Jump to content
Juoksufoorumi.fi


Leaderboard


Popular Content

Showing content with the highest reputation since 01.05.2015 in all areas

  1. 39 points
    Ekat kommentit. Olin ensimmäistä kertaa tällä polkujuoksukisojen kotimaisella klassikolla mukana, vaikka mielessä ollut monta kertaa. Riittävän onnistunut suoritus eli voitto ja samalla #uttf finisher-liivi kuitattu cupin ykkössijalla ja myös Suomi-neito plakaatti on matkalla kotiin. Nyt vaan joutuu tosissaan miettimään, onko hyvää syytä palata. Ehkä aika kultaa vähän muistoa. Oli varmasti rankin polkukisa tähän mennessä tämä #vaarojenmaraton perusmatka. Paikoin oli 5cm loskaa maassa, lähinnä haittasi, ettei näe sen alle juuria ja lehtiä ja jyrkät alamäet meni peppumäeksi monta kertaa. Jalassa oli VJ MAXxit, Icebug Animat oli nastallisena varalla (vanhat tossut, ei enää saa, säästäen käytän). Pimeyttä torjuin Ylläksen kisan palkintolampulla (Lupine Pico) isolla akulla. Painoa 100+300=400g, mutta musta kunnon valo oli sen arvoinen. Muutoin aika normikamat, mitä talvisella lenkillä ois. Tavoite oli aloittaa maltilla, mikä osin onnistui. Ekassa u-mutkassa Eetu ilmeisesti oli painanut ekana suoraan määrätietoisesti. Kun tulin jossain sijoilla 5.-7. ohjaajat olivat epävarmoja, mihin piti ohjata (samaan paikkaan tullaan takas lenkin lopulla). Menin itsekin vähän matkaa väärää. Polar Vantage kyllä huuteli wrong direction ja himmailin, mutta muita jatkoi samaan sunntaan ja menin perässä, laumaeläin. Tommi Yli-Maunula, Eetu ja joitain muita tulikin sitten kohta vastaan, puhelimella oli ohjattu palaamaan. Tästä tuli turha rynniminen takaisin kohti keulaa ja sykkeet käväisi 'punaisella' eli mulla 160. Ei järkeä. Eetu paineli lujaa ohi, about maratonin kisavauhtia. Etenin sitten pitkän pätkän omaa vauhtia, mutta sykkeet edelleen huiteli vähän korkealla (145+/-5). Herajoen kahlasin, kiviä pitkin olisi ehkä voinut astella jostain, mutta kengät oli märät jo muutenkin. Eroa Eetuun oli n 10min. Eteläpään lenkillä siirryin viidenneltä sijalta toiseksi. Hetki mentiin yhdessä mun hyvällä valolla. Ekan lenkin puoliväli oli n 4:05 (kaikilla vähän eri matka alkuhässäkän takia). Mäet ja ohittelufiilis hiukan sotkivat hyvää malttia, vauhti karkasi ja sykkeet oli jonkin aikaa 150+/-5. Liian kovaa. Arvelin ekan kierroksen ajaksi tulevan jopa 8:20-8:30 (tavoite 9h). Kiviniemessä eroa Eetuun n 10min, täytin vain vettä pulloihin ja jatkoin. Sain tasattua vauhtia, mutta edelleen länsipuolen vaarat ml. Ryläys veti sykettä ylös (140+/-5). Edelleen siis liikaa 'keltaisella', vahinkoa oli aiemmin tehty jo, joten riskillä eteenpäin. Ryläykselle saakka seurasin Eetun jälkiä. Niistä näki, että ei enää yhtä lennokasta menoa hänelläkään ole ollut, kävelyä paljon mäissä ja itsekin koitin ne kävellä. Ryläyksellä jäljet katosivat. Piiponniemen (tjsp) vesipisteellä arveli, että olen ekana, mitä kummastelin. Sekoilleet ohjaajat siinä ahon kulmalla myös sanoivat, että olen johdossa. Kolin kierron poluilla oli puhdas lumi. Puolivälin huoltoon n 8:31. Täällä sain varman vahvistuksen Eetun keskeytyksestä. Hiukan laiska huolto. Söin marmeladia ja otin laatikosta 7 pussia geelikarkkeja, vaikka ne vähän jo tökkivät, 250ml lötkön geeliä ja vaihdoin lamppuun pienemmän akun. Pulloihin Dexalia pohjalle ja vettä täyteen. En mitannut ja tuli turhan vahvaa. Uusi kierros eteni alkuun ihan ok. Sykkeet 'vihreällä', mutta energia ei uponnut enää yhtään normaalisti. Kummassakin pullossa oli vahvahkoa urheilujuomaa, joten söin lunta avuksi. Arvelen, että juomapisteiden kylmä vesi ja mäkien röykytys yhdessä tuotti pahenevan ongelman. Herajoen jälkeen meno alkoi hyytyä. Eteläpään lenkki oli lähinnä kävelyä, paikoin juoksin. Söin ainoan Snickersin. Lähinnä siirryin moodiin 'maaliin saakka kävellen'. Kilsat etenivät todella hitaasti. Otin purosta vettä ja suolatabletin, mutta ei se vatsaan auttanut. Kiviniemessä tuli maratonin juoksijat kevyellä askeleella. En edes tiellä loivaan ylämäkeen jaksanut juosta. Etureidet alkoivat olla aika soosia. Loppu oli lähinnä raahustamista, ryhti romahti. Odotin jonkun tulevan takaa ohi paremmalla vauhdinjaolla, mutta olivat jokainen lyhyemmän matkan menijöitä. Väsyneillä jaloilla kaaduin pari kertaa lisää ja vasen nilkkakin taittui pari kertaa. Juoksua tuli enää helpoilla tasaisilla ja loivissa alamäissä. Geelikarkkeja mutustin pakolla pari kerrallaan isolla vesimäärällä. Kusitaukoja tuli vaan monta. Sykkeet tasaisesti sinisellä (125+/-5). Eivät nousseet edes loppunousussa, vaikka yritin siinä tsempata vähän vauhtia. Maalissa kehuttiin hyvävoimaiseksi, mutta olin jaksamiseltani aika lopussa, naama ihan kalpea, sormet turvoksissa ja näkökenttä oli reunoilta sumea (putsasin lasejakin, mutta ei niissä vikaa ollut). Ajatus sentään pelasi ja pysyin pystyssä. Kotiinviemiset neitoplakaatin ohella: - ultralla pitäisi mennä sykkeet vihreällä koko ajan, jos haluaa suht hyvävoimaisena maaliin - etureisiä pitäisi varmaan rääkätä jättärillä tai muissa jyrkissä mäissä paljon enemmän, jos Kolilla aikoo juosta kovempaa - erilaista energiaa matkaan, vaikka olisikin löytynyt hyvin toimiva; en tiedä, olisiko auttanut, mutta samojen geelikarkkien syönti oli ihan tuskaa, kun edelliset tökkivät vatsassa Siirrän tämän vähän täydennettynä oman blogin puolelle (tuomas.maisala.net), jahka ehdin katsomaan väliaikoja, keräilemään vähän kuvia ja purkamaan Polarista hiukan statistiikkaa.
  2. 36 points
    Juoksin viikonloppuna Veronassa Italiassa 100:nnen maratonini. Miten tähän on tultu? Joskus nuorena poikana juoksin pikamatkoja ja hyppäsin pituuttakin seuran järjestämissä kisoissa. Tulokset olivat jonkinlaisia ja minua pyydettiin seuran edustajaksi maastojuoksukisoihin Tikkakoskelle. Tuossa vaiheessa minulla ei ollut kestävyyttä ollenkaan ja jäin kisassa viimeiseksi. Sen verran tuo otti nuorukaisen luonnon päälle, että lopetin urheilemisen siihen paikkaan. Uuden herätyksen koin joskus 80-luvun loppupuolella. Työskentelin maarakennusalan yrityksessä talouspäällikkönä laman ollessa syvimmillään. Työ oli henkisesti hyvin raskasta, kun aamulla toimistolle lähtiessäsi et voinut olla varma, onko koko firmaa enää iltapäivällä olemassa. Työn vastapainoksi olin aloitellut varovasti juoksemaan. Työnantajayritykseni kuului ns. tärkeysluokiteltuihin yrityksiin, joiden henkilökunta on kriisitilanteiden varalta varattu puolustusvoimien käyttöön, eikä heidän tarvinnut mennä kertausharjoituksiin lainkaan. Eräänä päivänä työpöydälleni ilmestyi henkilövarauslomake, jolla varatut henkilöt tuli ilmoittaa sotilaspiiriin. Täyttelin lomaketta ja kun tulin oman nimeni kohdalle otin puhelimen käteeni ja soitin sotilaspiiriin ja ilmoittauduin vapaaehtoisena kertausharjoituksiin. Tästä alkoi todellinen kunnonkohotus. Juoksin muutamassa pikkutapahtumassa ja sillä erää viimeiseksi jääneessä Finlandia maratonissa elämäni pisimmän matkan, puolimaratonin. Siemen oli kylvetty. Seuraavana kesänä minut houkuteltiin mukaan Suomi Juoksee-viestiin Utsjoelta Helsinkiin. Tuossa tapahtumassa juoksinkin viitenä kesänä. 1995 olin lasteni ja kummipoikamme kanssa Kolmårdenin eläintarhareissulla Ruotsissa. Paluumatkalla bussi jäi jumiin Tukholman Stadionin nurkille. Katselimme bussin ikkunoista väsyneen, mutta onnellisen näköisiä viimeistä kilometriään Tukholman maratonilla taivaltavia ihmisiä. Silloin se iski kuin kolmen kilon pajavasara: Tuonne on päästävä! Seuraavana vuonna juoksin ensimmäisen maratonini HCM:llä aikaan 4.08,26. Ensimmäinen ajatus juoksun jälkeen oli: Ei koskaan enää! Mutta lyhyt on miehen muisti ja itselle annetut heppoiset lupaukset on helppo rikkoa. Tukholma ja Helsinki vuorottelivat seuraavina vuosina, kunnes seitsemäs maraton järjestettiin kotikaupungissani. Ensimmäinen juoksuni veteraanisarjoissa ja heti EM-kisoissa. Onnistuin myös alittamaan neljä tuntia ensimmäistä kertaa tässä juoksussa. Helsinki, Tukholma, Joutseno, Mikkeli vuorottelivat. 16. maraton Mikkelissä v. 2006 oli ensimmäinen, jonka perään kohdalleni merkittiin DNF. Olin ostanut uudet juoksukengät, enkä ollut sisäänajanut niitä riittävästi. (tekosyy) Juoksu jäi kesken puolimatkassa. 2007 uudelleenlämmitetyllä Finlandiamaratonilla loppuajakseni kirjattiin ensimmäinen palindromi, 3.43,43. Seuraavana vuonna keväisessä kelissä juostiin piirinmestaruusmaraton Saarijärvellä. Osanottajia ei kovin paljon ollut ja niinpä tililleni kirjattiin ensimmäinen yleisen sarjan voitto maratonilta ja myös piirinmestaruus. Olin siis yksinkertainen piirinmestari. Tuolloin olin reilusti alle neljän tunnin kunnossa ja ilmoittauduin Suomi Juoksun 100 km:lle kuvitellen sen olevan helppoa kuin heinänteko. Mutta eihän se ihan niin ollut, ainakaan jos on heinäallergikko. 100 km on pitkä matka juostavaksi etenkin jos ei malta juosta alkumatkasta riittävän rauhallisesti. Maaliin kuitenkin selvittiin ajassa 11.52,36. Samoilla lämpöisillä olin ilmoittautunut E24:lle, eli 24 tunnin juoksuun Esport areenalla. Lonkkani eivät pitänee pienen ringin kiertämisestä ja jouduin useaan otteeseen turvautumaan hierojan apuun. Lopulta aamuyön pitkinä tunteina annoin periksi ja menin nukkumaan. Aamulla palasin radalle ja levänneenä olin viimeisen tunnin nopeimpia juoksijoita. Lopputulos vaatimaton 113 km. Vuosi 2009 oli ”urheilu-urani” paras. Elokuussa järjestettyihin Lahden Veteraanien MM-kisoihin olin valmistautunut huolellisesti, mutta kisapäivälle osunut helle ja alkumatkan missatut juomapaikat pilasivat kisani. Hyvällä kannustuksella tuoltakin selvittiin maaliin. Hyvä meno jatkui kuitenkin myöhemmin syksyllä ja Pieksämäellä Vetskujen SM-maratonilla juoksin ennätyksekseni jäävän loppuajan 3.19,50. Marraskuussa juoksin New Yorkissa 50-vuotisjuhlamaratonini. Loppuaika oli taas palindromi, 3.31,33, eli ihan kohtuullinen huomioiden tapahtuman juoksijamäärä ja se, että kannoin kameraa mukanani ja pysähtelin matkalla ottamaan valokuvia. Seuraavat vuodet menivät uutta ennätystä jahdatessa, mutta eihän sitä enää tullut. Näihin aikoihin mielessäni alkoi kyteä ei niinkään ennätysajat, vaan maratonien määrä. Sadas maraton tuntui aika kaukaiselta tavoitteelta, enkä vielä oikeastaan suonut sille vielä ajatuksia. Kalenterini täyttyi kuitenkin hyvää vauhtia vuosi vuodelta ja jossakin vaiheessa päätin lähteä keräilemään maratoneja, en kovin vakavamielisesti, vaan omaan rauhalliseen tahtiini. Keräilyn ohessa, vuonna 2012, tai oikeastaan jo vuotta aiemmin, aloitin valmistautumisen veteraanien MM-hallikisoihin, jotka järjestettiin kotipaikkakunnallani. Tähtäimessä olivat maastojuoksu ja puolimaraton. Maastojuoksun jouduin flunssaoireiden vuoksi jättämään väliin. Se tosin ei suuresti harmittanut, kun kilpailua edeltävänä päivänä satoi parikymmentä senttiä lunta! Puolikkaalle kuitenkin lähdin kisojen viimeisenä päivänä vieläkin pienten flunssaoireiden kanssa. Vuoden mittainen valmistautuminen yhtä kilpailua varten kantoi hedelmää, vaikka en tavoitetaikaani ihan kyennytkään. 1.33 jäänee kuitenkin omaksi ennätyksekseni tältä matkalta. Keräilytahti oli kuitenkin vielä tuossa vaiheessa rauhallinen, kun työnteko haittasi harrastuksia. 2013 vuoden lopussa koossa oli 48 loppuun juostua mutta 2015 vuoden lopussa jo 66. Noihin aikoihin aloin jo pohtimaan sadatta maratoniani, missä ja miten haluaisin sen juosta. Kun 60-vuotispäivääni oli aikaa nelisen vuotta ja sadasta puuttuvia maratoneja 34, niin pikaisella laskutoimituksella pääsin lukemaan 8,5 maratonia/vuosi ja sadas osuu syntymäpäivälleni. Joku tuossa päässälaskussa meni kuitenkin alun perin vikaan ja jouduin korjaamaan määriä, onneksi aikaa oli ja laskuvirhe toimi edukseni. Tässä vaiheessa merkkasin jo vuosittain maratoneja kalenteriini alustavaksi suunnitelmaksi. Tällä alustavalla suunnitelmalla menin muutaman vuoden ja välillä tarkastin, että kaikki laskelmat pitävät paikkansa. Aivan suunnitelman loppupuolella siihen tuli vielä muutos, kun 97. maraton jäi juoksematta samalle päivälle osuneiden hautajaisten kanssa. Tämä aiheutti hieman ongelmia, kun tarkoitus oli juosta SAUL:n SM-maraton syyskuussa ns. omaa kovaa, eikä tiiviiseen ohjemaani olisi oikein maratonia mahtunut. Mutta eihän tämä niin vakavaa ole, etteikö maratonia voisi juosta huvikseen. Aina sinne väliin joku mahtuu. Ja niin mahtuikin etunimikaimani juhlajuoksu Vantaalla. 30:n asteen helteessä juostu maraton oli mielenkiintoinen kokemus. Isommitta ongelmitta siitäkin kuitenkin selvittiin aikaisempien hellemaratonien tuomalla kokemuksella. Kun kaikki maratonit olivat merkattuina kalenteriini aloin selvittelemään tuon 100:nnen maratonin paikkaa, päivähän oli jo tarkkaan selvillä. Katsoin Marathonguidesta Euroopassa ko. päivälle osuvat maratonit ja niitä oli tasan kaksi ja molemmat Italiassa: Palermo ja Verona. Näistä Verona valikoitui juhlajuoksuni paikaksi. Matkasuunnitelmani tein hyvissä ajoin valmiiksi, varasin lennot ja majoituksen lähtö- ja maalialueen tuntumasta Veronan vanhasta kaupungista. Pieni mutka tähänkin tuli vielä ihan loppumetreillä, kun matkavälitystoimisto Amoma pisti kupin nurin ja hotellivaraukseni peruttiin yksipuolisesti. Onneksi olin maksanut hotellin Visalla, joten korttiyhtiö hyvitti maksamani varausmaksun täysimääräisenä. Veronan maraton oli siis se sadas. Olin ajatellut juoksevani leppoisasti sinne neljän tunnin pintaan matkasta ja tunnelmasta nauttien. Tunteellisen hetken koin jo lähtökarsinassa. Aika usein siellä tahtoo herkistyä miettiessään edessä olevaa suoritusta. Tällä kertaa minut herkisti erityisesti eräs mies, jolla oli päällään juoksupaita, jossa vanhan miehen kuva ja sen yläpuolella teksti: ”Per Mio papa”. Jouduin ottamaan lasit silmiltäni ja pyyhkimään kyyneleet silmäkulmistani muistellessani omaa isääni. Itse juoksu lähti kulkemaan ihan suunnitellulla tavalla. Ensimmäiset 25 kilometriä menivät helposti, mutta sen jälkeen ongelmat alkoivat. Kengät, joista olin kaavaillut saavani uudet maratontossut eivät olleetkaan vaimennukseltan sellaiset, että ne olisivat sopineet minulle näin pitkälle matkalle kovalla alustalla. Reidet alkoivat pikkuhiljaa vetämään jumiin ja se taas aiheutti selkälihasten jumittumista. 27 km:n kohdalla huomasin, että kävelyosuuksia tuli enemmän, kuin juoksuaskelia. Sisulla tamppasin reittiä kuitenkin eteenpäin aina välillä yrittäen ottaa muutaman juoksuaskeleen, mutta se oli mahdotonta. Loppumatkan kävelin ja jouduin usemman kerran pysähtymään venyttelemään reisiäni ja selkääni. Lopulta olin Piazza Bra:lla, jonne maraton päättyy Verona Arenan vierreen. Viimeiset venyttelyt mellakka-aitaan nojaten meinasivat jäädä viimeisiksi. Siihen viereeni tuli joku järjestäjän edustaja ja kyseli vointiani ja otti puhelimen kouraansa ja soitti apua. Säikähdin siinä, että päättyykö sadas maratonini keskeytykseen 300 metriä ennen maalia. Ei muuten pääty! Riuhtaisin itseni irti toimitsijan käsiotteesta ja jatkoin kävelyä kohti maalia. Vimeinen mutka ja maali oli siinä. Tätä hetkeä olin odottanut ja siitä jopa haaveillut muutaman vuoden ajan. Vielä maalisuoralla kimppuuni tuli kuuluttajanainen, joka otti minut käsipuoleensa auttaakseen minut maalin. Myös hänelle jouduin olemaan hieman tyly, koska ulkopuolsen avun vastaanottaminen johtaa suorituksen hylkäämiseen. Maaliviivan ylitettyäni sain sanottua muutaman sanasen haastattelussa, tosin tuskin ne mitään kovin järkeviä tarinoita olivat. Ensiapuhenkilökunta kaappasi minut maaliviivalta suoraan telttaansa ja porukalla kaatoivat minut telttavuoteelle. Tippaletku käsivarteen, verenpaineen mitaus ja paljon kysymyksiä. Eivät meinanneet milään uskoa selitystäni siitä, että kyseessä on vain lihasperäinen selkävaiva, eikä tilanteeseen liity mitään suurempaa dramatiikkaa. Lopulta kun nousin siitä sängyltä istumaan ja joku siitä ensiapuporukasta luki paitani selkämyksestä tekstin: ”100. maratonini 60-vuotispäivänäni Veronassa.” Sen jälkeen ääni hieman muuttui kellossa, kun ymmärsivät, että tiedän itse heitä paremmin, mistä on kysymys. Kutsuivat vielä teltan ulkopuoleltakin ensiapuhenkilöstöä ihailemaan paitaani ja onnittelemaan minua. Ai niin se lopputulos. Sillä ei ole mitään merkitystä, mutta aika oli kaikkien sadan maratonini joukossa huonoin, ellei mukaan lasketa myös ultrajuoksuja. Nelisen minuuttia erotti minut kuuden tunnin aikarajasta, jonka ylittäminen olisi joka tapauksessa johtanut suorituksen hylkäämiseen. Toivuttuani kävelykuntoon(?) lähdin teltasta katsomaan maalihuoltoa, mutta sehän oli jo pääosin purettu. Muutama kakunpala, mehua ja omenoita oli vielä tarjolla. Varustesäilytysrekatkin olivat jo lähteneet ja hetken ihmettelin, mistä saan varustereppuni. Siinä pyöriskellessäni joku järjestyehenkilö tuli sinne palautusalueelle kantaen reppuani. Loppu hyvin, lähes kaikki hyvin. Hotellille oli vielä vajaan kilometrin matka. Sen yritin kävellä ryhdikkäästi, mutta kun peilasin itseäni liikkeiden näyteikkunoista, niin edelleenkin takatukkani viisti maata, niin takakenossa etenin. Hotellilla kuumaan kylpyyn, joka onneksi laukaisi pahimmat krampit ja pääsin pukeutumaan illalliselle. Antica Bottega Vino -ravintola oli oikein mainio paikka nauttia illallista. Saatoin jo illallista varatessani lipsauttaa tästä minulle tärkeästä erikoisillasta ja palvelu oli sen mukaista. Sain ennen alkupalaa maistelulautasen, jossa oli salamia ja jotakin juustoa sekä hyvin makea kirsikka. Jälkuruoaksi tilasin Tiramisun ja se oli koristeltu syntymäpäiväkyntilällä. Tarjoilijat toivat sen syntymäpäiväonnittelujen ja viinilasillisen kera ja otimme heidän kanssaan maljat. Sataan maratoniini osui kahdeksan palindromiaikaa, yksi EM- ja yksi MM-maraton sekä useampi SM-maraton aikuissarjoissa. Onnistuin myös keräämään koko sarjan D-vitamiiinia: DNF, DNS ja DQ. Muutama erinäisistä syistä keskeytetty juoksu, pari starttaamatta jäänyttä ja yksi reitiltä eksyminen ja siitä seurannut DQ. Joku joskus kysyi minulta mitäs sitten, kun 100 on täynnä. Vastasin, että en tiedä. Aika näyttää. Olisiko nyt se aika? En tiedä vieläkään, mutta muutama maraton on jo kalenterissa tulevalle vuodelle ja muitakin liikunnallisia ajatuksia on mielessäni pyörinyt.
  3. 34 points
    Oma juoksu oli tänään melko kehno, vähän alle kolmen tunnin, niin kuin kolme viikkoa sitten Sm-maratonillakin. Aika riitti kuitenkin tänään 1 sijaan. Tämä taisi olla 9 kerta alle 3 tunnin. Tän vuoden paras kunto oli keväällä, syksyllä sitä ei onnistunut samaan samalle tasolle. Kiitti kovasti kannustajille, se piristi! Ja kiitti huoltoavusta @OlliL ja tietty @ForrestG Mieleen jäi myös kolmannen kierroksen vastatuulipätkä Teboilin jälkeen, jossa eräs takaa tullut maratonviestiläinen (edit. tai oletin että oli maratonviestiläinen, mutta saattoi olla marallakin) jäi vetämään mulle sen pätkän, kun pätkä päättyi hän toivotti tsempit ja jatkoi vauhdikkaampaa menoaan. 😊
  4. 33 points
    Vaikka täällä hieman moitittiinkin naisten kisan vastusta, niin kyllä siellä ykkössijan takana sai juosta silti itseään vastaan ihan tosissaan. Neljäntoista vuoden maratontauon jälkeen ennätys parani kuitenkin 15 minuuttia ja pääsin alle A-luokan rajan ensimmäistä kertaa elämässä. Matkaan piti lähteä 3.15 alitus mielessä, mutta jotenkin vauhti karkasi ja puolivälissä liian aikaisin, eli alle 1.33:n Katastrofaalisen paljoa ei toinen puolisko onneksi kuitenkaan hidastunut (alle 4min), joten ihan tyytyväinen sai olla, kun tuntui varsin hirveältä viimeiset 10km ja pääsin alle 3.10. millä kehtaa ensi vuonna SM-maratonille varmaan osallistua, vaikka kärjestä paljon jäädäänkin. Reitti oli kyllä mitä mainioin ja ei enää harmittanut, että Kankaanpään maraton peruttiin ja piti juosta nykyisessä kotikaupungissa. Vastatuulessa sai juosta yksin (tai miehet auliisti kyllä peesasivat, mutta vetoavuiksi ei heistä tuntunut olevan), mutta mäkiähän tuolla ei kyllä ole. 14 vuotta sitten juostiin muuten aika lailla fiiliksellä vauhdeista mitään tietämättä, varustuksena viisarikello, H&M:n puuvillatoppi ja pelishortsit. Nyt on varustelutaso hieman parantunut (vaikka pelishortseja käytän edelleen juoksuvarustuksena) ja aikoja on helppo laskeskella kun saa kilometrin väliajat ja juostun matkankin näkee koko ajan. Oma ihmiskoe, eli onnistuuko maratonin juokseminen ilman maravauhtisia lenkkejä myös onnistui; peruslenkkivauhti mulla siis 6-6.30min/km ja sitten on kovat treenit, joissa juostaan esim. 3x12min @4.10min/km tai mäkivetoja tai erilaisia vauhtileikittelyjä. Lyhyempiä kisoja sitten toki myös muutamia alla ja viikottaiset iltarastit. Hitaat hitaina, kovat kovina, tähän filosofiaan olen aina uskonut ja taidan jatkaa uskomista tämänkin jälkeen.
  5. 31 points
    Pientä raportin tynkää paikan päältä. Lähdin viime vuoden tapaan ilman kelloa matkaan. Ajatuksena oli juosta noin 5:45...6:00 vauhtia. Kyllä se itselle oli täysi yllätys kun maratonin väliaika kolahti korvien väliin ja olin siinä vaiheessa jo puolisen tuntia aikataulua edellä. Juoksu kuitenkin maistui ja ajattelin jatkaa samalla tunteella. Reitin mäkisyys lisääntyy heti maratonin jälkeen, joten tiesin kyllä että keskivauhti kyllä lähtee siitä laskemaan ihan automaattisesti. Helle ei itseä juuri häirinnyt ja pystyin nauttimaan juoksemisesta. Koko hellejakso meni niin hyvin kuin se vain voi mennä. Pienen pieni takaisku tuli pimeän tultua kun köykäinen otsalamppuni alkoi vedellä nopeasti viimeisiään. Enkä tietysti ollut muistanut ottaa varapattereita mukaan. No, ei tarvinnut kuin hetki jarrutella ja jatkoin sitten matkaa jonkun amerikkalaisen valokeilassa. Muutamaa checkpointia myöhemmin sain onneksi lainaan joltakin huoltajalta hyvän otsarin ja pystyin jatkamaan taas omalla vauhdillani. Tuossa vaiheessa aloin lähestymään viime vuoden keskeyttämiskohtaa, mutta nyt kulku oli niin hyvää ja tiesin että keskeyttämistä ei tarvitse edes miettiä. Vuorelle nousu sujui ihan mukavasti. Pääosin juoksin, mutta rytmitin ja säästelin voimia kävelemällä jyrkimpiä kohtia. Pari ohitustakin sain tehtyä siinä sivussa. On se nousu kyllä vaan jumalattoman pitkä! Tämä konkretisoitui viimeistään siinä vaiheessa kun tulin Mountain Basen huoltoon ja luulin oikeasti että siitä on enää jokin pieni nyppylä ja sitten ollaankin jo vuoren yli. Mutta EI. Siitä noustiin vielä melkoiset polkuserpentiinit ja ihan helvetinmoista kivikkoa. Pallaksen rakat on pientä verrattuna tuohon! Vaikka tykkään juosta teknisillä poluilla niin loppunousu meni 80-90%sti kävellen. Ei siellä vaan yksinkertaisesti pystynyt juoksemaan kuin ihan pieniä pätkiä. Sitä voisi ehkä kuvailla niin että yrität juosta 200 metriä korkean jyrkän sorakasan päälle. Aina kun astut 10 senttiä ylöspäin niin kivet pyörii askeleen alla 5 senttiä alaspäin. Vuoren päällä kuulin että ero seuraavaan on vain reilut pari minuuttia. Olin kuullut että myös alastulo on melkoista kivikkoa ja nekin kivet vaan pyörii ja lentelee jalkojen alla. Laskun pystyin kuitenkin tulemaan tosi hyvällä frekvenssillä ja nautinnolla alas. Ei siinä kaatuminenkaan kyllä kaukana ollut, mutta onneksi pysyin pystyssä. Edellä menneen ohitin heittämällä. 170-180 km paikkeilla alkoi vatsa ruikuloimaan. Todennäköisesti lämpötilan äkillinen muutos lähes 30 asteen helteestä vuoren reiluun 10 asteeseen järkytti vähän kroppaa; ensin puskee järjettömällä tahdilla hikeä läpi ja sitten onkin kohta jo vilunväreet iholla. Loppumatkan aikana jouduin käymään puskissa ruikulilla noin 10 kilometrin välein. Samoin nesteet kiersi ihan liian tiuhaan läpi. En tuntenut itseäni kuitenkaan mitenkään äärimmäisen väsyneeksi ja sain jatkettua juoksua aina ihan hyvällä vauhdilla. Kyllä kai se paskalla istuminen aina vähän palauttikin:) Vatsaongelmista huolimatta sain poimittua muutamia edellä menneitä kiinni. 200:n paikkeilla oleva pitkä nousukin meni suorastaan erinomaisella tunteella, kuten ylämäet ylipäätään. Viimeistään siinä vaiheessa aloin uskoa 27 tunnin alitukseen. Mutta ei se todellakaan helpolla tulisi! Näillä main ohittelimme Cudinin kanssa viidenneksi tulleen tanskalaisen kanssa toisiamme. Jollain pidemmällä paskavarvillani tanskalainen pääsi sitten reilummin karkuun. Viimeisen parinkympin aikana näin kyllä edellämenijät ja yritin repiä eroa kiinni. Aina kun pääsin muutaman sadan metrin päähän niin piti pysähtyä paskalle tai vähintään kuselle ja ero sahasi koko ajan n. 300 ja 800 metrin välissä. Pysähtely söi miestä, mutta toisaalta yritin tehdä kuitenkin vain omaa juoksua ja lopputulos ja sija on sitten mikä on. 200-225 välin mäkisyys yllätti kyllä täydellisesti. Oli kyllä niin saatanan pitkää nousua että vitutti. Etukäteen olin ajatellut että viimeinen 30 km on lähes pelkkää laskua. Mutta se 25-30 km väli ennen maalia olikin päinvastoin melkein pelkkää nousua! Eikä saanut kävellä kyllä yhtään vaan piti runtata juosten kaikki, jotta kroppa pysyy kierroksilla eikä 27 tuntia vaan ala karkaamaan. No, lopulta se laskupätkä sitten kuitenkin alkoi. Eipä sekään mitään herkkua ollut, sillä etureidet oli jo kuitenkin jokseenkin jyrän alle jääneet. Sain kuitenkin pidettyä ihan hyvää vauhtia. Vitutuskäyrä nousi enää lähinnä vain silloin kun piti täydestä vauhdista jarruttaa paskalle tai kuselle. Viimein Spartakin alkoi häämöttää näköpiirissä. 2. viimeisellä huoltopisteellä paikallinen urpo sanoi että matkaa on noin 4,5 km jäljellä. Mutta ei kyllä varmasti ollut! Ja tuossa vaiheessa "ylimääräisen" kilometrin runttaaminen ei ole mitään herkkua. Olin onneksi kuullut aiemmin tarinoita Spartan pitkistä kaduista, joten asian tiedostaminen kuitenkin helpotti oloa. Kun ei ollut kelloa mukana niin piti kyllä työntää ihan viimeiset korttelit sen mitä pystyy. Yhtään kävelyaskelta en uskaltanut ottaa, sillä pelkäsin että niiden myötä päätyisin 27:n väärälle puolelle. Lopulta se patsaskin sieltä alkoi häämöttämään. Mitään suurta yleisöryntäystä ei ollut reippaan sateen vuoksi katujen varrella, päinvastoin vain muutamia ihmisiä siellä sun täällä. Mutta tärkeintä oli se että "yleisöryntäys" oli omassa sydämessä. On se vaan järjettömän hieno tunne päästä perille! Se hetki on sellainen jonka muistaa takuuvarmasti koko loppuelämän. Loppuaikakin konkretisoitui vähitellen ja lopulta marginaalia 27:ään jäi paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Pää 10 Jalat 10 Vatsa 7 (helleaikana loistava 10, yöaikaan surkea 4) Ilman vatsaongelmia en olisi kuitenkaan pystynyt juurikaan parempaan tulokseen. Muutamilla minuuteilla jossittelu olisi turhaa, sillä kokonaisuutena kaikki meni kuitenkin nappiin. Kisan luonnekin on sellainen että takuuvarmasti kaikilla on jotain pientä ja ne joilla ei ole mitään ongelmia niin niiden nimet voi lukea marmorista:) ISO kiitos onnitteluista ja kannustuksesta! Isäukko kyllä huuteli matkan varrella moneen kertaan että tsemppejä satelee että anna mennä vaan! Iso osa tuloksesta kuuluu tälle koko ultrajuoksuyhteisölle! Onnittelut tietysti myös muille suomalaisille! Kokonaisuutena oli täyden kympin suoritus!
  6. 30 points
    En aina oikein pysy kärryillä täällä välillä vallitsevasta melko ikävästä vastakkainasettelusta ja toisille vittuiluista. Varsinkin kun lajit ovat melkoisesti kuihtumaan päin. Siis yleisurheilut ja jopa nämä tasamaan ultrat, eiköhän polkujuoksussakin kohta tule rajat vastaan. Yhtä olisi hyvä pitää ja vaikka henkilökemiat ei aina natsaa niin toimeen voi tulla. Minä nostaisin hattua niille jotka hölkkäävät metsässä, poluilla, asfaltilla, radoilla tai vaikka juoksumatolla. Aina 100m juoksusta maapallon ympäri-juoksuun ja tasosta riippumatta. Me voidaan toki vähätellä toisia, niin hölkkääjiä kuin juoksun alalajeja, ja nostaa itseämme esiin, mutta juoksun ja hölkän etuja se ei aja. Hienoa että joukkue on 100km kisoihin!
  7. 29 points
    Pidän tämän lyhyenä, koska mitään menestystarinaa ei luonnollisesti ole kerrottavana. Ihan aluksi KIITOS Perheeni sekä Susanna, Antti ja Petri!!! UTMB oli läpäisty ja Spartathloniin oli pari viikkoa aikaa. Parilla lyhyellä lenkillä sykkeet kipusivat parin kilometrin jälkeen 150 pintaan mikä kertoi kehon olevan vielä rasitustilassa. Lepäsin muutaman päivän ja yritin uudestaan – ei vaikutusta. Kauhulla katselin Spartan osallistujalistaa: maailmanmestari, top10 ultrajuoksijoita kansaivälisissä kisoissa sekä moninkertaisia Spartathlonin läpäisijöitä. Ei. Mitään. Saumaa. Ja kuitenkin, yrittänyttä ei laiteta. Viimeisen viikon lepäsin ja kävin Ateenassa lyhyellä hölkällä, jossa tuntuma oli siedettävä. Olin varma läpipääsystäni, koska DNF ei koskaan ole vaihtoehto enkä ikinä ollut antanut periksi aikaisemmin. Pikakelauksella eteenpäin Akropolikselle perjantai klo 07.00. Petrin ja Susanna upealla huoltotuella lähdimme Antin kanssa hölkkäämään porukan loppupäässä kohti Spartaa. Aamulla ilma oli miellyttävä ja juoksu maittoi. Tavoitteenamme oli juosta ensimmäinen noin maraton Megaraan n 4h20min, jolloin olisimme 25 minuuttia kisan raadollista bussia edellä. Ateenan keskustassa taas kerran liikenne pysäytettiin ja joitakin ihmisiä otti otsaan. Vähemmistö ehkä kannusti tööttäilemällä. Parinkymmenen kilometrin kohdalla Antti kävi puskassa ja minä täydensin geeliä dropbägistä. Nuorisoa oli yhdellä aluella kannustamassa ja annoimme isoja rivejä ”vitosia”. Homma meni ihan suunnitelmaan, joskin Megaraan saavuttaessa aurinko oli ollut tunnin verran jo aamupilvien yläpuolella ja kuumuus alkoi tuntumaan kunnolla. Mainittakoon, että Antti näki alkumatkasta Tommi Läntisen punainen lippu kourassa ohjaamassa liikennettä. Bongasimme myös Leslie Nielsenin KAHDESTI tien varrella. Melko aikaisia haluusinaatioita, mutta se oli harmaahiuksinen Leslie Raybanit päässä! Megarassa Petri ja Susanna tekivät nopeat huollot ja matka jatkui alle minuutissa. Sen jälkeen alkoivat matkan ensimmäiset mainittavat nousut, vaikka sellaista kumpuilevaahan se reitti on vähän joka puolella puhumattakaan lopun nousuista. Rannalla n 45-55km välillä kuumuus alkoi olla jo tukalaa ja huomasin jossain vaiheessa n 6min/km vauhdissa rannesykkeen näyttävän lähes 170. Oli pakko kokeilla asiaa sormilla ranteesta ja jossain siellä maastossa liikuttiin. Ensimmäisen kerran huolestutti ihan todellakin – tuntuma oli kuitenkin ihan siedettävä ja otimme jokaiselle kilometrille 50m kävelyä. Hellas Can (80km) tavoiteaikamme oli 8h45min (45min edellä raatobussia) ja joskus 55km kohdalla taisin todeta Antille että tuosta joudutaan nyt kyllä tinkimään ainakin 15min. Sen verran kuumaa oli enkä saanut sykkeitä oikein millään enää tasaantumaan. Tuo aika olisi siis antanut 45min bufferin raatobussiin, mikä näin jälkikäteen taisi olla vähän liian kunnianhimoinen tavoite. 65km kohdan huollossa hukkasin (tai joku otti) toisen lötköpullon korkkini ja harmittelin hieman tätä, mutta join sitten sitäkin enemmän huolloissa. Seuraavalla pisteellä jäin säätämään jotakin ja Antti ehti 50m päähän – vilkuttelin että anna mennä vaan. En tulisi enää pysymään hänen tahdissaan. Kävelin jo usein ja juoksu veti sippiin muutaman sadan metrin jälkeen. Sykkeet olivat ”tapissa”. Realiteetti iski lujaa päin näköä ja aloin häviämään minuutteja raatobussiin. Minimisuunnitelmaksi vahvistui Korintin kanavan näkeminen ja Hellas Caniin ehtiminen, koska sen jälkeen cutoffit helpottaisivat huomattavasti. Huolto kerrallaan. Periksi en antaisi helposti, kuten olin päättänyt. Raahauduin Hellas Caniin kuutisen minuuttia ennen Cutoffia ja otin isomman pastahuollon sijaan pikaiset mätöt, uuden pullon hukkuneen tilalle ja jatkoin kävellen matkaa kohti tuntematonta. Pasta ei olisi maistunutkaan enää lainkaan. Antti oli ohittanut Hellas Canin kymmenisen minuuttia aikaisemmin. Huolto ilmaisi asiallisesti huolestuneisuutensa olotilastani. Seuraavaan maratoniin Nemeaan olisi aikaa ruhtinaalliset 6h30min. Ajattelin että tapan tämän välin huoltopiste kerrallaan, kuten Jari oli neuvonut. Juoksusta ei tullut oikein mitään ja uupumus iski aina n 50m hölkän jälkeen. Sykemittari näytti jossain vaiheessa 199. Tarkistin ranteesta – ei onneksi sentään vaan n 170. Kävellessä syke oli n 140. Pyrin kuitenkin kävelemään reippaasti reilun 6km tuntivauhtia että pysyn kisassa. Homma eteni jotenkin. Yhdellä huoltopisteellä aikaa bussiin oli enää kolme minuuttia ja minua patistettiin eteenpäin jossain 85-87km kieppeillä tuli Antin selkä vastaan. Veli ei pystynyt enää kuin kävelemään, koska reidet ja lonkka olivat paskana. Menimme kimpassa kunnes tulimme huoltoon, jossa meille huudettiin, että minuutti aikaa. Lähdin juoksemaan karkuun. Antti huusi perään että ”mene, mene”. Ja minä menin. 50m täysiä ja kävelyksi. Ei pystynyt ja sydän tuli rinnasta läpi. Seuraava kiintopiste oli 103km, jossa tukijoiden huolto oli sallittu. Taisin selvitä vielä kahdesta huoltopisteestä, jossa edelliseen olin saanut 2 minuuttia hyvää ja seuraavassa menin jo sekunnin yli takarajasta. Olin antanut ihan kaikkeni ja raahustin nöyrtyneenä pimenevässä illassa Zevgolatioon (103km), josta minut olisi vielä päästetty myöhässä läpi, mutta olin lyöty. Petri ja Susanna olivat vastassa. Antti oli autossa nukkumassa. Istuin kiveykselle ja luovutin chipin ja numeron. Olin ennen kisaa ajatellut että DNF aiheuttaa valtavan surun, mutta tiesin yrittäneeni ihan kaikkeni, eikä minulla olisi ollut enää mitään jakoa mennä 143km alle 24h mukaanlukien vuorien ylitykset. Hetken harmitti ja annoin olla- UTMB ja Spartathlon neljään viikkoon olivat vaan liikaa, vaikka itse en ollut epäillyt mahdollisuuksiani. Tämä oli ensimmäisen keskeytykseni ikinä ja vaikka harmittaa, niin en vaan ollut riittävässä kunnossa. Oli syy sitten UTMB tai ei. Spartathlon on kisa jonne voi mennä vain täydellisellä valmistautumisella, enkä tule sinne uudestaan lähtemään, ellen tiedä olevani täydessä iskussa. Nyt olin aika kaukana. Kreikkalaiset järjestelyt olivat hyvin kreikkalaiset monelta osin menemättä nyt yksityiskohtiin, mutta sanottakoon että huolloissa sai itse tapella juomat pulloon ja Ateenan hotellissa sai hyvä naurut ja kiroilut. Muuten kisajärjestelyt olivat toimivat! Spartassa vietimme oikein mukavan päivän kannustaessa maaliintulijoita ja erityisesti suomalaisia. Onnittelut! Sää oli todella kova ja kisa on vielä kovempi. Ouzo, Mythos ja Gyros olivat hyviä. Sen verran puhun politiikkaa en mitenkään ketään osoitellen, että kyllähän tuon kansankunnan toivoisi lisää rehellistyvän ja ottavan vastuuta. Mahtavan kaunis maa, joka on hukkumassa jätteisiin. Nyt lepäillään ja aikaisintaan parin viikon päästä katsotaan josko kiinnostaa enää juosta. Ja kiinnostaahan se. Ihan varmasti. Turistikuva alla.
  8. 29 points
    No on tosiaan Jaskalla ny vaikiaa. Tuosta voi vielä toki vaikka voittoon kääntää, mutta kyllä X-Caliber saa pitää SE tulokset vähintäänkin ansaitusti. Pakko myöntää, että hullaannuin sen rikkoutuvan "ilman muuta", mutta tämä olikin hyvä näpäytys. 😉 Nää on kivoja kisoja seurata, jos saan +20 peukkua tähän kommenttiin niin lupaan tulla juokseen +200km v.2020. Enempää en lupaa, eikä oo rahkeitakaan. 😅
  9. 29 points
    Perusterve! Berliinin maratonilta 2:59:17. Pari vuotta meni projektissa ja juoksu alkoi kummasti kulkea, kun sai ylimääräisen laardin pois ja alkoi tehdä PK-treenit riittävän kevyinä.
  10. 27 points
    Sen tosiaan muutin nyt talvella, kun hoksasin ajaneeni liian kovaa pyörällä. Ajelin vuonna 2018 reilu 12000km pyörällä, ajan siis aina työmatkat kelissä kuin kelissä. Myös muuta ajoa on kohtuullisesti, koska tykkään pyöräillä. Tosiaan viime kesänä keksin kaikkea, että pääsenkö ajamaan mammalle (Somerolle) ja takaisin 30km/h keskinopeudella. No pääsin minä, mutta olihan sekin vaikea raja. Myös Velotourilla koitin 36km/h ryhmässä ajaa kuntoajon, putosin Porvoossa reilun 100km jälkeen ja hiipuen maaliin. Nämä esimerkkejä miksi juoksu alkoi takkuilla. Ajoin liian kovaa pyörällä ja juoksu minusta kärsi siitä. Nyt alkutalvesta alkaen ajanut taas sykeohjatusti ja samalla hieman vähemmän kuin vuosi sitten ja aavistuksen olen nostanut juoksumääriä. Juoksen myös monesti viikolla meno tai paluumatkan töihin ja toisen suunnan Alepapyörällä tai omalla. Nostin helmikuusta lähtien peruslenkkien sykkeet PK1 -> PK2 alaosaan. Juoksen siis nykyisin aika paljon PK2 alueella, mutta vältän arkilenkeissä Vk1 aluetta, vain ylämäissä saa olla siellä. Minulla, jos juoksisin jatkuvasti VK1 alueella, tuo se ensin tullessaan levottomat yöt ja sitten alkaa palautumattomuus. Mittaroin edelleen palautumista unilla. Minulla se toimii parhaiten. Nyrkkisääntö on aina se että kovan reenin ja kilpailun jälkeen voi yhden yön pyöriskellä levottomasti, mutta ei kahta. Jos tulee toinen yö perään, niin heti kaikki kevyeksi kunnes unet palautuu normaaliksi. Myös nuo 10km talvijuoksukisat on hitsin hyviä harkkoja. Niin muutin myös taas hetkeksi tai siihen asti kun huvittaa pitkikset vauhdikkaammaksi. Ne saatan fiiliksestä riippuen juosta kiihtyvänä PK2 alueella ja lopussa ollaan jo VK1 alueella. Lopussa voi olla viimeiset kilometrit hyvinkin nopeita, pääasia että tuntuu ilkiältä. Vähän on jotenkin tunne että en saa enää kuntopiikkiä, ellen tee jotain kovempaa välillä. Toistaiseksi on keho palkinnut tämän hienoisen kiristämisen kuntopiikillä, mutta minulla yleensä tämä ei kestä montaa kuukautta. Ei tämän päivän kaltaista raastoa pää minulla vähään aikaan kestä, nyt voi olla taas ns. funrun juoksuja edessä. Maraton myös on alkanut mielessä pyöriä, mutta se onkin sitten niin erilaista ja enemmän muuttujia matkassa. Pelottaa koko matka, mutta se olisi uskallettava taas sitäkin kattella, kun kerta tämä tavoite nyt tuli saavutettua. Niin pyöräilyssä Sanna Kulberg aikanaan opasti minua pyöräilytekniikassa ja putkelta ajamista. Tapaa pyöräillä joka hyödyttää juoksua parhaiten. Tämä jäi mieleen ja omaksunut tämän omasta mielestä hyvin. Tuttua juttua, tiheää pyöritystä ja seisovilteen ajamista pienissäkin nyppylöissä, ei väännöllä. Ei varmastikkaan mitään uutta, mutta tuli se vielä mieleen. Otin taas rullailut myös mukaan kotijumppaan ja liikkuvuutta pitkästa aikaa olen taas harkkailut. Olen jäykkä kun saapas ja tästä on ehkä ollut hieman apuja. Rasittavaa monesti aavistuksen ärsyttäväähän tuo on, mutta koitellut vain harkkailla. 20:30 uutisten aikana on hyvä vetkutella ja jumpata 🙂 Vielä editoin. Sitten jos palautumaton olo, kisa ollut lähellä tms. juoksen lenkit todella hiljaa. Saatan kävellä osan matkaa ja nopeus voi olla esim 9km/h tai sen allekin. Noissa katton että syke on alle 120 tai sen lähelle. En ole kokenut lenkin menevän pilalle vaikka välillä kävelee. Kuluuhan ainakin kalorioita, jos ei muuta. Tykkään syödä aika usein vähän liikaa. Pahin vika on että en pidä lepopäiviä koskaan, vähintään työmatkat fillarilla (31km). Mutta ei tämä niin nuukaa ole, liikunta on kivaa hommaa 🙂
  11. 27 points
    Kuinka ympyrä sulkeutuu? Muistan vieläkin lähtöni ensimmäiseen varsinaiseen ultrajuoksuuni, Karhunkierroksen 53km tapahtumaan, vuonna 2015. YPH134km raportissani mainitsema 160km kilpailun GPS-seuranta Rukahovissa 2015, ja siitä pikku hiljaa hivuttautuminen pidempiin ja pidempiin kisoihin, kulminoitui 26.5.2017 klo12 kun itse lähdin taivaltamaan kohti Hautajärveä lähes kahdeksankymmenen muun ”polkujyrän” kanssa. Omalla kohdallani vei siis kaksi vuotta tulla henkisesti ja fyysisesti valmiiksi tähän, jonkun osuvasti mainitsemaan ”infernaaliseen hulluuteen”, jota tuollainen taivallus kyllä kieltämättä edustaa. Henkinen ja fyysinen kasvaminen toki edellytti riman nostamista askel kerrallaan ylöspäin, mutta viimeistään vuoden 2016 onnistumiset YPH134km ja HUR12h juoksuissa toivat tarvittavan varmuuden – minäkin voin tehdä sen. Oikeastaan tässä oli kyse kuitenkin vain ensimmäisestä etapista vuoden 2017 UTTF- kiertueella ja tavoitteena oli ainoastaan, jälleen kerran, maaliin pääsy. Oman mausteensa keitokseen toi alueen lumitilanne, jota spekuloitiin laajasti huhtikuun puolestavälistä lähtien. 2014 munahanki oli hyvin tiedossa ja vielä nelisen viikkoa ennen starttia 26.4 Kuusamossa tuli n 10 cm lunta lisää, mikä nosti paikoin kerroksen n. 90cm paksuiseksi. Juoksijoiden jännitys oli käsinkosketeltavaa. 27.4.2017 Lumikartta 27.4.2017 Kiutaköngäs (61cm!) Ruka 80-90cm! Omat treenit olivat jatkuneet pari vuotta pikku hiljaa määriä nostamalla ja ilman loukkaantumisia ja alkuvuodesta 2017 oli jo tilillä lyhyempien tasaisten matkojen PBt, joten luottavaisena oltiin viivalla. Tehtyäni reilun puoli vuotta systemaattisempaa ultraharjoittelua, ensimmäistä kertaa ikinä, voin täysin allekirjoittaa itselleni päivänselvän mutta työtä vaativan faktan: juoksijaksi tullaan juoksemalla (ts. ultrajuoksijaksi tullaan ultrajuoksemalla). Oikoteitä tarjotaan nykyään ihan kaikessa ja juoksu on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan mahtava esimerkki siitä että mitä vähemmän käytät aikaa epäolennaiseen ja mitä enemmän käytät aikaa olennaiseen sitä parempia tulokseti ovat. Kysymys on ehkä enemmän siitä että mitä unelmia asetat itsellesi, ja oletko valmis jättämään television katselun, viinanjuonnin ja muun epäolennaisen hieman vähemmälle ja keskittymään unelmasi toteuttamiseen (tämä on siis vain täysin oma mielipiteeni). Omani apunani on myös ollut Jari Tompon ohjelma joka auttaa itseäni kurinalaisuuteen ja systemaattiseen toteutukseen. Vilpitön suositteluni Jarista coachina. Antin kanssa olimme talven aikana käyneet myös silloin tällöin kelissä kuin kelissä ja valossa ja pimeässä tekemässä kimppalenkkejä ja käyty Karhunkierrosta henkisesti läpi: pääajatukseksi oli muotoutunut se että otetaan kerrankin alku suorastaan ylivarovaisesti jotta sitten jaksetaan ”kaasutella” vielä paluumatkalla Oulangan ja Rukan välillä. Tuota rauhallista aloitustahan ei varsinkaan ultrajuoksussa voi ylikorostaa, ja aina vaan saa yllättyä siitä kuinka tämä sama perusvirhe toistetaan pitkillä matkoilla. Mitään kaasuttelua ei kyllä minulta todellakaan nähty missään vaiheessa eikä varsinkaan paluumatkalla. Kiitos Antille ja Pasille mainiosta matkaseurasta ja tuesta. Tulimme Rukalle edellisenä päivänä ja tein normaalit säätelyt. Majoittauduimme Antin ja hänen vaimonsa kanssa mukavaan huoneistoon. Kaksi edellistä lämmintä päivää olivat sulattaneet lumia vielä mukavasti ja reitinmerkkauspartio(t) tekivät ystävällisestä pientä silausta meille pitkämatkalaisille. Kiitos siitä Terho ja muut! Hyviksi havaitut varusteet: Salomon Advanced Skin 12l ja Hoka MS2 + Sealskinz olivat lähdössä päällä. Otin myös sauvat mukaan reppuun koska tällä kertaa niitä ei dropbagiin saanut jättää. Hautajärvellä odottivat varalta Hoka ATR Challenger2 tossut. Rukalla ja lähdössä oli mahtava tavata hengenheimolaisia ja lähtökello kilkatti tasan kello 12 perjantaina. Sää oli viileä ja puolipoutainen. Alustavana ajatuksena olla noin 14-16h kuluttua Hautajärvellä. Gepardin testikävely Ruka-Konttainen alle kahden tunnin edellisenä päivänä antoi luottoa että tilanne ei olisi toivoton lumen suhteen. Ruka-Konttainen Tällä välillä lunta oli jatkuvasti ja paikoitellen paljon mutta jonkinlainen polun aihio oli alkanut tamppautumaan tasaisiin kohtiin. Alamäet ja portaat mentiin välillä hauskasti kengillä lumisurffauksena – oli aika lystiä ja riskikästä lasketella sellaisia kymmenen metrin pätkiä tossuilla alamäkeen. Muutama kerta upottiin ihan kunnolla. Munahangesta emme kuitenkaan saaneet (onneksi) nauttia. Läpäisy olisi ollut henkkoht luultavasti lähes mahdotonta jos lunta olisi ollut merkittävästi enemmän. Valtavaaran näkymät olivat taas kerran hienot! Tämä väli tultiin alle puoleentoista tuntiin tietty enemmän ala- kuin ylämäkeen. Karo Hämäläisen kanssa oli kiva rupatella tällä välillä! Gaiterit eivät oikein pysyneet riittävän hyvin paikallaan joten nappasin ne Konttaisessa pois ja luovutin Mr. Validolle joka oli siellä juoksijoita kannustamassa. Kiitos avusta! Konttainen-Juuma Hölkkäiltiin ja käveltiin rauhassa. Tässä vaiheessa sekä edessä että takanaolijat alkoivat katoamaan ja menimme "Isin" ja Pasin kanssa rauhallisesti eteenpäin. Lumet alkoivat lopullisesti kaikkoamaan noin 15km kohdalla järjestäjien lupausten mukaisesti. Märkää oli monissa paikoissa ja viimeistään tässä kohdassa olit tullut selväksi että paluu tulee sitten olemaan aika raju juttu. Juuma-Oulanka Juumassa huollettiin rauhassa vajaat kymmenen minuuttia. Aloimme saamaan seuraajilta ensimmäisiä väliaikatietoja. Kurolan Tommi oli kärjessä (olin todella iloisesti yllättynyt!) ja joitakin harhoja oli tapahtunut. Juuso ja Vmaksi olivat kuulemma iskuasemissa. Pääsimme myös nauttimaan Karhunkierroksen upeista koskinäkymistä Juumassa ja sen jälkeen. Jäät olivat lähdössä ja tulvaa näkyi alapuolella reilusti kun ylhäällä etenimme. Muutama kilometri ennen Oulankaa kisan Jenkkijuoksija pyyhälsi ohitsemme shortseissa (!). Reitti oli hyvässä kunnossa ja jonkin verran oli sellaista retkeilymeininkiä kun ei ollut hirveä kiire minnekään. Oulankaa edeltävää rollaattoribaanaa hölkkäiltiin rennosti. Paine oli hellittänyt kun lumi ei ollut enää este läpäisylle. Nautimme polku-ultrailun tunnelmasta. Hetken nautiskelimme kosken kuohuista ja väsyneenä väitin tulleeni sen kumiveneellä aikoinaan (sekoitin tietty Jyrävään). Kammoksuin välillä että tämä koko höskä pitäisi vielä palata takaisinpäin. Kaamea ajatus joka oli pakko tappaa heti mielestä. Itselläni oli keuhkoissa selvästi joku alkava pöpö enkä pystynyt syvähengittämään kunnolla. Se huolestutti hieman. Olinko tulossa sairaaksi kesken kisan? Yskiminen sattui keuhkoihin ihan kunnolla. Nämä limat irtosivat matkan jälkeen yöllä kunnon hikoilun kera otettuani kunnon särkylääkepommin. Tällä välillä alkoi kotikatsomoista tulla ensimmäisiä tekstareita ja kännykkä piippaili rohkaisevasti silloin tällöin. Vaikka en tietysi kaikkea jaksanut lukeamaan niin mieltä lämmitti! Otimme itsestämme myös jonkun hassutteluvideon siellä könkäänpenkalla. Oulanka-Hautajärvi Hyvävoimaisina saavuimme Oulankaan ja saimme upeaa huoltoa Gepardilta joka tuntui olevan monistettuna reitillä. Kaveri oli aina paikalla kun saavuimme huoltoon. Kunniamaininta erityisesti uudesta kuumasta juomasta joka sisälsi vettä sekä vihreän kuulan. Innovaatio. Teepussi lisättiin sitten kun ihmeteltiin että ei tässä tee maistu J Lähdimme kohti Hautajärveä hieman lämmintä vaatetta lisättynä ja kuivien sukkien kera. Oli tulossa pakkasyö ja siihen piti valmistautua hyvin. Aurinko laskeutui mutta pimeää ei tullut missään vaiheessa joten kirkkaana yönä lamppua ei tarvinnut repusta kaivaa. Pari kertaa pysähdyttiin huoltamaan. Pasi sai jostain haavan sormeensä ja sitä teippailtiin rauhassa. Tällä välillä on alussa ja lopussa helpohkoa juostavaa ja sitten on kilometrikaupalla juurakkoa ja märkää jossa piti hyppiä ja väistellä etteivät juuri vaihdetut kamat menisi heti läpimäriksi. Kyllä ne menivät. Ensimmäinen rakko varpaassa ilmoitti olemassaolostaan. Itselläni reissun ensimmäiset vaikeat kohdat tulivat tässä ja kamut saivat kuulla hiljaista noitumista säännöllisin väliajoin. Sori. Reilu 10km ennen Hautajärveä vastaan tuli ensin Juuso ja sitten Vmaksi keskittyneen näköisenä ja pikku hiljaa muitakin hyvävoimaisina. Muutamat kilometrit ennen Hautajärveä hölkkäiltiin taas kun maasto oli helpompaa. Uusi vuorokausi oli jo vaihtunut ja Hautajärvelle saavuimme hieman reilussa 14 tunnissa suunnitellusti. Vastaanotto oli upea ja eteen tuotiin ensin puuroa hillolla ja sitten vielä panini/pizza- viritelmää ja kokista. Kyllä kelpasi. Itse en saanut ihan samaa määrää kamaa alas kuin matkakumppanit. Lisää merinovillaa päälle koska nyt olimme lähdössä yön kylmimpään selkään. Vaihdoin myös MS2t ATR Challengeriin. En ole varma kannattiko koska rakko-ongelma räjähti paluumatkalla. Huollossa oli muutakin porukkaa mm. Nimim. ”Helppoheikki” joka saapui sinne hieman meidän jälkeen. Katseltiin pallukoita skriinillä ja tehtiin vähän kisa-analyysiä. Tavoite oli jatkaa matkaa klo 03.00 ja lähtöaika taisi olla 02.58. Läpäisyyn oli siis aikaa ruhtinaalliset 21 tuntia. All systems green! Hautajärvi-Oulanka Pakkanen oli jäädyttänyt märkiä kohtia ja juurakoita ja Antilla oli ongelmia kenkävalinnan kanssa. Itse olin yht äkkiä kuin uudesti syntynyt ja oli melkoinen halu lähteä vaan päästelemään mutta menimme porukassa fiksusti rauhassa. Vastaan tuli vielä jonkin verran porukkaa ja rohkaistiin kaikkia mm. lämpimän puuron lupauksella. Kun palasimme Sallasta Kuusamon puolelle metsässä olevan alikulun läpi, totesin vain että kiitos ja näkemiin ja koskaan en tule enää takaisin. Ei siinä Sallassa ja Lapin läänissä toki mitään vikaa ole. Muutama kilometri ennen Oulankaa aloin olemaan henkisesti sillä tasolla että tästä kärsimyksestä on pakko päästä vaan äkkiä pois. Otin repusta sauvat ja pahoittelin matkakumppaneille että mun on kiristettävä vauhtia että kestän olla siellä. Sovittiin että nähdään Oulangan huollossa. Oulanka-Juuma Oulangan huollossa vielä kerran energiatäydennykset reppuun ja sukkien vaihto. Paikalla oli meitä useampi tyyppi ja jenkkikaveria lukuunottamatta kaikki olivat ihan suht kunnossa (itsestäni en osaa toki sanoa). Seth oli näemmä tullut kisan maaliin ja ansaitsee minulta ihan järkyttävän respektin sen jälkeen kun makasi Oulangassa vällyjen alla teltassa horkassa. Kyselin siinä lähtiessä muiden menohaluja mutta lähdin itse jatkamaan yksikseni matkaan pääosin hitaasti hölkäten. Tiesin että Oulangasta pystyy muutaman kilsan juoksemaan ja sitten ei enää paljoa juostaisi ja homma meni juuri niin. Ajankuluksi yksin mennessäni laskeskelin milloin 80km ja 53km kärki minut ohittaisi. Jossain vaiheessa sieltä tulivatkin Ruokolainen ja kisan toinen upean kevyellä askeleella ja aika isolla erolla seuraaviin. Myöhemmin sitten H Ansio paineli ohitse ja olin todella iloinen kun väsynyt surkimus sai kannustusta TrailTourin kärkimieheltä ohituksessa. Tällä välillä alkoi sitten oma alamäkeni ja jälkikäteen voi arvailla että nestettä ja erityisesti energiaa olisi varmasti pitänyt puskea vaan enemmän alas. Geelit menivät vielä mutta yksi kpl tunnissa tuntui jo vaikealta. Irtokarkkeja oli paljon ja niitä palaa myös paljon kotiin. Jälleen kerran opittiin. Jäin nojailemaan yhdessä nousussa puuhun selkä edellä hetkeksi. Kun ponnistin itseni eteenpäin liikkeelle horjahdin ja tajusin että takana olisi ollut useamman metrin pudotus, joten ei se kovin fiksu paikka nojailuun ollut. Pikku hiljaa aloin myös törmäilemään muihin 160km tyyppeihin. Ainakin Ari ja Minkiönkylän mahdin mies jäivät mieleen ja mitään puhumatta mentiin pätkiä yhdessä. Välillä joku meni ohi ja pian taas kohdattiin. Huumori oli itselläni todella vähissä kun ensimmäisten tuntien aikana puhuin varmaan liikaakin. Kun saavuimme 31km ja 160km risteyskohtaan Herra Vähäaho/80km (johon tässä törmäsimme- kiitti tsempeistä. Olin kuulemma ollut ”aika tiloissa”) sanoi että 31km eka erä on ihan kohta tulossa ja riippusillan ylityksestä tulee todella vaikeaa jos siihen ruuhkaan satumme. Tulimme sillalle sitten puolisen minuuttia ennen tuota porukkaa ja pääsimme rauhassa yli. Hetken päästä M Ballini (?) istuskeli rauhassa kokista juomassa kannon nokassa ja olisi ystävällisesti tarjonnut vähistään minulle mutta enhän mä raskinut ottaa. Tästä eteenpäin aika moni lyhyempien matkojen ohittaja jaksoi kannustaa meitä raahustajia. Kiitos!!! Yritin alussa antaa hieman tilaa mutta jossain vaiheessa oli vaan pakko todeta että takanatulijoilla on enemmän energiaa enkä voi tuhlata sitä väistelyyn vaan ohi pääsee ilmoittamalla (tästä voisi tehdä jonkun polkujuoksuetiketin kisojen sääntöhin – kohtelias ilmoitus että tulen vasemmalta/oikealta, mutta en tiedä oppivatko kaikki suomalaiset ikinä puhumaan). Kahta nuorta naista lukuunottamatta kukaan ei tosin takanani tuskaillut. Toivottavasti pääsivät onnellisesti maaliin. Lapsuuden luokkakaveri Huotarin Sanna (53km) tuli jossain vaiheessa ohitse ennen Juumaa ja sainpa siitä kannustuksesta iloa! Räsäsen Kimmo (80km) pysähtyi kävelemään ja juttelemaan zombin kanssa ja tsemppaamaan ”kun ei tässä itsellä mikään kiire ole”. Mahtava ihminen (ja paras etunimi J)! Kiitos! Juuma ei meinannut saapua millään. Olin ihan loppu enkä pysynyt enää niillä helpoilla pätkillä kuin sauvakävelemään. Muutama sata metriä ennen Juumaa huomasin että Ballinin Marco oli ollut takanani ja esittäydyttiin. Kajjjaanista molemmat. Minä aikoinaan ja hän nykyään. Mukava ja positiivinen mies kerta kaikkiaan! Juuman huollossa oli kova hässäkkä mutta sain järjestäjiltä ihan henkkoht apua mikä olikin aika pakollista. Ihminen on tuossa kohdassa jo niin väsynyt että sekamelskassa ei enää selviä. Tarkoituksena oli ollut kaivaa vielä yhdet vaihtosukat repusta mutta en vaan jaksanut. Ajattelin että rakot ovat jo niin järkyttävät että kipua ei voi enää siirtää. Toisaalta tavoitteeseen eli läpäisyyn oli vielä paljon aikaa. Puhelin soi mutta en ehtinyt vastata. Onneksi törmäsin juuri sen jälkeen kaveriin Päiviin jolle vaimoni oli soittanut seuraavaksi ja hän antoi puhelimen kouraan. Itkien sopersin rouvalle puhelimeen että kyl mä selviän. Olin kuulemma ollut todella heikon näköinen ja apua oli tarjolla mutta totesin että pakko vaan mennä eteenpäin. Juuma-Konttainen Tästä välistä minulla on ehdottomasti reissun hatarimmat muistikuvat. Pitkospuilla päätin aina yrittää jotain juoksuntapaista ja muuten etenin sauvoilla. Laskeskelin kilsavauhteja ja mahdollista maaliinsaapumisaikaa silloin kun pää toimi. 4km/h. 5km/h. Tuskaisen hidasta. Vilkuilin kelloa. Nyt jos menen puoli tuntia niin olen edennyt 2km. Minuutit eivät edenneet. 15km ennen maalia alkoivat sitten ne lumiosuudet. Ei paljon naurattanut. Polku oli tallautunut kapeaksi mutta kuljettavaksi. Joitakin upottavia kohtia oli joissa pääsi raikastamaan rakot jääkylmällä vedellä. Antin vaimon (31km) ääni kuului jossain vaiheessa takaa. Todella ihanaa oli nähdä tuttu joka jaksoi kantaa huolta energiastani ja voinnistani. Kiitos! Otin harha-askeleen ja kaaduin hankeen. Nousin ylös ja löin ohimoni puussa olevaan oksantynkään. Tuli vähän verta. Onneksi ei osunut silmään. Oli varmaan melkoisen koomista tötöilyä ulkopuolisen silmissä. Matkan edetessä en nähnyt enää mitään muuta kuin lumista polkua ja kun se katkesi johonkin suohon tai mutalammikkoon, yritin jotenkin väistellä mutta eihän sillä mitään väliä enää ollut. Kerran istahdin kannonnokkaan syömään karkkia auringossa ja kukas muu kuin VP Larivaara (80km) tuli iloisesti tsempaten paikalle! Kiitti! Kumpuvaaran ja Konttaisen nousut edessä nähdessäni, ne saivat jo etukäteen mielen hämärtymään mutta ihmeellisesti kuitenkin taistelin jotenkin aina itseni ylös ja alas. Aika monelle kysyjälle ja tsemppaajalle sanoin että älkää koskaan yrittäkö tätä matkaa. Toisaalta pikku hiljaa alkoi realisoitumaan, että minä tulen selviämään tästä! Reidet olivat hyvässä kunnossa eivätkä nousut tuoneet muuta tuskaa kuin sauvoihin nojailua ja lepoa säännöllisin väliajoin. Nälkä kaiveli jo kunnolla kun kiinteää ruokaa ei ollut tullut vuorokauden aikana riittävästi syötyä. Konttaisen huollossa taisin syödä banaania. Juomia en enää ottanut kun edellistäkin oli jäljellä. Huono homma enkä ollut varmasti juonut riittävästi. Jossain vaiheessa satoi luntakin. Välillä paistoi aurinko lämpimästi. Huppu päähän, huppu pois tapahtui monta kertaa. Konttainen-Ruka Tämä on oikea Grande Finale tuskaiselle reissulle. Nousut ja laskut on varmasti käyty jo niin monta kertaa raporteissa läpi joten ei niistä sen enempää. Yllättävän hyvin kuitenkin pääsin mäkiä hitaasti ylös ja ajatus siitä että TULEN PÄÄSEMÄÄN TÄMÄN LÄPI hiipi mieleen yhä useammin. Toisaalta ajattelin että voihan sen jalkansa taittaa vielä niissä vaikessa laskuissa pari kilometriä ennen maalia ja tulin tietysti todella varman päälle. Valtavaaralla taisin ottaa yhden liikutusvideonkin itsestäni sopertaen jotain maaliinpääsystä. Kun hyppyrimäen nousu oli selätetty ja loppu maaliin oli alamäkeä, aloin jälleen juoksemaan ja 500m ennen maalia tapasin taas Minkiönkylän mahdin. Kysyin että mennäänkö yhdessä etiketin mukaisesti maaliin. Niin sovittiin ja hölkättiin punaista mattoa pitkin kuin kuninkaat upeassa kannustuksessa maaliviivan yli. Tipahdin maahan ja otin pienet liikutukset. Minä tein sen. KooVee Ikola (80km) kyseli seuraavana päivänä että suosittelenko reissua ultraajalle. Rehellisesti sanottuna en suosittele, mutta jos haluaa omia rajojaan testata niin tämä on kyllä hyvä vaihtoehto siihen. Ville-Guru tuli välittämään ja onnittelemaan kun teltassa pistelin kanakeittoa. Kiitos! NUTSit ja moni muu auttoivat ja onnittelivat. Kiitos! Sain dropbagit (kiitos Päivi!) ja poistuin niin nopeasti kuin pystyin kohti lämmintä suihkua. Horkka alkoi hississä ja tärisin kuin mandoliini peittojen alla. Jalkojen yleiskivistys alkoi ja kasvoi niin sietämättömäksi, että oli pakko siirtyä särkylääkkeisiin. Keuhkojen tulehdus (?) irtosi lopulta karmealla köhimisellä ja hikoilin tunnin ihan järkyttävästi horkan vastapainoksi. Mikä lie juttu ollut. Finisher-olut jäi suosiolla sunnuntaille. Lopuksi Kiitos vaimolleni ja perheelle tämän harrastuksen sietämisestä ja tuesta! Onneksi liikunta on koko perheen juttu! Kiitos äiteelle! Suuret kiitokset Antille ja Pasille juoksuseurasta! Olette mainioita tyyppejä ja toivottavasti ajattelette samalla tavalla minusta vaikka aika alastomia tunteiden suhteen reissussa ollaan. Antille erityiskiitos valtavasta määrästä kokemusta ja henkistä tukea minun suuntaani. On etuoikeus tuntea sinut ja vaimosi! Kiitos vielä kerran Jari Tompolle valmennuksesta jolla on alettu hioa noviisia keski-ikäistä ultraharrastelijaa entistä vaatimampiin reissuihin! Kiitos NUTS ja kaikki jotka olitte järjestämässä. Koukuttavaa kamaa teetätte! Suurella todennäköisyydellä unohdin tässä mainita muitakin ihmisiä mutta kiitos teillekin! Onnittelut sijoittuneille, läpäisijöille ja tsemppiä niille joita ei onnistanut tällä kertaa! Kunnioitan suuresti joka ikistä ihmistä joka tuon pisimmän matkan on ikinä läpäissyt missä tahansa ajassa. Matka on äärimmäisen vaativa ja läpäisy vaatii fyysisen kunnon sekä onnenkin (loukkaantumiset / paikkojen kestäminen) lisäksi valtavan määrän halua tulla maaliin. Tietysti päätä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän on sitä fyysistä kuntoa. Muutaman lyhyemmän ultran kokeneena tämä oli se ehdottomasti vaativin tähän mennessä. Koen että jokaisessa tapahtumassa opin lisää ja ainakin kolme selvää parannuskohtaa tuli tästä reissusta ja aika perusvirheitä tuli tällä kertaa tehtyä. DNF sarake näyttää edelleen kuitenkin nollaa ja pyrin tietysti pitämään asian näin mahdollisimman pitkään. Seuraavat viikot kohti YPH134km tapahtumaa vaatinevat kyllä erityistä huolellisuutta! Alussa (Onevision) Maalissa (Ville Tuure)
  12. 27 points
    Itse saavutin tänä keväänä 39-vuotiaana tämän "perusterveen" statuksen juoksemalla Oulussa 2.55'41, pohjalla viitisen vuotta juoksuharjoittelua (2011 juoksin ekan maratonin aikaan 4.36h). Nopeutta ei oo ikinä ollu, itseasiassa 800m enkkani 2.26min ei edes pitäis riittää tuollaisiin aikoihin. Ei alle kolmosen maratonilla ja nopeudella kyllä ookaan yhtään mitään tekemistä keskenään. Halu ja tahto tässä asiassa vain kohtaa, sekä myös osaltaan se, että kestää juoksuharjoittelua. Mie olen varmasti lahjaton, hidas ja jopa aiemmin 15 vuotta kessua putkeen vetänyt ylipainoinen tapaus. Ihan omiin kokemuksiini perustuen miekin olen kyllä sitä mieltä, että jos halua sekä tahtoa asiaa varten löytyy, niin ainakin alle 50-vuotias mies vetää maran alle kolmen tunnin. JOS vain ruumiinrakenne, lihakset ja jänteet sekä luut kestää riittävän määrän juoksuharjoittelua. kestävyyshän on siitä kiitollinen ominaisuus, että sitä voi kehittää vanhempanakin. Yi 50-vuotiaskin varmasti pystyy juoksemaan alle kolmen tunnin maratonin, mutta silloin ehkä pitää olla jo taustalla jonkinlaista urheilua. Ihan nollista aloittamalla se ei taida onnistua ainakaan kaikilta. Toki ei siinäkään mitään väärää ole, jos ei halua "uhrata" elämää sellaiseen turhuuteen kuten juoksu. Sinänsähän elämä kyllä onkin yhtä turhuutta ja ainakin minulle juoksu on yksi parhaista turhuuksista elämässä. Siksi minulla halua ja tahtoa on varmasti ollutkin. Mutta kirjoittelenkin tätä, koska tässä pohditaan onko kaikilla perusterveillä mahdollisuus sub 3h maratoniin. Minun mielestä on. Mitä ne halu ja tahto sitten on? Ne on sitä, että osaa unohtaa lillukanvarret kuten jotku tonnin vetojen aikojen sun muiden tyhjänpäiväisyyksien murehtiminen, lakkaa murehtimasta mitä muut tekee, uskoo omaan tekemiseen ja tekee just sitä eikä mitään mitä naapurin Jaska tekee (uskoo siihen omaan tekemiseen, joka on rakennettu kuuntelemalla niitä jotka tempun ovat aiemmin jo tehneet), päättää juosta maran alle kolmen tunnin - ja alkaa reenaamaan!! Tällaiselta lahjattomalta se vaati noin 5 vuoden aikana yli 20000km juoksuharjoittelua (viimeisin vuosi alle kolmosen maratonista taaksekäsin n. 4800km). Ulos mennään hölkälle silloinkin ku sataa tai sattuu oleen -20C pakkasta, sitä mennään semmosella kelillä ku ny sattuu olemaan. Ei vain ole tekosyitä. Se on sitä halua ja tahtoa. Paino pitää saada tarpeeksi alas. Alle 20 BMI on hyvä, ehkä isompikin jollekin käy, mutta alle 20 on hyvä. Syödään hyvin, mutta ei liikaa roskaa. Sekin on sitä halua ja tahtoa. Nukkumaan laitetaan ajoissa. Nukkumaan mennään ajoissa, koska uni palauttaa ja rakentaa. Syö - Harjoittele - Lepää. Halua ja tahdo tehdä niin. Mitä tuo alle kolmen sitten vaatii harjoittelulta? Hillittömän määrän OIKEASTI kevyttä rakentavaa juoksua maustettuna sopivalla määrällä (alle 20% kaikesta) kehittävää juoksua. Harva uskaltaa juosta peruskuntolenkkinsä tarpeeksi rauhallisesti. Pyörää ei maratonharjoittelussa kukaan ole keksinyt vielä uudelleen. Samat säännöt pätee kuin ennenkin. Peruskestävyys on kaiken A&O edelleenkin. Tärkein yksittäinen reeni? 15-20km tv-reipas/kova. Sitte ku kotireeneissä alkaa 15 kilsaa kulkeen rennosti 4'00-4'10/km tahdeilla liikoja puristamatta, niin silloin alkaa helähteleen mara alle kolmosen - JOS on malttanut juosta tarpeeksi kevyttä hölkkää alle, että peruskestävyys riittää maratonin kilsoille 30km eteenkäsin. Kaiken takana on siis peruskestävyys, ei lyhyet vetoharjoitteet, eikä nopeus. Alle kolmoseen riittää 4'15/km tahti. Se on vielä niin "hidasta" juoksua, että siihen riittää nopeus kevyesti kaikilla. Jos ei ole peruskestävyyttä, silloin ei vain jaksa harjoitella tarpeeksi kovaa eikä juosta tarpeeksi pitkään sitä "ommoo kovvoo". Palautuminen on vain liian hidasta ja hööki ei riitä alle kolmoseen maralla. Tarpeeksi kilometrejä pitää myös saada alle ennen maratonia. Ei ne jalat kestä ellei niillä juokse.
  13. 26 points
    Vähän on mielessä tullut projektoitua, kun ei taida kroppa enää kestää treenaamista, niin josko sitä välistä kokeilisi vähän kuntoilla triatlonin parissa. Muutaman vuoden pidin taukoa tavoitteellisesti juoksusta eli about 2014-2017, kun oli lantion alueella kränää, sekä muutenkin siviilielämässä haasteita edellisen asunnon oikeusjutun kanssa. Tämän oikeusjutun sain sutenööristi vedettyä finaaliin Korkeimman Oikeuden kautta, ja 6 vuoden oikeustaistelun jälkeen. 50 000 euron käyttämisen sekä tuhansien prosessoitujen tuntien jälkeen KO totesi, että KÄÖ sekä HO ovat olleet väärässä ja FG oikeassa. Tietysti sieltä sain vähän suolarahoja takaisin, mutta kyllähän tästä oikeusopin yliopistosta muutamia kymmeniä tuhansia tuli maksettua lukukausimaksuja. Tämä oikeusjuttu olisi kokonaisuudessaan sellainen tarina kerrottavaksi, että ennemmin siitä kirjoittaisi kirjan, kuin omasta urheilusekoiluista, mutta kirjojen aika on myöhemmin. Jossain vaiheessa oikeusprosessia alkoi henkinenkuorma olla sitä luokkaa, ettei oikein kunnon huipentaminen kivuliaan lonkan kanssa ollut ekana mielessä, vaan mietti ennemmin, että miten tulisi selviydyttyä reilun 350 000 euron menetyksestä(sekä korkomenoista) mahdollisen tappion hetkellä. Kävin kuitenkin välistä lenkillä hölkkämoodissa, sekä salilla vähän tiukemmin rautoja kolistelemassa. Tämä oli sellaista psyykkeenhoitoa. 2016 KO tosiaan antoi päätöksen ja sitä märehtiessä meni melkein vuosi, ja kävin vähän tavoitteellisemmin treenailemaan about 2017. Sitähän kesti taas hetken, kun piti taas leikata akillesjänne kuntoon, mutta en sillä erää antanut asian enempää häiritä. Lantio ei näköjään ole muuttanut asennoitumistaan kuitenkaan, vaan vittuilee häikäilemättä minulle tasaisin väliajoin, sekä varmaan vaatisi leikkauksen, että hermoille tehtäisiin tilaa sykkiä juoksun tahtiin. Nyt muutaman vuoden tavoitteellisemman hölkkäilyn jälkeen tulin tulokseen, etten jaksa enää tapella lantion kanssa, ja yrittää sitä leikkauttaa jiirii, kun kuitenkaan kuntoon täysin saaminen ei ole niin varmaa, sekä kustannukset nousevat turhan korkeiksi saavutettuun mahdolliseen hyötyyn(plus kuntoutusaika jne). Olen myös asian kanssa reilun 10 vuotta myöhässä. Siispä mietin, että voisi kuntoilla triathlonhengessä, eikä se varmaan kuormita lantiota niin pahasti tärinällä kuin juoksu. Tietysti kyllähän tälläkin kunnolla voisi varmasti täydelle matkalle osallistua, mutta kuten olen @PAlle sanonut, että pitää olla suhteessa samanlaisessa kunnossa kuin ennen vanhaa maralla tai puolikkaalle startatessa, eli kestävyyskunnon ja suorituskyvyn pitää olla sillä tolalla, että alkumatkastakin kisavauhti pitää alkaa vituttamaan, kun se on jo pois ns mukavuusalueelta(jos noin kärjistäen sanotaan). (Onhan hyvässä kunnossa maralla luukuttaminen ihan hauskan hassua hommaa, vaikka ollaan pois ”mukavuusalueelta”.). Kuitenkin nyt on prosessointi ihan alkutekijöissä, ja varmaan tavoittelen vasta ensi kesälle täydelle matkalle jonkinlaista systeemiä. Pitänee siis ruveta haalimaan pyörää ja märkäpukua ja jotain muuta sen tapaista kalustoa. Aluksi ajattelin, että ostan tässä kesän mittaan jostain jonkinlaisen cycklocross-pyörän ja ajelen sillä treeniä, sekä käyn vähän pulahtamassa altaassa tai saimaassa. Paremman pyörän hommaan joskus myöhemmin, sikäli vielä motivaatiota/budjettia asiaan piisaa. Ajattelin myös vedellä soutulaitetta ja vähän haen voimaa salilta. Uintiin on vähän minulla negaatioita, sillä en hirveästi pidä altaassa kellumisesta, eikä tietysti tekniikakaan ole mitään priimaa, joskin suht pitkät raajat antavat minulle hieman etua tähän. Pääsykokeissa uin räkätekniikalla vuonna 2000 200m/2.56 ja pari vuotta sitten kävin muutaman kuukauden aktiivisemmin altaassa ja vähän hioin tekniikkaa ja pääsin 200m/2.35 hyppylähdöllä sekä 60min rennon letkeästi ”palauttavaa” uintia 3650m parilla juomatauolla kellon käydessä. Katsoo jos täällä olisi tekniikkakurssia syksylle ja rupeaisi talven pimetessä panostamaan tähän oikeen huolella. Pyörän päällä en ole aktiivisesti käynyt sitten ysärin, mutta silloin pystyin vetämään rautamankelilla 200km lenkin avg karvan päälle 30km/h, sekä jos joku osaisi neuvoa pyörän säätämisestä ja hankinnasta vähänkään, niin uskon, että mankelilla pääsisin ihan kohtuu lujaa. Tietysti vaatii myös, että perse ja psyyke kestäisi hangata treenihengessä tiestöllä. Mielestäni pyöräily ja sisäsoutaminen käy samalla tavalla kroppaan ja c2-soutaen olen päässyt 10@35.08 ja 60min/16560m joita pidän harjoitteluun nähden suht hyvinä tuloksina. Juoksijaksihan olen aina ollut liian lihava. Tietysti lihavuuteni on myös tuonut voimaa ja olen mielestäni suht vahva maratoonariksi, sillä kyllä rinnalle helähtää(helähti) 100kg, kyykkäsin 170kgllä, mavessa 200kg sekä penkistäkin meni 115kg. Luulisin että pikku piikkaamisella nämä tasot saisin takaisin, mutta juuri nyt ei esim penkistä 80kgllä montaa toistoa mene. Tämä on tälläinen projekti. Toivon, että tästä tulisi sellainen mukava sekä päämäärää hauskempi matka, ja toivoisin kuitenkin pääseväni jonkinlaiseen säädylliseen tavoitteeseen. Tietysti sikäli matka ei tunnu tarpeeksi mukavalle, niin aion lopettaa sen tekemisen kesken. Olen kyllä omaa matkaani maratonmaailmassa tehnyt hammastapurren (kipeän lantion/akilleksen/mahan/temppuileva sydämen kanssa) ihan omiksi tarpeiksi. Tällä matkalla toivottavasti opin myös valmentautumisesta lisää, sillä triathlonvalmentautuminen on mielestäni lähempänä hiihtovalmentaumista kuin juoksuvalmentautumista, ja tälle saralle lisäoppi ei pahaa tekisi - jos nyt millekkään saralle. Sikäli jollain satuu kaverin kaveri myymään hyvää ja helvetin halpaa pyörää sekä märkäpukua tälläiselle 185cm roikaleelle, niin olisi ihan kivaa infoa se. Pyörän hommista varmaan saa ja kannattaa antaa valmiiksi pureskeltua (helppoa)faktaa meikälle, sillä se tuntuu olevan ihan loputon suo. Tietysti kaikki lisäinformaatio on hyvästä 👍🏻 Ps kännykällä kirjoittaminen on sen vertaa vaikeaa ja kokonaisuuden hallitseminen haastavaa, että pahoittelen kovasti sikäli tarinankulku ei vaikuta loogiselta.
  14. 26 points
    Hei, nimeni on Markus "Uku" Laitinen, ja sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja epävakaata persoonallisuushäiriötä. Kamppailen päivittäin masennuksen ja ahdistuksen kanssa ja olen ollut psykiatrisella osastolla joko 17 tai 18 kertaa. En ole varma, koska sekosin laskuissa. Kerron tämän kaiken siksi, koska vielä nykyaikanakin mielenterveysongelmat ovat stigmoja, häpeäleimoja, joita piilotellaan ja salataan esimerkiksi työpaikalla. Edes vuonna 2019 ei vielä yleisesti ottaen ymmärretä, että ihmisen mieli voi rikkoutua aivan samalla tavalla kuin nilkkakin, ja mieltä voidaan hoitaa. Kaksisuuntaisesta ei voi parantua, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Masennus ja ahdistus ovat päivittäin läsnä, mutta siksi juoksen, koska juostessa tunnen olevani vapaa ja terve. Moni sairastaa masennusta tai ahdistuneisuushäiriötä ja häpeää niitä. Se on väärin. Haluan olla sairauksistani avoin, jotta edes yksikin saisi vertaistukea ja kokisi, että ei ole yksin. En odota, että ihmiset alkavat kertomaan omista ongelmistaan. Halusin vain avata oman ketjun mielenterveysongelmille ja niistä keskusteluun vaikka yleisellä tasolla. Häpeäleimoista täytyy päästä eroon ja keskustelun täytyy olla avoimempaa. Masentunutta ihmistä ei saa rangaista sairastumisesta.
  15. 26 points
    Oma Vantaalle paluuni sujui hienosti ja hyvissä merkeissä. Ihan ensimmäiseksi täytyy kiittää järjestävää organisaatiota hienosta kilpailusta sekä toimivista ratkaisuista. Kaikki tarpeellinen oli lähellä ja missään vaiheessa en joutunut jonottamaan mihinkään. Kisan jälkeinen pullakahvi hieronnan sekä saunan ohella kruunasi kaiken. Kiitos! Oma juoksuni sekä tehtäväni oli toimia jäniksenä kaverille, joka tavoitteli alle 3.10 aikaa. Toki luotettava kaveri hommansa hoitaa ja sainkin kunnian toimia puskurina liian innokkaille koirille sekä aukoa bajamajan ovea sekä vastatuuliosuuksilla tuulta. Loppumatkasta tehtävääni kuului toki piiskurina toimiminen sekä (jopa) kannustaminen. Loppuaika olikin himppu alle 3.08, joten maalissa oli kaksi tyytyväistä juoksijaa. Oma juoksu oli eilen vaivatonta ja kun ei tarvinnut puristaa aivan kaikkea ulos, oli aikaa seurailla maisemia sekä (oikeasti) kannustaa muita juoksijoita. Eilinen menikin hyvästä treenistä. Tällä hetkellä jalat ovat hieman kankeat, mutta illalla ehkä pieni lenkki ja kevyen alkuviikon jälkeen keskiviikkona sitten jotain kuormittavampaa. Eilinen juoksu toimi myös starttina uuteen harjoituskauteen, jossa ensin keskitytään Aktia-cupiin (kymppi alle 36 minuutin) ja keväämmällä sitten johonkin muuhun. Onnittelut kaikille eilen juosseille sekä toki erityisonnittelut vielä ennätyksistä!
  16. 26 points
    Sehän meni ihan mukavasti. Oikea reisi oli tiltissä jo alun mäkien jälkeen, mutta sen kanssa tuli hyvin toimeen, kunnes tultiin takaisin loppunousuihin. Niissä ei sitten ollut enää kuin toinen reisi käytössä ylä- ja alamäissä. Unelmaraja 30h jäi sitten hikisesti alittumatta, kun vikaan pätkään meni 2h. Mutta täytyy kyllä olla todella tyytväinen talven hamstring-ongelmien jälkeen tästä suoritukesta.
  17. 25 points
    Oi kyllä Sepolta hieno juoksu. Saimme todistaa toista haamurajan alitusta samana päivänä. Oma juoksuni meni näin: Lähdin suhteellisen rauhallisesti liikkeelle jonkinmoisessa ruuhkassa. Ensimmäinen kilometri vähän yli 5 min, siitä pikku hiljaa kiristäen. Ensimmäinen kierros kokonaisuutena tunnustellen 51:28. Yritin pitää sykkeet vielä alhaalla ja se onnistuikin. Toinen kierros olikin sitten jo vähän kovempaa, ja ehkä hauskin osuus juoksussa. Kulki hyvin eikä vielä painanut missään. Puoliväliin ajassa 1:40:28 eli toinen kierros 49:00. Puolimatkan aika oli pari minuuttia kovempaa kuin olin kuvitellut. Tuossa vaiheessa heräsi ajatus, että tänään menee alle 3:20. Jossain vaiheessa vatsassa vähän väänteli, ja tuli mieleen tämän ketjun aiemmat keskustelut. Söin noin 1,5 h ennen lähtöä pari kananmunaa ja ennen lähtöä vielä banaanin ja kesällä vanhaksi menneen geelin. Ehkä ne siellä muuttuivat juoksukunnoksi. Pienen vauhdin rauhottamisen jälkeen pääsin taas hyvään vauhtiin eikä stoppia tarvittu. Kolmannella kierroksella alkoi matka vähitellen tuntua, mutta jalat toimivat hyvin kun käskytystä hieman lisäsi. Kierrosaika 50:08 hieman nousseella sykkeellä. Viimeiselle kierrokselle lähdin nostamaan sykettä kohti anakynnystä (ts. kohti raastoa), ja sekin sujui aika suunnitellusti. Puuskutus lisääntyi, syke nousi, ja vauhtikin vielä aavistuksen. Viimeisen kierroksen aika 49:52, kokonaisaika 3:20:28 ja siis hieman negatiivinen splitti. Keskisyke oli 158 ja maksimi 170. Syketason hallittu nousu onnistui juuri niin kuin kuvittelin, vaikka keskisyke jäi pari pykälää siitä mitä arvelin sen voivan olla. Ehkä ikä alkaa näkyä siinä. Kaikki jäi matkalle tänään. Tuntui siltä, että kaikki juoksukunnon osa-alueet sai käytettyä samaan aikaan ennen juuri ennen maaliviivaa. Ei ihan mennyt alle 3:20, mutta pari kertaa aiemmin on mennyt joten eipä tuo niin pahalta tuntunut. Juoksun aikana raja motivoi, ja se riittää. Matkamittari näytti 42,51 km, joten kilometrivauhti oli sen mukaan jonkin verran kovempaa kuin tuo 3:20 taso. Hieno kisa taas, vaikka olikin aika paljon lätäköitä matkalla. Ensi vuonna sitten ehkä ennätyksen kimppuun.
  18. 25 points
    Kävin hankkimassa perusterveen paperit (sertificado de salud basico), joskin muistelisin, että se alkuperäinen perusterveen raja oli 2.45, mikä kai pitääkin olla se lopullinen tavoite, jos itseään jotenkin terveeksi yrittää tituleerata. Vähän oli kyllä siinä mielessä tylsäkin projekti, että se ei lopulta vaatinut kuin tavoitteen asettamisen, järkevän progressiivisen treenaamisen kokeneiden juoksijoiden ohjeiden mukaisesti sekä kisan juoksemisen suunnitelman mukaan. Treeniä tuli tälle vuodelle ennen sunnuntain kilpailua 2950 km, josta noin 75 % oli vauhdeilla 5.00-5.40 ja loput 4.20 tai kovempaa. Oleellinen asia oli talvella ja keskikesällä kunnollinen ylimenokausi ja varsinkin syksyllä eheä treenikausi, jossa fokus oli tiukasti suunnitelluissa asioissa. Uskoisin myös, että onnistuin pitämään kevyet viikot riittävän kevyinä (40-60 km), jolloin kovemmilla viikoilla pystyi takomaan kunnollista treeniä. Loppuaika oli 2.55.03 ja seuraavaksi sitten niitä varsinaisia perusterveen papereita hankkimaan. Onneksi nyt on taas kokemusta enemmän sekä itsellä että lähipiiriini kuuluvilla ennestäänkin erittäin kokeneilla juoksijoilla. Arvelen myös, että edellisiltana nautittu pizza ja sitä edellisen päivän kilo karkkia auttoivat tavoitteen saavuttamisessa.
  19. 24 points
    Meni viimeiseen nousuun asti hyvin. Siihen mennessä olin ~31h vauhdissa. Sitten loppui jaloista vääntö ja pötsikin oli vähän sekaisin. Vatsa asettui, lihaksisto ei. Meni sitten lähemmäs 33h
  20. 24 points
    2:47:19 ja oma ennätys lähes kahdella minuutilla. Optimistinen alkuvauhti oli kostautua, puolessa välissä olin alle 2:44:00 vauhdissa. Kilometrit 20-28 olivat rankimmat, mutta sen jälkeen pystyin juoksemaan aika rennostikin maaliin. Raastaa ei tänään tarvinnut, eikä kyllä oikein huvittanutkaan. Hieno keli ja upea tapahtuma! Kolmas juoksu täällä ja ensimmäistä kertaa alle tavoitteen.
  21. 24 points
    edit : mikäli et vielä lukenut blogin 1. osaa, niin ihan vinkkinä, että juoni alkaa hahmottumaan jo siellä :) Maran helpoimmat osuudet Minut oli rankattu niin, että lähdin numerolla 1832 (/13000), joka oikeutti mustaan karsinaan 3-3.15. Se oli aikaisempien tuloksien mukainen karsina, ei ollut aihetta kitistä expossa pääsylippua 2.45-3 -karsinaan. Tiesin kisan Espanjan kovatasoisimmaksi maratoniksi 2.30-3 -tasolla, joten nöyränä siellä lätsänurinpäin karsinassa seisoskelin. Olin aivan karsinan keulilla ja ennen starttia välinauhat poistettiin. Porukka vielä tiivistettiin useaan otteeseen ennen starttia. Porukka käyttäytyi fiksusti kun startti paukahti, kukaan ei rynninyt. Minäkin muiden tavoin kävelin rauhassa pitäen kättä suorana, jotta välimatka edellä olevaan säilyy. Kaikki tajusi heti systeemin. Noin sitten pääsi juoksemaankin viivalta eikä heti törmännyt ruuhkaan. En tiedä meninkö starttiviivan yli ennen sub3 -jäniksiä, aika liki oli, vaikka he yhtä karsinaa edempää lähtikin. Muutaman sadan metrin jälkeen huomasin että 5-10m edellä menivät. Alkuperäinen taktiikka noudatti Vantaallakin ollutta, mutta siellä jo ekalla vitosella unohtunutta, 21min/5k vauhtia. Olin kuitenkin vielä muokannut suunnitelmia hieman. Luin edellisiltana maratonin lehdestä eri juoksijoiden planeja, joista yksi oli alle 3:n tavoitteella. Sillä oli 1.29.10 ja 1.28.40 puolikkaat suunniteltu. Toi laitto miettimään omaakin taktiikkaa ja hyvä että tein pienen säädön. Eka kilsa meni 4.20, toka jo jopa alle 4.10, mutta maltillista oli juoksu ja helppoa. Oisko ollu ennen vitosta ku tsiigasin että jänikset himmailee taaempana ja päätin juosta omalla vauhdilla. Vitonen meni jotain 21min5-10s paikkeille, tuskin alle ainakaan paljoa. Jokatapauksessa eka 10k meni mielestäni kiihtyvästi (42.03) ja helpolla tuntumalla. 1 juotto oli ollut 5k:ssa jossa oli ilokseni vesipulloja jaossa. Lisäksi geeli jossain 31 min paikkeilla. Taktiikkana oli alunperin juoda 5 km välein. Toka 10k jatkui helppona. 12-13 km paikkeilla tajusin että on mahdollisuuksia kolmosen alitukseen, sillä sen verran hyvältä vaikutti päivänkunto. 4.05 näytti Garmin monesti ja en jarrutellut mutta himmailin rennosti. 4.10 vauhti tuntui ihan alavk:lta. Määrät oli tehnyt tehtävänsä aerobisen kapasiteetin suhteen. Kuitenkin tiedostin maratonin luonteen enkä alkanut leijumaan (lopussa se sitten kuningas maratoni ottikin rajun otteen). Splitti näyttää 20.54 10-15 km vitoselle (Sportsmaniacin väliaikojen vauhdit on laskettu muutes väärin, ainakin osittain). No ennen puolikasta livahti Garminiin yks 4.02 kilsakin, mutta sitten vastatuuliosuudella taas passailin. Ajattelin että 4.18 vauhtikin riittää ihan hyvin siinä vaiheessa, kun alku oli ollut kuitenkin reilusti sub3 -vauhtia. Jossain 20 km:n jälkeen aloin miettiä että tuleeko pistosta tms. sotkemaan, mut otin muutaman syvemmän hengityksen tarkoituksella kun muuten ei hengästyttänyt ja tuntemus helpotti. Puolikas 1.28.47. Tuosta 25 km asti meni 4.09,5 vauhtia splitin mukaan. 25k oli tasan 1.45 muutes ja tuo oli alkuperäisen suunnitelman mukainen täsmälleen (4.12min/km). Edelleen oli helppoa. Aloin miettimään, että minkälaista oli Zürichissä 2015 keväällä. Muistelin että 25 km kohdalla, viimeistään 27 km:ssa aloin laskea jo kilsoja maaliin. Nyt 26. km meni hyvin, noin 4.10 vaikka oli huoltokin. Vesipulloja muutes jaettiin enää 15 km:ssa vai oliko se 10k:ssa, joten ehdin saada vain 2 pulloa yhteensä, mutta toki sekin oli tyhjää parempi, sillä lähtötieto oli että juomat tarjoillaan mukeissa. Muilta asemilta vajaan 3-5 km välein tosiaan aina sitten vesimuki vauhtiin ja 1-1,5 dl varmaan sain aina juotua. 27. oli ylämäkinen kilsa ja vauhti hieman tippui nousussa. Pidin tarkoituksella vauhtia alhaalla mutta ohittelin porukkaa noin 4.18-4.20 juostessa. Hetken päästä alkoi alamäki ja kunnon leveä baana. 30 km meni 2.06.04, joten splitti meni 21.04. Ihan hyvä vielä. Alkuperäisestä suunnitelmasta jäin 4 sekuntia. Maraton alkaa vähitellen Edelleen tuntui suht hyvältä juoksu. Aloin miettiä että voinko vetää maran ilman mitään seiniä. No 32 km:ssa sitten funtsin että 45 min 10k riittää 3:n alitukseen, mutta laskin väärin. Tajusin vasta kisan jälkeen. En alkanut kuitenkaan onneksi himmailemaan, kunhan laskin että ei taida olla tekosyitä olla yrittämättä tosissaan. Järjestäjän geelejä ei ollut näkynyt, vaikka 27,5 km:ssa piti olla. 4. ja samalla viimeisen geelin otin 2h10min paikkeilla ja mietin riittääkö energiat. Onneksi riitti, kun vain vettä olin juonut. En alkanut enää urkkajuoman kanssa säätämään. No 34. km:ssa otin kasan sieniä kun tarjosivat vauhtiin ja puristin vedet päähäni. Helpotti, kun aurinki oli jo aika lämmittävää. Starttihan oli ollut kivan viileässä kelissä, noin 10 asteessa. Ennen 35 km päästiin hieman varjoon kun juostiin puistoon, josta 35 km:n täyttymisen jälkeen (splitti vielä hyvä 21.16) kohti Plaza de Españaa. Tuolla käytiin 2015 tammikuussa kattelemassa huoltajan kanssa ja nyt pääsi juoksemaan ympyrän yleisön kannustaessa. Tuolla ollessa (noin 36 km) tajusin viimeistään että nyt on juostava maaliin, kolmonen alittuu, eikä luonne anna enää periksi luovuttaa. Yhtään ei voinut keventää tai huolloissa ajatellakaan mitään kävelyaskelia. Oli pysyttävä liikkeessä niin kuin koko maran olin pysynytkin. Sitten ulos plazalta ja puistosta portin läpi. Liikenneympyrän, jonka vierellä oli ensiapuporukkaa lanssin kanssa, kohdalla mietin että hyvä etten laittanut punaista rastia numeron etupuolelle ilmaisemaan että olen "sairas". Olisivat jo varmaan korjanneet sivuun juoksureitiltä. No em. ympyrän puolittaisen kierron jälkeen oli käännös vasemmalle ja juostiin kohti Katedralin seutuja. Alkoi jo tuntua, mutta mentiinkin jo jossain 37 km paikkeilla. Katedralin vierellä oli porukkaa paljon. Plaza Nuevan ohi juostiin ja sitten Plaza Duquen kautta kohti Hercules Plazaa. Olin suunnitellut näyttäväni ja huutavani plazalla olevalle italialaiselle ravintolalle kiitokset perjantain hyvästä pitsasta, mutta en jaksanut kauaa katseellani etsiä Luigia ja jätin homman sikseen. Tuossa pätkällä jossain vaiheessa oli mukulakiveäkin. Reidet huusivat jo apua. Heikkokohtani oli nyt Zürichin maratonia selvemmin esillä. Siellä kun kunto oli huonompi ja 32-38 km väli meni hitaammin, niin sai vielä hyvän loppukirin (viimeiset 3,9 km @ 4.05 min/km). Nyt kunto oli hyvä ja 35 km:n asti vielä oli "maravauhtia", ja uudella tasolla tavallaan, niin nyt sitten tuli heikkoudet selvemmin esiin. Jälkeenpäin ajateltuna vauhti tippui yllättävän vähän tuntemuksiin verrattuna. Kattelin kuitenkin että noin 4.20 min/km pystyi vähintään lähes koko ajan juoksemaan, joten unelma oli edelleen mahdollista saavuttaa. Kuitenkin 38 km:n jälkeen vauhti tippui lisää, jopa 4.30-4.40 paikkeille, mutta vasta kun Hercules Plazalta noustiin ylämäkeä kohti viimeistä siltaa. Odottelin sillan loppupäässä 40k kylttiä, enkä muista edes nähneeni mattoa. Siinä se oli kuitenkin sillalla kun käveltiin maran jälkeen hotellille ja juoksu oli vielä meneillään :). Splitti meni 22.06, joka 4.25 min/km. Laahustaen yllättävä vauhti vielä. Loppuratkaisu Ota tai jätä oli homman nimi tuosta eteenpäin. Katsottiin onko minusta mihinkään. Aikaa nyt tarkastettuna 10.32 3:n alitukseen (2.59.59) ja matkaa 2,2 km. Etureidet aivan loppu ja mies aika tiltissä. Liikenneympyrän kierron jälkeen joku käveli mankan kanssa soittaen AC/DC:tä. Katsoin apaattisena tien yli ja jatkoin juoksua. Jotain yritystä oli kohentaa vauhtia, mutta jotenkin tiedostin että nyt pitää vain säilyttää vauhti ja liikkua eteenpäin. Muuten voi miehelle käydä huonosti. Päässä joskus olleet ajatukset lähteä tästä maailmasta mieluummin maratonilla kuin krapulassa sohvalla tms. eivät enää tuntuneet niin romanttisilta, kun tosi tilanne oli kirjaimellisesti meneillään. 40-41 km oli jumalattoman pitkä. Tunnelma oli se ettei matka juuri etene ja alussa nopeasti vaihtuvat kilsamerkit vaihtui erittäin hitaasti vaihtuviin, siis ihan mentaalisesti. Luulin jo että stadion on jo edessä mutta se olikin joku muu rakennus. 1/2015 juoksin tuolla samoissa maisemissa Isla de la Cartuja -puolikkaan, mutta ei ollut enää tuossa vaiheessa maratonia rakennuksista niin paljoa tietoa. Juoksin laahustaen ja vierellä ajoi fillarilla isä ja poika. Ne himmaili ja mä pysyin heidän edellään hädin tuskin. Viimein 41 km kyltti. Laskin että 5 min/km pystyn juoksemaan maaliin vaikka mikä olisi. Tuo tarkoittaa siis 6 minuuttia. Kelloni näytti että reilu 6 min oli aikaa. Vähän matkan päästä käännös viimein oikeaan ja kohti stadionin porttia. Tammikuussa 2015 juoksin siis puolikkaan loppukiriä tuohon samaan liuskaan. Nyt laahustin ja yritin vain pysyä pystyssä. Aattelin että liuskakin on sen 400m pitkä ja maaliin on vielä 700m-800m mutta liuska olikin onneksi lyhyempi. Sitten radalle, noin 340m oli jäljellä. Laskin että 5 min/km on 400m 2 minuuttiin ja aikaa oli yli 2 min, joten kyllä 300m pitää ehtiä. 200m jäljellä ja kelloon vilkaisu. Ei mitään suurempaa reaktiota, eteenpäin vaan. 150m ennen maalia spontaani, aina viimeisistä tonninvedoista tuttu "loppukiri". En muistanut kisan jälkeen että radalla olisi ollut punaisten ratojen lisäksi sinistä mattoa etusuoralla. No videon mukaan oli. En myöskään tajunnut, että yleisö oli hurrannut viimeiset minuutit seisaaltaan taputtaen ennen kolmea tuntia kuuluttajan innoittamana. Juoksin ihan takakenossa kuulemma loppusuoran. Ilmeisesti niin koville otti ja sitten se tietty vähensi painoa etureisiltä. Just ennen maalia pari reilua tuuletusta nyrkkiä heiluttaen. Ja reilusti molempien mattojen yli juoksin, kuten aina kisoissa. Se oli miehen työ perkele! Unelma ja haave oli toteutunut. Käsittämättömästi 40-42,2 km meni vielä @4.25 min/km, vaikka kaatuminenkin taaksepäin oli aika lähellä :) (siis aikalailla 35-42,2 km meni sitten @4.25 min/km karkeasti mikä 0,5s hitaampi vauhti kuin Zürichin maran keskivauhti). Tulos 2.59.12 joka 4.14 min/km (official time 2.59.39). Todelliset sijoitukset: kaikista 886., miehistä 854. ja M35 240. Tunnelmat maran jälkeen Sitten otin etunojaa kaiteeseen ja järkkärit vähän katsoi/naureskeli. Lähdin kävelee ja tunnustelin tuntemuksia. Olin jo kysymässä energiaa ja alkamassa selittää että olen diabeetikko, mutta meninkin hakemaan mitalia. Sitten tietty kuvia piti ottaa (ei mitään kiirettä maalihuoltoon?). Seuraavaksi vielä sponsorien mainoksien täyttämä muovi ympärille lämmikkeeksi neitokaisen avustamana ja betoniseen tilaan katsomoiden alle liuskaa pitkin maalihuoltoon. Luulin tuossa vaiheessa että olin pysäyttänyt kellon 2.58 aikaan ja brutto oli vaan 2.59. Selitin yhdelle espanjalaiselle juoksijalle heti ennen maalihuoltoa että hyvin meni, dos cinco ocho! Sama tietty piti toitottaa vielä järjestysmiehellekin. Vettä ja energiaa sitten. Gatoradea, lämmintä kanalientä (oli muutes hyvää!) ja radleria. Sitten liuskaa pitkin lähdin ulospäin. Hetken oli lähellä herkistyminen, mutta ilme muuttui virneeksi ja hymyillen ulos auringonvaloon. Vaihdoin vielä ajatuksia juoksusta erään toisenkin espanjalaisen kanssa ja sillekin totesin juosseeni 2.58 :). Kaveri oli juossut 3.05 ja onnistui hienosti (tavoite < 3.10). Totesin että juoksin vajaa vuosi aikaisemmin just 3.05 Zürichissä. Oli sitä mieltä, että kun harjoittelen, niin tulokset vielä paranevat. Kerroin että seuraava tavoite on 10k:lle alle 37 min. Seuraavaksi huoltaja löysi minut ja onnitteli minua espanjalaisen mielestä paremmin kuin hän. No toivoteltiin onnea vielä juoksijoina, käteltiin (ei ollut enää infektiopelkoa mulla, riski infektiolle oli sen sijaan korkea) ja adios! Ostin suunnitellusti vielä Finisher -paidan muistoksi (tavallinen t-paita, 10€). Seuraavaksi huoltaja alkoi kysellä että mitä kelloni oikein näytti. Hetken jo huolestuin, mutta huoltaja totesi että meni kyllä alle 3:n bruttokin, joten ei hätää. Tsekkasin että Garminilla näkyi lukema 2.59.15, joka vastasi 2.59.12:sta joka myöhemmin selvisi, sillä laitoin kellon ehkä hieman ennen starttiviivaa käyntiin ja vastaavasti pysäytin vasta hetki molempien mattojen jälkeen maalissa. Kuinka sekaisin ihminen voikaan maratonin jälkeen olla. Loppupäätelmät Ennen maratonia olin luottavainen kolmosen alitukseen. Huippupäivänä ajattelin 2.56-2.58 ajan olevan realismia, mutta lähtökohtaisesti valitsin mieluummin ns. varman rajan alituksen kuin kanttaamisen ja epäonnistumisen. Ennätys parani 6min46s ja olen erittäin tyytyväinen tulokseen. Se oli kokonaisuutena päivänkuntoa vastaava tulos täysin. Maratonin stressaavuuden ja elämää osittain rajoittavien seikkojen vuoksi, erityisesti viimeisten viikkojen osalta, juoksen seuraavan kerran kuningasmatkan kun oikeasti haluan. Se voi olla jo ensi syksynä, kenties loka-marraskuulla tai sitten vasta ensi vuonna. Seuraava tavoite on IAAF:n 1. maailmanennätyksen (vuodelta 1908) 2.55.18,4 alittaminen ja pidän tavoitetta realistisena. Voi olla että samalla tulee 2.55:kin alitettua :). Avaintekijöinä tavoitetta kohti pidän parempia voimatasoja. Onnekseni liikuntafysiologiasta jo jotain oppineena tiedän, ettei se kuitenkaan tarkoita varsinaisesti mitään kehonrakennus- tai voimanostojaksoharrastamista. Toki isoja liikkeitä on tarkoitus tehdä jne. mutta ehkä ideasta voi saada kiinni enempää selittämättä. Paremmalla vk:lla voin taas juosta korkeammalla teholla myös maratonin mikä lisää vauhtia huomattavasti. Nyt juoksu oli helppoa pitkään sillä määrätreenit olivat nostaneet aerobista kapasiteettia niin paljon että juoksin käytännössä alavk:lla jotain 4.12 min/km vauhtia. Sykevyötä ei ollut, mutta tuntemukset kyllä erotan. Huomasin myös että on eri asia juosta Postintaivalta tms. loskassa nastakengillä kuin vedellä lyhyissä vermeissä maratonia Sevillassa lukuisten samantasoisten juoksijoiden seurassa. Kunnostani aion tietenkin pitää huolta jokatapauksessa juoksin maratonia tänä vuonna tai en, ja alimatkojen ennätyksiä on tarkoitus samalla parantaa uudelle tasolle. Seuraavaksi siis "päätavoitteista" 10k:n c-luokka (< 37 min) tähtäimessä. Hyvän nosteen tästä Sevillan maran onnistumisesta sain, joten kiva on aloittaa taas treenit vähitellen, mutta mitään kiirettä ei vielä juoksemaan ole. Mikäli luitte tänne asti, niin omaatte riittävästi päätä myös kestävyysjuoksuun, joten ei muuta kuin hyviä lenkkejä! Ps. rock-metallihenkisenä musiikki voisi olla erilaista tällä videolla, mutta kylmät väreet tuo Sevillan maran video silti saa aikaan. Ehkä siksi, että olin sunnuntaina tuolla itsekin taivaltamassa. Suosittelen Sevillan maratonia, vaikka hieman se viitseliäisyyttä vaatii, kun esim. suoria järkevän hintaisia lentoja ei pahemmin Sevillaan ole! https://www.youtube.com/watch?v=7s49jXUWRkE
  22. 23 points
    Olen ollut hyvin yksinkertainen ukki, mutta en ole enää! Sillä Helmareitten tuleva hyökkääjätähti putkahti tänään reilusti etuajassa maailmaan...
  23. 23 points
    Jatkossa asiattomasta käytöksestä, piilovittuilusta yms toiminnasta onni potkaisee ja joudut moderointijonoon. Kyseisessä ryhmässä olevien viestit eivät tule viestin kirjoittamisen jälkeen näkyviin. Viesti tulee näkyviin vasta kun olen sen lukenut ja hyväksynyt. Tavoitteena on lukaista viestit läpi arkisin kerran päivässä ja viikonloppuisin en ehkä lue viestejä ollenkaan. Jos moderointijonossa oleva viesti on mielestäni asiaton niin sitä ei julkaista tai sitten se julkaistaan muokattuna. Kyllä, se tekee keskusteluun osallistumisesta vaikeaa. En jaksa enää varoitella tai hellästi ohjeistaa asialliseen käytökseen. Kun löydät nimesi alla olevasta listasta niin tiedät olevasi moderointijonossa. En myöskään jaksa käydä keskustelua siitä mitä mieltä olet asiasta. Aloitetaan viikon pituisilla hyllytyksillä. Siitä sitten pidennetään kunnes viesti menee perille. Kuka haluaa olla ensimmäinen?
  24. 23 points
    Foorumilaiset maalissa. Kaikki tavoitteeseen. Onneksi olkoon! Ghatmando 2:56:34 Jalmari17 2:54:29 Jimmy 2:59:12
  25. 23 points
    Yhden kunnon yön ja kevyen perhetrekkailun jälkeen kisamenestys tuli purettua tarinaksi asti. Tuon vanhan Duron saitin layout on varsin retro (jostain vuoden 2004 paikkeilta). Sisältö lienee luettavissa, vaikkei olekaan nyt moderni responsiivinen sivupohja. Kuvat hiukan kärsivät ja 4k-näytöllä tekstiä saa aika lailla tihrustaa.
  26. 22 points
    Meni päivän tavoitteen osalta vähän tiukalle: 2.59.57 brutto. Seppo taisi kadota näkökentästä toisella kierroksella. Tuli kuitenkin uran toiseksi paras aika keväällä 2014 juostun enkan jälkeen.
  27. 22 points
    Viimein takaisin kotopuolessa ja on aikaa kirjoittaa jonkinlainen rapsa. Pahoittelut pituudesta. Mun kisa meni kokonaisuudessaan aika lailla kuten toivoin sen menevän, vaikka matkalle sattuikin joitain yllätyksiä. Varsinainen tavoitteeni oli siis yksinkertaisesti juosta toogassa alle kolme tuntia (selfie alla 😆). Koska olin poikkeuksellisen epävarma juoksukunnosta, päätin lähteä liikkeelle noin 2:55 loppuaikaan tähtäävää vauhtia. Tässä oli ideana/toiveena se, että tuo vauhti ei ehkä olisi liian kova ja mahdollistaisi samalla mahdollisen vessakäynnin tai johonkin muuhun yllätykseen reagoimisen. Ihan en onnistunut pysymään tässä suunnitelmassa, sillä ympärillä olleet nopeat juoksijat innoittivat ripeisiin askeliin. Eka puolisko vajaan minuutin suunniteltua nopeampaa. Tuo eka puolisko eteni kohtuullisen hyvin, mutta ei täysin ongelmitta. Syke oli korkea, mikä johtui osaksi lämpimästä asusta. Varsinkin peruukki ja tekoparta olivat kuumat. Samalla törmäsin ensimmäiseen ongelmaan, jota en ollut osannut ennakoida (liimasin peruukin ensimmäistä kertaa kasvoilleni): en voinut jäähdytellä itseäni kaatamalla kasvoille ja päähän vettä, sillä parran liima oli vesiliukoista... Juoksu sujui siis lämpimässä tunnelmassa. Puolivälissä fiilis oli kuitenkin hyvä ja päätin jatkaa kymmenisen kilometriä samaa vauhtia. Ehkä vähästä juoksumäärästä johtuen jonkinlainen väsyneisyys alkoi tuntua jaloissa. Tilannetta ei auttanut toinen asia, mitä en ollut tullut ajatelleeksi (mutta joka mun olisi kyllä pitänyt tajuta etukäteen): tooga ottaa pirun hyvin tuulta, ihan kuin purje, ja vastatuuleen oli raskas taivaltaa. Sivutuulessakin aloin heittelehtiä 😊 Aiemmat myötätuuliosuudet eivät olleet paljoa auttaneet (tai en ollut niitä huomannut), sillä silloin juoksin vielä sen verran isossa porukassa, että takana oli aina muita ottamassa tuulihyödyn. Kolmenkympin kohdalla tiesin, että tulen pääsemään tavoitteeseeni. Tuuli ei enää haitannut eikä oikein kuumuuskaan: varsinkin sateen alettua tooga oli märkä, eli viileä mutta myös painava. Merkillistä kuinka paljon vettä ohut kangas voikaan imeä itseensä. Tässä vaiheessa päätin alkaa hidastaa vauhtia, jotta energiat riittäisivät varmemmin maaliin saakka. Törmäsin näet viimeiseen yllätykseen: jouduin siirtymään urheilujuoman käyttäjäksi. Aiemmin Berliinissä olen kantanut geelejä juoksuvyössä. Nyt tuo ei ollut mahdollista (ei kuulu toogaan), joten olin vienyt omat pullot järjestäjille (laitoin itse oikeisiin laatikoihin) ja pullojen kyljessä oli geeli. Tuo toimi alussa hyvin, mutta lopussa pulloja ei enää pöydillä näkynyt. Näin niistä myöhemmin yhden maassa, joten ilmeisesti ne olivat kelvanneet jollekin toiselle juoksijalle. Ehkä eniten harmittaa tuossa pullojen etsintään kulunut aika. 37 kilsan kohdalla laskeskelin, että noin vitosen kilsavauhti riittää kolmen tunnin alitukseen ja päätin ryhtyä juoksemaan sitä vauhtia. Muutenhan ajalla ei ollut minulle väliä. Jalat eivät kuitenkaan enää totelleet käskyjä ja jatkoivat melkein totuttua vauhtia. Maaliin siis vajaassa kahdessa tunnissa ja 57 minuutissa. Siitä sitten heti Guinnessin ennätystenkirjan henkilöstön luokse kuvien ottoa ja asun viimeistä tarkistusta varten. Plakaatti tulee joskus myöhemmin kotiin. Näin parin päivän jälkeen juoksusta on jäänyt päällimmäiseksi mieleen se, miksi ennätyksen tavoittelua alun perin suunnittelin: saada hymy muiden kasvoille ja samalla tehtyä iloisen mielen juoksu. Tässä onnistuin omasta mielestäni parhaiten. Laskeskelin, että ennen lähtöä olin päätynyt noin kolmeenkymmeneen (yhteis)kuvaan. Ekan puoliskon aikana sain muista juoksijoista poikkeuksellisen paljon seuraa. Mikä parasta, mua ei ole koskaan osoitettu niin paljon sormella ja mulle ei ole naurettu niin paljon kuin sunnuntaina. Tai ehkä on, en ole siitä vain ollut aiemmin tietoinen 😂 Kannustus oli valtavaa ja eteni katsojissa parhaimmillaan mun juoksun tahtiin useamman kymmenen metrin ajan. Tästä juoksuvälivuodenkisasta jäi siis varsin hyvä muisto. Ensi vuonna juoksutavoitteet ovat sitten taas tavallisempia.
  28. 22 points
    Miksi vain 80-luvulle? Täällä elellään onnellisina paljon kauempana menneisyydessä... Aamunihan alkaa sunnuntaisin perinteisesti pistämällä hellaan valkean ja kahviveden noen mustaamaan pannuun hellalle kiehumaan. Sitten tapsuttelen virttyneessä puhkipiereskellyssä pyjamassani ja reinoissani pihan poikki postilaatikolle. Poimin sieltä uunituoreen aamuaviisin ja ravistelen lehden välistä samalla aikamerkin joka sinne on lehdenjakan toimesta laitettu. Näin tiedän että kello on kuusi ja stt:n uutiset alkavat. Palaan sisälle ja avaan Grundig-merkkisen putkiradion. Carl-Eric Creutz on juuri aloittanut. Vesi kiehuu pannussa, siirrän sen syrjään ja lisään viisi tasareunaista mitallista Kulta-Katriinan pannujauhatusta. Annan hautua hetken ja kaadan sakkanokan pois. Täytän kukkakuvioidun Arabia-merkkisen perintökupin höyryävällä kahvilla. Levittelen pirttipöydälle vielä painomusteelle tuoksuvan tuoreen Etelä-Saimaa-lehden. Kaivan pyjaman rintataskusta kakkulat nenän varteen. Kaadan yhä kuuman mustan kahvin kupista varovasti tassille jäähtymään. Otan mummovainaan sokerikosta palasokerin jonka asettelen huolellisesti kielellä alahampaiden (omien) taakse. Kohotan ja kallistan tassia ja rrrrrryyystän niin perrrrkeleeesti hyvää kaffetta. Samalla kun aloitan viikon hartaimman hetken; sunnuntaiaamun paperisen lehden lukemisen. Ei taida batistinin poika tietää mistä jää paitsi 😉
  29. 22 points
    On se maraton kovaa touhua. Kolmenkympin tienoille asti tuntui, että joku 2.56 on hyvin näpeissä, mutta sitten tippui kilometrivauhti 20 sekuntia ja saikin alkaa laskea sekunteja, että pääsenkö edes perusterveiden kerhoon. Tulin siihen tulokseen, että pakko sinne on nyt väännettävä, kun mahdollisuus on, ja lopulta muutamalla sekunnilla kolmosen oikealle puolelle!
  30. 22 points
    Tässä junassa istuessa ehtii hyvin kirjoitella tuoreimmat kisatuntemukset. Omana matkana maraton, jossa kului aikaa 5:14:43. Reitti oli kyllä brutaalissa kunnossa ja on ehdottomasti kovin kaikista Suomen isoimpien polkukisojen reiteistä. Kärjen vauhti on aivan käsittämätöntä. Tulevaan kisatunnelmaan pääsi mukavasti menomatkalla perjantaina, kun matkalla pohjoiseen lumi peitti maan jo Joensuun ja Kontiolahden rajalla. Nastakengät olisivat voineet olla ihan hyvä vaihtoehto kisakengiksi, jos olisivat mukana olleet. Muuten pukeutumisessa ei ollut mitään epäselvää, kun lämpötilaennusteiden mukaan varusteiksi valikoituivat pitkät sukat, shortsit, pitkä- ja lyhythihainen paita sekä ohuet juoksukäsineet ja -pipo. Kenkinä La Sportiva Helios SR:t, joiden mutapidossa ei muuten ole kehumista. Oma kuntopohjani kisaan oli melkoisen ohut, sillä juoksua tälle vuodelle on tullut vasta n. 1500 km. Yli 70 km juoksuviikkoja tänä vuonna ainoastaan kaksi kappaletta ja ainoa yli 10 km VK-suoritus on Jukolan viestin ankkuriosuus. Syyskuussa tuli sentään aerobista liikuntaa yli 50 h, joten peruskunto on kuitenkin jonkinlaisella tasolla. Oma kisataktiikkani oli lähteä juoksemaan rentoa vauhtia suunnilleen alakynnyksen tuntumassa, jota voisi pitää myös sopivana ultravauhtina. Hengästyttää saisi ainoastaan ylämäissä. Valitsin omaksi lähtöryhmäkseni toisen lähtöryhmän, joka oli tarkoitettu loppuaikaa 5-6 h tavoitteleville juoksijoille. Ensimmäinen lähtöryhmä oli tarkoitettu alle 5 h loppuaikaan tähtääville kisaajille. Hieman haaveilin 5 h alituksesta, mutta en halunnut ensimmäiseen starttiin, jossa oma vauhti olisi saattanut kiihtyä sopivassa peesissä suunniteltua kovemmaksi. Lähdön aikaan lämpötila oli 3-4 astetta plussan puolella, tiheä sumu peitti Kolin vaarat ja aurinko pilkisteli välillä sumupilven raoista. Tuuli oli yllättävän kova, mutta sillä ei ole reitillä mitään merkitystä, kun se kulkee pääosin metsän siimeksessä. Suurin osa edellisenä päivänä sataneesta lumesta oli sulanut yön aikana ja polut olivat melkoisen kosteassa ja pehmeässä kunnossa. Startissa menin eturiviin ja taisin lähteä lähtösuoralle kakkosena. Parinsadan metrin jälkeen otin ykköspaikan ja kukaan kakkosryhmäläinen ei tullut sen jälkeen ohi koko kisan aikana. Vauhti oli maltillinen ja pidin tuntuman helppona heti startista lähtien. Suuri osa ykkösryhmäläisistä oli arvioinut oman kuntonsa optimistisesti tai eivät vain välittäneet jaosta tavoiteaikojen mukaan, sillä ensimmäisiä ykkösryhmäläisiä alkoi tulla selkä edellä vastaan jo muutaman kilometrin jälkeen. Keskeyttämään joutunut Nordmanin Eetu nousi juuri raatotaksin kyytiin, kun ohitin hänet 6 km juoksun jälkeen. Ekalla kympillä ohitin varmaan ainakin parikymmentä ykkösryhmäläistä. Oma juoksu kulki rennosti ilman mitään ongelmia. Loivat ylämäet kevyttä hölkkää ja jyrkimmät kävellen. Alamäissä niin kovaa kuin rennosti pystyi ja uskallus riitti. Polut olivat todella mutaisia ja kivet liukkaita, mutta tekninen alusta ei tuottanut varsinaista ongelmaa eli säännölliset Nuuksion lenkit olivat tuottaneet jotain tulosta. Skarppina joutui kyllä olemaan koko ajan ja yllättävästi en kaatunut kertaakaan kisan aikana. No kerran astuin yhden pitkoksen vieressä olleeseen lätäkköön, jossa pohja olikin niin syvällä, että jouduin ottamaan pitkokset käsillä vastaan. Ennen Kiviniemeä ohitin myös perusmatkalla olleet seurakaverit Lauran, Jennin ja Elwoodin. Oma juoksu edelleen todella mukavantuntuista. Koko ajan sai pitää juuri itselle sopivaa vauhtia, kun varsinaisia kilpakumppaneita ei ollut matkan varrella. Yritin tsempata kaikkia ohittamiani juoksijoita ja muutama sana tuli vaihdettua useamman kisaajan kanssa. Vähän ennen Kiviniemeä ohitin yhden nuoren miehen, jonka kanssa taivalsimme myöhemmin yhdessä välin 20-30 km. Kiviniemen huollossa vähän vettä toiseen juomapulloon. Nestettä ei paljoa kulunut kisan aikana, olisiko korkeintaan 1,5 litraa mennyt. Geelejä otin puolen tunnin välein. Kaksi kertaa venytin välin kolmeen varttiin, kun kyljessä tuntui pientä nipistelyä. Kiviniemen jälkeen aikaisemmmin ohittamani nuori mies tuli peesiini ja ainoan kerran kisan aikana matkasin yhdessä samanvauhtisen juoksijan kanssa. Jossain kahdenkympin kohdilla ohitin ylämäessä perusmatkalla olleen kaksikon Juvala-Lahtela. Markuksen kanssa vaihdoin muutaman sanan. 21 km jälkeen ohitseni tuli 65 km matkalla kisannut kolmikko Simpanen-Rannankari-Mikkola. Pakko mainita, että edellisellä Nuuksio Classicillani voitin niukasti kaksikon Rannankari-Mikkola. Hienosti on heillä ollut kuntokäyrä nouseva sen jälkeen. Ultrakolmikko eteni lähes itselle sopivaa, mutta ehkä pienen napsun liian reipasta vauhtia. Pian tuli vastaan vmaksin rouva, jonka kanssa myös nopea kuulumisten vaihto. Peesissä seuranneen kaverin kanssa myös jutustelua eli vauhti ei ollut itselle ainakaan liian kovaa. Hieman kyllä harmitti, jos tässä joutuisi vielä kisaamaan nuoren miehen kanssa ja poistumaan mukavuusalueelta. Ryläys tuli ja Ryläys meni. Onhan siellä vähän hankalia polkuja sekä jyrkkiä mäkiä, mutta ei nuo mitenkään dramaattiselta tuntuneet. Ryläyksen jälkeen alamäessä pistin silmään sellaisen rallatteluvaihteen, että peesikaveri hävisi näkyvistä ja näin hänet seuraavan kerran vasta maalissa. Oli kuulemma juossut seinään siinä kolmenkympin kohdilla. Omat jalat edelleen todella hyvät ja Ryläyksen jälkeen tiellä jälleen ohitukset parista ykkösryhmäläisestä. Toisessa huollossa en täyttänyt pulloja, mutta join mukillisen urheilujuomaa. Ehkä jossain 35 km kohdilla alkoi tuntua, että etureisien päivätyö on tullut pian tehtyä ja 37 km jälkeen kaikkien alamäkien juokseminen teki todella kipeää. Ylämäissä ei mitään ongelmaa. Yhdessä nousussa tsemppasin kaveria, joka istui polun vieressä ja vastasi venäjäksi. Nousun jälkeen todella pitkä lasku, jossa suoraa ja helppoa polkua, mutta oma vauhti jossain kutosen ja seiskan välillä. Ennen neljääkymppiä ohitseni tuli ensimmäisen kerran maratoonareita, jotka olivat tosin jo kerran ohittamiani kavereita. Olisiko heitä ollut 4-5 miestä. Ohitseni tuli myös aikaisemmin istuen voimia keräillyt venäläinen kaveri. Alamäkien juokseminen oli nyt itsellä niin surkeaa, että en pystynyt vastaamaan niissä ollenkaan muiden juoksijoiden vauhtiin. Matkaa maaliin oli onneksi vähän. Toista se olisi jollain 130 km kisaajalla kisan puolivälissä. Ohitse menneet suomalaiset hävisivät näkyvistä, mutta näköyhteys venäläiseen pysyi koko ajan. Laskussa Kolin Alamajalle venäläinen venytti eroa itseeni. Alamajalla oli selvää, että 5 h alitusta ei tänään tulisi, mutta mitäpä siitä. Loppunousuun lähti hölkäten retkisarjalainen mies, joka oli ilmeisesti säästellyt hyvin voimiaan. Itse lähdin matkaan kävellen, mutta vaihdoin kevyeen hölkkään loivemmilla ja tasaisilla osuuksilla. Venäläisen selkä alkoi lähestyä. Loppunousun puolen välin jälkeen venäläinen jäi taas keräilemään voimia reitin varteen. Myös maalia kohti kiiruhtaneen retkisarjalaisen selkä läheni ja ohitin hänet lopulta vain vähän ennen maalia. Viimeiselle sadalle metrille vaihdoin kävelyn hölkkään ja ylitin maaliviivan juosten. Olin kyllä iloinen maaliinpääsystä. Hieman erilaisempi kilpailu kuin yleensä, jossa varsinainen kilpailu oli vähissä. Koko kuluneen vuoden kiukutellut takareisi ei oireillut millään tavoin, josta olen myös erittäin iloinen.
  31. 22 points
    Tsekatkaa Utsjoen sää. Voi vehnä kun taas taisteltiin hypotermiaa vastaan tunturissa. Olin niin jäässä että en saanut takkia päälle viiteen minuuttiin ja tulin viimeisen kympin repun lukot ja soljet auki kun sormet eivät enää toimineet. YPH2016 toisinto. Taas käytiin ihan koko tunneskaala läpi. Voimia matkalla vielä oleville. Itse makaan jo vällyjen sisällä sängyssä. Kiitos myös tänne kannustuksesta! Vasemmassa jalassa oli kovia särkyjä viimeiset 70km ja jouduin ottamaan lääkettä että pääsen maaliin. Muuten olisi ollut täydellinen suoritus. Ei kyllä ollut helppoa muillakaan kärkinelikköä lukuunottamatta. Makez ja Eelis vetivät jäätävästi. Luulin että M voitti mutta olin ilmeisesti väärässä. Eeliksen eka yli satanen. Mukava mies.
  32. 22 points
    Rotterdamin maraton 9.4.2017 Kirjataanpa tämäkin tarina tänne vaikka kyse ei olekaan ultrajuoksusta vaan pikemminkin halusta parantaa myös tämän lajin omaa ennätystä ultraharjoittelun ohessa. Netti on muutenkin moderni muisteloiden tyyssija. Paikaksi 2017 maratonille siis päätyi Rotterdam pääasiassa sen takia että juoksu oli huhtikuussa ennen 2017 UTTF kisoja, eikä niiden välissä olisi mitään asiaa tällaiselle vedolle, ja se että vuoden 2016 Rotterdamin kaupunki ja maraton osoittautuivat hyvin positiivisiksi yllätyksiksi. Kotiintuomisina olivat 2016 PB, ensimmäinen 3.30 alitus, ja makea terassikauden avaus kiertäen kaupunkin kuppiloita mukavassa auringonpaisteessa juoksun jälkeen...memorable hangover. Omat juoksut vuoden 2016 Rotterdamin ja tämän tapahtuman välissä lähentelivät jo neljää tuhatta kilometriä joten kestävyydessä ei ainakaan pitänyt olla puutteita. Paino oli laskenut vuodessa noin 3kg vaikka voisihan sitä vieläkin kevyempi olla. Pieniin kipuihin (oikea polvi ja vasemman lantionpuolen säteilevät kivut) oli jo tottunut ja ne pysyivät lihashuollolla melko hyvin kurissa joten voi sanoa että kolmas käytännössä vammaton juoksuvuosi oli jo hyvällä mallilla. Pystyin myös lähtemään starttiin erittäin levollisin mielin, koska kauden päätavoitteet olivat vielä kaukana edessä ja toisaalta varmuus PBn saavuttamisen suhteen oli selvä – kysymys oli enemmän siitä kuinka vähän tai paljon minuutteja tällä matkalla PBstä lähtisi...mutta Maraton on aina tapahtuma jossa voi tapahtua mitä tahansa. Talvikuukausina myös pari juoksututtua innostuivat ajatuksesta ja meitä oli ”tosijuoksijoiden” lisäksi lähdössä neljä kuntoilijaa kimppareissuun, mutta valitettavasti Steadyrunnerin kausi taukoitui ikävään telakkaan (toipumisia!). Jo ennen itse matkaa Whatsup- ryhmämme kävi kuumana suunnittelusta ja psykkaamisesta ja niin ZeroDiesel, Sverre ja Kiljander päätyivät kisakaupunkiin lauantaina noin vuorokausi ennen starttia. Lauantaina kruisailtiin hieman kaupungissa, puhuttiin huonoja juttuja ja tietysti syötiin pastaa niin lounaaksin kuin illalliseksikin. Heput kävivät jossain ”kiehtovassa” merimuseossa esi-isiänsä etsimässä ja itse otin päiväunet. Maratonin startti oli viileän aamun jälkeen täydellisessä säässä (ennuste oli mennyt jo niin lämpimäksi että hieman epäilytty tulisiko päivästä kuuma, ja tulihan siitä) sunnuntaina klo 10 ja lähdimme ZeroDieselin kanssa suunnitellusti kimpassa liikkeelle ajatuksena että ZD vetää ekan 5km ja minä seuraavan @4.50 ja itse lähtisin pikku hilkaa kiristämään tahtia 3.20 aikatavoitteen saavuttamiseksi. Nähdäkseni olimme hyvin samassa maratonkunnossa vaikka kaveri yrittikin tätä väistellä ennen kisaa J. Alkuruuhkassa oli paljon ihan väärän karsinan juoksijoita ja jäin ZDsta pahimmillaan parin kymmenen metrin päähän. Sverre lähti kakkoskarsinasta meidän perässämme. Jalassa oli Adidas Adizerot ja mukana 6kpl geelejä jotka nappailin hieman etupainotteisesti kokeeksi tällä kertaa (7.5km, 15km, 21km, 25km, 30km, 33km). Pikku hiljaa hivuttauduin ZDn kantaan ja 5km kohdalla hän totesi vauhdin olleen täsmälleen @4.50. Siirryin vetämään ja n 7km kohdalla sanoin että alan nyt kiristämään vauhtia maltillisesti. Toinen ja kolmas vitonen menivät reippaammin mutta huomasin olevani n. 40 sekuntia tavoiteaikataulua jäljessä. 15kmsta eteenpäin laitoin varovasti vielä vaihdetta sisään mutta puolimaratonin kohdalla tilanne ei olut korjaantunut lainkaan vaan ero 3.20 tavoitteseen säilyi siellä 40s kieppeillä. Jäljessä oltiin alusta lähtien. Vaikka juoksu tuntui ihan hyvältä niin kovempaa en kuitenkaan uskaltanut mennä kun suoraan naamaan paistava aurinko ja lämpö alkoivat jo lievästi ahdistaa ja sykkeet olivat 170 kieppeillä. Keli oli fantastinen mutta ehkä liian lämmin optimisuoritukseen. Lähdin kuitenkin vielä yhteen ”hyökkäykseen” ja se jäi kyllä ihan piippuun vain havaitakseni että 25km kohdalla alkoi olla ensimmäisiä hankaluuden tuntemuksia jotka pahenivat Erasmus-sillan toisen ylityksen ylämäessä päätyen tilanteeseen josta alkoi puolustustaistelu. Bonkkaus-fiilikset pahenivat jo kolmessa kympissä ja siitä eteenpäin päivän tavoite muuttui PBn varmistamiseksi. Kellossa alkoi pikkuhiljaa näkyä @5.00 ja 35km eteenpäin @5.10-5.20 nopeuksia joten homma oli paketoitu klassiseksi maratonin selviytymistaisteluksi. Kannustus on Rotterdamissa aivan todella hienoa. Numerolapussa on myös nimi ja hienoa oli kuulla paljon myös tällaista henkilökohtaista kannustusta ja tästä sai voimaa ihan loppuun asti. Jos ei ollut itsellä helppoa niin ei ollut kyllä kymmenillä tai sadoilla muillakaan. Paljon oli kävelijöitä viimeisellä kympillä kolme ihan hoivattavaa potilasta reitin varrella. Yksi tilanne näytti hyvinkin vakavalta. Yksi juoksija parikymmentä metriä edelleäni pysähtyi kuin seinään muutama kilometri ennen maalia ja jäi seisomaan tolpilleen kuin jähmettyneenä. Taputtelin ohimennessäni hartioillle ja kannustin jatkamaan. Oli kuuma. Vettä oli vaikea saada alas viimeisellä juomapisteellä vaikka nestehukan oireita oli pienten vilunväristysten kautta ollut kehossa. Viimeisillä kilometreillä laskeskelin että 3.25 on alitettavissa ja mitoitin effortit sen mukaan. Viimeisen kilometrin juoksin niin lujaa kuin pääsin ja kellossa kävi @4.15 ainakin hetkellisesti maalisuoralla. Loppuaika 3.24.31 jätti parantamisen varaa jatkoonkin. Toinen puolikas oli jonkun 3-4min hitaampi kuin ensimmäinen. Uskoin olevani hyvänä päivänä 3.20 kunnossa mutta koska olosuhteita ei saa moittia niin todetaan toinen hyväksytyistä selityksistä: paska kunto. Rotterdamissa juostiin todella kovia suomalaisia tuloksia (onnittelut!) ja näitä tyyppejä oli mukava tavata jatkoilla. Viime vuoden tapaan terassikierros tapahtui lähes helteisessä säässä ja aurinko paistoi lämpimästi. Ulkona pääsimme syömäänkin mikä oli harvinaista herkkua huhtikuussa. Kiitoksia mahtavasta matkaseurasta ZDlle (PB!) ja Sverrelle (SB!) sekä muille suomalaisille joita tavattiin. Memorable hangover saavutettiin tänäkin vuonna PBn lisäksi.
  33. 21 points
    Naisten voittaja tuli just terassin ohitse (anteeksi offtopic)
  34. 21 points
    E24 on täysin omalainen juoksuelämys. Vasta osallistumalla tietää, miten kova tulos on 240km. Joskus 15v sitten oli tavoite alittaa 3h maratonilla, ja sen jälkeen on aika mennyt lähinnä muiden kestävyyslajien harrasteluun. Viime vuonna jalkakilsat (juoksu, roga/suunnistus) olivat jotain 2200-2500km. Siihen nähden oma tulos nyt eli 203km oli onnistuminen, vaikka pyörää ja muita treenitunteja onkin jonkin verran. Voi olla, että saman tuloksen olisi saanut helpommalla tasaisemmalla menolla - mutta ei ollut tyylipisteitä erikseen jaossa. Taktiikka oli juosta ja kävellä vuorotellen, ja kävelymatkojen piti pidentyä tasaisesti. Vauhdin arvelin olevan alussa 10km/h ja hiipuvan siitä kävelyn tasolle 6km/h. Tällä logiikalla Excel antoi mahdollisen tuloksen 191km sis. reilun tunnin erilaisiin huoltokatkoihin ml. kenkien vaihdot (kierrätin kahta paria, jottei kävisi jaloille liian monotooniseksi). Startti oli naiivi 'all-in' eli aloittaa vauhdilla, typistää laskemiani huoltotaukoja ja päästä 12h ajassa reilusti yli puolen välin, ettei jäljellä oleva matka 200km:iin tunnu mahdottomalta. Laskin n 150km kohdilla 7km/h vauhdin riittävän (enkä muuta miettinyt).
  35. 21 points
    Kausi löytiin Vantaalla pakettiin ja olisi tilinpäätöksen aika. Kuten yleensäkkin niin kaudesta jäi monijakoiset tunnelmat. Osalla meni väliin hyvin ja tuli hyvää kehitystä, osalla hajoili paikat, tai kehitys ei ollut niin ilmiselvää. Kannisen kausi alkoi HSMllä ja siellä leipoi ennätyslukemikseen 2.53 ja katsottiin että Vantaalla sitten kovempaa. Pikkukisoissa käytiin ja ihan hyvää tekemistä oli mm Puumalan sillalla tapahtuneen kirikamppailun PAta vastaan aika painanee legendaarisien urheilumuistojen kehyksiin. Tässä on kuva siitä kun PA pyytää vitosta merkiksi loppukirin aloittamisesta. Kannisen pääkisa oli taputeltu jotain 5 viikkoa ennen Vantaan maratonia, kun Haglundin kantapää/syndrooma rupesi jäytämään akillesjännettä sekä kantapäätä yleensäkkin. Harmillista sillä mies oli hyvässä nousukunnossa ja Turussa keskeneräisenä paukautti ennätyksen puolikkaalla, niin olisin kyllä odottanut hyvää tulosta myös Vantaalta. PAn alkukauden tekemistä vaivasi itäsuomalaiselle ruholle ominainen suojasilava, mikä esti pahimmat ylilyönnit vauhtihurjastelun nimissä. Kuitenkin tämä oli sinäsä oikein hyvä minun kannaltani, sillä sain sopivasti oikean tasoista (paskakuntoista) treeniseuraa omiin treeneihin. PA löntysteli Joutsenossa 2.42 joka oli kyllä selkeää alisuorittamista suorituskykyyn nähden. Tähän syynä oli pikkuinen kenkä episodi, mutta en jaksa enempää kirjoitella, koska se menee jo selittelyn puolelle. Vantaata silmällä pitäen PAlla meni kisa jo noin viikkoa ennen H-hetkeä VITURALLEEN, kun viimeisessä oikeasti kovassa treenissä leipoi takareiden kiinni. Enpä nyt usko että mitään suurempaa repeytymää ole, mutta sellainen kuitenkin joka esti totaalisesti täysivauhtisen juoksun. Tämä sieppasi meikää myös syvältä, sillä enhän nykyisin näköjään osaa treenata kovia treenejä yksin, saati mennä kisoissa viivallekaan. Onneksi PA lupautui Vantaalle pitämään mua kädestä kiinni kisan tiimellyksessä. Muutenkin PA oli helkkarin hyvässä iskussa, ja suorituskykykäyrä oli niin hyvässä noususuhdanteessa, että vaikka koko kesänä yhtään kovaa treeniä en antanut PAn ”voittaa”, niin enpä olisi yhtään pitänyt ihmeenä vaikka suorituskyvyn leikkaamispiste olisi sattunut Vantaalle ja PA olisi ollut maalissa ennen minua. Ainakin laskin mielessäni, että loppusuoralle oltaisiin kaarrettu samaan aikaan, ja näin reilusti sekä rehellisesti loppukirikamppailulla oltaisiin ratkaistu paremmuus. Soilin kausi kaikkiaan minun näkökannasta haastava, kun vielä opettelimme toimintatapoja ja mielestäni hieman keskeneräisellä peruskuntotreenillä mentiin kesään. Kisoissa käytiin ja suht Ok tulosta, ei super hyvää mutta ei huonokaan pruukasi tulemaan. Kuitenkin ennätykset Turussa puolikkaalla ja Joutsenossa maratonilla kertoo, että jotain tehtiin oikein. Potenttiaalia huomattavasti vielä parempaan on, mutta kunhan vain löytyy se jippo millä saamme sen valjastettua käyttöön. Omaa tekemistä varjosti helmikuussa leikattu jalka ja maalis-huhtikuussa sairastettu keuhkoklamydia. Tuntui hurjalle treenata alkuun kun 5km@5.30 lenkillä piti väliin pysähtyä huilamaan, tai vähän paremmassa kunnossa PAn kanssa vedettiin hänelle kevyttä 16@4.26 ja meikän takia piti kahdesti pysähtyä yrjölle, koska niin sinkeällä olin. Askel kerrallaan kuitenkin kunto nousi, ja aika monesti tunsin olevani tiukilla. Kisoja kävin kovina treeneinä ja osassa kuntoon nähden kulki ihan Ok ja osassa vähän heikommin. Joutsenossa maratonilla oli sen vertaa terveysongelmia lantio/alaselkä/pakara/takareisi osastolla, että Vantaalla ei oikein muita tavoitteita ollut kuin saada juosta rennosti ilman ongelmia, ja voittaa koko PASKA. Vantaalla sitten lantio antoi edelleen tsikunaa koko oikean puolen takaketjuun, eikä juoksussa ihan parasta rentoutta ollut. Yritin vetää siinä rajalla, että pakaralihakset eivät leipoisi täysin jönkkiin ja melkein siinä onnistuinkin. Eka puolikas 1.15.54 eli melko lähelle samaa vauhtia Turun puolikkaan ajan kanssa. Ei ihan hirveästi hengästyttänyt, mutta oikea jalka alkoi olla sen makuinen, että ei sitä kiinnostanut juoksentelu pätkän vertaa. Itselläkin oli samat fiilikset, mutta yritin säästellä minkä pystyin ja linkkasin maaliin kera epätodellisen huonosti hermottavien pakaralihaksien. Maalissa 2.35.42. Niko piti koko kauden ylimenoa ja flunssaa jonka sai 2017 Vantaan maratonilta. Sepista voisin kirjoittaa vaikka mitä positiivista ja paljon negatiivista, mutta olisiko se sitten reilua? Ei varmaan. (Vaikka ei minun tarvitse edes olla reilu) Sen verran voin sanoa, että länkyttäköön puolestani. Tulevasta sen verran, että tänne en enää päivitä mitään tämän jälkeen. Näytin, että normaalit ihmiset voivat olla sankariainesta, jos ne vain itse niin haluavat ja kasetti kestää. Onnistumisia tuli mielestäni hyvin sillä mm Niko veti jollain 30bmillä maratonia 3.46->3.00, Kanninen 3.10->2.53 ja tietenkin PA 2.41 (ja tulee vetämään alle 2.30 että helinä käy), hiihdossa otettu SM mitskuja vinopino jne.
  36. 21 points
    Viime hetken arpomisen jälkeen lähdin kuitenkin juoksemaan. Eilen illalla piti vielä käydä kokeilemassa muutaman kilometrin reipasvauhtinen juoksu, halusin katsoa kulkeeko happi viikon flunssailun jälkeen kun alkaa puuskututtaa. Vaikutti kulkevan riittävästi, joten aamulla sitten Vantaata kohti. Vähän erikoinen lähtökohta kyllä kun vasta viime hetkellä päättää juosta. Kisa lähti mukavasti liikkeelle, lähdin varovasti sykkeen perusteella matkaan. Pikku hiljaa vauhti vähän kiristyi, ja kun tuntui kulkevan rennosti niin sykekin pikkuisen kipusi muutaman pykälän ylöspäin. Jossain kolmannen kierroksen loppupuolella alkoi jaloissa tuntumaan raskaalta, mikä lienee näissä hommissa normaalia. Viimeinen kierros oli kuitenkin malkoisen raskas ja jalat melko loppu. Onneksi ei tarvinnut pistää kävelyksi. Lopun kilometrit olivat vajaat minuutin hitaampia kuin kierroksilla 1-3. Loppuaika 3.26, mikä oli olosuhteisiin nähden ihan OK. Ennakolta ajattelin, että jonnekin 3.15 (ennätys) ja 3.30 väliin voisi mennä tänään, ja kolme kierrosta olin 3:20 vauhdissa. Luultavasti flunssa ei ainakaan hirveästi vaikuttanut, vaikka ennen kisaa pelkäsinkin, että irtoaa niin paljon limaa, että reitistä tulee liukas. Enemmän lopulta taisi vaikuttaa se, että syyskuussa oli vähän turhan paljon työmatkailua ja turhan vähän juoksukilometrejä. Viimeistelykään ei ollut ihan optimaalinen, tai oikeastaan mitään viimeistelyä ei ollut. Nyt onkin taas puolisen vuotta aikaa haaveilla siitä, kuinka kovaa ensi vuonna menee kun koko vuoden panostaa juoksun avainharjoituksiin ja muutenkin saa kilometrejä paremmin kasaan kuin tänä vuonna. Vuoden kuluttua sitten luultavasti taas todetaan, että vähän enemmän olisi voinut juosta. Vantaalla tuntuu kyllä järjestelyt toimivan joka suhteessa todella hyvin. Juoksun jälkeen vielä tarjoilla oikeaa (ei pika-) kahvia ja pullaa normaali huollon lisäksi. Nopea reitti eikä helteen vaaraa. Suosikkimaratonini.
  37. 21 points
    Juu kun Lappeenrannasta jatketaan itään päädytään vielä syvemmälle hevonperseeseen paikkaan nimeltä Joutseno. Täällä periferian ytimessä on Kullervon maratonia kuitenkin järjestetty jo 37 vuonna. Ja joskus joku juoksijakin eksynyt joukkoon. Sitkeästi ja sitoutuneella talkoohengellä Kullervon lukuisat vapaaehtoiset siellä nytkin ihan kunnialla tehtävistään suoriutuivat. Esimerkkinä ja primus motorina Lehtosen Jaska joka ehtiäkseen kilpailujen sihteerin tehtäviä hoitamaan kipaisi oman juoksu-urakkansa aamuyöstä M70-sarjassa. Toinen vastuuhenkilö tietenkin Kullervon jokapaikan höylä eli puh.johtaja Hannu Myllärinen. Tässä Alisan maaliintulovideolla Hanski muilta kiireiltään kipaisee loppusuoralla kukkapuskan mestarin kouraan kevyesti kumisaappaissaan. Kyllä maalla on mukavaa, vaikkei meistä kukaan tiedä. Tai ehkä juuri siksi 🙂
  38. 21 points
    Kiitos kannustuksesta, seurannasta ja onnitteluista! Joku oli nähtävästi matlockannut nimenkin aikaisempien tulosten perusteella. Kisaraporttia: Keli oli juoksuun oikein sopiva. Lähdössä taisi asteita olla 5-6 ja maalissa ehkä 1-2 enemmän. Tuuli oli lähdössä heikkoa, mutta yltyi kohtalaiseksi ja puhalsi kyllä välillä kunnolla vastaankin. Reitti oli nopea, mutta ei niin nopea kuin kommenttien perusteella olin odottanut. Se sisälsi kuitenkin muutaman lyhyen mäen, hieman hiekkatietä ja yhden 360 asteen käännöksen. Nuo siis toki jokaisella kierroksella. Tavoitteita juoksuun oli tasan kaksi. SM-raja 2:51:00 rikki ja mahdollisimman hyvä sijoitus (ehkä jopa voitto). Taktiikkana oli lähteä kärjen mukaan, jos vauhti kilometriä kohden on maksimissaan 3:55 (Garminin mukaan), muuten 4:00 vauhtia. Lähdin muutaman juoksijan kakkosryhmään, joka juoksi ensimmäiset kilometrit hieman alle neljän minuutin. Kärjessä yksinäinen juoksija veti hieman alle 3:55 ja tuohon en uskaltanut ensin lähteä. Omassa ryhmässäni tahti kuitenkin hidastui hyvin nopeasti, ja päätin ottaa riskin ja tavoitella kärkeä. Voittoahan tässä kuitenkin haettiin. Eroa oli kärkeen ehkä 20 sekuntia. Sain tuon eron jo viiteen sekuntiin kympin kohdalla, mutta yhden kahden kilometrin välin tulin tahtia 3:47 eli liian kovaa. Päätin pudottaa vauhdin 4:00 tahtiin, mutta kohta kärjestä kurvattiinkin maailman nopeimmalle puskapaskalle ja ero oli taas viisi sekuntia. Juoksin kilometrejä hieman alle neljän minuutin ja eroa alkoi taas kertyä. Kuitenkin juuri ennen puoliväliä kärkijuoksijan vatsa toimi taas. Suoritus oli tällä kertaa hieman hitaampi ja siirryin kärkeen. Kärjessä sain kärkipyöräilijältä tietoa, että ero kasvaa. Kilsavauhti pysyi alle neljän minuutin aina kolmeenkymppiin asti. Silloin aloin laskemaan ”nyt voi vetää vaikka 4:20 keskarilla alle rajan ja voittokin tulee”. Koska matka alkoi kuitenkin painaa ja motivaatiota ei ollut tavoitella kovempia aikoja, päätin antaa hieman periksi ja varmistella juoksun maaliin. Mitään romahdusta ei tapahtunut, vaan kilsavauhdit putosivat lähes tasan yhden sekunnin per kilometri ja viimeinen kahden kilometrin pätkä tultiin vauhtia 4:13. Oli kyllä hienoa juosta alle rajan (ja alle 2:50) sekä voittaa ensimmäinen maraton. Täällä todettiin, että alkuvauhtini oli ehkä liian kova. Väliajat eivät kuitenkaan ole tarkkoja, sillä väliaikapiste oli sijoitettu hieman ennen täyttä kierrosta. Todellinen puolikkaan aika oli 1:23:00 (Garmin + virhemarginaali) ja toinen puolikas siis 1:26:10. Väitän, että tuo toinen puolikas olisi mennyt 1:24:30, jos SM-raja olisi ollut 2:47:30. Tai ainakin hyvin lähelle olisi menty. No, ehkä 1:24:00 olisi ollut parempi alkuvauhti ajan optimoimiseksi, mutta tänään juoksin myös sijoituksesta. Nyt on kyllä tyytyväinen, mutta ei huikea fiilis. Tänään oli lähes täydellinen päivä, mutta ei tässä vielä nähty koko potentiaalia. Sellainen tuntuma on, että tänä kesänä menee vielä 2:45:00 – ehkä jopa lähelle 2:40:00.
  39. 20 points
    En tiedä mitä tapahtui, mutta mielessä kävi niinkin ihmeellinen ajatus kuin juoksuharrastuksen (uudelleen) aloittaminen. Päähänpisto on toivottavasti ohimenevä, mutta ihan teoreettisessakin mielessä on kiinnostavaa miten tässä pitäisi aloitella. Viimeisen kerran olen ollut jossain kunnossa reilu 5 vuotta sitten, jolloin juoksin kympin vuoden 2013 Twilight Runissa 36.36. Varsinaisen treenaamisen olin lopettanut noin vuosi aikaisemmin, joten jossain määrin vanhoilla pohjilla mentiin. Sen jälkeen liikunta ollut satunnaista, koko ajan vähenevää ja juhlinta säännöllistä. Viime vuonna taisi tulla alle 400km juoksua. Kymppi kulkisi nyt ehkä noin 50min. Nyt ei ole enää vanhoja kuntopohjia. Sen huomaa siitä, että vaikka intoutuisi juoksemaan pari lenkkiä, niin juoksuvauhdit eivät juurikaan lähde nousuun. Kevyen vauhti liikkuu jossain 6:00/km ja sykkeiden perusteella sekin on liian kovaa. Maksimisyke on tullut roppakaupalla alas. Painoa on tullut tuohon 2013 verrattuna lisää noin 15 kiloa, josta reilut kymmenen viimeisen kahden kuukauden aikana. Voimatasot ja lihaskunto ovat myös aika pohjalukemissa. Onko jollain onnistunutta kokemusta tällaisesta comebackista pitkän tauon jälkeen? Enkä tarkoita mitään pitkää telakkaa tai edes välivuotta, vaan tällaista vuosien taukoa, jossa vähän niin kuin aloitetaan uudestaan. Kannattaako treeneissä lähteä ihan pohjilta kuten aloittelija vai olisiko kuitenkin joku oikopolku? Eikä tässä mistään ennätyksistä haaveilla, mutta 40min kymppi nyt pitäisi ainakin aluksi saavuttaa.
  40. 20 points
    Olikohan vuosi -12 tai -13. Seisoin muiden Pirkan hiihtäjien kanssa starttilipun alla klo 7. Olin ollut viikon yh:na lasten kanssa reissussa. Mahatauti oli ollut kaikissa 5 lapsessa, ja omassa vatsassa oli kiertänyt. Ehkä olin nukkunut muutaman tunnin.... Sotilaspastori piti aamuhartautta ennen tykin laukausta. "Kukin teistä on tullut tänne omista lähtökohdistaan"... Kyllä. Omista lähtökohdistaan. Tippa tuli linssiin. 🙂 Tuon jälkeen olen aina muistanut, että kukin harrastaa ja osallistuu kilpailuihin "omista lähtökohdistaan"! Vähänkö helpottaa. Ei tarvi vertailla! Minusta jokainen on onnittelut ja tsempit ansainnut. Ajalla ei ole väliä. On päässyt ehkä parhaaseensa omista lähtökohdistaan, vaikka aikaa menisi maratoonilla yli 5 tuntia.
  41. 19 points
    Tänään tuli kyllä noutaja. Vikalla kierroksella teboilin kulmilla tuli mieleen, että mitä jos jättäisi leikin kesken. No ajattelin etten viitsi keskeyttää. Hölkkäillä maaliin mikä sekin tuntui vaikealta. Ehkä olisi voinut ekoilla kierroksilla ottaa pari napsua rauhallisemmin. Sykkeet oli kyllä ekalla 10km aikana samaa tasoa kuin tukholman puolikkaalla vaikka vauhti oli nyt paljon rauhallisempi kuin puolikkaalla. Tokalla kierroksella sykkeet selvästi laskivat. Jalat eivät vaan totelleet ja nesteet meinasi nousta ylös mitä ei ole aikaisemmin tapahtunut. Lopputuloksena oli kuitenkin toka paras mara aika, sekä puolimatka taisi olla toka paras puolimara. Yhdellä juottopisteellä tuli kyllä aikamoinen kolari. Yritin väistää mieshenkilöä joka leikkasi eteen ottamaan vettä, taisi osua kaverin käteen kun keskittyminen meni siihen en huomannut eteen ilmestynyttä naishenkilö ja juoksin suoraan päin. Pahoittelut tästä toivottavasti ei sattunut. Jotenkin tulee mieleen että jäiköhän paras isku tukholman puolikkaalle 1.23.22 vai eikö tänään vain ollut tähdet kohdillaan. Loppuaika 3.12.xx. No nyt ei muuta kuin kohti uutta kautta kun ensi lepäillään pari viikkoa.
  42. 19 points
    Minusta tällaisena keski-ikäisena harrastajana sellainen tilanne on mukava, että päivätöistä saa just sen verran fyrkkaa, että pystyy harrastamaan ilman, että tarvitsisi mitään ihmeempiä sponsoreita miettiä. Voi juosta sen merkkisillä kamppeilla kuin itse haluaa ja käyttää muutenkin just niitä tuotteita, jotka itselle sopii. Someen voi postailla ihan vapaasti mitä matskua haluaa, eikä tarvitse yhtään miettiä, että tulikohan kenkämerkki mainittua riittävän ponnekkaasti. Kertakaikkisen mukava tilanne.
  43. 19 points
    Keli oli talvinen ja aika vankasti nasturikeli, semmoisilla tuli myös juostua. Itsellä reissun yksi pyrkimys oli yrittää voittaa M50v ikäryhmä, jossa onnistuinkin kivasti. Alussa homma käyntiin ja tuulta mäkeä ta tappuraahan se alku oli. Hetken mentyämme hoksasin vain nuoria tai nuorehkoja edessä ja toki Alisan, joka katosi horisonttiin hyvin pian. Samassa ryhmässä oli kuitenkin tuntemattomia, joten oli vain pakko ährää puhinalle ylämäkiosuudessa, jotta hieman saa eroa. Käännössä näin ikärymäni kasvotuttuja takana ja se olikin sitten henkinen juttu vauhdin osalta hoidettu. Toki kisan edetessä se tuttu kilpailuvietti välillä sieltä lipsahtelee, mutta kun toleranssi on itsellä niin pieni, niin eipä tuossa paljon ollut tehtävissä. Olin juossut mäkiosuudella myös edellä menneen kaverin kiinni ja muutamalla sanalla sovimme vastatuuleen vuorovedot. Koittelin hoitaa oman tontin kunnolla ja siinä lipsahti meno hetkeksi hyvin epämukavalle alueelle, jossa menimme Saaran ryhmän ohitte. Vuoro vaihtui ja vauhti vain kasvoi. Kaveri omalla vuorolla menikin sen verta kovaa, että tänään seurasin vain katseella. Jäin matkalla tavoittamamme nuoren 19v sarjan kaverin kanssa juoksemaan ja muutamia sanoja siinä vaihtelimme. Mitään loppukiriä ei ollut tarkoitus tehdä, mutta meni sitten lopussa viimeinen kilometri kuitenkin kovemmin. Hoksasin takaa tulevan henkilön kovaa ja en erottanut onko papparainen vai nuori jantteri. No aivan maaliviivalla kaveri meni ohitte, hävisin sen kirin. Ei ole minusta kirimieheksi. Tämä reissu oli hieman alle 2min hitaampi, kuin viimeksi itsellä Aktiassa. Tosin ei kestänyt nyt pää ollenkaan olla siellä alueella, jossa enkat ja 37min alkuiset juoksut on minulla aina äherretty. Mukavia tapahtumia nämä kyllä ovat, hyvä että järjestetään.
  44. 19 points
    Tämä. Heikolla treenillä ja paskana olleena jalalla lähdin kisaan sillä fiiliksellä että lähdetään aivan utopistista Ansion reittiennätystä metsästämään. Kellon mukaan taidoin pysyä kyydissä mukana noin 13-14km (Ansio veti varmaan PK-alueella) ja osittain jopa edellä. Sen jälkeen kunto loppui, kaaduin neljä kertaa ja jalka hajosi. Ilmankin jalan hajoamista oli selvää että maaliin en olisi tullut. En ole koskaan ollut niin paskana kuin tänään, en kyennyt enää juoksemaan. Reissu oli kovempi kuin Kanarian 126km vuoriulta. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Perkele että otti pääähän se kitkajoen juurakkopaska. Valitettavasti voi näkyä telkkarissa. Heti alussa kun lähdin omille teille oli Ylen kamerat perässä jokusen kilsan ja kun tulin maani myyneenä Juuman huoltoon itku sillmässä oli myös Ylen kamerat läsnä jokisen sataa metriä.. Hyvää oppimateriaalia miten ei kannata edetä. Huikea kisa kuitenkin ja Rannankarin voitosta olen todella iloinen. Hieno mies! Ei ole kukaan ennen jäänyt kyselemään edestä käsin vointia kun olen pannuttanut helpolla polulla juurakkoon. Oikealle miehelle meni!
  45. 19 points
    NUTS YPH 134km 14-15.7.17 ”Kuinkas palautuminen Karhunkierrokselta on sujunut?” Tuo kysymys viuhui ilmassa molempiin suuntiin ja useaan otteeseen edeltävinä viikkoina juoksututtuja tavatessa, kun seuraava haaste kauniissa Suomen Lapissa lähestyi. Kuten KK164km raportistani ilmenee, reissu oli itselleni varsin tuskainen vaikka päätavoite, eli läpäisy, saavutettiinkin. Tuo palautuminen itsessään oli kyllä sujunut fyysisesti ajatellen aivan mallikkaasti tosin henkistä kanttia vaivasi ihmeellinen tyhjyys – olihan polku-ultrien ehkäpä suomalainen kuninkuusmatka tullut läpäistyksi. Henkinen tyhjyys tuntui vielä YPH134km lähtöviivallakin siten että mitään aiemmin tunnettua intohimoa tai edes jännitystä ei mielessäni ollut. Toisaalta olinkin kyseisen reitin jo vuonna 2016 varsin mallikkaasti läpäissyt, joten tiesin tarkalleen mitä oli luvassa – onneksi tulossa ei sentään ollut sitä karmeaa myrskyä joka yritti vuonna 2016 muuttaa miehen Pallaksen huipulla hypotermiseksi jääkalikaksi. Kylmää riitti paikoin tänäkin vuonna. Tulimme pohjoiseen perheen kanssa jo muutamaa päivää aiemmin ja nautiskelimme upeasta luonnosta mm. huiputtamalla Saana- tunturin käsivarressa (käykää jos ette vielä ole käyneet) ja käväisemällä Norjassa pikavisiitililä. Lähtöpäivänä sain etuoikeuden lepäillä ja olla osallistumatta mihinkään suurempaan perheaktiviteettiin, ja koko remmin voimalla minut tuotiin Ylläkselle lähtöpaikalle siten että ehdimme juuri ja juuri nähdä 31km startin, kun sitä oli rankkasateen vuoksi 15 minuuttia siirretty. Kyseinen sadekuuro oli sellainen että autossa matkalla ehdimme heittää lämpimiä ajatuksia kisaajien suuntaan näkyvvyyden ollessa lähes nolla hetkellisesti. Jutskailin ennen lähtöä Pasin ja Päivin, VPn, Juuson, Karon, TomiSn, Jukan, Villen ja monen muun kanssa ja olo oli varsin rento. Tempaisin ”Lapin Ukon” keiton (Perunaa, Poroa ja Kasviksia) naamariin Spriten kera ravintolassa n tunti ennen lähtöä ja olihan se hyvää. Poronkäristystä olikin tullut syötyä viikolla jo kolme kertaa. Tärkeimmät varusteeni matkalla olivat: Hoka MS2 (varalla Salomon SenseUltra), Sealskinz (ja PALJON vaseliinia koivissa), Salomon Advanced Skin 12l, 2XU pitkät trikoot, Salomon Bonatti- takki, BD Z-sauvat repussa Pallakselle asti. Ylläs-Kellokas Otimme viimeiset halaukset perheen kanssa ja pientä selfie- videota Juuson kera. Pahempi sää oli hellittänyt ja oli mukavaa lähteä liikkeelle klo 18 kohti Ylläksen huippua. Sumun keskeltä rakkakipuamisen jälkeen yläasema jo näkyikin ja sieltä painelin hiekkatietä ihan reippaasti alas kohti Kellokasta. Se alamäkijuoksu hoitui periaatteella ”annetaan painovoiman viedä”, koska jarruttelu tuntuu ainakin minun etureisilleni hankalammalta vaihtoehdolta. Laskun jälkeen olin jo huutamassa yhtä mutkan suoraksivetänyttä juoksijaa takaisin reitille, kunnes tajusin hänen laittavan pöheikössä alulle ensimmäistä (?) biokätköä. Suklaata aloin lappaa kohti ääntä jo Ylläksellä ja puoli litraa urheilujuomaa täytettiin kiltisti ensimmäisessä huoltoteltassa muiden juoksijoiden viuhtoessa huollon ohi pysähtymättä. Kaverit olivat jo siellä kannustamassa ja olin jo lähdössä huollosta kun kuulin jonkun huutavan ”iskä” ja bongasin onneksi perheenikin. Ihanaa. Kannustusmöly oli aikamoinen ja se oli ihan mahtava juttu! Nappasin myös kuoritun banaanin ja mutustelin sitä jatkaessani matkaa yksin kivaan alämäkeen. Kellokas-Peurakaltio Erityisesti ne alaspäin johtavat pitkospuut jäivät positiivisesti mieleen- niitä oli kiva lasketella kauniin puron vartta pitkin. Yksinäinen taivaltaminen jatkuikin sitten melkein koko matkan ja mitään pidempiä juoksukimppoja (vrt viime vuosi KV Ikolan, P Kokon ja T Kurolan kanssa) ei päässyt jostain syystä syntymään. Tälle välille sijoittui jälleen varsin vaativa mutta hieno Pirunkurun nousu kivikkoa pitkin Kesängille. Siinä oli vielä joitakin 31km taivaltajia myös ja puolin ja toisin tuli kannustettua. Yhden Oulussa opiskelevan perusmatkalaisen kanssa tuli vaihdettua pari sanaa ja huudeltua hänet takaisin reitille (Kesängin päällä oli helppoa jatkaa suoraan vaikka reitti poikkesi oikealle) kunnes päästelin taas itsekseni alas kohti Kukastunturille kääntyvää mutkaa. Tässä laskussa nilkkani meinasi mennä ympäri mutta onneksi selvisin säikähdyksellä. Kukastunturilta oli taas hienoja näkymiä. Huipuilta tuli aina myös vilkuiltua taaksepäin loittonevaa Yllästä joka hohti hienosti ilta-auringossa. Tässä vaiheessa alkoi myös tulla ensimmäisiä tekstiviestejä kavereilta (miljoonat kiitokset jälleen kerran – ihan todellakin niistä saa voimaa vaikka en aina vastaakaan niin kaikki vietit luin). Antti antoi tilannetietoa ja Nyba kehotti jättämään lihan hieman punaiseksi eikä polttamaan harmaaksi (hienovaraista välittämistä ilmeisen kovan alkuni johdosta?). Viestit kertoivat että 30 joukossa olin mikä oli lopputavoitteenikin, mutta toisaalta ajattelin aloittaneeni melko, ehkäpä liiankin, reippaasti. Kukastunturin laskun ja Kotamajan (?) jälkeen mieleen jäi taas se mielettömän iso muurahaispesä joka siellä oli viime vuonnakin. Sen jälkeen tavoitin yhden eestiläisen juoksijan jonka kanssa hölkättiin jonkin aikaa kimpassa kunnes hän jäi. Hieman myöhemmin minut tavoitti Norjassa asuva suomalainen kaveri joka jätti minut jälkeensä. Peurakaltion huollossa iskivät ensimmäistä kertaa kimppuun sääsket ja huolto tuli toimitettua vain siitä syystä mahdollisimman nopeasti. Veri tirskui käsistä kun täytin juomiani. Peurakaltio-Pahtavuoma Törmäsin Mikaan näillä main ja hän oli kaatunut ilmeisesti ihan kunnolla ja jalassa oli jotain tuskaista häikkää. Puhuttiin että selvitetään tämä kisa kuitenkin molemmat loppuun ja niin kävikin – onnittelut vaikean reissun selvittämisestä! Sitten ”painelin” Äkäskeron yli kesäillan kauniista näkymistä nautiskellen. Kerolta alas tullessa ohitin muutaman suomalaisen ja yhden japanilaisen juoksijan. Tällä välillä oli muistaakseni se yksi paha puron ylitys jossa piti taiteilla tukkia pitkin muutama askel ja yrittää välttyä uimareisulta. Aika kavala kohta. Onnistui tänäkin vuonna kastumatta. Huollossa olin hyvävoimaisena puolen yön aikaan. Pahtavuoma-Rauhala Heti huollosta lähdettyäni ohitin saksalaisen jolle heitin vanhasta muistista kannustusta germaaniksi. Hassua oli että siinä ei montaa kymmentä minuuttia mennyt kun kaveri tuli ihan mielettömällä rytinällä ohitseni todella lujaa vauhtia. Katsoin että ohhoh, siinä on kyllä todella kova tekijä. Mies hävisi tunturiin saman tien (mutta kohtaisimme myöhemmin jälleen). Tästä eteenpäin matka oli sellaista jatkuvaa nousua ja laskua ja yritin muistella kisan nousumetrejä. Riittävästi niitä ainakin minulle on. Oli se kyllä melkoista vuoristorataa. Muita juoksijoita ei näkynyt joten sulkeuduin Lapin aamuyön hiljaisuuteen itsekseni ja yritin nautiskella vaellusfiiliksestä ja pilvien takaa kurkkivasta auringosta ylämäet kävellen ja muut pätkät hölkäten. Energiat menivät edelleen mukavasti alas. Jossain vaiheessa aloin kuulla ääniä takaa mutta luultavasti yössä takanatulevien keskustelun äänet vaan kantoivat aika pitkälle. Ennen Rauhalan huoltoa asfalttipätkällä vauhdit olivat sellaista @06.00-06.30 eli ihan mukavaa hölkkää sain aikaiseksi. Bongasin takanatulijat suoralla muutaman sadan metrin päässä. Koirat haukkuivat talojen pihoilla eikä mikään muu rikkonut kesäyön rauhaa kunnes auton ääni ja sitä seuraava raivoisa kannustus täyttivät tilan: Takkulan Teemuhan se sieltä rämisteli huoltoautolla ohitse kelloa kalkattaen ja kylläpä piristi nämä tsempit! Siinä asfaltilla reittimerkit hyppäsivät tien reunasta penkereelle yht äkkiä ja sinnehän itsekin siirryin orjallisesti hölkkäämään, kunnes merkit päättyivät tien tultua sellaiseen P- alue syvennykseen. Siinä hetken ihmettelin ja säntäilin ees taas jo hieman paniikissa että mihin se reitti kääntyy kunnes huomasin että merkinnät siirtyivät asfaltin reunalle takaisin edessäpäin. Sitten päästelinkin jo kirosanojen myötä kunnon spurtin kunnes tajusin että ehkä kannattaa vähän himmata. Rauhalaan saapuessani edelläoleva kaveri oli juuri poistumassa. Banaania naamaan, pullot täyteen ja matka jatkui huoltajia kiitellen. Rauhala-Pallas Tämä väli oli kyllä katkera pala taas kerran. Mutaa, märkää, puroa ja teknistä polkua. Jalat sai kastua ihan kunnolla, rapa roiskui, eikä matka tuntunut etenevän millään. Menin hetken matkaa tavoittamani suomalaisen kanssa ja tavoitimme aiemmun ohirynnineen saksalaisen, jolla oli, sen mitä saksaista kirosanajupinaa ymmärrän, henkisesti varsin hankala vaihe meneillään. Sanoin miehille että ”let us enjoy the misery together” mutta jossain vaiheessa heitä ei enää takana kuulunut. Siinä Lommoltunturin kupeessa ”Reilu Mies Havumetsien” saavutti minut ja mentiin kimpassa jonkin matkaa jutellen mistäpä muustakaan kuin fiksuista harrastuksistamme. Tällä teknisellä pätkällä kävelin aika paljon ja lopulta matkaseura läpsytteli tiehensä komean näköisesti. Pallaksen huolto alkoi jo pikku hiljaa kutittelemaan, mutta kyllä ne viimeiset kilometrin vaan tuntuivat taas kerran ikuisuudelta. Saavuin Pallakselle lopulta reilua tuntia aikaisemmin (n. klo 05.10) kuin viime vuonna ja pyrähdin huoltoteltaan ehkä liiankin isännän elkein toteamalla kovaan ääneen ”pizzaa ja kokista, kiitos”. Anteeksi. Huollossa oli useampi tyyppi ja mm. Ossin ja Karon kanssa vaihdettiin siinä muutama sana. Lainasin vaseliinia yhdelle kaverille. Varustetilanne oli varsin hyvä ja tunsin vain yhden rakon oikean jalan varpaassa. Päätin olla vaihtamatta mitään kunnes tajusin tiedustella ”henkilökunnalta” päivän sääennustetta. Sain hieman eriäviä vastauksia, mutta viime vuoden tunturimyrskystä kylmettyneenä selvinneenä totesin, että parempi ottaa varman päälle ja vaihdoin takin alle pitkähihaisen paidan – oikea ratkaisu jälleen kerran! Join useamman mukillisen kokista ja mussutin pizzan naamariin ja lisäsin hieman rasvoja strategisiin paikkoin. Porukka alkoi jatkaa matkaa ja uusia alkoi tulla vähitellen sisään. Sauvat viimeinkin repusta käteen ja menoksi! All systems green again! Mikään ei pysäytä minua tänään! Pallas-Hannukuru Pallasta hiljakseen ylöspäin sauvoessa näin 3-4 tyypin siluetit muutaman sadan metrin välein mutta jokainen niistä kaikkosi minusta koko ajan kauemmaksi. Palautin mieleeni nopeasti päätavaoitteeni: UTTF 2017 läpäisyn. Omaa juoksua on juostava eikä otettava tyhmiä riskejä. Olin kuullut että olen siinä 20 kieppeillä sijoituksissa mikä oli melkoisesti ennakoitua paremmin, joten ajattelin että mennään fiksusti ja ”nautitaan”. Pallakselle noustessa alkoi tuuli ja vesisade (not again!!!). Ajattelin että ei voi olla todellista, taasko minä joudun kokemaan tämän myräkän. No, ei se onneksi ihan niin paha ollut kuin 2016 mutta ihan riittävän vilpoista kuitenkin. Pallaksen huipulla aloin tavoittamaan kisaajaa joka meni lyhythihaisessa paidassa siinä myräkässä – kova sissi! Sauvoin ohitse, moikkasin, ja kysyin tuulessa vettä valuvana että aiotko laittaa takin päälle ettet kylmety. Sen verran tuuli että vastausta en kuullut. Siitä eteenpäin menin taas yksikseni. Sää selkeni vähitellen ja sain nauttia tämän upean pätkän maisemista molempiin suuntiin. En nähnyt yhtään ketään edessä enkä takana siellä Nammalakurun tienoilla, vaikka GPSn perusteella Ossi, Karo, Anssi ja joku muu olivat olleet tässä vaiheessa n. kilsan päässä. Montellin majalle saapuminen toi kirkkaana mieliin vuoden 2016 ja naisten 24h tasaisen ´17 maailmanmestarin tapaamisen ja hänen poikeamisensa majan sisälle. Montellilta sitten taas ylöspäin kohti poroaitaa ja näin kaukaisuudessa hahmon joka alkoi lähestymään. Treffattiin sitten siinä poroaidalla Anssin (?) kanssa, jolla oli suuria ongelmia energian alassaannissa. Tarjosin apua, mutta hänellä oli kyllä tavaraa omastakin takaa (hämärä muistikuva on että pulla mainittiin keskustelussa mutta en mene vannomaan). Sitten vähitellen siirryin taas yksikseen Lumikeron päälle ja alas. Suastunturin päälle ja alas kohti Hannukurua. Vasenta polvitaivetta särki kovasti ja yritin hieman venytellä jalkaani. Huono idea ja kaikki lihakset alkoivat reidessä kramppaamaan. Siihen loppui venyttely. Tässä laskin jo satoja metrejä – jokohan sitä pian pääsisi huoltoon jossa viime vuonna sai KOKISTA!!! Suu maiskui jo etukäteen pelkästä ajatuksesta. I h a n a a KUOKKAKUOLAA!!! Saavuin Hannukurun huoltoon ja huusin jo varmaan sadan metrin päästä että ”saisinko kokista”?!?! Mutta. Sitä ei ollut tänä vuonna. Nyyh. Nielin pettymykseni ja totesin ystävällisille miehille että toki kiitollisuudella otetaan kaikkea mitä on. He keksivät: ”haluaisitko vihreitä kuulia?” Mitä? Oliko niitä tarjolla? En ollut nähnyt yhdessäkään huollossa. JEJEJEJEJEJEJEEEE! Vihdoin rakkaiden herkkujen ääreen. 3-4 kappaletta sujahti hetkessä siinä juodessa ja jutustellessa. Banaani kuorittuna matkaan, sipsiä poskiin, pullot täyteen ja taas mentiin! Hannukuru-Pyhäkero Tällä välillä alkaa sitten vähitellen se Pyhäkeron nousun odottelu. Ihmeellisen ilmiön näin sumussa vasemmalla. Valkoinen iso aukko taivaassa kaukaisuudessa. Mitä? Meni hetki tajuta että se oli lunta Ounastunturin kupeessa laajalla alueella. Snickers ei oikein uponnut enää mutta tungin sen kurkkuuni veden tuella. Sioskurun kyltti 5km tuli vastaan ja muistelin, että sieltä alkaa sitten viimeinen nousu. Saavuin Sioskurun majalle. Oikeaa jalkapöytää särki kovasti ja yritin liikutella varpaitani todetakseni että onko kyse jostain vakavasta. Ei ilmeisesti. Päättäväinen asenne, tiukka ote sauvoista ja kohti loputonta nousua huipulle. Ilma oli jo sen verran selkeä, että näin kaukana edessä pari tyyppiä. Pysähdyin katsomaan taakseni vastarinteeseen – ei yhtään ketään missään. Oho, tämähän on mennyt paremmin kuin odotinkaan. Päättelin että tästä asemasta tulen kisan päättämään ellei nyt mitään katastrofaalista itselleni tai muille tapahdu. ”Valehuippujen” jälkeen saavuin viimein ylös keron kivikasalle ja totesin hymyillen GoProlleni ”Yes, tämä oli tässä”. Sitten alkoi taas vaihteeksi satamaan vettä. No voi sun. Yllätyksekseni huipun ekassa laskussa näin edellämenneen, jota pikku hiljaa tavoitin ja siinä vanhoilla huipun kiviraunioilla saavutin toisen eestiläisen, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Tarjosin energiaa mutta hän sanoi että ei ongelmaa. Toivotin hyvää jatkoa. Siirtyminen kerolta alas viettävälle hiekkabaanalle ja eihän siinäkään sitten ollut muuta mahdollisuutta kuin jalkojen huomattavista kivuista huolimatta antaa vaan mennä. Ei mitään kovaa vauhtia mutta juoksua kuitenkin. Etureisissä ei ollut paljon jarrutteluun paukkuja. Paradoksaalista. Fiilis alkoi olla aika katossa siinä pitkoispuilla, kun muistin että viimeiseen huoltoon ei ole enää kuin n. kilometri. Mahtavalla fiiliksellä saavuin sinne ja otin jonkin verran syötävää ja täytin yhden pullon. Maaliin oli kuulemma sellainen 13km. Niinpä. Tästä siirryttäisiin sitten sinne hiekkatielle ja asfaltille kolmen kilsan kuluttua. Pyhäkero-Maali Taittelin sauvat paketeiksi käsiini ja jatkoin matkaa. Hölkää. Kävelyä. Hölkkää. Aijaijai. Olisin Finisher piakkoin melko massiivisella parannuksella viime vuoteen, joka oli jo mielestäni nappisuoritus...tajusin myös että aikataululaskuni olivat menneet hieman puilleen, ja minulla olisi teoreettinen mahdollisuus olla ennen klo 15 maalissa. Laskin nopeasti että se vaatii sellaista @7.00-7.30 keskaria tasaiselle, mikä tuntui kyllä hiekkatielle saavuttaessa tekemättömälle paikalle. No ihan turhaa asetella tällaisia tavoitteita...mutta ehkäpä kuitenkin? Aurinko paisteli viimein jo todella lämpimästi. Kävelin pari ylämäkeä ja pysähdyin ottamaan takin pois kun alkoi olla jo liian kuuma. Suunnittelin maaliintulotuuletusta. Tosi järkevää? Yllättävän hyvin sain pidettyä hölkän päällä hiekkapätkällä ja juuri ennen asfaltin alkamista saavutin vielä yhden matkakumppanin, jolla oli jalka ollut rikki jo Pallakselta lähtien. Ehdotin että josko hölkättäisiin yhdessä maaliin, mutta valitettavasti hänellä ei enää mitenkään juoksu onnistunut. Toivotin tsempit ja onnittelut ja jatkoin matkaa. Jokke oli ennen asfalttia säätämässä ajanottomattoa ja tarjosi ystävällisesti DNF- autokyytiä Hettaan J Kohteliaasti kieltäydyin. Asfaltilla juoksin melkein koko matkan, ohiajavista autoista tuli välillä mahtavaa kannustusta ja hymyillen, kiittäen ja tuuletellen otin ne vastaan. Pari kilometriä ennen maalia, ehkäpä matkan tylsimmässä kohdassa asfaltilla, koin sellaisen täydellisen läsnäolon tunteen kun aurinko paistoi, kesäinen luonto ympäröi minut, ja olin tulossa odotuksia paljon helpommin maaliin. Olo oli todella euforinen. Klo 15 rajapyykkiä ennen olisin maalissa jo kävellen, mutta jatkoin silti juoksua vaikka vasen jalka oli jo taipeesta jo järkyttävän kipeä. Toimi se silti. Piti purra jo hammasta. Maaliintulon tunnetta on aina vaikea kuvailla mutta onhan se ihan loistavaa. Jokainen sen tietää joka sen on kokenut. Viivan yli ja valmiiksi mietitty poseeraus ”käsi lipassa” J. Valitettavasti juuri silloin maalikuvaa ei tullut. No, eipä haittaa kun itse Eppu oli sattumalta paikalla, tuli onnittelemaan, ja napsasi meistä selfienkin siinä finisher-lippis päässä. Aika oli 20.54 ja risat. Ohhoh itselleni. Karhunkierroksen jälkeen jouduin poistumaan horkassa maalipaikalta välittömästi lämpimään suihkuun ja sänkyyn, mutta tällä kertaa ei ollut mitään ongelmaa käydä syömässä ja ajella majapaikkaan pesulle ja torkuille. Ruokalassa juttelin vielä Karon ja Ossin kanssa ja onnittelimme toisiamme. Myös tunteja aiemmin maaliin tullut Juuso oli paikalla ja vaihdettiin kuulumisia. Tapasin myös Jarkon ja Endurancelaisia sattumalta. Kiva oli tutustua lyhyesti! Kävin torkkumassa hetken ja palasin syömään (törmäsin Simoon- onnea!), sekä odottelemaan rakasta vaimoani maaliin 55km matkalta. Koko perheen kanssa jännättiin ja sieltä hän tulikin vanhimman tyttäreni saattamana hienosti juuri alle seitsemän tunnin [sydän!] Nukuin pari tuntia ja missasin Pasin maaliintulon (iso harmitus- onnittelut Pasi!) mutta nousin vielä lyhyesti Tuomon kanssa yhdelle finisher-oluelle puolenyön aikaan. Kiitos Tupu! Kisan jälkeen Erityisesti jalkojen kivut ovat olleet yllättäen vielä kovemmat kuin Karhunkierroksen jälkeen, jolloin seuraavana päivänä kävelin jo melko normaalisti. Nyt kaksi vuorokautta maaliintulosta erityisesti sääriä ja vasenta polvitaivetta kirvelee todella tiukasti, mutta jonkinlainen osansa tuossa on myös varmasti 1000km autoilulla kahdessa pätkässä kotiin Espooseen. Nilkat ovat edelleen kuin Dumbolla, mutta kyllä tämä taas tästä helpottaa. Nukkuminenkin onnistuu kunnolla jo ehkä ensi yönä. Kolmisen kiloa on turvotusta kropassa. EKPn männyt huojuvat lempeässä kesätuulessa ulkona kun kirjoitan tätä, ja kutsuvat oravaansa taas Hollenkollenille pähkinöitä keräilemään. Pian menen, mutta en vielä. UTTF2017 kiertuetta on jäljellä enää Vaarojen Ultra lokakuussa. Siellä en ole koskaan ennen ollutkaan joten terveellä kauhulla odotan, mitä on luvassa. Kiitos järjestäjille, kanssakärsijöille, kannustajille (kiitos myös tekstareista!), Ultrafinn-Jarille, ja tietysti perheelleni! Si vis pacem, para bellum! T.Kiljander / EKPnOrava kuva: Onevision.fi
  46. 19 points
    Juoksuraportti Belfast 24h MM-kisat 2017 Pitkään mietin lähdenkö koko kisaan, mutta ajattelin että uutta tilaisuutta ei ehkä enää tule ja kun kunto oli ok, sekä olosuhteet todennäköisesti olisi siedettävät Belfastissa, päätin lähteä. Lisäksi minulla oli hyvää aikaa treenata 2 kk ennen kisaa. Tavoitteeksi asetin "kaikki peliin". Minimi tavoite oli oma ennätys yli 230 km. Mutta tyytyväinen olisin vasta 240km kerhoon pääsystä. Mitalista taistelisin. Ja jos kaikki aivan putkeen menisi, en pitänyt mahdottomana 250 kilometriäkään. Kisan aattona juoksin 6km lenkin 5 min/km vauhtia. Kaksi päivää olin hoitanut ukkovarpaan niveltä, koska siinä oli pieni tulehdus. Se tuntui lähes parantuneen. Aattoiltana tuli vielä 2 km ylimääräinen sykkeen nosto, kun chippi ja kisanumerot unohtui ravintolaan (en juonut alkoholia). Ei muuta kuin juosten hakemaan. Siinä menikin aikaa, kun ei löytynyt. Olivat jo ehtineet siivota pöydät ja löytyivät sentään roskiksesta. Numerot oli rasvassa ja kastikkeissa, löyhkäsivät. Pesin numerolaput vielä illalla. Lähdössä oli lämpöä 15 astetta, mutta tuulta aika paljon. Lisäsin lyhythihaisen vielä hihattoman alle, mutta shortseissa lähdin. Tarkoitus oli ensimmäiset 12 tuntia vetää hieman riskilläkin yli 130 km. En tiedä vieläkään menikö, kun tulospalvelu ei toiminut, mutta lähelle ainakin. Sadetta ei ennustettu, mutta tuli kuitenkin. Onneksi se ei aivan litimäräksi kastellut. Kuitenkin sen verran, että tuntui reidet hiertyvän kosteuden aiheuttamasta kitkasta. Pyysin jo huollosta pyyhettä, mutta tuuli ehtikin kuivattaa, eikä hiertymiä pahemmin tullutkaan. Ensimmäisellä vessareissulla, vatsa oli sekaisin, mutta loppu matkan vatsa toimi kohtalaisesti, kun muistin ottaa merisuolaa noin 4 kertaa. Kaksi kertaa otin myös Riobania. Se tuntui rauhoittavan vatsaa. Geelejä yritin ottaa maltilla, ehkä 5 kpl. Ja kaikkea muuta tasaisesti, vähintään joka toinen kierros, alun 20 km jälkeen. Yö oli vaikea. Pyörrytti oudosti, eikä juoksu kulkenut. Päätin mennä vaan rauhallisesti ja odottaa aamua. Tuntui että heikoin lenkki oli nyt pää. Henkinen kantti ei kestä 24h kisoja, mietiskelin, ja päätin että tähän jää 24h juoksut. Ei ole mun laji. Henkiset varat riittää vain 100 km tai korkeintaan 12 tunnin kisoihin. Hengityskin tuntui vaikealta ja siihen piti keskittyä. Aamun sarastaessa kuitenkin virkistyin. Kello 5 aikaan aloin kysellä tilannetietoja. Ja millaisia kierroksia pitäisi juosta, jotta 240 km ylittyy. Se pitäisi ainakin runtata. Olin kuulemma 4, sarjassani Holyoak oli kolmantena n. 4 km edellä ja juoksi selkeästi kovempaa kuin minä. Meni ohikin sellaista vauhtia, ettei pystynyt vastaamaan. Vaikka olin peesannut aikaisemmin pitkään sellaisiakin huippuja kuin esim Lawson. Ajattelin ettei ole toivoa ainakaan Holyoakkia voitta. Jos sitten 1. tai 2. sammahtaisi, niin olis toivoa mitaliin. Tuskaisesti pikkuhiljaa aika väheni kierros kierrokselta. Noin puoli tuntia ennen loppua Hannu huuteli että nyt kaikki irti. Huvittuneena pyritin päätäni, että älähän naurata. Kuitenkin Hannun sanat jäi pyörimään päähän. Ajatuksissa oli että jos kuitenkin hyvä sijoitus tai tulos jää kiinni viimeisistä hetkistä... lähdin kiristämään vauhtia. Mietin mihin lopetan vai jatkanko loppuun asti. Kannustaja Tiina oli toisella laidalla rataa ja ajattelin jospa sinne asti pääsen ja jään sinne. No Tiina sanoi että vielä 3minuuttia jäjellä. Sanoin: "höh, kai sitten pitää vielä hieman jatkaa" Ja jatkoin sen 3 minuuttia. Viimeiset kolme kierrosta olivat kyllä vieneet voimia, mutta en aivan loppu kuitenkaan ollut. Laiska kun on, niin ei ilman motivaatiota saa itsestään kaikkea irti. Kisan jälkeen heti suihkuun ja nukkamaan. Ei lähdetä päättäjäisiin kun ei suomalaiset palkinnoille päässeet. Ajattelin kyllä jos jättäis suihkunkin väliin, mutta onneks en jättänyt.. Hyvin nukahdin. 16:45 Outi kolkuttteli. Ihmettelin että mikäs ny. Kuulemma olisin pronssilla ja kysyi, josko kiinnostais palkintojenjako. Vähän mietiskelin... vartti aikaa lähtöö. Kai sitä sitten ehtii ja pitää lähteä, ajattelin. Kun ei suihkussakaan tarvii käydä. Onhan pronssi hieno. Sitten joku mainitsi että ehkä toinen edellä olleista ei ollut kisassa mukana. Heräsi aavistus voi tulla hopeaakin. Tuskaista oli odottelu juhlallisissa päätöstilaisuudessa. Tuli sitten minun sarja vuorokin. Jensennille pronssia... Holyoak hopeaa..... mitä ??! Minulle kulta !! Aikamoinen yllätys neljännestä sijasta kultaan. Vammoja ei paljoa tullut. Yksi kohtalaisen pieni rakko. Jalat tuntui sen verran hyvälle, että ajatuksiin nousi jopa Suomi-Juoksun 100km viikon päästä. No en siis saanut vieläkään itsestäni kaikkea irti. Mutta ehkä saa ollakin. 10kk voittoputki päättyi tähän. 3.9.2016 se alkoi maratonin M50 Suomen mestaruudesta. Jatkui 100 km SM 1. 100 km MM M50 1. (SE-ajalla), 24h SM 1. ja nyt tämä 24 h M50 1. (SE ajalla) Eipä kai 10 kk voisi paljoa paremmin mennä.
  47. 19 points
    Tässä vähän raporttia: Eka arvokisa ultramatkalla ja tavoitteena oli mitali (hopea), sekä 7:30:n alitus, jota olin jo muutaman kertaa yrittänyt. Mielessäni on ollut, että tuo 7:30 on eräänlainen "oikean" ultrajuoksijan raja (retkeilyraja). Harjoittelut oli menny hyvin, lukuun ottamatta akillesta, joka on vaivannut jo lähes vuoden. Ehkä se on sopivasti hillinnyt treenejä. Ilma oli melkein ihanteellinen + 15 - +19. Tuuli oli paíkoin melko kovaa, mutta ei pitkiä osuuksia, koska reitillä oli paljon käännöksiä. Suunnitelmissa oli edetä 60 kilometriin reippaasti, mutta voimia säästellen. Kokemuksesta 60km kohta on paha. Ensimmäinen kierros (10 km) sujui kisatunnelmaa ihmetellen. Ja koska telttoja oli reitin varrella vaikka kuinka, missasin yleisen huollon pari kertaa. Enkä ollut varannut omaan huoltoon juomaa. Tosin en tuntenut tarvettakaan juoda. Toisella kierroksella alkoi akilles muistuttelemaan itsestään. Piti vain luottaa siihen että kipu turtuu. Ja niinhän siinä kävikin. En muista akilleksen pahemmin vaivanneen muilla kierroksilla. Ehkä pahin vastustajani, Gert Mertens meni ensimmäisellä kierroksella ohitseni ja parin kierroksen jälkeen ei häntä enää näkynyt. Yritin ja pidin vauhdin 4:15 - 4:30 välissä. Juomisen kanssa oli aluksi ongelmia, kun huollosta ei saanutkaan pulloja. Mukista en saanut juotua kunnolla, kuin pari desiä 10 km matkalla. Onneksi 30 km jälkeen löysin jo pullojakin huollosta. Pullosta juominen juostessa auttoi nesteen ja energian saantiin. 40 km jälkeen alkoi tulla hieman väsymystä. Otin ensimmäisen geelin ja vähän ajan päästä 50km kohdalla guaranan ja suolan. Vauhti oli tippunut lähelle 4:30/km, mutta nyt guarana-boosti auttoi kummasti. Parhaat juoksufiilikset oli n 60-75 km kohdilla. Vauhtia piti jarrutella tosissaan. 4:10/km meni kevyesti. Ei ollut uskallusta antaa mennä niin kuin olisi ollut voimia. Lisävoimia toi tietenkin myös Tomin ja Gertin ohitus. Buud meni ohitseni jo kolmanneksi viimeisellä kierroksella ja hieman oli mielessä lähteä perään. Onneksi järki voitti. Ei se hänen vauhti siinä vaiheessa aivan hirmuiselta tuntunut. 80km jälkeen tuli hieman jo väsymystäkin enemmän. Tarangerin ohitus oli mukavaa. Sitten viimeisellä kierroksella Sain yhden japanilaisen kiinni. Epäilin että hän on sarjassani. Ikäryhmä teksti numerolapussa oli hieman liian pienellä, jotta olisi hyvin erottanut sarjan. Aloin peesaamaan japsia ja ajattelin ottaa loppukiri kisan hänen kanssaan. Tästä johtuen viimeinen kierros olikin heikoin. Jälkeen päin ajatellen pieni moka. Olisihan viimein kymppi pitänyt tsempata alle 42 minuutin, mutta ei silläkään kultaa olisi tullut. Japsista ei ollut loppukiriin. Viimeisen kilometrin juoksin noin 4:10 min/km vauhtia, aivan loppu 3:48/km. Vaikka juoksussa en muista suurempia väsymyksiä, niin maalissa olin kyllä poikki. Meinasin nukahtaa, eikä jalat kantaneet. Melko nopeasti kuitenkin toivuin suihkuun. Hieman oli vatsavaivoja matkalla, mutta ei ne juoksuun paljoa vaikuttanut. Energiaa tuli varmasti otettua liian vähän, ja nestettä. 2 pientä geeliä, 2 guaranaa, 2 suolatablettia omasta huollosta. Näiden lisäksi vain vettä ja urkkajuomaa noin 0,4 litraa/10 km. Kova oli Michael Sommer, joka voitti M50 sarjan. Jäin hänestä n. 5 minuuttia. Tuskin olisin saanut kiinni, vaikka olisi tiennyt tilanteen. Olin noin 2 minuutin päässä hänestä 70-80 km kohdalla. Hänen loppu oli sen verran kova kuitenkin, että turha jossitella. Eipä ylemmissäkään sarjoissa menty kovempaa, joten pitää olla tosi tyytyväinen tulokseen. Olla maailman toiseksi nopein yli 50 vuotias sadalla kilometrillä. Harmi että ikää tulee lisää, joka varmasti alkaa vaikuttamaan tuloskehitykseen. Harmittavasti jäätiin joukkuekisassa Norjan taakse. Siinä olisi auttanut tilanne tieto. Kahden huoltajan lisäksi pitäisi olla joku, ketä seuraa sijoituksia ja tsemppaa sitä kautta parhaaseen mahdilliseen sijoitukseen. Kiitos onnitteluista !!
  48. 18 points
    Omasta kokemuksesta sen verran, että iskin lenkkarit ”naulaan” 2013 ja rupesin elämään kuten ihmiset kuunaan. Kävin salilla ja välistä hölkkäilin jonkun kilometrin. Paino nousi siitä n. 70kg:stä tuonne 92-93kg siis lihas- sekä läskimassa. Aina olen ollut scrode juoksijaksi, ja eipä tälläinen turvottaminen helpottanut yhtään tilannetta. Alkuun rupesin vain säännölleen käymään juoksemassa. Opettelin uudestaan säännöllisen rytmin käydä treenaamassa. Sitten vain lyhyt vk, kevyt, kevyt(lepo),lyhyt vk, kevyt, kevyt pitkä tai lepo tyylillä jauhamaan. Rupesin myös katsomaan myös mitä söin. Läski olisi armeliasta, kun sehän lähtee veks ajastaan, lihasmassa ei sitten meinaa millään. Vieläkin paino hiimailee 78-80 kg tietämissä ja varmaan pitäisi siirtyä itujen imeskelyyn, että saisi painon takaisin sinne jiiriin(~70kg) ja ettei olisi kuin 10kg liian lihava juoksijaksi. Ei tässä mitään ihme kepulia ole. Hyppäät (treeni)junan kyytiin ja rupeat vain tekemään, huomaat varmasti että kunto nousee kohisten alkuun. Vanhoja harjoitustehoja sekä ennätyksiä ei kannata paljoa ruveta miettimään, sillä sellainen depistää. Tekee kaiken kuin se olisi ensimmäinen kerta, niin sehän auttaa jaksamaan ja motivoi. Monipuolisesti osaat treenata ja muutenkin tietoutta siihen sulta löytyy, kunhan vain jaksaa lähteä ja itsensä houkuteltua treenaamaan. Typistetysti: muistaa lähtee treenaamaan, on armollinen itseään kohtaan ja yrittää nauttia (treeni)junan kyydistä.
  49. 18 points
    Vantaalla on hyvä käydä kisoissa. Minulle tulee todella hyvä mieli, kun järjestävä osapuoli on niin ystävällistä sekä auttavaista väkeä, melkein kuin kotona Pohjois-Karjalassa olisi kilpailemassa. Olin saanut hoidettua itselleni huoltomieheksi sankari @PA:n. Se onnistui helposti, kun laittoi miehen harjoitusohjelman siihen jiiriin ettei jalat kestä olla viivalla, niin joutaa paremmin huoltamaan minua. No oikeasti olisin mieluummin otatellut PAta vastaan guurin mestaruudesta, mutta ei noista vaivoista aina tiiä. Reitti oli tuttu turvallinen ja yksi Suomen parhaista. Mäkeä siinä on, mutta sillehän ei mitään mahda. Onneksi keli oli lähellä täydellistä, vain alkuun tuuli meinasi sotkea juoksua, mutta mielestäni loppuakohden tyyntyi(tai vauhtini laski niin hitaaksi ettei tuulta enää huomannut). Oma juoksentelu oli sellaista kinkkaamista ettei ole paljoa kehuttavaa. Kopioin vaikka lyhykäisesti fb:stä : ”Itsellä oli Joutsenossa sen vertaa terveysongelmia lantio/alaselkä/pakara/takareisi osastolla, että Vantaalla ei oikein muita tavoitteita ollut kuin saada juosta rennosti ilman ongelmia, ja voittaa koko PASKA. Kisassa sitten lantio antoi edelleen tsikunaa koko oikean puolen takaketjuun, eikä juoksussa ihan parasta rentoutta ollut. Yritin vetää siinä rajalla, että pakaralihakset eivät leipoisi täysin jönkkiin ja melkein siinä onnistuinkin. Eka puolikas 1.15.54 eli melko lähelle samaa vauhtia Turun puolikkaan ajan kanssa. Ei ihan hirveästi hengästyttänyt, mutta oikea jalka alkoi olla sen makuinen, että ei sitä kiinnostanut juoksentelu pätkän vertaa. Itselläkin oli samat fiilikset, mutta yritin säästellä minkä pystyin ja linkkasin maaliin kera epätodellisen huonosti hermottavien pakaralihaksien. Maalissa 2.35.42 ja sijoitus 2.” Kyllä minä laitan lämpimän suosituksen tälle kisalle. Ensi vuonna uudestaan, jos kaikki menee hyvin ja Luoja suo.
  50. 18 points
    Ensinnäkin onnittelut Makelle ja erityisesti vmaksille!!! Loistavaa! Micke H on mukava tyyppi ja hällä oli aikaa Ylläksellä turista meikäläisenkin kanssa. Juuson puolesta tosi iso harmi. Diggaan nuorta kaveria ja pari sanaa vaihdettiin. Palaan joskus myöhemmin tähän mutta myrsky nousi tunturissa just kun oli kapuamassa Pallasta toppiin klo 07.30. Rankkasade ja karmea tuuli. Moni jäi kaiketi Pallakselle. Mä kävin läpi ihan helvetin Pallas-Hetta välillä. Luojan kiitos otin sauvat dropbagista niin sain itseni jotenkin pidettynä lämpimänä kun jalkojen pohjat olivat yhtä rakkoa. Toinen onneni oli törmätä Tommiin siellä välillä. Tultiin kimpassa loppuun. Yksin meinas tulla äitiä ikävä ja yksi ulkomaalainen nainen oli lähes hysteerinen. FINISHERRRRRRRR!!!!!!!! PS. Ottaen huomioon että en kykene kävelämään ilman apua ja makaan vällyjen alla Jussan tuvassa tätä kirjoittaessa, valitettavasti en välttämättä pääse klo21 sinne treffeille. Mutta nukutaan nyt tunti ensin. edit: Mrs Kilj 15s 55llä. Hyvä!
×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy