Jump to content
Juoksufoorumi.fi



Aragon

Jäsenet
  • Content Count

    44
  • Liittyi

  • Last visited

Community Reputation

25 Excellent

Contact Methods

  • Website URL
    aragon85.blogspot.fi

Profile Information

  • Gender
    Male

Recent Profile Visitors

The recent visitors block is disabled and is not being shown to other users.

  1. Allaolevassa linkissä hyvin raskaslukuinen ja editointia kaipaava (paljon typoja) viisiosainen 40000 sanan aatehistoriallinen essee modernin veridopingin synnystä (aiemmat neljä osaa löytyvät otsikon alta olevista linkeistä): https://fasterskier.com/fsarticle/limiting-factors-a-genesis-of-blood-doping-part-five/ Essee siis lähtee siitä oletuksesta, että veridoping keksittiin menetelmänä vasta 1960-luvun lopussa, ja myöhemmin julkituodut 1950- ja 1960-luvun veritankkaushuhut ja todistajanlausunnot ovat todennäköisesti lähes aina vääriä muistikuvia tai väärinymmärryksiä. Alla on esimerkki vuodelta 1970 olevasta Aftonbladetin toimittajan Thorleif Håwin artikkelista (13.7.1970), jossa pyöräilijä Gösta "Fåglum" Pettersson valittelee kesken Ranskan Ympäriajon surkeita veriarvojaan, ja on samaan aikaan saamassa jotain nestettä suoniinsa ("Ilman tippaa en pysty selviämään. Surkeilla veriarvoilla tuntee itsensä eläkeläiseksi pyörän satulassa"). Epämääräinen neste on siis oikeasti sokeriliuosta, johon on joidenkin lähteiden mukaan lisätty rautaa. Nestettä kuvattiin vielä harhaanjohtavammin toisessa ruotsalaislehdessä "vereksi tipan kautta".
  2. Verensiirtojen soveltamisesta varmasti Seefeldin skandaali ja virolaisten ja muiden paljastukset kertovat jo ja tulevat kertomaan enemmän, kuin mitä (vähän) aiheesta tiedän. Kaikupositiiviisista oma mielikuva on, että kyseessä on enemmän urbaani legenda (etenkin Martti Vainion kohdalla) kuin todellinen ilmiö, koska käsittääkseni verensiirron mukana säilötyssä veressä olevat suoraan suoneen laitetut nano-määrät hormoneja katoavat hyvin nopeasti elimistöstä, ja monilla steroideilla ja metaboliiteilla on ainakin ollut raja-arvot, joiden jälkeen tulos katsotaan positiiviseksi. Tietenkin on joukko elimistölle täysin vieraita aineita (clenbuterol), joissa pikogrammat (Alberto Contador) katsotaan positiivisiksi.
  3. 1989 testeissä ei ollut kyse mistään ennen lähtöä viidessä minuutissa tehdystä FISn hemoglobiinirajan mittaustestistä, vaan oman mielikuvan mukaan testaajat ottivat urheilijoista näytteet (Jim Stray-Gundersen suomalaisista), jotka lähetettiin sinetöityinä SPRn veripalveluun, jossa ne analysoitiin, ja käsiteltiin vain koodeina, kun FISn lääkärikomissio sai nähtäväkseen yksittäiset Hb- ja EPO-tasot.
  4. Kannattaa myös vähän tarkemmin paikantaa, missä se polven kipu on, koska ns. juoksijan polvi voi aiheutua eri jutuista kuin muut polvikivut. Omana kokemuksena itsellä pari vuotta sitten polkupyörä hajosi lopputalvesta, niin työmatkapyöräilyn sijaan menin bussilla töihin ja juoksin aina c:a 14 km kotiin kuukauden ajan, ja etenkin toinen polvi alkoi oireilla juoksijan polven tavoin, kun juoksi kovaa jäistä asfalttitietä aina vain yhteen suuntaan (ie. kokemattomat jalat rasittuivat yksipuoleisesti). Ongelma katosi, kun aurinko sulatti lumet, ja sai kaivettua vanhan romun pyörän varastosta ja jätettyä juoksut enemmän viikonloppuun ja pehmeille alustoille.
  5. Ohessa on Arto Halosen ja Jouni K. Kemppaisen Sinivalkoinen Valhe-leffasta taustamateriaaliksi kirjoittama Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkelikin. http://hiff.s3.amazonaws.com/wp-content/uploads/2012/06/Kuukausiliite-92012.pdf Ihan kiinnostava artikkeli, vaikka etenkin Koljonvirran veritankkausjutussa lietsoo meteliä myös tyhjästä, kun joko jättää mainitsematta tai ei tiedä, että sairaalan ylilääkäri Matti Kauppisella oli ollut sairaalan tiloissa myös yksityisvastaanotto 1960-luvun puolivälistä asti, joten siinä ei ollut mitään outoa, että urheilijoita kävi sairaalassa. Kauppinen ei muutenkaan ollut Valmennuksen Asiantuntijaryhmän varsinainen jäsen, vaan kuului johonkin lääketieteen alaryhmään tai vastaavaan. Lahden vuoden 1989 rHuEPO-juonikaan ei ole ihan täysin vakuuttava, ja artikkelissa ja dokumentissa ihmetellään mm. sitä, miten Jaana Savolainen voitti vuonna SM-kultaa nujertaen Marjo Matikaisen, mutta hävisi tälle kirkkaasti MM-hiihdoissa vain viikkoja myöhemmin. Helsingin Sanomat kuitenkin kirjoitti jo tuoreeltaan (20.2.1989), että kumpikin Matikaisen pöydällä "erythropoietin"-ampullin näkemiseen kytkeytyneet naiset (Jaana Savolainen ja Erja Kuivalainen) onnistuivat pilaamaan kisansa, mikä selittää ainakin Savolaisen alisuorituksen ja heittää pienen kysymysmerkin EPO-pullon näkemisen motiiveihin. Sinällään kiinnostavaa, että myös marraskuun 1988 leiriltä, jossa EPO-ampulli nähtiin, kerättiin verinäytteitä, joissa analysoitiin luonnollisia epo-tasoja, joten sana "erythropoietin" on saattanut lukea jonkun purnukan kyljessä, jos verinäyte tms. on lähetetty labraan, ja siitä on ollut tarkoitus mitata EPO-taso. Yhtä outoa on sekin, että lääkkeissä ja kirjallisuudessa keinotekoinen EPO kulki etenkin taipaleensa alussa aina nimellä "recombinant human erythropoietin" tai recombinant erythropoietin", erottaen sen kehon omasta hormonista. Kuivalainen ei mainitse muista sanoista mitään muistikuvissaan, ja etenkin sana "recombinant" on ollut varmaan maallikolle yhtä puutaheinää kuin "erythropoietinkin". Lahden MM-hiihtojen julkaistuissa veriarvoissahan ei ollut mitään veridopingiin viittaavaa ja satun myös tietämään, että dopingtestaukseen osallistuneista ulkomaalaisista ainakin Inggard Lereim ja James Stray-Gundersen ovat vakuuttuneita siitä, että Tapio Videman olisi ollut rehellisesti mukana testauksessa eikä suomalaisten "salaliittolainen".
  6. Oman työnsä tärkeyttä toitottavien ja lisärahoitusta haluavien dopingtutkijoiden kommentteihin eri menetelmien tehoista kannattaa aina suhtautua pienellä varauksella. Täytyy lisäksi muistaa, että veridopingtutkijat (kuten Mørkeberg) todennäköisesti näkevät menetelmän nostavan hapenottokykyä ja muita lukuja omissa tutkimuksissaan paljonkin, mutta kansainvälisen tason huipuilla tehtyjä tutkimuksia ei ole olemassa, vaan koehenkilöt ovat yleensä hapenottolahjoiltaan alle 65 ml/kg/min tasoa. Jokatapauksessa veridopingtutkijat Tapio Videman ja Jim Stray-Gundersen ainakin ovat väittäneet, että puolet Lahden 2001 kestävyyslajien mitalisteista olisi ollut puhtaita. Onko tulkinta oikea onkin toinen juttu, mutta etenkin Videmanin väitteellä on jotain painoarvoa, koska hän ei edes usko testijärjestelmän toimivan, ja toisti em. näkemyksen sen jälkeen, kun hän menetti jo uskonsa antidopingtyöhön.
  7. Julkisuudeessa asti oli jo vuonna 2013 väittelyä Bengt Saltinin varmana esitetystä väitteestä, että kaikilla Thunder Bayn mitalisteilla olisi ollut hemoglobiiniarvo yli 175 g/l. Ainakin Videmanin, Lereimin ja kumppanien aineistossa (muistaakseni joka lajin neljä parasta + kaksi satunnaisesti valittua) miesten keskiarvo oli vain 156 (korkein 197) ja naisten 147 (169). Naisilla tieto ei siis voi pitää paikkaansa, ja tuskin miehilläkään, vaikka keskihajonta oli korkea (n. 15), joten väite on juuri-ja-juuri mahdollisuuksien rajoissa. Voi tietenkin olla, että Saltin viittasi eri aineistoon, joka testattiin eri laitteella antaen vähän eri tulokset.
