Jump to content
Juoksufoorumi.fi


Leaderboard


Popular Content

Showing content with the highest reputation since 09.12.2018 in all areas

  1. 8 points
    Kauheasti aina käytetään aikaa muiden ihmisten harrastusten tai saavutettujen tulosten arvottamiseen on sitten kyse siitä mihin aikaan marathon liikahtaa tai onko polkujuoksu "todellista" juoksua. Voisiko tämän yrittää yksinkertaistaa näin: kävely = kävelyä polkukävely = polkukävelyä juoksu = juoksua polkujuoksu = polkujuoksua Ihan pöpejä keskusteluja.
  2. 6 points
    Kyllä sitä pilkkaamista ja vähättelyä kohdistuu vähintään yhtä paljon sileän ultraajiin. Ei ole pitkää aikaa kun eräs foorumitrolli julisti, että hän rikkoisi halutessaan 100 km SE:n heittämällä, jos vain viitsisi. Jostain syystä ei vaan tarjolla oleva arvokisamenestys kiinnosta. 24h tai pidempien matkojen juoksijoihin kohdistuvasta kommentoinnista en viitsi edes mainita, mutta jokainen omasta mielestään kova jätkä tai mimmi voi lähteä kokeilemaan kuinka helppoa on retkeillä vuorokausi naurattavalla 5.42/km keskivauhdilla. Karhunkierroksen ja UTMB:n tuloksista samaa mieltä - kumpaankaan en itse pystyisi, vaikka sileällä ultrat onkin kulkeneet kohtuullisesti. Se em. foorumitrolli tietenkin rikkoisi nuo molemmat tulokset takaperin juosten jos vain viitsisi.
  3. 5 points
    Polkujuoksu on retkeilyä, etenkin ultramatkat. Ainoat oikeat juoksut tehdään radalla ja maratonilla. Kävelevätkin epatot ja jotkut kuulemma käyttävät sauvojakin. Puhdasta pelleilyä niitä korneja lippiksiä myöten 😉
  4. 4 points
    Olet ymmärtänyt väärin. 3 tunnin alitus onnistuu jokaiselta (perusterveeltä), jos vain haluaa.
  5. 4 points
    Itse olen kokenut asian, niin että varsinkin somen ihmeellisessä maailmassa sen eron tekee ”polkujuoksijat” kommenteilla, mä en juokse kuin metsässä ja tasaisella on tappavan tylsää kommenteilla. Tylsä erottelu suuntaan ja toiseen. Laji on kuitenkin sama juostaan sitten Dubaissa katuja pitkin auringon paisteessa tai sitten Kuusamossa poluilla räntäsateessa. Alusta vain on eri. Myönnän, että varsinkin instagramissa on välillä ärsyttävää seurailla trendikkäitä polkutykkejä hyvin hoidettuine partoineen, mutta joillakin taustalla on sponsoreita tai mahdollisesti tavoitellaan sellaisia jolloin trendikkäät kuvat ovat varmasti tarkoitushakuisia. Tässä meidänkin kylällä (turku) on jos jonkin näköistä ”ambassadoria” suunnon, salomonin, la sportivan, hokan ja ties vielä minkä muun merkin, näistä ”lähettiläistä” osa ei juurikaan muistuta urheilijaa ei edes polkuatleettia, mutta kuitenkin someen ilmestyy tuotetestejä ja tavaroiden kuvia ja hymyileviä naamoja ja tsemppipostauksia. Veikkaan, että tällä hetkellä näiden polkujuoksu välineiden markkinat vetävät, niin hyvin, että keskinkertaisen ulkonaliikkujan on helpompi saada itselleen tavarasponssi kuin vaikkapa nuoren lupaavan urheilijan alun. Edyllättäen tietenkin, että on valakuvauksellinen naama ja että pystyy tuottamaan someen jotenkin ymmärrettäviä postauksia mielellään 2-3 eri kielellä. Tai ainakin semmoisen kuvan olen saanut. Mutta kaikki tämä vie lajia eteenpäin siinä mielessä, että nykyään täältä saa lähes kaikkia kuviteltavissa olevia kenkämerkkejä ja pikkuhiljaa muitakin varusteita, ei olla enää niin marginaalissa, että joka kenkäparia ostettaessa joutuu jännittämään tuleeko yhtään oikeankokoista jalkinetta. Suunnistajat löytävät varmasti polkujuoksuihin tulevaisuudessa enenevissä määrin, varsinkin jos esim buff trail tourin matkojen lyhentäminen on pysyvä suunta. Lyhyemmät kilpailumatkat mahdollistavat kovakuntoisten suunnistajien osallistumisen, kun palautumisajat mahdollistavat myös omassa lajissa kilpailemisen polkujuoksun ohessa. Toki varmasti polkujuoksijat antavat edelleen kovan vastuksen näille kavereille myös tulevaisuudessa. Loppujen lopuksi se mitä haluan sanoa, että eipä tuo kahtiajako minua haittaa ja eniten sitä kohtaan somessa. Edustan juoksuseuraa jossa on moni tasaisen taitureita ja kansainvälisesti menestyneitä urheilijoita, kuin myös polkuspesialisteja eikä siellä kukaan tee eroa näiden eri juoksualustojen välillä.
  6. 4 points
    Olen vetänyt uinnin tekniikkakursseja hyvinkin alkuvaiheessa oleville uimareille. Ehkä pari yleisintä vapaauinnin virhettä alkuvaiheessa ovat: 1. Jalat uppoavat, jolloin käsillä tehdään paljon töitä pelkästään pinnalla pysymiseen, eikä niinkään eteenpäin viemiseen. Tästä seuraa se, että alkuvedossa painetaan vettä, siis kättä, altaan pohjaa kohden suunnilleen pään tasolle asti. Sen jälkeen voi olla tulee muutama kymmenen senttiä eteenpäin vievää vetoa ja sitten tulee jo kiire nostaa käsi liian aikaisin vedestä ja liukuvaan uintiin johtava työntövaihe jää kokonaan tekemättä. Potkun uppoaminen johtuu yleensä nilkan jäykkyydestä ja oikeastaan koko alavartalon jäykkyydestä selästä alaspäin. Potkun ei tarvitse olla isoa, eikä edes voimakasta, mutta jalkojen pitää olla koko matkalta melko pinnassa ja etenkin työtä tekemättömien lihasten rentona. 2. Kädet palautetaan niin jäykkänä, että missään vaiheessa lihaksiin ei tule hapettavaa ja rentoa vaihetta. Vinkki numero 1 on käden palauttaminen niin, että kämmenselkä osoittaa koko ajan uintisuuntaan. Rennossa palauttamisessa myös sormenpäät melkein hipovat veden pintaa aika lähellä vartaloa, mutta tuo ei ole niin välttämätöntä, eikä edes toimi aallokossa tai märkäpuvulla. 3. Hengitys on lyhyt tai muuten heikko, jolloin happivelkaa syntyy hitaassakin vauhdissa. 4. Pään asento väärä ja johtaa muihin vartalon asentovirheisiin. 5. Kädet laitetaan veteen pään edessä ristiin ja oikein työnnetään kämmen syvälle. Tällä hävitään alkuveto ja aiheutetaan helposti myös turhaa kiemurtelua. 6. Kyynärpään pitäisi vedon alussa pysyä lähellä veden pintaa, jolloin eteenpäin työntävää voimaa saadaan koko käden alueelle. Eli veto ei saa edetä kyynärpää edellä, silloin käsi vaan sujahtaa veden läpi. Tämä kyynärpään uppoaminen on ehkä kaikkein vaativin asia vähän enemmänkin vapaauintia harrastaneelle, ja sen oppiminen vaatii myös uintikilometrejä. Yhä edelleenkään en lähtisi nostamaan uintivauhtia kadenssia lisäämällä, vaikka se näyttääkin olevan muodissa. Etenkin pitkän matkan triathlonisti ja hieman iäkkäämpi hyötyy enemmän liukuvasta ja rauhallisesta tekniikasta kuin kierroksien lisäämisestä. Kierroksien lisääminen tarkoittaa vääjäämättä sitä, että jostain kohtaa veto jätetään vajaaksi ja se kohta lienee yleensä työntövaihe.
  7. 3 points
    Startti uusiksi, varaslähtö! Keho se vaan rapistuu, hidastuu, happanee, läskiintyy, murenee ja jäykistyy. Jokainen juoksu menee jo lievään ylämäkeen mutta kun ei muutakaan tyhmää sekalaiset sattumakuntoilun lomassa keksinyt ja kaapista löytyi kassillinen lenkkikenkiä niin yritetään nyt sitten kuluttaa niitäkin. Pitäisi vielä ostaa joku hyvä treeniä ja elämää mittaava kello, hikinauha ja faksata itselleen Sepon maratonohjelma. Hyvät käytetyt addun munashortsit jo löysinkin joten paketti alkaa kohta olemaan kasassa.
  8. 3 points
    Eilen V päivitetty, aamulla huomasin että kellon mukaan sukupuoli vaihtunut - ei tuntunut kuitenkaan mitenkään erilaiselta.. On tietenkin mahdollista että kysessä on oma töppäys koska päivitin painon poikkeuksellisesti flown kautta eikä kellosta kuten normaalisti.
  9. 3 points
    Ennen kuin sanon mitään muuta, niin totean haistavani tässä(kin) viestiketjussa hienon mahdollisuuden piikittelyyn ja lähimmäisen loukkaamiseen. No asiaan! Itse harrastan niin polkujuoksua, suunnistusta kuin juoksuakin. Koripalloilen myös. Joskus luulen olevani urheilija, vaikka todellisuudessa olen keski-ikäinen kuntoilija. Ehkä tämä määritelmä sopii moniin meistä foorumilla roikkuvista. Vai? Mutta mikä on urheilua? Tai liikuntaa? Kuka sen määrittelee? Kuka saa sen määritellä? Ja sitten on vielä kilpaurheilukin.
  10. 3 points
    Hiukkasen pitempi viikonloppu tarjosi erinomaisen tilaisuuden kiertää ja siistiä kaikki tutut polut ennen lumen tuloa. Noin 40 km sekalaista polkua ja yhteensä pieni hedelmäpussillinen roskaa eli helppoa kuin heinän teko. Heti kun kelit vaihtuu vähän pilviseksi ja muutama pisara sataa taivaalta, niin ihan yksinään saa noita polkuja melkein tallailla. Oikein pelästyy kun joku tulee vastaan, niin harvoin ihmisiä näkyy. Hyvät puolet silläkin, saa liikkua ihan rauhassa luonnon helmassa. Toisaalta roskien kyykistely on oikeastaan yksi parhaimmista palauttavista liikunnoista, mitä on ja kyykistely tekee jäykistyneille jäsenille hyvää.
  11. 3 points
    Siel näyttää muutama tukki olevan radalla hidasteena. Tämmönen se pitäs esteen olla niiku miulla oli itsenäisyyspäivän lenkillä. Vähän huonekaluja lisäksi 😉
  12. 2 points
    Mitä ihmettä? Ei muuta kuin Henri Ansion, Jere Pajusen tai Saara Päätalon mukaan kokeileen mettässä menoa 🙂 Ne juoksee kyllä ja ihan hiton kovaa, minä löntystelen omaksi huvikseni. Ehkä eniten, mikä on tässä ärsyttänyt, että tuota mettässä jolkottelua pitää tituleerata nyt jotenkin trendinimellä hienommin. Iät ajat olen mettissäkin juossut olematta "polkujuoksija" 🙂
  13. 2 points
    Missä päin juoksentelet? T: Se neitimäinen lippispää 😉
  14. 2 points
    MIelikuvituksen puutetta. Tai oikeastaan tiedon puutetta. Nimittäin kaikki polkujuoksijathan nimenomaan ovat homoja, jotka etsivät entisiä ja tulevia partnereitaan siellä metsässä. Sen vuoksi itsekin joskus salaa käväisen metsän puolella, koen nimittäin suunnatonta vetoa atleettisiin miesvartaloihin, vaikka heteroavioliittoa pidänkin kulissien vuoksi yllä.
  15. 2 points
    Soitin Suunnolle ja vastasivat todella kattavasti. Yli 9W pikalatureita ei suositella, koska niissä on ulostulo sen verran voimakkaampi, että pitkäaikaisessa käytössä aivan varmasti vaikuttaa akun kuntoon. 5-6W ovat parhaita eli käytänpä sit jatkossakin tuota iPhonen 5W laturia ja jätän pikalaturit puhelimelle.
  16. 2 points
    juuri näin..pääasia että liikutaan...parempi tehrä kuin olla tekemättä...
  17. 2 points
    Saa nähdä nouseeko Suomessakin uutiseksi jossain vaiheessa, mutta ainakin pyöräilyn ja antidopingin maailmassa on muutama viikko kohistu uudesta kohtuullisen hyvin järjestetystä (kaksoissokko, plasebokontrolloitu etc, koehenkilöitä tosin vain vajaa kymmenen) tanskalaistutkimuksesta, jossa lähes naurettavan pieni 135 millilitran punasolusiirto nosti koehenkilöiden voimantuottoa viidellä prosentilla: http://www.cyclingnews.com/news/rasmussen-on-micro-blood-doping-study-i-told-you-so/ http://www.ergo-log.com/who-still-believes-that-blood-doping-is-ineffective.html Punasolusiirto vastaa siis noin 250-300 millilitraa kokoverta ja on siis vain reilun puolen veripussin luokkaa, kun useimmissa verensiirron tehon osoittaneissa tutkimuksissa on siirretty 2-3 pussia, joissakin jopa 5 pussia (ie. 2250 ml). Suurin kauhistelu liittyy siihen, että mikroverensiirrot tuskin näkyvät biologisessa passissa, koska suuremmatkin veriannokset usein katoavat riittävän hyvin kaikessa seurannassa olevan datan luonnollisiin (nestetasapainon muutokset jne) ja itseaiheutettuihin (korkeanpaikanharjoittelu jne) vaihteluihin. Tutkimuksen siellä-täällä julkaistua aineistoakaan ei tosin kauhean tarkasti täydy selata, kun huomaa muutaman metologisen heikkouden, mutta toivottavasti ainakaan suorituskyvyn kasvun mittaluokka ei pidä paikkaansa.
  18. 2 points
    Polkujuoksussa kärki on varmasti kova, mutta taso ei ole ehkä niin laaja, kuin suunnistuksessa, saatikka maantie juoksussa. Suomessa tämä korostuu erityisen paljon, vaikka Suomenkin kärki on polkujuoksussa aika kova. Buff-trailtourilla sijoilla 20-30 juoksee varmasti paljon keski-ikäisiä kuntoilijoita. Suunnistajista löytyisi varmaan 500 vastaavan tasoista juoksijaa, luultavasti itse häviäisin 14 vuotiaiden poikien kärjelle vaikka Bodomilla 21 kilsalla. Tässä pitää erottaa se, että polkujuoksussa kärki menee kovaa, mutta se sadas ei ehkä menekään niin lujaa. Toivottavasti suunnistajat tekisivät invaasion polkujuoksuihin, levenevä kärjentaso nostaa varmasti vauhtia kärkiukoilla.
  19. 2 points
    Ero on siinä, että jos otetaan vaikkapa Euroopasta tuhat parasta, joiden päälaji on polkujuoksu. Ja otetaan Euroopasta tuhat parasta, joiden päälaji on suunnistus. Sitten laitetaan nämä kaksi tuhatta samaan polkujuoksukilpailuun, niin tuhannesta nopeimmasta yli 950 on suunnistajia vaikkeivat olisi polkujuoksussa koskaan aikaisemmin kilpailleetkaan..
  20. 2 points
    Nuoruuden lähde on löytynyt: https://www.hs.fi/urheilu/art-2000005929260.html
  21. 2 points
    Myös hiihto-lehdessä 2/18 sivulla 23 löytyy noi Kristan käyrät. Edellä mainittujen lisäksi siellä on skitahlonin ja viestin syke- ym.-käyrät.
  22. 2 points
    Olen Villean kanssa ihan samaa mieltä tuosta testistä. Se mittaa sitä oletko matkuri vai sprintteri. Mahtaakohan itse Phelpskään uida 20 kappaletta. On kuitenkin aika nopea 50 metrin matkalla. Tosin mitä nopeampi on 50 m matkalla, niin sitä suurempi prosentti on tuo 10 ja 5 sekuntia ja se antaa hieman enmmän pelivaraa kuin esim. 45 s 50 m uimarilla. Ainakaan tuo ei ole mikään nopeustreeni, vaan vastaa enemminkin samaa kuin uisi 200-400 m täysillä. Kaikesta huolimatta ehkä käyn kuitenkin joku kerta kokeilemassa, kunhan pääsen nyt olevasta köhästä eroon. Jos uisin 50 metriä alhaalta=ilman hyppylähtöä, hieman huonosti 35 sekuntiin, niin voisi niitä aika monta mennä 40 sekuntiin 45 s lähdöllä. Jos taas olisin hyvässä iskussa ja uisin 50 m 33 s, niin ei montaa menisi 43 s lähdöllä alle 38 sekunnin. Eli minulla määrä riippuu etenkin siitä millaiset pohjat teen tuolla testivedolla ja ainakin se vaatiin onnistuakseen vähintään kilometrin verryttelyn. Tuo uinnin tekniikan harjoittelu olisi hyvä tehdä jonkun uimarin avustuksella, edes kerran tai kaksi. Omia virheitä on aika vaikea hahmottaa. Todennäköisesti sieltä löytyisi yksi tai kaksi isompaa virhettä, joita parantamalla uinti helpottuisi jo huomattavasti. Sekä läjä pienempiä virheitä, joita voi sitten hioa kun isommista pääsee eroon.
  23. 2 points
    Propsit tuolle siistimiselle🙏 Täällä poluilla ei juurikaan roskia näy vai liekö vain omassa näkökentässä(asenteessa) häiriö niiden kohdalla🤔 Mutta kyykistelyä tulee itsekin välillä vanhuuttaan jo jäykistyvälle rangalle tehtyä ns. marjanpoiminta -liikkeiden myötä. Eli hölkkävauhdista kumarruksia vasemmalle ja oikealle ja kädellä kaapaisuja läheltä maanpintaa. Tehtiin aikoinaan futisalkuverkoissa noita ja jääneet sieltä mieleen 🙂
  24. 2 points
    Ero on ennen kaikkea se, että maastojuoksu on kestävyysjuoksua, kun taas polkujuoksu on retkeilyä ja elämysliikuntaa (ja osin myös -urheilua). Suomessahan ei oikein ole maastojuoksuun lajikulttuuria ja sen takia maastojuoksun SM-kisojakin järjestetään erilaisilla kuntoradoilla, joissa alustana saattaa olla kivituhkaa tai purua. Oikea maastojuoksuhan tapahtuu nurmella.
  25. 2 points
    “This is UTMBOman. I’d describe it as an extreme skyrace, but 3-4 times as long. Crazy, brutal and awesome” -Jason Schlarb- ”Incredibly tough race by the way with extremely technical sections and amazing views” –Diego Pazos- Ilmoittautumiseni tähän UTMBn ”1st edition” tapahtumaan Omanissa summaa hyvin ultrajuoksun draaman kaaren, jossa ensin ollaan todella innostuneita ja vähitellen kauhu saapuu kylään, kun alkaa ymmärtää mihin paperiin on tullut nimensä laitettua. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, miten vaativa vuoriultra tämä on, ennen kuin UAEn aktiivinen polkujuoksuyhteisö alkoi tekemään reitille viikonloppureissuja, ja lähetteli Some- ryhmäämme valokuvia kivikoista ja vaarallisista paikoista. Vielä pari viikkoa ennen tapahtumaa ajattelin, että en ole lainkaan valmis lähtemään sinne, kun vertikaaliharjoittelu käsitti lähinnä juoksumattoa kulmalla sekä porraskoneen jyystämistä kuntosalilla. Samaan aikaan nämä tosiveijarit vetelivät läpiyön treenejä vuorilla. No, niillä aina mennään mitä on, eikä minulla muun elämän ohessa ollut mitään mahdollisuutta dedikoitua harjoittelemaan tapahtuman vaatimalla tavalla. Viikko ennen tapahtumaan aloin vähitellen saamaan itselleni rauhan, kun viimeiset pakolliset varusteet oli hankittu ja aloin keskittymään olennaiseen, eli siihen miten uskomattoman hienoon paikkaan olin lähdössä ja minkälaisia maisemia oli odotettavissa. Ja kuitenkin, tämähän on vain harrastus, josta tulee nauttia eikä kerätä mitään henkistä kuormaa itselleen. Peruskunto oli varmasti hyvä ja oikeastaan vain kolme asiaa voisi estää DNF- tilanteen: 1) Reisien pettäminen armottomassa teknisessä nousumäärässä 2) Loukkaantuminen (reitin teknisyys tulisi vaatimaan 101% keskittymistä eikä sitä ketteryyttä ole miehessä lainkaan) 3) Pään pettäminen (eniten tässä huolestutti tosiasia että ensimmäistä kertaa ikinä joutuisin valvomaan kaksi yötä putkeen, ellen päätyisi ottamaan jotain 30min nokkaunta yhdessä reitin kahdesta lifebasesta). Ajatukseni oli myös, että tämä olisi toistaiseksi omat jäähyväiseni polku-ultrille, kun olin jo pari vuotta miettinyt Spartathlonin läpäisyä eräänlaisena suurena unelmana. Reitti Reittihän ei paperilla itsessään näytä mitenkään erityisen vaativalta, mutta se mikä näissä maisemissa käymättömiltä unohtuu on, että reiteillä on paljon kivikkoista ”Wadia” ja juostavaa maastoa on huomattavasti vähemmän kuin mihin useilla kotimaan tai Euroopan reiteillä on totuttu. Eteneminen on siis paikoin hyvin hidasta, ja olipa tällä reitillä jopa yksi ”via ferrata” jossa mentäisiin valjaissa ja kypärä päässä ylös kiiveten. Päivisin olisi kuuma ja yöllä vuorilla ennakoitiin pahimillaan lähellä 0 asteen lämpötilaa. DNF- prosentiksi veikattiin yleisesti yli 50%, mikä oli lopulta ihan totta. Oman Olin lähdössä matkaan Mikon kanssa ja lensimme Muscatiin päivää ennen kisaa, josta pääsimme järjestäjien bussilla Nizwaan, missä useat osallistujat olivat olleet jo akklimatisoitumassa päiviä aikaisemmin. Ilmassa oli todellakin UTMBn tuntua ja paikalla oli useita maailmanluokan vuorijuoksijoita, vaikka harmillisesti muuan J Walmsley tulonsa peruikin. Majoituimme erääseen pieneen hotelliin ja kävimme ilmoittautumassa sekä varustetarkastuksessa. Myös pakollinen vakuutus tuli näyttää järjestäjille. Tämä kattaisi mm helikopterikyydin vakavan loukkaantumisen tapauksessa. Vakuutukseni otin ITRAlta. Juoksijoille oli järjestetty 45min pituisia infosessioita, joista oli turvallisuuden kannalta todella paljon hyötyä. Oman on ihan käsittämättömän upea mutta aliarvostettu maa, jossa ihmiset ovat todella ystävällisiä. Vuoria on joka paikassa ja meri on vieressä. Se on ehdottoman suositeltava aktiivilomakohde, jossa on myös paljon historiallisia nähtävyyksiä. Birkat Al Mawz – Masirat Al Rawajih (0-21.3km) Meidän kyyditettiin busseilla lähtöalueelle n 15min päähän Nizwasta, ja viimeinen tunti ennen lähtöä meni juodessa ja nauttiessa paikallisista esityksistä, sekä rupattelusta muiden juoksijoiden kanssa. Matkaan lähti yhteensä 326 juoksijaa, ja näytti siltä että viime hetken (ymmärrettäviä) poisjääntejä oli tullut paljon. Alunperin meitä piti olla yli neljäsataa, mutta DNS oli iskenyt isolla kädellä, ja taidan tietää syyn. Jälkikäteen kilpailusta on puhuttu yhtenä vaativimmista polkujuoksuista. Ensimmäisen vastoinkäyminen tapahtui jo ennen lähtöä kun vedin Falken luottosukkia jalkaan vaseliinien päälle. Kuului ”rits” ja toinen sukka repesi varmaan ihan vanhuuttaan. Noilla eli menty varmaan 1000km erilaisia (ultra)juoksuja. Jouduin vaihtamaan ne Compresssportin kompressiosukkiin, joita en ollut aikoihin käyttänyt. Tämä tulisi vielä kostautumaan. Team UAE goes UTMBOman (Minä eturivissä) Lähdössä oli tietysti juhlan tuntua ja lähdimme Mikon kanssa aika perältä liikkeelle klo 19.30 pimeään. Ensin juoksimme lähtökylän läpi, joka on upea historiallinen paikka jossa menimme joidenkin hyvin vanhojen asutusten läpi, kunnes vähitellen tulimme hiekkatielle, jossa mentiin muutama kilometri ennen kuin pimeässä ensimmäiset jylhät vuoret alkoivat ilmestymään vasemmalle. Olin kadottanut Mikon ruuhkassa jo aika aikaisessa vaiheessa, ja hölkkäilin eteenpäin muistaen että ensimmäiset 12.9km ovat helppoa hyvin lievää nousua. Tiedossa oli, että kun sitä nousua ei tässä alussa ole, niin velka maksetaan myöhemmin korkojen kera takaisin. Tulin ensimmäiselle CPlle 12.9km sijalla 168. Keli oli pikku hiljaa viilenevä, mutta silti ehkä n 25C. Söin nopeasti banaania ja täytin kaksi pulloa ja jatkoin matkaa. Pieni pätkä mentiin vielä vuoren kylkeä alhaalla, kunnes reitti päätyi yhden ”Wadin” alkuun. Wadit ovat siis vuorten välissä olevia kanjoneita, jotka täyttyvät vesisateessa todella nopeasti vedellä ja tulvivat. Tässä noustiin pikku hiljaa ylöspäin teknistä polkua isojen lohkareiden välissä ja välillä Wadi ylitettiin kahta lankkua pitkin toiselle puolelle, ja ensimmäinen vaaranpaikka oli todettu. Reitti oli merkitty pääosin kiviin liimatuilla vihreillä pyöreillä heijastimilla jotka näkyivät yöllä mainiosti lampun valossa. Montakohan kymmentä tuhatta niitä mahtoi yhteensä olla. Vaaranpaikat oli vastaavasti merkitty punaisilla heijastimilla. Useimmiten nämä sijaitsivat kanjoneiden reunoilla, joista vapaata pudotusta alas oli kymmenistä satoihin metreihin. Jo tässä ensimmäisessä nousuosuudessa pelin henki alkoi olla selvä: jos oli tasaista, hölkkäsin muita kiinni ja sitten kun mentiin ylös, minua alettiin ohittamaan. Surkea mäkitreenini määrä kävi ilmi. Sama juttu teknisissä alamäissä. Vajaa kymmenen kilometriä meni tässä teknisessä osuudessa kuitenkin vielä melko huomaamatta ja pian saavuttiin huoltoon. Olin ihmetetellyt vähän aikaa kenkäni sisälle jalan alle ilmestynyttä kumpua ja ajattelin että onko pohjallinen liukunut paikaltaan. Istuin kivelle ottamaan kengän pois, ja sieltä löyyi 2x3cm hyvin ohut liuskekiven palanen. Miten ihmeessä se oli sinne sisään hypännyt. Masirat Al Rawajih – Wadi Bani Habib (21.3km – 34.4km) Masiratista Sallutiin alkoi sitten ensimmäinen tunkkausurakka, kun noustiin jyrkkää mutkittelevaa jeeppitietä ylös vuorille. Tämä ei ollut mitenkään ihmeellistä tietenkään, koska maasto oli helppoa. Juttelin ruotsalaisen Ludwigin kanssa hetken kunnes hän häipyi näköpiiristä vauhdikkaasti tunkaten. Nousin rauhallisesti ylös ja välihuipulta lasketeltiin jonkin matkaa Sallutin CPlle, jossa törmäsin pariin UAE tuttuun. Tästä laaksosta oli mieletön näkymä seuraavaan nousuun ja huipulle, jossa seuraavaa rinnettä nousi kymmenien otsalamppujen mato kohti kirkasta tähtitaivasta. Sallutin huollosta lähdin itsekseni tunkkaamaan teknistä vuorenrinnettä ylös. Tässä maasto ei kuitenkaan ollut ihan järjettömän kivistä ja lohkareista vaan ihan siedettävää ja polku oli suht selkeää. Huipulla (Sayq Plateau) alkoi sitten ensimmäiset varovaisuuden paikat, ja punaisia heijastimia huomauttamassa vieressä olevasta rotkosta alkoi ilmestymään. Teki mieli käydä kuitenkin reunalla vähän lampun avulla alas kurkkimassa. Tässä juostiin siis rotkon reunaa ja päivänvalossa näkymä olisivat olleet taatusti huikeat. Ennen Wadi bin Habibia mentiin Hilat Al Sharaf- kylän lävitse. Tässä oli joitain hyvin teknisiä alamäkipaikkoja ja meno hidastui. Loukkaantumisen riski oli kisassa läsnä usein (mm kylkiluita oli mennyt poikki osallistujilla), eikä läpäisyä saanut riskeerata kivikkoisissa alamäissä yltiöpäisellä rynnimisellä, vaan usein mentiin rauhassa kiveltä kivelle, askel askeleelta sauvoilla avustaen. Sijoitus Sallutissa 136 ja Wadi Wani Habibissa jo 117, joten tässä meni oikein hyvin suhteellisesti. Wadi Wani Habib – Aqbat Al Biyut (34.4km – 62.2km) Kello oli n. 01.30. Wadi Wani HAbibista noustiin sitten vähitellen yhdelle kisan välihuipuista, mentiin yhden Wadin läpi ja sitten alavaa maastoa kunnes saavuttiin hiekkatielle. n. 40km kohdalla ”Rescue Pointissa” reissu alkoi painamaan, vaikka olin mennyt ihan fiksun rauhallisesti, ja verratessani oloani johonkin Suomen ultrista, muistan ajatelleeni, että olo tuntui siltä kuin olisi vetänyt jo Karhunkierroksen yhteen suuntaan. Johtopäätös oli, että väsymys oli tullut huomattavasti aikaisemmin kuin se yleensä tulisi. Hölkätessä siitä alamäkeen hiekkatietä, törmäsin Johniin Manchesteristä (ManUn kannattaja) ja mukavaa matkaseuraa seuraavaksi tunniksi oli varmistettu. Alhaalla näkyivät huoltopisteen Al Maqal valot ja saavuimme sinne yhdessä. Sijoitus 109 – helppoa ei ollut muillakaan. Hieman huollon jälkeen John himmasi ja jatkoin itsekseni matkaa ensin laskeutuen vanhaan hylättyyn kylään, jossa mentiin vamhaa vesikourua pitkin päätyen padolle ja sitten vielä toisen Wadin läpi. Wadilta noustiin kiviportaita pitkin harjanteelle ”lepakkoluolan” ohi harjanteelle solan viertä kohti Kahf AL Hamirin huoltoa. Verttisatasia vilisi silmissä ja kartalla näkyneet pienet tömpyrät olivat useimmiten todella haastavia nousupätkiä myös teknisesti. Helpot polkunousut olivat vain unelmointia. Väsymys painoi ja ensimmäisiä epäilyksiä läpäisystä hiipi mieleen. Oikeassa ukkovarpaassa alkoi tuntua ensimmäinen rakko – olin poistanut yhden pienen kiven kengästä aiemmin ja nyt näytti, että vahinko oli tapahtunut. 52.1kmssa Kafr Al Hamirissa oli huollossa myös nuotio, ja istuin sen äärelle lämmittelemään. Yö oli viileä ja olin jo aiemmin laittanut irtohihat päälle. Nopeat huoltokeikat olivat vain muisto, ja laitoin tässä kavereille kuvan tilanteesta. Sain paljon kannustuksia ja esim Gepardi oli todennut, että ei voi olla hätää kun jaksaa vielä somettaa. No eipä niin, mutta DNF kävi jo mielessä – en voi selvitä tästä varsinkin kun tiesin mitä on vielä edessä. Seuraava huoltoväli oli 10.1 km joten söin vähän sellaista ”lämmintä kuppia” jossa nuudelit vielä narskuivat vielä suussa mutta sain ainakin lämmitettä sekä suolaa kroppaan. Kahr Al Hamirista lähdin kaikesta huolimatta liikkeelle kohti Aqbat Al Biyutia. Pysähdyin matkan aikana muutaman kerran ihastelemaan kirkasta tähtitaivasta sammuttaen lamppuni – kaunista. Tässä mentiin taas yhden wadin kautta ja mieletöntä harjannetta pitkin, jonne ei viitsinyt mennä kurkkimaan. Näkymät olisivat päivällä olleet taatusti näkemisen arvoiset. Punaisia merkintöjä vilisi silmissä. Tällä välillä vasen sisäreiteni (”grasilis”) kramppasi aivan yllättäen todella kivuliaasti ja hetken ajattelin, että näinköhän tuli hommalle loppu. Pysähdyin venyttelemään sitä ja otin useamman hipun merisuolaa sekä vettä perään. Arvelin että suola voisi olla tässä avuksi. Kilometrin verran sitä jouduin varomaan ja venyttelemään, mutta onneksi se vähitellen helpotti. Seuraavaksi hukkasin sitten pimeässä reittimerkinnät, mutta onneksi huomasin tämän nopeasti ja palasin takaisinpäin. Parin minuutin ryntäilyn jälkeen huomasin rikkoontuneen heijastimen pusikoissa ja reitti eteenpäin löytyi. Joku venäläinen tuli paikalle ja selitti minulle venäjäksi jotain tärkeää. Niet ponimai. Tässä vaiheessa porukka oli jo niin erillään, että edessä ja takana näkyi aika harvoin ketään ihan lähellä. Aamu valkeni kuuden kieppeillä sopivasti kun olin aivan huikeassa paikassa. Aurinko nousi vastarinteelle ja omalla puolella olin pilviverhon tasolla. Selfiekin tuli otettua Tästä matka jatkui ihan uskomattomassa tasaisessa kivikkoisessa erämaamaisemassa. Tunsin olevani todellinen ”Desert Trail Runner”. Olin aina pelännyt ja äimistellyt skyraceja ja tajusin, että olin nyt vähän vahingossa kohtaamassa pelkojani. Tunsin itseni hetken voimakkaaksi ja onnelliseksi. Aqbat Al Biyutiin noustiin vielä tasangolta ylös hyvin jyrkästi ja huoltoon tulin klo 07.50. Sijoitus oli 98. Aqbat Al Biyut – Alila Hotel (62.2km – 82.2km) Otin vain 1.5l litraa juomista mukaan (virhe!!!), koska olin yöllä tarvinnut sitä hieman vähemmän, ja tämä tulisi kostautumaan vielä raskaasti. Matkalla olin nappaillut geelejä ja karkkia. Pääenergianlähde olivat geelit. Tästä eteenpäin mentiin ihan hyvää polkua wadien läpi jonkin aikaa kunnes saavuttiin aivan järkyttävän kanjonin reunalle, jonka toisella puolella todella kaukana näkyi Alila hotelin matalat rakennukset vuorenrinteessä. Tuntui aivan käsittämättömältä, miten sinne ikinä tästä päätyisi, ja miten se hotelli pystyi olemaan tuollaisessa paikassa. Reitti lähti laskeutumaan alas hankalahkoa maastoa, ja jossain vaiheessa siellä oli muinaisia asumuksia sekä portaikkoja alas. Laskeutumisen lopussa rotkon pohjalla pidin pienen hengähdystauon varjossa, ja tajusin että aamusta oli tulossa paljon kuumempi kuin olin odottanut. Juomaa oli jäljellä ehkä sellainen litra ja aloin huolestua. Nousua ennen seuraavaa huoltoa oli jälkikäteen katsottuna tulossa lähes verttitonni. Pulassa oltiin mutta en tätä vielä tajunnut. Lähdin nousemaan kivikkoista ja paikoin jyrkkää reittiä ylös ja jossain kohdassa aloin arvioimaan että mikä se huippu on, jolle ollaan nousemassa. Järkytyksekseni näin todella kaukana ylhäällä oikealla pisteitä ja tajusin niiden olevan ihmisiä. Nesteet eivät tulisi riittämään lähellekään. Aamupäivän aurinko porotti todella kuumasti ja tilanne tulisi pahenemaan jatkuvasti. Kun saavuin yhdelle välihuipulle, seuraava pilkotti edessä. Pari tyyppiä meni ohitseni kun olin joutunut hidastamaan vauhtia ja harkitsin juoman pyytämistä, mutta olo oli vielä ihan siedettävä, joten annoin olla. Kaikki näyttivät hyvin tuskaisilta lämmössä. Jossain vaiheessa viimeinen tippa oli juotu, mutta vähän sen jälkeen huomasin ilokseni, että todennäköinen laki oli muutaman sadan metrin päässä. Iso vuohilauma tuli vielä kaiken lisäksi vastaan ja ajattelin, että järjestäjät ovat lähettäneet nämäkin tiellemme. Mölisin pelotellakseni niitä, kun tuntui, että pari niistä halusi hypätä isolta kiveltä ylitseni. Olin kateellinen niiden ketteryydelle. Vääntäydyin ylös lopun matkan ja kävelessäni hiekkatietä minua alkoi palelemaan. Nestehukka oli iskenyt. Saapuessani asfalttitielle joku kannustaja kertoi minulle Al Hilaylatin huollon olevan parin sadan metrin päässä. Pienessä tärinässä tulin teltalle, ja join usean mukillisen kokista sekä vettä siltä istumalta, ja jäin varjoon matolle syömään. Väsytti ja heikotti ja päätin luovuttaa Alilaan. Tämä oli vaan liikaa, ja olin lisäksi tehnyt vakavia virheitä. Ajattelin pelolla edessä olevia vuorikiipeilyosuuksia ja via ferrataa. Sijoitus oli 101. Lähdin joka tapauksessa eteenpäin, koska perheeni majaili Alilassa, eikä ennen sitä saisi luovuttaa. Hetken noustiin vielä ylös ja aika pian oli vielä yksi huoltopaikka paikallisessa kylässä, jossa juttelin Sam- nimisen britin kanssa kun istuin kivellä juomassa. Hän kannusti kovasti eteenpäin ja niin lähdettiin kylien läpi alas wadin reunaa pitkin ja siitä vähitellen kohti tiepätkää, joka johti kohti Al Mihaybis- huoltoa, jossa sijoitus oli 104. Viimeiset tunnit olivat olleet erittäin vaikeita. Al Mihaybiksestä lähdettiin sitten ”lost villages trailille”, joka meni saman valtavan korkean kalliolaakson reunaa, jonka kaukaisella reunalla Alila- rakennukset olivat kököttäneet. Näkymät olivat aivan uskomattomat, mutta polku oli paikoin todella hidas kuljettava alasmentäessä. Yritin hahmottaa, miten tästä voitaisiin joskus päästä toisella puolella olevaan Alilaan, mutta en pystynyt ymmärtämään. Soitin Antille vastaajaan viestin, että DNF on tulossa Alilaan ja laitoin kavereille whatsupin samasta aiheesta. Kannustusta tuli takaisin, mutta päätös oli jo tehty. Ei auttanut muu kuin seurata vaikeaa reittiä, ja uskoa että kyllä sieltä vielä vastaukset löytyvät. Lopulta alhaalla pohjalla näkyi vanha kivinen kylä ja päättelin että tämä oli se kuuluista muinainen kylä. Laskeutuminen sinne jyrkkeni entisestään, ja jouduin ottamaan sauvoilla jatkuvasti vastaan kivikkoisessa maastossa, että en muljauttaisi nilkkaani. Reitti meni pohjalla kylän rakennusten kapeista väleistä ja yht äkkiä olin tämän wadin pohjalla, jossa oli kalliossa pieni lammikko ja siellä pari turistia syömässä eväitä. Melkoinen paradoksi. Lammikon reunalla oli sellainen parin – kolmen metrin pystysuora kallio, josta oli kiivettävä yli. En tiennyt miten siitä pääsisi. No, sauvat kiinni reppuun ja bouldeeraamaan. Vähän hirvitti otteen lipeäminen, mutta ylös päästiin. Tästä matka jatkui sivuttain ylös viettävää kalliota eteenpäin, kunnes käännyttiin oikealle ja nyt selkeästi ylös. Tässä oli pari samanlaista kallioseinämää, joissa piti vaan heittää sauvat edellä ylös, ja ottaa kiipeilytaidot esiin. Väsyneelle ihmiselle tämä oli todella vaarallista, mutta tietääkseni murtuneita kylkiluita pahempia onnettomuuksia ei sattunut. Koko reitin varrella näin kuitenkin joitakin veriläiskiä sekä verisiä jalkoja ja kasvoja ihmisillä. Rinne jyrkkeni edelleen ja piakkoin näin pisteitä kaukana ylhäällä kalliolla ihan järkyttävässä paikassa. Tuo olisi sitten sen via ferrata. Ei mitään jakoa. Ei tuonne vaan voi mennä. Se oli siinä. Istuin alas ja soitin Antille, joka tällä kertaa pystyi vastaamaan. Selitin iloisesti että olin tämän jyrkänteen varrella ja koska toisen life basen jälkeen oli tulossa samanlainen, en vaan voi vaarantaa henkeäni enää ja luovutan Alilaan. Antti iski takaisin, että voithan aina käydä sen katsomassa. No niinpä. Tero suositteli pieniä askelia eteenpäin viestissään. Juuri näin. Kipusin ylös hitaasti kunnes saavuin kaverin luo joka laittoi via ferrata varusteet päälle. Painotin hänelle, että tämän ON oltava turvallista, ja eihän hän muuta voinut sanoa kuin että on se. Kypärä siis päähän ja valjailla klikkailemaan itseään ylöspäin. Totuuden nimessä tämä oli oikeastaan ihan hauskaa, koska minulla oli hyvät hämiskäsineet mukana, ja vaijerista sai käsillä hyvin otteen klikkailujen välissä. Olisihan siinä tietysti sen pari metriä tippunut valjaiden varaan, mutta homma toimi varmaan adrenaliinien ansiosta yllättävän mukavasti. Kaikki valmista kiipeämiseen EKPn Orava ympyröity. Vaijeria pitkin siirrettiin nousutarvikkeita taas alas. Yht´äkkiä kuulin jostain ylhäältä huudon ”Iskäää” ja tajusin perheeni kurkkivan ylhäällä. Tästä tuli tietysti vielä lisävoimaa, ja lopulta luovutin valjaat ja kypärän ja itkin hetken vaimoni olkapäätä vasten väsymystäni ja epätoivoani. Piristyin huomattavasti perheeni näkemisestä ja huolsin heidän kanssa Alilassa sellaisen ehkä kolme varttia – tunnin syöden ja juoden sekä rasvaten itseäni uuteen iskuun. Vaimoni sanoi, että olet jaksanut näitä ennenkin, niin miksi et jaksaisi nyt? Niin niin, mutta tämä on paljon paljon pahempi kuin mikään aikaisemmin....mutta DNF oli toistaiseksi selätetty. Päätin jatkaa toiseen lifebaseen ilman unia, vaikka täällä olisi ollut leposija tarjolla. Sijoitus Alilassa oli 103. Alila Hotel – Balad Sayt (82.2km – 116.1km) Alilasta lähdettiin melko tasaista maastoa eteenpäin, kunnes tultiin hotellille johtavalle asfalttitielle, jota sain jotenkin juostua alas. Sitten sama tie jatkui nousen ylös Al Rus- huoltopisteelle, jossa varalta täytin yhden tyhjän pulloni. Matka ja Alila olivat vaatineet veronsa ja DNFt, koska sijoitus tässä oli 89. Ihmettelin, miten vähän vertikaalia kellooni oli kertynyt ja miten paljon sitä olisi vielä tiedossa reitin loppuosuudella. Sain ikävän tiedon puhelimeeni Mikon keskeäyttämisestä Alilaan. Ei ollut voimia soittaa ja alkaa ylipuhumaan, ja uskoin vaimoni tehneen kaikkensa asian eteen. Matka jatkui kohti kohti Qiyutia ja taas noustiin. Ilta alkoi hämärtämään ja uusi ennätys- toinen valvottu yö putkeen oli alkamassa. Laitoin lampun päälle ja pitkähihaisen hihat lämmittämään. Mentiin kahden huipun yli, mutta en pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin tasaiseen etenemiseen. Keksin syitä keskeyttämiseen ja kohta keksin taas syitä siihen, miksi en keskeytä. Vihreät nappulat vilistivät lampun valossa silmissä ja välillä tuntui että leijuin eteenpäin. Välillä jokainen askel sattui. Sitten törmäsin MUUMIPEIKKOON!!! Katsoin jo kaukaa lampun valossa että muumihan se siellä on (todellisuudessa se oli muutamasta kivestä tehty kasa, johon oli kiinnitetty heijastin ja joku läiskä jotka olivat silmät). Otin tapahtuman videolle luonnollisesti. Mieli alkoi vähän hajoilemaan, mutta matka eteni kuitenkin. Keksin edelleen syitä keskeyttää ja sitten keksin syitä jatkaa. Tätä jatkui pitkään. Qiyutissa huollossa oli useita muitakin paikalla ja kerroin yhdelle mukavalle hepulle, että aioin keskeyttää. Hän totesin vain että ” please dont”. Otettiin maggi- nuudelit jotka olivat ihan kaameat. Nuudelit eivät olleet kypsyneet, ja rutisivat suussa. Joudin kaatamaan keitoksen kivikkoon, mutta sain kuitenkin hieman lämmikettä. Sijoitus Qiyutissa oli 88. Tästä eteenpäin tarjolla olisi ollut hienoja maisemia, mutta kello oli aamuyötä, ja nyt mentiin vaihteeksi reittiä alaspäin kohti Sharaf Al Alamayn kylää, jossa paikalliset huoltajat ottivat minut todella ystävällisesti vastaan ja täyttivät pullot sekä juottivat kokista. Söin myös puolisen pakettia tuc- keksejä. Yksi heistä lähti pätkäksi mukaani näyttämään reittiä ja kyselemään palautetta kisasta (ihan niinkuin jaksaisin siellä alkaa keksimään, mutta kiitin ja kehuin kaikkea). Tarjoilut eivät olleet kisassa mitkään kovin ihmeelliset, vaikka olen kuullut, että UTMBssä ne olisivat hyvät. Sijoitus Al Alamayssa oli 87. Sharaf Al Alamaysta noustiin ensin asfalttia ylös ja sitten juostiin hiekkatietä alas, joka muuttui pölyäväksi valkoiseksi pilveksi ja laittoi yskittämään. Ilmeisesti se oli jotain kalkkihiekkaa. Ohitin jonkin verran porukkaa, jotka kävelivät sauvojen avulla alamäkeen. Etureiteni alkoivat jumittamaan, ja oli pakko välillä kävellä alamäkeen. Nyt molemmissa ukkovarpaissa oli isot rakot, jotka tekivät todella kipeää. Toisaalta olin iloinen, että reitti oli tässä ainakin helpompaa. Tätä mentiin alas n 7 km, kunnes pieni huoltokatos kutsui hetkeksi istumaan ja juomaan kokista. Mieleen jäi eräs ”Danish Ultrarunner” tästä kohdasta. Sitten jatkettiin edelleen hiekkatietä alas pohjalle, josta käännyttiin vasemmalle pienee jyrkkään kallionousuun ja porukassa ihmettelimme, että missä se Balad Saytin lifebase oikein on. Muutaman sadan metrin teknisen kanjoninousun jälkeen tulimme kylään ja lifebaseen numero kaksi. Join reippaasti kokista ja vettä ja söin ison kulhollisen kasviskeittoa, joka ei nyt ravintoarvoltaan varmaan ihmeellistä ollut, mutta lämmitti ja täytti vatsan. Tässä olisi voinut nukkua, mutta mitään syytä ei ollut. Nyt oltiin sen pelätyimmän nousun, mutta toisaalta loppunousun (!) äärellä ja lupauksen mukaisesti sitä lähdettäisiin kokeilemaan. Sijoitus oli 70. Huoltaja sanoi että edessänne on sitten noin kolmen tunnin nousu jossa noin tulee 1100m nousua hieman yli kolmen kilometrin matkalla. Kisabriiffauksessa oli sanottu että tämä nousu kannattaa tehdä ilman sauvoja, joten pakkasin sauvat reppuun. Balad Sayt – Al Hamra (116.1km – 139.1km) Lähdin hieman yhden naiskilpailijan perään, laitoin hämishanskat käteen, ja parin sadan metrin jälkeen tulimme paikkaan jossa nousu selvästi alkoi. Nainen sauvoi kivikkoista nousua hitaasti ylös ja minä menin perässä lyhyen matkan, ja otin sauvat takaisin käyttöön. Eihän tässä mitään ongelmaa ollut. Jyrkkää ja risteilevää se reitti toki oli. Viisi minuttia myöhemmin sauvat oli pakko laittaa pois, kun alkoi tulla jyrkkiä nousupätkiä joissa oli vain n 20cm leveä ura ja vieressä jyrkkä pudotus alas punaisilla heijastimilla varustettuna. Nousu vaikeutui ja pysähdyin noin kymmenen nousuaskeleen välein aina hetkeksi. Nyt mentiin tekniikalla käsillä kalliosta kiinni, ja jalkaa ylös ja seuraavaksi kättä kallion koloon. Hikoilin runsaasti. Pääosin touhu oli ihan puhdasta kalliokiipeilyä. Noin puolen tunnin jälkeen pysähdyin hetkeksi ja ajattelin, että tätä nousua en tule selättämään. Katselin alas sen mitä näin ja totesin, että alasmeno se vasta vaikeaa olisi. Voi voi. Kylän valot paistoivat alhaalla houkuttelevasti. Verttiä oli tullut ehkä se 200m ja tilanne oli tukala. Ei auttanut kuin jatkaa nousua askel kerrallaan kun alaskaan ei oikein enää päässyt. Väsymys alkoi tulla hetkittäin. Oli jo toisen aamuyön alku putkeen. Kun katsoin ylös, vihreät täplät menivät kohti taivasta vasemmalle tai oikealle. Reitin sadistisuus alkoi ahdistamaan. Jossain vaiheessa näin pimeässä jonkun välihuipun silhuetin – toivottavasti sentään tuonne ei tarvitse kiivetä. Näitä välihuippuja näkyi pari muutakin ja vertikaali eteni tuskaisen hitaasti kellon mukaan. Vaaran paikkoja oli useita ja piti mennä todella kieli keskellä suuta. Miksi he laittavat väsyneet ihmiset tällaiseen kuolemanloukkuun? Mieleen juolahti että täältä pitää kuitenkin tulla alaskin sitten – tuskin tulee olemaan mikään helppo rallattelu polkua pitkin. Uusi huipun silhuetti kohosi uhkaavana ja siellä näkyi punaisia täpliä. Olin nousemassa pimeässä yöllä korkean vuoren huipulle, enkä tiennyt missä kohdassa seuraava huolto olisi. Eihän tuonne ylös edes voi saada huoltopistettä. Ahdisti. Jossain kohtaa nousua alkoi vähitellen tuulla ja ilma alkoi merkittävästi kylmenemään. Oltiin noin 2000mssa ja kello oli n 02.30. Kuulin ylempää kahinaa, ja pian näin kahden hepun pakkaavan avaruuslakanoitaan pienen luolan edessä. Sanoivat nukkuneensa siellä ja suosittelivat minullekin. Kieltäydyin ja kysyin tietävätkö kuinka vuorelta tullaan alas. Eivät tienneet. Jatkoin matkaa ylös, ja aikani noustuani huomasin ilokseni nuotion ylempänä, ja arvasin, että se oli Top W8 Trail huoltopiste. Sijoitus 70. Tuuli oli jo todella kylmä, ja huolsin hyvin nopeasti ja jatkoin matkaa. Ensiksi kuitenkin kysyin, että onko tämä ylin huippu, mutta kaveri totesi, että sinne on vielä 500m matkaa (se 1100m nousua oli siis tälle huoltopisteelle). Eiiiiih!!! Hän auttoi minulle repusta sauvat kouraan. Pitkähihainen ei enää riittänyt ja kun näin muutaman hengen porukan lisäämässä vaatetta, pysähdyin myös ja laitoin ensimmäistä kertaa takin päälle ja hupun päähän. Helpotti, mutta lämpö tuplasi väsymyksen ja keho sanoi pian, että nyt nukkumaan. Kun reitti kääntyi tuulen suojaan, en enää voinut vastustaa vaan menin makaamaan rosoiselle kalliolle ja laitoin silmät kiinni. En usko, että nukahdin ennen kuin kaksi uutta tyyppiä tuli takaani ja potkivat pystyyn sanoen, että et voi jäädä tähän nukkumaan, vaan palellut. Pelkkä silmien sulkeminen hetkeksi oli ilmeisesti kuitenkin auttanut ja jatkoin. Nyt mentiin ihan äärirajoilla, mutta vaikka reitti oli todella teknistä, sauvoista oli kuitenkin apua. Mielestäni kiersimme jotenkin huipulle sen ympäri, ja tappavan 500m nousuvertin jälkeen tajusin jossain vaiheessa, että nyt lähdetään laskeutumaan. Laskeutuminen oli ihan tuskaa paikoitellen kiveltä kivelle zigzagia ja väsymys alkoi taas valtaaman kehon. Kävin selälleni makaamaan, kun en muistanut reppuani ja sitten kyljelleni, ja osuin vaihingossa piikkipensaaseen. Rosoinen kallio ei paljoa harmittanut vaan suljin silmäni. Takaa tulevat patistivat pystyyn, mutta sanoin, että minun on pakko nukkua. Laitoin hälytyksen puhelimeen 15min päähän, mutta maattuani minuutin, nousin ylös ja jatkoin laskeutumista. Tiesin, että maaliinpääsy lähenee nyt ja minulla on hyvät mahdollisuudet selvitä, jos en vaan loukkaa itseäni ja tulin askel askeleelta, kiveltä kivelle hitaasti alaspäin. Muutama tyyppi meni episodissa ohitseni, ja ajattelin, että vain maaliinpääsyllä on merkitystä. Hämmästytti, että Karhunkierroksen taivasteltua vaikeaa 50m kivikkolaskeutumista ennen Rukaa oli täällä kymmeniä kilometrejä. Sairasta. Kello oli 05.00 ja auringonnousuun oli enää tunti. Vähensin hieman vaatetta. Aikani könyttyäni, näin huollon alhaalla, ja mieleni parani oleellisesti. Uusi päivä oli jo koittanut. Tulin Col Trail Splitin huoltoon klo 06.15. Kukaan sielläolevista huoltajista ei puhunut englantia. Viritin vain ”olé, olé, olé” huudahduksen, koska tiesin että tästä oli maaliin vain toistakymmentä kilometriä – alamäkeen. Sijoitus oli tässä 69. Kuvittelin lopun olevan helppoa ja varmaan se hyvävoimaisena olisikin ollut, mutta juoksemaan en oikeastaan enää pystynyt. Rakkokohtia särki ihan törkeän kipeästi ja uni tuli taas silmään. Lähetin vaimolleni viestin ”on pikku unet kalliolla”. Aika sekavaa. J Suljin silmäni, mutta päätin kuitenkin taas jatkaa matkaa, koska enää ei ollut pitkästi. Alamäki jatkui kallionreunassa ja olisi paikoin ollut juostavaa, mutta paikoin se oli taas teknistä ja jouduin laskeutumaan askel askeleelta. Päivä alkoi lämpenemään ja palasin lyhythihaiseen. Laskin käytännössä kymmeniä metrejä kellosta. Halusin vain pois niin kovasti. Millään ei ollut enää mitään väliä, kunhan vain tulisin maaliin. Matka eteni todella hitaasti ja reitti mutkitteli alasviettäen erilaisissa maastoissa. Kerran potkasin oikean ukkovarpaani kiveen, ja huusin suomalaisen kirosanan niin lujaa, että vuoret vastasivat huutooni. Taivaanvuohet määkivät omia tarinoitaan silloin tällöin. ”Coffee housen” ”välihuolto”, jossa istui kaksi beduiinia ja yksi kilpailija makaksi makuupussissa tiedottomana, meni nopeasti ohi, ja otin yhteen pulloon vain vettä. Ei siellä muuta ollutkaan, vaikka kahvi olis ollut kiva. Ei kiinnostanut ja väsytti, mutta matka jatkui kohti historiallista Misfat Al Abriyyinin kylää, jonne lopulta sitten laskeuduin. Kellon mukaan matkaa maaliin oli n 2km ja järkytys oli suuri, kun yksi vastaantulija kertoi reitin olevankin 139.2km ja että maaliin olisi vielä 5km. Järjestäjien sadismia? Taas? Kaksi turistia antoivat minulle ystävällisesti puoli litraa vettä lisää, kun väitin että maalia on siirretty. Päivä oli todella kuuma ja laitoin sahara- lippiksen ja aurinkolasit päähäni. Onneksi loppu oli maastollisesti helppoa: mentiin kylän läpi kunnes tultiin 135.7km CPlle, jossa marmatin, että maalin piti olla piakkoin, ja otin vielä juomista lisää. Tästä vielä helppoa polkua alamäkeen lyhyillä hölkkäpätkillä, mutta maali ei edelleenkään saapunut, vaan aina vaan piti mennä uusi pätkä lisää. Huomasin viisi kilpailijaa edelläni, mutta ei siinä enää mihinkään kilpajuoksuun viitsinyt ryhtyä, vaan kunnioitin tätä järjestystä. Alhaalla hiekkatiellä vastaani tuli eräs UAEn tuttu David siviilivaatteissa. Hän kirjaimellisesti tsemppasi minut maaliin kävellen vierelläni viimeiset sadat metrin kohti maalialuetta. Lopulta menin portista sisään ja viimeinen sata metriä oli käsillä. Olin selvinnyt!!! Nimeni kuulutettiin ja nostin käteni ylös voittajan eleenä. Sain mitalin kaulaani. Se oli täytetty! DNF oli selätetty! Aikani oli vähän yli 39h ja olin ollut valveilla yli 50 tuntia putkeen. Sijoitus oli mainiosti matkaan lähteneistä 69/326 ja miehissä 58/282. Tulin siis ainoana suomalaisena maaliin. Menin lepoalueelle makaamaan ja otin repun pois selästä. Vaikka join runsaasti, alkoi ihan hurja horkka ja hetken päästä lääkäri oli haastattelemassa minua. Hän ehdotti sairaalatelttaa, mutta kerroin että tämä tärinä ultran jälkeen ei ollut ensimmäinen kerta. Lopputulos oli juomaa ja pari huopaa päälle. Paikalliset katsoivat ihmeissään, kun tärisin lähes 30C lämpötilassa vällyjen alla. Nukahdin hetkeksi ja sitten söin ja kävin hieman peseytymässä. Ukkovarpaiden rullalle kiertynyt iho pöyristytti. Parin tunnin jälkeen minut saatettiin bussin, joka palautti miehen Nizwaan, jossa perhe oli odottamassa. Lopuksi Kunto riitti, mutta mieli meinasi pettää. Ilokseni huomasin, että pääkin on todella kestävällä tasolla kuitenkin, koska sillä tultiin se viimeinen vuorokausi maaliin. Minulla oli hyvin tiedossa, että matkasta tulee haastava, ja pieneltä osin vaikeat pätkät olivat tiedossa, mutta koska kyseessä oli ensimmäinen OmanbyUTMB ikinä, reitin vaativuus oli yllätys kaikille. Ilmoittautuneista osa jäi pois jo ennen kisaa ja matkalle lähteneistä selvästi alle puolet pääsi maaliin. Jälkispekulaatioissa kisaa on nostettu sinne vaativimpien polku-ultrien joukkoon. Itse en osaa ottaa tähän kantaa, koska tämä oli minulle ensimmäinen vuorikisa tai ylipäätään ultra Suomen ulkopuolella. Toivon, että ensi vuonna Suomesta kisaan lähtee muitakin tai ainakin ne, joiden mielestä reitti näyttää paperilla niin kovin helpolta. Tulette yllättymään. Seuraan mielenkiinnolla, varsinkin kun järjestäjä aikoo tehdä siitä satamailisen 10000m vertikaalilla mukaan lukien Jebel Shamsin ylityksen. Silkkaa sadismia. Tulokset: https://omanbyutmb.livetrail.run/classement.php?course=137km&cat=scratch
×

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy