Jump to content
Juoksufoorumi.fi



Uolevi

Jäsenet
  • Content Count

    2 539
  • Liittyi

  • Last visited

Community Reputation

216 Excellent

Recent Profile Visitors

The recent visitors block is disabled and is not being shown to other users.

  1. Uolevi

    Jalkapallon EM 2020

    Kaipaisi perusteluja väite, jonka mukaan Suomi on lätkä- ja hiihtomaa. Yritetään nyt muistaa, että Suomessakin jalkapallo on jääkiekkoa huomattavasti isompi laji, jos mittarina käytetään lisenssipelaajien määrää (jalkapallo 140 000, jääkiekko 70 000). Aika hyvin kansa löysi vastaanottimien ääreen seuraamaan Liechtenstein-ottelua. Hipsteritkin pukeutuivat Suomi-kaulaliinoihin.
  2. Uolevi

    Jalkapallon EM 2020

    Onko liikaa pyydetty, että katsottaisiin mikä tilanne on nyt? Kymmenen lohkoa, joista jokaisesta menee kaksi joukkuetta kisoihin. Suomi menee kisoihin. Kuinka monta joukkuetta osallistuu karsintoihin?
  3. Uolevi

    Jalkapallon EM 2020

    Meitä suomalaisia, jotka olemme tottuneet siihen, että hiihtostadionille kävellään kiltisti jonossa, kilpailua katsotaan rivissä seisten, ja kun hiihdot on hiihdetty, kävellään pois jonomuodostelmassa, ihmetyttää kovin norjalaisten touhu. Osaatko kertoa, miksi vuonomaalaiset käyttäytyvät näin alkukantaisesti? https://www.is.fi/maastohiihto/art-2000005599696.html
  4. Rocky-elokuva ei ole sellainen kuin muistin. Se on parempi. Niin on pakko sanoa nyt, kun olen katsonut sen. Jokainen katsomiskerta poikkeaa tietysti edellisestä ja seuraavasta, elokuva on aina eri, kun sitä katsoo uudestaan, siitä löytää uusia puolia, ja niin edelleen, mutta tällaisesta ei ole kyse nyt. Tuolloin tukena oli Maskulan tekemä arvio joka ei ole nyt tässä. Se on siellä missä kirjakin, eli kirjastossa, tai jossakin muualla. Arvio on niin lyhyt ja niin ison osan siitä haukkaa sappi, joka on vuotanut Maskulasta, että elokuvaa siitä ei löydy. Se ei mahdu siihen. Katsoin elokuvan, käärin hihat, jaoin tähdet. Rocky on kahden tähden elokuva. Enempää ei tipu. Nyt annettu tähti saattaa seuraavan katsomiskerran aikana pudota kuin tähti taivaalta aamun sarastaessa. Kaksi tähteä (yhden tähden sijaan) voi hyvinkin selittyä sitä kautta, että elokuva on vanha. Vanhan elokuvan katsominen voi tuntua siltä kuin istuisi takkatulen ääressä. Riippumatta lajityypistä, kauhu, scifi, sarjatuli, jutustelu jossakin väsyneessä kartanossa, se saattaa rauhoittaa. Ja ehkäpä on vielä korostettava, että ei minkälainen tahansa vanha elokuva, vaan vanha värielokuva. Mustavalko- tai mykkäelokuva ei välttämättä tyynnytä katsojaa. Rocky-elokuva on sentimentaalinen, rautalankaa on käytetty rekka-autollinen. Tähtisadetta vähentää lisäksi elokuvan loppu. Ei tietenkään mikään yksittäinen vasen, osuma, tai Adrian-huuto vaan se, että kaikki mitä on kylvetty pitkin elokuvaa murskaantuu iskujenvaihdon aikana - eikä elokuvaa pelasta edes halaus. Katsottiinpa sitä draama- tai urheiluelokuvana, niin loppu vie siitä ilman ja se pörisee lattialle kuin ilmapallo. Koska vilkaisen sitä jäljempänä kuin se olisi urheiluelokuva, kerron nyt, miten siitä olisi saatu parempi draamaelokuva. Se on draama-, ei urheiluelokuva. Toisella tavalla rakennettu loppu olisi tuonut siihen uskottavaa ihmiskuvausta. Päähenkilö makaa sängyssä ottelun aattona ja kertoo tavoitteen. Tavoitteen toteutuessa hän on vihdoinkin muutakin kuin hampuusi kadunkulmassa. Kun katujen tallaaja on sitten jotenkin pystyssä vielä viimeisen erän jälkeenkin, ensimmäisenä mielessä on nainen. Epäuskottavaa. Vai pitääkö se että ottelu unohtuu saman tien ja katse alkaa etsiä naista tulkita niin että päähenkilö on nyt täyttänyt miehen saappaat ja kelpaa naiselle? En tiedä. Aika lailla rehvakkaasti päähenkilö vikittelee samaa naista elokuvan alussa. Toinen on ujo, toinen ei. Sillä, että ottelussa kaikki iskut menevät perille, ei ole mitään väliä nyt. Tätä elokuvan ilmiselvää ongelmaa käsitellään myöhemmin. Mutta jos on juuri tapellut viisitoista erää raskaansarjan maailmanmestaria vastaan, ei huuda naisen nimeä, oli nainen kuinka rakas tahansa. Uskottavampaan ihmiskuvaukseen olisi päästy, jos päähenkilölle olisi suotu levollinen, rauhallinen hetki rakkaimman henkilön, eli itsensä, kanssa. Elokuvan nimeäminen urheiluelokuvaksi on aavistuksen hankalaa, siksi en sitä tee. Minkälainen elokuva urheiluelokuva on, mitä siinä täytyy olla jotta se on urheiluelokuva, miten urheiluelokuva eroaa elokuvasta jossa on urheilijoita, jossa urheilu on vahvasti mukana? Sivuutan vaikeat kysymykset ja totean, että jokainen elokuva, jossa urheillaan, on ehdotus urheiluelokuvaksi. Tekijöiden on tietysti täytynyt tehdä juuri urheiluelokuva. Jos tekijöiden tavoitteena ei ole ollut urheiluelokuva mutta loputuloksena on urheiluelokuva, he ovat epäonnistuneet. Elokuva tuskin on kovin hyvä. Katsotaanpa Rocky-elokuvaa. Elokuva käynnistyy nyrkkeilyottelulla. Iskuja tarjotaan, niitä otetaan vastaan. Ei mitään ihmeellistä. Ottelijat nuolevat haavoja pukuhuoneessa, jonne pölähtää promoottori, joka jakaa rahat ja sanoo että lääkäri tulee kohta. Kuin ohimennen kerrotaan, että laji on raju. Lääkärin jälkeen seuraava ammattikunta on nimittäin pappi. Sitten on jo vitsit vähissä. Urheiluelokuvassa on ilman muuta tuotava esiin lajin ydin. Nyrkkeily ei ole kestävyysurheilua vaan rajua urheilua. Rocky istuu baarissa ja kuvaruutu rahisee. Kun Creed puhuu, mieleen tulee Paavo Nurmi, joka sanoi vanhoilla päivillään, että taide ja tiede ovat arvokkaita, urheilu on turhaa. Pojat, älkää urheilko. Tämä on tietysti totta. Maailmanmestari puhuu taas. Sentimentaalinen kansa, Creed sanoo tarkoittaen amerikkalaisia. Creed olisi voinut puhua yhtä hyvin suomalaisista. Urheilu, jos mikä, tietysti vastaa tähän huutoon. Siksi se on suosittua. Nyrkkeilymaailmassa selibaatti on osa valmistautumista kilpailuun eli otteluun. Naisen tilalle tulee vastustaja. Rocky torjuu jyrkästi Adrianin lähentelyn. Elokuvassa kohtaukset ovat kuitenkin oudosti niin, että ensin on tämä pääparin yhteenotto ja vasta sen jälkeen siirrytään salille, jossa valmentaja kehottaa pysymään erossa eläinkaupan naisesta. Miksi kohtaukset on pistetty tähän järjestykseen? Jälkimmäinen kohtaus alkaa lupaavasti. Säkkiä hakataan; valmentaja näkee puutteita Rockyn jalkatyöskentelyssä. Naru kiinnitetään jalkoihin. Samassa paikalla on kaksi nimikirjoituksen pyytäjää (jotka ovat hiipineet saliin heti kohtauksen alussa). Valmentaja karjuu nimikirjoituksen pyytäjät pois ja heti perään totuuksia naisista. Sitten Rocky suuntaakin kohti kotia, ja siellä nainen odottaakin. Miksi tuhotaan lupaavasti alkanut kohtaus? Siksi että harjoittelukuvauksia käytetään tarinankerronnan välineenä, ne kertovat tarinaa. Mutta tarina ei ole urheilutarina vaan se toinen tarina. Nyrkkeily on äärimmäisen vaativa laji, on osattava nyrkkeillä, on harjoiteltava kovaa. Elokuvassa ei syvennytä ollenkaan tähän. Elokuvassahan on musiikkivideo. Urheilijan ja valmentajan suhteen käsitteleminen on tärkeää. Urheiluelokuvassa on käsiteltävä urheilijan ja valmentajan suhdetta. En oikein tiedä, ottaako elokuva haasteen vastaan. Ehkä ei, koska se ei ole urheiluelokuva. Vaikka Suomessa, varsinkin yleisurheilun puolella, korostetaan että valmentaja on olemassa urheilijaa varten, totuus lienee, että valmentaja valmentaa saadakseen jotain. Jotta valmentaja saisi muutakin kuin tyhjää, urheilijan on sitouduttava tehtävään. Elokuvassa on oivallus. Vaikka en ole ihan varma, mikä pistää Rockyn hakkaamaan ruhoa kylmiössä, pistän sen, että ruhoa hakataan - siinä ja myöhemmin - tyytyväisenä merkille. Urheilijat ja valmentajat ovat aina keksineet omituisia ja hassujakin kunnonkohotuskeinoja. Oivalluksesta ei ikävä kyllä voida puhua, kun elokuva ilmoittaa nyrkkeilyn olevan showta. On se sitäkin. Monelle laji-ihmiselle ja fanille se on jotakin elämää suurempaa. Maailmanmestarin ja Rockyn välinen ottelu on katastrofi. Kun iso viritetty mies lyö, iskut ovat niin painavia että kohde on hyvin pian pelkkä rätti. Yliampuva ottelu voisi tietysti olla kritiikki nyrkkeilyä kohtaan joka on äärimmäisen brutaali laji ja näin ollen epäsopiva ihan jokaiselle ihmisyksilölle. Mutta sitten pitää kysyä vihjaako elokuva tähän suuntaan. Kuten on käynyt ilmi, elokuvassa tuodaan esiin lajin väkivaltaisuus, sitä ei suositella, tyhmien laji, mutta mielestäni ottelun tarkoitus on vain saattaa elokuva loppuun. Se on tökerösti ja mielikuvituksettomasti tehty. Jotta ottelu voisi olla tiukka puheenvuoro nyrkkeilyä vastaan, mojovien iskujen pitäisi pudottaa nyrkkeilijä kanveesiin. Näin ei käy. Nyrkkeilijä on ottelun jälkeen erittäin toimintakykyinen. Ihmeellinen urheilija. Minä kun saavutan tavoitteen, polvistun ja suutelen juoksurataa. Se on minun hetkeni.
  5. IAAF:n peliliike mahdollistaa paremman työn laadun. Ongelmana on ollut muun muassa se, että jänikset juoksevat ihan liian kovaa vauhtia. Jänikset eivät siis juokse sitä vauhtia mitä on sovittu, ja tätä esiintyy isoissa kansainvälisissä kisoissakin. Jänis karkaa juoksijoilta. Sellaisesta jäniksestä ei ole mitään hyötyä. Niin ikään vähenevät tilanteet, jotka juoksijat kokevat erityisen hankaliksi. Jänis sammuu kuin tuikku. Jänis hyytyy jo kilometrin kohdalla. Oli puhetta että jänis vetää porukkaa (tai juoksijaa) ainakin neljä kierrosta. Valojäniksen ansiosta jänis pystyy pitämään yllä tiettyä vauhtia helpommin ja jaksaa pitemmälle. Juoksijakin on yhä enemmän koneen osa. Autourheilijasta on voinut sanoa aina, että se on koneen osa, yksi osanen kiituria joka kiertää rataa tai möyrii ralliteillä. Juoksijaa voi tänä päivänä kuvata samoin sanoin. Juoksija on siis auto. Väliaikojen saattaminen urheilijan ulottuville on sekin urheilijan avustamista. Entä sykemittarit ja muut mittarit jotka ovat korvaamaton apu urheilijalle tämän tavoitellessa kilpailussa parasta mahdollista lopputulosta?
  6. Uolevi

    Ooppera

    Seuraava osa, Valkyyria, on loppuunmyyty. En osaa sanoa miten peruutuspaikoista napataan kiinni. Elokuu on kenties se kuukausi jolloin myydään lippuja viimeisiin osiin. Pääseekö jokin ääni sopraanoa korkeammalle? Yhtä korkealle ilmeisesti pääsee mutta ei korkeammalle. Itse asiassa kiinnostuneilla tarjotaan ooppera jossa on mezzosopraano. Syyssonaatti kutsuu kansaa viihtymään. Ensimmäinen esitys on marraskuun puolivälissä. Syyssonaatti perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan jota en ole nähnyt. Ei ainakaan tunnu tutulta sen enempää elokuvan nimi kuin elokuvan tarina. Aika monta Bergmanin elokuvaa olen nähnyt, eikä mikään niistä ole koskaan tuntunut lainkaan tärkeältä. Mutta ehkä juuri siksi, että ooppera perustuu elokuvaan jota ei ole nähnyt, kannattaa hankkia lippu. Lipun hankkimisen jälkeen tai siinä vaiheessa, kun vakavasti harkitsee lipun hankkimista, ei näet ole kummoinenkaan tehtävä löytää perusteluja sille, että ryhtyy katsomaan elokuvaa. Elokuvan kyllä saa käsiinsä. Tai sitten perustelut elokuvan katsomatta jättämiseen löytyvät äärimmäisen helposti. Näin joka tapauksessa kiihdytin itseäni taannoin, huomattuani Thomas Bernhardin Vanhojen mestarien löytäneen teatterin lavalle. Hankin saman tien liput, kun niitä tuli myyntiin uusiin esityksiin, ja päätin, että luen kirjan. Olin niin monta Bernhardin kirjaa aloittanut, ja yhtä monta hänen kirjaa olin jättänyt kesken. Bernhard on loistava kirjailija. Vyörytys, teksti pyörii ilman kappalejakoja, tarttuu. Samalla teksti työntää luotaan. En jotenkin jaksa lukea niitä kirjoja. Eikä Vanhojen mestarienkaan viimeinen sivu ole vielä kääntynyt. Teatteriesitys sen sijaan loppui liian nopeasti. Se oli HAMissa. Tuolit kannettiin kolmen korokkeen ympärille. Kolme tunnettua näyttelijää puhuivat reilun tunnin.
  7. Mitä muuta kuin terveyttä, elinvoimaa, energisyyttä suositut some-päivitykset ja kuvat, jotka keräävät kannustavaa kommentointia, hehkuvat. Kärsimystä, raastoa - rakkaalla lapsella on monta nimeä - tihkuvat some-päivitykset ja kuvat eivät edes flirttaile itsetuhoisuuden kanssa vaan tyrkyttävät elämänfilosofiaa jossa itsensä rääkkäminen on välttämätön matkakumppani matkustettaessa kohti henkistä ja fyysistä tasapainoa. Terveyttä ei pidä ymmärtää kapeasti vain kolestroliarvoina ja painoindekseinä. Etkä sinäkään sitä niin ymmärrä. Metsä on vaarallinen paikka varsinkin jos siellä juoksee. Nilkka voi pyörähtää ja oksa voi osua silmiin.
  8. Tuossahan on kolme statusjuttua. Maraton, New York ja elämys. Elämyskin on luksustuote. Statustahan on sellainen mikä ei ole kaikkien ulottuvilla, mihin kaikilla ei ole pääsy. Maraton on kova reissu, kaikki eivät suoriudu siitä. New York on kalliin matkan päässä. Kaikilla ei ole varaa matkustaa sinne. Mutta entä elämys? Elämys on sillä tavalla hankala tapaus, että sitä, onko elämys todellinen, ei voi selvittää. Se ei ole konkreettinen kuten on käynti New Yorkissa tai maratonin läpäiseminen. Se on subjektiivinen kokemus. Siksi pitäisikin ajatella niin, että nimenomaan elämyksen tavoittelu on luksusta. Joku ilmoittaa juosseensa maratonin New Yorkissa, ja lisää, että se oli elämys. Kaikki uskovat, että se oli elämys. Henkilö saa kolme pistettä. Maraton, New York ja elämys. Toinen maratoonari ilmoittaa lähtevänsä New Yorkiin, ja ilmoittaa syyksi, että haluaa kokea elämyksen. Se on elämys, kuuluu kuoron reaktio. Voiko marjastus lähimetsässä olla elämys? Voi varmaan, jos sitä harrastaa kerran vuodessa. Vuorokauden mittainen juoksusuoritus sanoitetaan elämykseksi, vaikka se on ennen kaikkea poskettoman kova fyysinen rääkki. Ihminen toimii näin. Piste, jonka saa kun ilmoittaa reissun olleen elämys, poimitaan.
  9. Pari vuotta sitten professorikaksikko toi julki havaintonsa. Tänä päivänä johtajan kuuluu näyttää ajokoiralta. Asiaa kysyttiin sitten muutamalta huippujohtajalta, jotka tietysti kiistivät sen, että liikuntaharrastuksen tarkoitus on jokin ulkonäköön liittyvä. Oma arvioni on, että ajokoiramainen ulkonäkö on tänä päivänä tavoiteltava asia siinä kuin Marimekon tai Stockmannin ekopuuvillainen kangaskassi. Ajokoiramainen ulkonäkö ja notkeat kehon liikkeet viestivät kantajastaan samaa kuin kangaskassi. Tällä henkilöllä asiat ovat oikealla tolalla. Harrastus voi olla niin kiinteä ja niin merkittävä osa elämää, ettei sitä osaa nähdä muuna kuin tuollaisena hetkellistä hyvinvointia tuottavana toimintana. Sen äänen äärelle, joka käskee liikkumaan, kannattaa joskus pysähtyä. Saattaa paljastua että oman vaativan äänen lisäksi mukana on melkoinen joukko muita ääniä, elämän varrella kohdattuja ihmisiä ja kaikenlaisia ihannetyyppejä, jotka pauhaavat ja vaativat. Muutos taulukossa johon on kerätty suomalaisten suorittamat maratonit on joka tapauksessa niin merkittävä, ja varsinkin kun se on paikallinen ilmiö, eli vain Suomessa määrä on romahtanut, että jotenkin sitä on selitettävä, ja mielellään jotenkin muutoin kuin vain hokemalla niitä perinteisiä selityksiä. Voi totta kai sanoa että ihmiset etsivät tänä päivänä elämyksiä mutta heti perään pitää lisätä että elämysten hakeminen lisää statusta. Vuorimaa on ihan varmasti oikeassa mainitessaan, että juoksutapahtumien osallistujamäärät ovat nousseet. Siksi pitää kysyä, mistä johtuu, että hölkkätapahtumien osallistujamäärät ovat romahtaneet. Selitykseksi tuskin kelpaa, että juoksutapahtumia on niin paljon, että perinteisiin, jo vuosikymmeniä juoksukartalla olleisiin tapahtumiin ei riitä väkeä. Hölkkätapahtumat ovat juuri polkujuoksuja. Tuntuu kummalliselta että polkujuoksusta innostunut väki ei hakeudu sunnuntaipäivisin tapahtumien keskipisteinä toimiville hiihtomajoille. Selityksen löytääkseen ei tarvitse olla ruudinkeksijä. Se löytyy kuin hyllyltä ottaisi: polku. Sitä kuin kangaskassia heilutellen kuljetaan sinne tänne, eteenpäin. Ilosanomaa levittäen. Polkujuoksun suosion kasvu tarkoittaa totta kai sitä, että toisesta päästä lähtee porukkaa pois. Jotkut lopettavat lajin harrastamisen. Kun kaikki harrastavat lajia, laji ei ole enää mitään. Yhtä totta on, että harrastajamäärän kasvun myötä lajin painoarvo niin juoksu-, liikunta- kuin urheiluyhteisössä kasvaa, kuin myös yhteiskunnassa. Tämä muutos ei voi olla vaikuttamatta niihin, joiden tossu ei liiku maantiellä niin vinhaan, siihen miten harrastusasioitaan miettivät. (Hölkkätapahtumien osallistujamäärat alkoivat laskea jyrkästi jo ennen polkujuoksubuumia. Siksi selitys, että tapahtumia on niin paljon, ei kelpaa. Eikä kelpaa myöskään selitys, että polkujuoksu vei osanottajat hölkkätapahtumilta.)
  10. Ylen jutun tärkein kohta on tämä: Aika iso muutos todella lyhyessä ajassa. Luvuissa ovat siis ymmärtääkseni mukana nekin, jotka ovat juosseet maratoninsa ulkomailla. Maraton muuttui muutamassa vuodessa tylsäksi lajiksi?
  11. Ylen jutussa Vuorimaa tähdentää, että kestävyysliikunnan harrastaminen on lisääntynyt ja myös tapahtumiin osallistutaan enemmän kuin aiemmin. Ja näin on: paitsi kestävyysliikunta myös kaikenlainen muu liikunta on erittäin suosittua. Ylipäänsä terveyttä edistävät asiat ovat pop ja in. Hesarin päätoimittajan mukaan suolen toimintaa koskevat jutut kiinnostavat. Ihmisiä kiinnostaa oman hyvinvoinnin parantaminen. Kokonaisvaltainen hyvinvointi on tämän päivän juttu. Edellinen piti kirjoittaa tuohon siksi, että ymmärretään, minkälainen Suomi on tänään. Sitten varsinaiseen asiaan. Osasin arvata, että viestini ei ihan aukea. En tiedä, aukeaako nytkään. En siis tarkoittanut sitä, että maratonin suorittamisen jälkeen jäätäisiin sohvalle loikoilemaan ja nauttimaan saavutuksesta. Ihminen ei toimi näin siksi, että yhteisö ei arvosta sellaista, joka heittäytyy sohvalle makoilemaan. Riippumatta siitä, oliko maratonilla tehty kova tulos, vai vain köpötelty reitti läpi, tuomio on jyrkkä. Ylös sohvalta, jos haluat saada yhteisön hyväksynnän. Suomi on näin katsottuna tänä päivänä aika ankara paikka. Kuitenkin on myös niin - ja tämän juonteen voi jo tuosta ylempää haistaa - että armoton rehkiminen jonkin juoksu- tai penkkipunnerrustuloksen eteen saatetaan katsoa järjettömäksi, hölmöläismäiseksi puuhaksi. Moiselle toiminnalle voi olla vaikea löytää yhteiskunnallista perustelua. Toimistotuolilla jököttävän yhteisön ei ole vaikea hyväksyä sitä joka tyytyy irrottamaan hanurinsa tuolista vain silloin tällöin. Hyvin toimeentulevilla ihmisillä on varaa matkustaa ja pistää rahaa muuhunkin. Jokavuotinen autoilu Joutsenon maratonin parkkipaikalle voi tuntua köyhäilyltä. Se, joka napsaisee maratonennätyksestään minuutin tai kaksi pois Joutsenon nopealla reitillä, ei valttämättä ole sen suurempi sankari kuin se, joka taas kerran on valloittanut jonkin suurkaupunkimaratonin. Monet voimat työntävät ihmistä milloin minnekin. Usein myös Kolin kansallismaisemaan.
  12. Ylen jutussa ei ikävä kyllä tuoda esiin tärkeintä maratonien osallistujakatoa selittävää tekijää. Se on tässä ketjussa muutaman kerran mainittu ihmisten statushakuisuus. Kolin puskat tai eläintarha jonkin tapahtuman reitillä tuskin on riittävän kokoinen kiihoke houkuttelemaan ensimmäistäkään ihmistä kuluttamaan tossujensa pohjia. Asioiden sanomatta jättäminen on totta kai joskus perusteltua, varsinkin kun halutaan rakentaa hyvää henkeä ja uskoa parempaan huomiseen. Osallistujakadon selittäminen ohuesti ihmisten tarpeella hakea elämyksiä voi (tässäkin tapauksessa) kuitenkin pikemminkin haitata oikeiden ratkaisujen löytymistä kuin varsinaisesti edistää niiden löytymistä. Elämys ei edes synny yksistään ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta - puskat, eläintarha, vellova yleisömeri reitin varrella - vaan rakentuu monimutkaisemman vyyhdin kautta. Ja toiseksi, miksi pitää puhua elämyksestä - voisi yhtä hyvin sanoa että ihmiset etsivät stressinpoistajaa.
  13. Uolevi

    Ooppera

    Reininkulta säilyy Areenassa. Tähän väliin sopi visiitti Kansallisoopperassa. Teos oli Die tote stadt - Kuollut kaupunki. Paikka oli permannolla. Kun seurasi tekstitystä, piti kääntää päätä asentoon joka ei ollut mukava. Toisaalta: pysyi neste sisällä kun nenä osoitti kohti kattoa. Olin nimittäin flunssassa. Ei sellainen tauti joka vetää jalat alta, mutta tauti kuitenkin. Kun katsoi ja kuunteli Reininkultaa, mietti, onko kakkuloissa vikaa ja korvissa vaikkua. Nyt kysyi, kannattaako istua kököttää tässä, kun kohina korvien välissä aiheuttaa levottomuutta. Kannatti käydä. Reininkullan laulajien äänet jäivät puolimatkaan - siltä tuntui. Eivät liidelleet sinne missä istuin. Nyt oli toisin. Naisääni, sopraano, kirkui niin että kattokruunut helisivät. Varsinkin toinen erä, jakso kahden väliajan välissä, oli kovaääninen. Mietin, onko se taitavaa laulamista. Vai taitamatonta. Voi olla, että laulaja veti hyvin, niin kuului laulaa. Päähenkilö, Paul, oli hankalassa paikassa. Vaimo oli kuollut, ja virta oli pysähtynyt. Päästin päähäni ilkeän ajatuksen: Mika Pohjonen on erittäin hyvä henkilö tähän paikkaan. Pohjonen liikkui kömpelösti. En osaa arvioida laulajien laulusuorituksia, en nyt, en koskaan. En osaa sanoa mitään musiikkiasioista. Kuuntelen sujuvasti. Kysyn, missä on ooppera, jossa basso on pääosassa. Ei ainakaan Kansallisoopperassa. Jos Ring on suurin, Die tote stadt on helmi. Erityisesti se, että lavastusta ja ohjausta oli kehuttu, pakotti lähtemään Kansallisoopperaan. Ring on maraton. Die tote stadt on välipala. Kirjoitettiin, että se on elokuvamusiikkia. Kyllä. Pidin. Muutaman kerran oopperan taika oli läsnä. Musiikki ja lava ja se, mitä lavalla tapahtui, olivat yhtä. Kouraisi. Niin päästäänkin pääasiaan. Eli siihen, miksi oopperaa pitää tukea. Miksi korkeakulttuuria pitää tukea. Ihmettelen niitä, jotka intoilevat suosikkibiiseistään ja ovat samaan aikaan vetämässä rahat oopperalta. Ei järkevä ihminen vaadi sitäkään, että autourheilu on lopetettava. Autourheilu pelastaa ihmishenkiä. Kilpa-autojen kehitystyö parantaa liikenneturvallisuutta. Korkeakulttuurikin valuu alaspäin. Parempia (tavallisia) autoja ja parempaa populaarimusiikkia.
  14. Sallitaan doping. Otetaan kaikki keinot käyttöön. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin.
  15. Baregalla oli mielessä jokin muu kuin voitto. Eugene
×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy