Rural fitness

Järkyttävän surkeat kelit juoksemiseen nyt täällä, missä asustan eli landella. Tiet ovat joko aivan kurakolla tai sitten jäässä. Osa metsäpoluista on sulia, osa jäällä. Juoksin kuitenkin sen 7 km lenkin osan tipuaskelilla ja osan tonnin painoisilla kengillä, kun kaikki mahdollinen rapa iskeytyi niihin kiinni. Sisäliikuntaa ikävä.

Ihan tasan juuri kuvailemasi kaltaisen keissin olen nähnyt neljästi. Kukaan heistä ei enää juokse (tai tee muutakaan), mutta tulipahan maraton juostua.

Juoksumatolla puoli tuntia (4,5 km) ja vartin lihaskunto-osuus (keskivartalo). Matolla juostessa tuntui vähän pohkeissa. Ei se keho kaikkia maratonmuistoja ole vielä (tietenkään) ehtinyt unohtaa.

Näitäkin kyllä on. Treenataan (hieman) maratonille niin että se menee läpi ja sitten juoksu loppuu siihen. Sitten kenties jonkin muun haasteen kimppuun, ei välttämättä urheilullisen. Itse olen palannut maratonien pariin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, vaikka juossut olen toki kaiken aikaa. En käynyt vuosiin missään juoksutapahtumassa, kunnes pari vuotta sitten puolivahingossa menin paikalliseen polkujuoksukisaan (olisko ollu 6 km) ja sitten muutamaan muuhun ja lopulta puolikkaalle (polku). Myönnän, että olin ajatellut aikaisemmin, etten turhaan halua maksaa kymmenien eurojen maksua, että pääsen lenkille maastoon. Itse tapahtumassa sitten taas tulin toisiin ajatuksiin. Muistui mieleen, miten iso tekijä hyvän tapahtuman tunnelma ja jännitys on. Vaikka ei tartte jännittää, kun varsinaisesti sitä kisaa vain itseään vastaan kuitenkin. Aikomuksena on juosta 1 - 2 maratonia ja pari puolikasta vuodessa. Jollain tapaa ajattelen, että kun maksan osallistumisen, pitää myös treenata kunnolla. Muuten raha menisi ns. hukkaan. Vaikka eihän tuossa taloudellisesti ole mitään logiikkaa. En hyödy hyvästä tuloksesta sen enempää kuin huonosta. Keväällä ajattelin osallistua johonkin pikkupaikkakunnan puolikkaalle, osittain kannatusmielessä. Aika vähän osallistujia näyttää olleen viime vuosina, vaikka kyse "vain" puolimaratonista eli melkein kenen tahansa lenkkeilijän saavutettavissa olevasta matkasta.

Tuttuni vaihtoi juoksusta pyöräilyyn ja hän ei taida kuulua tuohon kotiovelta harrastamaan -ryhmään. Hän lähtee aina autolla. Eli fillari auton katolle ja mieluisten reittien äärelle. Myös kaikenlaista pyöräilykamaa hän ostelee pää punaisena. Nämä ovat hänen omia sanojaan. Toki juoksukamojakin voi ostaa koko ajan jos haluaa. Mutta joo, tykkään juoksusta osin sen takia myös, että se ei välttämättä vie paljoa aikaa. Lenkkarit jalkaan ja lenkille. Käytän vielä samoja juoksutrikoitakin kun joskus 15 vuotta sitten! On minulla uusiakin, mutta "entisvanhaan" tehdyt Addun trikoot ovat pysyneet tosi hyvinä satojen pesujenkin jälkeen. Lenkkareita tietty kuluu yksi pari vuodessa.

Kieltämättä haluaisin kokeilla niitä trampoliinikenkiä.

Pääsinpäs sittenkin koirien kanssa metsälenkille, kun hirvestäjät häipyivät. Puin varuilta oranssia ylle kuitenkin. Maratonista aikaa viikko ja päivä, joten hölläilin rauhassa koko 40 minuutin lenkin. Tosin koirille oli niin kiintoisia hajuja että vetivät remmissä aivan saakelisti. Ihan ok ovat jalat palautuneet. Viikolla olen vähän pyöräillyt ja lenkittänyt koiria ja tehnyt yhden yläkroppapainotteisen kuntopiirin salilla. Ihmeen vetreältä tuntuu.

Yleisurheiluharrastuksen suosion lasku lapsilla/nuorilla on ikävä juttu, ikävämpi kuin maratonin suosion notkahdus nyt. Mutta jos miettii vaikka 10-vuotiasta lasta niin onhan hänen nyt mukavampi mennä pelaamaan jotain joukkulajia kavereiden kanssa kuin lähteä juoksemaan lenkkiä. Yleisurheilustakin pitäisi saada enempi sellainen yhteisöllinen fiilis. Toki moni urheiluseura tämän eteen töitä tekeekin. Miten tämä liittyy alkuperäiseen aiheeseen - ma ei tiedä. 😄 Status on tosiaan varmaan monelle se syy lähteä maratoneilta ultralle. Semminkin kun maratonajoista ei paljoa puhuta. Sanotaan vain "juoksin maratonin" (tai sen ja sen ultran) ja sillä selvä. Miten voisi palauttaa glorian hyvän maratontuloksen tavoittelun ylle? Miksi osallistuminen 85 kilometrin juoksuun on kahvipöydässä isompi asia kuin se, että alitti maratonilla kolme tuntia? Esimerkiksi. Itsessäni en tätä statusajattelua tunnista/tunnista, mutta voihan se siellä taustalla olla. Olen kuitenkin huomannut, että kukaan ei koskaan kysy mitään maratonkysymyksiä, vaikka siitä kertoisi. Kukaan ei kysy aikatavoitetta tai enkkaa, ei mitään. Paitsi tietysti toiset maratoonarit.

Yleisurheilun ahdinko on kyllä masentavaa katseltavaa. Viekö jääkiekko kaikki urheilulliset lapset ja nuoret mennessään? Tai joukkuelajit, voimistelut ja cheerleadingit ym. tuntuvat olevan ainakin täällä päin kuuminta hottia nuorten keskuudessa.

Ahdistaa kovasti, jos ei pääse urheilemaan. Erityisesti juoksu on se juttu, mutta kyllä kunnon hengästyttävä jumppakin ajaa asiansa. On siinä varmaan paljon fysiologistakin, mutta myös psykologinen puoli. Jos en pääse juoksemaan ja tiedän sen ennalta, ahdistaa niin pirusti jo valmiiksi. Tiedän, että uni on huonompaa ja olen huonolla tuulella. Tänään esim. lähti päivä ihan vinoon, kun tajusin etten voi mennä lenkille tuonne hirvenmetsästyksen keskelle (jokainen metsäautotie on nyt vaaravyöhyke). En kuitenkaan koskaan ole ollut se henkilö, joka ei voi tavata ystäviä/syödä hyvin/valvoa hyvän elokuvan takia, koska seuraavana päivänä on treenit. En ole kilpaurheilija.

https://yle.fi/uutiset/3-11000775 Eihän tätä juttua ole linkitetty tänne vielä? Yle uutisoi maratontapahtumien olevan hätää kärsimässä. Jengiä ei kiinnosta maraton yhtä kertaa enempää, kun siirtyvät jo ultramatkoille. Mitä mieltä olette? Itseäni motivoi kovasti nimenomaan maraton ja ajan parantaminen sillä. Mutta vuosien varrella jokainen juoksukaverini on joko lopettanut urheilun kokonaan tai siirtynyt ultrajuoksuihin tai aivan muihin juoksutapahtumiin tai triathloniin. Eräskin sanoi, että maratonin juoksu ei "kuulosta miltään työpaikan kahvipöydässä", kun "kaikki" ovat juosseet Karhunkierroksen tai jotain muita.

Vantaan maratonilla lokakuussa 2019 aikani oli 3.38. Kyllä nyt tämä lähtee tavoittelemaan tuota 3.30 alitusta ensi vuonna. 🙂 Koska uskon että tasaisemmalla vauhdinjaolla se olisi ollut mahdollinen jo tässä kunnossa - seinä esteli matkan taittumista vikalla kympillä sen verran ikävästi.

Edellispäivän maratonin jälkeen ei paljoa pystynyt. Pyöräilin kevyesti viitisen kilometrin lenkin ja vähän käveleskelyä koirien kanssa metsässä.

Vantaan maraton. Ihan jeppis, vaikka vikan kierroksen puolivälissä toivoinkin kuolemaani.

Ai-van. 😄 En sitten lopulta mitään Imodiumia ottanut. Ei silti ollut asiaa puskaan eikä mitään ongelmia sen suhteen. En kuitenkaan ruokaillut ihan yhtä extremesti kuin sinä. Banaania, mehua, sämpylää... aamupalaksi junassa kello 07 ja ysiltä vielä vähän hedelmämehua.