Jump to content
Juoksufoorumi.fi


Uolevi

Jäsenet
  • Content Count

    2 555
  • Liittyi

  • Last visited

Community Reputation

220 Excellent

Recent Profile Visitors

The recent visitors block is disabled and is not being shown to other users.

  1. Ihmisen osa on tuttu, olen lukenut kirjan. Elokuvaa en ole nähnyt. Taas pitää katsoa elokuva. HP Björkman on erittäin hyvä, aina. Ikitiehän sijoittui Ylen kriitikoille tekemässä kyselyssä kärkikymmenikköön. En pysty kommentoimaan sen enempää Ikitietä kuin Ylen tekemän kyselyn tuloksiakaan, sillä en ole nähnyt kuin pienen osan viime vuosikymmenen kotimaisista elokuvista; vielä vähemmän olen nähnyt ulkomaisia elokuvia. Yhden isoksi kokemani aukon onnistuin paikkaamaan. Katsoin nimittäin He ovat paenneet, se on JP Valkeapään ohjaama elokuva. Innoton euron hintaisten tuotteiden pläräily voi johtaa tällaiseenkin. Valkeapää on niitä ohjaajia joista on povattu Aki Kaurismäen seuraajaa: ohjaajaa (auteur) joka nousee maailmallakin tunnetuksi nimeksi. He ovat paenneet on hänen toinen pitkä elokuva, ensimmäinen on Muukalainen jonka olen nähnyt. Uusin, äärimmäisen suitsutettu elokuva kulkee nimellä Koirat eivät käytä housuja. Sitä en ole nähnyt. Muukalainen on vahvoin kuvin etenevä isä-poika-elokuva joka muistuttaa Zvjagintsevin esikoiselokuvaa. Ero on siinä, että Muukalaisessa poikia on yksi ja isä on vankilassa, ja on siinä muukalainenkin. En jaksanut innostua Muukalaisesta. He ovat paenneet on road movie joka starttaa koulukodista. Jo alkukuva (musiikki on vihlovaa), ensin punaisten huulien välistä tupruaa hentoa savua ja sitten näkyy osumia saanut nuori mies, viitoittaa tietä. Tekijöiden tarjoama matka ei ole retkikeittimessä valmistetun purkkihernekeiton makuinen. He ovat paenneet on värikylläinen ja moniaineksinen. Tyttö on varastanut kaupasta ja saanut vartijan peräänsä. Jäteastian kantta nostetaan ja tyttö nousee jäteastiasta. Katsoja ei tietenkään tiedä että tyttö on pujahtanut jäteastiaan. Hauskaa? En tiedä, mutta toimii. Nuori mies änkyttää. Hän ei todellakaan saa suustaan ulos mitään ymmärrettävää. Tähän kannattaa pysähtyä. Mietittäessä kiinnittymistä elokuvaan tämä pieneltä tuntuva seikka, änkytys, on nimittäin tärkeä. He ovat paenneet ei tietenkään pyri rakentumaan puheen ja repliikkien sisällön varaan, ja rajoitteen, änkytyksen voi ajatella paitsi selittävän elokuvan toisen päähenkilön käyttäytymistä myös perustelevan elokuvan käyttämät keinot joilla kuvataan kokemusta ja tunnetiloja. Toisen päähenkilön rajoitteen tehtävänä on siis ennen kaikkea perustella elokuvan tapahtumia ja kerrontaan liittyviä keinoja. Mutta kun ruodin katsomiskokemustani, änkytystä sisältävät kohtaukset osoittautuvat ylittämättömiksi: ne ovat jääneet mieleen ja tuntuu, että ne olivat ratkaisevan tärkeitä katsomiskokemuksen muodostumisessa - siinä, kiinnittyikö elokuvan toiseen päähenkilöön ja samalla tietysti koko elokuvaan. Jollekin toiselle koukkuna, syväsukelluksena, sellaisena yksityiskohtana joka jättää lähtemättömän jäljen voivat toimia vaikka ne puoli-ihmiset, tyttö ja nuori mies, jotka ovat alasti ja saaneet ylleen eläimen karvoituksen. Entä jos nuori mies olisi puhumaton? Koska kyseessä on siviilipalvelusikäinen eli nuori, ratkaisu luultavasti toimisi. Mutta parempi näin: nuori mies yrittää sanoa, muttei pysty. Entä jos henkilö olisi vanhempi, aikuisikäinen? Tällöin kyseessä olisi vaikenija. Tiedätte, Suuri Vaikenija. Jaksatteko niitä, innostutteko? Minä en. Elokuvaa kannattaa verrata Hymyilevään miehen, niin huomataan sen epäkohta. Hymyilevässä miehessä kekkerit, haastattelut, kuvattavana oleminen muodostavat alueen, jossa ei voi olla - "alue" on eräänlainen epämukavuusalue. Paenneissa taas alue on yhteiskunta, siis kaikkien ihmisten muodostama yhteisö. Hymyilevässä miehessä alue rajataan, kaupunki ei ole vihamielinen, ainoastaan jotkin lohkot siellä. Paenneissa rajaamista ei tehdä. Siinä on tasan yksi mukava aikuinen. Elvis joka luukuttaa autossaan Dingoa. Ihan hauska heppu, mutta koska kaikki muut aikuiset väritetään ilkeiksi, kriittinen katsoja alkaa lukea elokuvan väitettä niin että vika on yhteiskunnassa, ei nuorissa. Tytön vanhempien - jotka tulkintani mukaan kärsivät masennuksesta, mielenterveysongelmasta - mukaan tuominen avaa totta kai mahdollisuuden tulkita elokuvaa niin, että vika on tytössä, tai tytön vanhemmissa, tai molemmissa, tytössä ja vanhemmissa. Tytössä on synnynnäinen vika, siksi hän ei sopeudu. Vanhemmissa on niin ikään synnynnäinen vika, siksi kasvatus on epäonnistunut. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää kaltereita. Ja onko tyttö syy vanhempien murheelliseen olemukseen? Vanhemmat nimittäin vaikuttavat varakkailta. Varakkaat ovat kai yleensä onnellisia. Pysähdytään taas. Varakkaat ovat onnellisia, se on päivänselvä asia. Mutta ihmetytti se, että tyttö löytää vanhempansa hienosta lukaalista, kun on ensin käynyt etsimässä näitä kerrostalosta. Tytön tavarat on kannettu hienon lukaalin kellariin. Lottovoitto? Tuskin. Tytön mummon, joka makaa sairaalassa tai jossakin hoitokodissa, kasvot seinään päin, takaraivo tyttöön päin, asunto? En osta tätäkään vaihtoehtoa. Nuoret elokuvassa tietysti matkaa taittavat, heidän tuulilasin läpi asioita tarkastellaan. Mutta se miten elokuva kaiken jälkeen päättyy, pieni koppi keskellä erämaata, risuja kannetaan ja fasaania kuskataan, nostaa turhan vahvasti esiin yhden tulkintamahdollisuuden. Sen että elokuva on yhteiskuntavastainen. Sen sijaan patsastelu tilaisuuksissa, vetimet niskassa seisoskelu ja hymyileminen kameralle kun joku kuvaa, vastauksien antaminen toimittajien idioottimaisiin kysymyksiin ei sovi kenenkään ruumille ja mielelle. Se on saunomista vaatteet päällä. Odottaa vain, että pääsee kävelemään tyyneen veteen. Hymyilevä mies ei pääty näin. Se päättyy satamaan.
  2. Kun napsautan linkkiä, ensimmäisenä silmiin osuu Komisario Palmun erehdys. Katson sitä viisi minuuttia. Erittäin hienoa elokuvakerrontaa. Iso osa Kassilan elokuvista arvostetaan varmaan vieläkin erittäin korkealla. Aikoinaan Kassilan elokuvat olivat varmaan vieläkin merkityksellisempiä kuin tänään, niin köykäisiä ja turhanpäiväisiä melkein kaikki muut sen ajan kotimaiset elokuvat olivat. Monet Kassilan elokuvat perustuvat kirjaan. Kassila haukkuikin sitten myöhempinä aikoina nykyelokuvien käsikirjoituksia. Hän tarjosi varmasti monia ratkaisuja, yksi oli se että elokuvaa kannattaa lähteä tekemään kirjasta. Totta. Käsikirjoitus on erittäin tarkeä. Mutta ei kirja mikään ratkaisu ole. Mainitsin aiemmin Tapani Maskulan, ja kirjan, johon on kerätty Maskulan tekemiä arvosteluja. Kirjan esipuheessa tai jälkisanoissa - ei ole kirja käden ulottuvilla - Maskula mainitsee, että elokuvat tallentavat tekohetkensä elämää eli vaikka kaupunkia. Myös Peter von Bagh on puhunut tästä. On lukematon määrä elokuvia, joista voi sanoa, että ne ovat huonoja elokuvia, mutta jotka ovat arvokkaita siksi, että niihin on tallentunut jotakin siitä ajasta, jolloin ne on tehty. (On tietysti selvää että kaikkiin elokuviin on tallentunut jotain siitä ajasta, jolloin ne on tehty.) Komisarion Palmun erehdys on täynnä mieleenpainuvia näyttelijöitä. Mainitsen yhden. Jussi Jurkka. Kassilan ohjaama elokuva Punainen viiva. Jussi Jurkka.
  3. Eläkeläinen Mäkelä on kirjoittanut retkestään tilastojen maailmassa. Kolumni löytyy täältä. Siinä ei kehuta henkilö Mäkelää. Kolumni on kantapääisku niitten varpaille, jotka eivät halua nähdä Suomi-yleisurheilussa mitään hyvää. Tilastollinen puoli on kolumnissa vahvinta, ja tilastot osoittavat, että (suunnan)muutos on mahdollista. 00-luvulla naiset yleisurheilivat heikosti, kun taas 10-luku on ollut erittäin vahva. Mäkelä on siis ahkeroinut "kaikkien aikojen tilaston" parissa. Ja varmaan huomasitkin, 10-lukua on vielä vuosi jäljellä. Voiko se, mikä tapahtui naisten yleisurheilussa, tapahtua miesten yleisurheilussa? Radat, jalkineet, fysioterapia, lääketiede, valmennus kehittyvät; samoin tietysti dopingtestaus. Pitää muistaa, että ikäluokat eivät ole samankokoisia. Ei ole kauhean järkevää vertailla eri vuosikymmeniä. Kysyn, saako miesten kaikkien aikojen tilasto uutta väriä, uusia nimiä. Yksi poiminta Mäkelän kolumnista. 70-luku ja naisten yleisurheilu. Silloin naiset tehtailivat äärimmäisen kovia tuloksia mutta taso ei ollut laaja.
  4. Erittäin kova tulos. Olen pitänyt Vattulaista ennen kaikkea ratajuoksijana. Maastossa ei ainakaan kulje koskaan. Vattulainenhan kokeili maratonia, ja Tokio oli varmaan mielessä, mutta se juna meni jo. https://www.yleisurheilu.fi/uutinen/vattulainen-pinkoi-ennatysvauhtia-pariisissa/
  5. On pakko heittää vielä pari kommenttia Hymyilevästä miehestä sillä se valittiin vuosikymmenen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Katsoin sen uudestaan. Toista katsomiskertaa ei välttämättä tarvita, sillä elokuvan sanottava aukeaa aika helposti, eikä tämä ole moite. Tärkeä tekijä tässä on elokuvan rakenteellinen idea, toisto. Alussahan maailma tulee väliin auton muodossa. Kun pitää päästä naisen luokse, auto ei meinaa käynnistyä. Sitten se ei käynnisty ollenkaan. Ei hätää, päähenkilö ja nainen hyppäävät (saman) pyörän selkään. Ihanaa. Kun puolivälin kohdalla, ehkä hiukan sen jälkeen, päähenkilö tarttuu puhelimeen, jokainen tietää että nyt ei tilata maksullista naista - joka piristäisi tylsää ja pitkäveteistä urheilijaelämää. Tällainen yllätyksettömyys voisi tietysti johtaa haukkuihinkin, mutta ei tämän elokuvan kohdalla. Tämä elokuva ei kestäisi tällaista yllätystä, siitä tulisi löysä ja tasapainoton. Yksi turha polku siinä kuitenkin on. Se on se, kun pistäydytään Linnanmäellä. Tädit molskahtavat altaaseen, ja myöhemmin päähenkilö käy vilkaisemassa tätiä joka nyyhkii ja irrottaa peruukin päästään. Linnanmäki-kohtaukset olisi voitu jättää pois, elokuvasta olisi tullut tiukempi. Tilalle olisi voitu tyrkätä niitä sponsoreiden illallisia. Päähenkilö ei varmaan viihdy missään mutta ei ainakaan niissä tilaisuuksissa. Linnanmäki-kohtaukset ovat turhia siksikin että ne eivät syvennä päähenkilön kuvaa. Nimenomaan päähenkilön sisäinen kamppailu jota ihan varmasti elokuvassa halutaan tuoda esiin, ei välity. Se, että nainen toteaa päähenkilölle, kun päähenkilö on paennut kaupungista, että jokainenhan jotain miettii, kun päähenkilö seisoo pölkkynä, ei riitä perustelemaan päähenkilön paperinukkemaisuutta. Kasvoja totta kai näytetään ja ilmeitä näkyy, mutta tämä ei riitä. Jotain olisi pitänyt keksiä lisää. Kun päähenkilö pakenee junalla naisen luokse, kuvataan kaukaa kuinka päähenkilö nukkuu röhnöttäen pöydällä. Elämä tietysti väsyttää, urheilijaelämä erityisesti. Mutta nyt on väärä paikka levätä. Erityisen mielenkiintoista oli seurata päähenkilöä, kun tämä, manageri-valmentaja ja pari ipanaa vierailevat isojen kihojen luona kartanossa. Hiljaisuus ja rankkasade vuorottelevat. Hienosti tehty. Mutta kun päähenkilö ja yksi kihoista seisovat eteisessä, koko jakso lässähtää. Se on sellainen jakso jossa auto karauttaa pihaan ja manageri häippäsee anelemaan rahaa, takapenkillä lasten keskellä istuvan päähenkilön ääni kyllä kuuluu mutta päähenkilö on kaukana, ja tästä sitten kohta päähenkilö on sisällä pylvään takana kuuntelemassa kun kihot ja manageri keskustelevat, ja sitten seisoskellaan eteisessä; ja jonka aikana ollaan päähenkilössä kiinni mutta ei kuitenkaan. Päähenkilö on kuullut kihon sanovan että Mäkihän on kommunisti, mutta tämä ei motivoi mitään, sillä tähän kommunistiasiaan ei (elokuvassa) enää palata. Sen sijaan päähenkilö selittää myöhemmin naiselle että minulta odotetaan niin paljon, entä jos epäonnistun. Se, että vierailu kartanolla on ollut ahdistava, voidaan lukea siitä, että kun päähenkilö on päässyt pois kartanolta, hän tarttuu puhelimeen. Sen jälkeen päähenkilö näkee näyteikkunassa kuvan jossa hän seisoo vieraan naisen kanssa mainostamassa pukua. Päähenkilö häippäsee rakkaansa luokse. Ja aiemmin, illallisilla, ennen kuin päähenkilö tarttuu puhelimeen, hän näkee kankaalla rakkaansa (kuvaa dokumentista).
  6. Jos Hymyilevän miehen keskeisin henkilö on pelkkä tyyppihahmo, joka käyttää ne vuorosanat, jotka kotimaisen rakkauselokuvan päähenkilön kuuluu käyttää ja joka tekee ne liikkeet ja eleet, joita on nähty kotimaisissa rakkauselokuvissa jo ihan liikakin, Kuin raivo härkä repii päähenkilönsä rinnan ja varmaan vatsankin auki ja tuo valkokankaalle (tai siis televisioruutuun) miehen joka on lihaa ja verta. Se on tutkielma miehestä joka turvautuu väkivaltaan kehässä ja sen ulkopuolella. Nyrkkeilyelokuva se ei ole, mikäli nyrkkeily ymmärretään niin kuin yleensä, että se on urheilulaji eikä esimerkiksi tapa kommunikoida naisten, sukulaisten ja maailman kanssa. Elokuvan yksi heikkous on mielestäni se, että se mistä kaikki on alkanut, eli lapsuus, sivuutetaan kokonaan. Tarina jatkuu ikään kuin väärään suuntaan. Kun elokuvan vaikuttavimmat jaksot ja kohtaukset osuvat siihen vaiheeseen, kun LaMotta ei ole vielä lihonut, loppupuoli tuntuu jopa vähän turhalta. Myönnän että tässä kuuluu hiukan vasemmistolainen ääni. Haluamme tietää, miksi miehestä tuli tuollainen. Emmekä vain halua tietää vaan tiedämme. Siitä tuli sellainen siksi että yhteiskunta oli sellainen. Elokuvan komein jakso alkaa, kun LaMotta virittää telkkaria ja juttelee veljensä kanssa, ja päättyy, kun LaMotta pieksee veljensä. Vaimon ehtii piestä siinä välissä. Toinen on elokuvan viimeinen nyrkkeilyottelu jossa LaMotta anelee nyrkiniskuja naamaansa. Se kohta, jossa LaMotta ensin pyytää ja lopulta saa nyrkiniskuja naamaansa, on kyllä koominenkin. Mutta tämäpä (tämäkään) ei ole nyrkkeilyelokuva. Siihen pujotettuna se kohta on paikkansa löytänyt. En avaa mistä siinä on kyse. Kuin raivo härkä on äijäelokuva. Siinä kun on ne gangsteritkin. Yhtä väkivaltainen henkilö seikkailee Lars von Trierin elokuvassa The House That Jack Built. Suuren suosikkini viimeisin työ ei ole yhtään sen enempää sarjamurhaajaelokuva kuin Scorsesen ohjaus on nyrkkeilyelokuva. Se on omakuva, ohjaajan testamentti, tai vitsi. Päähenkilö, Jack nimeltään, ampuu metsästystornista lapsia, mitä on tietenkin vaikea katsoa. Elokuvassa filosofoidaan muun muassa tikku-ukkojen avulla ja ennen tätä, kun päähenkilö ampuu lapset, selitetään kuin pikkulapselle jotakin eläinten perhekäyttäytymisestä. Kun väkivalta on kuvattu piinallisen tarkasti ja hyvin ja kun filosofointi ja asioiden pyörittely on ala-astetasoista ja kökköä, syntyy häiritsevä ristiriita. Tanskalainenhan käyttää musiikkia monesti niin että kun näytetään kauheita asioita musiikki on kaunista. Elokuvan lopussa, kun päähenkilön taival alkaa olla ohi, katsojalle näytetään kerrassaan hienoja kuvia, jotka eivät tietenkään ole oikein mitään, kun niitä katsoo kotikatsomossa, joka on kovin vaatimaton. Ennen tätä maalauksellista jaksoa kamera kulkee monesti lähellä henkilöitä ja tilat ovat ahtaita, auto, asuntovaunu ja pieniä huoneita. Päähenkilö on neuroottinen, kärsii pakkoneurooseista. Tätä kautta päähenkilö tulee lähemmäksi katsojaa, inhimillistyy olennoksi, joka ei ole vain kylmä tappaja, kone. Kun päähenkilö poistuu näyttämöltä, ei vielä lopullisesti sillä elokuva ei pääty tähän kohtaan, katsoja ei huikkaa että tervemenoa, vaan se poistumisen hetki on koskettava. Näin, vaikka kaikki on ollut ja on siinä niin groteskia. Näiden kahden lisäksi katsoin kolme Zvjagintsevin elokuvaa. Yle Areenassa oli ohjaajan koko tuotanto. Leviathan oli jo tuttu, jätin sen väliin, ja lisäksi pisimmän elokuvan, joka ei oikeastaan tuntunut kovin kiinnostavalta. Ohjaaja haluaa selvästi tuoda lasten kautta esiin viestiään. Elokuvissa on lapsia. Ja ohjaajalla on viesti. Tarkoitan nyt sellaista yhteiskunnallista viestiä. Jokaisella kai jokin viesti on. Esikoiselokuva tosin on Tarkovskilta vaikutteita saanut hämärä tarina (Tarkovski ei kyllä ole kovinkaan tuttu). Mies ilmestyy yllättäen kahden pojan elämään ja lähtee poikien kanssa retkelle, määränpäänä mystinen saari. Mies on siis poikien isä. Eikä ilmeisesti osaa kommunikoida muulla tavalla kuin käskyttämällä sotilaallisesti. En tiedä. Omituisesti tehty henkilö. Huono näyttelijä, huono henkilöohjaus, tai käsikirjoituksessa on puutteita. Molemmat pojatkin tuntuivat aluksi epäluontevilta, mutta kun elokuvan viimeiset minuutit pyörivät, teki mieli sanoa, että elokuva on hyvä. Jelanakin oli pieni pettymys. Henkilöt jäivät etäisiksi. Sama ongelma kuin katsoessani Hymyilevää miestä. En jaksanut välittää mitä henkilöille tapahtuu. Zvjagintsevin elokuvat ovat vähän tällaisia. Tämän elokuvan kohdalla kävi kuitenkin niin että elokuva tuntui alusta loppuun valjulta. Jos kohta on sanottava että loppu paketoi elokuvan niin että valju on väärä sana kuvaamaan elokuvaa. Rakkautta vailla jakautuu kahteen osaan. Ensin avioeroa tekevät vanhemmat riitelevät, paneskelevat uusien kumppanien kanssa ja vilkuilevat kämmenen kokoista ruutua. Sitten poika katoaa. Elokuvan toinen tunti etsitään poikaa. Viranomaiset eivät tietenkään tee mitään, mutta niin sotilaallinen oli se kansalaisten muodostama etsintäpartio, että piti ihmetellä, halutaanko nyt sanoa jotain. Elokuvan melkeinpä viimeinen kuva on sellainen että nainen juoksee juoksumatolla, yllään Venäjän tunnuksin koristeltu verryttelypuku. Hieno lukaali, parveke, juoksumatto siis parvekkeella. Talvi. Nainen pysähtyy ja katsoo kameraan. Sen jälkeen näytetään viereistä katua ja puuhun kiinnitetty kadonnut-ilmoitus. Sitten näytetään puun oksiin, ei sama puu, takertunut sellainen muovinen varoitusnauha jota voidaan käyttää vaikka silloin kun pitää eristää jokin alue. Aivan elokuvan alussakin nauha näkyy. Poika nappaa sen, ilmeisesti saman puun juurelta. Sillä, onko puu sama vai ei, ei ole varmaan väliä. Puu ei ole varmaankaan oleellinen elokuvaa tulkittaessa. Ei, vaikka elokuvassa metsässä liikutaankin. Zvjagintsevin elokuvat ovat hitaita ja jylhiä, karujakin. Sellaisia joista suomalaiset ehkä pitävät.
  7. https://www.yleisurheilu.fi/uutinen/suomesta-tokion-olympiamaratonille-ja-pariisin-em-kilpailuiden-puolimaratonille/ Ehkä Richardsson juoksee esteiden lisäksi 10000 metriä.
  8. Viisi naismaratoonaria, joilla on mahdollisuus olympiapaikkaan. Näin sanoo Rami Virlander. https://www.yleisurheilu.fi/uutinen/suomesta-tokion-olympiamaratonille-ja-pariisin-em-kilpailuiden-puolimaratonille/ Naisten sarjassa tilanne taitaa olla nyt 5-3. Maratoonarit kirivät. Voitto tuli molemmissa sarjoissa. Hyvä. Suunta on ylöspäin.
  9. Siis mitä tarkoitat? Suomessahan on sotatraumoja, ja on sanottu että sotatraumat voivat elää kolme neljä sukupolvea, ja sitten sota on kärsitty ja elämä jatkuu niin kuin sotaa ei olisi ollutkaan. Eli vaikka ahdistus voi siirtyä sukupolvelta toiselle. Vai tarkoitatko että värvättäessä terroristeja muistutetaan ristiretkistä ja perustellaan niillä iskut kohteisiin? Jos jälkimmäisestä on kyse, ennemmin kai kannattaa viitata vallitsevaan tilanteeseen, eli länsimaiden aiheuttamaan uhkaan, kuin ristiretkiin, kun halutaan porukkaa jengiin. Ja propagandassa ison pahan paikan saa kaiketi Yhdysvallat, ei Eurooppa. Eurooppalaisia yhdysvaltalaisetkin tietysti tavallaan ovat.
  10. Mielenkiintoinen kysymys on, mitä rotua ja ennen kaikkea minkälaisia tyyppejä nämä naiset ovat. Yritin selvittää asiaa ja selvisi, että siellä on sekä kantasuomalaisia että niitä, jotka eivät ole kantasuomalaisia. Kantasuomalaisella tarkoitetaan kaiketi henkiloä, jonka esi-isä on taistellut talvisodassa. Mutta ovatko ne naiset vaarallisia? Kanava-lehdessä oli mielenkiintoinen ja aivan varmasti lennokas artikkeli. Tekijä oli Osmo Pekonen. Oikeistolainen, mikä ei tarkoita muuta kuin sitä, että hän on oikeistolainen. Oikeistolaisellakin voi olla painavaa sanottavaa, sellaista mitä kannattaa mietiskellä. Pekonen oli lukenut tunisialaisyntyisen mutta Ranskassa työskentelevän professorin kirjaa ja kuunnellut miehen kommentointia. Koska lehti eli Pekosen artikkeli sattuu olemaan aivan tässä vieressäni, voin jakaa siitä muutaman kohdan. Artikkelissa ei mainita Suomea tai "suomalainen" kertaakaan. Ruotsalainen Marilyn Nevalainen mainitaan. Se siis pureutuu Ranskaan. Mutta - kuten sanoin, artikkeli on lennokas - se yrittää tyrkyttää meille suomalaisillekin totuutta asiasta. Huomautan, että en kuulu Kanava-lehden tilaajiin, vaikka setäikäinen jo olenkin. Se on tilaajalahja, ja on myönnettävä, että kun on tilaajalahjan aika, valitsen aina Kanava-lehden. Se on ihan hyvä lehti. Pekosen artikkeli löytyy numerosta 3/2019. Jälkimäisessä leikkeleessä puhutaan siis naisjihadisteista. Artikkelissa tehdään se osuva huomio, että tänä päivänä ei kannata ryhtyä feministiksi, jos haluaa kapinoida vanhempiaan vastaan, koska äiti on luultavasti feministi. Siksi toisenlainen ismi houkuttelee. Pekonen haluaa kuitenkin kysyä, "ovatko jihadin morsiamet jossain mielessä feministejä". En tiedä. Mutta en kaipaa Suomeen sotureita, sotaa. Ja tiedän että minä ja muut vasemmistolaiset emme tarvitse apujoukkoja ulkopuolelta.
  11. Uolevi

    Jalkapallon EM 2020

    Tavallaan vaikea lohko kun Venäjä ja Tanska pääsevät pelaamaan kotikentällä ja Belgia on hurjan kova. Tähtipelaajia vilisevä Belgia voi kyllä olla pikkuisen väsynyt kesäkuussa; tähtinippujen liike on monesti ollut hiukan jähmeää ja halutonta arvokisoissa. Koska ei tarvitse päästä lohkossa kahden parhaan joukkoon, niin nyt puhutaan enemmän siitä, että pystyy ronkkimaan pisteen sieltä, toisen täältä. Toki lähtökohta on se, että voitto pitää napata, jos jatkokierroksille haluaa.
  12. Missä tuon alueen maratoonarit käyvät juoksemassa maratoninsa? Sehän on selvää että monelle suomalaiselle vaikkapa Berliini on helpomman matkan päässä kuin Joutseno.
×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy