tunnit sinänsä unitilan suhteen pahalta tuntuneet mutta paras veto oli vaan miehestä poissa. Tuossa vaiheessa aloin sitten laskemaan että millä keskivauhdilla menee 180km (Sparta-arvonta raja), ja totesin että hyvällä mallilla ollaan ja pidetään se 190km tavoite elossa. Alkoi tulla kylmä ja vaihdoin pitkähihaisen paidan päälle. Ensimmäinen sininen paita oli muuntunut valkoiseksi korpuksi suolan puskiessa kehosta pihalle. Joitakin viestejä tuli kotiväeltä ja kavereilta huoltoon. Kiitos niistäkin!
     
    En kuitenkaan paljon kupannut huolloissa ja Antin ”juoksun päälle!!!” kommentit raikuivat Esportissa jos satuin huoltopisteeltä kävellen poistumaan. Seuraavaan mutkaan hölkkää ja sitten hieman ”salaa kävelyä” mutkan takana, hihhoh.  Kävelyä tuli aamuyöstä lähtien pikku pätkä joka toisella ja lopuksi jokaisella kierroksella. Henkistä tilannetta kuvasi hyvin toteamukseni ”I want to die” huollolle joskus aamuyön tunteina. Toisaalta olin jälleen kerran ottamassa itsestäni irti ihan kaiken sen mitä saa, ja päätin pitää sen moodin. Vasemmassa jalkapohjassa tuntui Plantaarif- tyyppistä kipua ja neuvoteltiin Antin kanssa poikkeuksellinen Burana, jota en ole koskaan aiemmin ultrajuoksussa ottanut. Nestettä perään isolla kädellä. Hietsu heitti jossain vaiheessa huollossa että ”olet polkujuoksijoiden kärjessä tässä kisassa”. Meriitti sekin :-D
     
    Puuroa oli tarjolla aamiaiseksi mutta ei tullut mielenkään syödä kun ei maistunut– menin edelleen hyvin vahvalla hiilihydraattipohjalla ja kun juoma, geeli, banaani sekä muu pikkumakea maistui niin eipä siinä mitään ongelmaa ollut. Jos ensimmäiset tunnit menivät kisassa nopeasti niin aamu oli ihan täyttä tuskaa. N klo 8 vasempaan jalkaan nilkan etuosaan iski karmea kipu ja pelkäsin jotain kunnon rasitusvammaa. Hetkeen en pystynyt kuin nilkuttamaan. Onneksi se meni ohi pikku hiljaa kun löysättiin nauhoja. Antilta tuli hyvin piiskaa: ”nyt juostaan sitten 8.3km tuntivauhtia”. 200km siellä oli tietysti tarkoituksena, mutta vaikka miten yritin niin ei vaan mies tullut enää. ”Nyt tehdään tulos!”, ”Juoksuun!”. Kaikkeni annoin, mutta heikkona hetkeni kirosin paikallaolijoille Spartat ja kaiken muun alimpaan maakerrokseen. Otin pari 50m spurttia jalkojen avaamiseksi. Ei tullut mitään. Tuli mieleen Jyri Kjällin kuuluisat sanat eräässä nyrkkeilyottelussa. WC- tauko venähti kun ei meinannut enää saada itseään liikkeelle, mutta tunnollisesti aina palasin suoraan radalle. Kertaakaan en istunut missään koko 24h aikana.
     
    Aamupäivän aikana kävely lisääntyi ja lisääntyi, mutta jokaisella kierroksella yritin juosta edes jonkun verran kunnes n. klo 10 totesin, että 190km tulee vaikka 6km/h. 200km oli ollut mennyttä jo kauan sitten. Näihin aikoihin Esporttiin alkoi tulla myös uutta kannustusväkeä ja viimeisen tunnin ajan kannustus oli aivan mahtavaa – kiitos! Viimeinen vartti oli sitten aivan upeaa ja sain hieman virtaa kun 192km oli mahdollista. Töpöttelin sen minkä pystyin ja juoksin (!) koko viimeisen täyden kierroksen. Tulos 192,3 km ja sijoitus miehissä yhdeksäs. Lähtökohtani huomioon ottaen aivan maksimi ja upea juoksu. Nyt olisi sitten mahdollisuus osallistua Sparta- arvontaan 2019-2020, mutta arvatkaa minkä verran kiinnostaa.
    Lopuksi sitten mitali kaulaan ja muutama sana tuttujen kanssa. Antti sanoi että ”en halaa, koska haiset ihan xxxx:n pahalle” ja vei ystävällisesti vielä kämpille. Klo 13-04.45 menikin punkassa kovissa lihassäryissä ja hikoillen sekä palellen. Sukulainen toi iltapäivällä armollisesti pizzaa ja Spriteä joita nautin sängyssä maaten silloin kun horrokselta pystyin. Armoton herätyskello soi 04.45 ja oli pakko nousta pakkaamaan kamat ja siirtyä lentokentälle kohti nykyistä kotipaikkaa.
     
    Järjestelyt olivat erinomaiset ja kiitos vielä kerran huollolle, kaikelle talkooväelle ja Endurancelle! Kiitos tietysti perheelle, joka salli tällaisen miniloman Suomessa ja aamuyön lenkit. Juuri nyt tuntuu todella hyvältä kun saan olla vapaalla juoksusta jonkin aikaa. Jos nyt joskus vielä hairahdun 24h juoksuun niin teen sen ulkona. Elokuussa on kesälomalla varattuna paikka maisemiltaan upeaan Kaldoaivi-ultraan ja lajinomaisesti asia ei juuri voisi vähempää kiinnostaa tällä hetkellä, mutta kyllähän se into sieltä taas löytyy kevään aikana, jos vaan terveyttä riittää. Juoksuolosuhteet alkavat mennä lämpötilan suhteen vähitellen entistä tylymmiksi kesää kohti, ja toukokuusta alkaen lenkille pitää lähteä viimeistään klo 05.00 jos meinaa ulkona käydä. Mukavia juoksuja kaikille!
  2. Like
    j--l reacted to kiljander for Blogi päivitys, Vaarojen Ultra 130km   
    Vaarojen Ultra 130km 6-7.10.17
    ”Märkää, Mutaa, Hidasta, Juurakkoa, Eteläpää, Ryläys, Mäkrä, Pimeää”...siinä muutamia avainsanoja, jotka vainosivat mieltäni YPH134km napakymppiultran jälkeen. En ollut koskaan aiemmin käynyt Kolilla juoksemassa, joten käytännön ihmisenä aloin heinäkuun loppupuolella suunnittelemaan tutustumisreissua Kolille, ettei Suomen ehkäpä vanhin ja legendaarisin polku-ultra veisi miestä mennessään jo ennen starttia. OlliLn ja Antin kanssa kävin keskustelua ajankohdasta, ja lopulta jälkimmäisen kanssa aikataulut osuivat nappiin, ja lensimme Joensuuhun viikonlopuksi syyskuun alussa.
    Lauantaina kävimme hienossa syyssäässä hölkkämässä läpi Eteläpään (Kiviniemi-Kiviniemi, n. 30km) ja Sunnuntaina sitten valloitimme Ryläyksen (n. 16km). Reissu oli varsin silmiäavaava, joskin eteläpään kuuluisa ”tuska” osoittautui noin 7-8km mittaiseksi. Sunnuntaina satoi ja Ryläyksen lenkki oli vähintään yhtä hankalaa mentävää kuin tuo eteläpään pätkä. UTTF17- Finisher- liivi ei siis missään tapauksessa tulisi helpolla, vaan Vaarat olisi kaikessa komeudessaan tämän kolmen polku-ultran vaativin matka. Päivällä testilenkeillä matka taittui hitaasti. Mitä se olisi sitten yöllä otsalampun valossa? Oivoi. Laineman, Micken ja muiden blogeja tuli pyöriteltyä paljon – tänä vuonna läpäisyaikaa oli 2h enemmän kuin edellisenä vuonna. Ei mitään ongelmaa itselleni ellei reissulla tulisi havereita.
    Viimeisen kolmen viikon aikana ennen tapahtumaa, minulla oli pariin otteeseen lieviä flunssan oireita, mutta kunnolla sairaaksi en onneksi tullut. Kesänjälkeistä aikaa leimasi myös muu elämään liittyvä stressi ja useina öinä uneni valitettavasti kärsivät, kun asioita tuli pyöriteltyä päässä aamuyon tunteina.
    Vaimoni oli lähdössä Vaarojen Maratonille, mutta koska oma lähtöni 131km ultralle oli jo perjantaina klo 20.00, sovimme että lennän Joensuuhun perjantaina ja rouva ajelee sitten päivällä perässä lasten kanssa illaksi perille. Yhdessä sitten ajelisimme sunnuntaina takaisin kotiin. Riikka vaihtoi matkansa päivää ennen juoksua nilkkaongelmien vuoksi maralta sprinttiin (13.5km) ja tuloksena oli yllättäen upeasti toinen tila!
    Saavuin suunnitellusti Joensuuhun ja siirryin Kolille ystävällisen juoksupariskunnan kyydissä kentältä, sekä majoituin jo ajoissavarattuun Sokos- hotelliin. Nyt oli vielä aikaa nostatella fiilistä ja pakata kamat pimeää yötä varten.
    Oleellisimmista varusteista mukaan lähti Lumonite Compass R + vara-akku ja varalampuksi pieni ja pienitehoinen mutta pitkäkestoinen Petzl Tikkina. Energiapuolelta mainittakoon 11kpl geelejä per 65km kierros sekä erilaisia suklaita. Sauvojen kanssa mietin pitkään mutta päätin jättää ne puolenvälin huoltoon.
    Kävin syömässä frutti di Pielis- pizzan hotellin ravintolassa myöhäisenä lounaana ja tämä nyt ei ollut ehkä ihan maailman fiksuin lopputankkaus kuten kisan alussa sain huomata. Oli se vaan hyvä pizza (mm. Lohta ja Smetanaa). Lurps.
    Numerolappujen jaossa törmäsin mm. ”Muusaan”, Lahtelan Miikaan ja moneen muuhun. Kisajännitys alkoi nousta. Hotellilla juttelin tunti ennen lähtöä rakkaan ystävän Pasin kanssa 131km haasteesta ja paikalle pölähtivät ”Zumteufel” ja ”Helppoheikki”. Kohta mennään! Kamat kasaan ja Pasin asuntoauton kautta lähtöviivalle n. 20min ennen starttia, ja olipa ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Niinkin paljon että kaiken jutskailun keskellä ”1 min lähtöön” kuulutus tuli ihan yllättäen, ja minun piti kiireessä tehdä vielä viimeinen varustetsekkaus ja sytyttää lamppu päälle.
    Ensimmäinen kierros (65km)
    Kaivoin GoPron repusta lähdön kuvatakseni, ja lähdin juoksemaan letkassa pimeään metsään ja tein siinä sähinässä luultavasti Vaarojen 131km uuden ennätyksen: kenkä kiveen/juureen ja mies naamalleen hiekkatielle n. 300m lähdöstä (sori, Ville Tuure ;-) ). Ei siinä adrenaliinissa tullut jäätyä sen kummemmin taivastelemaan, mutta takanatulijoilla oli hauskaa (kiitos vaan myötäelämisestä!). Ylös, pää pystyyn ja juoksemaan. Myöhemmin huomasin että ranteessa oli jotain ihmeellistä turvotusta ja verenvuotoa ja kaivoin pienen kiven ulos sieltä. No ei onneksi paskaisia kamppeita ja verenvuotoa isompaa hätää. Reitti oli heti alusta lähtien märkä ja kalliot liukkaita. Hubaa oli taatusti tiedossa seuraavaksi vuorokaudeksi!
    Jonkin verran parantelin asemia siinä letkassa kunnes huomasin edessäni Maksimaisen Villen selän ja totesin että tästä ei enää sitten pidemmälle pyrähdellä J Vauhti tuntui ”omaan juoksuun” verrattuna aavistuksen liian kovalta mutta ajattelin että antaa mennä nyt kun on helpompaa baanaa alussa. Itseluottamus oli noussut aika paljon YPHn onnistumisen kautta, mutta maaliintuloa ei ollut syytä vaarantaa turhalla rynnimisellä. Aika pian lähdön jälkeen vatsassani alkoi tuntumaan ”pallo” ja tuli kaduttua pizzan ja parin kanawrapin syöntiä iltapäivän aikana. Juoksuun se ei tässä vaiheessa sinänsä vaikuttanut, mutta pelotti että mitä tuosta turvotuksesta mahdollisesti vielä seuraa.
    Siinä reilun puolen tunnin kohdalla letkassa takaa kuului rytinää ja Juuso sekä muutama muu paiskoi kaameaa vauhti ohitse – ääneen tuumailtiin että joko tässä nyt näkee näkyjä, vaikka kyse olikin kärkiporukan aikaisesta pummauksesta jota nyt korjailivat. Tunnin kohdalla meitä oli tiellä aika iso ”pääryhmä” jossa oli Lahtelaa, Validoa, Maksimaista, Päätaloa jne ja mietin että no nyt on minun ”15 minutes of fame” ja ehkä kannattaisi vähän himmata vauhtia. Siitä se kärki kuitenkin pikku hiljaa hävisi ja hieman myöhemmin kannustajat reitillä huutelivat että ollaan n. 10-20 sijoilla oleva pääjoukko, ja totesin itselleni että suurinpiirtein tässä onkin ihan ok olla tässä vaiheessa. Tämä iso pääjoukko oli kärkiviisikon takana aika hyvin kasassa ja Lakkalan kohdalla hoksasin kysyä takaa että ketäs siellä on? Ilokseni kuulin että SamiT. Siinä meni matka mukavasti Tenqun kanssa rupatellessa ja edellämenevän selkää seuratessa aina kahlaamolle tuleviin laskuihin, jossa edellämenijät päästelivät sellaista vauhtia että valot hävisivät pikku hiljaa pimeyteen. Näillä main myös vatsani ”pallo” alkoi onneksi häipyä sitä, onneksi, luonnollista kaavaa noudattaen (anteeksi takanatulijat).
    Herajoen ylitys oli upea kokemus valojen loisteessa kahlaten ja vaikka tuota ehkä etukäteen joku jännittäisi, niin sanon vain, että tuossa huumassa sitä kylmää ei edes huomaa vaan jääkylmä hoito jaloille tekee vain hyvää! Ristiriitaista tuossa tilanteessa oli vain se että tästä kohdasta pikkuhiljaa alkaisi se kuuluisa Eteläpää. Aargh. Bongailin huollossa Epun ja Samin ja jatkettiin kimpassa seuraavaan nousuun muutaman hengen porukassa. Vesalla oli todella pahannäköisiä vatsakramppeja ja hän joutui nojailemaan kallioon välillä. Harmitti kaverin puolesta mutta mitään muuta kuin kannustusta ei ollut tehtävissä valitettavasti. Kolinvaaran huipulla yön pimeydessä alhaalta kuului lohdutonta oksennusta. Pahoittelut omasta puolestani matkan katkeamisesta!
     Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen
    Eteläpään syheröt ja nousut menivät sitä Roskakoria (upeaa kun on joku kiintopiste elämässä! Siis roskakorin näkeminen ilahdutti!) odotellessa ja pikku hiljaa jutustelun määrä alkoi porukassa vähenemään. Tulimme roskikselle siinä puolenyön jälkeen ja roskantyhjennyksen sekä pissatauon jälkeen jatkettiin matkaa kahdeksan hengen porukassa Eppu kärjessä. Oli odotetusti märkää, mutaa, liukasta ja ainoastaan komea räntäsade olisi maksimoinut kurjuuden.
    Minulla alkoi olla kova vedentarve tässä vaiheessa kun urheilujuoma ei enää oikein maistunut, mutta onneksi Kiviniemeen oli enää alle parin tunnin matka. En viitsinyt lähteistä vettä ottaa tällä kertaa. Ennen Kiviniemeä vastaan tuli Marko, joka oli hukannut puhelimensa ilmeisesti kaatuessaan. Toivottavasti löytyi lopulta?! Väsyneitä kasvoja oli jo nähtävissä reitillä. Kiviniemessä otimme pullot täyteen vettä ja matka jatkui Kolinvaaran yli Ryläystä kohti noin klo 02.00. Olimme jälkikäteen katsottuna kilpailussa siinä sijoilla 10-16, mutta paikan päällä itselläni tästä ei ollut mitään tarkempaa käsitystä. Homma oli ihan hyvin hallussa mutta ajattelin kammolla, että tämä pitää tehdä vielä toisenkin kerran saman päivän aikana. Ajattelin myös lämmöllä takanatulijoita – aikarajat tulisivat olemaan tässä märässä maastossa todella tiukat tänäkin vuonna.
    Ryläys oli todella raakaa touhua pimeässä ja märässä kelissä, Eppu otti vähän eroa meihin muihin ja itse tsemppasin kantaan. Jono alkoi venymään mutta näköalatornilla oltiin taas kasassa kun jäimme arpomaan reittiä hetkeksi (mönkijäura näytti Epun mielestä liian helpolta ollakseen totta? J). Manasin myös että kuka hullu tänne tulee huvikseen vaeltamaan ja taisi olla Tommi joka totesi että on tämä päiväaikaan hienoa reittiä! Ok, I take your word for that J
    Hieman Ryläyksen jälkeen kalliolla putosin vasemmalla jalallani ”nilkan päälle” kiven väliin ja pieni rusahdus viittasi nivelsiteiden venähtämiseen. Kirosin hetken kovaan ääneen ja nojasin kallioon. Sattui todella kipeää kun taivuttelin nilkkaani. Kaverit ehdottivat fiksusti jalan upotusta edessäolevaan kylmään puroon, mutta hammasta purren hieman nilkuttaen jatkoin matkaa, ja onneksi muutaman kilsan kuluessa kipu alkoi hellittämään. Edes Buranaa ei tarvittu, mutta hieman on nyt jälkikäteen nilkka siitä kohdasta nyt turvoksissa. Zpetkellä (?) oli jalkapohjassa joku vamma ja ilmeisesti hän joutui hyvästä porukasta valitettavasti keskeyttämään. Jollakin meistä alkoi lamppu piiputtamaan (en jaksa muistaa enää kuka se oli).
    Viimeisen huollon jälkeen ennen puoltaväliä porukassamme olivat Lumme, Lahtonen, Pasanen, Jokiranta, Tenqren ja Minä. Kohti puoltaväliä Eppu ja kaksi muuta kiristivät tahtia ja me kolme muuta jäimme. Itse tulin letkan viimeisenä viimeiseen nousuun mutta otin siinä vähän juoksua ylämäkeen ja saavutin yhden kärsivän kaverin. Räsäsen Kimmo (kiitos kannustuksesta ja tuesta Kimmo!!!) tuli vastaan kannustaen ja ilmoitti että ”kolmossijaan” on alle puoli tuntia tai jotain sinne päin mutta enpä tuossa tietenkään realistina alkanut mitään maalailemaan vaan huolsin rauhassa, vaihdoin  vaatteet ja söin kanakeittoa sekä leipää hyvällä ruokahalulla. Huollossa olivat kuulemma kuuluttaneet että Karppinen kirii tjsp. Hohhoijaa J Kiitosta uskosta! Riikka oli myös herännyt ja tuli välittämään ja jeesaamaan.
    Vessakäyntiä yritin mutta hätä ei ollut suuren suuri ja sinne oli 86km kilpailijoita jonossa, joten totesin että ehtiipä tuota matkallakin. Hali ja pusu ja nappasin sauvat mukaan toiselle kiekalle ja uskomatonta mutta totta – lähdin huollosta ilmeisesti kuitenkin miesten seitsemäntenä (!!) Samia yritin ennen lähtöä katsella matkaan, mutta en kertakaikkiaan miestä löytänyt. Eppu ja Tommi olivatkin jo lähteneet aikaisemmin. Rento meininki ja yli 17h aikaa tulla maaliin!!! Liivi – here I comeeeeee!!!!
    Toinen Kierros 65=>130km
    En ole ikinä ennen kärsinyt pahemmista vatsavaivoista juoksukilpailussa ja ehtinyt jopa kehuskellakin tällä ominaisuudella, mutta nyt jo asfalttilaskussa Ukko-Kolilta alas vatsaani yht´äkkiä kouraisi ilkeästi, ja totesin että kunhan metsään pääsen, niin puskareissu on tiedossa. Niinpä siinä tuli sitten tehtyä historiallinen ensimmäinen biokätkö polkujuoksu-uralla (harmillisen hyvin nämä spotit näkyvät GPS-seurannassa jälkikäteen vaikka miten yrittäisi sen salata julkisuudelta, hehheh). Valitettavasti ei jäänyt viimeiseksi. Joku järjestäjistä tuli vastaan ja hölkkäsi ystävällisesti kanssani muutaman sata metriä ja olo alkoi helpottaa siinä jutustellessa. Sammutin lampun parin kilometrin jälkeen kun päivä alkoi kajastamaan. Homma eteni ihan kivasti siinä päivän kajossa ja alun kalliot eivät enää tuntuneet niin liukkailta kuin yöllä. Lakkalaan mennessä biokätköjä syntyi yhteensä neljä kappaletta, vatsakivut olivat paikoin kovat ja helpottivat joksikin aikaa aina puskareissun jälkeen. Jossain vaiheessa kolmen 131km takanatulijan kimppa oli näemmä mennyt ohitseni. Ei mitään käsitystä milloin tämä tapahtui. Varmaan istuin jonkun ison kiven takana. 86km kärkeä ehdin hyvin kannustaa kun tulivat ohitse MPn johdolla, ja oli kiva pistää femmaa mm. Gurun ja Maken kanssa! Kovaa kyytiä pistelivät! Kannustustekstareita piippaili toisella kierroksella kännykkään paljon. Kiitos kaikille. Piippaus vie eteenpäin!
    Joku ohimenijä tarjosi imodiumia ystävällisesti. Kieltäydyin toistaiseksi. Olisi pitänyt ottaa. Yritin juoda ja syödä aina puskareissujen välissä mutta eväs ei meinannut upota millään ja heikoitus alkoi iskeä. Liikkeessä kuitenkin pysyin jotenkin hammastapurren ja kuin ihmeen kaupalla Lakkalassa vatsakivut alkoivat helpottaa. ”Lows will pass” tuli todistettua. Samaan henkeen sitten siinä Lakkalan lammasaidalla polku erkani oikealle ja suoraan enkä kuolemaksenikaan jaksanut muistaa kumpaa suuntaan siinä piti mennä. Viittaa ei ollut. Hetken kävelin lammasaidan reunaa kunnes käännyin totesin että pakkohan sen oli kääntyä oikealle. Oikea valinta!
    Hieman ennen toista Herajoen ylitystä takaani ilmestyivät Anssi ja Jukka (?) ja saavuimme peräkanaa huoltoon. Kyselin siinä fiiliksiä ja ilmeisesti UTTF- podiumpaikasta käytiin jonkinlaista kisaa. Otin pullot täyteen vettä. Olo oli hieman alkanut parantua, mutta manasin ääneen puskareissujani sekä jatkoin jupisten matkaani itsekseni. Miehet tulivat vähän perässä. Pahin rysäys oli vielä kuitenkin edessä. Eteläpää on niin hämärä paikka että en oikein tiedä missä se tapahtui – GPSn perusteella ilmeisesti klo 11.41 Pesävaaralla kompastuin alamäessä, löin lonkan yhteen kiveen, polven toiseen ja kiepsahdin jotenkin 180 astetta alamäkeen ja kumautin pääni kaatuneeseen koivunrunkoon. Sekunnin ajattelin että tämä oli tarinan loppu. Makasin hetken ja nousin varovasti ylös. Muistoksi jäi onneksi vain revenneet juoksuhousut, iso mustelma, haava sääreen ja kuhmu päähän. Kylläpä säikäytti. Ihmettelin siinä tovin, että mihin se toinen sauva oikein hävisi. Siellä se roikku muutaman metrin päässä pusikossa. Porkka käteen ja matka jatkui silmät ylös luoden ja kiittäen.
    Vähän tämän jälkeen tavoitin Timon, jonka kanssa tulimmekin koko loppumatkan yhdessä maaliin asti. Rakot olivat tehneet matkasta hyvin kivuliasta hänelle. Kiitos seurasta ja huikeista hetkistä! Anssikin (Onnittelut UTTF kolmannesta sijasta!) näkyi aina välillä ja kun lähdimme Eteläpään roskikselta, hän saapui sinne. Pientä ystävällismielistä kissa- ja hiirileikkiä oli havaittavissa J
    Timon kanssa sitten jutusteltiin ja edettiin hitaasti mutta määrätietoisesti kohti Ryläys- epidosia numero kaksi. Ei se päivänvalossakaan maisemia lukuunottamatta mikään hehkeä kokemus ollut vaan armotonta taistelua askel kerrallaan eteenpäin. Naureskelimme omalle ”juoksullemme”. Varmaan aika koomista töpöttelyä 5km/h tasaisella (jos sitä tasaista nyt ylipäätään siellä oli). Kaiken kaikkiaan tämä ultra oli mielestäni kaikista rankin kolmesta UTTF- kisasta. En osaa sanoa, olisiko Vaarat helpompaa kuivalla kelillä, mutta mitä se olisi ollut JOS kisassa olisi satanut vettä tai räntää. En edes uskalla ajatella. Juomat alkoivat olla vähissä sopivasti ja Kiviniemessä huollettiin.
    Lähtiessämme Anssi tuli vastaan huoltoon. Olimme ilmeisesti sijoilla kahdeksan ja yhdeksän Timon kanssa. Eteneminen oli, mikäli mahdollista, vieläkin hitaampaa siellä Ryläyksellä ja kieli keskellä suuta tulin kaikki vaikeat paikat alas varmistaakseni maaliin pääsyn. Aloin myös laskeskelemaan että olisiko mahdollista olla alle vuorokaudessa perillä. Niin kuin sillä nyt mitään väliä olisi ollut liivin kannalta. Näköalatornilla pidettiin lyhyt kustauko ja katseltiin maisemaa. 86km kisaajia tuli hyvin harvakseltaan kärkikymmenikön osalta ohitse, ja ennen viimeistä vesitankkipaikkaa kaksi 131km kisaajaa (Toivanen ja Holttinen) olivat mennet näemmä meistä ohitse. Ei taaskaan mitään muistikuvaa tästä tai ilmeisesti menivät niin kepeällä jalalla että ajattelin heidän olleen 86km menijöitä. Huikea loppukiri kyllä kavereilta!!! Anssikin kuittasi meidät vielä siinä vesipisteellä mutta saimme sauvoistamme suurta hyötyä ylämäissä Timon kanssa ja tapasimme Anssin seuraavassa nousussa uudelleen.
    Nyt alkoi tulla pimeä ja kaivoin lampun repustani esiin. En muistanutkaan enää yöltä kuinka monta nousua ja laskua siinä Kolin ympärillä vielä oli. Timon kanssa pelin henki oli se, että kunpa se tiepätkä ja sitä seuraava viimeinen nousu maaliin tulisi äkkiä, jotta päästäisiin yhdessä juhlimaan maaliintuloa. Loputtomien portaiden ja alamäkeen viettävän polkuhölkän jälkeen pääsimme tielle ja hölkkäsimme vapautuneesti kohti käännöstä, viimeistä nousua ja sitä paria kilometriä maaliin. Oma juhlinta tuli aloitettua jo tässä, pimeydessä, primitiivisellä mölähtelyllä liiviin liittyen. Kiitos ja anteeksi. Tunkkasimme kimpassa viimeisen mäen ihan reippaasti ylös, päästimme yhden 86km naisen ohitsemme, jotta vastaantullut perheeni sai maalintulon euforian videoitua.
    Omalta osaltani n. 430km Suomen polkuja tuli upeasti päätökseen yhteisellä maaliintulolla Timon kanssa. Maalissa oli mukava tavata Kimmo ja Nooa ja muutama muu onnittelija. Muisti pätkii jo pahasti. Kiitos!!! Olimme lopulta kisan kymmenes ja yhdestoista. Enpä olisi vuosi sitten uskonut että noinkin hyvin voisin näistä suoriutua.
    Suuri suunnitelmani iltajuhlallisuuksista taantui nopeaan suihkuun (saunaan en jaksanut mennä), halauksiin Ville ja Juuson kanssa sekä rupatteluun 86km miesten kera. Onnittelut kaikille upeista juoksuista! Kiinteää ruokaa teki mieli mutta kanakeitto ja leipä tökkäsivät yökötykseen ja huimaukseen. Jalat olivat lähteä alta ja päädyin juomaan vettä ja suuntaamaan sänkyyn perheeni avustuksella. Normaali jalkasärky sängyssä oli aika huikea mutta taittui parilla särkylääkkeellä. Riikka kävi hakemassa liivin puolestani. Olisipa ollut hienoa jos sen ympärillä olisi ollut jotain juhlallisempaakin, mutta mitään sellaista ei kai edes järjestetty.
    Nousin aikaisin aamiaiselle kun muut jäivät vielä nukkumaan, ja tapasin vielä mm. NTR- porukkaa siinä aivan loistavia käsintehtyjä aitoja karjalanpiirakoita syödessäni. Aamiaisella oli myös Sipsejä ja dippiä!!! Ihan mahtavaa toimintaa hotellilta! Ajomatka kotiin oli pelkääjän paikalla kankea ja horrosmainen, mutta jo toisena yönä sain ihan kohtuullisesti nukuttua. Juu, en nukkunut liivi päällä. Vielä.
    Alle puolet 130km lähtijöistä pääsi maaliin, enkä ihmettele yhtään. UTTF- liivejä taisi tulla 14kpl 15kpl tänä vuonna omien laskujeni mukaan. Jotkut jäivät todella harmillisesti ilman, vaikka tulivat koko matkan maaliin. En oikein osaa tähän muuta sanoa, kuin että kunnioitan kaikkia jotka tuon 130km läpäisivät. Olihan se karsea reissu. Omalta osaltani olen positiivisesti yllättynyt nousujohteisesta UTTF- tourista, jossa paras kisa taisi olla tämä viimeinen ja lopullinen kokonaissijoitus seitsemäs, vaikka eipä sillä yhtään mitään väliä olekaan. Hienon viikonlopun täydensi Riikan kakkossija lyhyimmällä matkalla!
    Kiitos kuuluu loppuun vielä Riikalle ja koko perheelle, Jarille harjoitteluohjelmasta, joka vei kurinalaisesti sitä toteuttaneen miehen tavoitteeseensa, sekä kaikille juoksu- ja ultrakavereille. Olette ihan huippuja! Nyt en tee mitään ohjelmoitua liikuntaa vähään aikaan ja kotimaiset polku-ultrat jäävät ainakin hetkeksi omalta osaltani uusille yrittäjille. Työtä se vaatii. Good luck! J
    -Acti labores iucundi-
     
  3. Like
    j--l reacted to kiljander for Blogi päivitys, Ylläs-Pallas-Hetta 134km   
    NUTS YPH 134km 14-15.7.17
    ”Kuinkas palautuminen Karhunkierrokselta on sujunut?” Tuo kysymys viuhui ilmassa molempiin suuntiin ja useaan otteeseen edeltävinä viikkoina juoksututtuja tavatessa, kun seuraava haaste kauniissa Suomen Lapissa lähestyi. Kuten KK164km raportistani ilmenee, reissu oli itselleni varsin tuskainen vaikka päätavoite, eli läpäisy, saavutettiinkin. Tuo palautuminen itsessään oli kyllä sujunut fyysisesti ajatellen aivan mallikkaasti tosin henkistä kanttia vaivasi ihmeellinen tyhjyys – olihan polku-ultrien ehkäpä suomalainen kuninkuusmatka tullut läpäistyksi. Henkinen tyhjyys tuntui vielä YPH134km lähtöviivallakin siten että mitään aiemmin tunnettua intohimoa tai edes jännitystä ei mielessäni ollut. Toisaalta olinkin kyseisen reitin jo vuonna 2016 varsin mallikkaasti läpäissyt, joten tiesin tarkalleen mitä oli luvassa – onneksi tulossa ei sentään ollut sitä karmeaa myrskyä joka yritti vuonna 2016 muuttaa miehen Pallaksen huipulla hypotermiseksi jääkalikaksi. Kylmää riitti paikoin tänäkin vuonna.
    Tulimme pohjoiseen perheen kanssa jo muutamaa päivää aiemmin ja nautiskelimme upeasta luonnosta mm. huiputtamalla Saana- tunturin käsivarressa (käykää jos ette vielä ole käyneet) ja käväisemällä Norjassa pikavisiitililä. Lähtöpäivänä sain etuoikeuden lepäillä ja olla osallistumatta mihinkään suurempaan perheaktiviteettiin, ja koko remmin voimalla minut tuotiin Ylläkselle lähtöpaikalle siten että ehdimme juuri ja juuri nähdä 31km startin, kun sitä oli rankkasateen vuoksi 15 minuuttia siirretty. Kyseinen sadekuuro oli sellainen että autossa matkalla ehdimme heittää lämpimiä ajatuksia kisaajien suuntaan näkyvvyyden ollessa lähes nolla hetkellisesti.
    Jutskailin ennen lähtöä  Pasin ja Päivin, VPn, Juuson, Karon, TomiSn, Jukan, Villen ja monen muun kanssa ja olo oli varsin rento. Tempaisin ”Lapin Ukon” keiton (Perunaa, Poroa ja Kasviksia) naamariin Spriten kera ravintolassa n tunti ennen lähtöä ja olihan se hyvää. Poronkäristystä olikin tullut syötyä viikolla jo kolme kertaa.
     
    Tärkeimmät varusteeni matkalla olivat:
    Hoka MS2 (varalla Salomon SenseUltra), Sealskinz (ja PALJON vaseliinia koivissa), Salomon Advanced Skin 12l, 2XU pitkät trikoot, Salomon Bonatti- takki, BD Z-sauvat repussa Pallakselle asti.
     
    Ylläs-Kellokas
    Otimme viimeiset halaukset perheen kanssa ja pientä selfie- videota Juuson kera. Pahempi sää oli hellittänyt ja oli mukavaa lähteä liikkeelle klo 18 kohti Ylläksen huippua. Sumun keskeltä rakkakipuamisen jälkeen yläasema jo näkyikin ja sieltä painelin hiekkatietä ihan reippaasti alas kohti Kellokasta. Se alamäkijuoksu hoitui periaatteella ”annetaan painovoiman viedä”, koska jarruttelu tuntuu ainakin minun etureisilleni hankalammalta vaihtoehdolta. Laskun jälkeen olin jo huutamassa yhtä mutkan suoraksivetänyttä juoksijaa takaisin reitille, kunnes tajusin hänen laittavan pöheikössä alulle ensimmäistä (?) biokätköä.  
    Suklaata aloin lappaa kohti ääntä jo Ylläksellä ja puoli litraa urheilujuomaa täytettiin kiltisti ensimmäisessä huoltoteltassa muiden juoksijoiden viuhtoessa huollon ohi pysähtymättä. Kaverit olivat jo siellä kannustamassa ja olin jo lähdössä huollosta kun kuulin jonkun huutavan ”iskä” ja bongasin onneksi perheenikin. Ihanaa. Kannustusmöly oli aikamoinen ja se oli ihan mahtava juttu! Nappasin myös kuoritun banaanin ja mutustelin sitä jatkaessani matkaa yksin kivaan alämäkeen.
     
    Kellokas-Peurakaltio
    Erityisesti ne alaspäin johtavat pitkospuut jäivät positiivisesti mieleen- niitä oli kiva lasketella kauniin puron vartta pitkin. Yksinäinen taivaltaminen jatkuikin sitten melkein koko matkan ja mitään pidempiä juoksukimppoja (vrt viime vuosi KV Ikolan, P Kokon ja T Kurolan kanssa) ei päässyt jostain syystä syntymään. Tälle välille sijoittui jälleen varsin vaativa mutta hieno Pirunkurun nousu kivikkoa pitkin Kesängille. Siinä oli vielä joitakin 31km taivaltajia myös ja puolin ja toisin tuli kannustettua. Yhden Oulussa opiskelevan perusmatkalaisen kanssa tuli vaihdettua pari sanaa ja huudeltua hänet takaisin reitille (Kesängin päällä oli helppoa jatkaa suoraan vaikka reitti poikkesi oikealle) kunnes päästelin taas itsekseni alas kohti Kukastunturille kääntyvää mutkaa. Tässä laskussa nilkkani meinasi mennä ympäri mutta onneksi selvisin säikähdyksellä. Kukastunturilta oli taas hienoja näkymiä. Huipuilta tuli aina myös vilkuiltua taaksepäin loittonevaa Yllästä joka hohti hienosti ilta-auringossa. Tässä vaiheessa alkoi myös tulla ensimmäisiä tekstiviestejä kavereilta (miljoonat kiitokset jälleen kerran – ihan todellakin niistä saa voimaa vaikka en aina vastaakaan niin kaikki vietit luin). Antti antoi tilannetietoa ja Nyba kehotti jättämään lihan hieman punaiseksi eikä polttamaan harmaaksi (hienovaraista välittämistä ilmeisen kovan alkuni johdosta?). Viestit kertoivat että 30 joukossa olin mikä oli lopputavoitteenikin, mutta toisaalta ajattelin aloittaneeni melko, ehkäpä liiankin, reippaasti.
    Kukastunturin laskun ja Kotamajan (?) jälkeen mieleen jäi taas se mielettömän iso muurahaispesä joka siellä oli viime vuonnakin. Sen jälkeen tavoitin yhden eestiläisen juoksijan jonka kanssa hölkättiin jonkin aikaa kimpassa kunnes hän jäi. Hieman myöhemmin minut tavoitti Norjassa asuva suomalainen kaveri joka jätti minut jälkeensä. Peurakaltion huollossa iskivät ensimmäistä kertaa kimppuun sääsket ja huolto tuli toimitettua vain siitä syystä mahdollisimman nopeasti. Veri tirskui käsistä kun täytin juomiani.
     
    Peurakaltio-Pahtavuoma
    Törmäsin Mikaan näillä main ja hän oli kaatunut ilmeisesti ihan kunnolla ja jalassa oli jotain tuskaista häikkää. Puhuttiin että selvitetään tämä kisa kuitenkin molemmat loppuun ja niin kävikin – onnittelut vaikean reissun selvittämisestä! Sitten ”painelin” Äkäskeron yli kesäillan kauniista näkymistä nautiskellen. Kerolta alas tullessa ohitin muutaman suomalaisen ja yhden japanilaisen juoksijan. Tällä välillä oli muistaakseni se yksi paha puron ylitys jossa piti taiteilla tukkia pitkin muutama askel ja yrittää välttyä uimareisulta. Aika kavala kohta. Onnistui tänäkin vuonna kastumatta. Huollossa olin hyvävoimaisena puolen yön aikaan.
     
    Pahtavuoma-Rauhala
    Heti huollosta lähdettyäni ohitin saksalaisen jolle heitin vanhasta muistista kannustusta germaaniksi. Hassua oli että siinä ei montaa kymmentä minuuttia mennyt kun kaveri tuli ihan mielettömällä rytinällä ohitseni todella lujaa vauhtia. Katsoin että ohhoh, siinä on kyllä todella kova tekijä. Mies hävisi tunturiin saman tien (mutta kohtaisimme myöhemmin jälleen). Tästä eteenpäin matka oli sellaista jatkuvaa nousua ja laskua ja yritin muistella kisan nousumetrejä. Riittävästi niitä ainakin minulle on. Oli se kyllä melkoista vuoristorataa. Muita juoksijoita ei näkynyt joten sulkeuduin Lapin aamuyön hiljaisuuteen itsekseni ja yritin nautiskella vaellusfiiliksestä ja pilvien takaa kurkkivasta auringosta ylämäet kävellen ja muut pätkät hölkäten. Energiat menivät edelleen mukavasti alas. Jossain vaiheessa aloin kuulla ääniä takaa mutta luultavasti yössä takanatulevien keskustelun äänet vaan kantoivat aika pitkälle.
    Ennen Rauhalan huoltoa asfalttipätkällä vauhdit olivat sellaista @06.00-06.30 eli ihan mukavaa hölkkää sain aikaiseksi. Bongasin takanatulijat suoralla muutaman sadan metrin päässä. Koirat haukkuivat talojen pihoilla eikä mikään muu rikkonut kesäyön rauhaa kunnes auton ääni ja sitä seuraava raivoisa kannustus täyttivät tilan: Takkulan Teemuhan se sieltä rämisteli huoltoautolla ohitse kelloa kalkattaen ja kylläpä piristi nämä tsempit!
    Siinä asfaltilla reittimerkit hyppäsivät tien reunasta penkereelle yht äkkiä ja sinnehän itsekin siirryin orjallisesti hölkkäämään, kunnes merkit päättyivät tien tultua sellaiseen P- alue syvennykseen. Siinä hetken ihmettelin ja säntäilin ees taas jo hieman paniikissa että mihin se reitti kääntyy kunnes huomasin että merkinnät siirtyivät asfaltin reunalle takaisin edessäpäin. Sitten päästelinkin jo kirosanojen myötä kunnon spurtin kunnes tajusin että ehkä kannattaa vähän himmata.
    Rauhalaan saapuessani edelläoleva kaveri oli juuri poistumassa. Banaania naamaan, pullot täyteen ja matka jatkui huoltajia kiitellen.
     
    Rauhala-Pallas
    Tämä väli oli kyllä katkera pala taas kerran. Mutaa, märkää, puroa ja teknistä polkua. Jalat sai kastua ihan kunnolla, rapa roiskui, eikä matka tuntunut etenevän millään. Menin hetken matkaa tavoittamani suomalaisen kanssa ja tavoitimme aiemmun ohirynnineen saksalaisen, jolla oli, sen mitä saksaista kirosanajupinaa ymmärrän, henkisesti varsin hankala vaihe meneillään. Sanoin miehille että ”let us enjoy the misery together” mutta jossain vaiheessa heitä ei enää takana kuulunut. Siinä Lommoltunturin kupeessa ”Reilu Mies Havumetsien” saavutti minut ja mentiin kimpassa jonkin matkaa jutellen mistäpä muustakaan kuin fiksuista harrastuksistamme. Tällä teknisellä pätkällä kävelin aika paljon ja lopulta matkaseura läpsytteli tiehensä komean näköisesti.
    Pallaksen huolto alkoi jo pikku hiljaa kutittelemaan, mutta kyllä ne viimeiset kilometrin vaan tuntuivat taas kerran ikuisuudelta. Saavuin Pallakselle lopulta reilua tuntia aikaisemmin (n. klo 05.10) kuin viime vuonna ja pyrähdin huoltoteltaan ehkä liiankin isännän elkein toteamalla kovaan ääneen ”pizzaa ja kokista, kiitos”. Anteeksi. Huollossa oli useampi tyyppi ja mm. Ossin ja Karon kanssa vaihdettiin siinä muutama sana. Lainasin vaseliinia yhdelle kaverille. Varustetilanne oli varsin hyvä ja tunsin vain yhden rakon oikean jalan varpaassa. Päätin olla vaihtamatta mitään kunnes tajusin tiedustella ”henkilökunnalta” päivän sääennustetta. Sain hieman eriäviä vastauksia, mutta viime vuoden tunturimyrskystä kylmettyneenä selvinneenä totesin, että parempi ottaa varman päälle ja vaihdoin takin alle pitkähihaisen paidan – oikea ratkaisu jälleen kerran! Join useamman mukillisen kokista ja mussutin pizzan naamariin ja lisäsin hieman rasvoja strategisiin paikkoin. Porukka alkoi jatkaa matkaa ja uusia alkoi tulla vähitellen sisään. Sauvat viimeinkin repusta käteen ja menoksi! All systems green again! Mikään ei pysäytä minua tänään!
     
    Pallas-Hannukuru
    Pallasta hiljakseen ylöspäin sauvoessa näin 3-4 tyypin siluetit muutaman sadan metrin välein mutta jokainen niistä kaikkosi minusta koko ajan kauemmaksi. Palautin mieleeni nopeasti päätavaoitteeni: UTTF 2017 läpäisyn. Omaa juoksua on juostava eikä otettava tyhmiä riskejä. Olin kuullut että olen siinä 20 kieppeillä sijoituksissa mikä oli melkoisesti ennakoitua paremmin, joten ajattelin että mennään fiksusti ja ”nautitaan”. Pallakselle noustessa  alkoi tuuli ja vesisade (not again!!!). Ajattelin että ei voi olla todellista, taasko minä joudun kokemaan tämän myräkän. No, ei se onneksi ihan niin paha ollut kuin 2016 mutta ihan riittävän vilpoista kuitenkin.
    Pallaksen huipulla aloin tavoittamaan kisaajaa joka meni lyhythihaisessa paidassa siinä myräkässä – kova sissi! Sauvoin ohitse, moikkasin, ja kysyin tuulessa vettä valuvana että aiotko laittaa takin päälle ettet kylmety. Sen verran tuuli että vastausta en kuullut. Siitä eteenpäin menin taas yksikseni. Sää selkeni vähitellen ja sain nauttia tämän upean pätkän maisemista molempiin suuntiin. En nähnyt yhtään ketään edessä enkä takana siellä Nammalakurun tienoilla, vaikka GPSn perusteella Ossi, Karo, Anssi ja joku muu olivat olleet tässä vaiheessa n. kilsan päässä. Montellin majalle saapuminen toi kirkkaana mieliin vuoden 2016 ja naisten 24h tasaisen ´17 maailmanmestarin tapaamisen ja hänen poikeamisensa majan sisälle. Montellilta sitten taas ylöspäin kohti poroaitaa ja näin kaukaisuudessa hahmon joka alkoi lähestymään. Treffattiin sitten siinä poroaidalla Anssin (?) kanssa, jolla oli suuria ongelmia energian alassaannissa. Tarjosin apua, mutta hänellä oli kyllä tavaraa omastakin takaa (hämärä muistikuva on että pulla mainittiin keskustelussa mutta en mene vannomaan). Sitten vähitellen siirryin taas yksikseen Lumikeron päälle ja alas. Suastunturin päälle ja alas kohti Hannukurua. Vasenta polvitaivetta särki kovasti ja yritin hieman venytellä jalkaani. Huono idea ja kaikki lihakset alkoivat reidessä kramppaamaan. Siihen loppui venyttely. Tässä laskin jo satoja metrejä – jokohan sitä pian pääsisi huoltoon jossa viime vuonna sai KOKISTA!!! Suu maiskui jo etukäteen pelkästä ajatuksesta. I h a n a a KUOKKAKUOLAA!!!
    Saavuin Hannukurun huoltoon ja huusin jo  varmaan sadan metrin päästä että ”saisinko kokista”?!?! Mutta. Sitä ei ollut tänä vuonna. Nyyh. Nielin pettymykseni ja totesin ystävällisille miehille että toki kiitollisuudella otetaan kaikkea mitä on. He keksivät: ”haluaisitko vihreitä kuulia?” Mitä? Oliko niitä tarjolla? En ollut nähnyt yhdessäkään huollossa. JEJEJEJEJEJEJEEEE! Vihdoin rakkaiden herkkujen ääreen. 3-4 kappaletta sujahti hetkessä siinä juodessa ja jutustellessa. Banaani kuorittuna matkaan, sipsiä poskiin, pullot täyteen ja taas mentiin!
     
    Hannukuru-Pyhäkero
    Tällä välillä alkaa sitten vähitellen se Pyhäkeron nousun odottelu. Ihmeellisen ilmiön näin sumussa vasemmalla. Valkoinen iso aukko taivaassa kaukaisuudessa. Mitä? Meni hetki tajuta että se oli lunta Ounastunturin kupeessa laajalla alueella. Snickers ei oikein uponnut enää mutta tungin sen kurkkuuni veden tuella. Sioskurun kyltti 5km tuli vastaan ja muistelin, että sieltä alkaa sitten viimeinen nousu. Saavuin Sioskurun majalle. Oikeaa jalkapöytää särki kovasti ja yritin liikutella varpaitani todetakseni että onko kyse jostain vakavasta. Ei ilmeisesti. Päättäväinen asenne, tiukka ote sauvoista ja kohti loputonta nousua huipulle. Ilma oli jo sen verran selkeä, että näin kaukana edessä pari tyyppiä. Pysähdyin katsomaan taakseni vastarinteeseen – ei yhtään ketään missään. Oho, tämähän on mennyt paremmin kuin odotinkaan. Päättelin että tästä asemasta tulen kisan päättämään ellei nyt mitään katastrofaalista itselleni tai muille tapahdu.
    ”Valehuippujen” jälkeen saavuin viimein ylös keron kivikasalle ja totesin hymyillen GoProlleni ”Yes, tämä oli tässä”. Sitten alkoi taas vaihteeksi satamaan vettä. No voi sun. Yllätyksekseni huipun ekassa laskussa näin edellämenneen, jota pikku hiljaa tavoitin ja siinä vanhoilla huipun kiviraunioilla saavutin toisen eestiläisen, jonka kanssa  vaihdoin muutaman sanan. Tarjosin energiaa mutta hän sanoi että ei ongelmaa. Toivotin hyvää jatkoa. Siirtyminen kerolta alas viettävälle hiekkabaanalle ja eihän siinäkään sitten ollut muuta mahdollisuutta kuin jalkojen huomattavista kivuista huolimatta antaa vaan mennä. Ei mitään kovaa vauhtia mutta juoksua kuitenkin. Etureisissä ei ollut paljon jarrutteluun paukkuja. Paradoksaalista.
    Fiilis alkoi olla aika katossa siinä pitkoispuilla, kun muistin että viimeiseen huoltoon ei ole enää kuin n. kilometri. Mahtavalla fiiliksellä saavuin sinne ja otin jonkin verran syötävää ja täytin yhden pullon. Maaliin oli kuulemma sellainen 13km. Niinpä. Tästä siirryttäisiin sitten sinne hiekkatielle ja asfaltille kolmen kilsan kuluttua.
     
    Pyhäkero-Maali
    Taittelin sauvat paketeiksi käsiini ja jatkoin matkaa. Hölkää. Kävelyä. Hölkkää. Aijaijai. Olisin Finisher piakkoin melko massiivisella parannuksella viime vuoteen, joka oli jo mielestäni nappisuoritus...tajusin myös että aikataululaskuni olivat menneet hieman puilleen, ja minulla olisi teoreettinen mahdollisuus olla ennen klo 15 maalissa. Laskin nopeasti että se vaatii sellaista @7.00-7.30 keskaria tasaiselle, mikä tuntui kyllä hiekkatielle saavuttaessa tekemättömälle paikalle. No ihan turhaa asetella tällaisia tavoitteita...mutta ehkäpä kuitenkin? Aurinko paisteli viimein jo todella lämpimästi. Kävelin pari ylämäkeä ja pysähdyin ottamaan takin pois kun alkoi olla jo liian kuuma. Suunnittelin maaliintulotuuletusta. Tosi järkevää?
    Yllättävän hyvin sain pidettyä hölkän päällä hiekkapätkällä ja juuri ennen asfaltin alkamista saavutin vielä yhden matkakumppanin, jolla oli jalka ollut rikki jo Pallakselta lähtien. Ehdotin että josko hölkättäisiin yhdessä maaliin, mutta valitettavasti hänellä ei enää mitenkään juoksu onnistunut. Toivotin tsempit ja onnittelut ja jatkoin matkaa. Jokke oli ennen asfalttia säätämässä ajanottomattoa ja tarjosi ystävällisesti DNF- autokyytiä Hettaan J Kohteliaasti kieltäydyin. Asfaltilla juoksin melkein koko matkan, ohiajavista autoista tuli välillä mahtavaa kannustusta ja hymyillen, kiittäen ja tuuletellen otin ne vastaan. Pari kilometriä ennen maalia, ehkäpä matkan tylsimmässä kohdassa asfaltilla, koin sellaisen täydellisen läsnäolon tunteen kun aurinko paistoi, kesäinen luonto ympäröi minut, ja olin tulossa odotuksia paljon helpommin maaliin. Olo oli todella euforinen. Klo 15 rajapyykkiä ennen olisin maalissa jo kävellen, mutta jatkoin silti juoksua vaikka vasen jalka oli jo taipeesta jo järkyttävän kipeä. Toimi se silti. Piti purra jo hammasta.
    Maaliintulon tunnetta on aina vaikea kuvailla mutta onhan se ihan loistavaa. Jokainen sen tietää joka sen on kokenut. Viivan yli ja valmiiksi mietitty poseeraus ”käsi lipassa” J. Valitettavasti juuri silloin maalikuvaa ei tullut. No, eipä haittaa kun itse Eppu oli sattumalta paikalla, tuli onnittelemaan, ja napsasi meistä selfienkin siinä finisher-lippis päässä. Aika oli 20.54 ja risat. Ohhoh itselleni.
    Karhunkierroksen jälkeen jouduin poistumaan horkassa maalipaikalta välittömästi lämpimään suihkuun ja sänkyyn, mutta tällä kertaa ei ollut mitään ongelmaa käydä syömässä ja ajella majapaikkaan pesulle ja torkuille. Ruokalassa juttelin vielä Karon ja Ossin kanssa ja onnittelimme toisiamme. Myös tunteja aiemmin maaliin tullut Juuso oli paikalla ja vaihdettiin kuulumisia. Tapasin myös Jarkon ja Endurancelaisia sattumalta. Kiva oli tutustua lyhyesti!
    Kävin torkkumassa hetken ja palasin syömään (törmäsin Simoon- onnea!), sekä odottelemaan rakasta vaimoani maaliin 55km matkalta. Koko perheen kanssa jännättiin ja sieltä hän tulikin vanhimman tyttäreni saattamana hienosti juuri alle seitsemän tunnin [sydän!]
    Nukuin pari tuntia ja missasin Pasin maaliintulon (iso harmitus- onnittelut Pasi!) mutta nousin vielä lyhyesti Tuomon kanssa yhdelle finisher-oluelle puolenyön aikaan. Kiitos Tupu!
     
    Kisan jälkeen
    Erityisesti jalkojen kivut ovat olleet yllättäen vielä kovemmat kuin Karhunkierroksen jälkeen, jolloin seuraavana päivänä kävelin jo melko normaalisti. Nyt kaksi vuorokautta maaliintulosta erityisesti sääriä ja vasenta polvitaivetta kirvelee todella tiukasti, mutta jonkinlainen osansa tuossa on myös varmasti 1000km autoilulla kahdessa pätkässä kotiin Espooseen. Nilkat ovat edelleen kuin Dumbolla, mutta kyllä tämä taas tästä helpottaa. Nukkuminenkin onnistuu kunnolla jo ehkä ensi yönä. Kolmisen kiloa on turvotusta kropassa.
    EKPn männyt huojuvat lempeässä kesätuulessa ulkona kun kirjoitan tätä, ja kutsuvat oravaansa taas Hollenkollenille pähkinöitä keräilemään. Pian menen, mutta en vielä. UTTF2017 kiertuetta on jäljellä enää Vaarojen Ultra lokakuussa. Siellä en ole koskaan ennen ollutkaan joten terveellä kauhulla odotan, mitä on luvassa.
    Kiitos järjestäjille, kanssakärsijöille, kannustajille (kiitos myös tekstareista!), Ultrafinn-Jarille, ja tietysti perheelleni!
    Si vis pacem, para bellum!
    T.Kiljander / EKPnOrava
    kuva: Onevision.fi
     

  4. Like
    j--l reacted to kiljander for Blogi päivitys, Hoka Mafate Speed 2 vs Salomon Sense Ultra   
    Lähtötilanne
     
    Tämä analyysi on täysin amatöörimäinen, joten jos haluat nähdä paljon teknistä detaljitietoa ja ammattimaisempaa näkemystä kyseisistä kengistä, niin netistä löytyy paljon hyödyllistä analyysiä englanniksi.
    Siitä lähtien kun ostin ensimmäiset Hokan polkujuoksukengät (Challenger ATR2) en ole juurikaan katsonut muiden mallien perään pitkille matkoille (>60km) kenkien erinomaisen vaimennuksen vuoksi, vaikka kokemuksieni mukaan tossujen kestävyydessä ainakin henkilökohtaisessa käytössäni on ollut hieman parantamisen varaa. Karhunkierroksen 164km matkalle ajoin sisään ehkä tämän hetken suosituimman pitkien ultrien kengän Mafate Speed2n, eikä kengässä ollut mitään valittamista matkan aikana, joskin ehkä hieman turhaan vaihdoin kengät ATR2- malliin Hautajärvellä.
    Kun eteeni osui sattumalta hyvä tarjous Salomonin Sense Ultrasta, olin kuitenkin haukkana paikalla, koska uskon että aina pitää katsoa nykyisen alueen ulkopuolelle ja etsiä vielä parempia vaihtoehtoja.
    Olen nyt juossut MS2- tossuilla sellaisen 300-400km ml puolet Karhunkierroksen 164km matkasta ja ainoa paikka missä käyttö näkyy on kengän kärki, jota olen molemmissa kengissä joutunut pikaliimalla hieman kiinnittämään. Sense Ultrilla takana on hieman vajaa 100km.
    Nämä kengät taistelevat hyvin samasta kohderyhmästä: pitkien polkumatkojen juoksijat.
     
    Hinnat
     
    Tässä asiassa ei ole mitään merkittävää eroa
     
    Hoka MS2: Ostopaikasta ja –maasta riippuen pari hinta vaihtelee ns tavalliselle kuluttajalle n 130€-180€ välillä
     
    Salomon Sense Ultra: Ostopaikasta ja –maasta riippuen pari hinta vaihtelee ns tavalliselle kuluttajalle n 120€-190€ välillä
     
    Tarjouksia kannattaa metsästää. Suomessa en MS2sta ole tosin mitään tarjousta löytänyt ja välillä jopa kengän saatavuus on ollut pieni kysymysmerkki.
     
    Look&Feel
     
    MS2: Hokia ei syyttä sanota ”valtamerilaivoiksi” mutta käytössä en ole mitään ongelmaa koskaan kengän jykevyyden vuoksi huomannut. Hokat ovat pääsääntöisesti hyvin kevyitä enkä sanoisi sortuneeni mihinkään erityiseen kompasteluun kengän massiivisuuden vuoksi. Aivan alussa varvasalueen päällinen tuntui juoksussa ”muoviselta” mutta sisäänajon jälkeen tämä jalkapöydän päällä tuntunut ”taittumisefekti” poistui. Kenkä on aina tuntunut kohtuullisen miellytävältä jalassa joskin ATR2 on henkilökohtaisesti tuntunut vielä mukavammalta, mutta se ei ole teemana tässä. Itselleni varvastilan riittävä koko on aina ollut tärkeä asia miellyttävyyden suhteen ja MS2 täyttää tämän tarpeen mainiosti. Oikean jalan pikkuvarpaani hiersi Karhunkierroksella lievästi mutta rakkoa siihen ei tullut. Nauhat ovat ”luistavat” joten tossun kiristäminen on helppoa joskin solmut kannattaa tehdä kunnolla.  Tossujen painosta on niin monenlaista tietoa että sanotaan 275-315g riippuen koosta ja droppi 4mm.
     
    SU: Kenkä on ulkoisen kantavaimennuksen osalta varsin samanlainen kuin MS2 mutta lestiltään ja varvastilaltaan hieman kapeampi. Tässä tullaan jo varmasti juoksijan henkilökohtaisten preferenssien luokse: mikä sopii juuri sinulle parhaiten? Salomon markkinoi tossujaan ”sukkamaisella” istuvuudella ja myönnän että ensivaikutelma on todella miellyttävä joskin sisäpehmusteiden saumaus on mielestäni hieman erikoinen ja pehmusteen saa esille kurkistamalla. Ensilenkillä sama pikkuvarpaan lievä hiertäminen tuntui myös tässä tossussa joskin sain sitä helpotettua kiristämällä sukat vielä tarkemmin. Tämän jälkeen hiertämistä ei ole ollut lainkaan. Positiviista on myös Salomonista tuttu pikanauhoitus ja tasku nauhalle sekä nauhalukolle. Ensilenkki helpolla ”neulasbaanalla” oli erittäin positiivinen kokemus, ja sama tuntuma on jatkunut poluilla. Kärjessä on sopivasti vahviketta kivien potkimiseen ja tuntuma on että kengän kärkeä ei saa helposti rikki liimauksestaan MS2n verrattuna. Paino tossulla on 275g ja droppi 8mm.
     
    Vaimennus
     
    MS2: Tässä ollaan koko mielestäni koko Hoka-filosofian ytimessä ja jalkapohjan rakkoja (myönnän että tämä on luultavasti edelleen oma vika eikä kengän) lukuunottamatta kengät tarjoavat erinomaisen ”suojan” jaloille pitkissä ultrasuorituksissa. Valitettavasti en lähde kuitenkaan pisteyttämään tätä ominaisuutta koska kilpailijamallista en vastaavanlaista pitkän matkan referenssiä voi kertoa. Sanon vain, että uskon Hokan tarjoavan parasta mahdollista hipovan tuotteen tällä hetkellä.
     
    SU: Pisin polkulenkkini rajoittuu tällä kengällä toistaiseksi n. 20km matkaan joten vaimennuksen testaaminen ultrajuoksuun jäi luonnollisesti tekemättä, mutta mielestäni kengässä on hyvä vaimennus – onhan se malliltaankin erittäin samansuuntainen kuin Hoka. Tuntuma kuitenkin on että ehkä tossu olisi omimmillaan sellaisissa lyhyemmissä ultrajuoksuissa joissa tykitetään tarvittaessa nopeampiakin pätkiä.
     
    Pohja ja pito
     
    MS2: Vibram Megagrip- pohjan käyttöönotto Hokassa on mielenkiintoinen innovaatio ja uskallan väittää että pito on erittäin hyvä tai täydellisyyttä hipova. Juoksin kengillä kevyesti jopa keväisellä osittain jäisellä polulla ja  hiljaisessa etenemisessä pito riitti paremmin kuin millään muulla kengällä koskaan jopa siellä kunnes itseluottamukseni ja vauhtini kasvoivat ja....kaaduin jäällä aika pahasti. Nastakengäthän ne olla pitää jäällä, kuitenkin. Yhtä kaikki MS2 pito-ominaisuudet ovat todella hyvä enkä ole kokenut isompia ongelmia edes märällä kalliolla. Nyt täytyy muistaa kuitenkin että en ole mikään pikatykittäjä vauhdin suhteen. MS2 pohja on myös selkeästi kestävämpi esim Hoka ATR Challengeriin verrattuna.
     
    SU: Kengässä on Salominin Premium Wet Contagrip- pohjaseos/rakenne jonka luvataan toimivan olosuhteista riippumatta. Näin testilenkkieni perusteella onkin, joskin märällä kalliolla ylämäkeen juosten havaitsin paikottain pientä lipsumista kun oikein yritin. Tällaisella alustalla en ehkä uskaltaisi lähteä alamäkeen tykittelemään tällä kengällä, mutta kokonaisuutena kenkien pito oli lähes moitteeton. Sen perusteella mitä olen ylipäätään Salomonien pito-ominaisuuksista kuullut ja kokenut, niin mielestäni eteenpäin on menty iso harppaus.
     
    Yhteenveto
     
    Omat kokemukseni rajoittuvat vain Suomen maastoihin. Hinnoittelultaan mallit menevät samaan kategoriaan ja tavoittelevat suunnilleen samaa kohdeyleisöä eli pitkien matkojen polkujuoksijat. Uskallan suositella molempia kenkiä pitkille lenkeille ja kisoihin ja vetäisin analyysini lyhyesti yhteen näin:
     
    Hieman sirompi ja lestiltään hieman kapeampi vaihtoehto (Salomon Sense Ultra) vs hieman massiivisempi ja paremmin vaimentava, varvastilaltaan hieman isompi vaihtoehto (Hoka MS2). Pidon suhteen kahdesta erittäin hyvästä kandidaatista voiton vie Hoka (erittäin hyvä vs erinomainen). Salomon on ehkä hieman enemmän ”yleiskenkä” jolla voisi lähteä muillekin alustoille tarvittaessa. Kaiken kaikkiaan kenkien välille on aika vaikeaa saada isoja eroja aikaiseksi.
     
    Jotta vertailun saa hieman konkreettisemmaksi niin käytän Northern Ultra Trail Servicen tapahtumia suositteluun:
     
    NUTS Karhunkierros ja Pallas (<80km): Kenkäehdotus Salomon Sense Ultra
    NUTS Karhunkierros ja Ylläs-Pallas-Hetta (>80km): Kenkäehdotus Hoka MS2
     
    Ilman että olen juossut yhtäkään ultraa Salomonilla, tuntumani on että tossu on parhaimmillaan hieman vauhdikkaammassa ja lyhyemmässä (ultra)menossa kun taas Hoka mitataan parhaiten ulos pisimmillä matkoilla. Hoka on tosin tehnyt tilanteen juuri nyt mielenkiintoisemmaksi julkaisemalla todella lupaavantuntuisen Speedgoat 2 mallin, joka menee ehdottomasti hankintaan ja testiin heti kun mahdollista.
  5. Like
    j--l reacted to kiljander for Blogi päivitys, Karhunkierros 164km   
    Kuinka ympyrä sulkeutuu? Muistan vieläkin lähtöni ensimmäiseen varsinaiseen ultrajuoksuuni, Karhunkierroksen 53km tapahtumaan, vuonna 2015. YPH134km raportissani mainitsema 160km kilpailun GPS-seuranta Rukahovissa 2015, ja siitä pikku hiljaa hivuttautuminen pidempiin ja pidempiin kisoihin, kulminoitui 26.5.2017 klo12 kun itse lähdin taivaltamaan kohti Hautajärveä lähes kahdeksankymmenen muun ”polkujyrän” kanssa. Omalla kohdallani vei siis kaksi vuotta tulla henkisesti ja fyysisesti valmiiksi tähän, jonkun osuvasti mainitsemaan ”infernaaliseen hulluuteen”, jota tuollainen taivallus kyllä kieltämättä edustaa. Henkinen ja fyysinen kasvaminen toki edellytti riman nostamista askel kerrallaan ylöspäin, mutta viimeistään vuoden 2016 onnistumiset YPH134km ja HUR12h juoksuissa toivat tarvittavan varmuuden – minäkin voin tehdä sen. Oikeastaan tässä oli kyse kuitenkin vain ensimmäisestä etapista vuoden 2017 UTTF- kiertueella ja tavoitteena oli ainoastaan, jälleen kerran, maaliin pääsy.
     
    Oman mausteensa keitokseen toi alueen lumitilanne, jota spekuloitiin laajasti huhtikuun puolestavälistä lähtien. 2014 munahanki oli hyvin tiedossa ja vielä nelisen viikkoa ennen starttia 26.4 Kuusamossa tuli n 10 cm lunta lisää, mikä nosti paikoin kerroksen n. 90cm paksuiseksi. Juoksijoiden jännitys oli käsinkosketeltavaa.
       
    27.4.2017  Lumikartta

     
    27.4.2017 Kiutaköngäs (61cm!) Ruka 80-90cm!
     
     
    Omat treenit olivat jatkuneet pari vuotta pikku hiljaa määriä nostamalla ja ilman loukkaantumisia ja alkuvuodesta 2017 oli jo tilillä lyhyempien tasaisten matkojen PBt, joten luottavaisena oltiin viivalla. Tehtyäni reilun puoli vuotta systemaattisempaa ultraharjoittelua, ensimmäistä kertaa ikinä, voin täysin allekirjoittaa itselleni päivänselvän mutta työtä vaativan faktan: juoksijaksi tullaan juoksemalla (ts. ultrajuoksijaksi tullaan ultrajuoksemalla). Oikoteitä tarjotaan nykyään ihan kaikessa ja juoksu on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan mahtava esimerkki siitä että mitä vähemmän käytät aikaa epäolennaiseen ja mitä enemmän käytät aikaa olennaiseen sitä parempia tulokseti ovat. Kysymys on ehkä enemmän siitä että mitä unelmia asetat itsellesi, ja oletko valmis jättämään television katselun,  viinanjuonnin ja muun epäolennaisen hieman vähemmälle ja keskittymään unelmasi toteuttamiseen (tämä on siis vain täysin oma mielipiteeni). Omani apunani on myös ollut Jari Tompon ohjelma joka auttaa itseäni kurinalaisuuteen ja systemaattiseen toteutukseen. Vilpitön suositteluni Jarista coachina.
     
    Antin kanssa olimme talven aikana käyneet myös silloin tällöin kelissä kuin kelissä ja valossa ja pimeässä tekemässä kimppalenkkejä ja käyty Karhunkierrosta henkisesti läpi: pääajatukseksi oli muotoutunut se että otetaan kerrankin alku suorastaan ylivarovaisesti jotta sitten jaksetaan ”kaasutella” vielä paluumatkalla Oulangan ja Rukan välillä. Tuota rauhallista aloitustahan ei varsinkaan ultrajuoksussa voi ylikorostaa, ja aina vaan saa yllättyä siitä kuinka tämä sama perusvirhe toistetaan pitkillä matkoilla. Mitään kaasuttelua ei kyllä minulta todellakaan nähty missään vaiheessa eikä varsinkaan paluumatkalla. Kiitos Antille ja Pasille mainiosta matkaseurasta ja tuesta.
     
    Tulimme Rukalle edellisenä päivänä ja tein normaalit säätelyt. Majoittauduimme Antin ja hänen vaimonsa kanssa mukavaan huoneistoon. Kaksi edellistä lämmintä päivää olivat sulattaneet lumia vielä mukavasti ja reitinmerkkauspartio(t) tekivät ystävällisestä pientä silausta meille pitkämatkalaisille. Kiitos siitä Terho ja muut!
     
    Hyviksi havaitut varusteet: Salomon Advanced Skin 12l ja Hoka MS2 + Sealskinz olivat lähdössä päällä. Otin myös sauvat mukaan reppuun koska tällä kertaa niitä ei dropbagiin saanut jättää.  Hautajärvellä odottivat varalta Hoka ATR Challenger2 tossut. Rukalla ja lähdössä oli mahtava tavata hengenheimolaisia ja lähtökello kilkatti tasan kello 12 perjantaina. Sää oli viileä ja puolipoutainen. Alustavana ajatuksena olla noin 14-16h kuluttua Hautajärvellä. Gepardin testikävely Ruka-Konttainen alle kahden tunnin edellisenä päivänä antoi luottoa  että tilanne ei olisi toivoton lumen suhteen.
     
    Ruka-Konttainen
    Tällä välillä lunta oli jatkuvasti ja paikoitellen paljon mutta jonkinlainen polun aihio oli alkanut tamppautumaan tasaisiin kohtiin. Alamäet ja portaat mentiin välillä hauskasti kengillä lumisurffauksena – oli aika lystiä ja riskikästä lasketella sellaisia kymmenen metrin pätkiä tossuilla alamäkeen. Muutama kerta upottiin ihan kunnolla. Munahangesta emme kuitenkaan saaneet (onneksi) nauttia. Läpäisy olisi ollut henkkoht luultavasti lähes mahdotonta jos lunta olisi ollut merkittävästi enemmän. Valtavaaran näkymät olivat taas kerran hienot! Tämä väli tultiin alle puoleentoista tuntiin tietty enemmän ala- kuin ylämäkeen. Karo Hämäläisen kanssa oli kiva rupatella tällä välillä! Gaiterit eivät oikein pysyneet riittävän hyvin paikallaan joten nappasin ne Konttaisessa pois ja luovutin Mr. Validolle joka oli siellä juoksijoita kannustamassa. Kiitos avusta!
     
    Konttainen-Juuma
    Hölkkäiltiin ja käveltiin rauhassa. Tässä vaiheessa sekä edessä että takanaolijat alkoivat katoamaan ja menimme "Isin" ja Pasin kanssa rauhallisesti eteenpäin. Lumet alkoivat lopullisesti kaikkoamaan noin 15km kohdalla järjestäjien lupausten mukaisesti. Märkää oli monissa paikoissa ja viimeistään tässä kohdassa olit tullut selväksi että paluu tulee sitten olemaan aika raju juttu.
     
    Juuma-Oulanka
    Juumassa huollettiin rauhassa vajaat kymmenen minuuttia. Aloimme saamaan seuraajilta ensimmäisiä väliaikatietoja. Kurolan Tommi oli kärjessä (olin todella iloisesti yllättynyt!) ja joitakin harhoja oli tapahtunut. Juuso ja Vmaksi olivat kuulemma iskuasemissa. Pääsimme myös nauttimaan Karhunkierroksen upeista koskinäkymistä Juumassa ja sen jälkeen. Jäät olivat lähdössä ja tulvaa näkyi alapuolella reilusti kun ylhäällä etenimme. Muutama kilometri ennen Oulankaa kisan Jenkkijuoksija pyyhälsi ohitsemme shortseissa (!). Reitti oli hyvässä kunnossa ja jonkin verran oli sellaista retkeilymeininkiä kun ei ollut hirveä kiire minnekään. Oulankaa edeltävää rollaattoribaanaa hölkkäiltiin rennosti. Paine oli hellittänyt kun lumi ei ollut enää este läpäisylle. Nautimme polku-ultrailun tunnelmasta. Hetken nautiskelimme kosken kuohuista ja väsyneenä väitin tulleeni sen kumiveneellä aikoinaan (sekoitin tietty Jyrävään).
     
    Kammoksuin välillä että tämä koko höskä pitäisi vielä palata takaisinpäin. Kaamea ajatus joka oli pakko tappaa heti mielestä. Itselläni oli keuhkoissa selvästi joku alkava pöpö enkä pystynyt syvähengittämään kunnolla. Se huolestutti hieman. Olinko tulossa sairaaksi kesken kisan? Yskiminen sattui keuhkoihin ihan kunnolla. Nämä limat irtosivat matkan jälkeen yöllä kunnon hikoilun kera otettuani kunnon särkylääkepommin. Tällä välillä alkoi kotikatsomoista tulla ensimmäisiä tekstareita ja kännykkä piippaili rohkaisevasti silloin tällöin. Vaikka en tietysi kaikkea jaksanut lukeamaan niin mieltä lämmitti! Otimme itsestämme myös jonkun hassutteluvideon siellä könkäänpenkalla.
     
    Oulanka-Hautajärvi
    Hyvävoimaisina saavuimme Oulankaan ja saimme upeaa huoltoa Gepardilta joka tuntui olevan monistettuna reitillä. Kaveri oli aina paikalla kun saavuimme huoltoon. Kunniamaininta erityisesti uudesta kuumasta juomasta joka sisälsi vettä sekä vihreän kuulan. Innovaatio. Teepussi lisättiin sitten kun ihmeteltiin että ei tässä tee maistu J Lähdimme kohti Hautajärveä hieman lämmintä vaatetta lisättynä ja kuivien sukkien kera. Oli tulossa pakkasyö ja siihen piti valmistautua hyvin. Aurinko laskeutui mutta pimeää ei tullut missään vaiheessa joten kirkkaana yönä lamppua ei tarvinnut repusta kaivaa. Pari kertaa pysähdyttiin huoltamaan. Pasi sai jostain haavan sormeensä ja sitä teippailtiin rauhassa. Tällä välillä on alussa ja lopussa helpohkoa juostavaa ja sitten on kilometrikaupalla juurakkoa ja märkää jossa piti hyppiä ja väistellä etteivät juuri vaihdetut kamat menisi heti läpimäriksi. Kyllä ne menivät. Ensimmäinen rakko varpaassa ilmoitti olemassaolostaan. Itselläni reissun ensimmäiset vaikeat kohdat tulivat tässä ja kamut saivat kuulla hiljaista noitumista säännöllisin väliajoin. Sori. Reilu 10km ennen Hautajärveä vastaan tuli ensin Juuso ja sitten Vmaksi keskittyneen näköisenä ja pikku hiljaa muitakin hyvävoimaisina. Muutamat kilometrit ennen Hautajärveä hölkkäiltiin taas kun maasto oli helpompaa. Uusi vuorokausi oli jo vaihtunut ja Hautajärvelle saavuimme hieman reilussa 14 tunnissa suunnitellusti. Vastaanotto oli upea ja eteen tuotiin ensin puuroa hillolla ja sitten vielä panini/pizza- viritelmää ja kokista. Kyllä kelpasi. Itse en saanut ihan samaa määrää kamaa alas kuin matkakumppanit. Lisää merinovillaa päälle koska nyt olimme lähdössä yön kylmimpään selkään. Vaihdoin myös MS2t ATR Challengeriin. En ole varma kannattiko koska rakko-ongelma räjähti paluumatkalla. Huollossa oli muutakin porukkaa mm. Nimim. ”Helppoheikki” joka saapui sinne hieman meidän jälkeen. Katseltiin pallukoita skriinillä ja tehtiin vähän kisa-analyysiä. Tavoite oli jatkaa matkaa klo 03.00 ja lähtöaika taisi olla 02.58. Läpäisyyn oli siis aikaa ruhtinaalliset 21 tuntia. All systems green!
     
    Hautajärvi-Oulanka
    Pakkanen oli jäädyttänyt märkiä kohtia ja juurakoita ja Antilla oli ongelmia kenkävalinnan kanssa. Itse olin yht äkkiä kuin uudesti syntynyt ja oli melkoinen halu lähteä vaan päästelemään mutta menimme porukassa fiksusti rauhassa. Vastaan tuli vielä jonkin verran porukkaa ja rohkaistiin kaikkia mm. lämpimän puuron lupauksella. Kun palasimme Sallasta Kuusamon puolelle metsässä olevan alikulun läpi, totesin vain että kiitos ja näkemiin ja koskaan en tule enää takaisin. Ei siinä Sallassa ja Lapin läänissä toki mitään vikaa ole. Muutama kilometri ennen Oulankaa aloin olemaan henkisesti sillä tasolla että tästä kärsimyksestä on pakko päästä vaan äkkiä pois. Otin repusta sauvat ja pahoittelin matkakumppaneille että mun on kiristettävä vauhtia että kestän olla siellä. Sovittiin että nähdään Oulangan huollossa.
     
    Oulanka-Juuma
    Oulangan huollossa vielä kerran energiatäydennykset reppuun ja sukkien vaihto. Paikalla oli meitä useampi tyyppi ja jenkkikaveria lukuunottamatta kaikki olivat ihan suht kunnossa (itsestäni en osaa toki sanoa). Seth oli näemmä tullut kisan maaliin ja ansaitsee minulta ihan järkyttävän respektin sen jälkeen kun makasi Oulangassa vällyjen alla teltassa horkassa. Kyselin siinä lähtiessä muiden menohaluja mutta lähdin itse jatkamaan yksikseni matkaan pääosin hitaasti hölkäten. Tiesin että Oulangasta pystyy muutaman kilsan juoksemaan ja sitten ei enää paljoa juostaisi ja homma meni juuri niin. Ajankuluksi yksin mennessäni laskeskelin milloin 80km ja 53km kärki minut ohittaisi. Jossain vaiheessa sieltä tulivatkin Ruokolainen ja kisan toinen upean kevyellä askeleella ja aika isolla erolla seuraaviin. Myöhemmin sitten H Ansio paineli ohitse ja olin todella iloinen kun väsynyt surkimus sai kannustusta TrailTourin kärkimieheltä ohituksessa. Tällä välillä alkoi sitten oma alamäkeni ja jälkikäteen voi arvailla että nestettä ja erityisesti energiaa olisi varmasti pitänyt puskea vaan enemmän alas. Geelit menivät vielä mutta yksi kpl tunnissa tuntui jo vaikealta. Irtokarkkeja oli paljon ja niitä palaa myös paljon kotiin. Jälleen kerran opittiin. Jäin nojailemaan yhdessä nousussa puuhun selkä edellä hetkeksi. Kun ponnistin itseni eteenpäin liikkeelle horjahdin ja tajusin että takana olisi ollut useamman metrin pudotus, joten ei se kovin fiksu paikka nojailuun ollut. Pikku hiljaa aloin myös törmäilemään muihin 160km tyyppeihin. Ainakin Ari ja Minkiönkylän mahdin mies jäivät mieleen ja mitään puhumatta mentiin pätkiä yhdessä. Välillä joku meni ohi ja pian taas kohdattiin. Huumori oli itselläni todella vähissä kun ensimmäisten tuntien aikana puhuin varmaan liikaakin. Kun saavuimme 31km ja 160km risteyskohtaan Herra Vähäaho/80km (johon tässä törmäsimme- kiitti tsempeistä. Olin kuulemma ollut ”aika tiloissa”) sanoi että 31km eka erä on ihan kohta tulossa ja riippusillan ylityksestä tulee todella vaikeaa jos siihen ruuhkaan satumme. Tulimme sillalle sitten puolisen minuuttia ennen tuota porukkaa ja pääsimme rauhassa yli. Hetken päästä M Ballini (?) istuskeli rauhassa kokista juomassa kannon nokassa ja olisi ystävällisesti tarjonnut vähistään minulle mutta enhän mä raskinut ottaa. Tästä eteenpäin aika moni lyhyempien matkojen ohittaja jaksoi kannustaa meitä raahustajia. Kiitos!!! Yritin alussa antaa hieman tilaa mutta jossain vaiheessa oli vaan pakko todeta että takanatulijoilla on enemmän energiaa enkä voi tuhlata sitä väistelyyn vaan ohi pääsee ilmoittamalla (tästä voisi tehdä jonkun polkujuoksuetiketin kisojen sääntöhin – kohtelias ilmoitus että tulen vasemmalta/oikealta, mutta en tiedä oppivatko kaikki suomalaiset ikinä puhumaan). Kahta nuorta naista lukuunottamatta kukaan ei tosin takanani tuskaillut. Toivottavasti pääsivät onnellisesti maaliin.
     
    Lapsuuden luokkakaveri Huotarin Sanna (53km) tuli jossain vaiheessa ohitse ennen Juumaa ja sainpa siitä kannustuksesta iloa! Räsäsen Kimmo (80km) pysähtyi kävelemään ja juttelemaan zombin kanssa ja tsemppaamaan ”kun ei tässä itsellä mikään kiire ole”. Mahtava ihminen (ja paras etunimi J)! Kiitos! Juuma ei meinannut saapua millään. Olin ihan loppu enkä pysynyt enää niillä helpoilla pätkillä kuin sauvakävelemään. Muutama sata metriä ennen Juumaa huomasin että Ballinin Marco oli ollut takanani ja esittäydyttiin. Kajjjaanista molemmat. Minä aikoinaan ja hän nykyään. Mukava ja positiivinen mies kerta kaikkiaan! Juuman huollossa oli kova hässäkkä mutta sain järjestäjiltä ihan henkkoht apua mikä olikin aika pakollista. Ihminen on tuossa kohdassa jo niin väsynyt että sekamelskassa ei enää selviä. Tarkoituksena oli ollut kaivaa vielä yhdet vaihtosukat repusta mutta en vaan jaksanut. Ajattelin että rakot ovat jo niin järkyttävät että kipua ei voi enää siirtää. Toisaalta  tavoitteeseen eli läpäisyyn oli vielä paljon aikaa. Puhelin soi mutta en ehtinyt vastata. Onneksi törmäsin juuri sen jälkeen kaveriin Päiviin jolle vaimoni oli soittanut seuraavaksi ja hän antoi puhelimen kouraan. Itkien sopersin rouvalle puhelimeen että kyl mä selviän. Olin kuulemma ollut todella heikon näköinen ja apua oli tarjolla mutta totesin että pakko vaan mennä eteenpäin.
     
    Juuma-Konttainen
    Tästä välistä minulla on ehdottomasti reissun hatarimmat muistikuvat. Pitkospuilla päätin aina yrittää jotain juoksuntapaista ja muuten etenin sauvoilla. Laskeskelin kilsavauhteja ja mahdollista maaliinsaapumisaikaa silloin kun pää toimi. 4km/h. 5km/h. Tuskaisen hidasta. Vilkuilin kelloa. Nyt jos menen puoli tuntia niin olen edennyt 2km. Minuutit eivät edenneet. 15km ennen maalia alkoivat sitten ne lumiosuudet. Ei paljon naurattanut. Polku oli tallautunut kapeaksi mutta kuljettavaksi. Joitakin upottavia kohtia oli joissa pääsi raikastamaan rakot jääkylmällä vedellä. Antin vaimon (31km) ääni kuului jossain vaiheessa takaa. Todella ihanaa oli nähdä tuttu joka jaksoi kantaa huolta energiastani ja voinnistani. Kiitos! Otin harha-askeleen ja kaaduin hankeen. Nousin ylös ja löin ohimoni puussa olevaan oksantynkään. Tuli vähän verta. Onneksi ei osunut silmään. Oli varmaan melkoisen koomista tötöilyä ulkopuolisen silmissä. Matkan edetessä en nähnyt enää mitään muuta kuin lumista polkua ja kun se katkesi johonkin suohon tai mutalammikkoon, yritin jotenkin väistellä mutta eihän sillä mitään väliä enää ollut. Kerran istahdin kannonnokkaan syömään karkkia auringossa ja kukas muu kuin VP Larivaara (80km) tuli iloisesti tsempaten paikalle! Kiitti! Kumpuvaaran ja Konttaisen nousut edessä nähdessäni, ne saivat jo etukäteen mielen hämärtymään mutta ihmeellisesti kuitenkin taistelin jotenkin aina itseni ylös ja alas. Aika monelle kysyjälle ja tsemppaajalle sanoin että älkää koskaan yrittäkö tätä matkaa. Toisaalta pikku hiljaa alkoi realisoitumaan, että minä tulen selviämään tästä! Reidet olivat hyvässä kunnossa eivätkä nousut tuoneet muuta tuskaa kuin sauvoihin nojailua ja lepoa säännöllisin väliajoin. Nälkä kaiveli jo kunnolla kun kiinteää ruokaa ei ollut tullut vuorokauden aikana riittävästi syötyä. Konttaisen huollossa taisin syödä banaania. Juomia en enää ottanut kun edellistäkin oli jäljellä. Huono homma enkä ollut varmasti juonut riittävästi. Jossain vaiheessa satoi luntakin. Välillä paistoi aurinko lämpimästi. Huppu päähän, huppu pois tapahtui monta kertaa.
     
    Konttainen-Ruka
    Tämä on oikea Grande Finale tuskaiselle reissulle. Nousut ja laskut on varmasti käyty jo niin monta kertaa raporteissa läpi joten ei niistä sen enempää. Yllättävän hyvin kuitenkin pääsin mäkiä hitaasti ylös ja ajatus siitä että TULEN PÄÄSEMÄÄN TÄMÄN LÄPI hiipi mieleen yhä useammin. Toisaalta ajattelin että voihan sen jalkansa taittaa vielä niissä vaikessa laskuissa pari kilometriä ennen maalia ja tulin tietysti todella varman päälle. Valtavaaralla taisin ottaa yhden liikutusvideonkin itsestäni sopertaen jotain maaliinpääsystä. Kun hyppyrimäen nousu oli selätetty ja loppu maaliin oli alamäkeä, aloin jälleen juoksemaan ja 500m ennen maalia tapasin taas Minkiönkylän mahdin. Kysyin että mennäänkö yhdessä etiketin mukaisesti maaliin. Niin sovittiin ja hölkättiin punaista mattoa pitkin kuin kuninkaat upeassa kannustuksessa maaliviivan yli. Tipahdin maahan ja otin pienet liikutukset. Minä tein sen. KooVee Ikola (80km) kyseli seuraavana päivänä että suosittelenko reissua ultraajalle. Rehellisesti sanottuna en suosittele, mutta jos haluaa omia rajojaan testata niin tämä on kyllä hyvä vaihtoehto siihen. Ville-Guru tuli välittämään ja onnittelemaan kun teltassa pistelin kanakeittoa. Kiitos! NUTSit ja moni muu auttoivat ja onnittelivat. Kiitos! Sain dropbagit (kiitos Päivi!) ja poistuin niin nopeasti kuin pystyin kohti lämmintä suihkua. Horkka alkoi hississä ja tärisin kuin mandoliini peittojen alla. Jalkojen yleiskivistys alkoi ja kasvoi niin sietämättömäksi, että oli pakko siirtyä särkylääkkeisiin. Keuhkojen tulehdus (?) irtosi lopulta karmealla köhimisellä ja hikoilin tunnin ihan järkyttävästi horkan vastapainoksi. Mikä lie juttu ollut. Finisher-olut jäi suosiolla sunnuntaille.
     
    Lopuksi
    Kiitos vaimolleni ja perheelle tämän harrastuksen sietämisestä ja tuesta! Onneksi liikunta on koko perheen juttu! Kiitos äiteelle! Suuret kiitokset Antille ja Pasille juoksuseurasta! Olette mainioita tyyppejä ja toivottavasti ajattelette samalla tavalla minusta vaikka aika alastomia tunteiden suhteen reissussa ollaan. Antille erityiskiitos valtavasta määrästä kokemusta ja henkistä tukea minun suuntaani. On etuoikeus tuntea sinut ja vaimosi! Kiitos vielä kerran Jari Tompolle valmennuksesta jolla on alettu hioa  noviisia keski-ikäistä ultraharrastelijaa entistä vaatimampiin reissuihin! Kiitos NUTS ja kaikki jotka olitte järjestämässä. Koukuttavaa kamaa teetätte! Suurella todennäköisyydellä unohdin tässä mainita muitakin ihmisiä mutta kiitos teillekin! Onnittelut sijoittuneille, läpäisijöille ja tsemppiä niille joita ei onnistanut tällä kertaa!
     
    Kunnioitan suuresti joka ikistä ihmistä joka tuon pisimmän matkan on ikinä läpäissyt missä tahansa ajassa. Matka on äärimmäisen vaativa ja läpäisy vaatii fyysisen kunnon sekä onnenkin (loukkaantumiset / paikkojen kestäminen) lisäksi valtavan määrän halua tulla maaliin. Tietysti päätä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän on sitä fyysistä kuntoa. Muutaman lyhyemmän ultran kokeneena tämä oli se ehdottomasti vaativin tähän mennessä. Koen että jokaisessa tapahtumassa opin lisää ja ainakin kolme selvää parannuskohtaa tuli tästä reissusta ja aika perusvirheitä tuli tällä kertaa tehtyä. DNF sarake näyttää edelleen kuitenkin nollaa ja pyrin tietysti pitämään asian näin mahdollisimman pitkään. Seuraavat viikot kohti YPH134km tapahtumaa vaatinevat kyllä erityistä huolellisuutta!
      
     Alussa (Onevision)
     
     
     

     
     Maalissa (Ville Tuure)
     
     
     
     
     
×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy