KTz

Peiponen oli viime kesänä suomalaisen kestävyysjuoksun valonpilkahdus, ja ratakymppi liikahtikin 31:42.9h toukokuussa (lisäksi maantiekympin SE 31:59). Olympiaedustus kaatui vammoihin.

Olen nyt karsinyt selkakivuista 14kk ja jalkojen hermovaivoista siita lahtien, kun taytin 22. Mulle selkarankalaakari sanoi tiistaina, etta juoksu ja muut rasittavat lajit pitaisi unohtaa kokonaan. Sanoi, ettei magneettikuvissa edes nay mitaan niin pahaa, etta kannattaisi leikata. Vaadin kuitenkin uusia kuvia, joten ne otetaan ensi viikolla. Olen kaynyt fysioterapiassa 35 kertaa vuodessa, mutta tuloksetta.

En enää edes kunnolla muista, mistä silloin tarkkaan ottaen puhuttiin, mutta muistan, että puhuttiin. Olisi kiva keksiä, mistä kaikki nämä vaivat tulevat. Keväällä 2014 olin hyvässä hapessa ja pystyin tekemään yli 100 kilometrin viikkoja useamman putkeen, vaikka en ollut ikinä ennen niitä tehnyt. Parhaimmalla mätin 143km ilman fyysisiä ongelmia. Ajauduin vahingossa ylikuntoon, mutta jalat ja selkä kestivät. Nyt sitten ei kestä edes lyhyitä lenkkejä.

Tuskinpa se selkä lopullisesti on rikki. Mullakin alkoi vasen ulkoreisi kipuilla heinäkuussa 2014, mikä jatkui aina vuoteen 2015 asti. Puolen vuoden jälkeen pystyin tekemään yli 50km viikkoja. Sitten selkä meni jatkuvasti pahemmaksi ja päädyin magneettikuviin, joista löytyi välilevyn pullistuma, joka painoi/painaa hermoa. Selällä ei voinut tehdä juuri mitään neljään kuukauteen, mutta sitten se taas pikku hiljaa alkoi kestää kevyttä soutelua ja juoksua (joskin mulla alkoi jonkinlainen ITBS vaivata samalla). Tein fysioterapiaa viikoittain, tai useammin, maaliskuun lopulta kesäkuun puoliväliin ja sitten taas elokuun lopusta tähän päivään (jatkuen edelleen), joten vahvistavia harjoitteita on tullut tehtyä pakara-lantio-keskivartaloalueelle enemmän kuin lääkäri määräsi. Juoksin juuri maratonin ilman harjoittelua, eikä selkä vaivannut matkalla, joskin ITBS vaivasi. Edelleen pitkät istumiset ovat kuitenkin myrkkyä, ja niiden jälkeen selkä kipuilee. Eilen tuli istuttua 14 tuntia, joten nyt on taas vähän jäykkyyttä ilmassa.

Kiitos, sarvipoikanen. Tavoite on päästä takaisin samaan terveydentilaan kuin kuusi vuotta sitten. Silloin ei ollut mitään vaivoja, ja kahdeksassa kuukaudessa kympin tulos putosikin yli 40 minuutista tuohon nykyiseen ennätykseen. Oon ollut lähellä samaa kuntoa kaksi kertaa, mutta en ole ehtinyt käydä kisoissa osoittamassa sitä (kevättalvella 2014 sekä 2015). Saattaa olla hyvä päätös sulle jättää maraton välistä. Mulle se ei oikeastaan ollut vaihtoehto, kun siihen oli uponnut jo $600, joten päätin vain edetä sen läpi. Jälkiseuraamuksena polvi tuli yhtä kipeäksi kuin ensimmäisellä viikolla juostuani kympin kisan. Nyt se alkaa olla kuitenkin jo selvästi parempi. Toivotaan, että tulevina vuosina vähintään 2:40 paukkuu molemmilta.

Kiitokset, SaSa, sk ja ZeroDiesel!

Eilen sunnuntaina oli vuorossa New Yorkin maraton. En ollut kisasta kovinkaan innoissani, sillä olen ollut loukkaantunut helmikuun lopusta asti. Välilevynpullistuma vaivasi nelisen kuukautta, ja heti sen jälkeen iski ITBS, joka on nyt vaivannut toiset neljä kuukautta. En tunnu pääsevän siitä millään eroon. Tukilihaksia on pyritty vahvistamaan, foam rollingia on tehty ja tulehduskipulääkettä on mennyt todella paljon. Akupunktiotakin on tehty reippaat kymmenen kertaa. Lähtökohdista huolimatta lähdin mukaan, sillä maratonin väliinjättö olisi tuntunut tyhmältä. Harjoittelu Viime talvena treenasin hyvin kohti NYC-puolikasta ja olin varmasti alle 1.17-kunnossa. Juoksin puolikkaan 1.25.55, vaikka selkä meni pahaksi 6km paikkeilla. Tämän jälkeen en tehnyt juuri mitään kuukauteen. Huhtikuussa tein muutaman kerran vesijuoksua ja aloitin fysioterapian, joten sain edes jotain ajanvietettä. Toukokuusta syyskuun loppuun tein enemmän ja enemmän vesijuoksua fysioterapian pysyessä rinnalla koko ajan. Yritin hiukan juoksuakin toukokuun lopussa, mutta huonolla menestyksellä. Heinäkuun alussa selkä kesti juoksua, joten menin pururadalle hakemaan kuntoa. Kolmen päivän kuluttua ITBS iski aivan yllättäen ja se meni pahaksi nopeasti (en tiennyt, että se oli ITBS ennen lokakuun puoltaväliä). Elokuussa kokeilin juoksua pari kertaa matolla, mutta aina kipu kasvoi 1-3km jälkeen. Syyskuun lopussa ja lokakuun alussa sain juostua hiukan enemmän akupunktion ansiosta, mutta kivuliasta se oli silti. Niinpä otin jälleen kahden viikon tauon yrittäen rasittaa jalkoja niin vähän kuin mahdollista, mutta pystyin sentään soutamaan ilman isompia kipuja (mikä on iso saavutus selän takia). Juoksin kahdeksan maratonia edeltävän kuukauden aikana 143 kilometriä, pisimmän lenkin ollessa alle 10km: huhtikuu: 0km (soutu: -, vesijuoksu: 2h15min) toukokuu: 13km (s: 5km, vj: 9h40min) kesäkuu: 24km (s: 9km, vj:7h40min) heinäkuu: 19km (s: 26km, vj: 14h40min) elokuu: 4km (s: 73km, vj: 21h5min) syyskuu: 31km (s:34, vj: 10h30min) lokakuu: 53km (s: 43km, vj: -). Kilpailu Matkustin Nykiin bussilla lauantai-iltapäivänä, jotta ehtisin juuri hakea numeroni. Hotelli oli varattu yhdeksi yöksi Wall Streetiltä, josta oli lyhyt kävelymatka Staten Island Ferrylle, joka kuljetti juoksijoita Manhattanilta Staten Islandille klo 6 aamulla. Onneksi kelloja siirrettiin tuona yönä, minkä ansiosta sain ylimääräisen tunnin unta. Herätys oli silti törkeän aikaisin. Saavuin lähtöpaikalle hiukan seitsemän jälkeen, mikä tarkoitti, että lähtöön oli yli 2,5 tuntia aikaa (vaikka olin ensimmäisen aallon ensimmäisessa ryhmässä oikeiden juoksijoiden seassa). Niinpä istuskelin nurmikolla juoden pari kuppia kahvia ja nauttien muutaman baagelin. 1,5 tuntia ennen h-hetkeä pääsin sisään karsinaani, minkä jälkeen odottelu jatkui, kunnes portit avattiin ja juoksijat alkoivat valua kohti starttiviivaa. Spike Lee puhui New Yorkista maailman parhaana kaupunkia, kansallislaulu laulettiin, ja sitten päästiin matkaan. Alussa oli kamalan hidasta, vaikka luulin olevani nopeassa ryhmässä. Eteen oli jostain puikkelehtinut hitaampien ryhmien juoksijoita, joita sai ohitella alussa. Ensimmäinen ylämäkitonni Verrazano-sillalla kesti kaikkine ohitteluineen peräti 5:20. Tämän jälkeen pääsin juoksemaan vapaammin, joten avasin peltejä ja mittari alkoi näyttää noin 4min/km, jopa alle. Toinen tonni napsahti tasan neljään minuuttiin ja kolmas alamäkeen 3:49. Tässä oli jo menon makua, mutta alamäkikin oli jo loppunut. Silta loppui ja olin Brooklynissä. Neljäskin tonni vielä 4:01. Tuli osoitettua, että pystyn edelleen yli 3000m cooperiin tauonkin jälkeen, loukkaantuneena. Viides tonni 4:06 ja vitosen väliaika varsin mainio 21.27 huomioiden, että eka tonni oli todella hidas. Ei ole tällaista vitosta tullutkaan juostua maaliskuun jälkeen, joten sitä voisi kutsua kauden parhaaksi. Seuraava vitonen tosin oli vieläkin nopeampi (noin 20.50), koska sain juosta tasaista vauhtia (4:10, 4:11, 4:07, 4:01, 4:18). Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua, että on juostu, koska kyseessä oli jo nyt pisin lenkkini kahdeksaan kuukauteen. Vasen ITBS-polveni oli alkanut vaivata jo jossain ennen viittä kilometriä, mutta sain raahattua sitä mukanani. Kolmas vitonen oli hiukan hitaampi, mutta edelleen taustaan nähden hyvin nopea (4:11, 4:12, 4:17, 4:30, 4:13, eli jossain 21.30 paikkeilla). En toki edes ajatellut alittavani kolmea tuntia, vaikka olin edelleen hyvin siinä vauhdissa. Alun perin tarkoitukseni oli lopettaa kahdeksan mailin jälkeen, koska siinä oli sopiva metropysäkki ja tyttöystäväni oli siinä kannustamassa. Päätin kuitenkin jatkaa vähintään puolimaratoniin, jotta saisin siihen noteerauksen tälle syksylle. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista vauhtia voi pitää kipeällä polvella, harjoitettelematta. Neljäs vitonen oli vielä 21.50, joten vauhti ei ollut ratkaisevasti hidastunut, mutta nyt tonnit napsuivat jo 4:20-4:30-maisemaan. Jo kahdeksan mailin jälkeen oli harjoittelemattomuus alkanut tuntua ja jalat alkoivat pökkelöityä. Raastoin kuitenkin puolimaratoniin asti ajassa 1.30.53. Heti puolimaratonin väliajan jälkeen laitoin kävelyksi. Olin laskenut, että kävelemälläkin ehtisin toisen puoliskon reiluun kahteen ja puoleen tuntiin, mikä tarkoittaisi neljän tunnin maisemaa. Pian tuli kuitenkin alamäki, johon päätin taas laittaa juoksuksi. Jatkoin tällaista kävelyjuoksua muutaman tonnin, jotka kaikki osuivat melko tasan kuuteen minuuttiin. Sitten taioin hatusta 27. tonnin aikaan 4:05 alamäen avustuksella. Tämän jälkeen palasin kuuden minuutin tonneihin. Aloin jo haaveilla selvästi alle neljän tunnin ajasta, koska tällainen kävelyn ja juoksun vaihtelu tuntui sopivan. Kuitenkin pari sataa metriä ennen 30km paalua molemmat etureiteni kramppasivat polven yläpuolelta ja raahauduin sivuun venyttämään niitä. Tämä kuitenkin sai takareiteni kramppaamaan. Myös pohkeet tekivät samaa. Hirveä fiilis. Pari minuuttia hierottuani reisiäni päätin jatkaa kävelyä. Aina, jos yritin ottaa juoksuaskelia, reidet kramppasivat. Niinpä viimeiset 12km tulisivat olemaan pääosin kävelyä. Tämä vitonen 32.36 tauon takia. Kävelemällä tonnit napsuivat 7:20-7:30-aikoihin, joten kyllä matka niinkin eteni. Vilkuilin myös puhelintani loppupuolella, minkä marathonfoton kuvaajatkin ikuistivat. Nyt on siis olemassa todistusaineistoa, että olen käyttänyt puhelinta juoksulenkillä. Tämä oli ensimmäisen kerta elämässäni, kun minulla oli puhelin mukana millään lenkillä (harjoitukset mukaanlukien). Jalkapohjani ja sääreni olivat aivan tulessa, kävely aiheuttaa minulle normaalistikin "penikkatautia". Jotenkin onnistuin vielä painamaan 40. tonnin alle seitsemän minuutin Central Parkissa. Viimeiset 300m tulin täyttä höyryä juosten ja ohitin varmasti yli 100 juoksijaa. Loppuaikani oli lopulta 3.57.50. Tuntuu, että todistin taas jotain itselleni. Olen varma, että terveenä voisin mennä paljon kovempaakin.

Reilu viikko olisi aikaa kokea ihmeparantuminen. Ensin maaliskuun alusta heinäkuun alkuun olin juoksematta välilevyn pullistuman takia ja kävin 15 kertaa fysioterapiassa. Tämän jälkeen olen 16 viikkoa paininut jalka-/polvivaivan kanssa. Fysioterapiassa on tullut käytyä tämänkin vaivan puitteissa 13 kertaa. Viime viikolla otettiin ekaa kertaa magneettikuvat, joiden perusteella jalassa on vain ITBS ja pientä tulehdusta. Hienoa, mutta milläs se sieltä lähtee, kun ei juoksemattomuus/foam rolling/fysioterapia/akupunktio sitä poista. Selkä ehkä juuri ja juuri kestäisi juoksemista, mutta soudusta se menee mutkalle. Tuntuu, että 50 tuntia vesijuoksua saattoi jopa pahentaa vaivaa... Osallistumista en aio siirtää ensi vuoteen missään tapauksessa, koska silloin joutuisin maksamaan osallistumismaksun uudelleen. Tarkoituksena on ehkä hölkätä ja sitten kävellä loput tai huonossa tapauksessa kävellä koko matka. Uskoisin maratonin taittuvan alle 5.30 pelkällä kävelylläkin, mutta tavoite olikin alle puolet tuosta. Tästä on tulossa elämäni kahdeksas maraton. Neljä kertaa olen lähtenyt matkaan, kahdesti päässyt maaliin ja kerran ilman loukkaantumisia. Tilasto ei paljon kirkastu taaskaan.

Lisäksi Peiposen vitosen väliaika taisi olla 16.09, mikä on vain sekunnin hitaampaa kuin hänen kauden parhaansa, joka näki päivänvalon lauantaina. Ihme, jos ehti nautiskella.

Uskallan väittää, että Usain Boltin 9,58 on yhtä kova kuin Flo-Jon 10,49. Molemmat saattavat kestää vielä pitkään, ellei Bolt itse pääse huippukuntoon ennen olympialaisia. Myös Komenin 7.20,67 on täyttä timanttia, mielestäni miesten kestomatkoista kaikkein vaikein rikottava. Huippukuntoinen Hicham jäi siitä 2,5s ja Gebre 4,5s. Lisäksi matkaa juostaan todella vähän.

Toki Dibaba on juossut hallissa vielä hiukan tuota kovempaa. Tällä hetkellä vauhtikisassa molemmat, tai ainakin Dibaba, voisivat uhkailla kolmosen "ikuista" ME:tä.

Olisi kiva nähdä, miten Farahin kiri irtoaisi kovavauhtisella arvokisavitosella kuten Pariisissa 2003, jossa kolmen kärki juoksi 12.53:n molemmin puolin (Kipchoge, El Guerrouj, Bekele).

Ruuskasen 87,12 on kaikkien aikojen paras tulos, jolla on jääty viidenneksi missään keihäskisassa. Aiemmin sama kunnia kuului Parviaiselle Sydneyn olympialaisista tuloksella 86,62.

Hahaha, BBC kelaa naisten kakkosen erää, jossa Campbell-Brown juoksi vikan satasen väärää rataa ja veti Britin kolmanneksi. Enpä ole ennen nähnyt jäniksiä kakkosella.

Parasta oli se, että naisten 1500m:n kärkikolmikko takoi vikan kasin noin 1.57.