  8. Tutkimuksessa mitattiin kokonaishemoglobiini ennen verenluovutusta, ennen ensimmäistä siirtoa ja viimeisen siirron jälkeen, ja keskiarvon muutokset kulkevat käsi kädessä hemoglobiinitason keskiarvon muutoksen kanssa. Jostain syystä kokonaishemoglobiinia ei tosin mitattu mikroverensiirron jälkeen eli juuri tutkimuksen kriittisimmässä vaiheessa. Maallikon näkökulmasta verensiirtojen järjestyskin aiheuttaa muuten hämmennystä, ja olisi kiinnostavaa tietää, miksi kokonaishemoglobiinia ei ensiksi palautettu suunnilleen normaaliksi isommalla verensiirrolla, ja sitten tehty mikroverensiirtoa, jolloin olisi saatu enemmän tietoa, miten muutaman prosentin punasolumassan lisäys normaalitasoon vaikuttaa suorityskykyyn. Itsesiassa tutkijat itsekin huomaavat tutkimuksen rakenteellisen vian, mitä ei oikein ymmärretä tai muusta syystä nosteta esiin muutamissa tutkimusta käsittelevissä artikkeleissa (ainakin joissain mainittiin kyllä vain ohimennen, että toinen siirto ei nostanut yhtä paljoa voimantuottoa tms): "Thus, the transfusion was a mix of replacing the lost cells and adding additional as evident by the increase in hemoglobin mass following the combined high-volume transfusion of ~135 and ~235 ml RBCs. It may be speculated that the initial normalization of the blood volume is contributing the most to the performance enhancing effect while the additional increase in blood volume contributes less." "Vähemmän" on tietty lievä ilmaus verensiirtojen eroavaisuuksista, jos jokainen mikroverensiirron prosentti punasoluja nosti voimantuottoa keskimäärin vähän yli prosentilla, kun taas isommalla annoksella saatu keskimäärin noin kuuden prosentin lisäys hemoglobiinitasoon ei nostanut voimantuotta keskimäärin edes yhdellä prosentilla. Mutta toisaalta voi olla meteliä tyhjästä omalta taholtani, koska tuleehan näitä tutkimuksia aina aika-ajoin, ja tässä momentum taisi mennä, vaikka esim. Cyclingnews kyselikin (kuulemma) fysiologeilta asti kommentteja asiasta ja Michael Rasmussenkin kommentoi aihetta.
  9. Jos joku sattui lukemaan linkit, niin pakko lisätä mainitun mikroverensiirtotutkimuksen oudoin havainto ja samalla iso heikkous, mitä kukaan tutkimusta Twitterissä tai muuallakaan innolla lainannut ei tuntunut millään huomaavan (vaikka olisi väittänyt tutkimuksen lukeneensa). Tutkimusprotokollassa koehenkilöt nimittäin luovuttivat 900 millilitraa verta (~400 ml punasoluja), joista 135 millilitraa punasoluja siirrettiin takaisin n. neljän viikon kuluttua, ja 235 millilitraa muutama päivä tämän jälkeen. Koehenkilöiden normaali hemoglobiinitaso oli aluksi 15,0 g/dl, ja se putosi verenpoiston jälkeen, mutta ei ehtinyt normalisoitua ennen testejä neljässä viikossa, vaan oli ennen verenpalautusta ainoastaan 14,1 g/dl, joten koko 5 % suorituskyvyn kasvu ns. "mikroverensiirron" jälkeen tapahtuu ainoastaan punasolujen määrän palatessa arvoon 14,6 g/dl jääden alle lähtötason (kaaviossa voimantuotto indeksilukuina, ei watteina). Kun koehenkilöt saavat tämän jälkeen vielä lähes kaksinkertaisen annoksen (235 ml) lisää punasoluja ja punasoluarvot menevät normaalin hemoglobiinitason yläpuolelle, niin voimantuotto nousee vain 0,9 % siitä huolimatta, että 15,5 g/dl hemoglobiiniarvo on yli heidän luonnollisen tasonsa.
  10. Saa nähdä nouseeko Suomessakin uutiseksi jossain vaiheessa, mutta ainakin pyöräilyn ja antidopingin maailmassa on muutama viikko kohistu uudesta kohtuullisen hyvin järjestetystä (kaksoissokko, plasebokontrolloitu etc, koehenkilöitä tosin vain vajaa kymmenen) tanskalaistutkimuksesta, jossa lähes naurettavan pieni 135 millilitran punasolusiirto nosti koehenkilöiden voimantuottoa viidellä prosentilla: http://www.cyclingnews.com/news/rasmussen-on-micro-blood-doping-study-i-told-you-so/ http://www.ergo-log.com/who-still-believes-that-blood-doping-is-ineffective.html Punasolusiirto vastaa siis noin 250-300 millilitraa kokoverta ja on siis vain reilun puolen veripussin luokkaa, kun useimmissa verensiirron tehon osoittaneissa tutkimuksissa on siirretty 2-3 pussia, joissakin jopa 5 pussia (ie. 2250 ml). Suurin kauhistelu liittyy siihen, että mikroverensiirrot tuskin näkyvät biologisessa passissa, koska suuremmatkin veriannokset usein katoavat riittävän hyvin kaikessa seurannassa olevan datan luonnollisiin (nestetasapainon muutokset jne) ja itseaiheutettuihin (korkeanpaikanharjoittelu jne) vaihteluihin. Tutkimuksen siellä-täällä julkaistua aineistoakaan ei tosin kauhean tarkasti täydy selata, kun huomaa muutaman metologisen heikkouden, mutta toivottavasti ainakaan suorituskyvyn kasvun mittaluokka ei pidä paikkaansa.
  11. Huippu-urheilijoiden hormonien käytön vaarallisuuteen Suomessa liittyen toimittaja- ja tutkija Seppo Pänkäläinen teki parikymmentä vuotta sitten teoksessa Piikki Lihassa julkaistussa esseessään kiinnostavan havainnon: "Kun dopingin kieltävä argumentti perustuu sen terveydellisiin riskeihin ja haittoihin, toimittajien olisi tutkittava, onko näin todella. Jos dopingin käyttö esimerkiksi Suomessa oli laajaa 1970-luvulla, niin kuin on annettu ymmärtää, missä ovat ne ihmisrauniot, jotka hormonien haittavaikutuksista kärsivät? Julkisuuteen ei ole tuotu yhtään entistä urheilijaa, joka voisi osoittaa olevansa dopingin uhri". Kaarlo Kangasniemi taitaa olla poikkeus Pänkäläisen kertomaan, mutta käsittääkseni tyyppi teloi selkänsä harjoituksen yhteydessä revähdyksen tms. takia enintään välillisesti hormoneihin liittyen. Tyypin lausunnot vuosien varrelta ovat muutenkin olleet välillä outoja: - Ainakin Viikkosanomien laajassa paljastusartikkelissa vuodelta 1974 Kangasniemi väitti nostaneensa Meksikon kultansa puhtaana, ja aloittaneensa hormonien käytön vasta seuraavana vuonna. - Kalevi Tuominen allekirjoitti tunnetusti ennen vuoden 1976 kesäolympialaisia urheilijoille lähetetyn kirjeen, jossa varoitettiin hormonitesteistä ja varo-ajoista ja oikeasta annostelusta ja sen asteittaisesta lopettamisesta kisojen alla. Kun kirje nousi pinnalle uudestaan vuonna 1984 (Hymy oli julkaissut sen jo 1976), väitti Kangasniemi saaneensa samanlaisen kirjeen Tuomiselta jo vuoden 1972 kisojen alla, ja suomalaisten itse ottamat veritestit osoittivat, että 90 % suomalaisista käytti hormoneja. Omituisia väitteitä, koska 1) hormonit eivät olleet kiellettyjä vuonna 1972, 2) varoaikatestit - mihin vuoden 1976 kirje pohjautui - suoritettiin vasta Münchenin kisojen jälkeen, 3) lisäksi steroidit tuskin edes näkyvät veritesteissä ainakaan vuoden 1972 tekniikoilla, 4) ja muistaakseni "Pepsi" Paloheimon piti allekirjoittaa alkujaan vuoden 1976 kirje, mutta hän oli matkoilla tms. ja häntä tuurannut "Kallu" kirjoitti kirjeen. Samaa sattumaa tuskin olisi tapahtunut neljä vuotta aiemmin. Kiinnostavana detaljina Kangasniemi kertoo kuitenkin samassa yhteydessä vuonna 1984, että häneltä edelleen kyseltiin neuvoja hormonien käytöstä. "Viime talvenakin [ie. 1983-1984] yksi kultamitalihiihtäjä soitti ja kysyi kuinka paljon anaboleja uskaltaa ottaa". Jos oletetaan, että kyse oli suomalaisesta arvokisojen mieskultamitalistista, niin vaihtoehtoja ei ole kovin montaa, itseasiassa vain muutama Innsbruckin kisojen viestihiihtäjä. Heistä Arto Koivisto myöhemmin myönsi käyttäneensäkin hormoneja, mutta olihan joukossa myös eräs isokokonenkin hiihtäjä, jonka kanssa käydyistä saunakeskusteluista Kangasniemi muisteli jotain...
  12. Muistaakseni NYT:n toimittajan Juliet Macurin Armstrong-biografiassa Valheiden Ketju käsiteltiin syövän ja dopingin käytön yhteyttä eikä toimittaja ollut vakuuttunut siitä, että yhteys oikeasti löytyi, kivessyöpä on jopa ei-megaharvinainen Armstrongin ikäisillä (25). Ehkä on syytä mainita vielä, että vaikka USADA:n puhelinluettelon paksuinen tutkintaraportti liitteineen kuvaileekin US Postalin/Discovery Channelin dopingohjelmaa hyvinkin tarkasti, niin yksityiskohtien taakse hukkuu se, että ainakin olemassaolevan aineiston mukaan käytetty dopingohjelma oli suhteellisen maltillinen eikä poikennut muiden joukkueiden ohjelmasta. Tietenkin on mahdollista, että tuntemattomia menetelmiä (moottorit?) käytettiin, mutta Armstrongin Ranskan ympäriajon ylivoiman selittäviä tekijöitä voi olla muitakin, mm. keskittyminen vain kyseiseen kisaan ja se, että joukkueella ei muistaakseni ollut erikseen sprinttispesialistia eli teksasilaisella oli enemmän sotilaita, joita uhrata vuoristoetapeilla jne. Vaikka tyypin veridouppaamaton "puhdas" kisakauden hapenottokyky oli keskitasoa (Ed Coylen laboratorion mukaan 81.2 ml/kg/min vuonna 1993), niin yli kuuden litran absoluuttiset luvut ovat huomattavasti suurempia, kuin mitä pyöräilijät yleensä puhalsivat.
  13. Tyler Hamiltonin kirja on lukemisen arvoinen, mutta sen yksi rasite on se, että se ilmestyi vuoden 2012 syksyllä hyvin Armstrong-vastaisessa ilmapiirissä juuri USADA-tutkinnan loppusuoralla. Se otettiinkin liiankin avosylin vastaan, ja hyvin harva doping-aiheen asiantuntijakaan halusi tutkia kirjan väitteitä sen tarkemmin kriittisemmin, koska aina oli riski, että leimautui Armstrongin "valkopesijäksi". Kirja on jokatapauksessa hyvä kuvaus pyöräilyn maailmasta, vaikka Hamilton valkopesee omaa dopingin käyttöään todennäköisesti muutamassa paikassa.
  14. Hiihtoliiton lääkäri Seppo Rehunen ja varmaan muutkin oli jo 1980-luvulla enemmän huolissaan, miten hormonien kuntosaleilla tapahtunut valvomaton käyttö oli aidosti vaarallista toisin kuin kilpaurheilijoiden tieteellinen käyttö, jolloin ei otettu kourakaupalla ainetta, ja terveyttä valvottiin. Jarmo Kunnas taitaakin olla ainoa hormonien aiheuttama yleisurheilun kuolemantapaus, jossa on jonkinlainen yhteys käyttöön, jossain "Kiveen hakatut"-kirjassa oli ehkä kuvauskin, miten kuulantyöntäjä popsi pillereitä turhan innokkaasti. Amfetamiini-kuolemantapauksia saa silti etsimällä etsiä muualta kuin pyöräilyn etappiajoista.
  15. Muistaakseni leffa (katsoin pari vuotta sitten jonkun version, jota Youtube ei ollut osannut poistaa) on aiheesta ennestään vähän tietäville kiinnostava ja ihan hyvä ja johdonmukainen kuvaus Armstrongin tarinasta, vaikka kaikesta näkyy miten se on lähinnä David Walshin totuus asiasta, lisäksi joku pyöräilytietäjä naureskeli leffan asiavirheitä, kuten sitä, miten Lance voi maailmanmestarin sateenkari- jersey päällä voivotella Bruyneelille sitä, miten menestyy vain Amerikassa. Saagan tunteville kuitenkaan vähän uutta, ja Lance-ajojahdin muistelmateos "Seven Deadly Sins", johon elokuva pohjautuu, on ylipäänsä aika harvoin missään viitattu teos, jossa on hyvin vähän mitään uutta tietoa mitä ei ole Walshin muissa kirjoissa tai artikkeleissa. Muistaakseni nimiroolin esittäjä Ben Foster oli vuosi sitten Armstrongin podcastissa ja ainakin ymmärsi peliteoreettisesti sen, miksi teksasilainen otti dopingia, kun muutkin niin tekivät.
×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy