Jump to content
Juoksufoorumi.fi


Leaderboard


Popular Content

Showing content with the highest reputation since 18.04.2018 in all areas

  1. 36 points
    Hesarissa ja Ylellä juttua Kaisan kisasta. Lyhyesti siis, että ilmeisesti valmistautumisessa pikkuisen yli vedetty, joka tietty harmi. Mutta kun liikutaan terällä, joskus lipsahtaa. Oppia kaikki! Ryfiltä käsittämtön veto naisissa, jopa lovempi kuin Langen (uusi reittiennätys myös hänelle reilusti). Mihin vielä pystyykään! Suomalaisilta hienoa suorituksia ja kovia venymisiä ja periksiantamattomuutta, vaikka Konan keli ei ole mikään helpoin, ja juoksu oli aikamoinen pätsi. 🏊🚴🏃🏝🌋🍾👌💪 Itselle ei suurempia ongelmia kisassa, mitä nyt pieniä jotka pitkän matkan kisaan melkein aina kuuluu, mutta tasapainoinen ehjä hyvä suoritus "Kona-Rookiena" lämmittää, koska ei ole mitenkään varmaa, että hyvää suoritusta voi saada täällä aikaan. Täällä oppii kisaamaan vain kisaamalla, ei vaan pysty valmistautumaan täysin ilman! 🏊 Uinti 56+min pienillä ongelmilla, mutta kuitenkin tosi kevyttä. 🚴 Pyörä 4h36min tasaisella, hieman varovaisella vedolla kuumuuden ja kosteuden takia (ei todellakaan ainakaan mun päällä pilviä ollut, vaan kyllä aurinko paistoi koko matkan ilman varjoa!) Ja suurin huoli pyörällä lähes olikin, ettei kroppa keity. N. 7-8litraa jääkylmää vettä kului ihan jäähdytykseen, nestettä juomana n. 5-6 litraa. Moni ajoi jalat alta, joka Konalla enemmän kuin tavallista, koska kuumuus ja kosteus ja toisaalta vajaa 1800m nousua (kumpuilevaa ja yksi isompi mäki) ja ns. Normaaleja kisatehoja ei väkisin kannatakaan yrittää pitää. 🏃 Juoksu 3h15min (puolikkaat n. 1.35/1.40), tiukkaa teki ns. Energy Labilla, jossa ei tuulta ja lämpö hohkaa asvaltista ja laavakentiltä surutta. Siellä taipui hyvin moni kisaaja. Sieltä kuitenkin noustiin, mutta kyllä oli kypsää poikaa viimeiseen mäkeen 40km kohdalla. Juoksussa kuumuuden ja kosteuden ja varjottomuuden lisäksi tarjolla reilu 400m nousua, ettei liian helpolla pääse. Pari sijaa takkiin loppupuoloskolla, mutta kaikki otettiin ja saatiin irti kropasta mitä oli otettavissa ja enemmän kuin tyytyväinen olen ikäsarjan 6. Sijaan ja reiluun ennätysparannukseen (ok, jo oli aikakin?) Ajalla 8.54. Loppusuoran sai tulla hissukseen kun ei muita takana, Suomen lippu tietty mukana 😊😎💪 Sitten se onkin palauttelua ennen uusia tuulia 🙂 Nyt kun paikat pitäisi olla ehjät ja terveet, pyritään nostamaan tuo juoksu paremmalle tasolle talven aikana ainakin.
  2. 30 points
    En aina oikein pysy kärryillä täällä välillä vallitsevasta melko ikävästä vastakkainasettelusta ja toisille vittuiluista. Varsinkin kun lajit ovat melkoisesti kuihtumaan päin. Siis yleisurheilut ja jopa nämä tasamaan ultrat, eiköhän polkujuoksussakin kohta tule rajat vastaan. Yhtä olisi hyvä pitää ja vaikka henkilökemiat ei aina natsaa niin toimeen voi tulla. Minä nostaisin hattua niille jotka hölkkäävät metsässä, poluilla, asfaltilla, radoilla tai vaikka juoksumatolla. Aina 100m juoksusta maapallon ympäri-juoksuun ja tasosta riippumatta. Me voidaan toki vähätellä toisia, niin hölkkääjiä kuin juoksun alalajeja, ja nostaa itseämme esiin, mutta juoksun ja hölkän etuja se ei aja. Hienoa että joukkue on 100km kisoihin!
  3. 29 points
    No on tosiaan Jaskalla ny vaikiaa. Tuosta voi vielä toki vaikka voittoon kääntää, mutta kyllä X-Caliber saa pitää SE tulokset vähintäänkin ansaitusti. Pakko myöntää, että hullaannuin sen rikkoutuvan "ilman muuta", mutta tämä olikin hyvä näpäytys. 😉 Nää on kivoja kisoja seurata, jos saan +20 peukkua tähän kommenttiin niin lupaan tulla juokseen +200km v.2020. Enempää en lupaa, eikä oo rahkeitakaan. 😅
  4. 28 points
    Helsinki Spring Marathon 2019 -raportti eli Miten kolmekymmentä vuotta juoksua harrastanut pärjäsi elämänsä kolmannella maratonilla Junassa istumapaikkakseni oli merkitty numero 52. Helsingin Olympialaisten vuosi, ilahduin. Se ei voi tarkoittaa muuta kuin onnea maratonille! Puolentoista tunnin matka kului katsellen keväisen karuja maisemia ja kanssamatkustajia. Tyttö vieressä multitaaskasi: taivutti ripsiä sylissään avonainen Michelle Obaman elämäkerta ja toisessa kädessä älypuhelimen somekeskustelu. Käytävän toisella puolella neulottiin ja naposteltiin pensasmustikoita ja kinkkua. Riihimäen kohdalla kävin vessassa ja vaihdoin päälle juoksuasun. Hetken mietin, että jos jättäisi puhelimen talvitakin taskuun. Juoksisi vain pitkän lenkin, ei sen enempää. Pasilassa vaihdoin lähijunaan. Lattialle oli tallottu Paavo Arhinmäen vaalimainos. Asemalta kävelin opeltua reittiä kisapaikalle. Näyttö baarin seinässä kertoi ilman lämpötilaksi seitsemän astetta. Hain juoksunumeron, tarkastin tavarasäilytyksen sijainnin ja maalialueen. Söin banaanin. Yritin löytää koulurakennukseen, jonka pukuhuoneet oli varattu juoksijoiden käyttöön. Koulun ovi oli kiinni, mutta viereinen kirjaston ovi oli auki. Kirjastossa oli koululaisten taidenäyttely. Kukka-asetelmia, pöllön lento kuun editse, haikara muuttomatkalla. Kiinnitin kilpailunumeron rintaani. Hyllyssä oli Baba Lybeckin kirja Habaa. Maalialueelle oli jo kerääntynyt juoksijoita. Paidoissa luki juostut maratonit: Los Angeles, New York, Abu Dhabi, Tallinna, Tukholma. Nyt muistetaan ottaa eka kierros rauhallisesti, sanoi joku, eikä lähdetä hätiköimään niin kuin Raatteella. Moni juoksija näytti tuntevan kanssakilpailijansa. Itse tunnistin kasvoista vain yhdet: ruskettuneen, lettipäisen naisen. Muistin naisen ensimmäiseltä maratoniltani. Älkää eksykö, toimitsija joukon edessä sanoi ja alkoi laskea sekunteja. Sitten pamahti. Aloin juosta. Tai lönkytellä. Porukkaa lappoi ohitseni, katselin selkiä. Ja päitä. Vanhemmalla miehellä oli virkattu myssy päässään. Samanlainen myssy oli ohittanut minut ensimmäisellä maratonilla: 40 kilometrin kohdalla. Odotas vaan, kun vauhtiin päästään, päätin. Reitti kulki omakotitaloalueen lävitse joelle. Olin kahdesti elämäni aikana asunut lähitienoilla, mutta nämä tiet olivat vieraita. Sillalta reitti ei kääntynyt joenrantaa, edellissyksyiselle lenkkipolulleni, vaan pellonlaitaan. Ilman täytti keväinen liverrys, leivon laulu. Tie oli suora ja pitkä, ilma seisoi paikallaan. Neljä kilometriä, kertoi kyltti tien laidassa. Vasta neljä, huomasin ajattelevani. Onkohan maratonjuoksu aina tällaista, mietin. Kun saa juosta pitkiä lenkkejä, silloin kun itselleen parhaiten sopii, on helppo kuvitella itsensä kiitämässä maratonilla, niin iloisesti askel nousee. Mutta maratonilla tilanne on toinen: ajoitus on aina väärä. Alla on huonosti nukuttu yö, paikasta toiseen siirtymisen stressiä eikä kunnon ajoituksestakaan ole varmuutta. Sitä vaan laitetaan askelta toisen eteen, työnteon maku suussa. Olin etukäteen päättänyt, että katson kelloa ensimmäisen kerran, kun matkasta on kolmannes takana. Toisen kierroksen lähestyessä en malttanut olla kaivamatta puhelinta taskusta. Näyttö oli pimeä. Oliko akusta virta loppunut? Sain puhelimen virkoamaan. Olin ennätystä hieman jäljessä. Vauhtia tasaisesti kiristämällä asia olisi korjattu. Tosin kumpikaan edellisistä maratoneista ei ollut loppuun asti nousujohteinen. Väki harveni. Juoksijoita lönkötteli kolmen, neljän hengen porukoissa. Usein jättäydyin tarkoituksella useamman askeleen päähän. Oli parempi puuskuttaa omassa rauhassa. Kahdessa mutkassa avautui näkymä kauemmas, juoksijoiden letkaan. Yritin pistää mieleen selkiä. Ohitettu selkä tulisi mahdollisesti olemaan ainoa ilon aihe tällä maratonilla. Lettipäälle jätin hyvästit 16 kilometrissä, virkatulle pipolle jo aiemmin. Toisen kierroksen lopussa puhelin ei enää suostunut käynnistymään. Sivusta kuulin kuitenkin huudon: Kaksi minuuttia lähtöön. Puolimaratoonarit, tajusin. Päättelin olevani ennätysvauhdissa, mutta kestäisinkö vauhdissa loppuun asti? Miestä alkoi tulla hurjaa vauhtia. Katselin ihaillen lennokasta askellusta ja kauniita vartaloita. Jos aluksi olinkin pelästynyt puolimaratoonareiden vyöryä, nyt siitä oli pelkkää iloa. Juoksin pitkälle kolmatta kierrosta puolimaratoonareiden imussa. Malmia lähestyessä jäljellä oli enää hitaimmat, joiden kanssa taitoin samaa matkaa. Maratoonareista ei ollut tietoakaan. Tunnistin vain yhden, tempoilevasti juoksevan nuorukaisen. Soronnoo! Viimeiselle kierrokselle lähtiessä en enää tiennyt, missä vauhdissa kuljen. Kolmas kierros oli ollut raskain, mutta puhki en vielä ollut. Yritin keskittyä tehokkaaseen ja tasaiseen hengitykseen. Vasen pohje alkoi kuitenkin nykiä. Pohje potkaisi sivuun ja samassa hengitys häiriintyi. Nestettä höllyi vatsalaukussa. Ja mikä pahinta, vauhtikin tuntui hiipuvan. 37 kilometrin kohdalla keksin uuden kikan. Aikaisemmin olin laskenut kilometrejä maaliin. Nyt huijasin itseni ajattelemaan, että viiden kilometrin sijaan juostavana oli vielä yksi kokonainen kierros ja risat. Ajatus antoi ryhtiä. Mietin myös koko syksyn ja talven metsässä juostuja 20 - 25 kilometrin lenkkejä. Yksi maraton on minulle pala kakkua! Loppumatka oli äkkinäisiä mutkia ja ylämäkiä, syöksyä alikulkutunneliin. Kuin ihmeen voimalla sain uutta puhtia. Vastaavaa en ollut vielä maratonilla kokenut: loppukiri. Ohitin pitkään edelläni juosseet kolme naista. Pidemmällä juoksi vielä kolme miestä, joista kauimmaisen tunnistin hyvin. Mies oli ohittanut minut kolmannen kierroksen alussa. Aina välillä olin tavoittanut miestä tämän vaihtaessa kävelyyn, mutta en ollut koskaan päässyt aivan beesiin. Mies oli sittemmin juossut ulos näköpiiristäni. Mutta nyt, jo urheilupuiston lähestyessä, olin saavuttanut miestä. Mies vuoroin käveli ja juoksi. Mitään armoa ei tunneta, päätin. Napsin kaksi juoksijaa minun ja miehen välistä. Olin loppusuoralla. Loppuun asti, kuulin yleisön kannustavan. Rynnin miehen ohi maaliin. Pienet – ja pikkumaiset – ovat juoksijan ilot. Kysyin katsomosta aikaa. Ennätys jäi tekemättä, totesin. Mietin tätä matkalla kotiin. Onko juoksu epäonnistunut, jos ei pysty tekemään ennätystään? Miksi ennätys jäi tekemättä? Olinko vain kuvitellut olevani elämäni kunnossa? Miksi juostut kilometrit ja menestys eivät korreloineet? Oliko viimeistelyssä vika? Tai tavassani treenata – jos sitä ylipäätänsä voi kutsua treenaamiseksi? Minähän vain juoksin. Narinkkatorilla kansanedustajaehdokkaat tekivät viimehetken vaalityötä. Jonotin ensin makkaraa perussuomalaisten kojulla, sitten kasvismakkaraa vihreiden. DJ soitti musiikkia, vaaliväki juhli kuin voitto olisi jo varmistunut. Voitto sitä ja tätä. Seuraava maraton olisi viiden viikon päästä. Mitä jos sekin menee samalla lailla? Kuinka monta tasapaksua maratonia ihminen viitsii juosta? Bussi oli lähes täynnä Suomen jääkiekkojoukkueen kannattajia. Istuin lupaa kysymättä kalleimmalla paikalle, sille jossa sai jalat suoriksi. Joku oli unohtanut penkille energiajuomatölkin. Join sen ja söin täytetyn patongin. Kalkkunaa ja jalopenoja. Tummenevan pilvikannen ja pellon väliin jäi kaistale taivasta. Se värjäytyi punaiseksi. Metsän reunassa roihusi kokko. Hieroin pohkeet, taka- ja etureidet. Hankasin jalkapohjia jalkatukea vasten. Jalat eivät tuntuneet kovin kipeiltä.
  5. 26 points
    Sen tosiaan muutin nyt talvella, kun hoksasin ajaneeni liian kovaa pyörällä. Ajelin vuonna 2018 reilu 12000km pyörällä, ajan siis aina työmatkat kelissä kuin kelissä. Myös muuta ajoa on kohtuullisesti, koska tykkään pyöräillä. Tosiaan viime kesänä keksin kaikkea, että pääsenkö ajamaan mammalle (Somerolle) ja takaisin 30km/h keskinopeudella. No pääsin minä, mutta olihan sekin vaikea raja. Myös Velotourilla koitin 36km/h ryhmässä ajaa kuntoajon, putosin Porvoossa reilun 100km jälkeen ja hiipuen maaliin. Nämä esimerkkejä miksi juoksu alkoi takkuilla. Ajoin liian kovaa pyörällä ja juoksu minusta kärsi siitä. Nyt alkutalvesta alkaen ajanut taas sykeohjatusti ja samalla hieman vähemmän kuin vuosi sitten ja aavistuksen olen nostanut juoksumääriä. Juoksen myös monesti viikolla meno tai paluumatkan töihin ja toisen suunnan Alepapyörällä tai omalla. Nostin helmikuusta lähtien peruslenkkien sykkeet PK1 -> PK2 alaosaan. Juoksen siis nykyisin aika paljon PK2 alueella, mutta vältän arkilenkeissä Vk1 aluetta, vain ylämäissä saa olla siellä. Minulla, jos juoksisin jatkuvasti VK1 alueella, tuo se ensin tullessaan levottomat yöt ja sitten alkaa palautumattomuus. Mittaroin edelleen palautumista unilla. Minulla se toimii parhaiten. Nyrkkisääntö on aina se että kovan reenin ja kilpailun jälkeen voi yhden yön pyöriskellä levottomasti, mutta ei kahta. Jos tulee toinen yö perään, niin heti kaikki kevyeksi kunnes unet palautuu normaaliksi. Myös nuo 10km talvijuoksukisat on hitsin hyviä harkkoja. Niin muutin myös taas hetkeksi tai siihen asti kun huvittaa pitkikset vauhdikkaammaksi. Ne saatan fiiliksestä riippuen juosta kiihtyvänä PK2 alueella ja lopussa ollaan jo VK1 alueella. Lopussa voi olla viimeiset kilometrit hyvinkin nopeita, pääasia että tuntuu ilkiältä. Vähän on jotenkin tunne että en saa enää kuntopiikkiä, ellen tee jotain kovempaa välillä. Toistaiseksi on keho palkinnut tämän hienoisen kiristämisen kuntopiikillä, mutta minulla yleensä tämä ei kestä montaa kuukautta. Ei tämän päivän kaltaista raastoa pää minulla vähään aikaan kestä, nyt voi olla taas ns. funrun juoksuja edessä. Maraton myös on alkanut mielessä pyöriä, mutta se onkin sitten niin erilaista ja enemmän muuttujia matkassa. Pelottaa koko matka, mutta se olisi uskallettava taas sitäkin kattella, kun kerta tämä tavoite nyt tuli saavutettua. Niin pyöräilyssä Sanna Kulberg aikanaan opasti minua pyöräilytekniikassa ja putkelta ajamista. Tapaa pyöräillä joka hyödyttää juoksua parhaiten. Tämä jäi mieleen ja omaksunut tämän omasta mielestä hyvin. Tuttua juttua, tiheää pyöritystä ja seisovilteen ajamista pienissäkin nyppylöissä, ei väännöllä. Ei varmastikkaan mitään uutta, mutta tuli se vielä mieleen. Otin taas rullailut myös mukaan kotijumppaan ja liikkuvuutta pitkästa aikaa olen taas harkkailut. Olen jäykkä kun saapas ja tästä on ehkä ollut hieman apuja. Rasittavaa monesti aavistuksen ärsyttäväähän tuo on, mutta koitellut vain harkkailla. 20:30 uutisten aikana on hyvä vetkutella ja jumpata 🙂 Vielä editoin. Sitten jos palautumaton olo, kisa ollut lähellä tms. juoksen lenkit todella hiljaa. Saatan kävellä osan matkaa ja nopeus voi olla esim 9km/h tai sen allekin. Noissa katton että syke on alle 120 tai sen lähelle. En ole kokenut lenkin menevän pilalle vaikka välillä kävelee. Kuluuhan ainakin kalorioita, jos ei muuta. Tykkään syödä aika usein vähän liikaa. Pahin vika on että en pidä lepopäiviä koskaan, vähintään työmatkat fillarilla (31km). Mutta ei tämä niin nuukaa ole, liikunta on kivaa hommaa 🙂
  6. 26 points
    Lähdin hakemaan ennätystä ja 3h alitusta kovalla riskillä. Se vaatisi 5 min ennätysparannusta 10 vk:n takaiseen Kempeleen SAUL SM:ään, jossa ennätys oli parantunut peräti 8 min. Ikää tulee mittariin tänä vuonna jo 45. Itseluottamus oli korkealla, sillä olin tehnyt yli minuutin ennätysparannukset kesällä kympillä (sub 37) ja puolikkaalla (sub 1:25) usean vuoden paikallaanpolkemisen jälkeen. Tuli täydellinen päivä, täydellinen kisa. Tankkaus, keli, keventely, kaikki osuivat nappiin. Vauhti asettui 4:10 keskariin, jalat olivat todella kevyet aina 35K asti. Vasta sitten väsymys iski. Pohkeet varoittelivat, mutta kerrankin vältyin krampeilta, ikuiselta riesaltani. Loppumatka raastaen ja juoksutekniikkaan keskittyen etteivät krampit yllättäisi. Vauhti pysyi loppuun asti ja maaliin ajassa 2:56:xx. Juhuu! Myös täältä kiitokset järjestäjille, huollolle, kanssakilpailijoille ja tienvarsien kannustajille!
  7. 23 points
    Hyvin meni itselläkin, 2:57:27. Yllättävän ruuhkaista oli melkein koko matkan tuossa tahdissa ja vauhti seilasi aika paljon sen vuoksi.. mutta ei viitsi paljon valittaa kun ennätys parani melkein 10 minuuttia näinkin ja se haussa ollut sub3 tuli helposti!
  8. 23 points
    Laitetaas nyt terveiset tulemaan täältä kisapaikalta! Koko Suomen joukkue matkusti ja majoittui eilen tänne Sveti Martiniin, piskuiseen kroatialaiseen kylään. Ensivaikutelmana kaikki on toiminut hienosti: kuljetus lentokentältä, majoittuminen ja ruokailut. Ei mitään valitettavaa. Ympäristö on todella kaunis ja siisti. Koko joukkueen voimalla (juoksijat ja huoltajat) kiersimme eilen illalla kisareitin, joka on kyllä mäkinen ja kumpuileva. Nousumetrejä kertyy koko kisassa ymmärtääkseni lähes tuhat. Henri ja Noora ovat joukkueesta eniten ilahtuneita reitistä 😊. Sääennuste lupaa kuumaa keliä, joten rankka kisa on odotettavissa, mutta olosuhteet ovat kaikille samat. Itse en starttaa ainakaan kovempaa kuin viime syksyisellä Wihalla. Iloisin ja odottavaisin tunnelmin kohti huomista!
  9. 22 points
    On se maraton kovaa touhua. Kolmenkympin tienoille asti tuntui, että joku 2.56 on hyvin näpeissä, mutta sitten tippui kilometrivauhti 20 sekuntia ja saikin alkaa laskea sekunteja, että pääsenkö edes perusterveiden kerhoon. Tulin siihen tulokseen, että pakko sinne on nyt väännettävä, kun mahdollisuus on, ja lopulta muutamalla sekunnilla kolmosen oikealle puolelle!
  10. 22 points
    Tässä junassa istuessa ehtii hyvin kirjoitella tuoreimmat kisatuntemukset. Omana matkana maraton, jossa kului aikaa 5:14:43. Reitti oli kyllä brutaalissa kunnossa ja on ehdottomasti kovin kaikista Suomen isoimpien polkukisojen reiteistä. Kärjen vauhti on aivan käsittämätöntä. Tulevaan kisatunnelmaan pääsi mukavasti menomatkalla perjantaina, kun matkalla pohjoiseen lumi peitti maan jo Joensuun ja Kontiolahden rajalla. Nastakengät olisivat voineet olla ihan hyvä vaihtoehto kisakengiksi, jos olisivat mukana olleet. Muuten pukeutumisessa ei ollut mitään epäselvää, kun lämpötilaennusteiden mukaan varusteiksi valikoituivat pitkät sukat, shortsit, pitkä- ja lyhythihainen paita sekä ohuet juoksukäsineet ja -pipo. Kenkinä La Sportiva Helios SR:t, joiden mutapidossa ei muuten ole kehumista. Oma kuntopohjani kisaan oli melkoisen ohut, sillä juoksua tälle vuodelle on tullut vasta n. 1500 km. Yli 70 km juoksuviikkoja tänä vuonna ainoastaan kaksi kappaletta ja ainoa yli 10 km VK-suoritus on Jukolan viestin ankkuriosuus. Syyskuussa tuli sentään aerobista liikuntaa yli 50 h, joten peruskunto on kuitenkin jonkinlaisella tasolla. Oma kisataktiikkani oli lähteä juoksemaan rentoa vauhtia suunnilleen alakynnyksen tuntumassa, jota voisi pitää myös sopivana ultravauhtina. Hengästyttää saisi ainoastaan ylämäissä. Valitsin omaksi lähtöryhmäkseni toisen lähtöryhmän, joka oli tarkoitettu loppuaikaa 5-6 h tavoitteleville juoksijoille. Ensimmäinen lähtöryhmä oli tarkoitettu alle 5 h loppuaikaan tähtääville kisaajille. Hieman haaveilin 5 h alituksesta, mutta en halunnut ensimmäiseen starttiin, jossa oma vauhti olisi saattanut kiihtyä sopivassa peesissä suunniteltua kovemmaksi. Lähdön aikaan lämpötila oli 3-4 astetta plussan puolella, tiheä sumu peitti Kolin vaarat ja aurinko pilkisteli välillä sumupilven raoista. Tuuli oli yllättävän kova, mutta sillä ei ole reitillä mitään merkitystä, kun se kulkee pääosin metsän siimeksessä. Suurin osa edellisenä päivänä sataneesta lumesta oli sulanut yön aikana ja polut olivat melkoisen kosteassa ja pehmeässä kunnossa. Startissa menin eturiviin ja taisin lähteä lähtösuoralle kakkosena. Parinsadan metrin jälkeen otin ykköspaikan ja kukaan kakkosryhmäläinen ei tullut sen jälkeen ohi koko kisan aikana. Vauhti oli maltillinen ja pidin tuntuman helppona heti startista lähtien. Suuri osa ykkösryhmäläisistä oli arvioinut oman kuntonsa optimistisesti tai eivät vain välittäneet jaosta tavoiteaikojen mukaan, sillä ensimmäisiä ykkösryhmäläisiä alkoi tulla selkä edellä vastaan jo muutaman kilometrin jälkeen. Keskeyttämään joutunut Nordmanin Eetu nousi juuri raatotaksin kyytiin, kun ohitin hänet 6 km juoksun jälkeen. Ekalla kympillä ohitin varmaan ainakin parikymmentä ykkösryhmäläistä. Oma juoksu kulki rennosti ilman mitään ongelmia. Loivat ylämäet kevyttä hölkkää ja jyrkimmät kävellen. Alamäissä niin kovaa kuin rennosti pystyi ja uskallus riitti. Polut olivat todella mutaisia ja kivet liukkaita, mutta tekninen alusta ei tuottanut varsinaista ongelmaa eli säännölliset Nuuksion lenkit olivat tuottaneet jotain tulosta. Skarppina joutui kyllä olemaan koko ajan ja yllättävästi en kaatunut kertaakaan kisan aikana. No kerran astuin yhden pitkoksen vieressä olleeseen lätäkköön, jossa pohja olikin niin syvällä, että jouduin ottamaan pitkokset käsillä vastaan. Ennen Kiviniemeä ohitin myös perusmatkalla olleet seurakaverit Lauran, Jennin ja Elwoodin. Oma juoksu edelleen todella mukavantuntuista. Koko ajan sai pitää juuri itselle sopivaa vauhtia, kun varsinaisia kilpakumppaneita ei ollut matkan varrella. Yritin tsempata kaikkia ohittamiani juoksijoita ja muutama sana tuli vaihdettua useamman kisaajan kanssa. Vähän ennen Kiviniemeä ohitin yhden nuoren miehen, jonka kanssa taivalsimme myöhemmin yhdessä välin 20-30 km. Kiviniemen huollossa vähän vettä toiseen juomapulloon. Nestettä ei paljoa kulunut kisan aikana, olisiko korkeintaan 1,5 litraa mennyt. Geelejä otin puolen tunnin välein. Kaksi kertaa venytin välin kolmeen varttiin, kun kyljessä tuntui pientä nipistelyä. Kiviniemen jälkeen aikaisemmmin ohittamani nuori mies tuli peesiini ja ainoan kerran kisan aikana matkasin yhdessä samanvauhtisen juoksijan kanssa. Jossain kahdenkympin kohdilla ohitin ylämäessä perusmatkalla olleen kaksikon Juvala-Lahtela. Markuksen kanssa vaihdoin muutaman sanan. 21 km jälkeen ohitseni tuli 65 km matkalla kisannut kolmikko Simpanen-Rannankari-Mikkola. Pakko mainita, että edellisellä Nuuksio Classicillani voitin niukasti kaksikon Rannankari-Mikkola. Hienosti on heillä ollut kuntokäyrä nouseva sen jälkeen. Ultrakolmikko eteni lähes itselle sopivaa, mutta ehkä pienen napsun liian reipasta vauhtia. Pian tuli vastaan vmaksin rouva, jonka kanssa myös nopea kuulumisten vaihto. Peesissä seuranneen kaverin kanssa myös jutustelua eli vauhti ei ollut itselle ainakaan liian kovaa. Hieman kyllä harmitti, jos tässä joutuisi vielä kisaamaan nuoren miehen kanssa ja poistumaan mukavuusalueelta. Ryläys tuli ja Ryläys meni. Onhan siellä vähän hankalia polkuja sekä jyrkkiä mäkiä, mutta ei nuo mitenkään dramaattiselta tuntuneet. Ryläyksen jälkeen alamäessä pistin silmään sellaisen rallatteluvaihteen, että peesikaveri hävisi näkyvistä ja näin hänet seuraavan kerran vasta maalissa. Oli kuulemma juossut seinään siinä kolmenkympin kohdilla. Omat jalat edelleen todella hyvät ja Ryläyksen jälkeen tiellä jälleen ohitukset parista ykkösryhmäläisestä. Toisessa huollossa en täyttänyt pulloja, mutta join mukillisen urheilujuomaa. Ehkä jossain 35 km kohdilla alkoi tuntua, että etureisien päivätyö on tullut pian tehtyä ja 37 km jälkeen kaikkien alamäkien juokseminen teki todella kipeää. Ylämäissä ei mitään ongelmaa. Yhdessä nousussa tsemppasin kaveria, joka istui polun vieressä ja vastasi venäjäksi. Nousun jälkeen todella pitkä lasku, jossa suoraa ja helppoa polkua, mutta oma vauhti jossain kutosen ja seiskan välillä. Ennen neljääkymppiä ohitseni tuli ensimmäisen kerran maratoonareita, jotka olivat tosin jo kerran ohittamiani kavereita. Olisiko heitä ollut 4-5 miestä. Ohitseni tuli myös aikaisemmin istuen voimia keräillyt venäläinen kaveri. Alamäkien juokseminen oli nyt itsellä niin surkeaa, että en pystynyt vastaamaan niissä ollenkaan muiden juoksijoiden vauhtiin. Matkaa maaliin oli onneksi vähän. Toista se olisi jollain 130 km kisaajalla kisan puolivälissä. Ohitse menneet suomalaiset hävisivät näkyvistä, mutta näköyhteys venäläiseen pysyi koko ajan. Laskussa Kolin Alamajalle venäläinen venytti eroa itseeni. Alamajalla oli selvää, että 5 h alitusta ei tänään tulisi, mutta mitäpä siitä. Loppunousuun lähti hölkäten retkisarjalainen mies, joka oli ilmeisesti säästellyt hyvin voimiaan. Itse lähdin matkaan kävellen, mutta vaihdoin kevyeen hölkkään loivemmilla ja tasaisilla osuuksilla. Venäläisen selkä alkoi lähestyä. Loppunousun puolen välin jälkeen venäläinen jäi taas keräilemään voimia reitin varteen. Myös maalia kohti kiiruhtaneen retkisarjalaisen selkä läheni ja ohitin hänet lopulta vain vähän ennen maalia. Viimeiselle sadalle metrille vaihdoin kävelyn hölkkään ja ylitin maaliviivan juosten. Olin kyllä iloinen maaliinpääsystä. Hieman erilaisempi kilpailu kuin yleensä, jossa varsinainen kilpailu oli vähissä. Koko kuluneen vuoden kiukutellut takareisi ei oireillut millään tavoin, josta olen myös erittäin iloinen.
  11. 22 points
    Kuvassa Teija melkein portailla ja vihreätakkinen on naisten nelonen. Kuva Jari Määttä. Todella selvä parannus. Virallinen aika on 28.36.08 eli yli 3,5 h parannus entiseen parhaaseen suomalaisen naisen aikaan tuolla reitillä. Eikä ole muuten kovin moni äijäkään juossut kovempaa (Klasila, Kankaansyrjä, Leinonen, siinä ne taitaa olla).
  12. 22 points
    TEIJA MAALISSA KOLMANTENA huikean loppukiritaistelun jälkeen. Eroa neloseen 20-30 metriä. Mielettömän upeaa!!!! (kuva: Jari Määttä)
  13. 22 points
    Vähän tuntuu, että kaikille ei ole ihan auennut, miten kovia tuloksia nuo Vainion juoksemat ajat ovat (onneksi monelle myös on). Nyt viime vuosina Hyryläinen on juossut kovempaa, mutta sitä ennen kovempaa on menty 23 vuotta sitten. 2000-luvulla lähelle Vainion aikoja ovat päässeet Annemari Sandell (2000), Maija Oravamäki (2006) ja Leena Puotiniemi (2011), mutta kukaan heistäkään ei ole alle 2.35:n päässyt. Hauska yksityiskohta keskustelussa on se, että kun Vainio veti itsensä telakalle, niin sitä pidettiin, varmaan ihan aiheesta, kokemattoman urheilijan intoilusta johtuvana ja Vainion tekemisiin kohdistettiin kohtuuttoman kovaa kritiikkiä. Hyryläinenhän on tänä vuonna ollut vuorostaan telakalla, enkä ole nähnyt, että kukaan olisi kritisoitunut hänen treenaamistaan, vaan vaivoja on pidetty vain harmillisena ja lajiin kuuluvana sattumuksena. Arvelen, että Vainio juoksee maratonilla Suomen ennätyksen jossain vaiheessa.
  14. 22 points
    Olen puuhastellut otsikossa mainituissa kisoissa kymmenisen vuotta, Winschotenista 2004 Qatariin 2014 - parhaimmillaan samassa kisassa monessa roolissa: joukkueen johtajana, autonkuljettajana, huoltajana (selfservice, kun Suomella ei ollut yhtään huoltajaa) ja juoksijana. Oi, jospa 2005 olisin saanut keskittyä vain juoksijan rooliin, sää olisi ollut viileämpi, jne. olisin juossut satkun 4:20/km - meni vain 4:37/km … 😉 vitsivitsi Forresteriakin yritin houkutella mukaan jopa 'vedonlyöntiyksikköjen' voimalla - ei olisi kuin tarvinnut voittaa meiksi - olisi ollut helppo nakki. Ja valitettavasti jatkan tätä vasemmalla kädellä puuhastelua edelleen E24h:n merkeissä - sori! Meinasin jo lopettaa, mutta yleisön pyynnöstä jatkamme.
  15. 22 points
    KaldoaiviUltraTrail 10-11.8.2018 TAUSTAA Trailrunning.fi uutismuistelo vuodelta 2017: "Seikkailuhenkisten polku-ultraajien syksyä sähköisti tieto 10-11.8.18 Utsjoella järjestettävästä Kaldoaivi Ultra Trailista, ja tapahtuma täyttyi nopeasti. Sen 130km:n reitti kulkee Kaldoaivin erämaa-alueella, joka on Suomen laajin erämaa. Kaldoaivi on tavallisesti vain harvojen, kokeneiden kulkijoiden kohde, ja niin on myös tässä kisassa. Järjestäjien mukaan pitkä, haastava ja raastava reitti on äärimmäisen kaunis ja tunteita herättävä, mutta ei sovellu missään tapauksessa kaikille. Tämä ei ole matalan kynnyksen juoksutapahtuma!" Nyt kun tuota ilmoitusta katson jälkikäteen, on aika helppo allekirjoittaa tuo kauan sitten kirjoitettu tiivistelmä tästä järjestäjän mukaan ”maailman pohjoisimmasta ultrakilpailusta”. Uusi hieno ”Perusmatka” on syntynyt Suomen polkujuoksukartalle. Tämä tapahtuma tuli varattua hieman jälkijunassa jo sen jälkeen kun se oli loppuunmyyty, mutta onnekseni sain ensimmäisen peruutuspaikan itselleni, kun aloin kyselemään. Kaipuu kotimaiseen polkujuoksuun ulkomailla vietetyn ajan aikana oli melkoinen, ja kaiholla katselin UTTF- kisojen pallukoita sohvalta käsin. E24 juoksun jälkeen sain elämäntilanne huomioiden ihan hyvin liikuttua, mutta epäilemättä suurin puute oli tuntuma luontoon ja vertikaaliin. Kerran viikossa pyrin käymään paikallisilla vuorilla aamuyön tunteina heräten, mutta odotukset eivät olleet järin kovat kun pääosa juoksusta tuli tasaisella maalla tai sitten juoksumatolla. Jonkin verran tein kuntosalilla porraskone- sekä mattoharjoittelua kaltevuudella. Perheen lähdettyä aikaisemmin Suomeen lomalle, uhrasin kolme viikkoa heinäkuusta harjoitellen pari kertaa päivässä parhaimmillaan, keskimäärin 15h viikossa, mutta pisimmät treenit olivat kerta viikkoon kolmisen tuntia vuoristossa. Ei siis missään tapauksessa mitään lajinomaista liikkumista, mutta luotin toisaalta että jopa yli >40 asteen lämpötiloissa tehty harjoittelu kompensoisi jotenkin puutteita ja parantaisi peruskestävyyttä. Aika usein tuli aamuviideltä herätessä kyseenalaistettua koko touhun järki, mutta jollain tavalla ihan hienosti sujuneet menneisyyden ultrajuoksut ja lenkin tuoma mielihyvä saivat miehen vielä liikkumaan. Uskoin että peruskunto olisi aika hyvä omassa mittakaavassani, vaikka mitään isoja tuplablokkeja ei tullutkaan tehtyä. Palautuminen alkaa tällä iällä selvästi olemaan haaste, enkä missään nimessä muun elämän lisäksi enempää olisi saanut harjoiteltua (tässäkin oli liikaa jos läheisiltä kysytään), joten varsin tyytyväinen olin määrään. Vain itseään vastaan tässä lajissa tällä iällä on kuitenkin taisteltava, vaikka silloin tällöin kilpailuhenkisyys meinaakin ottaa otteen. SAAPUMINEN Kaldoaivissa rankkasin itseni tilastojen perusteella kokeneeessa porukassa noin sijoille 5-7 etukäteen, mutta etusijalla tietysti oli matka tähän huikeaan erämaa-alueeseen, jossa en koskaan ennen ollut käynyt. Olihan kyse myös tapahtuman ensi-illasta. Tulin Suomeen kesälomalle parisen viikkoa ennen tapahtumaa, ja lensin Ivaloon edellisenä päivänä, sekä asetuin lomakylä Village Valleen Utsjoella. Suositus minulta tälle paikalle ja erityisesti sen ravintolalle. Jo ensimmäisenä iltana nautittu nieriä korvasienirisotolla oli taivaallista vieressä virtaavaa Tenojokea katsellen. Kilpailun aamupäivänä kävin vähän tarkistelmeassa reitin alkunousua ja muutenkin käppäilemässä Nuorgamissa sekä ilmoittauduin kisaan, tottakai. Sainpa kunnian aikaisena lintuna olla ensimmäinen ilmoittautumisessa (Kuva Sami Eskelinen) Menin vielä pakkaamaan kamat, ja olin hyvissä ajoin ennen lähtöä starttipaikalla turisemassa muiden juoksijoiden kanssa. LÄHTÖ Lähtö tapahtui perjantaina klo 18, ja asetuin siihen ihan odotetun kärkiporukan tuntumaan alun nousussa. Ensimmäinen pari kilometriä menivät mukavasti Saaran ja Jarkon kanssa, kunnes he vähitellen alkoivat erkanemaan. Marko, Eelis, Antti ja Samuli olivat menneen jo menojaan. Tiesin olevani suhteellisesti oikeassa paikassa, joten hieno nousu jossa ohitin norjalaisen kaverin, ja sieltä melko vauhdikas laskettelu kohti Pulmankijärveä, menivät yksinäisyydessä. Yksinäistä hölkkää kestikin sitten vajaat 60km matkasta. Tietä mentiin pitkästi ja lopuksi Pulmankijärven vieressä, kunnes n 16km kohdalla tuli käännös varsinaiselle erämaataipaleelle. Matka ensimmäiselle huoltopisteelle n. 29km kohdalle meni tietysti hyvällä jalalla ja tällä välillä ei kovin paljon nousuja ja laskuja ollut. Joka suuntaan ja erityisesti itään avautuivat upeat avarat tunturimaisemat. Mutustelin Pandan suklaamixiä, nappailin geelejä ja join Maximia. Ensimmäisellä huoltopisteellä söin banaanin, sipsiä ja tankkasin 2l juomavarannot täyteen. Kysyin myös juomatäydennysmahdollisuuksia seuraavalle välille, joka oli n massiiviset 50km!!! Alkunousussa Saaraa ja Jarkkoa vielä peesaten (Kuva Terho Lahtinen) TOINEN HUOLTOVÄLI Onneksi sää oli viilenemässä ja ihme kyllä tuo 2 litraa riitti seuraavalle välille passelisti. Koska huoltoväli oli pitkä, kehitin maisemien katselun lisäksi sellaisen taktiikan, että en vilkuile kelloa lainkaan, enkä laske kilometripiippauksia, vaan etenen rentoa tahtia. Vaeltajilta kuulin, että edessä oltiin jo aika kaukana ja kun taakse kurkatessa ketään ei näkynyt, otin hyvin iisisti nauttien. Jossain 40km kohdilla minulle tuli tosin sellainen tyhjä olo, että täällä sitä nyt ollaan ja ollaan kovasti käyty urheilemassa, jotta reissusta selvittäisiin, mutta mitä sen jälkeen...? Koko ultrajuoksuharrastus oli siinä vaakalaudalla ja mietin vakavasti, että pitäisikö vain alkaa liikkua omaksi ilokseen ja vain silloin kun huvittaa. Aamuiset klo 5 herätykset ovat kieltämättä olleet välillä pakkopullaa, eikä ulos vaan ole huvittanut lähteä, mutta olen pääosin lähtenyt silti. No, toki sitten tunti tämän jälkeen askel oli todella kevyt ja mietin, että miten tämä voi olla näin helppoa ja mukavaa kun tulin alas Guorboaivilta. Yllättäen ennen 60km kohtaa, takaa kuului ääntä ja olin oikeastaan iloinen, kun Simo liittyi seuraan ja kehui miten kevyttä ekat 7 tuntia olivat hänelle olleet. Tätä mukavaa kimppaa kestikin sitten viimeiselle huoltopisteelle, vaikka varsinkin Simolla välillä oli enemmänkin menohaluja. Pian tämän jälkeen minun vasenta jalkaani alkoi särkemään kokonaisvaltaisesti säären/pohkeen/polven alueelta, eikä kipu hellittänyt kuin lyhyillä kävelypätkillä nousuissa. Särky oli samantyyppistä, jota minulla on usein ultrien jälkeen, mutta ensimmäistä kertaa tällainen tuska alkoi jo juoksun aikana. Jälkikäteen olen paikantanut tuon säärilihakseen. Samoihin aikoihin heitimme viimeisiä hyvästejä auringolle ja yö hämärtyi. Mietin parissa kohdassa, olisiko lampusta hyötyä, mutta ei sitä siellä kuitenkaan tarvinnut, vaan valoa oli juuri riittävästi ilmankin. Jalkakivun vielä tässä vaiheessa jotenkin kestin, mutta kun saavuimme Mieraslompolon 80km huoltoon, jouduin turvautumaan särkylääkkeeseen. Simo kysyi huollosta lähtiessä, että haittaako jos hän lähtee kirimään, eikä minulla tietysti mitään tätä vastaan ollut. KOLMAS HUOLTOVÄLI Auringon nousu alkoi juuri mukavasti piristämään kun hiippailin huollosta eteenpäin ja tunnin päästä jalan kipukin alkoi asettumaan kiitos särkylääkkeen. Meno maistui ja tuumailin että tulisikohan tästä ultra, jossa en juuri väsymyksen vuoksi joutuisi kävelemään, vaan vain ainoastaan hankalat paikat ja ylämäet. No, ei se ihan niin loppuun asti niin mennyt, mutta melkein. Upea aamuaurinko tunturien takaa kesti noin 20 minuuttia, ja sitten tuli ensimmäinen vesipisara, eikä klo 04 jälkeen sitten auringosta tarvinnutkaan enää kuin haaveilla. Näillämain oli monenlaista hankalampaakin uraa ja 90km jälkeen tuli ensimmäinen vesistön ylitys juuri silloin, kun sitä ei enää muistanut. Tapasin Simon uudestaan tässä kohdassa, ja hetken mietittyäni totesin, että läpi vaan suoraan, ja ihan sama mistä kohdasta. Liukasta ja tosi kylmää oli eikä uiminen houkutellut, mutta niin vain läpi mentiin että heilahti. No, vähän yritimme astua kiville, jotka kurkkivat veden pinnan yläpuolella. Tämä oli ehkäpä koko matkan unohtumattomin kohta minulle. Hieman kapeampia mutta yhtä kylmiä virtoja ylitetettiin sitten vielä myöhemmin pari lisää. Aina vaan jalat jäätyivät, mutta ajattelin vain, että jospa se helpottaisi vasemman jalan kipua. Kevyt hölkkä jatkui, mutta nyt käveltiin jo jonkin verran juostaviakin pätkiä. Ilma viileni vähitellen ja sade alkoi kovenemaan, joskaan mitään ongelmaa ei sen suhteen vielä ollut. 100km rajapyykkiä juhlittiin rajusti toteamalla hiljakseen ”jee” ja hieman sen jälkeen Simo väitti nähneensä edessä ”kaksi kävelijää”. Yritin piilolinsseillä tihrustella, mutta en nähnyt. Päätimme hieman kiristää tahtia, jotta saisimme heidät kiinni, mutta kilometrin jälkeen totesin että kaverilla oli hallusinaatioita. Odottelimme suossa rämpiessämme 110km huoltoa saapuvaksi. Kello ilmoitti 110km, 111km, 112km...ei mitään...kunnes vihdoinkin tulimme Skalluvaaran poroerottelualueelle ja siellä katoksessa (!!!) oli viimeinkin odotettu viimeinen huoltopiste ja kolme huoltajaa...ei kun hetkinen... siellä oli yksi huoltaja ja kaksi juoksijaa (Antti ja Samuli). Jälkikäteen selvisi, että Simo oli nähnyt aiemmin heidät ihan oikein, mutta myös edellämenijät olivat myös skautanneet meidät ja kiristäneet tahtia. Antti ja Samuli lähtivät menemään ja Simo loikkasi perään kohteliaasti minulta kysyen. Sanoin, että mene nyt kun jaksat, mutta ota kaikki edellämenijät myös sitten kiinni. Nappalin itsekseni siinä vähän banaania ja sipsiä ja mietin että laitanko takin päälle, mutta ajattelin että eiköhän tästä selvitä ilmankin. Olisipa kannattanut laittaa se takki jo tässä huollossa, mutta väsyneenä ei jaksa välittää tärkeistäkään päätöksistä. MAALIA KOHTI Jatkoin matkaa kevyesti hölkäten kivusta välittämättä ja näin alhaalla hiekkatiellä kaikki kolme muuta. Simo oli mennyt menojaan, ja jäin käppäilemään Antin ja Samulin kanssa hölkättyäni heidät kiinni. Kipeää teki miehilläkin. Nousimme sitten taas oikealle ylös kohti Buallonaivin reunaa ja tajusimme kaatosateessa, että reittimerkintöjä ei ollut näkynyt enää aikoihin. Simo oli pysähtynyt edellämme ja oli soittamassa järjestäjille. Kosketusnäyttö ei toiminut myrskyssä. Itse laitoin sitten ensimmäistä kertaa kellosta navigoinnin päälle tarkistaakseni asian. Navigointi näytti, että olemme reitillä, ja lopulta järjestäjätkin olivat tämän vahvistaneet. Simo katosi vahvalla menolla tunturiin ja minä kinkkasin alamäkeen sen verran kuin pystyin. Alkoi olla todella kylmä ja hampaat kalisivat. Kompuroin ehkä kilometrin kaksi rankkasateessa ja tuulessa ja tarkistin kellosta silloin tällöin että olin reitillä. Olin aivan läpimärkä pitkähihaisessani, käteni olivat vitivalkoiset, ja ajattelin että takki on nyt laitettava päälle...mutta miten? Hyräilin Octoberfestien biisiä ”ooooooo beibiiii, I wanna know if you be my girl, uuuu, aaaa”. Olinkohan enää järjissäni ajattelin? Käteni olivat melko toimintakyvyttömät. Käsineet olivat siellä 80km dropbagissa huollossa edelleenkin. Huoh. Pari kilometriä eteenpäni ja olo alkoi olla todella paha. Jalkaa särki. Juoksu oli vaikeaa mutta pakollista lämmön säilyttämiseksi. Otin kaksi geeliä kerralla. Nyt oli pakko saada takki päälle. Pysähdyin ja katsoin näkyykö Anttia ja Samulia takana avuksi. Ei näkynyt. Räpelsin lopulta repun etusoljet auki ja repun selästä. Sain ison vetoketjun auki ja takin pois pussukasta, mutta en meinannut saada takkia mitenkään päälleni kovassa tuulessa ja sateessa. Käteni olivat kuin kaksi halkoa. Sain lopulta ujutettua molemmat kädet hihoihini, mutta nyt piti vielä laittaa juomareppu edestä kiinni. Yritin pari minuuttia. Ei mitenkään onnistunut tuollainen mikro-operointi, joten päätin keskittyä takin vetoketjuun. Sain kuin sainkin sen lopulta kiinni, mikä helpotti myös takin hupun löytämistä päähäni lämmöksi. Utsjoen kyläkaupasta vitosella ostettu toivottoman ruma ”rykijä” pipo ei paljoa enää lämmittänyt. Olisi ollut kiva ottaa vähän videota omasta tilasta, mutta en tietenkään pystynyt. Juomareppu rönksötti selässä jotenkin takin alla, ja siitä sitten kinkkasin uraa pitkin eteenpäin siinä toivossa, että jossain vaiheessa sähkölinjan alla reitti kääntyisi alas kohti Utsjoki-Nuorgam tietä. Ei sitten kääntynyt ikinä, mutta lopulta kuitenkin. Hiekkaurassa alaspäin meni vettä vuolaina virtoina, ja lensin kerran rähmälleni liukkalla alustalla, mutta lopulta näin varoituskyltin, että asfalttitie on 100 metrin päässä. Asfaltin näkeminen aiheutti pienen liikutuskohtauksen. Olin pois tunturista! Lopultakin!!! Puhelin soi enkä jaksanut vastata. Kolmannella kerralla kaivoin sen repustani ja vaimo siellä soitteli, että olin pois reitiltä. Arvasin tämän oikeastaan etukäteen, koska järjestäjät olivat kertoneet vaihtaneensa reittiä juuri tässä kohdassa maastosta tielle. Pala oli kurkussa, ja olo oli todella helpottunut. Sen verran sain sain voimaa, että lähdin jalan vihlovasta kivusta huolimatta hölkkäämään asfalttia, ja ilokseni huomasin että @7.00 kilsaa vielä irtosi kipeistä kantturoista. Viimeinen kolme kilometriä maaliin: ei ollut hurraajia, ei ollut torvia eikä serpentiiniä, ei ollut muuta kuin rankkasadetta ja yksinäisen miehen tuuletukset itselleen. Mutta maaliin tullaan! Juosten! Pari autoa meni ohi ja loiskautti vettä kengille. Ketä kiinnostaa? Pari sataa metriä ennen maalia näin järjestäjän viittoilevan, että käänny oikealle kohti maalia. Tein työtä käskettyä ja uimahallin pihalla kuulutettiin järjestäjien toimesta maaliintuloni ja olipa kuvaajakin paikalla. Upeaa! Kiitos lämpimästä vastaantotosta! Menin suoraan nakkikeitolle turisemaan staffin ja Simon kanssa ja toivatpa he pipokaupan vastineeksi ystävällisesti autonikin naapurista oven eteen lämmitykset täysillä! Kiitos! Kun ajelin kohti majapaikkaa, päätin että menen sinne asfalttiosuudelle autolla tsemppaamaan seuraavia, mutta juuri silloin ketään ei tullut vaikka hetken odottelin. Vain rankkasadetta tuulilasissa. Säälitti reitillä olijat. Antti ja Samuli olivat olleet maalissa jo aiemmin ja olivat varmaan jo saunomassa. Ajelin itsekin lopulta kuumaan suihkuun ja sitten sänkyyn lämmittelemään. Aikani oli 17.10 ja sijoitus miehissä viides. Onnea voittajille, kiitos kaikille, ja oli mukava olla osa tätä uutta tapahtumaa ja uusiakin tuttavuuksia syntyi! Siitä tykkään! Mukavaa porukkaa! Tämä oli hieno ”kerran elämässä” kokemus, jota voi suositella hieman kokeneemmalle polkujuoksuporukalle. Reitti ei ole vaikea, mutta se voi olla armoton.
  16. 22 points
    Tsekatkaa Utsjoen sää. Voi vehnä kun taas taisteltiin hypotermiaa vastaan tunturissa. Olin niin jäässä että en saanut takkia päälle viiteen minuuttiin ja tulin viimeisen kympin repun lukot ja soljet auki kun sormet eivät enää toimineet. YPH2016 toisinto. Taas käytiin ihan koko tunneskaala läpi. Voimia matkalla vielä oleville. Itse makaan jo vällyjen sisällä sängyssä. Kiitos myös tänne kannustuksesta! Vasemmassa jalassa oli kovia särkyjä viimeiset 70km ja jouduin ottamaan lääkettä että pääsen maaliin. Muuten olisi ollut täydellinen suoritus. Ei kyllä ollut helppoa muillakaan kärkinelikköä lukuunottamatta. Makez ja Eelis vetivät jäätävästi. Luulin että M voitti mutta olin ilmeisesti väärässä. Eeliksen eka yli satanen. Mukava mies.
  17. 21 points
    E24 on täysin omalainen juoksuelämys. Vasta osallistumalla tietää, miten kova tulos on 240km. Joskus 15v sitten oli tavoite alittaa 3h maratonilla, ja sen jälkeen on aika mennyt lähinnä muiden kestävyyslajien harrasteluun. Viime vuonna jalkakilsat (juoksu, roga/suunnistus) olivat jotain 2200-2500km. Siihen nähden oma tulos nyt eli 203km oli onnistuminen, vaikka pyörää ja muita treenitunteja onkin jonkin verran. Voi olla, että saman tuloksen olisi saanut helpommalla tasaisemmalla menolla - mutta ei ollut tyylipisteitä erikseen jaossa. Taktiikka oli juosta ja kävellä vuorotellen, ja kävelymatkojen piti pidentyä tasaisesti. Vauhdin arvelin olevan alussa 10km/h ja hiipuvan siitä kävelyn tasolle 6km/h. Tällä logiikalla Excel antoi mahdollisen tuloksen 191km sis. reilun tunnin erilaisiin huoltokatkoihin ml. kenkien vaihdot (kierrätin kahta paria, jottei kävisi jaloille liian monotooniseksi). Startti oli naiivi 'all-in' eli aloittaa vauhdilla, typistää laskemiani huoltotaukoja ja päästä 12h ajassa reilusti yli puolen välin, ettei jäljellä oleva matka 200km:iin tunnu mahdottomalta. Laskin n 150km kohdilla 7km/h vauhdin riittävän (enkä muuta miettinyt).
  18. 21 points
    Kausi löytiin Vantaalla pakettiin ja olisi tilinpäätöksen aika. Kuten yleensäkkin niin kaudesta jäi monijakoiset tunnelmat. Osalla meni väliin hyvin ja tuli hyvää kehitystä, osalla hajoili paikat, tai kehitys ei ollut niin ilmiselvää. Kannisen kausi alkoi HSMllä ja siellä leipoi ennätyslukemikseen 2.53 ja katsottiin että Vantaalla sitten kovempaa. Pikkukisoissa käytiin ja ihan hyvää tekemistä oli mm Puumalan sillalla tapahtuneen kirikamppailun PAta vastaan aika painanee legendaarisien urheilumuistojen kehyksiin. Tässä on kuva siitä kun PA pyytää vitosta merkiksi loppukirin aloittamisesta. Kannisen pääkisa oli taputeltu jotain 5 viikkoa ennen Vantaan maratonia, kun Haglundin kantapää/syndrooma rupesi jäytämään akillesjännettä sekä kantapäätä yleensäkkin. Harmillista sillä mies oli hyvässä nousukunnossa ja Turussa keskeneräisenä paukautti ennätyksen puolikkaalla, niin olisin kyllä odottanut hyvää tulosta myös Vantaalta. PAn alkukauden tekemistä vaivasi itäsuomalaiselle ruholle ominainen suojasilava, mikä esti pahimmat ylilyönnit vauhtihurjastelun nimissä. Kuitenkin tämä oli sinäsä oikein hyvä minun kannaltani, sillä sain sopivasti oikean tasoista (paskakuntoista) treeniseuraa omiin treeneihin. PA löntysteli Joutsenossa 2.42 joka oli kyllä selkeää alisuorittamista suorituskykyyn nähden. Tähän syynä oli pikkuinen kenkä episodi, mutta en jaksa enempää kirjoitella, koska se menee jo selittelyn puolelle. Vantaata silmällä pitäen PAlla meni kisa jo noin viikkoa ennen H-hetkeä VITURALLEEN, kun viimeisessä oikeasti kovassa treenissä leipoi takareiden kiinni. Enpä nyt usko että mitään suurempaa repeytymää ole, mutta sellainen kuitenkin joka esti totaalisesti täysivauhtisen juoksun. Tämä sieppasi meikää myös syvältä, sillä enhän nykyisin näköjään osaa treenata kovia treenejä yksin, saati mennä kisoissa viivallekaan. Onneksi PA lupautui Vantaalle pitämään mua kädestä kiinni kisan tiimellyksessä. Muutenkin PA oli helkkarin hyvässä iskussa, ja suorituskykykäyrä oli niin hyvässä noususuhdanteessa, että vaikka koko kesänä yhtään kovaa treeniä en antanut PAn ”voittaa”, niin enpä olisi yhtään pitänyt ihmeenä vaikka suorituskyvyn leikkaamispiste olisi sattunut Vantaalle ja PA olisi ollut maalissa ennen minua. Ainakin laskin mielessäni, että loppusuoralle oltaisiin kaarrettu samaan aikaan, ja näin reilusti sekä rehellisesti loppukirikamppailulla oltaisiin ratkaistu paremmuus. Soilin kausi kaikkiaan minun näkökannasta haastava, kun vielä opettelimme toimintatapoja ja mielestäni hieman keskeneräisellä peruskuntotreenillä mentiin kesään. Kisoissa käytiin ja suht Ok tulosta, ei super hyvää mutta ei huonokaan pruukasi tulemaan. Kuitenkin ennätykset Turussa puolikkaalla ja Joutsenossa maratonilla kertoo, että jotain tehtiin oikein. Potenttiaalia huomattavasti vielä parempaan on, mutta kunhan vain löytyy se jippo millä saamme sen valjastettua käyttöön. Omaa tekemistä varjosti helmikuussa leikattu jalka ja maalis-huhtikuussa sairastettu keuhkoklamydia. Tuntui hurjalle treenata alkuun kun 5km@5.30 lenkillä piti väliin pysähtyä huilamaan, tai vähän paremmassa kunnossa PAn kanssa vedettiin hänelle kevyttä 16@4.26 ja meikän takia piti kahdesti pysähtyä yrjölle, koska niin sinkeällä olin. Askel kerrallaan kuitenkin kunto nousi, ja aika monesti tunsin olevani tiukilla. Kisoja kävin kovina treeneinä ja osassa kuntoon nähden kulki ihan Ok ja osassa vähän heikommin. Joutsenossa maratonilla oli sen vertaa terveysongelmia lantio/alaselkä/pakara/takareisi osastolla, että Vantaalla ei oikein muita tavoitteita ollut kuin saada juosta rennosti ilman ongelmia, ja voittaa koko PASKA. Vantaalla sitten lantio antoi edelleen tsikunaa koko oikean puolen takaketjuun, eikä juoksussa ihan parasta rentoutta ollut. Yritin vetää siinä rajalla, että pakaralihakset eivät leipoisi täysin jönkkiin ja melkein siinä onnistuinkin. Eka puolikas 1.15.54 eli melko lähelle samaa vauhtia Turun puolikkaan ajan kanssa. Ei ihan hirveästi hengästyttänyt, mutta oikea jalka alkoi olla sen makuinen, että ei sitä kiinnostanut juoksentelu pätkän vertaa. Itselläkin oli samat fiilikset, mutta yritin säästellä minkä pystyin ja linkkasin maaliin kera epätodellisen huonosti hermottavien pakaralihaksien. Maalissa 2.35.42. Niko piti koko kauden ylimenoa ja flunssaa jonka sai 2017 Vantaan maratonilta. Sepista voisin kirjoittaa vaikka mitä positiivista ja paljon negatiivista, mutta olisiko se sitten reilua? Ei varmaan. (Vaikka ei minun tarvitse edes olla reilu) Sen verran voin sanoa, että länkyttäköön puolestani. Tulevasta sen verran, että tänne en enää päivitä mitään tämän jälkeen. Näytin, että normaalit ihmiset voivat olla sankariainesta, jos ne vain itse niin haluavat ja kasetti kestää. Onnistumisia tuli mielestäni hyvin sillä mm Niko veti jollain 30bmillä maratonia 3.46->3.00, Kanninen 3.10->2.53 ja tietenkin PA 2.41 (ja tulee vetämään alle 2.30 että helinä käy), hiihdossa otettu SM mitskuja vinopino jne.
  19. 21 points
    Viime hetken arpomisen jälkeen lähdin kuitenkin juoksemaan. Eilen illalla piti vielä käydä kokeilemassa muutaman kilometrin reipasvauhtinen juoksu, halusin katsoa kulkeeko happi viikon flunssailun jälkeen kun alkaa puuskututtaa. Vaikutti kulkevan riittävästi, joten aamulla sitten Vantaata kohti. Vähän erikoinen lähtökohta kyllä kun vasta viime hetkellä päättää juosta. Kisa lähti mukavasti liikkeelle, lähdin varovasti sykkeen perusteella matkaan. Pikku hiljaa vauhti vähän kiristyi, ja kun tuntui kulkevan rennosti niin sykekin pikkuisen kipusi muutaman pykälän ylöspäin. Jossain kolmannen kierroksen loppupuolella alkoi jaloissa tuntumaan raskaalta, mikä lienee näissä hommissa normaalia. Viimeinen kierros oli kuitenkin malkoisen raskas ja jalat melko loppu. Onneksi ei tarvinnut pistää kävelyksi. Lopun kilometrit olivat vajaat minuutin hitaampia kuin kierroksilla 1-3. Loppuaika 3.26, mikä oli olosuhteisiin nähden ihan OK. Ennakolta ajattelin, että jonnekin 3.15 (ennätys) ja 3.30 väliin voisi mennä tänään, ja kolme kierrosta olin 3:20 vauhdissa. Luultavasti flunssa ei ainakaan hirveästi vaikuttanut, vaikka ennen kisaa pelkäsinkin, että irtoaa niin paljon limaa, että reitistä tulee liukas. Enemmän lopulta taisi vaikuttaa se, että syyskuussa oli vähän turhan paljon työmatkailua ja turhan vähän juoksukilometrejä. Viimeistelykään ei ollut ihan optimaalinen, tai oikeastaan mitään viimeistelyä ei ollut. Nyt onkin taas puolisen vuotta aikaa haaveilla siitä, kuinka kovaa ensi vuonna menee kun koko vuoden panostaa juoksun avainharjoituksiin ja muutenkin saa kilometrejä paremmin kasaan kuin tänä vuonna. Vuoden kuluttua sitten luultavasti taas todetaan, että vähän enemmän olisi voinut juosta. Vantaalla tuntuu kyllä järjestelyt toimivan joka suhteessa todella hyvin. Juoksun jälkeen vielä tarjoilla oikeaa (ei pika-) kahvia ja pullaa normaali huollon lisäksi. Nopea reitti eikä helteen vaaraa. Suosikkimaratonini.
  20. 21 points
    Juu kun Lappeenrannasta jatketaan itään päädytään vielä syvemmälle hevonperseeseen paikkaan nimeltä Joutseno. Täällä periferian ytimessä on Kullervon maratonia kuitenkin järjestetty jo 37 vuonna. Ja joskus joku juoksijakin eksynyt joukkoon. Sitkeästi ja sitoutuneella talkoohengellä Kullervon lukuisat vapaaehtoiset siellä nytkin ihan kunnialla tehtävistään suoriutuivat. Esimerkkinä ja primus motorina Lehtosen Jaska joka ehtiäkseen kilpailujen sihteerin tehtäviä hoitamaan kipaisi oman juoksu-urakkansa aamuyöstä M70-sarjassa. Toinen vastuuhenkilö tietenkin Kullervon jokapaikan höylä eli puh.johtaja Hannu Myllärinen. Tässä Alisan maaliintulovideolla Hanski muilta kiireiltään kipaisee loppusuoralla kukkapuskan mestarin kouraan kevyesti kumisaappaissaan. Kyllä maalla on mukavaa, vaikkei meistä kukaan tiedä. Tai ehkä juuri siksi 🙂
  21. 21 points
  22. 20 points
    En tiedä mitä tapahtui, mutta mielessä kävi niinkin ihmeellinen ajatus kuin juoksuharrastuksen (uudelleen) aloittaminen. Päähänpisto on toivottavasti ohimenevä, mutta ihan teoreettisessakin mielessä on kiinnostavaa miten tässä pitäisi aloitella. Viimeisen kerran olen ollut jossain kunnossa reilu 5 vuotta sitten, jolloin juoksin kympin vuoden 2013 Twilight Runissa 36.36. Varsinaisen treenaamisen olin lopettanut noin vuosi aikaisemmin, joten jossain määrin vanhoilla pohjilla mentiin. Sen jälkeen liikunta ollut satunnaista, koko ajan vähenevää ja juhlinta säännöllistä. Viime vuonna taisi tulla alle 400km juoksua. Kymppi kulkisi nyt ehkä noin 50min. Nyt ei ole enää vanhoja kuntopohjia. Sen huomaa siitä, että vaikka intoutuisi juoksemaan pari lenkkiä, niin juoksuvauhdit eivät juurikaan lähde nousuun. Kevyen vauhti liikkuu jossain 6:00/km ja sykkeiden perusteella sekin on liian kovaa. Maksimisyke on tullut roppakaupalla alas. Painoa on tullut tuohon 2013 verrattuna lisää noin 15 kiloa, josta reilut kymmenen viimeisen kahden kuukauden aikana. Voimatasot ja lihaskunto ovat myös aika pohjalukemissa. Onko jollain onnistunutta kokemusta tällaisesta comebackista pitkän tauon jälkeen? Enkä tarkoita mitään pitkää telakkaa tai edes välivuotta, vaan tällaista vuosien taukoa, jossa vähän niin kuin aloitetaan uudestaan. Kannattaako treeneissä lähteä ihan pohjilta kuten aloittelija vai olisiko kuitenkin joku oikopolku? Eikä tässä mistään ennätyksistä haaveilla, mutta 40min kymppi nyt pitäisi ainakin aluksi saavuttaa.
  23. 20 points
    Olikohan vuosi -12 tai -13. Seisoin muiden Pirkan hiihtäjien kanssa starttilipun alla klo 7. Olin ollut viikon yh:na lasten kanssa reissussa. Mahatauti oli ollut kaikissa 5 lapsessa, ja omassa vatsassa oli kiertänyt. Ehkä olin nukkunut muutaman tunnin.... Sotilaspastori piti aamuhartautta ennen tykin laukausta. "Kukin teistä on tullut tänne omista lähtökohdistaan"... Kyllä. Omista lähtökohdistaan. Tippa tuli linssiin. 🙂 Tuon jälkeen olen aina muistanut, että kukin harrastaa ja osallistuu kilpailuihin "omista lähtökohdistaan"! Vähänkö helpottaa. Ei tarvi vertailla! Minusta jokainen on onnittelut ja tsempit ansainnut. Ajalla ei ole väliä. On päässyt ehkä parhaaseensa omista lähtökohdistaan, vaikka aikaa menisi maratoonilla yli 5 tuntia.
  24. 20 points
    Tuli ultrajuoksun ihanuutta aimo annos. Taktiikka oli mennä alku maltilla, ns. helpot pätkät juosten ja jotenkin selvittää loppupätkällä juurakot ja vikat mäet. Sykkeet kiipesi heti alussa turhan korkealle ja pysyi siellä. Basecamp-Aulanko-siivulla kuumassa sai kauhoa jatkuvasti vettä puroista, että nesteet riitti. Selkiä tuli vastaan ja jäi taakse, kunnes sitten Heikki Siivarille mun vauhti kelpasi ja mentiin loppupätkä Hautajärvelle hyvää juoksua. Sinne 80km asti kulki hyvin ja kääntöpaikalla olimme jo ajassa 9h 37min (etukäteisarvioni oli 10.30-11h). Kummallakin jalat petti Aulangon jälkeen ja meni eteneminen lähinnä kävelyksi. Sitten ennen Basecampia takaa tullut Jumisko sai Siivariin uutta vauhtia. Vaihdoin silloin kokonaan kävelyyn ja pohdin DNF vs alamäet peruuttaen tai sivuttain astellen. Pitkä oli toi loppumatka kävellen, kun jalat oli jo ihan rikki. Aiemmat 8h rogat ja Nuuksion 70km ovat aika kesyjä tähän verrattuna.
  25. 19 points
    Keli oli talvinen ja aika vankasti nasturikeli, semmoisilla tuli myös juostua. Itsellä reissun yksi pyrkimys oli yrittää voittaa M50v ikäryhmä, jossa onnistuinkin kivasti. Alussa homma käyntiin ja tuulta mäkeä ta tappuraahan se alku oli. Hetken mentyämme hoksasin vain nuoria tai nuorehkoja edessä ja toki Alisan, joka katosi horisonttiin hyvin pian. Samassa ryhmässä oli kuitenkin tuntemattomia, joten oli vain pakko ährää puhinalle ylämäkiosuudessa, jotta hieman saa eroa. Käännössä näin ikärymäni kasvotuttuja takana ja se olikin sitten henkinen juttu vauhdin osalta hoidettu. Toki kisan edetessä se tuttu kilpailuvietti välillä sieltä lipsahtelee, mutta kun toleranssi on itsellä niin pieni, niin eipä tuossa paljon ollut tehtävissä. Olin juossut mäkiosuudella myös edellä menneen kaverin kiinni ja muutamalla sanalla sovimme vastatuuleen vuorovedot. Koittelin hoitaa oman tontin kunnolla ja siinä lipsahti meno hetkeksi hyvin epämukavalle alueelle, jossa menimme Saaran ryhmän ohitte. Vuoro vaihtui ja vauhti vain kasvoi. Kaveri omalla vuorolla menikin sen verta kovaa, että tänään seurasin vain katseella. Jäin matkalla tavoittamamme nuoren 19v sarjan kaverin kanssa juoksemaan ja muutamia sanoja siinä vaihtelimme. Mitään loppukiriä ei ollut tarkoitus tehdä, mutta meni sitten lopussa viimeinen kilometri kuitenkin kovemmin. Hoksasin takaa tulevan henkilön kovaa ja en erottanut onko papparainen vai nuori jantteri. No aivan maaliviivalla kaveri meni ohitte, hävisin sen kirin. Ei ole minusta kirimieheksi. Tämä reissu oli hieman alle 2min hitaampi, kuin viimeksi itsellä Aktiassa. Tosin ei kestänyt nyt pää ollenkaan olla siellä alueella, jossa enkat ja 37min alkuiset juoksut on minulla aina äherretty. Mukavia tapahtumia nämä kyllä ovat, hyvä että järjestetään.
  26. 19 points
    Laitetaan tännekki kopypastet PA:n kausi 2018 Oli sen verran katkeran suloinen kauden päätös, että ei ole huvittanut tänne kirjoitella yhtään mitään. Nyt kun olen kaksi viikkoa imenyt peukaloa, niin ajettelin jakaa kuulumisia, että voin rauhassa jatkaa peukalon imemistä ja suojasilavan keräämistä lopun vuotta. HSM 2:59, HHM 1:24, Mikkelin puolikas 1:21, Paavonurmen puolikas 1:19, Sotilasmaastot 3. sija yleisessä sarjassa, Vantaan aluemestaruus 10 000m 35:14, Joutseno SM maraton 2:42, Vantaa DNS. Siinäpä sitä draaman kaarta tälle vuotta. Harjoituksellisesti ja kunnon kehityksen kannalta takana on aivan huikea kesä. Sanoinkin jossain vaiheessa suurvisiirillemme, että vaikka maratonit kusisi niin ei jäisi paha maku suuhun, kun on niin hyvästi saatu treenattua. No sehän oli AIVAN TÄYTTÄ PASKAA. Vituttaa niin että kynnet halkeilee. Sovittiin joskus heinäkuussa (minun toivomuksesta) että alan tän syksyn jälkeen tekemään omat harjoitusohjelmani itse. Eli tämä nyt merkattoon aikakirjoihin, että ei kukaan pääse vahingossakaan muuta lulemaan, niin olin jo tänä syksynä reippaasti alle 2:40 kunnossa ehkä jopa 2:35 hujakoissa. Ja jos nyt jollain ilveellä saan puserrettua ensi vuonna ennätyksen yhtään millään matkalla, niin se EI OLE minun neroutta vaan vain ja ainoastaan Harrilta saamani avun ja tietotaidon ansiota. Ja jos taas painan kevään koittaeasa 135kg niin saa tulla vapaasti ilkkumaan. Haluan vielä tännekkin erikseen julistaa ja kiittää Harria siitä, että olet ollut mukana kääntämässä ja isolta osalta kääntänytkin elämäni suuntaa. Olet tehnyt todella hienoa työtä ja tulen olemaan sinulle ikuisesti siitä kiitollinen!... Niin ja kannattaa lopettaa se kermataskujen mussuttaminen, jos et oo varuillas, niin ens kesänä kasakka nauraa😉 Meikä jatkaa guurin edustamista ja naamafeissin osioon satunnaista päivittelyä. Nyt vaan koipi kuntoon ja infernaalisperkeleellinen raasto päälle! Niin ja vaimoa pittää aina muistaa kehua.. Hienosti on kotoa tullut teetä ja sympatiaa😍
  27. 19 points
    Kiitos ja tattis! Oli tosiaan onnistunut juoksu. Luultavasti maksimi tai ainakin hyvin lähelle päivän kunnosta äijästä irtosi Vantaan pyöräteille. Taktiikka oli alussa jarrutella niin paljon kuin kehtaa ja malttaa perinteinen sudenkuoppa eli parin kilometrin jarruttelun jälkeinen tylsistyminen, josta seuraa pitkään päälle jäävä keulimisvaihe. Tällä kertaa meni ~5km mainiosti, lähes tismalleen tavoitevauhtia. Juoksu tuntui todella kevyeltä. Sitten hieman taas hermostuin hissutteluun, mutta varsinkin koska edessä näkyi 5 juoksijan letka -> innostuin päästelemään loppukierroksen lujempaa. Lopulta n. puoli minuuttia edellä aikataulua ekan kierroksen jälkeen. Pian sen jälkeen sain tuon letkan kiinni, mutta voi pettymys ... vauhti tuntui liian hiljaiselta. Pakotin itseni kuitenkin peesaamaan runsaan kilometrin. Sitten vetohommiin. Homma muuttui heti raskaammaksi. Letka pysyi tiukasti perässä. Vauhtia oli tuskin nimeksikään enempää kuin peesatessa. En kuitenkaan kehdannut enää siirtyä takaisin peesiin, vaan puskin kärjessä vastatuuliosuuden läpi. Hyvä muistutus, että fiksumman juoksijan kannattaisi todellakin peesata vastatuuliosuudella, jos vain mahdollisuus on. Puoliväliä ennen geelipiste. Nappasin geelin jakajien pienimmältä joka siinä vielä hieman harjoitteli tehtäväänsä - hyvin totisesti keskittyneenä. Valloittavaa. Toinen kierros meni n. 10 sekuntia alle tavoitevauhtia - varsin nappiin. Letka oli puolittunut. Samaa tahtia jatkoin ja vieläkin 4min meno tuntui pieneltä jarruttelulta. Sain joitakin yksittäisiä juoksijoita kiinni. Kierroksen loppupuolella omakotitaloalueella oli hieno kannustuspiste. Tällä kertaa siellä oli 3 pientä poikaa tiukassa jonossa pituusjärjestyksessä kädet ojossa. Läps-läps-läps kaikille. Nauratti ja sain extraboostia ainakin kilometriksi. Ennen kolmatta kierrosta nappasin geelin samalta tytöltä kuin viimeksi. Nyt oli hommaa harjoiteltu ja ihan eri meininki: pro-tason ojennus, hymy päälle ja vielä loppuun nimellä kannustus. Aivan mahtavaa. Kolmas kierros ~5 sekuntia alle tavoitevauhtia, ei paha. Edelleen eteneminen oli oudon helppoa. Toki, jos hiemankin kiristi .. alkoi kyllä ahdistaa. Joten .. en kiristänyt. Muutama askel kilvahti ikävästi akillesjänteestä. Ei onneksi jäänyt päälle. Viimeisen kierroksen puolivälissä lähes minuutti aikataulua edellä. 37km, edelleen varsin helppoa. Jalkapohjassa kehittymässä rakko. Ikävää, mutta ei haittaa menoa. 38km, vielä menee - vaikka kieltämättä pikkaisen alkoi painaa. 39km! No niin, tulihan se sieltä. Tuska. Kangistuminen. Jalka ei meinaa nousta. Tehostin käsillä, mutta ei siinä mitään ole enää tehtävissä. Reidet on yksinkertaisesti loppu, loppumatka irvistellään puujaloilla. ~10 sekuntia/km hidastui vauhti, ei voinut mitään. Pitkät oli kolme kilometriä, mutta eiköhän ne joskus ole olleet vieläkin pidemmät. Loppukiri, tai siltä se itsestä tuntui. Videossa näytti lähinnä verryttelyjuoksulta paitsi kunnon irvistys. Lopputuloksena 33 sekuntia alle tavoitteen ja kahdesta rakosta huolimatta loppupäiväksi kestovirne naamalle. Järjestelyitä ja säätä onkin jo kovasti kehuttu. Eipä lisättävää. Varsin helppo suositella. Hyvin järjestetty, hyvä määrä juoksijoita.
  28. 19 points
    Tämä. Heikolla treenillä ja paskana olleena jalalla lähdin kisaan sillä fiiliksellä että lähdetään aivan utopistista Ansion reittiennätystä metsästämään. Kellon mukaan taidoin pysyä kyydissä mukana noin 13-14km (Ansio veti varmaan PK-alueella) ja osittain jopa edellä. Sen jälkeen kunto loppui, kaaduin neljä kertaa ja jalka hajosi. Ilmankin jalan hajoamista oli selvää että maaliin en olisi tullut. En ole koskaan ollut niin paskana kuin tänään, en kyennyt enää juoksemaan. Reissu oli kovempi kuin Kanarian 126km vuoriulta. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Perkele että otti pääähän se kitkajoen juurakkopaska. Valitettavasti voi näkyä telkkarissa. Heti alussa kun lähdin omille teille oli Ylen kamerat perässä jokusen kilsan ja kun tulin maani myyneenä Juuman huoltoon itku sillmässä oli myös Ylen kamerat läsnä jokisen sataa metriä.. Hyvää oppimateriaalia miten ei kannata edetä. Huikea kisa kuitenkin ja Rannankarin voitosta olen todella iloinen. Hieno mies! Ei ole kukaan ennen jäänyt kyselemään edestä käsin vointia kun olen pannuttanut helpolla polulla juurakkoon. Oikealle miehelle meni!
  29. 18 points
    Elämäni juoksu tämä oli, kiitos ruiskarhu! Keli oli mainio, sekä kuntopiikki osui juuri hyvään aikaan ja hyvä porukka missä laiskotella tuulensuojassa. 8km kohdalla mietin tosissani keskeytystä, kun tuntui niin ilkiältä ja matkaa oli vielä oli edessä. Otin geelin ja mutustelin sitä suussa hyvin pitkään. Sain onneksi aivot uskomaan että nyt tulee lisää virtaa ja se pahin olo sitten katosi. Olen kyllä lapsellisen onnellinen tästä ajasta, ei ollut minulle helppo raja tämä. Onneksi sain sen nyt juostua, kun tuota ikää tulee vain jatkuvasti lisää ja jossain vaiheessa se väkisten alkaa näkymään.
  30. 18 points
    Omasta kokemuksesta sen verran, että iskin lenkkarit ”naulaan” 2013 ja rupesin elämään kuten ihmiset kuunaan. Kävin salilla ja välistä hölkkäilin jonkun kilometrin. Paino nousi siitä n. 70kg:stä tuonne 92-93kg siis lihas- sekä läskimassa. Aina olen ollut scrode juoksijaksi, ja eipä tälläinen turvottaminen helpottanut yhtään tilannetta. Alkuun rupesin vain säännölleen käymään juoksemassa. Opettelin uudestaan säännöllisen rytmin käydä treenaamassa. Sitten vain lyhyt vk, kevyt, kevyt(lepo),lyhyt vk, kevyt, kevyt pitkä tai lepo tyylillä jauhamaan. Rupesin myös katsomaan myös mitä söin. Läski olisi armeliasta, kun sehän lähtee veks ajastaan, lihasmassa ei sitten meinaa millään. Vieläkin paino hiimailee 78-80 kg tietämissä ja varmaan pitäisi siirtyä itujen imeskelyyn, että saisi painon takaisin sinne jiiriin(~70kg) ja ettei olisi kuin 10kg liian lihava juoksijaksi. Ei tässä mitään ihme kepulia ole. Hyppäät (treeni)junan kyytiin ja rupeat vain tekemään, huomaat varmasti että kunto nousee kohisten alkuun. Vanhoja harjoitustehoja sekä ennätyksiä ei kannata paljoa ruveta miettimään, sillä sellainen depistää. Tekee kaiken kuin se olisi ensimmäinen kerta, niin sehän auttaa jaksamaan ja motivoi. Monipuolisesti osaat treenata ja muutenkin tietoutta siihen sulta löytyy, kunhan vain jaksaa lähteä ja itsensä houkuteltua treenaamaan. Typistetysti: muistaa lähtee treenaamaan, on armollinen itseään kohtaan ja yrittää nauttia (treeni)junan kyydistä.
  31. 18 points
    Vantaalla on hyvä käydä kisoissa. Minulle tulee todella hyvä mieli, kun järjestävä osapuoli on niin ystävällistä sekä auttavaista väkeä, melkein kuin kotona Pohjois-Karjalassa olisi kilpailemassa. Olin saanut hoidettua itselleni huoltomieheksi sankari @PA:n. Se onnistui helposti, kun laittoi miehen harjoitusohjelman siihen jiiriin ettei jalat kestä olla viivalla, niin joutaa paremmin huoltamaan minua. No oikeasti olisin mieluummin otatellut PAta vastaan guurin mestaruudesta, mutta ei noista vaivoista aina tiiä. Reitti oli tuttu turvallinen ja yksi Suomen parhaista. Mäkeä siinä on, mutta sillehän ei mitään mahda. Onneksi keli oli lähellä täydellistä, vain alkuun tuuli meinasi sotkea juoksua, mutta mielestäni loppuakohden tyyntyi(tai vauhtini laski niin hitaaksi ettei tuulta enää huomannut). Oma juoksentelu oli sellaista kinkkaamista ettei ole paljoa kehuttavaa. Kopioin vaikka lyhykäisesti fb:stä : ”Itsellä oli Joutsenossa sen vertaa terveysongelmia lantio/alaselkä/pakara/takareisi osastolla, että Vantaalla ei oikein muita tavoitteita ollut kuin saada juosta rennosti ilman ongelmia, ja voittaa koko PASKA. Kisassa sitten lantio antoi edelleen tsikunaa koko oikean puolen takaketjuun, eikä juoksussa ihan parasta rentoutta ollut. Yritin vetää siinä rajalla, että pakaralihakset eivät leipoisi täysin jönkkiin ja melkein siinä onnistuinkin. Eka puolikas 1.15.54 eli melko lähelle samaa vauhtia Turun puolikkaan ajan kanssa. Ei ihan hirveästi hengästyttänyt, mutta oikea jalka alkoi olla sen makuinen, että ei sitä kiinnostanut juoksentelu pätkän vertaa. Itselläkin oli samat fiilikset, mutta yritin säästellä minkä pystyin ja linkkasin maaliin kera epätodellisen huonosti hermottavien pakaralihaksien. Maalissa 2.35.42 ja sijoitus 2.” Kyllä minä laitan lämpimän suosituksen tälle kisalle. Ensi vuonna uudestaan, jos kaikki menee hyvin ja Luoja suo.
  32. 18 points
    Tässä välillä poluilla seikkailevan tiejuoksijan raportti perusmatkalta Tähän kisaan lähdin tavoitteenani päästä ensisijaisesti maaliin ja mielluummin nopeammin, kuin viimeksi kolme vuotta sitten. Silloin aikani oli vajaa 16 minuuttia alle maksimiajan. Tuo aika on edelleen miesten hitausennätys. Tänä vuonna paras yrittäjä pääsi 57:n sekuntin päähän, joten läheltä piti. Todettakoon tosin, että enntyksen rikkomisen teki tällä kertaa vaikeammaksi nopeampi reitti ja ennen kaikkea huomattavasti paremmat reittimerknnät. Jo pysymällä reitillä voittaisin toista tuntia edelliseen kertaan nähden. Muuten lähtökohdat olivat aika vastaavat: kevään päätavoite oli nyt Kaarinan 12h kisa kuusi viikkoa aiemmin (kolme vuotta sitten Torinon 24h kisa). Satsaus tuohon kisaan kannatti ja tulos oli omiin lähtökohtiini erinomainen (kisakertomus löytyy kyseisestä ketjusta). Tuo antoi luottamuksen, että riittävällä palautumisella pääsisin perusmatkasta läpi vaatimattomillakin polkujuoksutreenillä. Tässä välissä ehdin tehdä perushölkkäilyn lisäksi yhden vertikaalitonnin Kauniaisissa, missä ylämäet portaita ja alamäet helppoa polkua. Tuo alamäkihurjastelu tuntui sitten jaloissa useamman päivän, mutta varmaankin kannatti, koska Karhunkierroksen alamäissä ei sitten ollut kummempia ongelmia. Kävin loppuvaiheessa myös viisi kertaa juoksemassa lyhyitä pätkiä poluilla. Tietysti joku voi ihmetellä mitä järkeä on panostaa rataultraan vähän ennen Karhunkierroksen perusmatkaa. Tähän voin todeta, että millään järjellisellä harjoittelulla en pääse kovin korkealle pitkässä polkukisassa. Aivan erityyppinen kisa näin lyhyellä välillä on henkisesti paljon helpompi. Polkukisat ovat minulle muutenkin enemmän pitkiä hienoja juoksuvaelelukisa, kun taas varsinkin kierroksina juostavat rata- ja tiekisat ovat enemmän puhtaasti tuloskisoja. Kummissakin on omat hyvät ja huonot puolensa, jotka tuovat mukavasti vaihtelua harrastukseen. En ollut edes ainoa joka teki näin - myös Kaarinan 12h kisan naisten voittaja oli mukana ja juoksi hienosti maaliin. Rukalle lähdettiin perheen voimin töiden jälkeen keskiviikkoiltana. Väliyöpymisen jälkeen ajoimme loppumatkan Rukalle torstaina ja majoituimme muutaman sadan metrin päähän kisakeskuksesta Ruka Hotelliin kuuluvaan osaan. Perjantaina sitten mentiin syömään runsas aamiainen suhteellisen myöhään. Aamiaiselle otin mukaan repun ja drop-bagiin tulevat tavarat. Aamiaisen jälkeen kävin sitten varustetarkastuksessa (tarkastamassa Jyrki Kukko, jolla on pitkä liuta oman sarjani, M50, ultramatkojen Suomen ennätyksiä), sain numerolapun ja gps-laitteen sekä jätin drop-bagit. Kaikki ruuat ja varakengät menivät Oulankaan. Olin jakanut kisan omien huoltotarvikkeiden suhteen edelliskerran tapaan kolmeen kolmannekseen, joista yksi on Hautajärvelle ja takaisin. Hautajärvelle meni ainoastaan latauspalikka ja johto kellon lataukseen. Kämpillä vaihdoin kisakamppeet söin vielä vajaa tunti ennen kisaa kolmen desin jogurtin banaanin kanssa. Lähtöpaikalle saavuin hyvissä ajoin ja siellä näkyikin paljon tuttuja ja tuntemattomia naamoja. Lähtijöitä oli nyt noin kolme kertaa enemmän kuin kolme vuotta sitten. Kenkinä oli Speedgoat 2:t koko matkan. Lähdössä ajauduin aivan eturivin laidalle, kun sinne ei ollut tunkua. Pyrin kuitenkin juoksemaan alun hieman laidalla, joten nopeammat pääsivät hyvin ohi, enkä tietääkseni ollut pahemmin tukkeena. Menomatkan vaarat otin ehkä turhankin reippaasti, joskin eipä tuosta isompaa haittaa ollut. Pitempiä pätkiä juoksin Kari Karhulan matkassa samoja vauhteja aina Oulankajoen rannoille asti. Olimme taivaltaneet Nuts YPH:n -kisassa pari vuotta sitten samaa matkaa Pallakselta viimeiselle huoltopitseelle. En tosin tunnistanut häntä ensin, koska edellisellä kerralla vaakasateessa naamaa näkyi aika rajoitetusti. Kuvia otin alkumatkasta paljon vähemmän kuin viimeksi koska nyt oli raaempi valo. Viimeksihän lähtö oli illalla klo 18. Tämä sitten korjaantui myöhemmin. Viimeksi nimittäin kamera lakkasi kosteuden takia toimimasta jo Pienellä Karhunkierroksella. Ei niitä kuvia tosin jäänyt karsinnan jälkeen kuin 126. Joku ohijuokseva tosin taisi kysellä vointia jossain kohdassa, missä makasin kuvaamassa neidonkenkiä. Kyseessä on harvinainen Oulangan kansallispuiston logossakin esiintyvä orkidealaji, joka nyt kukki ja jota näkyi useammassakin kohdassa reitin vartta. Toivottavasti kaikki huomasivat niitä ihailla ja varoivat tallomasta. Korvasieniäkin näkyi monessa kohdassa. Eläinhavaintoja sen sijaan oli vähemmän, mutta paluumatkalla yksi kuukkeli liikkui aika lähellä ja yksi sammakko loikki reitillä. Ja niin, olihan siellä menossa se juoksutapahtumakin. Basecamp oli uusi tuttavuus, kun viimeksi huolto oli kierroksen vieressä. Kitkajoesta ja yhdestä purosta otin lisää vettä, kun sää oli aika lämmin. Siltikin minulta loppui vesi Oulankajoen varrella. Hieman kuivakkana saavuin Oulangan huoltoon, mutta olin silti saanut hyvin hölkättyä helpot osuudet. Matkalla kokeilin tehdä reitin helpommaksi potkimalla juuria ja kiviä pois polulta. Eivät vain lähteneet, mutta varpaat sain kipeiksi. Ainoa kaatuminen sattui Oulankajoen varteen menevällä reitin helpoimmalla kangaspolulla. Jotenkin onnistuin siinä osumaan yhteen harvoista juurista. Oulangan huollossa sitten join pari mukia limpsaa ja siellä oli omat huoltajatkin paikalla. Muihin huoltoihin eivät sitten päässeet, kun heidän piti nukkuakin. Oulangan jälkeen olikin sitten hyvin energiaa ja sain hyödynnettyä huollon jälkeisen helpomman pätkän. Lämpötilakin alkoi olla juoksun kannalta mukavampi. Yö oli valoisa, eikä lamppuja tarvittu. Minulla oli mukana irtohihat, jotka hyvin riittivät viileämpään aikaan. Hautajärvelle saavuin ajassa 14.09.13. Juoksu alkoi olla jo aika raskasta, mutta ainakin aikaa paluumatkaan olisi reilusti. Söin huollossa järjestäjien pitsan (uusi kokeilu), mandariininpalasia, banaaninpalan ja en muista oliko muuta. Sisällä oli mukava istuskella, mutta paluumatkalle piti lähteä. Huoltoon meni noin 28 minuuttia. Sitten alkoi pitkä paluumatka. Aikaa olisi reilusti. Pitkospuut ja helpot osuudet enimmäkseen juoksin paluumatkallakin. Jostain syystä vain aika monet menomatkalla juostavat kohdat olivat muuttuneet teknisemmiksi ja aika paljon tuli hidasta kävelyä. NUTS:in vapaaehtoiset olivat ilmeisesti käyneet lisäämässä juuria ja kiviä reitille? Kannattaisi kai treenata polkukävelyäkin enemmän, niin säästyisi aika paljon aikaa vaikeammissa kohdissa. Oma kävelyvauhtini kun tuppasi menemään turhan hitaaksi. Oulangan ohi ehdin vajaa pari tuntia ennen 53 km lähtöä. Pari ensimmäistä 80 km juoksijaa tuli takaa ohi kovalla töminällä vähän sen jälkeen, kun olin noussut Oulankajoen laaksosta ylemmäksi puolivälin paikkeille. Siitä jonkin ajan kuluttua alkoi lapata ohi porukkaa enemmänkin. Jonkin verran menoa hidasti erityisesti Kitkajoen varrella nopeampien väisteleminen. Siellä useimmissa kohdissa ei mahtunut ohittamaan, jos ei erikseen laskenut ohi ja tässä vaiheessa vauhtiero oli sen verran suuri, että oli hyvä laskea. Ei aivan optimaalinen paikka väistellä nopeimpia. Jossain vaiheessa sitten laskeuduttiin Pienelle Karhunkierrokselle ja alkoi näkyä pikamatkan juoksijoita ja muiden vauhti alkoi olla vähän lähempänä omaani. Leveällä polulla ei tarvinut enää väistellä. Tulihan se Basecampin huoltokin taas lopulta. Sieltä oli limpsat loppu, mutta muuta kaikkea löytyi hyvin. Ystävällinen tuttu huoltaja täytti pullot. Matka jatkui ja porukkaa lappasi ohi jatkuvalla syötöllä. Jossain vaiheessa 17 km ennen maalia alkoi matka käydä raskaaksi. Otin geelin ja menin viideksi minuutiksi istumaan kivelle. Lepotauko olisi ollut onnistuneempi, jos ei jatkuvasti olisi tarvinut vastata kysymyksiin voinnista. Hyväähän toki tarkoittivat. Pitää kai näihin ottaa varalle lappu: "Pidän taukoa, voin hyvin". Lyhyt tauko silti piristi ja tiesin jaksavani lopun hyvin. Ylämäet otin korostetun rauhallisesti, jotta energia ei pääsisi ainakaan loppumaan. Pääasia oli kuitenkin maaliin pääsy. Portaattomissa alamäissä piti katsoa, ettei paino mene kipeille varpaille, mutta muuten laskeutuminen sujui sujuvasti. Viimein Konttaisen huolto tuli ja meni ja mäkiä tuntui olevan selvästi enemmän kuin menomatkalla. Rauhallisesti edeten ne kuitenkin ylittyivät. Vihdoinkin Valtavaaralle päästyäni sain hitusen nopeamman vaihteen päälle. Ajattelin josko ehtisi alle 33 tunnin. Mäkeä oli jäljellä kuitenkin enemmän kuin muistin ja ei aivan mennyt. Rukan juurella iskin päälle kirivaihteen, kun enää ei voimia tarvinnut säästellä. Nousun loppuvaiheessa vähän alkoi mietityttää kestääkö kiri, mutta onneksi nousu oli kuitenkin melko lyhyt. Sitten oli vain juoksua. Alas juoksin portaita pitkin varpaita säästääkseni, vaikka portaiden vieressä olisi ollut nopeampaa. Lopussa sitten kirmaisin mitä jaloista lähtee, kun maasto oli vihdoin tiejuoksijalle sopiva. Varmaan oikeasti aika säälittävä näky. Loppuaika 33:05:32 ja sijoitus 42/56 maaliin tulleista miehistä. Hienommalta tosin kuulostaa sanoa, että sijoitukseni oli omalla matkallani miehistä 42. tapahtumassa, jossa oli 2600 osallistujaa. Jalkapöydät olivat hieman turvoksissa kisan jälkeen, mutta eivät aivan siinä määrin, kuin edellisellä kerralla. Nyt olen jo voinut käydä normaalisti lenkillä, joten hyvältä näyttää NUTS YPH:ta ajatellen. Toki vielä palautuminen silti osin kesken. Tähän vielä vertailu osuusajoista meno ja paluumatkalla sekä hidastuskerroin: Lähtö - Konttainen 1:12:43 1:59:06 1,64 Konttainen huolto 1:57 7:55 Konttainen-Basecamp 2:22:55 3:55:05 1,65 Basecamp holto 4:10 6:39 Basecap-Oulanka 5:23:40 6:48:29 1,26 Oulanka Hautajärvi 5:04:05 5:30:49 1,09 Hautajärven huolto 28:16 Suunnittain Hautajärvelle 14.09.13 Hautajärvi 0.28.16 paluu Rukalle 18:28:03 hidastuskerroin 1,30
  33. 18 points
    160km oli matkani. Odotukset oli kovat. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Olisi voinut käydä todella pahasti ilman Nooa Nykästä ja Mira Hämäläinen-Iho:n ENSILUOKKAISTA JA LAADUKASTA apua. Olen ikikiitollinen. Harmi, etten teitä enää kisan jälkeen nähnyt. Mutta emmeköhän vielä. Nuo kisatoverit saattoivat pelastaa henkeni. Rotkon lähellä pyörryin kaksi kertaa peräkkäin kipushokin vuoksi, kun sormet jäi kaatuessa kropan alle. ISO KIITOS vielä kerran! Tässä blogi kisasta (DNF 112km) https://nivala66.blogspot.fi/2018/05/kuiskaus-kuusamossa-osa2.html
  34. 17 points
    Ruokiksella pyyteetöntä naapuriapua. Vastapäisen talon mummon pihan eteen aura-auton kuljettaja oli lanannut Kiinan muurin korkuisen sohjoseinämän. Eihän sitä ilennyt siihen jättää kun sai ekana oman kohdan hoidettua. Puolen tunnin tehotreeni. Ensin talikolla muuri pienemmiksi paloiksi ja sitten lumentyöntimellä lohkareet lentoon kuin katapultista. Sitten suihku, lounas ja päikkärit. Ja hyvillä mielin takas töihin huilaamaan😅
  35. 17 points
    Terve. Sekalaisia juttuja. Aika monelle kerkesin ennen kisaa kertoa, että nyt tulee testatuksi minne pääsee nollatreenillä. Lopputulos huomioiden olen vissiin aliarvioinut päivittäisen työmatkapyöräilyn 4km suuntaansa ja koiran ulkoilutuksen, mikä tarkoittaa 30-60min kävelyä. Oskun mielestä juokseminen on joutavaa hötkyilyä. Nuo käsittää ajallisesti enemmän kuin 1/2 kaikesta liikunnasta. "Normilenkki" on ollut 12km, jonka olen yksin juostessa tehnyt aika reippaana. Näitä on ollut 1-2 kertaa viikossa. Sitten on ollut satunnaisesti ryhmälenkkejä 1-2h jotka mennään hitaasti noin 7min/km. Vähän ennen Endurancea onnistuin pääsemään kaksi kertaa Joensuu Areenalle tekemään 32km lenkit (Nx(9min juoksua + 1 min kävelyä)). Kun en enää viimevuosina ole pitänyt mitään päiväkirjaa harjoittelusta, niin en tuon tarkemmin voi kuvailla "nollatreeniä". Kun ei pidä kirjaa tekemisistä, niin tulee helposti myös usean päivän taukoja juoksusta. Tämä epämääräisyys helposti kääntyy sellaiseksi fiilikseksi ettei ole tehnyt mitään, mikä ei tietenkään aivan pidä paikkaansa. Loppujen lopuksi olen tehnyt kaikenlaista, mutta ilmeisesti silleen sopivan vähän, ettei ole uupumus ja ylikunto päässyt ressaamaan 🙂 "Pitää valmistautua, mutta ei saa uuvuttaa itseään." - Jean-louis Vidal Hieman hirvitti lähteä mukaan kun ihan perustellusti oli huoli jaksamisesta. Pelkkä kokemus ja lahjat ei kuitenkaan ihan loputtomiin riitä. Vakiohuoltajamme ei päässyt mukaan, eikä meillä sitten lopulta ollut huoltajaa ollenkaan. Ajateelin että 200km on tällä kertaa vieläkin vaikeampaa kuin parina aiempana vuonna, mutta huoli pois ja viivalle. Kisassa menin alussa 6h systeemillä 9+1. Lisäksi nappasin 10min välein juomaa järjestäjän pöydältä jolloin kävelin juomisen ajan. Ennakkoon mietin että noin 55km olisi sopiva määrä alkuun. Toteutunut 60km/6h tuntui aika työläältä. Kuudes tai seitsemäs tunti oli kisan vaikeimpia. Sataseen tultaessa, vaikka olinkin punainen kuin rapu, fiilis oli jo tasautunut ja meno oli mukavaa lompotusta.. Koko kisan ajan join mukillisen tai kaksi urkkajuomaa 10 min välein ja välillä nappailin pähkinöitä ja omia hedelmäkarkkeja. Kahden tunnin välein otin mukillisen maitoa. Jossain kohtaa 100km jälkeen olin vähän huolestunut kun ei oikein tuntunut kerääntyvän kilometrejä ja muutin juoksun tauotusta niin, että kävelin enää juomatauolla, koska nieleminen oli vaikeampaa ja juomiseen meni vähän enemmä aikaa. Kerran erehdyin ottamaan leipäpalan, joka kaihersikin oksennusrefleksin esiin. En ollut huolestunut, koska en muistaakseni koskaan ole selvinnyt oksentamatta Endurancesta ja aina olo on lopulta helpottanut. Juoksu sinne 16h paremmalle puolelle oli ihan mukavaa rallattelua eikä sen jälkeenkään ilmennyt mitään varsinaisesti hankalaa. Matka alkoi tietysti painamaan kuten muillakin. En ennen 16 tuntia seurannut sijoituksia, enkä niitä edes keneltäkään kuullut. Tietysti näkeehän siinä ketkä on edellä, koska ohittelevat aina välillä. Joku juoksija kertoi kun olin viidentenä. Hieman kyllä ihmettelin nousuani 6h kohdan sijalta 22. Hietsulta tilasin tilannekatsauksen kun kuulin nousseeni kolmoseksi. Katsoin etten enää saa Pollia kiinni, kun liikkuu niin reippaasti vielä. Kisasuorituksena tämä menee kolmen parhaan joukkoon Esport Areenalla. Palautuminen on ollut aivan eri luokkaa kuin aiemmin. Tähän ilmeisesti tottuu ja kun ei liikaa purista niin ei tule damagea. Ei erityisiä vaivoja ilmaantunut ja kisan jälkeiset päivätkin meni ihan mukavasti. Jalkoihin ei tullut mitään turvotuksia. Oikean jalan kakkosvarvas muuttui viinirypäleksi kuten aiemminkin, mutta muut suunnilleen ehjänä. Nilkat ovat vähän jäykät ja reidet vähän kipeät, mutta esimerkiksi portaissa pystyi kävelemään jo tiistaina aivan normaalisti. Mitäs muuta.. Kengät oli Altra Escalante 1.5. Kisajärjestäjillä oli aiempaa parempi soittolista. Pitää katsoa tuntikertymiä miten kisa meni. Tälle vuodelle ei ole muita kisoja kalenterissa. Ensi vuonna aikuisten sarjassa.
  36. 17 points
    Minusta se, että olet asiasta vihainen, kertoo ensisijaisesti sinusta ihmisenä. Oletko usein vihainen, kun maailma ei pyöri sinun nuottivihkon mukaisessa sävellajissa? Miksi "hyvä suoritus" on absoluuttisesti (sinulle) tärkeämpi kuin suoritus itsessään? Joku voi siinä hölkätessään nauttia matkasta, olla jo maalissa. Se voi olla vaikea suorituskeskeisen ymmärtää. Jos jonkun ihmisen saa lenkkeilemään pienellä kannustimella, niin onko hän sinulta pois - väärä ihminen joka pitäisi poistaa lajista? Ylläoleva huomioiden, minusta ei ole ihmeellistä, että sinun piti perustella asiaa. Minusta se on...surullista. ps. Oikeasti minusta tuntuu että sinulla on jatkuvasti paha olo, ja voisi olla syytä hieman miettiä tuota omaakin harrastusta ja suorittamista uudestaan. Pitäisikö sinun vaan unohtaa ne suoritustavoitteet hetkeksi, ja suunnata vaikka "havun tuoksun keskelle", missä olisit hetken perillä ennen maalia. "kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee näkymättömät langat repivät ja nykivät sätkynukkeja jotka poukkoilevat kuin saalis kalat sumpussa kaikilla on kiire ei minnekkään"
  37. 17 points
    Todella hieno veto Nooralta, olen täysin samaa mieltä! Ottamatta millään tavalla kantaa asian yhteydessä mainittuun yksittäistapaukseen, toivoisin kovasti, että tällainen naisurheilijoiden ulkomuodon kommentointi olisi jo jäämässä historiaan. Vuosikymmenet urheilijoita tunteneena ja läheltä seuranneena tiedän, miten haitallisia ovat ääneenlausutut asenteet siitä, että "muutaman kilon kevyempänä kulkisi kovempaa". Haitallisuutensa lisäksi tämä asenne mielestäni väheksyy sitä harjoittelun eteen tehtyä työtä, joka todellisuudessa tuloskehityksen taustalla aina on. Toki koventunut ja onnistunut harjoittelu saattaa näkyä kehossa esimerkiksi pienentyneenä rasvaprosenttina, mutta mielestäni ainoa oikea tapa kommentoida asiaa on, että "harjoittelu näkyy tuloksissa". Kommentoin nyt samalla tuota Baltsun heittoa paidoista. Joukkue toki koki monet hauskat hetket yhdessä paidan värin tiimoilta :). Sinänsä tietysti symppistä, että haluat puhua juuri siitä. Urheilijalle riittää arvokisoissa, että paita on sääntöjenmukainen ja itse urheilusuorituksen vaatimuksiin sopiva (tekninen). Paidan väri on urheilijalle absoluuttisen merkityksetön.
  38. 17 points
    NOORA HONKALA UUSI SE 100 KM 7.52,04 !
  39. 17 points
    Juoksin (tai siis kävelin) ensimmäistä kertaa näin pitkän matkan. Takana on kahden vuoden ajalta kaksi +50km ja yksi 40km polkujuoksukisaa sekä pari lyhyempää. Alku meni hyvin ja maltoin noudattaa taktiikkaa eli mennä hitaasti. Helle ei vaivannut kovin pahasti. Yö meni hyvässä seurassa hienosti! Mutta... Pallaksen jälkeen en käytännössä pystynyt enää juoksemaan. Hannukuruun olisin jäänyt, jos siitä ei olisi tarvinnut kävellä tielle 10km. Totesin, että sama kävellä Hettaan päin. Ihme, että pääsin maaliin! Viimeisessä huollossa ea-hlö asiallisesti kysyi, että mitä aion tehdä? En oikein tiennyt. Näytin varmaan aaveelta. (Hikoilu oli muistaakseni loppunut Pyhäkeron päällä.) Sain elektolyyttilitkua ja lähdin talsimaan. Pahat rakot teki loppumatkasta ihan hirveetä. Itku tuli maalissa. Onneksi vaimo oli vastassa ja hyvin tilanteen tasalla oleva sairaanhoitaja. Pääsin makaamaan ja sain tankattua. Välillä puistatti ja värisytti.Sitten pesulle ja vajaan tunnin päähän mummolaan. Yöllä mummolassa heräsin vessaan ykköshädälle. Istumaan piti ruveta pöntöllä. Taju meinas lähteä ja löi kylmän hien päälle. Sain kammettua itseni kontilleen ja jäin makaamaan vessan viileälle lattialle. Siitä konttasin eteiseen tajunnan rajamailla ja nukahdin lattialle reppu pään aluesena ja pyyhe peittona. Parin tunnin päästä heräsin, kun keskimmäinen lapsista oli tullut katsomaan lastenohjelmia alakertaan. Horjuin takaisin petiin. Aamulla lähes Ok. Nyt on pari päivää mennyt, eikä mieli ole muuttunut; liian pitkä matka juostavaksi minulle. Aika tappiin piti näköjään vetää. Ois voinut käydä huonosti; Luojan kiitos, ei käynyt! Onneksi palautumista on jo paljon tapahtunut.
  40. 17 points
    Päivän sankari oli @ErAh, joka lunasti lupauksensa ja peesasi sinnikkäästi koko matkan 😃 Itsellä meinasi olla vaikeuksia kuuman kelin kanssa (en ollut ainoa). Jalat kramppaili nestehukan takia viimeiset ~30 km ja ei pystynyt syöttämään kaikkia tehoja lihaksiin. Mutta tyytyväinen olen loppuaikaan ja sijoitukseen.
  41. 16 points
    Sen verta tylsää junamatkalla kohti Barcelonaa, että kirjotetaas pieni ja nopee raportti kännykällä. 7kk sitten juostiin Valenciassa MM-puolikas, jossa olin itsekin mukana. Silloin koitin ennätystä juosta, mutta jossain vaiheessa alkoi painaa ja jäin yli minuutin siitä. Täältä voi käydä lukee siitä enempi, oma postaus on ylimpänä https://www.juoksufoorumi.fi/topic/35273-puolimaratonin-mm-kisat-valencia-espanja-2432018/?page=5 Viimeeksi söi miestä niin paljon, että heti kotona varasin uuden matkan tähän kisaan revanssihengessä. Nyt olin ennen kisaa treenannut vähän paremmin, 11 viikkoa melkein yhtä juoksuohjelmaa noudattaen. Vähän kevensin jossain vaiheessa, kun tuntui siltä että parempi niin. Sain kuitenkin sellaisia 50-55km viikkoja, vaikkakin joka kolmas viikko kevyempänä n. 40km. Ei siis muille varmaankaan paljoa, mutta itselleni tällain säännöllisesti ja käytännössä ilman vammoja 11 viikkoa juosseena erittäinkin hyvin. Tavoite oli paukuttaa 3.41 kilsoja, jolloin pääsisi juuri sinne ennätykseni (1.17.50) pintaan tai vähän alle. Oli hyvä lähtökarsina, kun se oli suoraan eliittiryhmän perään ja aikatavoitteet oli 1.12-1.19. Olin siis käytännössä hitaimpia siinä, jolloin olisi mahdollsimman vähän porukkaa jaloissa 1. kilsalla ja pääsisi mahdollsimman nopeasti omaan rytmiin tuollaisella yli 10 000 juoksijan puolikkaalla. Tavoite oli omasta mielestäni kova, sillä tuo 3.41 ei missään nimessä ollut helppoa treeneissä, vaikkakin itse olen paljooon parempi suoriutumaan kisoissa kuin yksinäni. Paukusta liikkeelle ja tosiaan varmaan 100-200m jälkeen ei tarvinnut enää sipsutella vaan sai juosta ihan omaa juoksua. Eka kilsa meni ehkä sekunnin etuaikaisena. Jotenkin siinä tuli sit alkuun intouduttua ja toinen kilsa meni jonnekin 3.32 pintaan. Vähän aloin jo miettii että pitääkö himmata vai antaa vaan mennä, kun tuntui hyvältä. Ehkä se johtui kuitenkin pienestä alamäestä, sillä jo seuraavat kilsat olivat ensimmäisen kaltaisia eli 1-2 sekuntia 'liian' nopeita. 5km väliaika piti olla oman tavoitteen mukaan 18.25 mutta se menikin muistaakseni 10-15 sekuntia nopeammin. Toinen vitonen jatkui aika samalla tavalla. Juoksu oli erittäin rentoa ja fiilis hyvä. Alkoi tulla pikkasen aurinkoisia pätkiä, jotka lämmittivät muutenkin kuin pelkkää mieltä. Keli oli viileä, mutta täydellinen juoksuun, +10 asteen tienoilla. Aiemman päivän sateet painoivat vähän lämpötilaa alaspäin. Juoksu tosiaan kulki hyvin ja innostuin heittää katsojille yläfemmoja jossain 6-7km paikkeilla. Lapsilla oli sellasia isoja 'käsihanskoja' ja olivat kädet ojossa, joten kaarsin siihen reunaan ja heittelin femmat sen 20 metrin matkan. Tota teen yleensä vasta kisojen loppupuolella, mutta nyt oli hyvä fiilis. Nämä toiset 5km menivät jokainen jotain 1-5 sekuntia tavoitetta nopeammin. Tämä olikin ehkä kisan nopein vitonen ja olin about 30 sekuntia aikataulua edellä. Tässä 10km tienoilla tai jälkeen (en tarkalleen muista) alkoi vähän jo vasen pohja muistuttaa itsestään. Pieni huoli hiipi puseroon, sillä matkaa oli vielä puolet tai vähän ylikin jäljellä. Se hyvä, että hiljalleen voisi alkaa laskee väheneviä kilsoja maaliin. Etumatkaa tavoitteeseen oli jo puolisen minuuttia, joten aloinkin laskea, että vaikka vauhti hiipuisi muutaman sekunnin per kilsa, niin silti aikataulussaan. Vähän oli porukkakin hajonnut, joten kysyin vierustoverilta, että mihin aikaan on tähtäämässä. Naureskeli vaan ja totesi 'no puta idea', tarkan käännöksen saa halukkaat käydä itse katsomassa, mutta ei siis ollut oikein varma. Lupasi kyllä että alle 1.18 juoksee, mikä oli siis itselläni se tavoite ja tarvittaessa vikalla 1, 1 kilsalla vielä 10 sekuntia pois. Kolmas 5km kulki yhä edelleen kahden ensimmäisen tavoin pari sekuntia per kilsa nopeammin kuin oli ajateltu. Juoksu alkoi olla jo vähän rankempaa, mutta ei tuntunut mitenkään pahalta. 7kk sitten näillä main oli peli jo luovutettu, mutta nyt oli pääkoppa ja muukin kroppa vielä hyvin mukana. Tällä samalla vauhdinjaolla olin alittamassa ennätystäni jopa minuutilla, sillä olin 15km jälkeen n. 45 sekuntia edellä. 16km olikin sitten hitain, meni about 3.45 tai karvan yli. En tiedä syytä, mutta niin Garmin näytti. Ehkä matka alkoi painaa, vastatuulta tai vauhti vaan huomaamatta laski. Onneksi seuraavat kilsat olivat taas pirteämpiä ja siellä 1-2 sekuntia nopeampia kuin tavoite. Kilsat vaan vähenivät ja ns. varastoaika kasvoi. Siinä 18-20km paikkeilla oli varmaan vähän rankempaa, mutta toisaalta myös ihan loivaa alamäkeä tai siltä se tuolla lähes tasaisella näytti. Laskuri laski päässä jo kovasti, että millaisia väliaikoja pitää 19km ja 20km paikkeilla olla, että alitan jopa 1.17. Kun tulin siihen 19km kohdille, niin tajusin että ihan uusi minuuttiluku on täysin itsestäni kiinni. Jos kilsan vielä jaksaa painaa samaa 3.41 tai karvan alle, niin ei tatvitse edes apinanraivolla juosta vikaa 200m. Jalat olivat jo hieman tönköt, mutta fiilis ja ehkä siksi vointikin riittävän hyvä. Tunsin että matkavauhtia pystyn ylläpitämään kyllä loppuun asti ja reilu ennätysparannus tiedossa. Oon laskenut, että 20km aika + 4min on aika tarkalleen loppuaika tai siihen kykenen. 4min tulee siitä, että kilsa 3.40 ja se puuttuva 97,5 metriä menee 20 sekuntiin loppukirillä. Jos en väärin muista, niin 20km kohdilla aika oli 1.12.56, vaikka 1.13 olisi ollut riittävä alittamaan 1.17. Ei ollut siis tarvetta ottaa mitään överipitkää kiriä tai kiristää vauhtia, sillä sama meno riittäisi ja ei ainakaan mikään viimeisen kilsan kramppi pääsisi yllättämään. Pohkeet alkoivat kuitenkin olla jokseenkin tukossa. Vika kilsa kulki kuten aiemmat ja pikkasen alkoi vituttaa pitkällä maalisuoralla, kun porukkaa tuli loppukirillä ohi, joten painoin 200m ennen maalia lisää hanaa. Ei ihan täysillä, mutta muutama päänahka. Maaliin saavuin suhteellisen hyvävointisena ajassa 1.16.48 (netto). Huh huh, siinä lähti minuutti ja kaksi sekuntia 3,5v vanhasta enkasta. Ehkä olisi ollut varaa parilla vikalla kilsalla nipistää joitain sekunteja lisää, mutta ne jäävät sitten ensi kertaan. Erittäin tyytyväinen pitää olla. Olin jopa epävarma ennätyksen suhteen, mutta että parani vielä yli minuutilla. Valencia on kyllä hieno paikka, kannattaa käydä siellä puolikkaalla tai kokonaisella. Erittäin tasainen, nopea ja paljon kirikavereita. Syntyi siellä myös uusi miesten ME ja taitaa naistenkin ennätys olla vuoden takaa Valenciasta. Tulikin aika pitkä teksti. Toivottavasti ei paljoa vihreitä, kum kännyllä näpyttelen.
  42. 16 points
    Terve kaikille! HSM 2018 sujui upeasti liki täydellisessä juoksusäässä. Aiempi enkkani meni rikki 11 sekunnilla (2.56.36 -> 2.56.25) ja samalla tuli juostua puolikkaan splitti ennätysaikaan (1.23.47). Lopussa hyydyin pahasti kun tuli lähdettyä kuntoon nähden liian kovaa, mutta se ei harmita kun enkka parani! Miten muilla kisassa olleilla sujui? Kiitos paljon kaikille kisassa olleille kannustuksesta ja juoksuseurasta!
  43. 15 points
    Mulla ei siis ollut kisassa muuta ongelmaa, kuin väsyvät lihakset ja sitten se, etten kisajännityksessä muistanut vaihtaa aamupalan jälkeen juoksusukkia jalkoihin, vaan juoksin hieman myttääntyvillä No More Miles "juoksusukilla". Aikamoiset rakot sain kumpaankin jalkaan, mutta kun olin A-luokan peesissä päätin pitää päätä kiinni ja kärsiä. Meinasin kyllä luovuttaa peesistä 40 kilsan huitteilla, mutta päätin ottaa riskin ja juosta pienen välin kiinni. Olisin ollut kuitenkin yksin juosten ihan lapanen, joten en siinä riskissä voinut mitään menettää.
  44. 14 points
    Minulla on kaksi kokemusta aiheeseen liittyen. Ensimmäinen uudelleen aloittaminen tapahtui 5 v aktiivisen treenaamisen jälkeen n 35 v iässä vedonlyönnin innoittamana. "Ylipainoa " oli kanssa luokkaa 10...15 kg. Pääsin tuolloin noin puolessa vuodessa yllättävän hyvään kuntoon. Pari ekaa kuukautta meni painon pudotukseen ja ihan hiippailun merkeissä(rasvan poltto). Siitä sitten kunnon treeni käyntiin. Sain 3kk aikana anakynnyksen noin 20...25s/km päähän parhaista päivistä, eli yllättävän nopeasti. No se nousu jäi motiivista (vedonlyönti) johtuen lyhyeksi.... Sitten aikaa kuluikin n 15 vuotta, kun aloitin yli viiskymppisenä tämän toisen comebakin. Nyt olikin painoa jo ainakin 20 kg liikaa ja kunto ja etenkin lihaskunto ihan rappiolla. Tässä iässä asiat meneekin sitten ihan eri tavalla. Samat treenimetodit ei todellakaan toimi suoraan kopioituna. Palautuminen on todella hidasta. Tehoja pitää säännöstellä tarkasti- tai siis ainakin pitäisi säännöstellä. Peruslenkkien vauhtitaso junnaa edelleen 6..7 m välissä. syketasot on kyllä laskeneet alun jälkeen pk lenkeillä ja pikkuhiljaa sykealue on laajentunut molempiin suuntiin. Tehotreeneissä vauhdit on pikkuhiljaa noussut. Vauhdit on kuitenkin edelleen viiden vuoden säännöllisen treenin jälkeen luokkaa 1...1,5 min/km hitaampaa kun parhaina päivinä. Tämä on kyllä ollut iso yllätys negatiivisessa mielessä. Jotenkin oletin, että vähän lähemmäs parhaita päiviä olisin päässyt. Nyt 57 v iässä saa taistella joka vuosi ikähidastumista vastaan jo ihan tosissaan. Toistaiseksi vielä joka vuosi olen pystynyt tuloksia parantamaan, mutta juuri nyt näyttää aika pahalta tämän suhteen. Mutta tsempit kaikille uudelleen alottajille. Se kannattaa ilman muuta, olipa tuleva tuloskunto mikä tahansa🤜👍
  45. 14 points
    Paljonko Grete Waitz, Catherine Ndereba tai Paula Radcliffe ovat juosseet 100 km tai 24h juoksussa? Tuo Reenaajan ylimielinen vertailu on yhtä asiallinen kuin verrattaisiin Waitzin 800m ennätystä maailman 800m kärkijjuoksijoihin. Mikä helvetti siinä on, että tässä maassa jokaista, joka viitsii jotain yrittää pitää vähätellä? Kukaan ei liene väittänyt, että 2.55 olisi maailman kärkeä maratonilla, mutta on se kuitenkin kirkkaasti Suomen top-kympissä tänä vuonna ja 234+ km 24h juoksijoista ei kovin moni ole jjuossut kovempaa, joten Nooran päämatkoja ajatellen tulos on vähintäänkin lupaava.
  46. 14 points
    “This is UTMBOman. I’d describe it as an extreme skyrace, but 3-4 times as long. Crazy, brutal and awesome” -Jason Schlarb- ”Incredibly tough race by the way with extremely technical sections and amazing views” –Diego Pazos- Ilmoittautumiseni tähän UTMBn ”1st edition” tapahtumaan Omanissa summaa hyvin ultrajuoksun draaman kaaren, jossa ensin ollaan todella innostuneita ja vähitellen kauhu saapuu kylään, kun alkaa ymmärtää mihin paperiin on tullut nimensä laitettua. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, miten vaativa vuoriultra tämä on, ennen kuin UAEn aktiivinen polkujuoksuyhteisö alkoi tekemään reitille viikonloppureissuja, ja lähetteli Some- ryhmäämme valokuvia kivikoista ja vaarallisista paikoista. Vielä pari viikkoa ennen tapahtumaa ajattelin, että en ole lainkaan valmis lähtemään sinne, kun vertikaaliharjoittelu käsitti lähinnä juoksumattoa kulmalla sekä porraskoneen jyystämistä kuntosalilla. Samaan aikaan nämä tosiveijarit vetelivät läpiyön treenejä vuorilla. No, niillä aina mennään mitä on, eikä minulla muun elämän ohessa ollut mitään mahdollisuutta dedikoitua harjoittelemaan tapahtuman vaatimalla tavalla. Viikko ennen tapahtumaan aloin vähitellen saamaan itselleni rauhan, kun viimeiset pakolliset varusteet oli hankittu ja aloin keskittymään olennaiseen, eli siihen miten uskomattoman hienoon paikkaan olin lähdössä ja minkälaisia maisemia oli odotettavissa. Ja kuitenkin, tämähän on vain harrastus, josta tulee nauttia eikä kerätä mitään henkistä kuormaa itselleen. Peruskunto oli varmasti hyvä ja oikeastaan vain kolme asiaa voisi estää DNF- tilanteen: 1) Reisien pettäminen armottomassa teknisessä nousumäärässä 2) Loukkaantuminen (reitin teknisyys tulisi vaatimaan 101% keskittymistä eikä sitä ketteryyttä ole miehessä lainkaan) 3) Pään pettäminen (eniten tässä huolestutti tosiasia että ensimmäistä kertaa ikinä joutuisin valvomaan kaksi yötä putkeen, ellen päätyisi ottamaan jotain 30min nokkaunta yhdessä reitin kahdesta lifebasesta). Ajatukseni oli myös, että tämä olisi toistaiseksi omat jäähyväiseni polku-ultrille, kun olin jo pari vuotta miettinyt Spartathlonin läpäisyä eräänlaisena suurena unelmana. Reitti Reittihän ei paperilla itsessään näytä mitenkään erityisen vaativalta, mutta se mikä näissä maisemissa käymättömiltä unohtuu on, että reiteillä on paljon kivikkoista ”Wadia” ja juostavaa maastoa on huomattavasti vähemmän kuin mihin useilla kotimaan tai Euroopan reiteillä on totuttu. Eteneminen on siis paikoin hyvin hidasta, ja olipa tällä reitillä jopa yksi ”via ferrata” jossa mentäisiin valjaissa ja kypärä päässä ylös kiiveten. Päivisin olisi kuuma ja yöllä vuorilla ennakoitiin pahimillaan lähellä 0 asteen lämpötilaa. DNF- prosentiksi veikattiin yleisesti yli 50%, mikä oli lopulta ihan totta. Oman Olin lähdössä matkaan Mikon kanssa ja lensimme Muscatiin päivää ennen kisaa, josta pääsimme järjestäjien bussilla Nizwaan, missä useat osallistujat olivat olleet jo akklimatisoitumassa päiviä aikaisemmin. Ilmassa oli todellakin UTMBn tuntua ja paikalla oli useita maailmanluokan vuorijuoksijoita, vaikka harmillisesti muuan J Walmsley tulonsa peruikin. Majoituimme erääseen pieneen hotelliin ja kävimme ilmoittautumassa sekä varustetarkastuksessa. Myös pakollinen vakuutus tuli näyttää järjestäjille. Tämä kattaisi mm helikopterikyydin vakavan loukkaantumisen tapauksessa. Vakuutukseni otin ITRAlta. Juoksijoille oli järjestetty 45min pituisia infosessioita, joista oli turvallisuuden kannalta todella paljon hyötyä. Oman on ihan käsittämättömän upea mutta aliarvostettu maa, jossa ihmiset ovat todella ystävällisiä. Vuoria on joka paikassa ja meri on vieressä. Se on ehdottoman suositeltava aktiivilomakohde, jossa on myös paljon historiallisia nähtävyyksiä. Birkat Al Mawz – Masirat Al Rawajih (0-21.3km) Meidän kyyditettiin busseilla lähtöalueelle n 15min päähän Nizwasta, ja viimeinen tunti ennen lähtöä meni juodessa ja nauttiessa paikallisista esityksistä, sekä rupattelusta muiden juoksijoiden kanssa. Matkaan lähti yhteensä 326 juoksijaa, ja näytti siltä että viime hetken (ymmärrettäviä) poisjääntejä oli tullut paljon. Alunperin meitä piti olla yli neljäsataa, mutta DNS oli iskenyt isolla kädellä, ja taidan tietää syyn. Jälkikäteen kilpailusta on puhuttu yhtenä vaativimmista polkujuoksuista. Ensimmäisen vastoinkäyminen tapahtui jo ennen lähtöä kun vedin Falken luottosukkia jalkaan vaseliinien päälle. Kuului ”rits” ja toinen sukka repesi varmaan ihan vanhuuttaan. Noilla eli menty varmaan 1000km erilaisia (ultra)juoksuja. Jouduin vaihtamaan ne Compresssportin kompressiosukkiin, joita en ollut aikoihin käyttänyt. Tämä tulisi vielä kostautumaan. Team UAE goes UTMBOman (Minä eturivissä) Lähdössä oli tietysti juhlan tuntua ja lähdimme Mikon kanssa aika perältä liikkeelle klo 19.30 pimeään. Ensin juoksimme lähtökylän läpi, joka on upea historiallinen paikka jossa menimme joidenkin hyvin vanhojen asutusten läpi, kunnes vähitellen tulimme hiekkatielle, jossa mentiin muutama kilometri ennen kuin pimeässä ensimmäiset jylhät vuoret alkoivat ilmestymään vasemmalle. Olin kadottanut Mikon ruuhkassa jo aika aikaisessa vaiheessa, ja hölkkäilin eteenpäin muistaen että ensimmäiset 12.9km ovat helppoa hyvin lievää nousua. Tiedossa oli, että kun sitä nousua ei tässä alussa ole, niin velka maksetaan myöhemmin korkojen kera takaisin. Tulin ensimmäiselle CPlle 12.9km sijalla 168. Keli oli pikku hiljaa viilenevä, mutta silti ehkä n 25C. Söin nopeasti banaania ja täytin kaksi pulloa ja jatkoin matkaa. Pieni pätkä mentiin vielä vuoren kylkeä alhaalla, kunnes reitti päätyi yhden ”Wadin” alkuun. Wadit ovat siis vuorten välissä olevia kanjoneita, jotka täyttyvät vesisateessa todella nopeasti vedellä ja tulvivat. Tässä noustiin pikku hiljaa ylöspäin teknistä polkua isojen lohkareiden välissä ja välillä Wadi ylitettiin kahta lankkua pitkin toiselle puolelle, ja ensimmäinen vaaranpaikka oli todettu. Reitti oli merkitty pääosin kiviin liimatuilla vihreillä pyöreillä heijastimilla jotka näkyivät yöllä mainiosti lampun valossa. Montakohan kymmentä tuhatta niitä mahtoi yhteensä olla. Vaaranpaikat oli vastaavasti merkitty punaisilla heijastimilla. Useimmiten nämä sijaitsivat kanjoneiden reunoilla, joista vapaata pudotusta alas oli kymmenistä satoihin metreihin. Jo tässä ensimmäisessä nousuosuudessa pelin henki alkoi olla selvä: jos oli tasaista, hölkkäsin muita kiinni ja sitten kun mentiin ylös, minua alettiin ohittamaan. Surkea mäkitreenini määrä kävi ilmi. Sama juttu teknisissä alamäissä. Vajaa kymmenen kilometriä meni tässä teknisessä osuudessa kuitenkin vielä melko huomaamatta ja pian saavuttiin huoltoon. Olin ihmetetellyt vähän aikaa kenkäni sisälle jalan alle ilmestynyttä kumpua ja ajattelin että onko pohjallinen liukunut paikaltaan. Istuin kivelle ottamaan kengän pois, ja sieltä löyyi 2x3cm hyvin ohut liuskekiven palanen. Miten ihmeessä se oli sinne sisään hypännyt. Masirat Al Rawajih – Wadi Bani Habib (21.3km – 34.4km) Masiratista Sallutiin alkoi sitten ensimmäinen tunkkausurakka, kun noustiin jyrkkää mutkittelevaa jeeppitietä ylös vuorille. Tämä ei ollut mitenkään ihmeellistä tietenkään, koska maasto oli helppoa. Juttelin ruotsalaisen Ludwigin kanssa hetken kunnes hän häipyi näköpiiristä vauhdikkaasti tunkaten. Nousin rauhallisesti ylös ja välihuipulta lasketeltiin jonkin matkaa Sallutin CPlle, jossa törmäsin pariin UAE tuttuun. Tästä laaksosta oli mieletön näkymä seuraavaan nousuun ja huipulle, jossa seuraavaa rinnettä nousi kymmenien otsalamppujen mato kohti kirkasta tähtitaivasta. Sallutin huollosta lähdin itsekseni tunkkaamaan teknistä vuorenrinnettä ylös. Tässä maasto ei kuitenkaan ollut ihan järjettömän kivistä ja lohkareista vaan ihan siedettävää ja polku oli suht selkeää. Huipulla (Sayq Plateau) alkoi sitten ensimmäiset varovaisuuden paikat, ja punaisia heijastimia huomauttamassa vieressä olevasta rotkosta alkoi ilmestymään. Teki mieli käydä kuitenkin reunalla vähän lampun avulla alas kurkkimassa. Tässä juostiin siis rotkon reunaa ja päivänvalossa näkymä olisivat olleet taatusti huikeat. Ennen Wadi bin Habibia mentiin Hilat Al Sharaf- kylän lävitse. Tässä oli joitain hyvin teknisiä alamäkipaikkoja ja meno hidastui. Loukkaantumisen riski oli kisassa läsnä usein (mm kylkiluita oli mennyt poikki osallistujilla), eikä läpäisyä saanut riskeerata kivikkoisissa alamäissä yltiöpäisellä rynnimisellä, vaan usein mentiin rauhassa kiveltä kivelle, askel askeleelta sauvoilla avustaen. Sijoitus Sallutissa 136 ja Wadi Wani Habibissa jo 117, joten tässä meni oikein hyvin suhteellisesti. Wadi Wani Habib – Aqbat Al Biyut (34.4km – 62.2km) Kello oli n. 01.30. Wadi Wani HAbibista noustiin sitten vähitellen yhdelle kisan välihuipuista, mentiin yhden Wadin läpi ja sitten alavaa maastoa kunnes saavuttiin hiekkatielle. n. 40km kohdalla ”Rescue Pointissa” reissu alkoi painamaan, vaikka olin mennyt ihan fiksun rauhallisesti, ja verratessani oloani johonkin Suomen ultrista, muistan ajatelleeni, että olo tuntui siltä kuin olisi vetänyt jo Karhunkierroksen yhteen suuntaan. Johtopäätös oli, että väsymys oli tullut huomattavasti aikaisemmin kuin se yleensä tulisi. Hölkätessä siitä alamäkeen hiekkatietä, törmäsin Johniin Manchesteristä (ManUn kannattaja) ja mukavaa matkaseuraa seuraavaksi tunniksi oli varmistettu. Alhaalla näkyivät huoltopisteen Al Maqal valot ja saavuimme sinne yhdessä. Sijoitus 109 – helppoa ei ollut muillakaan. Hieman huollon jälkeen John himmasi ja jatkoin itsekseni matkaa ensin laskeutuen vanhaan hylättyyn kylään, jossa mentiin vamhaa vesikourua pitkin päätyen padolle ja sitten vielä toisen Wadin läpi. Wadilta noustiin kiviportaita pitkin harjanteelle ”lepakkoluolan” ohi harjanteelle solan viertä kohti Kahf AL Hamirin huoltoa. Verttisatasia vilisi silmissä ja kartalla näkyneet pienet tömpyrät olivat useimmiten todella haastavia nousupätkiä myös teknisesti. Helpot polkunousut olivat vain unelmointia. Väsymys painoi ja ensimmäisiä epäilyksiä läpäisystä hiipi mieleen. Oikeassa ukkovarpaassa alkoi tuntua ensimmäinen rakko – olin poistanut yhden pienen kiven kengästä aiemmin ja nyt näytti, että vahinko oli tapahtunut. 52.1kmssa Kafr Al Hamirissa oli huollossa myös nuotio, ja istuin sen äärelle lämmittelemään. Yö oli viileä ja olin jo aiemmin laittanut irtohihat päälle. Nopeat huoltokeikat olivat vain muisto, ja laitoin tässä kavereille kuvan tilanteesta. Sain paljon kannustuksia ja esim Gepardi oli todennut, että ei voi olla hätää kun jaksaa vielä somettaa. No eipä niin, mutta DNF kävi jo mielessä – en voi selvitä tästä varsinkin kun tiesin mitä on vielä edessä. Seuraava huoltoväli oli 10.1 km joten söin vähän sellaista ”lämmintä kuppia” jossa nuudelit vielä narskuivat vielä suussa mutta sain ainakin lämmitettä sekä suolaa kroppaan. Kahr Al Hamirista lähdin kaikesta huolimatta liikkeelle kohti Aqbat Al Biyutia. Pysähdyin matkan aikana muutaman kerran ihastelemaan kirkasta tähtitaivasta sammuttaen lamppuni – kaunista. Tässä mentiin taas yhden wadin kautta ja mieletöntä harjannetta pitkin, jonne ei viitsinyt mennä kurkkimaan. Näkymät olisivat päivällä olleet taatusti näkemisen arvoiset. Punaisia merkintöjä vilisi silmissä. Tällä välillä vasen sisäreiteni (”grasilis”) kramppasi aivan yllättäen todella kivuliaasti ja hetken ajattelin, että näinköhän tuli hommalle loppu. Pysähdyin venyttelemään sitä ja otin useamman hipun merisuolaa sekä vettä perään. Arvelin että suola voisi olla tässä avuksi. Kilometrin verran sitä jouduin varomaan ja venyttelemään, mutta onneksi se vähitellen helpotti. Seuraavaksi hukkasin sitten pimeässä reittimerkinnät, mutta onneksi huomasin tämän nopeasti ja palasin takaisinpäin. Parin minuutin ryntäilyn jälkeen huomasin rikkoontuneen heijastimen pusikoissa ja reitti eteenpäin löytyi. Joku venäläinen tuli paikalle ja selitti minulle venäjäksi jotain tärkeää. Niet ponimai. Tässä vaiheessa porukka oli jo niin erillään, että edessä ja takana näkyi aika harvoin ketään ihan lähellä. Aamu valkeni kuuden kieppeillä sopivasti kun olin aivan huikeassa paikassa. Aurinko nousi vastarinteelle ja omalla puolella olin pilviverhon tasolla. Selfiekin tuli otettua Tästä matka jatkui ihan uskomattomassa tasaisessa kivikkoisessa erämaamaisemassa. Tunsin olevani todellinen ”Desert Trail Runner”. Olin aina pelännyt ja äimistellyt skyraceja ja tajusin, että olin nyt vähän vahingossa kohtaamassa pelkojani. Tunsin itseni hetken voimakkaaksi ja onnelliseksi. Aqbat Al Biyutiin noustiin vielä tasangolta ylös hyvin jyrkästi ja huoltoon tulin klo 07.50. Sijoitus oli 98. Aqbat Al Biyut – Alila Hotel (62.2km – 82.2km) Otin vain 1.5l litraa juomista mukaan (virhe!!!), koska olin yöllä tarvinnut sitä hieman vähemmän, ja tämä tulisi kostautumaan vielä raskaasti. Matkalla olin nappaillut geelejä ja karkkia. Pääenergianlähde olivat geelit. Tästä eteenpäin mentiin ihan hyvää polkua wadien läpi jonkin aikaa kunnes saavuttiin aivan järkyttävän kanjonin reunalle, jonka toisella puolella todella kaukana näkyi Alila hotelin matalat rakennukset vuorenrinteessä. Tuntui aivan käsittämättömältä, miten sinne ikinä tästä päätyisi, ja miten se hotelli pystyi olemaan tuollaisessa paikassa. Reitti lähti laskeutumaan alas hankalahkoa maastoa, ja jossain vaiheessa siellä oli muinaisia asumuksia sekä portaikkoja alas. Laskeutumisen lopussa rotkon pohjalla pidin pienen hengähdystauon varjossa, ja tajusin että aamusta oli tulossa paljon kuumempi kuin olin odottanut. Juomaa oli jäljellä ehkä sellainen litra ja aloin huolestua. Nousua ennen seuraavaa huoltoa oli jälkikäteen katsottuna tulossa lähes verttitonni. Pulassa oltiin mutta en tätä vielä tajunnut. Lähdin nousemaan kivikkoista ja paikoin jyrkkää reittiä ylös ja jossain kohdassa aloin arvioimaan että mikä se huippu on, jolle ollaan nousemassa. Järkytyksekseni näin todella kaukana ylhäällä oikealla pisteitä ja tajusin niiden olevan ihmisiä. Nesteet eivät tulisi riittämään lähellekään. Aamupäivän aurinko porotti todella kuumasti ja tilanne tulisi pahenemaan jatkuvasti. Kun saavuin yhdelle välihuipulle, seuraava pilkotti edessä. Pari tyyppiä meni ohitseni kun olin joutunut hidastamaan vauhtia ja harkitsin juoman pyytämistä, mutta olo oli vielä ihan siedettävä, joten annoin olla. Kaikki näyttivät hyvin tuskaisilta lämmössä. Jossain vaiheessa viimeinen tippa oli juotu, mutta vähän sen jälkeen huomasin ilokseni, että todennäköinen laki oli muutaman sadan metrin päässä. Iso vuohilauma tuli vielä kaiken lisäksi vastaan ja ajattelin, että järjestäjät ovat lähettäneet nämäkin tiellemme. Mölisin pelotellakseni niitä, kun tuntui, että pari niistä halusi hypätä isolta kiveltä ylitseni. Olin kateellinen niiden ketteryydelle. Vääntäydyin ylös lopun matkan ja kävelessäni hiekkatietä minua alkoi palelemaan. Nestehukka oli iskenyt. Saapuessani asfalttitielle joku kannustaja kertoi minulle Al Hilaylatin huollon olevan parin sadan metrin päässä. Pienessä tärinässä tulin teltalle, ja join usean mukillisen kokista sekä vettä siltä istumalta, ja jäin varjoon matolle syömään. Väsytti ja heikotti ja päätin luovuttaa Alilaan. Tämä oli vaan liikaa, ja olin lisäksi tehnyt vakavia virheitä. Ajattelin pelolla edessä olevia vuorikiipeilyosuuksia ja via ferrataa. Sijoitus oli 101. Lähdin joka tapauksessa eteenpäin, koska perheeni majaili Alilassa, eikä ennen sitä saisi luovuttaa. Hetken noustiin vielä ylös ja aika pian oli vielä yksi huoltopaikka paikallisessa kylässä, jossa juttelin Sam- nimisen britin kanssa kun istuin kivellä juomassa. Hän kannusti kovasti eteenpäin ja niin lähdettiin kylien läpi alas wadin reunaa pitkin ja siitä vähitellen kohti tiepätkää, joka johti kohti Al Mihaybis- huoltoa, jossa sijoitus oli 104. Viimeiset tunnit olivat olleet erittäin vaikeita. Al Mihaybiksestä lähdettiin sitten ”lost villages trailille”, joka meni saman valtavan korkean kalliolaakson reunaa, jonka kaukaisella reunalla Alila- rakennukset olivat kököttäneet. Näkymät olivat aivan uskomattomat, mutta polku oli paikoin todella hidas kuljettava alasmentäessä. Yritin hahmottaa, miten tästä voitaisiin joskus päästä toisella puolella olevaan Alilaan, mutta en pystynyt ymmärtämään. Soitin Antille vastaajaan viestin, että DNF on tulossa Alilaan ja laitoin kavereille whatsupin samasta aiheesta. Kannustusta tuli takaisin, mutta päätös oli jo tehty. Ei auttanut muu kuin seurata vaikeaa reittiä, ja uskoa että kyllä sieltä vielä vastaukset löytyvät. Lopulta alhaalla pohjalla näkyi vanha kivinen kylä ja päättelin että tämä oli se kuuluista muinainen kylä. Laskeutuminen sinne jyrkkeni entisestään, ja jouduin ottamaan sauvoilla jatkuvasti vastaan kivikkoisessa maastossa, että en muljauttaisi nilkkaani. Reitti meni pohjalla kylän rakennusten kapeista väleistä ja yht äkkiä olin tämän wadin pohjalla, jossa oli kalliossa pieni lammikko ja siellä pari turistia syömässä eväitä. Melkoinen paradoksi. Lammikon reunalla oli sellainen parin – kolmen metrin pystysuora kallio, josta oli kiivettävä yli. En tiennyt miten siitä pääsisi. No, sauvat kiinni reppuun ja bouldeeraamaan. Vähän hirvitti otteen lipeäminen, mutta ylös päästiin. Tästä matka jatkui sivuttain ylös viettävää kalliota eteenpäin, kunnes käännyttiin oikealle ja nyt selkeästi ylös. Tässä oli pari samanlaista kallioseinämää, joissa piti vaan heittää sauvat edellä ylös, ja ottaa kiipeilytaidot esiin. Väsyneelle ihmiselle tämä oli todella vaarallista, mutta tietääkseni murtuneita kylkiluita pahempia onnettomuuksia ei sattunut. Koko reitin varrella näin kuitenkin joitakin veriläiskiä sekä verisiä jalkoja ja kasvoja ihmisillä. Rinne jyrkkeni edelleen ja piakkoin näin pisteitä kaukana ylhäällä kalliolla ihan järkyttävässä paikassa. Tuo olisi sitten sen via ferrata. Ei mitään jakoa. Ei tuonne vaan voi mennä. Se oli siinä. Istuin alas ja soitin Antille, joka tällä kertaa pystyi vastaamaan. Selitin iloisesti että olin tämän jyrkänteen varrella ja koska toisen life basen jälkeen oli tulossa samanlainen, en vaan voi vaarantaa henkeäni enää ja luovutan Alilaan. Antti iski takaisin, että voithan aina käydä sen katsomassa. No niinpä. Tero suositteli pieniä askelia eteenpäin viestissään. Juuri näin. Kipusin ylös hitaasti kunnes saavuin kaverin luo joka laittoi via ferrata varusteet päälle. Painotin hänelle, että tämän ON oltava turvallista, ja eihän hän muuta voinut sanoa kuin että on se. Kypärä siis päähän ja valjailla klikkailemaan itseään ylöspäin. Totuuden nimessä tämä oli oikeastaan ihan hauskaa, koska minulla oli hyvät hämiskäsineet mukana, ja vaijerista sai käsillä hyvin otteen klikkailujen välissä. Olisihan siinä tietysti sen pari metriä tippunut valjaiden varaan, mutta homma toimi varmaan adrenaliinien ansiosta yllättävän mukavasti. Kaikki valmista kiipeämiseen EKPn Orava ympyröity. Vaijeria pitkin siirrettiin nousutarvikkeita taas alas. Yht´äkkiä kuulin jostain ylhäältä huudon ”Iskäää” ja tajusin perheeni kurkkivan ylhäällä. Tästä tuli tietysti vielä lisävoimaa, ja lopulta luovutin valjaat ja kypärän ja itkin hetken vaimoni olkapäätä vasten väsymystäni ja epätoivoani. Piristyin huomattavasti perheeni näkemisestä ja huolsin heidän kanssa Alilassa sellaisen ehkä kolme varttia – tunnin syöden ja juoden sekä rasvaten itseäni uuteen iskuun. Vaimoni sanoi, että olet jaksanut näitä ennenkin, niin miksi et jaksaisi nyt? Niin niin, mutta tämä on paljon paljon pahempi kuin mikään aikaisemmin....mutta DNF oli toistaiseksi selätetty. Päätin jatkaa toiseen lifebaseen ilman unia, vaikka täällä olisi ollut leposija tarjolla. Sijoitus Alilassa oli 103. Alila Hotel – Balad Sayt (82.2km – 116.1km) Alilasta lähdettiin melko tasaista maastoa eteenpäin, kunnes tultiin hotellille johtavalle asfalttitielle, jota sain jotenkin juostua alas. Sitten sama tie jatkui nousen ylös Al Rus- huoltopisteelle, jossa varalta täytin yhden tyhjän pulloni. Matka ja Alila olivat vaatineet veronsa ja DNFt, koska sijoitus tässä oli 89. Ihmettelin, miten vähän vertikaalia kellooni oli kertynyt ja miten paljon sitä olisi vielä tiedossa reitin loppuosuudella. Sain ikävän tiedon puhelimeeni Mikon keskeäyttämisestä Alilaan. Ei ollut voimia soittaa ja alkaa ylipuhumaan, ja uskoin vaimoni tehneen kaikkensa asian eteen. Matka jatkui kohti kohti Qiyutia ja taas noustiin. Ilta alkoi hämärtämään ja uusi ennätys- toinen valvottu yö putkeen oli alkamassa. Laitoin lampun päälle ja pitkähihaisen hihat lämmittämään. Mentiin kahden huipun yli, mutta en pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin tasaiseen etenemiseen. Keksin syitä keskeyttämiseen ja kohta keksin taas syitä siihen, miksi en keskeytä. Vihreät nappulat vilistivät lampun valossa silmissä ja välillä tuntui että leijuin eteenpäin. Välillä jokainen askel sattui. Sitten törmäsin MUUMIPEIKKOON!!! Katsoin jo kaukaa lampun valossa että muumihan se siellä on (todellisuudessa se oli muutamasta kivestä tehty kasa, johon oli kiinnitetty heijastin ja joku läiskä jotka olivat silmät). Otin tapahtuman videolle luonnollisesti. Mieli alkoi vähän hajoilemaan, mutta matka eteni kuitenkin. Keksin edelleen syitä keskeyttää ja sitten keksin syitä jatkaa. Tätä jatkui pitkään. Qiyutissa huollossa oli useita muitakin paikalla ja kerroin yhdelle mukavalle hepulle, että aioin keskeyttää. Hän totesin vain että ” please dont”. Otettiin maggi- nuudelit jotka olivat ihan kaameat. Nuudelit eivät olleet kypsyneet, ja rutisivat suussa. Joudin kaatamaan keitoksen kivikkoon, mutta sain kuitenkin hieman lämmikettä. Sijoitus Qiyutissa oli 88. Tästä eteenpäin tarjolla olisi ollut hienoja maisemia, mutta kello oli aamuyötä, ja nyt mentiin vaihteeksi reittiä alaspäin kohti Sharaf Al Alamayn kylää, jossa paikalliset huoltajat ottivat minut todella ystävällisesti vastaan ja täyttivät pullot sekä juottivat kokista. Söin myös puolisen pakettia tuc- keksejä. Yksi heistä lähti pätkäksi mukaani näyttämään reittiä ja kyselemään palautetta kisasta (ihan niinkuin jaksaisin siellä alkaa keksimään, mutta kiitin ja kehuin kaikkea). Tarjoilut eivät olleet kisassa mitkään kovin ihmeelliset, vaikka olen kuullut, että UTMBssä ne olisivat hyvät. Sijoitus Al Alamayssa oli 87. Sharaf Al Alamaysta noustiin ensin asfalttia ylös ja sitten juostiin hiekkatietä alas, joka muuttui pölyäväksi valkoiseksi pilveksi ja laittoi yskittämään. Ilmeisesti se oli jotain kalkkihiekkaa. Ohitin jonkin verran porukkaa, jotka kävelivät sauvojen avulla alamäkeen. Etureiteni alkoivat jumittamaan, ja oli pakko välillä kävellä alamäkeen. Nyt molemmissa ukkovarpaissa oli isot rakot, jotka tekivät todella kipeää. Toisaalta olin iloinen, että reitti oli tässä ainakin helpompaa. Tätä mentiin alas n 7 km, kunnes pieni huoltokatos kutsui hetkeksi istumaan ja juomaan kokista. Mieleen jäi eräs ”Danish Ultrarunner” tästä kohdasta. Sitten jatkettiin edelleen hiekkatietä alas pohjalle, josta käännyttiin vasemmalle pienee jyrkkään kallionousuun ja porukassa ihmettelimme, että missä se Balad Saytin lifebase oikein on. Muutaman sadan metrin teknisen kanjoninousun jälkeen tulimme kylään ja lifebaseen numero kaksi. Join reippaasti kokista ja vettä ja söin ison kulhollisen kasviskeittoa, joka ei nyt ravintoarvoltaan varmaan ihmeellistä ollut, mutta lämmitti ja täytti vatsan. Tässä olisi voinut nukkua, mutta mitään syytä ei ollut. Nyt oltiin sen pelätyimmän nousun, mutta toisaalta loppunousun (!) äärellä ja lupauksen mukaisesti sitä lähdettäisiin kokeilemaan. Sijoitus oli 70. Huoltaja sanoi että edessänne on sitten noin kolmen tunnin nousu jossa noin tulee 1100m nousua hieman yli kolmen kilometrin matkalla. Kisabriiffauksessa oli sanottu että tämä nousu kannattaa tehdä ilman sauvoja, joten pakkasin sauvat reppuun. Balad Sayt – Al Hamra (116.1km – 139.1km) Lähdin hieman yhden naiskilpailijan perään, laitoin hämishanskat käteen, ja parin sadan metrin jälkeen tulimme paikkaan jossa nousu selvästi alkoi. Nainen sauvoi kivikkoista nousua hitaasti ylös ja minä menin perässä lyhyen matkan, ja otin sauvat takaisin käyttöön. Eihän tässä mitään ongelmaa ollut. Jyrkkää ja risteilevää se reitti toki oli. Viisi minuttia myöhemmin sauvat oli pakko laittaa pois, kun alkoi tulla jyrkkiä nousupätkiä joissa oli vain n 20cm leveä ura ja vieressä jyrkkä pudotus alas punaisilla heijastimilla varustettuna. Nousu vaikeutui ja pysähdyin noin kymmenen nousuaskeleen välein aina hetkeksi. Nyt mentiin tekniikalla käsillä kalliosta kiinni, ja jalkaa ylös ja seuraavaksi kättä kallion koloon. Hikoilin runsaasti. Pääosin touhu oli ihan puhdasta kalliokiipeilyä. Noin puolen tunnin jälkeen pysähdyin hetkeksi ja ajattelin, että tätä nousua en tule selättämään. Katselin alas sen mitä näin ja totesin, että alasmeno se vasta vaikeaa olisi. Voi voi. Kylän valot paistoivat alhaalla houkuttelevasti. Verttiä oli tullut ehkä se 200m ja tilanne oli tukala. Ei auttanut kuin jatkaa nousua askel kerrallaan kun alaskaan ei oikein enää päässyt. Väsymys alkoi tulla hetkittäin. Oli jo toisen aamuyön alku putkeen. Kun katsoin ylös, vihreät täplät menivät kohti taivasta vasemmalle tai oikealle. Reitin sadistisuus alkoi ahdistamaan. Jossain vaiheessa näin pimeässä jonkun välihuipun silhuetin – toivottavasti sentään tuonne ei tarvitse kiivetä. Näitä välihuippuja näkyi pari muutakin ja vertikaali eteni tuskaisen hitaasti kellon mukaan. Vaaran paikkoja oli useita ja piti mennä todella kieli keskellä suuta. Miksi he laittavat väsyneet ihmiset tällaiseen kuolemanloukkuun? Mieleen juolahti että täältä pitää kuitenkin tulla alaskin sitten – tuskin tulee olemaan mikään helppo rallattelu polkua pitkin. Uusi huipun silhuetti kohosi uhkaavana ja siellä näkyi punaisia täpliä. Olin nousemassa pimeässä yöllä korkean vuoren huipulle, enkä tiennyt missä kohdassa seuraava huolto olisi. Eihän tuonne ylös edes voi saada huoltopistettä. Ahdisti. Jossain kohtaa nousua alkoi vähitellen tuulla ja ilma alkoi merkittävästi kylmenemään. Oltiin noin 2000mssa ja kello oli n 02.30. Kuulin ylempää kahinaa, ja pian näin kahden hepun pakkaavan avaruuslakanoitaan pienen luolan edessä. Sanoivat nukkuneensa siellä ja suosittelivat minullekin. Kieltäydyin ja kysyin tietävätkö kuinka vuorelta tullaan alas. Eivät tienneet. Jatkoin matkaa ylös, ja aikani noustuani huomasin ilokseni nuotion ylempänä, ja arvasin, että se oli Top W8 Trail huoltopiste. Sijoitus 70. Tuuli oli jo todella kylmä, ja huolsin hyvin nopeasti ja jatkoin matkaa. Ensiksi kuitenkin kysyin, että onko tämä ylin huippu, mutta kaveri totesi, että sinne on vielä 500m matkaa (se 1100m nousua oli siis tälle huoltopisteelle). Eiiiiih!!! Hän auttoi minulle repusta sauvat kouraan. Pitkähihainen ei enää riittänyt ja kun näin muutaman hengen porukan lisäämässä vaatetta, pysähdyin myös ja laitoin ensimmäistä kertaa takin päälle ja hupun päähän. Helpotti, mutta lämpö tuplasi väsymyksen ja keho sanoi pian, että nyt nukkumaan. Kun reitti kääntyi tuulen suojaan, en enää voinut vastustaa vaan menin makaamaan rosoiselle kalliolle ja laitoin silmät kiinni. En usko, että nukahdin ennen kuin kaksi uutta tyyppiä tuli takaani ja potkivat pystyyn sanoen, että et voi jäädä tähän nukkumaan, vaan palellut. Pelkkä silmien sulkeminen hetkeksi oli ilmeisesti kuitenkin auttanut ja jatkoin. Nyt mentiin ihan äärirajoilla, mutta vaikka reitti oli todella teknistä, sauvoista oli kuitenkin apua. Mielestäni kiersimme jotenkin huipulle sen ympäri, ja tappavan 500m nousuvertin jälkeen tajusin jossain vaiheessa, että nyt lähdetään laskeutumaan. Laskeutuminen oli ihan tuskaa paikoitellen kiveltä kivelle zigzagia ja väsymys alkoi taas valtaaman kehon. Kävin selälleni makaamaan, kun en muistanut reppuani ja sitten kyljelleni, ja osuin vaihingossa piikkipensaaseen. Rosoinen kallio ei paljoa harmittanut vaan suljin silmäni. Takaa tulevat patistivat pystyyn, mutta sanoin, että minun on pakko nukkua. Laitoin hälytyksen puhelimeen 15min päähän, mutta maattuani minuutin, nousin ylös ja jatkoin laskeutumista. Tiesin, että maaliinpääsy lähenee nyt ja minulla on hyvät mahdollisuudet selvitä, jos en vaan loukkaa itseäni ja tulin askel askeleelta, kiveltä kivelle hitaasti alaspäin. Muutama tyyppi meni episodissa ohitseni, ja ajattelin, että vain maaliinpääsyllä on merkitystä. Hämmästytti, että Karhunkierroksen taivasteltua vaikeaa 50m kivikkolaskeutumista ennen Rukaa oli täällä kymmeniä kilometrejä. Sairasta. Kello oli 05.00 ja auringonnousuun oli enää tunti. Vähensin hieman vaatetta. Aikani könyttyäni, näin huollon alhaalla, ja mieleni parani oleellisesti. Uusi päivä oli jo koittanut. Tulin Col Trail Splitin huoltoon klo 06.15. Kukaan sielläolevista huoltajista ei puhunut englantia. Viritin vain ”olé, olé, olé” huudahduksen, koska tiesin että tästä oli maaliin vain toistakymmentä kilometriä – alamäkeen. Sijoitus oli tässä 69. Kuvittelin lopun olevan helppoa ja varmaan se hyvävoimaisena olisikin ollut, mutta juoksemaan en oikeastaan enää pystynyt. Rakkokohtia särki ihan törkeän kipeästi ja uni tuli taas silmään. Lähetin vaimolleni viestin ”on pikku unet kalliolla”. Aika sekavaa. J Suljin silmäni, mutta päätin kuitenkin taas jatkaa matkaa, koska enää ei ollut pitkästi. Alamäki jatkui kallionreunassa ja olisi paikoin ollut juostavaa, mutta paikoin se oli taas teknistä ja jouduin laskeutumaan askel askeleelta. Päivä alkoi lämpenemään ja palasin lyhythihaiseen. Laskin käytännössä kymmeniä metrejä kellosta. Halusin vain pois niin kovasti. Millään ei ollut enää mitään väliä, kunhan vain tulisin maaliin. Matka eteni todella hitaasti ja reitti mutkitteli alasviettäen erilaisissa maastoissa. Kerran potkasin oikean ukkovarpaani kiveen, ja huusin suomalaisen kirosanan niin lujaa, että vuoret vastasivat huutooni. Taivaanvuohet määkivät omia tarinoitaan silloin tällöin. ”Coffee housen” ”välihuolto”, jossa istui kaksi beduiinia ja yksi kilpailija makaksi makuupussissa tiedottomana, meni nopeasti ohi, ja otin yhteen pulloon vain vettä. Ei siellä muuta ollutkaan, vaikka kahvi olis ollut kiva. Ei kiinnostanut ja väsytti, mutta matka jatkui kohti historiallista Misfat Al Abriyyinin kylää, jonne lopulta sitten laskeuduin. Kellon mukaan matkaa maaliin oli n 2km ja järkytys oli suuri, kun yksi vastaantulija kertoi reitin olevankin 139.2km ja että maaliin olisi vielä 5km. Järjestäjien sadismia? Taas? Kaksi turistia antoivat minulle ystävällisesti puoli litraa vettä lisää, kun väitin että maalia on siirretty. Päivä oli todella kuuma ja laitoin sahara- lippiksen ja aurinkolasit päähäni. Onneksi loppu oli maastollisesti helppoa: mentiin kylän läpi kunnes tultiin 135.7km CPlle, jossa marmatin, että maalin piti olla piakkoin, ja otin vielä juomista lisää. Tästä vielä helppoa polkua alamäkeen lyhyillä hölkkäpätkillä, mutta maali ei edelleenkään saapunut, vaan aina vaan piti mennä uusi pätkä lisää. Huomasin viisi kilpailijaa edelläni, mutta ei siinä enää mihinkään kilpajuoksuun viitsinyt ryhtyä, vaan kunnioitin tätä järjestystä. Alhaalla hiekkatiellä vastaani tuli eräs UAEn tuttu David siviilivaatteissa. Hän kirjaimellisesti tsemppasi minut maaliin kävellen vierelläni viimeiset sadat metrin kohti maalialuetta. Lopulta menin portista sisään ja viimeinen sata metriä oli käsillä. Olin selvinnyt!!! Nimeni kuulutettiin ja nostin käteni ylös voittajan eleenä. Sain mitalin kaulaani. Se oli täytetty! DNF oli selätetty! Aikani oli vähän yli 39h ja olin ollut valveilla yli 50 tuntia putkeen. Sijoitus oli mainiosti matkaan lähteneistä 69/326 ja miehissä 58/282. Tulin siis ainoana suomalaisena maaliin. Menin lepoalueelle makaamaan ja otin repun pois selästä. Vaikka join runsaasti, alkoi ihan hurja horkka ja hetken päästä lääkäri oli haastattelemassa minua. Hän ehdotti sairaalatelttaa, mutta kerroin että tämä tärinä ultran jälkeen ei ollut ensimmäinen kerta. Lopputulos oli juomaa ja pari huopaa päälle. Paikalliset katsoivat ihmeissään, kun tärisin lähes 30C lämpötilassa vällyjen alla. Nukahdin hetkeksi ja sitten söin ja kävin hieman peseytymässä. Ukkovarpaiden rullalle kiertynyt iho pöyristytti. Parin tunnin jälkeen minut saatettiin bussin, joka palautti miehen Nizwaan, jossa perhe oli odottamassa. Lopuksi Kunto riitti, mutta mieli meinasi pettää. Ilokseni huomasin, että pääkin on todella kestävällä tasolla kuitenkin, koska sillä tultiin se viimeinen vuorokausi maaliin. Minulla oli hyvin tiedossa, että matkasta tulee haastava, ja pieneltä osin vaikeat pätkät olivat tiedossa, mutta koska kyseessä oli ensimmäinen OmanbyUTMB ikinä, reitin vaativuus oli yllätys kaikille. Ilmoittautuneista osa jäi pois jo ennen kisaa ja matkalle lähteneistä selvästi alle puolet pääsi maaliin. Jälkispekulaatioissa kisaa on nostettu sinne vaativimpien polku-ultrien joukkoon. Itse en osaa ottaa tähän kantaa, koska tämä oli minulle ensimmäinen vuorikisa tai ylipäätään ultra Suomen ulkopuolella. Toivon, että ensi vuonna Suomesta kisaan lähtee muitakin tai ainakin ne, joiden mielestä reitti näyttää paperilla niin kovin helpolta. Tulette yllättymään. Seuraan mielenkiinnolla, varsinkin kun järjestäjä aikoo tehdä siitä satamailisen 10000m vertikaalilla mukaan lukien Jebel Shamsin ylityksen. Silkkaa sadismia. Tulokset: https://omanbyutmb.livetrail.run/classement.php?course=137km&cat=scratch
  47. 14 points
    Jääparrat.. sou lääst siison. Tosi polkuhörhöllä nenästä kasvaa naavaa joka vauhtireenissä vedetään otsapannan alle ettei se tartu polun varren kuusen oksiin ja kiskaise niskoja nurin 😉
  48. 14 points
    Onhan Alisa aivan loistava tyyppi ja kaiken lisäksi Suomen lahjakkain maratoonari. Tosi hauska kuulla Ruuskasen savolaiskommentteja ja Alisan murrepuhetta. SM-matonin jälkeenkin hän totesi kun hyväkuntoisuutta ihmeteltiin että "Kyl mie varmaan koht romahan." Tuli mieleen se samalta suunnalta ollut Imatralainen Putousvoittaja Ansku:) Ajatelkaapa että Sinikka Keskitalo juoksi 35 vuoden pinnassa 2.34 ja Hyryläinen lähes 40 kymppisenä 2.28 alkuisen ajan kansaivälisellä maratonilla jänisjuoksuna. Alisa juoksi 15-20 vuotta nuorempana kotipuolessa toisella kertaa yksin vetäen ja toisella kertaa ei parhaissa olosuhteissa 2.33 ja 2.35 väliin. Itse juoksin 17 vuotiaana 2.54 vaikka harjottelin lähes yhtä suuria määriä. 20 vuotta myöhemmin pääsin 10 vuoden harjoittelutauon jälkeen 5 vuoden nousevalla harjoittelulla uudelleen pari kertaa Alisan aikoihin 2.32 ja 2.34 kun harjoittelin lopussa lähes maksimimääriä, mutta lahjakkuudet ovatkin erikseen. He myös harjoittelevat koko aikuisikänsä nousujohteisesti hyvien taustajoukkojen kanssa ja hyvissä olosuhteissa. Odotan mielenkiinnolla Alisan urakehitystä. Voi olla jopa hyödyksi että vammat tulivat jo tässä vaiheessa eikä tulevien arvokisojen alla kuten esim. Peiposelle. Saatiin tärkeää oppia ja osataan mennä maltilla eteenpäin, koska aikaa on ja ollaan jo nyt lähellä kansainvälistä tasoa. "Kaatuihan" se Virenkin kerran ja voitti silti. Alisa kaatui kuvaannollisesti kerran uransa alussa vammakierteeseen joka alkoi hiertymästä ja johti malttamattomuuden seurauksena useille kestävyysjuoksijoille tyypillisiin rasitusvammoihin. Uskon että jos Alisa kykenee käsittelemään tuon tapauksen samalla tavalla kuin Virpi Kuitunen omat vastoikäymiset myös nuorena uransa alussa hänestä voi tulla yhtä vahva, menestyvä ja määrätietoinen huippu-urheilija.
  49. 14 points
    Tänään Suonenjoella Niilon kymppi. Päivän vire voi vaikuttaa siihen miten juoksu kisassa kulkee. Viime lauantaina Turussa en jaksanut juosta 10 kilsaa edes puolikkaan vauhtia (39.41). Viikon aikana kunto tuskin oli ihan 10s/km kehittynyt, vaikkakin viime lauantain väsynyt 10k reiluine palautusjuomineen ja keskiviikon 4x1k + 2x0,5k saattoi hieman suorituskykyä nostaakin. Ennen Suonenjoen juoksua funtsin, että saattaa olla syksyn viimeinen kisa, jos riittävän huonosti menee. No ehkä kuitenkin ajattelen nyt myönteisemmin, vaikka 38 min ei alittunutkaan. Ei se alitu, jos juoksee jossain 6-8 kilsalla muutaman just < 4.10 kilsan. Vätykselle aika normaalitoimintaa, tonnejakaan kun en ole juossut siinä määrin mitä ois suositeltavaa. Sekoilin kellon kanssa, luulin vauhdin olleen surkeaa ja yllätyin, kun ennen kääntöpaikkaa huudeltiin 18.31 ja käännöksessä 18.50. Oliko 5k aika? Jokatapauksessa juoksu oli ihan semiokei, viimeiset 4 kilsaa yksin vastatuuleen oli kuitenkin liikaa (junnu kärjessä ja moni muukaan ei tuulesta ollut välttämättä moksiskaan). Ennätys koheni taas huimat 4s, kuten viimeksi, ja aika 38.06. Tietysti miesten yleisen sarjan voitto oli kiva yllätys, seuralle taas hyvin menestyksekäs kisa. Kisan järjestäjä Niilo ei ole muutes mikään vätys, 84 vuotiaana juoksi tänään 62.26 tms. Vois jäädä monelta tuokin juoksematta.
  50. 14 points
    Hieno kisa! Kiitos vielä tätäkin kautta herra 1:25-jänikselle, mikäs siinä oli mennessä tasaisessa ohjauksessa. Pasilan mäkien jälkeen sitten ohi ja jonkunlainen loppukirikin vielä irtosi. Ennätys parani kaksi ja puoli minuuttia ja lisäksi oli tuntumaltaan helpoin puolikas mitä oon juossut. On tää siis joskus kivaakin tää harrastus 🙂
×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy