Jump to content
Juoksufoorumi.fi


Leaderboard


Popular Content

Showing content with the highest reputation since 01.05.2015 in Blogi päivitykset

  1. 36 points
    Juoksin viikonloppuna Veronassa Italiassa 100:nnen maratonini. Miten tähän on tultu? Joskus nuorena poikana juoksin pikamatkoja ja hyppäsin pituuttakin seuran järjestämissä kisoissa. Tulokset olivat jonkinlaisia ja minua pyydettiin seuran edustajaksi maastojuoksukisoihin Tikkakoskelle. Tuossa vaiheessa minulla ei ollut kestävyyttä ollenkaan ja jäin kisassa viimeiseksi. Sen verran tuo otti nuorukaisen luonnon päälle, että lopetin urheilemisen siihen paikkaan. Uuden herätyksen koin joskus 80-luvun loppupuolella. Työskentelin maarakennusalan yrityksessä talouspäällikkönä laman ollessa syvimmillään. Työ oli henkisesti hyvin raskasta, kun aamulla toimistolle lähtiessäsi et voinut olla varma, onko koko firmaa enää iltapäivällä olemassa. Työn vastapainoksi olin aloitellut varovasti juoksemaan. Työnantajayritykseni kuului ns. tärkeysluokiteltuihin yrityksiin, joiden henkilökunta on kriisitilanteiden varalta varattu puolustusvoimien käyttöön, eikä heidän tarvinnut mennä kertausharjoituksiin lainkaan. Eräänä päivänä työpöydälleni ilmestyi henkilövarauslomake, jolla varatut henkilöt tuli ilmoittaa sotilaspiiriin. Täyttelin lomaketta ja kun tulin oman nimeni kohdalle otin puhelimen käteeni ja soitin sotilaspiiriin ja ilmoittauduin vapaaehtoisena kertausharjoituksiin. Tästä alkoi todellinen kunnonkohotus. Juoksin muutamassa pikkutapahtumassa ja sillä erää viimeiseksi jääneessä Finlandia maratonissa elämäni pisimmän matkan, puolimaratonin. Siemen oli kylvetty. Seuraavana kesänä minut houkuteltiin mukaan Suomi Juoksee-viestiin Utsjoelta Helsinkiin. Tuossa tapahtumassa juoksinkin viitenä kesänä. 1995 olin lasteni ja kummipoikamme kanssa Kolmårdenin eläintarhareissulla Ruotsissa. Paluumatkalla bussi jäi jumiin Tukholman Stadionin nurkille. Katselimme bussin ikkunoista väsyneen, mutta onnellisen näköisiä viimeistä kilometriään Tukholman maratonilla taivaltavia ihmisiä. Silloin se iski kuin kolmen kilon pajavasara: Tuonne on päästävä! Seuraavana vuonna juoksin ensimmäisen maratonini HCM:llä aikaan 4.08,26. Ensimmäinen ajatus juoksun jälkeen oli: Ei koskaan enää! Mutta lyhyt on miehen muisti ja itselle annetut heppoiset lupaukset on helppo rikkoa. Tukholma ja Helsinki vuorottelivat seuraavina vuosina, kunnes seitsemäs maraton järjestettiin kotikaupungissani. Ensimmäinen juoksuni veteraanisarjoissa ja heti EM-kisoissa. Onnistuin myös alittamaan neljä tuntia ensimmäistä kertaa tässä juoksussa. Helsinki, Tukholma, Joutseno, Mikkeli vuorottelivat. 16. maraton Mikkelissä v. 2006 oli ensimmäinen, jonka perään kohdalleni merkittiin DNF. Olin ostanut uudet juoksukengät, enkä ollut sisäänajanut niitä riittävästi. (tekosyy) Juoksu jäi kesken puolimatkassa. 2007 uudelleenlämmitetyllä Finlandiamaratonilla loppuajakseni kirjattiin ensimmäinen palindromi, 3.43,43. Seuraavana vuonna keväisessä kelissä juostiin piirinmestaruusmaraton Saarijärvellä. Osanottajia ei kovin paljon ollut ja niinpä tililleni kirjattiin ensimmäinen yleisen sarjan voitto maratonilta ja myös piirinmestaruus. Olin siis yksinkertainen piirinmestari. Tuolloin olin reilusti alle neljän tunnin kunnossa ja ilmoittauduin Suomi Juoksun 100 km:lle kuvitellen sen olevan helppoa kuin heinänteko. Mutta eihän se ihan niin ollut, ainakaan jos on heinäallergikko. 100 km on pitkä matka juostavaksi etenkin jos ei malta juosta alkumatkasta riittävän rauhallisesti. Maaliin kuitenkin selvittiin ajassa 11.52,36. Samoilla lämpöisillä olin ilmoittautunut E24:lle, eli 24 tunnin juoksuun Esport areenalla. Lonkkani eivät pitänee pienen ringin kiertämisestä ja jouduin useaan otteeseen turvautumaan hierojan apuun. Lopulta aamuyön pitkinä tunteina annoin periksi ja menin nukkumaan. Aamulla palasin radalle ja levänneenä olin viimeisen tunnin nopeimpia juoksijoita. Lopputulos vaatimaton 113 km. Vuosi 2009 oli ”urheilu-urani” paras. Elokuussa järjestettyihin Lahden Veteraanien MM-kisoihin olin valmistautunut huolellisesti, mutta kisapäivälle osunut helle ja alkumatkan missatut juomapaikat pilasivat kisani. Hyvällä kannustuksella tuoltakin selvittiin maaliin. Hyvä meno jatkui kuitenkin myöhemmin syksyllä ja Pieksämäellä Vetskujen SM-maratonilla juoksin ennätyksekseni jäävän loppuajan 3.19,50. Marraskuussa juoksin New Yorkissa 50-vuotisjuhlamaratonini. Loppuaika oli taas palindromi, 3.31,33, eli ihan kohtuullinen huomioiden tapahtuman juoksijamäärä ja se, että kannoin kameraa mukanani ja pysähtelin matkalla ottamaan valokuvia. Seuraavat vuodet menivät uutta ennätystä jahdatessa, mutta eihän sitä enää tullut. Näihin aikoihin mielessäni alkoi kyteä ei niinkään ennätysajat, vaan maratonien määrä. Sadas maraton tuntui aika kaukaiselta tavoitteelta, enkä vielä oikeastaan suonut sille vielä ajatuksia. Kalenterini täyttyi kuitenkin hyvää vauhtia vuosi vuodelta ja jossakin vaiheessa päätin lähteä keräilemään maratoneja, en kovin vakavamielisesti, vaan omaan rauhalliseen tahtiini. Keräilyn ohessa, vuonna 2012, tai oikeastaan jo vuotta aiemmin, aloitin valmistautumisen veteraanien MM-hallikisoihin, jotka järjestettiin kotipaikkakunnallani. Tähtäimessä olivat maastojuoksu ja puolimaraton. Maastojuoksun jouduin flunssaoireiden vuoksi jättämään väliin. Se tosin ei suuresti harmittanut, kun kilpailua edeltävänä päivänä satoi parikymmentä senttiä lunta! Puolikkaalle kuitenkin lähdin kisojen viimeisenä päivänä vieläkin pienten flunssaoireiden kanssa. Vuoden mittainen valmistautuminen yhtä kilpailua varten kantoi hedelmää, vaikka en tavoitetaikaani ihan kyennytkään. 1.33 jäänee kuitenkin omaksi ennätyksekseni tältä matkalta. Keräilytahti oli kuitenkin vielä tuossa vaiheessa rauhallinen, kun työnteko haittasi harrastuksia. 2013 vuoden lopussa koossa oli 48 loppuun juostua mutta 2015 vuoden lopussa jo 66. Noihin aikoihin aloin jo pohtimaan sadatta maratoniani, missä ja miten haluaisin sen juosta. Kun 60-vuotispäivääni oli aikaa nelisen vuotta ja sadasta puuttuvia maratoneja 34, niin pikaisella laskutoimituksella pääsin lukemaan 8,5 maratonia/vuosi ja sadas osuu syntymäpäivälleni. Joku tuossa päässälaskussa meni kuitenkin alun perin vikaan ja jouduin korjaamaan määriä, onneksi aikaa oli ja laskuvirhe toimi edukseni. Tässä vaiheessa merkkasin jo vuosittain maratoneja kalenteriini alustavaksi suunnitelmaksi. Tällä alustavalla suunnitelmalla menin muutaman vuoden ja välillä tarkastin, että kaikki laskelmat pitävät paikkansa. Aivan suunnitelman loppupuolella siihen tuli vielä muutos, kun 97. maraton jäi juoksematta samalle päivälle osuneiden hautajaisten kanssa. Tämä aiheutti hieman ongelmia, kun tarkoitus oli juosta SAUL:n SM-maraton syyskuussa ns. omaa kovaa, eikä tiiviiseen ohjemaani olisi oikein maratonia mahtunut. Mutta eihän tämä niin vakavaa ole, etteikö maratonia voisi juosta huvikseen. Aina sinne väliin joku mahtuu. Ja niin mahtuikin etunimikaimani juhlajuoksu Vantaalla. 30:n asteen helteessä juostu maraton oli mielenkiintoinen kokemus. Isommitta ongelmitta siitäkin kuitenkin selvittiin aikaisempien hellemaratonien tuomalla kokemuksella. Kun kaikki maratonit olivat merkattuina kalenteriini aloin selvittelemään tuon 100:nnen maratonin paikkaa, päivähän oli jo tarkkaan selvillä. Katsoin Marathonguidesta Euroopassa ko. päivälle osuvat maratonit ja niitä oli tasan kaksi ja molemmat Italiassa: Palermo ja Verona. Näistä Verona valikoitui juhlajuoksuni paikaksi. Matkasuunnitelmani tein hyvissä ajoin valmiiksi, varasin lennot ja majoituksen lähtö- ja maalialueen tuntumasta Veronan vanhasta kaupungista. Pieni mutka tähänkin tuli vielä ihan loppumetreillä, kun matkavälitystoimisto Amoma pisti kupin nurin ja hotellivaraukseni peruttiin yksipuolisesti. Onneksi olin maksanut hotellin Visalla, joten korttiyhtiö hyvitti maksamani varausmaksun täysimääräisenä. Veronan maraton oli siis se sadas. Olin ajatellut juoksevani leppoisasti sinne neljän tunnin pintaan matkasta ja tunnelmasta nauttien. Tunteellisen hetken koin jo lähtökarsinassa. Aika usein siellä tahtoo herkistyä miettiessään edessä olevaa suoritusta. Tällä kertaa minut herkisti erityisesti eräs mies, jolla oli päällään juoksupaita, jossa vanhan miehen kuva ja sen yläpuolella teksti: ”Per Mio papa”. Jouduin ottamaan lasit silmiltäni ja pyyhkimään kyyneleet silmäkulmistani muistellessani omaa isääni. Itse juoksu lähti kulkemaan ihan suunnitellulla tavalla. Ensimmäiset 25 kilometriä menivät helposti, mutta sen jälkeen ongelmat alkoivat. Kengät, joista olin kaavaillut saavani uudet maratontossut eivät olleetkaan vaimennukseltan sellaiset, että ne olisivat sopineet minulle näin pitkälle matkalle kovalla alustalla. Reidet alkoivat pikkuhiljaa vetämään jumiin ja se taas aiheutti selkälihasten jumittumista. 27 km:n kohdalla huomasin, että kävelyosuuksia tuli enemmän, kuin juoksuaskelia. Sisulla tamppasin reittiä kuitenkin eteenpäin aina välillä yrittäen ottaa muutaman juoksuaskeleen, mutta se oli mahdotonta. Loppumatkan kävelin ja jouduin usemman kerran pysähtymään venyttelemään reisiäni ja selkääni. Lopulta olin Piazza Bra:lla, jonne maraton päättyy Verona Arenan vierreen. Viimeiset venyttelyt mellakka-aitaan nojaten meinasivat jäädä viimeisiksi. Siihen viereeni tuli joku järjestäjän edustaja ja kyseli vointiani ja otti puhelimen kouraansa ja soitti apua. Säikähdin siinä, että päättyykö sadas maratonini keskeytykseen 300 metriä ennen maalia. Ei muuten pääty! Riuhtaisin itseni irti toimitsijan käsiotteesta ja jatkoin kävelyä kohti maalia. Vimeinen mutka ja maali oli siinä. Tätä hetkeä olin odottanut ja siitä jopa haaveillut muutaman vuoden ajan. Vielä maalisuoralla kimppuuni tuli kuuluttajanainen, joka otti minut käsipuoleensa auttaakseen minut maalin. Myös hänelle jouduin olemaan hieman tyly, koska ulkopuolsen avun vastaanottaminen johtaa suorituksen hylkäämiseen. Maaliviivan ylitettyäni sain sanottua muutaman sanasen haastattelussa, tosin tuskin ne mitään kovin järkeviä tarinoita olivat. Ensiapuhenkilökunta kaappasi minut maaliviivalta suoraan telttaansa ja porukalla kaatoivat minut telttavuoteelle. Tippaletku käsivarteen, verenpaineen mitaus ja paljon kysymyksiä. Eivät meinanneet milään uskoa selitystäni siitä, että kyseessä on vain lihasperäinen selkävaiva, eikä tilanteeseen liity mitään suurempaa dramatiikkaa. Lopulta kun nousin siitä sängyltä istumaan ja joku siitä ensiapuporukasta luki paitani selkämyksestä tekstin: ”100. maratonini 60-vuotispäivänäni Veronassa.” Sen jälkeen ääni hieman muuttui kellossa, kun ymmärsivät, että tiedän itse heitä paremmin, mistä on kysymys. Kutsuivat vielä teltan ulkopuoleltakin ensiapuhenkilöstöä ihailemaan paitaani ja onnittelemaan minua. Ai niin se lopputulos. Sillä ei ole mitään merkitystä, mutta aika oli kaikkien sadan maratonini joukossa huonoin, ellei mukaan lasketa myös ultrajuoksuja. Nelisen minuuttia erotti minut kuuden tunnin aikarajasta, jonka ylittäminen olisi joka tapauksessa johtanut suorituksen hylkäämiseen. Toivuttuani kävelykuntoon(?) lähdin teltasta katsomaan maalihuoltoa, mutta sehän oli jo pääosin purettu. Muutama kakunpala, mehua ja omenoita oli vielä tarjolla. Varustesäilytysrekatkin olivat jo lähteneet ja hetken ihmettelin, mistä saan varustereppuni. Siinä pyöriskellessäni joku järjestyehenkilö tuli sinne palautusalueelle kantaen reppuani. Loppu hyvin, lähes kaikki hyvin. Hotellille oli vielä vajaan kilometrin matka. Sen yritin kävellä ryhdikkäästi, mutta kun peilasin itseäni liikkeiden näyteikkunoista, niin edelleenkin takatukkani viisti maata, niin takakenossa etenin. Hotellilla kuumaan kylpyyn, joka onneksi laukaisi pahimmat krampit ja pääsin pukeutumaan illalliselle. Antica Bottega Vino -ravintola oli oikein mainio paikka nauttia illallista. Saatoin jo illallista varatessani lipsauttaa tästä minulle tärkeästä erikoisillasta ja palvelu oli sen mukaista. Sain ennen alkupalaa maistelulautasen, jossa oli salamia ja jotakin juustoa sekä hyvin makea kirsikka. Jälkuruoaksi tilasin Tiramisun ja se oli koristeltu syntymäpäiväkyntilällä. Tarjoilijat toivat sen syntymäpäiväonnittelujen ja viinilasillisen kera ja otimme heidän kanssaan maljat. Sataan maratoniini osui kahdeksan palindromiaikaa, yksi EM- ja yksi MM-maraton sekä useampi SM-maraton aikuissarjoissa. Onnistuin myös keräämään koko sarjan D-vitamiiinia: DNF, DNS ja DQ. Muutama erinäisistä syistä keskeytetty juoksu, pari starttaamatta jäänyttä ja yksi reitiltä eksyminen ja siitä seurannut DQ. Joku joskus kysyi minulta mitäs sitten, kun 100 on täynnä. Vastasin, että en tiedä. Aika näyttää. Olisiko nyt se aika? En tiedä vieläkään, mutta muutama maraton on jo kalenterissa tulevalle vuodelle ja muitakin liikunnallisia ajatuksia on mielessäni pyörinyt.
  2. 32 points
    UTMB 171km/10000m 30.8-1.9.2019 Mistähän tätä lähtisi kääntelemään raportiksi, kun ajatukset ovat sekavat, muisti meni päiväksi, ja yksi maailman kovimmista ultrajuoksuista, Spartathlon, odottaa jo kolmen viikon päästä. Vuoden 2019 taustallahan oli äärimmäisen vaikean OmanbyUTMBn ja kotimaisen UTTFn läpäisyt vuosina 2018 ja 2017 ja sitä kautta erittäin hyvän arvonta-aseman saaminen UTMBlle 2019, mikä johti sitten arvonnan osumiseen. ”Ongelma” oli vaan se, että muutama viikko myöhemmin Kreikasta kuului kummia ja vuoden 2018 tulos 192.3km sekä armoton tsägä Spartathlonin arvonnassa johtivat pääsylippuun myös ”Kreikkalaiseen kylähölkkään” vain vajaa kuukausi UTMBn jälkeen Koska nuo tapahtumat ovat ainutlaatuisessa luokassa ”silloin mennään kun kutsutaan”, niin totesin, että kerranhan täällä vaan eletään ja aloin suunnittelemaan matkoja ja Jarin johdolla treenejä molempiin. Ottaen huomion Spartathlonin erityisen brutaaliuuden cutoffien ja asfaltin suhteen, sekä erittäin rajalliset puitteet maastojuoksulle asuinpaikassani ”aavikolla”, treenit keskittyivät asfaltti- ja peruskestävyyden nostamiseen, mistä tietysti UTMBllä maksettiin todella kova hinta. Vuorikisoihin on harjoiteltava vuorilla tai ainakin jättärillä. Usealta kokeneelta ultrajuoksijalta sain tietysti oikeutetun varoituksen että kaksi massiivista ultraa kuukauteen sisältää todella isoja riskejä, DNFn ollessa sieltä pienimmästä päästä uhkakuvia. Toisaalta, ketäpä ei legendaariset teot kiinnostaisi, ja näinpä mukana oltiin. Mitäpä hävittävää siinä toistaalta olisi. Ennen UTMBtä kävin Gasteinissa Infinitetrails- polkujuoksun joukkue MM- kisoissa osana suomalaista amatöörijoukkuetta trailrunning Finlandin nimissä, mikä pelasti varmasti paljon yli 5000m vertikaalilla kolmeen päivään, kun muuten mäkiharjoittelu oli ollut olematonta. Kesälomalla elokuussa Suomessa painoin jättäriä muutamana päivänä eestaas mikä oli vähän epätoivoista kuukausien tekemättömien mäkitreenin paikkailua. Tosin kunto oli taatusti kaikkien aikojen paras ja lähes terveenä oli lenkkeilty jo useampi vuosi, joten oli vaan luotettava siihen mitä oli tehty pitkällä aikavälillä. Hieman reittiä ja aikaisempien vuosien tuttujen suorituksia katselmoineena, asettelin tavoitteen alle 40 tunnin, mikä antaisi hieman aikaa käydä pesulla ja nukkua ennen iltalentoa nykyiseen kotipaikkaan. ITRAn aplikaatio ehdotteli 36-37h aikaa, mutta jo OmanbyUTMBssä olin oppinut, että nuo arviot voi heittää samantien romukoppaan. Keskiviikon aamulento Geneveen oli täynnä suomalaisia osanottajia, ja oli mukava rupatella tuttujen kanssa jo siinä vaiheessa. Loistavien ystävien Outin ja Ollin kanssa vietettiin kisapäivät Chamonixissä ja suuri kiitos kuuluu heille kaikesta. Pasin kanssa oli sovittu että lähdemme yhdessä matkaan. Illalla hain numerolapun ja osallistuin pakolliseen varustetarkastukseen perjantaille, sekä kävin tapaamassa Omanin sekä NUTSin järjestäjiä. Perheen kanssa hengailtiin ja hölkkäiltiin vähän shakeouttia. Chamonixissa oli täydellinen karnevaali käynnissä ja filiis alkoi nousta. Säät olivat kohdillaan, mutta sade alkoi tunti ennen lähtöä ja jatkui suunnilleen starttiin asti. Perjantaina klo 18 Vangeliksen soidessa koin elämäni tähän mennessä hienoimman juoksutapahtuman lähdön. Käsientaputukset saivat kylmät väreet pintaan. Chamonix-Les Chapieux 0-51km / cum asc2900 Koska olimme menneet lähtöön aika viime tipassa, ajauduimme lähdön suppilossa ihan loppupäähän Pasin kanssa, mutta eipä sillä tässä kisassa ja tavoitteilla oikeastaan mitään väliä ollut. Hölkkäsimme alun helppoa tasaista asfalttia ja polkua ja myös Wellingin Petri tuli hetkeksi seuraan. Les Houchesin kylässä hieman nopeasti purtavaa ja yksi pullo täyteen. N. 8km kohdalla viimeisen kylän jälkeen reitti kääntyi ensimmäiseen nousuun ja siellä löytyi uusi suomalainen Ahosen Mikko. Vaihdettiin siinä muutama sana ja otimme Pasin kanssa ensimmäisiä kuvia jylhistä kauniista vuorista. Matka jatkui laidunrinnettä ylös ja tämän ensimmäisen nousun käännyttyä laskuun kaivoimme lamput otsaan ja tulimme alas helposti juostavaa rinnettä ja polkua kohti Saint Gervaisin kylää, jossa oli ensimmäisen iso huolto. Tässä laskussa ohitimme todella paljon porukkaa, jolla tuntui olevan alamäkitekniikka vielä meitäkin huonommassa jamassa. Jossain kohdassa tunsin ukkovarpaassa rakon, mutta tämä osoittautui vääräksi hälytykseksi. Kyläjuoksu oli hauskasti järjestetty eestaas- mallilla ja vaimot olivat tulleet varrelle kannustamaan. Huollossa söin hieman patonkia, juustoa ja makkaraa, mikä oli pieni virhe kun vatsaa kipristeli myöhemmin. Pian tämän jälkeen takaa kuului ”Kimmo” ja Välipirtin Vesa tuli takaa hetkeksi kimppaan, mutta hävisi pimeydessä jossain vaiheessa. Hauska nyanssi yhden nousun alussa olivat Hokan miehet, jotka kirjasivat jokaisen juoksijan kenkämerkin – markkinatutkimus oli menossa. Contaminesiin (31km) noustiin pikku hiljaa, ja siellä oli paikka missä myös henkilökohtainen huolto oli sallittu. Huoltoteltta oli ihan täysi kaaos ja hukkasin Pasin. Juomapullojenkin täyttö oli tuskaa. Juttelin hetken ja annoin halaukset paikalle tulleen vaimoni kanssa ja päätin jatkaa matkaa yksin, kun ketään tuttua ei näkynyt. Nyt suunnattiin yöhön ilman tuttuja naamoja. Nousu jatkui kohti La Balmea ja reitti oli sellaista leveähköä irtokivistä baana. Geeliä ja Mars – patukkaa mussutin energian saamiseksi. Pimeässä ainoa hieno maisema oli oma valokeila. La Balmen huoltoon (41km) tulin klo 00.28. Ilma alkoi olla viileä. Näin yhden suomalaisen (Ida) huollossa, ja tervehdin. Söin ja join ja jatkoin tunkkaamista. Hetken päästä takki oli pakko laittaa päälle kun tuuli yltyi. Huipulle (Col du Bonhomme) saavuin n klo 02.00 lauantaina. Tästä lähdettiin sitten laskemaan onneksi hyvin juostavaa polkua alas Les Chapieuxiin. Ohitin jonkin verran porukkaa tässä laskussa ja kun saavuin huoltoon, edessä oli varustetarkastus. Vähän jännitti että toivottavasti kaikki kysytty löytyy, mutta vedenpitävä takki, puhelin, ja turvapeite olivat mukana, joten kävelin huoltoon ja sain ensimmäistä kertaa hieman kuumaa lientä kitusiin. Sinänsä tuo varustetarkastus oli aivan aiheellinen, koska nyt oli aika viileä yö ja liikuttiin vuoristossa, missä apua ei ole saatavilla jos jotain sattuu. Tähän oli myös tulossa pitkä 15km huoltoväli yöllä, joten kamat oli oltava kunnossa. Les Chapieux-Courmayeur 51-80km / cum asc4700 Sinänsä harmi että oli pimeää, koska tämä väli ja Col de Seignen sekä Pyramidesin nousut olisivat varmasti tarjonneet upeat näkymät. Valtio vaihtui Italiaksi. Näille huipuille asti reitistä ei oikein jäänyt mitään muistikuvaa kuin että siellä oli muutamia teknisiä pätkiä ja muuten alusta oli aika helppoa. Onneksi juuri alaslähdettäessä päivä alkoi sarastamaan ja eteen aukeni ihan mahtavat näkymät, joskin laskeutuminien Pyramidesiltä alas kohti Lac Combalia oli osittain ihan masentavan vaikean kivinen sekä louhikkoinen, joten homma meni osittain kävelyksi. Otin lampun pois ja näin lopulta alhaalla Combalin (65km), jonne saavuin klo 06.58. Hieno usva oli laaksossa ja aurinko valaisi upeasti alppien huippuja. Aamu oli kylmä ja kuuma nuudelikeitto teki oikein hyvää. Kun vähitellen järjestelin lähtöä näin juuri saapuneen Ahosen Mikon ja moikattiin lyhyesti. Tästä eteenpäin reitti oli jonkin aikaa tasaista hiekkatietä. Katselin aamu-usvassa kävellessäni hieman puhelinta ensimmäistä kertaa, ja oli todella piristävää nähdä niin paljon viestejä ja kannustusta tätäkin kautta. Pian käännyttiin oikealle ja lähdettiin tunkkaamaan nousevassa auringossa kohti Mont Favren huippua. Helikopteri saapui hetkeksi pörräämään yllemme ja heiluttelimme sen minkä kerkesimme. Favrelta alas tultiin varsin juostavaa baanaa ja mieli piristyi, kun tiesin että Courmayer odotti. Jouduin pari kertaa pysähtymään tyhjennykselle ja ottamaan kivenjyvää pois kengästäni. Hieman ennen Col Checrouitin (74km) huoltoa vasemmalla aukeni upea vuorinäkymä ja reitin varressa kuului kaunista musiikkia. Tämä oli ehdottomasti valokuvan paikka. 74km huollossa ei oikeastaan olisi ollut tarvetta pysähtyä mutta otin kuitenkin repun pois ja relasin hetken ja join huollosta kokista. Yksi mukillinen per huolto oli sellainen standardiannos. Jalkoväli hiersi pahasti rasvauksesta huolimatta. Lasku kohti Courmayeria (78km) ei ollut tekninen mutta sen verran jyrkkä että muutamia juoksijoita meni ohitseni. Mieliala alkoi yllättäen laskea, ja keskeytys eksyi ajatuksiin. Täällä olisi helppoa ja hauskaa viettää loppupäivä. Asfalttiosuus alkoi ja Päivi oli kadun varrella kannustamassa. Avauduin heikosta mielentilastani ja hyvää tsemppiä tuli takaisin. Kannustus oli kylässä upeaa. Perhe oli vastassa ennen huoltoa. Pysähdyin juttelemaan ja pala tuli kurkkuun välittömästi. Kokosin itseni, otin dropbägini ja painuin sisälle huoltoon, johon vaimoni tuli auttamaan. Pöksyt täyteen vaseliiniä ja energiaa sisään sen verran kuin meni. Roskat roskiin ja uutta geeliä sekä Mars- patukkaa reppuun. Vaihdoin lamppuun akun ja otin kaksi uutta dropbagistä messiin. Jengiä nukkui siellä täällä. Eipä olo kovin hyvältä tuntunut, mutta tähän ei kuitenkaan jäädä. Puolisen tuntia viivyin. Courmayeur-Grand Col Ferret 80-103km / cum asc 6700 Ulos ja portaat alas klo 10.04 ja perhe saatteli ekan kilometrin matkalle. Olin kolmisen tuntia cut-offeja edellä, joten ne eivät enää huolestuttaneet. Päivä lämpeni koko ajan ja kylän jäätyä taakse tulin seuraavan nousun juurelle. Yritin vaihtaa pari sanaa HongKongilaisen (aasialaisia kisassa oli todella paljon) naisen kanssa, mutta hän ei ollut lainkaan juttutuulella. Siksak- Nousu Refuge Bertonelle (83km) oli ihan tuskaa ja jouduin istumaan pari kertaa kivelle katselemaan maisemia. Suurin uho oli miehestä kadonnut ja Bertonelle saapui nöyrä mies. Sää oli jo todella lämmin ja istuin hetkeksi varjoon juomaan vettä. Eteenpäin oli kuitenkin mentävä ja tästä jonkin matkaa reitti oli vaihteeksi ihan mukavaa ja hölkkäilin kauniissa säässä kohti Refuge Bonattia. Liikuttiin sellainen seitsemän kilometriä kumpuilevassa maastossa 2000m korkeudessa. Bonatissa (93km) olin klo 13. Täältä Arnouvaziin (99km) reitti jatkui ihan mukavana ja nautin kuuman päivän alppimaisemista, mutta meno oli aika rauhallista ja tähän väliin kuluin noin tunti. Arnouvaz oli hauskan virran varrella ja teltta oli jo todella paahteinen. Join pullon suusta litran vettä ja kauhistelin edessä olevaa nousua kohti Sveitsiä. Iltapäivä (klo 15.45) oli jo pitkällä kun vihdoinkin tunkkasin itseni Col Ferretillle ja Sveitsiin. Jalassa oli rakot molemmin puolin ja haarojen rakot olivat tunti tunnilta kivuliaammat. Grand Col Ferret-Champex-Lac 103-127km / cum asc 7300 Kun Sveitsin puolelle päästiin, niin hienoissa alppimaisemissa lasketeltiin ihan juostavaa pätkää vajaat kymmenen kilometriä La Foulyyn. Reitin lopussa mentiin hetki asfalttia, kun laskeuduttiin kylään. Les Chapieuxistä tähän sijoitus oli parantunut yli 300 pykälää ja vaikka oma vauhti ei huimannut, niin ei se monilla muillakaan helppoa ollut. Kylään saapuessa lauantaina n. 17.30 Eppu & Co olivat yllättäen vastassa ja kerroin keskeytysfiiliksistäni ihan vaan tukea saadakseni. Olo oli tosi paha ja hiippailin telttaan ja etsin itselleni penkin ja yritin tunkea jotain syömistä sisääni, vaikka oikeastaan mikään ei maistunut. Istuin jonkun ruotsalaisen vieressä ja kun katseemme kohtasivat, sanoja ei tarvittu. Kurja olo oli molemmilla. No ihan vakavasti en tietenkään tähän kisaa jättäisi. Etua cutofiin oli jo lähes viisi tuntia. Luin vähän viestejä puhelimesta ja somesta ja totesin, että mies on done, mutta 60km on vielä jäljellä. Kun hiippailin teltasta ulos, suomalaiset olivat ulkona tsemppaamassa – olivat kuulemma tulleet varmistamaan, että en tähän jättäisi kisaa. Kiitos!!! Lähdin hölkkäämään kohti kisan ”breakpointtia” Champex Lacia ja kuulin suomalaisilta että helppoa ei loppu tulisi olemaan. Hölkkäsin noin kilsan ja metsän saavuttua ryynäsin tekemään biokätkön puskaan – tavara meinasi tulla yläpäästä samalla kun pinnistin biokätköä sveitsiläiseen havumetsään. Karsea mutta jälkikäteen hupaisa kokemus. Jossain välissä tätä kohtaa iski sitten ukkonen. Alkoi tulemaan vettä – ensin vähän ja sitten enemmän. Pysähdyin laittamaan takin päälle. Laskin sekunteja jyrinään salamasta. Ensin niitä oli 15s, sitten 13s ja piakkoin 10s mikä tarkoitti, että ukkonen saavutti takaapäin koko ajan. Edessä kaukana näkyi sinistä taivasta ja sitä kohden hölkkäilin ja toivoin, että en joutuisi ukkosen silmään keskellä tätä metsäosuutta. Hetken aikaa vettä tuli aika rajusti, mutta sitten keli alkoi paranemaan, ja totesin, että tämä haaste oli voitettu. Reitti alkoi kääntymään ylös ja oli mahtava saapua Praz de Fortin kylään jossa sai mennä kivan kylän läpi ilman mitään isompia haasteita. Pysähdyin tässä ottamaan takin pois ja ennen nousua Champex Laciin, liityin muutaman tyypin letkan perään, ja tunkkasimme seuraan huoltoon (Chapex Lac klo 20.29). Juuri sinne saapuessani tuli pimeys. Pidin hyvän rauhallisen huollon ja söin kunnolla sekä viestittelin muutaman kaverin kanssa. Homma alkoi olla hoidettu, mutta vielä oli edessä toinen yö sekä karkeasti 3 x verttitonni. Vaihdoin merinovillapaidan päälle, vaikka lopulta toinen yö oli yllättävänkin lämmin eikä edes ylhäällä olisi paljoa lämmintä vaatetta tarvinnut. Laitoin lampun otsaan ja päälle ja lähdin pimeään. Champex-Lac- Chamonix 127-171km / cum asc 10100 Reitti oli helppoa nousua Plan DeLauhin asti. Mentiin ensin asfalttia ja sellaista metsätietä, sitten polkua ja muutaman karjaportin läpi. Alkoi iskeä hurja jano eikä elektrolyyttijuoma maistunut lainkaan. Nuudelivelli oli ollut huollossa ilmeisesti niin suolaista, että teki vain mieli vettä. Pienen tuskailun jälkeen sitä onneksi löytyi reitin varrella olleesta hanasta. Koin valaistumisen – vuorikisoihin pitää tehdä PALJON mäkitreeniä. Itse olin joutunut sen laiminlyömään olosuhteiden pakosta (Koti Dubaissa) ja nyt maksettiin hinta. Trientiin (140km) pudoteltiin jonkinlaista siksakkia ja siltaa ja lopulta saavuin kylään klo 00.50. Vastassa olivat yllättäen ystävät Outi ja Olli sekä vanhin lapsistani, joka tuli avukseni huoltotelttaan. Oli todella virkistävää saada jakaa surkeaa fiilistä sekä saada apua huollossa, sekä tsempit seuraavaan nousuun. He puhuivat tulevansa myös Vallorcineen vastaan ja minä vaan kehotin heitä nukkumaan. No, enpä valita yhtään että nämä tärkeät ihmiset jaksoivat valvoa ja ajaa huollosta toiseen sillä aikaa kun minä nousin vuorta ylös. Seuraava verttitonni lähti kohti Les Tseppesiä pientä vuoripolkua pitkin. Aika ryytynyttä porukkaa näkyi reitillä ja muutamat olivat laittaneet pitkäkseen kuka mihinkin. Lehmien kellot kilkattivat ja silmät kiiluivat otsalampun valossa. Edessäni meni joku ranskalainen, jolla oli liimattu punainen kortti numerolappuun. Ilmeisesti DSQ tai aikasakko jostain syystä. Tseppesin huipulla oli väliaikapiste, jossa istahdin hetkeksi juomaan ja yksi letka meni ohitseni. Liityin perään alamäkeen ja päädyin juttelemaan jonkun espanjalaisen kanssa. Tulimme takaisin Ranskaan. Meiltä ei enää juoksu luonnistanut – hänellä oli pahat rakot jaloissa ja minulla sekä jaloissa että jalkovälissä. Tässä laskussa myös väsymys alkoi iskemään pahasti päälle. Useasti teki mieli vaan pysähtyä, mennä makuulle ja nukahtaa. Kello oli toisen yön aamuyötä ja voimat alkoivat olla loppu. Saavuin Vallorcineen (150km) klo 04.09. Olin ihan romuna, mutta onneksi ystävät ja tytär olivat vastassa. He olivat pyynnöstäni tuoneet Bebantheniä mukanaan ja kävin vetämässä sitä kourallisen pöksyihini huollon yhteydessä – jospa tällä selvittäisiin. Nyt oli enää viimeinen nousu jäljellä. Pitkään aikaan en ollut enää pystynyt kuin kävelemään ja rasvan helpotus poistui nopeasti. Ensin mentiin pätkä hiekkatietä ja törmäsin yhteen PTL- kisassa olleeseen tiimiin mäen alla olleella väliaikapisteellä. Viimeinen nousu Tete aux Ventille olikin oikein ”Grande Finale”, mikä ei tuntunut loppuvan koskaan. Törmäsin toiseen espanjalaiseen, jonka pohkeeseen oli tatuoitu Mont Blancin massiivi ja teksti ”UTMB Finisher 2018”. Hän tsemppasi ”venga, venga” ja vastasin samalla mitalla. Olimme vain tuntien päässä finishereistä! Kolmas päivä valkeni ja sammutin lampun sekä kävelin eteenpäin pitäen pieniä breikkejä välillä. Näin vuorikauriin sekä poikasen, joiden silhuetti Mont Blancia vasten oli lumoava. Nousu jatkui ja jatkui ja kun huipulle päästiin, niin mentiin ikuisuus vielä tasaista kunnes tulin Teten väliajalle, jossa kysyin matkaa maaliin. 10km kuulemma ja Flegere oli vielä välissä. Tästä eteenpäin vain sauvakävelin edelleen ja porukkaa lappoi ohi säännöllisin väliajoin. Ihastelin massiiviin huippua ja odotin, milloin Flegere saapuu – se näkyi edessä kaukana, mutta matka oli pitkä väsyneelle miehelle. Pikkuhiljaa hissiasema lähestyi ja lompsin pienen laskun huoltotelttaan sunnuntaina klo 08.26. Olin laskeskellut, että alle 40h menisi vielä helposti, mutta se enää kiinnostanut vähääkään. Istuskelin rauhassa ja join vettä sekä katselin kiireisiä kilpakumppaneita. Sijoitus oli ollut parhammillaan alle 600 muutama huolto aikaisemmin. Nyt oli hävitty kymmeniä pykäliä. Ihan sama. Lähdin kävelemään alamäkeä kohti Chamonixiä. Kipu oli jäytävää. Juoksijoita tuli yllättävän hyvällä jalalla ohitse jatkuvana virtana. Ei kiinnostanut. Olli oli ilmoittanut tulevansa vastaan Chamonixistä, ja olipa suuri ilo nähdä hyvä ystävä pari kilsaa ennen kylää. Jupisin kaikki murheeni hänelle ja tällä saattueella laskeuduimme kohti maaliviivaa. Mieli parani askel askeleelta- YEAH – Maaliin mennään! Kun saavuin alas, Outi ja tyttäreni olivat vastassa ja tytär tuli viimeisen kilometrin kanssani maaliin. Kävelin yhden PTL- joukkueen ohi, ja ylistin heidän urheuttaan. Jaoimme isoja onnitteluja toisillemme. Puolisen kilometriä ennen maalia, kannustus alkoi asteittain kovenemaan ja ihmisten määrä lisääntyi. Laitoin hölkäksi. Nyt juostaan. Imin kaiken ilon itseeni. Ihmiset kannustivat minua nimelläni. Käännyin viimeiselle suoralle. Tuleeko itku? Ei. Tytär kuvaa viimeiset 200m maaliin. Möly yltyi ja karjuin onnesta kädet ylhäällä. Siinä! Finisher! En unohda tätä ikinä. Aikani oli n40h3min ja sijoitus kaikista 667. Oikein hyvä. Olli ja Outi auttoivat kämpille ja suihkuun ja nukkumaan. Erityisesti alapään rakot olivat kuin suoraan kauhuelokuvasta. Lopuksi N 2500 lähtijästä lähes 1000 keskeytti. Vaikka UTMBlle päästäkseen pitää suorittaa riittävä määrä kisoja, ja onnistua arvonnassa, tuo 40% keskeyttäneitä kuvaa varmasti hyvin reitin vaativuutta. Mikään ei ole varmaa ennen kuin olet maalissa. Tänä vuonna säät suosivat, eikä vesisadetta ollut kuin muutan tunnin. Oma kisa meni läpi vuosien aikana luodulla peruskunnolla ja viimeistellyllä Jarin harjoitusohjelmalla, mutta mihinkään yhtään nopeampaan läpäisyyn tarvittaisiin muutama kymmenen kilometriä ylä – ja alamäkitreeniä lisää. Perhe, Olli ja Outi mahdollistivat puitteet. KIITOS!!! Kreikan starttiin olisi nyt kolme viikkoa. Jätin kaiken itsestäni Alpeille. Sparta ei kiinnosta vähääkään, mutta tietenkin lähden. Milloin tuntee olevansa elossa? Haarojen rakot puhkeavat yölennolla ja märkivät alushousuihin, jotka kuivuvat kiinni tulehtuneeseen ihoon. Tunti ennen laskeutumista menin lentokoneen WChen ja jouduin repäisemään kalsarit irti ihosta. Koko kone heräsi taatusti huutooni. Anteeksi. Kiitos. Kaikille!
  3. 32 points
    Endurance 24h 24-25.2.2018 Ensin ne selitykset. Suuren elämänmuutoksen silmässä UTTF2017n jälkeen päätin ilmottautua tähän ”kotikisaan”, vaikka muutto ulkomaille oli vahvoissa keskusteluissa jo tuohon aikaan. Lokakuun lopussa kaiken muuttohässäkän keskellä, vain viikko ennen ulkomaille siirtymistä, olin pari päivää lähes 40C kuumeessa ja lääkärin diagnoosi keuhkokuvien perusteella oli tyly: keuhkokuume. Muutto siirtyi viikolla lääkärin kuukauden suositusta vastaan, mutta vaikutus harjoitteluun oli tietysti selvä: kolme viikkoa marraskuussa meni toipuessa ja hyvinkin nopeasta kevyeen lenkkeilyyn paluusta (tai sen takia yhdistettynä merkittävään stressiin uuden elämänkuvion vuoksi), sain itseni vielä jonkinlaiseen ylirasitustilaan joulukuussa. Sykkeet huitelivat reilusti normaalia korkeammalla kevyilläkin lenkeillä ja aamulla sängystä noustessa rytmi nappasi heti sellaisen 30 pykälää ylös. Otin suosiolla joulun aikaan vielä yhden täyden lepoviikon, joten ensimmäistä kertaa pariin vuoteen jouduin kohtaamaan vakavampia hankaluuksia mitä tulee terveyteen ja lenkkeilyyn. Jarin Ohjelma E24 treeniin oli olemassa, mutta jouduin tinkimään siitä matkan varrella jatkuvasti joko terveyden tai muiden kiireiden vuoksi. Yltiöpositiivisesti ajateltuna sain kuitenkin alkuvuodesta käärittyä kasaan 3kpl hieman yli 100km treeniviikkoja, mikä ei ole juuri mitään vuoden 2017 alun mättöön verrattuna, mutta toivoin että kunto ei olisi aivan onneton verrattuna edellisen vuoden polku-ultriin. Paljon tuon enempää juoksuun ei vaan aikaa ole. Jonkinlaista varmuutta toi 3.27 Dubain maratonilla Tammikuun lopussa. Toisaalta uusi elämänvaihe oli tuonut valitettavasti pari lisäkiloa kroppaan. Kaikesta huolimatta minimitavoite oli asetettu 180km ylitykseen, jotta Spartathlon- arvontaan pääsisin tulevina vuosina osallistumaan. Ei niin julkisesti levitelty tavoite oli kuitenkin kuntoilijalle maaginen 200km, ja sitä lähtisin hakemaan. Lensin Suomeen perjantaina ja tein monenlaisia elämään liittyviä järjestelyjä ja Antin avustamana ilmestyimme Esportiin lauantaina pari tuntia ennen E24 starttia. Huollosta homma ei ainakaan olisi kiinni: Antti ja Jamo olivat lupautuneet auttamaan. Kiitos mahtaville huoltajille! Porkkanaa ja raippaa tuli erityisesti Antilta juuri oikeassa suhteessa. Petri oli samassa ”juoksutiimissä”, mutta valitettavasti hänelle tuli ongelmia illan aikana ja meno vaikeutui. Klo12 lähdettiin kiertämään n.390m rataa. Huolto kertoi jo etukäteen että yhtään alle 2.25 kierrosta ei sitten tule tai palaute on epäkohtelista. Siinä veitsen terällä mentiin alkuhuumassa mutta sain pidettyä vauhdit niillä main. Juoksututun kanssa jutskaillessa kierrokset olivat vähän hitaampia. Suunnitelmissa oli 57km/53km/47km/43km 6h splitit, millä 200km olisi tavoitettavissa. Ultrayhteisöä oli mukava nähdä ennen juoksua ja sen aikana. Omaa urheilujuomasekoitusta sekä High5 geelejä otin tunnollisesti ja sen lisäksi pääasiassa järjestäjien pöydästä sipsiä, banaania ja suklaata sekä muita juomia. Jalassa olivat Hoka Clifton4t. Ensimmäinen kuusi tuntia eteni yllättävän nopeasti mitä aikaan tulee, mutta huomasin että olin jäljessä hieman asettamaani aikataulua. Huollosta tuli kuitenkin viisas vinkki että ei syytä hötkyillä. Matkaa taisi tulla mittariin 55-56km välimaastoon ekalla ”pätkällä”. Sitten olikin aika kääntyä juoksemaan toiseen suuntaan. Tämä suunnanmuutoshan tapahtuu kyseisessä tapahtumassa kuuden tunnin välein. Laskeskelin, että jos toinen kuusi tuntia menee sinne 53km kieppeille niin mitään ongelmaa ei vielä ole. Aurinko paisteli kirkkaasti Esportin ikkunoista sisään ja usutin huoltajia lähtemään ulos omille lenkeilleen. Upea talvipäivä ulkosalla. Hallissa ei niinkään. 100 kierrosta tuli täyteen. Senhetkiset kärkijuoksijat painelivat ihan mielettömän komeasti, ja tuntui että ohitseni viuhui jatkuvasti porukkaa, mutta pysyin viisaasti omassa suunnitelmassani. Suuria epäilyksiä kyllä kävi mielessäni vauhtien pitävyydestä. Pastaa ja jauhelihakastiketta ilmestyi tarjolle klo19 kieppeillä ja lähinnä pastaa näykkäilin menemään – kiinteän ruoan halu ei ollut kovin hyvä valitettavasti. Toinen kuusi tuntia jatkui niin mukavasti kuin vain tuollainen älyttömyys vaan voi jatkua. Kierrosvauhdit alkoivat hidastua hieman, mutta tiesin että niin se menee ja aikaa on vielä PALJON jäljellä. Reisissä alkoi tuntua kipuja ja ensimmäinen rakko alkoi tuntumaan vasemman jalan varpaassa. Hyvällä rasvauksella pystyin kuitenkin välttämään suuret rakko-ongelmat. Jalat ovat kisan jälkeen yllättävän hyvässä kunnossa sen suhteen. Aloin lisäämään kävelypätkiä juoksuun. Huvittelin ajatuksella että en ollut juossut yhtään yli 3min kierrosta, mutta yksi WC- reissu pilasi tämän huvin. Edellisen WC- käynnin ja kierroksen olin ottanut aikaan 2.59. Aika tehokasta kuseskelua. Tällä välillä joitain edelläni menneitä alkoi näkymään huolloissa istumassa ja ilmeisesti kaikenlaisia ongelmia oli tullut. Illalla paikalla kävi myös muutamia tuttuja kannustamassa. Kiitos kaikille jotka kannustitte! Tiedätte kyllä! 100km tuli täyteen. Ekat 12h kilometrejä taisi tulla joku vajaa 106, mikä oli hieman alakanttiin. Nyt lähdettäisiin mielen ja kestävyyden hyökkäykseen kohti kahtasataa. Puolenyön jälkeen päätin hieman lisätä asennetta hommaan 200km unelman saavuttamiseksi ja ensimmäinen sekä toinen tunti menivätkin oikeaan suuntaan, mutta aika tarkalleen klo 02.00 tapahtui melko selkeä katkeaminen ja homma meni puskemiseksi, sekä virta alkoi loppumaan. Kävelyä tuli yhä enemmän kuvioon, ja tajusin että 200km alkaa lipeämään käsistä. Harmitti hieman, mutta tunnen omat rajani. Ilmoitin Antille että tavoite muuttui juuri 190kmksi. Eihän huolto tuota ottanut kuuleviin korviinsa vaan hyvää strategiapäivitystä sieltä tuli koko ajan. Mies ei vaan enää pystynyt. Huoltoon pysähtyessäni jalat meinasivat lähteä alta, ja Antti kirjaimellisesti törkkäsi liikkeelle että mies pysyisi pystyssä. ”juokse nyt kun et seisomaan pysty!” Toisaalta ajattelin, että voihan aamun sarastaessa vielä tulla joku uudelleensyntyminen. Tuli epätodellinen tunne, että minun pitää olla täällä vielä 9-10 tuntia liikkeessä. Naurettavaa touhua! Teki mieli mennä istumaan ja juomaan kokista, ja lopettaa homma juuri siihen. Samoihin aikoihin radan roskiksilla alkoi näkymään ensimmäisiä tyhjennysharjoituksia. Itse säästyin taas kerran suuremmilta pahoinvoinneilta. Ei nuo aamuyön tunnit sinänsä unitilan suhteen pahalta tuntuneet mutta paras veto oli vaan miehestä poissa. Tuossa vaiheessa aloin sitten laskemaan että millä keskivauhdilla menee 180km (Sparta-arvonta raja), ja totesin että hyvällä mallilla ollaan ja pidetään se 190km tavoite elossa. Alkoi tulla kylmä ja vaihdoin pitkähihaisen paidan päälle. Ensimmäinen sininen paita oli muuntunut valkoiseksi korpuksi suolan puskiessa kehosta pihalle. Joitakin viestejä tuli kotiväeltä ja kavereilta huoltoon. Kiitos niistäkin! En kuitenkaan paljon kupannut huolloissa ja Antin ”juoksun päälle!!!” kommentit raikuivat Esportissa jos satuin huoltopisteeltä kävellen poistumaan. Seuraavaan mutkaan hölkkää ja sitten hieman ”salaa kävelyä” mutkan takana, hihhoh. Kävelyä tuli aamuyöstä lähtien pikku pätkä joka toisella ja lopuksi jokaisella kierroksella. Henkistä tilannetta kuvasi hyvin toteamukseni ”I want to die” huollolle joskus aamuyön tunteina. Toisaalta olin jälleen kerran ottamassa itsestäni irti ihan kaiken sen mitä saa, ja päätin pitää sen moodin. Vasemmassa jalkapohjassa tuntui Plantaarif- tyyppistä kipua ja neuvoteltiin Antin kanssa poikkeuksellinen Burana, jota en ole koskaan aiemmin ultrajuoksussa ottanut. Nestettä perään isolla kädellä. Hietsu heitti jossain vaiheessa huollossa että ”olet polkujuoksijoiden kärjessä tässä kisassa”. Meriitti sekin :-D Puuroa oli tarjolla aamiaiseksi mutta ei tullut mielenkään syödä kun ei maistunut– menin edelleen hyvin vahvalla hiilihydraattipohjalla ja kun juoma, geeli, banaani sekä muu pikkumakea maistui niin eipä siinä mitään ongelmaa ollut. Jos ensimmäiset tunnit menivät kisassa nopeasti niin aamu oli ihan täyttä tuskaa. N klo 8 vasempaan jalkaan nilkan etuosaan iski karmea kipu ja pelkäsin jotain kunnon rasitusvammaa. Hetkeen en pystynyt kuin nilkuttamaan. Onneksi se meni ohi pikku hiljaa kun löysättiin nauhoja. Antilta tuli hyvin piiskaa: ”nyt juostaan sitten 8.3km tuntivauhtia”. 200km siellä oli tietysti tarkoituksena, mutta vaikka miten yritin niin ei vaan mies tullut enää. ”Nyt tehdään tulos!”, ”Juoksuun!”. Kaikkeni annoin, mutta heikkona hetkeni kirosin paikallaolijoille Spartat ja kaiken muun alimpaan maakerrokseen. Otin pari 50m spurttia jalkojen avaamiseksi. Ei tullut mitään. Tuli mieleen Jyri Kjällin kuuluisat sanat eräässä nyrkkeilyottelussa. WC- tauko venähti kun ei meinannut enää saada itseään liikkeelle, mutta tunnollisesti aina palasin suoraan radalle. Kertaakaan en istunut missään koko 24h aikana. Aamupäivän aikana kävely lisääntyi ja lisääntyi, mutta jokaisella kierroksella yritin juosta edes jonkun verran kunnes n. klo 10 totesin, että 190km tulee vaikka 6km/h. 200km oli ollut mennyttä jo kauan sitten. Näihin aikoihin Esporttiin alkoi tulla myös uutta kannustusväkeä ja viimeisen tunnin ajan kannustus oli aivan mahtavaa – kiitos! Viimeinen vartti oli sitten aivan upeaa ja sain hieman virtaa kun 192km oli mahdollista. Töpöttelin sen minkä pystyin ja juoksin (!) koko viimeisen täyden kierroksen. Tulos 192,3 km ja sijoitus miehissä yhdeksäs. Lähtökohtani huomioon ottaen aivan maksimi ja upea juoksu. Nyt olisi sitten mahdollisuus osallistua Sparta- arvontaan 2019-2020, mutta arvatkaa minkä verran kiinnostaa. Lopuksi sitten mitali kaulaan ja muutama sana tuttujen kanssa. Antti sanoi että ”en halaa, koska haiset ihan xxxx:n pahalle” ja vei ystävällisesti vielä kämpille. Klo 13-04.45 menikin punkassa kovissa lihassäryissä ja hikoillen sekä palellen. Sukulainen toi iltapäivällä armollisesti pizzaa ja Spriteä joita nautin sängyssä maaten silloin kun horrokselta pystyin. Armoton herätyskello soi 04.45 ja oli pakko nousta pakkaamaan kamat ja siirtyä lentokentälle kohti nykyistä kotipaikkaa. Järjestelyt olivat erinomaiset ja kiitos vielä kerran huollolle, kaikelle talkooväelle ja Endurancelle! Kiitos tietysti perheelle, joka salli tällaisen miniloman Suomessa ja aamuyön lenkit. Juuri nyt tuntuu todella hyvältä kun saan olla vapaalla juoksusta jonkin aikaa. Jos nyt joskus vielä hairahdun 24h juoksuun niin teen sen ulkona. Elokuussa on kesälomalla varattuna paikka maisemiltaan upeaan Kaldoaivi-ultraan ja lajinomaisesti asia ei juuri voisi vähempää kiinnostaa tällä hetkellä, mutta kyllähän se into sieltä taas löytyy kevään aikana, jos vaan terveyttä riittää. Juoksuolosuhteet alkavat mennä lämpötilan suhteen vähitellen entistä tylymmiksi kesää kohti, ja toukokuusta alkaen lenkille pitää lähteä viimeistään klo 05.00 jos meinaa ulkona käydä. Mukavia juoksuja kaikille!
  4. 29 points
    Pidän tämän lyhyenä, koska mitään menestystarinaa ei luonnollisesti ole kerrottavana. Ihan aluksi KIITOS Perheeni sekä Susanna, Antti ja Petri!!! UTMB oli läpäisty ja Spartathloniin oli pari viikkoa aikaa. Parilla lyhyellä lenkillä sykkeet kipusivat parin kilometrin jälkeen 150 pintaan mikä kertoi kehon olevan vielä rasitustilassa. Lepäsin muutaman päivän ja yritin uudestaan – ei vaikutusta. Kauhulla katselin Spartan osallistujalistaa: maailmanmestari, top10 ultrajuoksijoita kansaivälisissä kisoissa sekä moninkertaisia Spartathlonin läpäisijöitä. Ei. Mitään. Saumaa. Ja kuitenkin, yrittänyttä ei laiteta. Viimeisen viikon lepäsin ja kävin Ateenassa lyhyellä hölkällä, jossa tuntuma oli siedettävä. Olin varma läpipääsystäni, koska DNF ei koskaan ole vaihtoehto enkä ikinä ollut antanut periksi aikaisemmin. Pikakelauksella eteenpäin Akropolikselle perjantai klo 07.00. Petrin ja Susanna upealla huoltotuella lähdimme Antin kanssa hölkkäämään porukan loppupäässä kohti Spartaa. Aamulla ilma oli miellyttävä ja juoksu maittoi. Tavoitteenamme oli juosta ensimmäinen noin maraton Megaraan n 4h20min, jolloin olisimme 25 minuuttia kisan raadollista bussia edellä. Ateenan keskustassa taas kerran liikenne pysäytettiin ja joitakin ihmisiä otti otsaan. Vähemmistö ehkä kannusti tööttäilemällä. Parinkymmenen kilometrin kohdalla Antti kävi puskassa ja minä täydensin geeliä dropbägistä. Nuorisoa oli yhdellä aluella kannustamassa ja annoimme isoja rivejä ”vitosia”. Homma meni ihan suunnitelmaan, joskin Megaraan saavuttaessa aurinko oli ollut tunnin verran jo aamupilvien yläpuolella ja kuumuus alkoi tuntumaan kunnolla. Mainittakoon, että Antti näki alkumatkasta Tommi Läntisen punainen lippu kourassa ohjaamassa liikennettä. Bongasimme myös Leslie Nielsenin KAHDESTI tien varrella. Melko aikaisia haluusinaatioita, mutta se oli harmaahiuksinen Leslie Raybanit päässä! Megarassa Petri ja Susanna tekivät nopeat huollot ja matka jatkui alle minuutissa. Sen jälkeen alkoivat matkan ensimmäiset mainittavat nousut, vaikka sellaista kumpuilevaahan se reitti on vähän joka puolella puhumattakaan lopun nousuista. Rannalla n 45-55km välillä kuumuus alkoi olla jo tukalaa ja huomasin jossain vaiheessa n 6min/km vauhdissa rannesykkeen näyttävän lähes 170. Oli pakko kokeilla asiaa sormilla ranteesta ja jossain siellä maastossa liikuttiin. Ensimmäisen kerran huolestutti ihan todellakin – tuntuma oli kuitenkin ihan siedettävä ja otimme jokaiselle kilometrille 50m kävelyä. Hellas Can (80km) tavoiteaikamme oli 8h45min (45min edellä raatobussia) ja joskus 55km kohdalla taisin todeta Antille että tuosta joudutaan nyt kyllä tinkimään ainakin 15min. Sen verran kuumaa oli enkä saanut sykkeitä oikein millään enää tasaantumaan. Tuo aika olisi siis antanut 45min bufferin raatobussiin, mikä näin jälkikäteen taisi olla vähän liian kunnianhimoinen tavoite. 65km kohdan huollossa hukkasin (tai joku otti) toisen lötköpullon korkkini ja harmittelin hieman tätä, mutta join sitten sitäkin enemmän huolloissa. Seuraavalla pisteellä jäin säätämään jotakin ja Antti ehti 50m päähän – vilkuttelin että anna mennä vaan. En tulisi enää pysymään hänen tahdissaan. Kävelin jo usein ja juoksu veti sippiin muutaman sadan metrin jälkeen. Sykkeet olivat ”tapissa”. Realiteetti iski lujaa päin näköä ja aloin häviämään minuutteja raatobussiin. Minimisuunnitelmaksi vahvistui Korintin kanavan näkeminen ja Hellas Caniin ehtiminen, koska sen jälkeen cutoffit helpottaisivat huomattavasti. Huolto kerrallaan. Periksi en antaisi helposti, kuten olin päättänyt. Raahauduin Hellas Caniin kuutisen minuuttia ennen Cutoffia ja otin isomman pastahuollon sijaan pikaiset mätöt, uuden pullon hukkuneen tilalle ja jatkoin kävellen matkaa kohti tuntematonta. Pasta ei olisi maistunutkaan enää lainkaan. Antti oli ohittanut Hellas Canin kymmenisen minuuttia aikaisemmin. Huolto ilmaisi asiallisesti huolestuneisuutensa olotilastani. Seuraavaan maratoniin Nemeaan olisi aikaa ruhtinaalliset 6h30min. Ajattelin että tapan tämän välin huoltopiste kerrallaan, kuten Jari oli neuvonut. Juoksusta ei tullut oikein mitään ja uupumus iski aina n 50m hölkän jälkeen. Sykemittari näytti jossain vaiheessa 199. Tarkistin ranteesta – ei onneksi sentään vaan n 170. Kävellessä syke oli n 140. Pyrin kuitenkin kävelemään reippaasti reilun 6km tuntivauhtia että pysyn kisassa. Homma eteni jotenkin. Yhdellä huoltopisteellä aikaa bussiin oli enää kolme minuuttia ja minua patistettiin eteenpäin jossain 85-87km kieppeillä tuli Antin selkä vastaan. Veli ei pystynyt enää kuin kävelemään, koska reidet ja lonkka olivat paskana. Menimme kimpassa kunnes tulimme huoltoon, jossa meille huudettiin, että minuutti aikaa. Lähdin juoksemaan karkuun. Antti huusi perään että ”mene, mene”. Ja minä menin. 50m täysiä ja kävelyksi. Ei pystynyt ja sydän tuli rinnasta läpi. Seuraava kiintopiste oli 103km, jossa tukijoiden huolto oli sallittu. Taisin selvitä vielä kahdesta huoltopisteestä, jossa edelliseen olin saanut 2 minuuttia hyvää ja seuraavassa menin jo sekunnin yli takarajasta. Olin antanut ihan kaikkeni ja raahustin nöyrtyneenä pimenevässä illassa Zevgolatioon (103km), josta minut olisi vielä päästetty myöhässä läpi, mutta olin lyöty. Petri ja Susanna olivat vastassa. Antti oli autossa nukkumassa. Istuin kiveykselle ja luovutin chipin ja numeron. Olin ennen kisaa ajatellut että DNF aiheuttaa valtavan surun, mutta tiesin yrittäneeni ihan kaikkeni, eikä minulla olisi ollut enää mitään jakoa mennä 143km alle 24h mukaanlukien vuorien ylitykset. Hetken harmitti ja annoin olla- UTMB ja Spartathlon neljään viikkoon olivat vaan liikaa, vaikka itse en ollut epäillyt mahdollisuuksiani. Tämä oli ensimmäisen keskeytykseni ikinä ja vaikka harmittaa, niin en vaan ollut riittävässä kunnossa. Oli syy sitten UTMB tai ei. Spartathlon on kisa jonne voi mennä vain täydellisellä valmistautumisella, enkä tule sinne uudestaan lähtemään, ellen tiedä olevani täydessä iskussa. Nyt olin aika kaukana. Kreikkalaiset järjestelyt olivat hyvin kreikkalaiset monelta osin menemättä nyt yksityiskohtiin, mutta sanottakoon että huolloissa sai itse tapella juomat pulloon ja Ateenan hotellissa sai hyvä naurut ja kiroilut. Muuten kisajärjestelyt olivat toimivat! Spartassa vietimme oikein mukavan päivän kannustaessa maaliintulijoita ja erityisesti suomalaisia. Onnittelut! Sää oli todella kova ja kisa on vielä kovempi. Ouzo, Mythos ja Gyros olivat hyviä. Sen verran puhun politiikkaa en mitenkään ketään osoitellen, että kyllähän tuon kansankunnan toivoisi lisää rehellistyvän ja ottavan vastuuta. Mahtavan kaunis maa, joka on hukkumassa jätteisiin. Nyt lepäillään ja aikaisintaan parin viikon päästä katsotaan josko kiinnostaa enää juosta. Ja kiinnostaahan se. Ihan varmasti. Turistikuva alla.
  5. 27 points
    Kuinka ympyrä sulkeutuu? Muistan vieläkin lähtöni ensimmäiseen varsinaiseen ultrajuoksuuni, Karhunkierroksen 53km tapahtumaan, vuonna 2015. YPH134km raportissani mainitsema 160km kilpailun GPS-seuranta Rukahovissa 2015, ja siitä pikku hiljaa hivuttautuminen pidempiin ja pidempiin kisoihin, kulminoitui 26.5.2017 klo12 kun itse lähdin taivaltamaan kohti Hautajärveä lähes kahdeksankymmenen muun ”polkujyrän” kanssa. Omalla kohdallani vei siis kaksi vuotta tulla henkisesti ja fyysisesti valmiiksi tähän, jonkun osuvasti mainitsemaan ”infernaaliseen hulluuteen”, jota tuollainen taivallus kyllä kieltämättä edustaa. Henkinen ja fyysinen kasvaminen toki edellytti riman nostamista askel kerrallaan ylöspäin, mutta viimeistään vuoden 2016 onnistumiset YPH134km ja HUR12h juoksuissa toivat tarvittavan varmuuden – minäkin voin tehdä sen. Oikeastaan tässä oli kyse kuitenkin vain ensimmäisestä etapista vuoden 2017 UTTF- kiertueella ja tavoitteena oli ainoastaan, jälleen kerran, maaliin pääsy. Oman mausteensa keitokseen toi alueen lumitilanne, jota spekuloitiin laajasti huhtikuun puolestavälistä lähtien. 2014 munahanki oli hyvin tiedossa ja vielä nelisen viikkoa ennen starttia 26.4 Kuusamossa tuli n 10 cm lunta lisää, mikä nosti paikoin kerroksen n. 90cm paksuiseksi. Juoksijoiden jännitys oli käsinkosketeltavaa. 27.4.2017 Lumikartta 27.4.2017 Kiutaköngäs (61cm!) Ruka 80-90cm! Omat treenit olivat jatkuneet pari vuotta pikku hiljaa määriä nostamalla ja ilman loukkaantumisia ja alkuvuodesta 2017 oli jo tilillä lyhyempien tasaisten matkojen PBt, joten luottavaisena oltiin viivalla. Tehtyäni reilun puoli vuotta systemaattisempaa ultraharjoittelua, ensimmäistä kertaa ikinä, voin täysin allekirjoittaa itselleni päivänselvän mutta työtä vaativan faktan: juoksijaksi tullaan juoksemalla (ts. ultrajuoksijaksi tullaan ultrajuoksemalla). Oikoteitä tarjotaan nykyään ihan kaikessa ja juoksu on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan mahtava esimerkki siitä että mitä vähemmän käytät aikaa epäolennaiseen ja mitä enemmän käytät aikaa olennaiseen sitä parempia tulokseti ovat. Kysymys on ehkä enemmän siitä että mitä unelmia asetat itsellesi, ja oletko valmis jättämään television katselun, viinanjuonnin ja muun epäolennaisen hieman vähemmälle ja keskittymään unelmasi toteuttamiseen (tämä on siis vain täysin oma mielipiteeni). Omani apunani on myös ollut Jari Tompon ohjelma joka auttaa itseäni kurinalaisuuteen ja systemaattiseen toteutukseen. Vilpitön suositteluni Jarista coachina. Antin kanssa olimme talven aikana käyneet myös silloin tällöin kelissä kuin kelissä ja valossa ja pimeässä tekemässä kimppalenkkejä ja käyty Karhunkierrosta henkisesti läpi: pääajatukseksi oli muotoutunut se että otetaan kerrankin alku suorastaan ylivarovaisesti jotta sitten jaksetaan ”kaasutella” vielä paluumatkalla Oulangan ja Rukan välillä. Tuota rauhallista aloitustahan ei varsinkaan ultrajuoksussa voi ylikorostaa, ja aina vaan saa yllättyä siitä kuinka tämä sama perusvirhe toistetaan pitkillä matkoilla. Mitään kaasuttelua ei kyllä minulta todellakaan nähty missään vaiheessa eikä varsinkaan paluumatkalla. Kiitos Antille ja Pasille mainiosta matkaseurasta ja tuesta. Tulimme Rukalle edellisenä päivänä ja tein normaalit säätelyt. Majoittauduimme Antin ja hänen vaimonsa kanssa mukavaan huoneistoon. Kaksi edellistä lämmintä päivää olivat sulattaneet lumia vielä mukavasti ja reitinmerkkauspartio(t) tekivät ystävällisestä pientä silausta meille pitkämatkalaisille. Kiitos siitä Terho ja muut! Hyviksi havaitut varusteet: Salomon Advanced Skin 12l ja Hoka MS2 + Sealskinz olivat lähdössä päällä. Otin myös sauvat mukaan reppuun koska tällä kertaa niitä ei dropbagiin saanut jättää. Hautajärvellä odottivat varalta Hoka ATR Challenger2 tossut. Rukalla ja lähdössä oli mahtava tavata hengenheimolaisia ja lähtökello kilkatti tasan kello 12 perjantaina. Sää oli viileä ja puolipoutainen. Alustavana ajatuksena olla noin 14-16h kuluttua Hautajärvellä. Gepardin testikävely Ruka-Konttainen alle kahden tunnin edellisenä päivänä antoi luottoa että tilanne ei olisi toivoton lumen suhteen. Ruka-Konttainen Tällä välillä lunta oli jatkuvasti ja paikoitellen paljon mutta jonkinlainen polun aihio oli alkanut tamppautumaan tasaisiin kohtiin. Alamäet ja portaat mentiin välillä hauskasti kengillä lumisurffauksena – oli aika lystiä ja riskikästä lasketella sellaisia kymmenen metrin pätkiä tossuilla alamäkeen. Muutama kerta upottiin ihan kunnolla. Munahangesta emme kuitenkaan saaneet (onneksi) nauttia. Läpäisy olisi ollut henkkoht luultavasti lähes mahdotonta jos lunta olisi ollut merkittävästi enemmän. Valtavaaran näkymät olivat taas kerran hienot! Tämä väli tultiin alle puoleentoista tuntiin tietty enemmän ala- kuin ylämäkeen. Karo Hämäläisen kanssa oli kiva rupatella tällä välillä! Gaiterit eivät oikein pysyneet riittävän hyvin paikallaan joten nappasin ne Konttaisessa pois ja luovutin Mr. Validolle joka oli siellä juoksijoita kannustamassa. Kiitos avusta! Konttainen-Juuma Hölkkäiltiin ja käveltiin rauhassa. Tässä vaiheessa sekä edessä että takanaolijat alkoivat katoamaan ja menimme "Isin" ja Pasin kanssa rauhallisesti eteenpäin. Lumet alkoivat lopullisesti kaikkoamaan noin 15km kohdalla järjestäjien lupausten mukaisesti. Märkää oli monissa paikoissa ja viimeistään tässä kohdassa olit tullut selväksi että paluu tulee sitten olemaan aika raju juttu. Juuma-Oulanka Juumassa huollettiin rauhassa vajaat kymmenen minuuttia. Aloimme saamaan seuraajilta ensimmäisiä väliaikatietoja. Kurolan Tommi oli kärjessä (olin todella iloisesti yllättynyt!) ja joitakin harhoja oli tapahtunut. Juuso ja Vmaksi olivat kuulemma iskuasemissa. Pääsimme myös nauttimaan Karhunkierroksen upeista koskinäkymistä Juumassa ja sen jälkeen. Jäät olivat lähdössä ja tulvaa näkyi alapuolella reilusti kun ylhäällä etenimme. Muutama kilometri ennen Oulankaa kisan Jenkkijuoksija pyyhälsi ohitsemme shortseissa (!). Reitti oli hyvässä kunnossa ja jonkin verran oli sellaista retkeilymeininkiä kun ei ollut hirveä kiire minnekään. Oulankaa edeltävää rollaattoribaanaa hölkkäiltiin rennosti. Paine oli hellittänyt kun lumi ei ollut enää este läpäisylle. Nautimme polku-ultrailun tunnelmasta. Hetken nautiskelimme kosken kuohuista ja väsyneenä väitin tulleeni sen kumiveneellä aikoinaan (sekoitin tietty Jyrävään). Kammoksuin välillä että tämä koko höskä pitäisi vielä palata takaisinpäin. Kaamea ajatus joka oli pakko tappaa heti mielestä. Itselläni oli keuhkoissa selvästi joku alkava pöpö enkä pystynyt syvähengittämään kunnolla. Se huolestutti hieman. Olinko tulossa sairaaksi kesken kisan? Yskiminen sattui keuhkoihin ihan kunnolla. Nämä limat irtosivat matkan jälkeen yöllä kunnon hikoilun kera otettuani kunnon särkylääkepommin. Tällä välillä alkoi kotikatsomoista tulla ensimmäisiä tekstareita ja kännykkä piippaili rohkaisevasti silloin tällöin. Vaikka en tietysi kaikkea jaksanut lukeamaan niin mieltä lämmitti! Otimme itsestämme myös jonkun hassutteluvideon siellä könkäänpenkalla. Oulanka-Hautajärvi Hyvävoimaisina saavuimme Oulankaan ja saimme upeaa huoltoa Gepardilta joka tuntui olevan monistettuna reitillä. Kaveri oli aina paikalla kun saavuimme huoltoon. Kunniamaininta erityisesti uudesta kuumasta juomasta joka sisälsi vettä sekä vihreän kuulan. Innovaatio. Teepussi lisättiin sitten kun ihmeteltiin että ei tässä tee maistu J Lähdimme kohti Hautajärveä hieman lämmintä vaatetta lisättynä ja kuivien sukkien kera. Oli tulossa pakkasyö ja siihen piti valmistautua hyvin. Aurinko laskeutui mutta pimeää ei tullut missään vaiheessa joten kirkkaana yönä lamppua ei tarvinnut repusta kaivaa. Pari kertaa pysähdyttiin huoltamaan. Pasi sai jostain haavan sormeensä ja sitä teippailtiin rauhassa. Tällä välillä on alussa ja lopussa helpohkoa juostavaa ja sitten on kilometrikaupalla juurakkoa ja märkää jossa piti hyppiä ja väistellä etteivät juuri vaihdetut kamat menisi heti läpimäriksi. Kyllä ne menivät. Ensimmäinen rakko varpaassa ilmoitti olemassaolostaan. Itselläni reissun ensimmäiset vaikeat kohdat tulivat tässä ja kamut saivat kuulla hiljaista noitumista säännöllisin väliajoin. Sori. Reilu 10km ennen Hautajärveä vastaan tuli ensin Juuso ja sitten Vmaksi keskittyneen näköisenä ja pikku hiljaa muitakin hyvävoimaisina. Muutamat kilometrit ennen Hautajärveä hölkkäiltiin taas kun maasto oli helpompaa. Uusi vuorokausi oli jo vaihtunut ja Hautajärvelle saavuimme hieman reilussa 14 tunnissa suunnitellusti. Vastaanotto oli upea ja eteen tuotiin ensin puuroa hillolla ja sitten vielä panini/pizza- viritelmää ja kokista. Kyllä kelpasi. Itse en saanut ihan samaa määrää kamaa alas kuin matkakumppanit. Lisää merinovillaa päälle koska nyt olimme lähdössä yön kylmimpään selkään. Vaihdoin myös MS2t ATR Challengeriin. En ole varma kannattiko koska rakko-ongelma räjähti paluumatkalla. Huollossa oli muutakin porukkaa mm. Nimim. ”Helppoheikki” joka saapui sinne hieman meidän jälkeen. Katseltiin pallukoita skriinillä ja tehtiin vähän kisa-analyysiä. Tavoite oli jatkaa matkaa klo 03.00 ja lähtöaika taisi olla 02.58. Läpäisyyn oli siis aikaa ruhtinaalliset 21 tuntia. All systems green! Hautajärvi-Oulanka Pakkanen oli jäädyttänyt märkiä kohtia ja juurakoita ja Antilla oli ongelmia kenkävalinnan kanssa. Itse olin yht äkkiä kuin uudesti syntynyt ja oli melkoinen halu lähteä vaan päästelemään mutta menimme porukassa fiksusti rauhassa. Vastaan tuli vielä jonkin verran porukkaa ja rohkaistiin kaikkia mm. lämpimän puuron lupauksella. Kun palasimme Sallasta Kuusamon puolelle metsässä olevan alikulun läpi, totesin vain että kiitos ja näkemiin ja koskaan en tule enää takaisin. Ei siinä Sallassa ja Lapin läänissä toki mitään vikaa ole. Muutama kilometri ennen Oulankaa aloin olemaan henkisesti sillä tasolla että tästä kärsimyksestä on pakko päästä vaan äkkiä pois. Otin repusta sauvat ja pahoittelin matkakumppaneille että mun on kiristettävä vauhtia että kestän olla siellä. Sovittiin että nähdään Oulangan huollossa. Oulanka-Juuma Oulangan huollossa vielä kerran energiatäydennykset reppuun ja sukkien vaihto. Paikalla oli meitä useampi tyyppi ja jenkkikaveria lukuunottamatta kaikki olivat ihan suht kunnossa (itsestäni en osaa toki sanoa). Seth oli näemmä tullut kisan maaliin ja ansaitsee minulta ihan järkyttävän respektin sen jälkeen kun makasi Oulangassa vällyjen alla teltassa horkassa. Kyselin siinä lähtiessä muiden menohaluja mutta lähdin itse jatkamaan yksikseni matkaan pääosin hitaasti hölkäten. Tiesin että Oulangasta pystyy muutaman kilsan juoksemaan ja sitten ei enää paljoa juostaisi ja homma meni juuri niin. Ajankuluksi yksin mennessäni laskeskelin milloin 80km ja 53km kärki minut ohittaisi. Jossain vaiheessa sieltä tulivatkin Ruokolainen ja kisan toinen upean kevyellä askeleella ja aika isolla erolla seuraaviin. Myöhemmin sitten H Ansio paineli ohitse ja olin todella iloinen kun väsynyt surkimus sai kannustusta TrailTourin kärkimieheltä ohituksessa. Tällä välillä alkoi sitten oma alamäkeni ja jälkikäteen voi arvailla että nestettä ja erityisesti energiaa olisi varmasti pitänyt puskea vaan enemmän alas. Geelit menivät vielä mutta yksi kpl tunnissa tuntui jo vaikealta. Irtokarkkeja oli paljon ja niitä palaa myös paljon kotiin. Jälleen kerran opittiin. Jäin nojailemaan yhdessä nousussa puuhun selkä edellä hetkeksi. Kun ponnistin itseni eteenpäin liikkeelle horjahdin ja tajusin että takana olisi ollut useamman metrin pudotus, joten ei se kovin fiksu paikka nojailuun ollut. Pikku hiljaa aloin myös törmäilemään muihin 160km tyyppeihin. Ainakin Ari ja Minkiönkylän mahdin mies jäivät mieleen ja mitään puhumatta mentiin pätkiä yhdessä. Välillä joku meni ohi ja pian taas kohdattiin. Huumori oli itselläni todella vähissä kun ensimmäisten tuntien aikana puhuin varmaan liikaakin. Kun saavuimme 31km ja 160km risteyskohtaan Herra Vähäaho/80km (johon tässä törmäsimme- kiitti tsempeistä. Olin kuulemma ollut ”aika tiloissa”) sanoi että 31km eka erä on ihan kohta tulossa ja riippusillan ylityksestä tulee todella vaikeaa jos siihen ruuhkaan satumme. Tulimme sillalle sitten puolisen minuuttia ennen tuota porukkaa ja pääsimme rauhassa yli. Hetken päästä M Ballini (?) istuskeli rauhassa kokista juomassa kannon nokassa ja olisi ystävällisesti tarjonnut vähistään minulle mutta enhän mä raskinut ottaa. Tästä eteenpäin aika moni lyhyempien matkojen ohittaja jaksoi kannustaa meitä raahustajia. Kiitos!!! Yritin alussa antaa hieman tilaa mutta jossain vaiheessa oli vaan pakko todeta että takanatulijoilla on enemmän energiaa enkä voi tuhlata sitä väistelyyn vaan ohi pääsee ilmoittamalla (tästä voisi tehdä jonkun polkujuoksuetiketin kisojen sääntöhin – kohtelias ilmoitus että tulen vasemmalta/oikealta, mutta en tiedä oppivatko kaikki suomalaiset ikinä puhumaan). Kahta nuorta naista lukuunottamatta kukaan ei tosin takanani tuskaillut. Toivottavasti pääsivät onnellisesti maaliin. Lapsuuden luokkakaveri Huotarin Sanna (53km) tuli jossain vaiheessa ohitse ennen Juumaa ja sainpa siitä kannustuksesta iloa! Räsäsen Kimmo (80km) pysähtyi kävelemään ja juttelemaan zombin kanssa ja tsemppaamaan ”kun ei tässä itsellä mikään kiire ole”. Mahtava ihminen (ja paras etunimi J)! Kiitos! Juuma ei meinannut saapua millään. Olin ihan loppu enkä pysynyt enää niillä helpoilla pätkillä kuin sauvakävelemään. Muutama sata metriä ennen Juumaa huomasin että Ballinin Marco oli ollut takanani ja esittäydyttiin. Kajjjaanista molemmat. Minä aikoinaan ja hän nykyään. Mukava ja positiivinen mies kerta kaikkiaan! Juuman huollossa oli kova hässäkkä mutta sain järjestäjiltä ihan henkkoht apua mikä olikin aika pakollista. Ihminen on tuossa kohdassa jo niin väsynyt että sekamelskassa ei enää selviä. Tarkoituksena oli ollut kaivaa vielä yhdet vaihtosukat repusta mutta en vaan jaksanut. Ajattelin että rakot ovat jo niin järkyttävät että kipua ei voi enää siirtää. Toisaalta tavoitteeseen eli läpäisyyn oli vielä paljon aikaa. Puhelin soi mutta en ehtinyt vastata. Onneksi törmäsin juuri sen jälkeen kaveriin Päiviin jolle vaimoni oli soittanut seuraavaksi ja hän antoi puhelimen kouraan. Itkien sopersin rouvalle puhelimeen että kyl mä selviän. Olin kuulemma ollut todella heikon näköinen ja apua oli tarjolla mutta totesin että pakko vaan mennä eteenpäin. Juuma-Konttainen Tästä välistä minulla on ehdottomasti reissun hatarimmat muistikuvat. Pitkospuilla päätin aina yrittää jotain juoksuntapaista ja muuten etenin sauvoilla. Laskeskelin kilsavauhteja ja mahdollista maaliinsaapumisaikaa silloin kun pää toimi. 4km/h. 5km/h. Tuskaisen hidasta. Vilkuilin kelloa. Nyt jos menen puoli tuntia niin olen edennyt 2km. Minuutit eivät edenneet. 15km ennen maalia alkoivat sitten ne lumiosuudet. Ei paljon naurattanut. Polku oli tallautunut kapeaksi mutta kuljettavaksi. Joitakin upottavia kohtia oli joissa pääsi raikastamaan rakot jääkylmällä vedellä. Antin vaimon (31km) ääni kuului jossain vaiheessa takaa. Todella ihanaa oli nähdä tuttu joka jaksoi kantaa huolta energiastani ja voinnistani. Kiitos! Otin harha-askeleen ja kaaduin hankeen. Nousin ylös ja löin ohimoni puussa olevaan oksantynkään. Tuli vähän verta. Onneksi ei osunut silmään. Oli varmaan melkoisen koomista tötöilyä ulkopuolisen silmissä. Matkan edetessä en nähnyt enää mitään muuta kuin lumista polkua ja kun se katkesi johonkin suohon tai mutalammikkoon, yritin jotenkin väistellä mutta eihän sillä mitään väliä enää ollut. Kerran istahdin kannonnokkaan syömään karkkia auringossa ja kukas muu kuin VP Larivaara (80km) tuli iloisesti tsempaten paikalle! Kiitti! Kumpuvaaran ja Konttaisen nousut edessä nähdessäni, ne saivat jo etukäteen mielen hämärtymään mutta ihmeellisesti kuitenkin taistelin jotenkin aina itseni ylös ja alas. Aika monelle kysyjälle ja tsemppaajalle sanoin että älkää koskaan yrittäkö tätä matkaa. Toisaalta pikku hiljaa alkoi realisoitumaan, että minä tulen selviämään tästä! Reidet olivat hyvässä kunnossa eivätkä nousut tuoneet muuta tuskaa kuin sauvoihin nojailua ja lepoa säännöllisin väliajoin. Nälkä kaiveli jo kunnolla kun kiinteää ruokaa ei ollut tullut vuorokauden aikana riittävästi syötyä. Konttaisen huollossa taisin syödä banaania. Juomia en enää ottanut kun edellistäkin oli jäljellä. Huono homma enkä ollut varmasti juonut riittävästi. Jossain vaiheessa satoi luntakin. Välillä paistoi aurinko lämpimästi. Huppu päähän, huppu pois tapahtui monta kertaa. Konttainen-Ruka Tämä on oikea Grande Finale tuskaiselle reissulle. Nousut ja laskut on varmasti käyty jo niin monta kertaa raporteissa läpi joten ei niistä sen enempää. Yllättävän hyvin kuitenkin pääsin mäkiä hitaasti ylös ja ajatus siitä että TULEN PÄÄSEMÄÄN TÄMÄN LÄPI hiipi mieleen yhä useammin. Toisaalta ajattelin että voihan sen jalkansa taittaa vielä niissä vaikessa laskuissa pari kilometriä ennen maalia ja tulin tietysti todella varman päälle. Valtavaaralla taisin ottaa yhden liikutusvideonkin itsestäni sopertaen jotain maaliinpääsystä. Kun hyppyrimäen nousu oli selätetty ja loppu maaliin oli alamäkeä, aloin jälleen juoksemaan ja 500m ennen maalia tapasin taas Minkiönkylän mahdin. Kysyin että mennäänkö yhdessä etiketin mukaisesti maaliin. Niin sovittiin ja hölkättiin punaista mattoa pitkin kuin kuninkaat upeassa kannustuksessa maaliviivan yli. Tipahdin maahan ja otin pienet liikutukset. Minä tein sen. KooVee Ikola (80km) kyseli seuraavana päivänä että suosittelenko reissua ultraajalle. Rehellisesti sanottuna en suosittele, mutta jos haluaa omia rajojaan testata niin tämä on kyllä hyvä vaihtoehto siihen. Ville-Guru tuli välittämään ja onnittelemaan kun teltassa pistelin kanakeittoa. Kiitos! NUTSit ja moni muu auttoivat ja onnittelivat. Kiitos! Sain dropbagit (kiitos Päivi!) ja poistuin niin nopeasti kuin pystyin kohti lämmintä suihkua. Horkka alkoi hississä ja tärisin kuin mandoliini peittojen alla. Jalkojen yleiskivistys alkoi ja kasvoi niin sietämättömäksi, että oli pakko siirtyä särkylääkkeisiin. Keuhkojen tulehdus (?) irtosi lopulta karmealla köhimisellä ja hikoilin tunnin ihan järkyttävästi horkan vastapainoksi. Mikä lie juttu ollut. Finisher-olut jäi suosiolla sunnuntaille. Lopuksi Kiitos vaimolleni ja perheelle tämän harrastuksen sietämisestä ja tuesta! Onneksi liikunta on koko perheen juttu! Kiitos äiteelle! Suuret kiitokset Antille ja Pasille juoksuseurasta! Olette mainioita tyyppejä ja toivottavasti ajattelette samalla tavalla minusta vaikka aika alastomia tunteiden suhteen reissussa ollaan. Antille erityiskiitos valtavasta määrästä kokemusta ja henkistä tukea minun suuntaani. On etuoikeus tuntea sinut ja vaimosi! Kiitos vielä kerran Jari Tompolle valmennuksesta jolla on alettu hioa noviisia keski-ikäistä ultraharrastelijaa entistä vaatimampiin reissuihin! Kiitos NUTS ja kaikki jotka olitte järjestämässä. Koukuttavaa kamaa teetätte! Suurella todennäköisyydellä unohdin tässä mainita muitakin ihmisiä mutta kiitos teillekin! Onnittelut sijoittuneille, läpäisijöille ja tsemppiä niille joita ei onnistanut tällä kertaa! Kunnioitan suuresti joka ikistä ihmistä joka tuon pisimmän matkan on ikinä läpäissyt missä tahansa ajassa. Matka on äärimmäisen vaativa ja läpäisy vaatii fyysisen kunnon sekä onnenkin (loukkaantumiset / paikkojen kestäminen) lisäksi valtavan määrän halua tulla maaliin. Tietysti päätä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän on sitä fyysistä kuntoa. Muutaman lyhyemmän ultran kokeneena tämä oli se ehdottomasti vaativin tähän mennessä. Koen että jokaisessa tapahtumassa opin lisää ja ainakin kolme selvää parannuskohtaa tuli tästä reissusta ja aika perusvirheitä tuli tällä kertaa tehtyä. DNF sarake näyttää edelleen kuitenkin nollaa ja pyrin tietysti pitämään asian näin mahdollisimman pitkään. Seuraavat viikot kohti YPH134km tapahtumaa vaatinevat kyllä erityistä huolellisuutta! Alussa (Onevision) Maalissa (Ville Tuure)
  6. 24 points
    Vaarojen Ultra 130km 6-7.10.17 ”Märkää, Mutaa, Hidasta, Juurakkoa, Eteläpää, Ryläys, Mäkrä, Pimeää”...siinä muutamia avainsanoja, jotka vainosivat mieltäni YPH134km napakymppiultran jälkeen. En ollut koskaan aiemmin käynyt Kolilla juoksemassa, joten käytännön ihmisenä aloin heinäkuun loppupuolella suunnittelemaan tutustumisreissua Kolille, ettei Suomen ehkäpä vanhin ja legendaarisin polku-ultra veisi miestä mennessään jo ennen starttia. OlliLn ja Antin kanssa kävin keskustelua ajankohdasta, ja lopulta jälkimmäisen kanssa aikataulut osuivat nappiin, ja lensimme Joensuuhun viikonlopuksi syyskuun alussa. Lauantaina kävimme hienossa syyssäässä hölkkämässä läpi Eteläpään (Kiviniemi-Kiviniemi, n. 30km) ja Sunnuntaina sitten valloitimme Ryläyksen (n. 16km). Reissu oli varsin silmiäavaava, joskin eteläpään kuuluisa ”tuska” osoittautui noin 7-8km mittaiseksi. Sunnuntaina satoi ja Ryläyksen lenkki oli vähintään yhtä hankalaa mentävää kuin tuo eteläpään pätkä. UTTF17- Finisher- liivi ei siis missään tapauksessa tulisi helpolla, vaan Vaarat olisi kaikessa komeudessaan tämän kolmen polku-ultran vaativin matka. Päivällä testilenkeillä matka taittui hitaasti. Mitä se olisi sitten yöllä otsalampun valossa? Oivoi. Laineman, Micken ja muiden blogeja tuli pyöriteltyä paljon – tänä vuonna läpäisyaikaa oli 2h enemmän kuin edellisenä vuonna. Ei mitään ongelmaa itselleni ellei reissulla tulisi havereita. Viimeisen kolmen viikon aikana ennen tapahtumaa, minulla oli pariin otteeseen lieviä flunssan oireita, mutta kunnolla sairaaksi en onneksi tullut. Kesänjälkeistä aikaa leimasi myös muu elämään liittyvä stressi ja useina öinä uneni valitettavasti kärsivät, kun asioita tuli pyöriteltyä päässä aamuyon tunteina. Vaimoni oli lähdössä Vaarojen Maratonille, mutta koska oma lähtöni 131km ultralle oli jo perjantaina klo 20.00, sovimme että lennän Joensuuhun perjantaina ja rouva ajelee sitten päivällä perässä lasten kanssa illaksi perille. Yhdessä sitten ajelisimme sunnuntaina takaisin kotiin. Riikka vaihtoi matkansa päivää ennen juoksua nilkkaongelmien vuoksi maralta sprinttiin (13.5km) ja tuloksena oli yllättäen upeasti toinen tila! Saavuin suunnitellusti Joensuuhun ja siirryin Kolille ystävällisen juoksupariskunnan kyydissä kentältä, sekä majoituin jo ajoissavarattuun Sokos- hotelliin. Nyt oli vielä aikaa nostatella fiilistä ja pakata kamat pimeää yötä varten. Oleellisimmista varusteista mukaan lähti Lumonite Compass R + vara-akku ja varalampuksi pieni ja pienitehoinen mutta pitkäkestoinen Petzl Tikkina. Energiapuolelta mainittakoon 11kpl geelejä per 65km kierros sekä erilaisia suklaita. Sauvojen kanssa mietin pitkään mutta päätin jättää ne puolenvälin huoltoon. Kävin syömässä frutti di Pielis- pizzan hotellin ravintolassa myöhäisenä lounaana ja tämä nyt ei ollut ehkä ihan maailman fiksuin lopputankkaus kuten kisan alussa sain huomata. Oli se vaan hyvä pizza (mm. Lohta ja Smetanaa). Lurps. Numerolappujen jaossa törmäsin mm. ”Muusaan”, Lahtelan Miikaan ja moneen muuhun. Kisajännitys alkoi nousta. Hotellilla juttelin tunti ennen lähtöä rakkaan ystävän Pasin kanssa 131km haasteesta ja paikalle pölähtivät ”Zumteufel” ja ”Helppoheikki”. Kohta mennään! Kamat kasaan ja Pasin asuntoauton kautta lähtöviivalle n. 20min ennen starttia, ja olipa ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Niinkin paljon että kaiken jutskailun keskellä ”1 min lähtöön” kuulutus tuli ihan yllättäen, ja minun piti kiireessä tehdä vielä viimeinen varustetsekkaus ja sytyttää lamppu päälle. Ensimmäinen kierros (65km) Kaivoin GoPron repusta lähdön kuvatakseni, ja lähdin juoksemaan letkassa pimeään metsään ja tein siinä sähinässä luultavasti Vaarojen 131km uuden ennätyksen: kenkä kiveen/juureen ja mies naamalleen hiekkatielle n. 300m lähdöstä (sori, Ville Tuure ;-) ). Ei siinä adrenaliinissa tullut jäätyä sen kummemmin taivastelemaan, mutta takanatulijoilla oli hauskaa (kiitos vaan myötäelämisestä!). Ylös, pää pystyyn ja juoksemaan. Myöhemmin huomasin että ranteessa oli jotain ihmeellistä turvotusta ja verenvuotoa ja kaivoin pienen kiven ulos sieltä. No ei onneksi paskaisia kamppeita ja verenvuotoa isompaa hätää. Reitti oli heti alusta lähtien märkä ja kalliot liukkaita. Hubaa oli taatusti tiedossa seuraavaksi vuorokaudeksi! Jonkin verran parantelin asemia siinä letkassa kunnes huomasin edessäni Maksimaisen Villen selän ja totesin että tästä ei enää sitten pidemmälle pyrähdellä J Vauhti tuntui ”omaan juoksuun” verrattuna aavistuksen liian kovalta mutta ajattelin että antaa mennä nyt kun on helpompaa baanaa alussa. Itseluottamus oli noussut aika paljon YPHn onnistumisen kautta, mutta maaliintuloa ei ollut syytä vaarantaa turhalla rynnimisellä. Aika pian lähdön jälkeen vatsassani alkoi tuntumaan ”pallo” ja tuli kaduttua pizzan ja parin kanawrapin syöntiä iltapäivän aikana. Juoksuun se ei tässä vaiheessa sinänsä vaikuttanut, mutta pelotti että mitä tuosta turvotuksesta mahdollisesti vielä seuraa. Siinä reilun puolen tunnin kohdalla letkassa takaa kuului rytinää ja Juuso sekä muutama muu paiskoi kaameaa vauhti ohitse – ääneen tuumailtiin että joko tässä nyt näkee näkyjä, vaikka kyse olikin kärkiporukan aikaisesta pummauksesta jota nyt korjailivat. Tunnin kohdalla meitä oli tiellä aika iso ”pääryhmä” jossa oli Lahtelaa, Validoa, Maksimaista, Päätaloa jne ja mietin että no nyt on minun ”15 minutes of fame” ja ehkä kannattaisi vähän himmata vauhtia. Siitä se kärki kuitenkin pikku hiljaa hävisi ja hieman myöhemmin kannustajat reitillä huutelivat että ollaan n. 10-20 sijoilla oleva pääjoukko, ja totesin itselleni että suurinpiirtein tässä onkin ihan ok olla tässä vaiheessa. Tämä iso pääjoukko oli kärkiviisikon takana aika hyvin kasassa ja Lakkalan kohdalla hoksasin kysyä takaa että ketäs siellä on? Ilokseni kuulin että SamiT. Siinä meni matka mukavasti Tenqun kanssa rupatellessa ja edellämenevän selkää seuratessa aina kahlaamolle tuleviin laskuihin, jossa edellämenijät päästelivät sellaista vauhtia että valot hävisivät pikku hiljaa pimeyteen. Näillä main myös vatsani ”pallo” alkoi onneksi häipyä sitä, onneksi, luonnollista kaavaa noudattaen (anteeksi takanatulijat). Herajoen ylitys oli upea kokemus valojen loisteessa kahlaten ja vaikka tuota ehkä etukäteen joku jännittäisi, niin sanon vain, että tuossa huumassa sitä kylmää ei edes huomaa vaan jääkylmä hoito jaloille tekee vain hyvää! Ristiriitaista tuossa tilanteessa oli vain se että tästä kohdasta pikkuhiljaa alkaisi se kuuluisa Eteläpää. Aargh. Bongailin huollossa Epun ja Samin ja jatkettiin kimpassa seuraavaan nousuun muutaman hengen porukassa. Vesalla oli todella pahannäköisiä vatsakramppeja ja hän joutui nojailemaan kallioon välillä. Harmitti kaverin puolesta mutta mitään muuta kuin kannustusta ei ollut tehtävissä valitettavasti. Kolinvaaran huipulla yön pimeydessä alhaalta kuului lohdutonta oksennusta. Pahoittelut omasta puolestani matkan katkeamisesta! Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen Eteläpään syheröt ja nousut menivät sitä Roskakoria (upeaa kun on joku kiintopiste elämässä! Siis roskakorin näkeminen ilahdutti!) odotellessa ja pikku hiljaa jutustelun määrä alkoi porukassa vähenemään. Tulimme roskikselle siinä puolenyön jälkeen ja roskantyhjennyksen sekä pissatauon jälkeen jatkettiin matkaa kahdeksan hengen porukassa Eppu kärjessä. Oli odotetusti märkää, mutaa, liukasta ja ainoastaan komea räntäsade olisi maksimoinut kurjuuden. Minulla alkoi olla kova vedentarve tässä vaiheessa kun urheilujuoma ei enää oikein maistunut, mutta onneksi Kiviniemeen oli enää alle parin tunnin matka. En viitsinyt lähteistä vettä ottaa tällä kertaa. Ennen Kiviniemeä vastaan tuli Marko, joka oli hukannut puhelimensa ilmeisesti kaatuessaan. Toivottavasti löytyi lopulta?! Väsyneitä kasvoja oli jo nähtävissä reitillä. Kiviniemessä otimme pullot täyteen vettä ja matka jatkui Kolinvaaran yli Ryläystä kohti noin klo 02.00. Olimme jälkikäteen katsottuna kilpailussa siinä sijoilla 10-16, mutta paikan päällä itselläni tästä ei ollut mitään tarkempaa käsitystä. Homma oli ihan hyvin hallussa mutta ajattelin kammolla, että tämä pitää tehdä vielä toisenkin kerran saman päivän aikana. Ajattelin myös lämmöllä takanatulijoita – aikarajat tulisivat olemaan tässä märässä maastossa todella tiukat tänäkin vuonna. Ryläys oli todella raakaa touhua pimeässä ja märässä kelissä, Eppu otti vähän eroa meihin muihin ja itse tsemppasin kantaan. Jono alkoi venymään mutta näköalatornilla oltiin taas kasassa kun jäimme arpomaan reittiä hetkeksi (mönkijäura näytti Epun mielestä liian helpolta ollakseen totta? J). Manasin myös että kuka hullu tänne tulee huvikseen vaeltamaan ja taisi olla Tommi joka totesi että on tämä päiväaikaan hienoa reittiä! Ok, I take your word for that J Hieman Ryläyksen jälkeen kalliolla putosin vasemmalla jalallani ”nilkan päälle” kiven väliin ja pieni rusahdus viittasi nivelsiteiden venähtämiseen. Kirosin hetken kovaan ääneen ja nojasin kallioon. Sattui todella kipeää kun taivuttelin nilkkaani. Kaverit ehdottivat fiksusti jalan upotusta edessäolevaan kylmään puroon, mutta hammasta purren hieman nilkuttaen jatkoin matkaa, ja onneksi muutaman kilsan kuluessa kipu alkoi hellittämään. Edes Buranaa ei tarvittu, mutta hieman on nyt jälkikäteen nilkka siitä kohdasta nyt turvoksissa. Zpetkellä (?) oli jalkapohjassa joku vamma ja ilmeisesti hän joutui hyvästä porukasta valitettavasti keskeyttämään. Jollakin meistä alkoi lamppu piiputtamaan (en jaksa muistaa enää kuka se oli). Viimeisen huollon jälkeen ennen puoltaväliä porukassamme olivat Lumme, Lahtonen, Pasanen, Jokiranta, Tenqren ja Minä. Kohti puoltaväliä Eppu ja kaksi muuta kiristivät tahtia ja me kolme muuta jäimme. Itse tulin letkan viimeisenä viimeiseen nousuun mutta otin siinä vähän juoksua ylämäkeen ja saavutin yhden kärsivän kaverin. Räsäsen Kimmo (kiitos kannustuksesta ja tuesta Kimmo!!!) tuli vastaan kannustaen ja ilmoitti että ”kolmossijaan” on alle puoli tuntia tai jotain sinne päin mutta enpä tuossa tietenkään realistina alkanut mitään maalailemaan vaan huolsin rauhassa, vaihdoin vaatteet ja söin kanakeittoa sekä leipää hyvällä ruokahalulla. Huollossa olivat kuulemma kuuluttaneet että Karppinen kirii tjsp. Hohhoijaa J Kiitosta uskosta! Riikka oli myös herännyt ja tuli välittämään ja jeesaamaan. Vessakäyntiä yritin mutta hätä ei ollut suuren suuri ja sinne oli 86km kilpailijoita jonossa, joten totesin että ehtiipä tuota matkallakin. Hali ja pusu ja nappasin sauvat mukaan toiselle kiekalle ja uskomatonta mutta totta – lähdin huollosta ilmeisesti kuitenkin miesten seitsemäntenä (!!) Samia yritin ennen lähtöä katsella matkaan, mutta en kertakaikkiaan miestä löytänyt. Eppu ja Tommi olivatkin jo lähteneet aikaisemmin. Rento meininki ja yli 17h aikaa tulla maaliin!!! Liivi – here I comeeeeee!!!! Toinen Kierros 65=>130km En ole ikinä ennen kärsinyt pahemmista vatsavaivoista juoksukilpailussa ja ehtinyt jopa kehuskellakin tällä ominaisuudella, mutta nyt jo asfalttilaskussa Ukko-Kolilta alas vatsaani yht´äkkiä kouraisi ilkeästi, ja totesin että kunhan metsään pääsen, niin puskareissu on tiedossa. Niinpä siinä tuli sitten tehtyä historiallinen ensimmäinen biokätkö polkujuoksu-uralla (harmillisen hyvin nämä spotit näkyvät GPS-seurannassa jälkikäteen vaikka miten yrittäisi sen salata julkisuudelta, hehheh). Valitettavasti ei jäänyt viimeiseksi. Joku järjestäjistä tuli vastaan ja hölkkäsi ystävällisesti kanssani muutaman sata metriä ja olo alkoi helpottaa siinä jutustellessa. Sammutin lampun parin kilometrin jälkeen kun päivä alkoi kajastamaan. Homma eteni ihan kivasti siinä päivän kajossa ja alun kalliot eivät enää tuntuneet niin liukkailta kuin yöllä. Lakkalaan mennessä biokätköjä syntyi yhteensä neljä kappaletta, vatsakivut olivat paikoin kovat ja helpottivat joksikin aikaa aina puskareissun jälkeen. Jossain vaiheessa kolmen 131km takanatulijan kimppa oli näemmä mennyt ohitseni. Ei mitään käsitystä milloin tämä tapahtui. Varmaan istuin jonkun ison kiven takana. 86km kärkeä ehdin hyvin kannustaa kun tulivat ohitse MPn johdolla, ja oli kiva pistää femmaa mm. Gurun ja Maken kanssa! Kovaa kyytiä pistelivät! Kannustustekstareita piippaili toisella kierroksella kännykkään paljon. Kiitos kaikille. Piippaus vie eteenpäin! Joku ohimenijä tarjosi imodiumia ystävällisesti. Kieltäydyin toistaiseksi. Olisi pitänyt ottaa. Yritin juoda ja syödä aina puskareissujen välissä mutta eväs ei meinannut upota millään ja heikoitus alkoi iskeä. Liikkeessä kuitenkin pysyin jotenkin hammastapurren ja kuin ihmeen kaupalla Lakkalassa vatsakivut alkoivat helpottaa. ”Lows will pass” tuli todistettua. Samaan henkeen sitten siinä Lakkalan lammasaidalla polku erkani oikealle ja suoraan enkä kuolemaksenikaan jaksanut muistaa kumpaa suuntaan siinä piti mennä. Viittaa ei ollut. Hetken kävelin lammasaidan reunaa kunnes käännyin totesin että pakkohan sen oli kääntyä oikealle. Oikea valinta! Hieman ennen toista Herajoen ylitystä takaani ilmestyivät Anssi ja Jukka (?) ja saavuimme peräkanaa huoltoon. Kyselin siinä fiiliksiä ja ilmeisesti UTTF- podiumpaikasta käytiin jonkinlaista kisaa. Otin pullot täyteen vettä. Olo oli hieman alkanut parantua, mutta manasin ääneen puskareissujani sekä jatkoin jupisten matkaani itsekseni. Miehet tulivat vähän perässä. Pahin rysäys oli vielä kuitenkin edessä. Eteläpää on niin hämärä paikka että en oikein tiedä missä se tapahtui – GPSn perusteella ilmeisesti klo 11.41 Pesävaaralla kompastuin alamäessä, löin lonkan yhteen kiveen, polven toiseen ja kiepsahdin jotenkin 180 astetta alamäkeen ja kumautin pääni kaatuneeseen koivunrunkoon. Sekunnin ajattelin että tämä oli tarinan loppu. Makasin hetken ja nousin varovasti ylös. Muistoksi jäi onneksi vain revenneet juoksuhousut, iso mustelma, haava sääreen ja kuhmu päähän. Kylläpä säikäytti. Ihmettelin siinä tovin, että mihin se toinen sauva oikein hävisi. Siellä se roikku muutaman metrin päässä pusikossa. Porkka käteen ja matka jatkui silmät ylös luoden ja kiittäen. Vähän tämän jälkeen tavoitin Timon, jonka kanssa tulimmekin koko loppumatkan yhdessä maaliin asti. Rakot olivat tehneet matkasta hyvin kivuliasta hänelle. Kiitos seurasta ja huikeista hetkistä! Anssikin (Onnittelut UTTF kolmannesta sijasta!) näkyi aina välillä ja kun lähdimme Eteläpään roskikselta, hän saapui sinne. Pientä ystävällismielistä kissa- ja hiirileikkiä oli havaittavissa J Timon kanssa sitten jutusteltiin ja edettiin hitaasti mutta määrätietoisesti kohti Ryläys- epidosia numero kaksi. Ei se päivänvalossakaan maisemia lukuunottamatta mikään hehkeä kokemus ollut vaan armotonta taistelua askel kerrallaan eteenpäin. Naureskelimme omalle ”juoksullemme”. Varmaan aika koomista töpöttelyä 5km/h tasaisella (jos sitä tasaista nyt ylipäätään siellä oli). Kaiken kaikkiaan tämä ultra oli mielestäni kaikista rankin kolmesta UTTF- kisasta. En osaa sanoa, olisiko Vaarat helpompaa kuivalla kelillä, mutta mitä se olisi ollut JOS kisassa olisi satanut vettä tai räntää. En edes uskalla ajatella. Juomat alkoivat olla vähissä sopivasti ja Kiviniemessä huollettiin. Lähtiessämme Anssi tuli vastaan huoltoon. Olimme ilmeisesti sijoilla kahdeksan ja yhdeksän Timon kanssa. Eteneminen oli, mikäli mahdollista, vieläkin hitaampaa siellä Ryläyksellä ja kieli keskellä suuta tulin kaikki vaikeat paikat alas varmistaakseni maaliin pääsyn. Aloin myös laskeskelemaan että olisiko mahdollista olla alle vuorokaudessa perillä. Niin kuin sillä nyt mitään väliä olisi ollut liivin kannalta. Näköalatornilla pidettiin lyhyt kustauko ja katseltiin maisemaa. 86km kisaajia tuli hyvin harvakseltaan kärkikymmenikön osalta ohitse, ja ennen viimeistä vesitankkipaikkaa kaksi 131km kisaajaa (Toivanen ja Holttinen) olivat mennet näemmä meistä ohitse. Ei taaskaan mitään muistikuvaa tästä tai ilmeisesti menivät niin kepeällä jalalla että ajattelin heidän olleen 86km menijöitä. Huikea loppukiri kyllä kavereilta!!! Anssikin kuittasi meidät vielä siinä vesipisteellä mutta saimme sauvoistamme suurta hyötyä ylämäissä Timon kanssa ja tapasimme Anssin seuraavassa nousussa uudelleen. Nyt alkoi tulla pimeä ja kaivoin lampun repustani esiin. En muistanutkaan enää yöltä kuinka monta nousua ja laskua siinä Kolin ympärillä vielä oli. Timon kanssa pelin henki oli se, että kunpa se tiepätkä ja sitä seuraava viimeinen nousu maaliin tulisi äkkiä, jotta päästäisiin yhdessä juhlimaan maaliintuloa. Loputtomien portaiden ja alamäkeen viettävän polkuhölkän jälkeen pääsimme tielle ja hölkkäsimme vapautuneesti kohti käännöstä, viimeistä nousua ja sitä paria kilometriä maaliin. Oma juhlinta tuli aloitettua jo tässä, pimeydessä, primitiivisellä mölähtelyllä liiviin liittyen. Kiitos ja anteeksi. Tunkkasimme kimpassa viimeisen mäen ihan reippaasti ylös, päästimme yhden 86km naisen ohitsemme, jotta vastaantullut perheeni sai maalintulon euforian videoitua. Omalta osaltani n. 430km Suomen polkuja tuli upeasti päätökseen yhteisellä maaliintulolla Timon kanssa. Maalissa oli mukava tavata Kimmo ja Nooa ja muutama muu onnittelija. Muisti pätkii jo pahasti. Kiitos!!! Olimme lopulta kisan kymmenes ja yhdestoista. Enpä olisi vuosi sitten uskonut että noinkin hyvin voisin näistä suoriutua. Suuri suunnitelmani iltajuhlallisuuksista taantui nopeaan suihkuun (saunaan en jaksanut mennä), halauksiin Ville ja Juuson kanssa sekä rupatteluun 86km miesten kera. Onnittelut kaikille upeista juoksuista! Kiinteää ruokaa teki mieli mutta kanakeitto ja leipä tökkäsivät yökötykseen ja huimaukseen. Jalat olivat lähteä alta ja päädyin juomaan vettä ja suuntaamaan sänkyyn perheeni avustuksella. Normaali jalkasärky sängyssä oli aika huikea mutta taittui parilla särkylääkkeellä. Riikka kävi hakemassa liivin puolestani. Olisipa ollut hienoa jos sen ympärillä olisi ollut jotain juhlallisempaakin, mutta mitään sellaista ei kai edes järjestetty. Nousin aikaisin aamiaiselle kun muut jäivät vielä nukkumaan, ja tapasin vielä mm. NTR- porukkaa siinä aivan loistavia käsintehtyjä aitoja karjalanpiirakoita syödessäni. Aamiaisella oli myös Sipsejä ja dippiä!!! Ihan mahtavaa toimintaa hotellilta! Ajomatka kotiin oli pelkääjän paikalla kankea ja horrosmainen, mutta jo toisena yönä sain ihan kohtuullisesti nukuttua. Juu, en nukkunut liivi päällä. Vielä. Alle puolet 130km lähtijöistä pääsi maaliin, enkä ihmettele yhtään. UTTF- liivejä taisi tulla 14kpl 15kpl tänä vuonna omien laskujeni mukaan. Jotkut jäivät todella harmillisesti ilman, vaikka tulivat koko matkan maaliin. En oikein osaa tähän muuta sanoa, kuin että kunnioitan kaikkia jotka tuon 130km läpäisivät. Olihan se karsea reissu. Omalta osaltani olen positiivisesti yllättynyt nousujohteisesta UTTF- tourista, jossa paras kisa taisi olla tämä viimeinen ja lopullinen kokonaissijoitus seitsemäs, vaikka eipä sillä yhtään mitään väliä olekaan. Hienon viikonlopun täydensi Riikan kakkossija lyhyimmällä matkalla! Kiitos kuuluu loppuun vielä Riikalle ja koko perheelle, Jarille harjoitteluohjelmasta, joka vei kurinalaisesti sitä toteuttaneen miehen tavoitteeseensa, sekä kaikille juoksu- ja ultrakavereille. Olette ihan huippuja! Nyt en tee mitään ohjelmoitua liikuntaa vähään aikaan ja kotimaiset polku-ultrat jäävät ainakin hetkeksi omalta osaltani uusille yrittäjille. Työtä se vaatii. Good luck! J -Acti labores iucundi-
  7. 24 points
    edit : mikäli et vielä lukenut blogin 1. osaa, niin ihan vinkkinä, että juoni alkaa hahmottumaan jo siellä :) Maran helpoimmat osuudet Minut oli rankattu niin, että lähdin numerolla 1832 (/13000), joka oikeutti mustaan karsinaan 3-3.15. Se oli aikaisempien tuloksien mukainen karsina, ei ollut aihetta kitistä expossa pääsylippua 2.45-3 -karsinaan. Tiesin kisan Espanjan kovatasoisimmaksi maratoniksi 2.30-3 -tasolla, joten nöyränä siellä lätsänurinpäin karsinassa seisoskelin. Olin aivan karsinan keulilla ja ennen starttia välinauhat poistettiin. Porukka vielä tiivistettiin useaan otteeseen ennen starttia. Porukka käyttäytyi fiksusti kun startti paukahti, kukaan ei rynninyt. Minäkin muiden tavoin kävelin rauhassa pitäen kättä suorana, jotta välimatka edellä olevaan säilyy. Kaikki tajusi heti systeemin. Noin sitten pääsi juoksemaankin viivalta eikä heti törmännyt ruuhkaan. En tiedä meninkö starttiviivan yli ennen sub3 -jäniksiä, aika liki oli, vaikka he yhtä karsinaa edempää lähtikin. Muutaman sadan metrin jälkeen huomasin että 5-10m edellä menivät. Alkuperäinen taktiikka noudatti Vantaallakin ollutta, mutta siellä jo ekalla vitosella unohtunutta, 21min/5k vauhtia. Olin kuitenkin vielä muokannut suunnitelmia hieman. Luin edellisiltana maratonin lehdestä eri juoksijoiden planeja, joista yksi oli alle 3:n tavoitteella. Sillä oli 1.29.10 ja 1.28.40 puolikkaat suunniteltu. Toi laitto miettimään omaakin taktiikkaa ja hyvä että tein pienen säädön. Eka kilsa meni 4.20, toka jo jopa alle 4.10, mutta maltillista oli juoksu ja helppoa. Oisko ollu ennen vitosta ku tsiigasin että jänikset himmailee taaempana ja päätin juosta omalla vauhdilla. Vitonen meni jotain 21min5-10s paikkeille, tuskin alle ainakaan paljoa. Jokatapauksessa eka 10k meni mielestäni kiihtyvästi (42.03) ja helpolla tuntumalla. 1 juotto oli ollut 5k:ssa jossa oli ilokseni vesipulloja jaossa. Lisäksi geeli jossain 31 min paikkeilla. Taktiikkana oli alunperin juoda 5 km välein. Toka 10k jatkui helppona. 12-13 km paikkeilla tajusin että on mahdollisuuksia kolmosen alitukseen, sillä sen verran hyvältä vaikutti päivänkunto. 4.05 näytti Garmin monesti ja en jarrutellut mutta himmailin rennosti. 4.10 vauhti tuntui ihan alavk:lta. Määrät oli tehnyt tehtävänsä aerobisen kapasiteetin suhteen. Kuitenkin tiedostin maratonin luonteen enkä alkanut leijumaan (lopussa se sitten kuningas maratoni ottikin rajun otteen). Splitti näyttää 20.54 10-15 km vitoselle (Sportsmaniacin väliaikojen vauhdit on laskettu muutes väärin, ainakin osittain). No ennen puolikasta livahti Garminiin yks 4.02 kilsakin, mutta sitten vastatuuliosuudella taas passailin. Ajattelin että 4.18 vauhtikin riittää ihan hyvin siinä vaiheessa, kun alku oli ollut kuitenkin reilusti sub3 -vauhtia. Jossain 20 km:n jälkeen aloin miettiä että tuleeko pistosta tms. sotkemaan, mut otin muutaman syvemmän hengityksen tarkoituksella kun muuten ei hengästyttänyt ja tuntemus helpotti. Puolikas 1.28.47. Tuosta 25 km asti meni 4.09,5 vauhtia splitin mukaan. 25k oli tasan 1.45 muutes ja tuo oli alkuperäisen suunnitelman mukainen täsmälleen (4.12min/km). Edelleen oli helppoa. Aloin miettimään, että minkälaista oli Zürichissä 2015 keväällä. Muistelin että 25 km kohdalla, viimeistään 27 km:ssa aloin laskea jo kilsoja maaliin. Nyt 26. km meni hyvin, noin 4.10 vaikka oli huoltokin. Vesipulloja muutes jaettiin enää 15 km:ssa vai oliko se 10k:ssa, joten ehdin saada vain 2 pulloa yhteensä, mutta toki sekin oli tyhjää parempi, sillä lähtötieto oli että juomat tarjoillaan mukeissa. Muilta asemilta vajaan 3-5 km välein tosiaan aina sitten vesimuki vauhtiin ja 1-1,5 dl varmaan sain aina juotua. 27. oli ylämäkinen kilsa ja vauhti hieman tippui nousussa. Pidin tarkoituksella vauhtia alhaalla mutta ohittelin porukkaa noin 4.18-4.20 juostessa. Hetken päästä alkoi alamäki ja kunnon leveä baana. 30 km meni 2.06.04, joten splitti meni 21.04. Ihan hyvä vielä. Alkuperäisestä suunnitelmasta jäin 4 sekuntia. Maraton alkaa vähitellen Edelleen tuntui suht hyvältä juoksu. Aloin miettiä että voinko vetää maran ilman mitään seiniä. No 32 km:ssa sitten funtsin että 45 min 10k riittää 3:n alitukseen, mutta laskin väärin. Tajusin vasta kisan jälkeen. En alkanut kuitenkaan onneksi himmailemaan, kunhan laskin että ei taida olla tekosyitä olla yrittämättä tosissaan. Järjestäjän geelejä ei ollut näkynyt, vaikka 27,5 km:ssa piti olla. 4. ja samalla viimeisen geelin otin 2h10min paikkeilla ja mietin riittääkö energiat. Onneksi riitti, kun vain vettä olin juonut. En alkanut enää urkkajuoman kanssa säätämään. No 34. km:ssa otin kasan sieniä kun tarjosivat vauhtiin ja puristin vedet päähäni. Helpotti, kun aurinki oli jo aika lämmittävää. Starttihan oli ollut kivan viileässä kelissä, noin 10 asteessa. Ennen 35 km päästiin hieman varjoon kun juostiin puistoon, josta 35 km:n täyttymisen jälkeen (splitti vielä hyvä 21.16) kohti Plaza de Españaa. Tuolla käytiin 2015 tammikuussa kattelemassa huoltajan kanssa ja nyt pääsi juoksemaan ympyrän yleisön kannustaessa. Tuolla ollessa (noin 36 km) tajusin viimeistään että nyt on juostava maaliin, kolmonen alittuu, eikä luonne anna enää periksi luovuttaa. Yhtään ei voinut keventää tai huolloissa ajatellakaan mitään kävelyaskelia. Oli pysyttävä liikkeessä niin kuin koko maran olin pysynytkin. Sitten ulos plazalta ja puistosta portin läpi. Liikenneympyrän, jonka vierellä oli ensiapuporukkaa lanssin kanssa, kohdalla mietin että hyvä etten laittanut punaista rastia numeron etupuolelle ilmaisemaan että olen "sairas". Olisivat jo varmaan korjanneet sivuun juoksureitiltä. No em. ympyrän puolittaisen kierron jälkeen oli käännös vasemmalle ja juostiin kohti Katedralin seutuja. Alkoi jo tuntua, mutta mentiinkin jo jossain 37 km paikkeilla. Katedralin vierellä oli porukkaa paljon. Plaza Nuevan ohi juostiin ja sitten Plaza Duquen kautta kohti Hercules Plazaa. Olin suunnitellut näyttäväni ja huutavani plazalla olevalle italialaiselle ravintolalle kiitokset perjantain hyvästä pitsasta, mutta en jaksanut kauaa katseellani etsiä Luigia ja jätin homman sikseen. Tuossa pätkällä jossain vaiheessa oli mukulakiveäkin. Reidet huusivat jo apua. Heikkokohtani oli nyt Zürichin maratonia selvemmin esillä. Siellä kun kunto oli huonompi ja 32-38 km väli meni hitaammin, niin sai vielä hyvän loppukirin (viimeiset 3,9 km @ 4.05 min/km). Nyt kunto oli hyvä ja 35 km:n asti vielä oli "maravauhtia", ja uudella tasolla tavallaan, niin nyt sitten tuli heikkoudet selvemmin esiin. Jälkeenpäin ajateltuna vauhti tippui yllättävän vähän tuntemuksiin verrattuna. Kattelin kuitenkin että noin 4.20 min/km pystyi vähintään lähes koko ajan juoksemaan, joten unelma oli edelleen mahdollista saavuttaa. Kuitenkin 38 km:n jälkeen vauhti tippui lisää, jopa 4.30-4.40 paikkeille, mutta vasta kun Hercules Plazalta noustiin ylämäkeä kohti viimeistä siltaa. Odottelin sillan loppupäässä 40k kylttiä, enkä muista edes nähneeni mattoa. Siinä se oli kuitenkin sillalla kun käveltiin maran jälkeen hotellille ja juoksu oli vielä meneillään :). Splitti meni 22.06, joka 4.25 min/km. Laahustaen yllättävä vauhti vielä. Loppuratkaisu Ota tai jätä oli homman nimi tuosta eteenpäin. Katsottiin onko minusta mihinkään. Aikaa nyt tarkastettuna 10.32 3:n alitukseen (2.59.59) ja matkaa 2,2 km. Etureidet aivan loppu ja mies aika tiltissä. Liikenneympyrän kierron jälkeen joku käveli mankan kanssa soittaen AC/DC:tä. Katsoin apaattisena tien yli ja jatkoin juoksua. Jotain yritystä oli kohentaa vauhtia, mutta jotenkin tiedostin että nyt pitää vain säilyttää vauhti ja liikkua eteenpäin. Muuten voi miehelle käydä huonosti. Päässä joskus olleet ajatukset lähteä tästä maailmasta mieluummin maratonilla kuin krapulassa sohvalla tms. eivät enää tuntuneet niin romanttisilta, kun tosi tilanne oli kirjaimellisesti meneillään. 40-41 km oli jumalattoman pitkä. Tunnelma oli se ettei matka juuri etene ja alussa nopeasti vaihtuvat kilsamerkit vaihtui erittäin hitaasti vaihtuviin, siis ihan mentaalisesti. Luulin jo että stadion on jo edessä mutta se olikin joku muu rakennus. 1/2015 juoksin tuolla samoissa maisemissa Isla de la Cartuja -puolikkaan, mutta ei ollut enää tuossa vaiheessa maratonia rakennuksista niin paljoa tietoa. Juoksin laahustaen ja vierellä ajoi fillarilla isä ja poika. Ne himmaili ja mä pysyin heidän edellään hädin tuskin. Viimein 41 km kyltti. Laskin että 5 min/km pystyn juoksemaan maaliin vaikka mikä olisi. Tuo tarkoittaa siis 6 minuuttia. Kelloni näytti että reilu 6 min oli aikaa. Vähän matkan päästä käännös viimein oikeaan ja kohti stadionin porttia. Tammikuussa 2015 juoksin siis puolikkaan loppukiriä tuohon samaan liuskaan. Nyt laahustin ja yritin vain pysyä pystyssä. Aattelin että liuskakin on sen 400m pitkä ja maaliin on vielä 700m-800m mutta liuska olikin onneksi lyhyempi. Sitten radalle, noin 340m oli jäljellä. Laskin että 5 min/km on 400m 2 minuuttiin ja aikaa oli yli 2 min, joten kyllä 300m pitää ehtiä. 200m jäljellä ja kelloon vilkaisu. Ei mitään suurempaa reaktiota, eteenpäin vaan. 150m ennen maalia spontaani, aina viimeisistä tonninvedoista tuttu "loppukiri". En muistanut kisan jälkeen että radalla olisi ollut punaisten ratojen lisäksi sinistä mattoa etusuoralla. No videon mukaan oli. En myöskään tajunnut, että yleisö oli hurrannut viimeiset minuutit seisaaltaan taputtaen ennen kolmea tuntia kuuluttajan innoittamana. Juoksin ihan takakenossa kuulemma loppusuoran. Ilmeisesti niin koville otti ja sitten se tietty vähensi painoa etureisiltä. Just ennen maalia pari reilua tuuletusta nyrkkiä heiluttaen. Ja reilusti molempien mattojen yli juoksin, kuten aina kisoissa. Se oli miehen työ perkele! Unelma ja haave oli toteutunut. Käsittämättömästi 40-42,2 km meni vielä @4.25 min/km, vaikka kaatuminenkin taaksepäin oli aika lähellä :) (siis aikalailla 35-42,2 km meni sitten @4.25 min/km karkeasti mikä 0,5s hitaampi vauhti kuin Zürichin maran keskivauhti). Tulos 2.59.12 joka 4.14 min/km (official time 2.59.39). Todelliset sijoitukset: kaikista 886., miehistä 854. ja M35 240. Tunnelmat maran jälkeen Sitten otin etunojaa kaiteeseen ja järkkärit vähän katsoi/naureskeli. Lähdin kävelee ja tunnustelin tuntemuksia. Olin jo kysymässä energiaa ja alkamassa selittää että olen diabeetikko, mutta meninkin hakemaan mitalia. Sitten tietty kuvia piti ottaa (ei mitään kiirettä maalihuoltoon?). Seuraavaksi vielä sponsorien mainoksien täyttämä muovi ympärille lämmikkeeksi neitokaisen avustamana ja betoniseen tilaan katsomoiden alle liuskaa pitkin maalihuoltoon. Luulin tuossa vaiheessa että olin pysäyttänyt kellon 2.58 aikaan ja brutto oli vaan 2.59. Selitin yhdelle espanjalaiselle juoksijalle heti ennen maalihuoltoa että hyvin meni, dos cinco ocho! Sama tietty piti toitottaa vielä järjestysmiehellekin. Vettä ja energiaa sitten. Gatoradea, lämmintä kanalientä (oli muutes hyvää!) ja radleria. Sitten liuskaa pitkin lähdin ulospäin. Hetken oli lähellä herkistyminen, mutta ilme muuttui virneeksi ja hymyillen ulos auringonvaloon. Vaihdoin vielä ajatuksia juoksusta erään toisenkin espanjalaisen kanssa ja sillekin totesin juosseeni 2.58 :). Kaveri oli juossut 3.05 ja onnistui hienosti (tavoite < 3.10). Totesin että juoksin vajaa vuosi aikaisemmin just 3.05 Zürichissä. Oli sitä mieltä, että kun harjoittelen, niin tulokset vielä paranevat. Kerroin että seuraava tavoite on 10k:lle alle 37 min. Seuraavaksi huoltaja löysi minut ja onnitteli minua espanjalaisen mielestä paremmin kuin hän. No toivoteltiin onnea vielä juoksijoina, käteltiin (ei ollut enää infektiopelkoa mulla, riski infektiolle oli sen sijaan korkea) ja adios! Ostin suunnitellusti vielä Finisher -paidan muistoksi (tavallinen t-paita, 10€). Seuraavaksi huoltaja alkoi kysellä että mitä kelloni oikein näytti. Hetken jo huolestuin, mutta huoltaja totesi että meni kyllä alle 3:n bruttokin, joten ei hätää. Tsekkasin että Garminilla näkyi lukema 2.59.15, joka vastasi 2.59.12:sta joka myöhemmin selvisi, sillä laitoin kellon ehkä hieman ennen starttiviivaa käyntiin ja vastaavasti pysäytin vasta hetki molempien mattojen jälkeen maalissa. Kuinka sekaisin ihminen voikaan maratonin jälkeen olla. Loppupäätelmät Ennen maratonia olin luottavainen kolmosen alitukseen. Huippupäivänä ajattelin 2.56-2.58 ajan olevan realismia, mutta lähtökohtaisesti valitsin mieluummin ns. varman rajan alituksen kuin kanttaamisen ja epäonnistumisen. Ennätys parani 6min46s ja olen erittäin tyytyväinen tulokseen. Se oli kokonaisuutena päivänkuntoa vastaava tulos täysin. Maratonin stressaavuuden ja elämää osittain rajoittavien seikkojen vuoksi, erityisesti viimeisten viikkojen osalta, juoksen seuraavan kerran kuningasmatkan kun oikeasti haluan. Se voi olla jo ensi syksynä, kenties loka-marraskuulla tai sitten vasta ensi vuonna. Seuraava tavoite on IAAF:n 1. maailmanennätyksen (vuodelta 1908) 2.55.18,4 alittaminen ja pidän tavoitetta realistisena. Voi olla että samalla tulee 2.55:kin alitettua :). Avaintekijöinä tavoitetta kohti pidän parempia voimatasoja. Onnekseni liikuntafysiologiasta jo jotain oppineena tiedän, ettei se kuitenkaan tarkoita varsinaisesti mitään kehonrakennus- tai voimanostojaksoharrastamista. Toki isoja liikkeitä on tarkoitus tehdä jne. mutta ehkä ideasta voi saada kiinni enempää selittämättä. Paremmalla vk:lla voin taas juosta korkeammalla teholla myös maratonin mikä lisää vauhtia huomattavasti. Nyt juoksu oli helppoa pitkään sillä määrätreenit olivat nostaneet aerobista kapasiteettia niin paljon että juoksin käytännössä alavk:lla jotain 4.12 min/km vauhtia. Sykevyötä ei ollut, mutta tuntemukset kyllä erotan. Huomasin myös että on eri asia juosta Postintaivalta tms. loskassa nastakengillä kuin vedellä lyhyissä vermeissä maratonia Sevillassa lukuisten samantasoisten juoksijoiden seurassa. Kunnostani aion tietenkin pitää huolta jokatapauksessa juoksin maratonia tänä vuonna tai en, ja alimatkojen ennätyksiä on tarkoitus samalla parantaa uudelle tasolle. Seuraavaksi siis "päätavoitteista" 10k:n c-luokka (< 37 min) tähtäimessä. Hyvän nosteen tästä Sevillan maran onnistumisesta sain, joten kiva on aloittaa taas treenit vähitellen, mutta mitään kiirettä ei vielä juoksemaan ole. Mikäli luitte tänne asti, niin omaatte riittävästi päätä myös kestävyysjuoksuun, joten ei muuta kuin hyviä lenkkejä! Ps. rock-metallihenkisenä musiikki voisi olla erilaista tällä videolla, mutta kylmät väreet tuo Sevillan maran video silti saa aikaan. Ehkä siksi, että olin sunnuntaina tuolla itsekin taivaltamassa. Suosittelen Sevillan maratonia, vaikka hieman se viitseliäisyyttä vaatii, kun esim. suoria järkevän hintaisia lentoja ei pahemmin Sevillaan ole! https://www.youtube.com/watch?v=7s49jXUWRkE
  8. 22 points
    KaldoaiviUltraTrail 10-11.8.2018 TAUSTAA Trailrunning.fi uutismuistelo vuodelta 2017: "Seikkailuhenkisten polku-ultraajien syksyä sähköisti tieto 10-11.8.18 Utsjoella järjestettävästä Kaldoaivi Ultra Trailista, ja tapahtuma täyttyi nopeasti. Sen 130km:n reitti kulkee Kaldoaivin erämaa-alueella, joka on Suomen laajin erämaa. Kaldoaivi on tavallisesti vain harvojen, kokeneiden kulkijoiden kohde, ja niin on myös tässä kisassa. Järjestäjien mukaan pitkä, haastava ja raastava reitti on äärimmäisen kaunis ja tunteita herättävä, mutta ei sovellu missään tapauksessa kaikille. Tämä ei ole matalan kynnyksen juoksutapahtuma!" Nyt kun tuota ilmoitusta katson jälkikäteen, on aika helppo allekirjoittaa tuo kauan sitten kirjoitettu tiivistelmä tästä järjestäjän mukaan ”maailman pohjoisimmasta ultrakilpailusta”. Uusi hieno ”Perusmatka” on syntynyt Suomen polkujuoksukartalle. Tämä tapahtuma tuli varattua hieman jälkijunassa jo sen jälkeen kun se oli loppuunmyyty, mutta onnekseni sain ensimmäisen peruutuspaikan itselleni, kun aloin kyselemään. Kaipuu kotimaiseen polkujuoksuun ulkomailla vietetyn ajan aikana oli melkoinen, ja kaiholla katselin UTTF- kisojen pallukoita sohvalta käsin. E24 juoksun jälkeen sain elämäntilanne huomioiden ihan hyvin liikuttua, mutta epäilemättä suurin puute oli tuntuma luontoon ja vertikaaliin. Kerran viikossa pyrin käymään paikallisilla vuorilla aamuyön tunteina heräten, mutta odotukset eivät olleet järin kovat kun pääosa juoksusta tuli tasaisella maalla tai sitten juoksumatolla. Jonkin verran tein kuntosalilla porraskone- sekä mattoharjoittelua kaltevuudella. Perheen lähdettyä aikaisemmin Suomeen lomalle, uhrasin kolme viikkoa heinäkuusta harjoitellen pari kertaa päivässä parhaimmillaan, keskimäärin 15h viikossa, mutta pisimmät treenit olivat kerta viikkoon kolmisen tuntia vuoristossa. Ei siis missään tapauksessa mitään lajinomaista liikkumista, mutta luotin toisaalta että jopa yli >40 asteen lämpötiloissa tehty harjoittelu kompensoisi jotenkin puutteita ja parantaisi peruskestävyyttä. Aika usein tuli aamuviideltä herätessä kyseenalaistettua koko touhun järki, mutta jollain tavalla ihan hienosti sujuneet menneisyyden ultrajuoksut ja lenkin tuoma mielihyvä saivat miehen vielä liikkumaan. Uskoin että peruskunto olisi aika hyvä omassa mittakaavassani, vaikka mitään isoja tuplablokkeja ei tullutkaan tehtyä. Palautuminen alkaa tällä iällä selvästi olemaan haaste, enkä missään nimessä muun elämän lisäksi enempää olisi saanut harjoiteltua (tässäkin oli liikaa jos läheisiltä kysytään), joten varsin tyytyväinen olin määrään. Vain itseään vastaan tässä lajissa tällä iällä on kuitenkin taisteltava, vaikka silloin tällöin kilpailuhenkisyys meinaakin ottaa otteen. SAAPUMINEN Kaldoaivissa rankkasin itseni tilastojen perusteella kokeneeessa porukassa noin sijoille 5-7 etukäteen, mutta etusijalla tietysti oli matka tähän huikeaan erämaa-alueeseen, jossa en koskaan ennen ollut käynyt. Olihan kyse myös tapahtuman ensi-illasta. Tulin Suomeen kesälomalle parisen viikkoa ennen tapahtumaa, ja lensin Ivaloon edellisenä päivänä, sekä asetuin lomakylä Village Valleen Utsjoella. Suositus minulta tälle paikalle ja erityisesti sen ravintolalle. Jo ensimmäisenä iltana nautittu nieriä korvasienirisotolla oli taivaallista vieressä virtaavaa Tenojokea katsellen. Kilpailun aamupäivänä kävin vähän tarkistelmeassa reitin alkunousua ja muutenkin käppäilemässä Nuorgamissa sekä ilmoittauduin kisaan, tottakai. Sainpa kunnian aikaisena lintuna olla ensimmäinen ilmoittautumisessa (Kuva Sami Eskelinen) Menin vielä pakkaamaan kamat, ja olin hyvissä ajoin ennen lähtöä starttipaikalla turisemassa muiden juoksijoiden kanssa. LÄHTÖ Lähtö tapahtui perjantaina klo 18, ja asetuin siihen ihan odotetun kärkiporukan tuntumaan alun nousussa. Ensimmäinen pari kilometriä menivät mukavasti Saaran ja Jarkon kanssa, kunnes he vähitellen alkoivat erkanemaan. Marko, Eelis, Antti ja Samuli olivat menneen jo menojaan. Tiesin olevani suhteellisesti oikeassa paikassa, joten hieno nousu jossa ohitin norjalaisen kaverin, ja sieltä melko vauhdikas laskettelu kohti Pulmankijärveä, menivät yksinäisyydessä. Yksinäistä hölkkää kestikin sitten vajaat 60km matkasta. Tietä mentiin pitkästi ja lopuksi Pulmankijärven vieressä, kunnes n 16km kohdalla tuli käännös varsinaiselle erämaataipaleelle. Matka ensimmäiselle huoltopisteelle n. 29km kohdalle meni tietysti hyvällä jalalla ja tällä välillä ei kovin paljon nousuja ja laskuja ollut. Joka suuntaan ja erityisesti itään avautuivat upeat avarat tunturimaisemat. Mutustelin Pandan suklaamixiä, nappailin geelejä ja join Maximia. Ensimmäisellä huoltopisteellä söin banaanin, sipsiä ja tankkasin 2l juomavarannot täyteen. Kysyin myös juomatäydennysmahdollisuuksia seuraavalle välille, joka oli n massiiviset 50km!!! Alkunousussa Saaraa ja Jarkkoa vielä peesaten (Kuva Terho Lahtinen) TOINEN HUOLTOVÄLI Onneksi sää oli viilenemässä ja ihme kyllä tuo 2 litraa riitti seuraavalle välille passelisti. Koska huoltoväli oli pitkä, kehitin maisemien katselun lisäksi sellaisen taktiikan, että en vilkuile kelloa lainkaan, enkä laske kilometripiippauksia, vaan etenen rentoa tahtia. Vaeltajilta kuulin, että edessä oltiin jo aika kaukana ja kun taakse kurkatessa ketään ei näkynyt, otin hyvin iisisti nauttien. Jossain 40km kohdilla minulle tuli tosin sellainen tyhjä olo, että täällä sitä nyt ollaan ja ollaan kovasti käyty urheilemassa, jotta reissusta selvittäisiin, mutta mitä sen jälkeen...? Koko ultrajuoksuharrastus oli siinä vaakalaudalla ja mietin vakavasti, että pitäisikö vain alkaa liikkua omaksi ilokseen ja vain silloin kun huvittaa. Aamuiset klo 5 herätykset ovat kieltämättä olleet välillä pakkopullaa, eikä ulos vaan ole huvittanut lähteä, mutta olen pääosin lähtenyt silti. No, toki sitten tunti tämän jälkeen askel oli todella kevyt ja mietin, että miten tämä voi olla näin helppoa ja mukavaa kun tulin alas Guorboaivilta. Yllättäen ennen 60km kohtaa, takaa kuului ääntä ja olin oikeastaan iloinen, kun Simo liittyi seuraan ja kehui miten kevyttä ekat 7 tuntia olivat hänelle olleet. Tätä mukavaa kimppaa kestikin sitten viimeiselle huoltopisteelle, vaikka varsinkin Simolla välillä oli enemmänkin menohaluja. Pian tämän jälkeen minun vasenta jalkaani alkoi särkemään kokonaisvaltaisesti säären/pohkeen/polven alueelta, eikä kipu hellittänyt kuin lyhyillä kävelypätkillä nousuissa. Särky oli samantyyppistä, jota minulla on usein ultrien jälkeen, mutta ensimmäistä kertaa tällainen tuska alkoi jo juoksun aikana. Jälkikäteen olen paikantanut tuon säärilihakseen. Samoihin aikoihin heitimme viimeisiä hyvästejä auringolle ja yö hämärtyi. Mietin parissa kohdassa, olisiko lampusta hyötyä, mutta ei sitä siellä kuitenkaan tarvinnut, vaan valoa oli juuri riittävästi ilmankin. Jalkakivun vielä tässä vaiheessa jotenkin kestin, mutta kun saavuimme Mieraslompolon 80km huoltoon, jouduin turvautumaan särkylääkkeeseen. Simo kysyi huollosta lähtiessä, että haittaako jos hän lähtee kirimään, eikä minulla tietysti mitään tätä vastaan ollut. KOLMAS HUOLTOVÄLI Auringon nousu alkoi juuri mukavasti piristämään kun hiippailin huollosta eteenpäin ja tunnin päästä jalan kipukin alkoi asettumaan kiitos särkylääkkeen. Meno maistui ja tuumailin että tulisikohan tästä ultra, jossa en juuri väsymyksen vuoksi joutuisi kävelemään, vaan vain ainoastaan hankalat paikat ja ylämäet. No, ei se ihan niin loppuun asti niin mennyt, mutta melkein. Upea aamuaurinko tunturien takaa kesti noin 20 minuuttia, ja sitten tuli ensimmäinen vesipisara, eikä klo 04 jälkeen sitten auringosta tarvinnutkaan enää kuin haaveilla. Näillämain oli monenlaista hankalampaakin uraa ja 90km jälkeen tuli ensimmäinen vesistön ylitys juuri silloin, kun sitä ei enää muistanut. Tapasin Simon uudestaan tässä kohdassa, ja hetken mietittyäni totesin, että läpi vaan suoraan, ja ihan sama mistä kohdasta. Liukasta ja tosi kylmää oli eikä uiminen houkutellut, mutta niin vain läpi mentiin että heilahti. No, vähän yritimme astua kiville, jotka kurkkivat veden pinnan yläpuolella. Tämä oli ehkäpä koko matkan unohtumattomin kohta minulle. Hieman kapeampia mutta yhtä kylmiä virtoja ylitetettiin sitten vielä myöhemmin pari lisää. Aina vaan jalat jäätyivät, mutta ajattelin vain, että jospa se helpottaisi vasemman jalan kipua. Kevyt hölkkä jatkui, mutta nyt käveltiin jo jonkin verran juostaviakin pätkiä. Ilma viileni vähitellen ja sade alkoi kovenemaan, joskaan mitään ongelmaa ei sen suhteen vielä ollut. 100km rajapyykkiä juhlittiin rajusti toteamalla hiljakseen ”jee” ja hieman sen jälkeen Simo väitti nähneensä edessä ”kaksi kävelijää”. Yritin piilolinsseillä tihrustella, mutta en nähnyt. Päätimme hieman kiristää tahtia, jotta saisimme heidät kiinni, mutta kilometrin jälkeen totesin että kaverilla oli hallusinaatioita. Odottelimme suossa rämpiessämme 110km huoltoa saapuvaksi. Kello ilmoitti 110km, 111km, 112km...ei mitään...kunnes vihdoinkin tulimme Skalluvaaran poroerottelualueelle ja siellä katoksessa (!!!) oli viimeinkin odotettu viimeinen huoltopiste ja kolme huoltajaa...ei kun hetkinen... siellä oli yksi huoltaja ja kaksi juoksijaa (Antti ja Samuli). Jälkikäteen selvisi, että Simo oli nähnyt aiemmin heidät ihan oikein, mutta myös edellämenijät olivat myös skautanneet meidät ja kiristäneet tahtia. Antti ja Samuli lähtivät menemään ja Simo loikkasi perään kohteliaasti minulta kysyen. Sanoin, että mene nyt kun jaksat, mutta ota kaikki edellämenijät myös sitten kiinni. Nappalin itsekseni siinä vähän banaania ja sipsiä ja mietin että laitanko takin päälle, mutta ajattelin että eiköhän tästä selvitä ilmankin. Olisipa kannattanut laittaa se takki jo tässä huollossa, mutta väsyneenä ei jaksa välittää tärkeistäkään päätöksistä. MAALIA KOHTI Jatkoin matkaa kevyesti hölkäten kivusta välittämättä ja näin alhaalla hiekkatiellä kaikki kolme muuta. Simo oli mennyt menojaan, ja jäin käppäilemään Antin ja Samulin kanssa hölkättyäni heidät kiinni. Kipeää teki miehilläkin. Nousimme sitten taas oikealle ylös kohti Buallonaivin reunaa ja tajusimme kaatosateessa, että reittimerkintöjä ei ollut näkynyt enää aikoihin. Simo oli pysähtynyt edellämme ja oli soittamassa järjestäjille. Kosketusnäyttö ei toiminut myrskyssä. Itse laitoin sitten ensimmäistä kertaa kellosta navigoinnin päälle tarkistaakseni asian. Navigointi näytti, että olemme reitillä, ja lopulta järjestäjätkin olivat tämän vahvistaneet. Simo katosi vahvalla menolla tunturiin ja minä kinkkasin alamäkeen sen verran kuin pystyin. Alkoi olla todella kylmä ja hampaat kalisivat. Kompuroin ehkä kilometrin kaksi rankkasateessa ja tuulessa ja tarkistin kellosta silloin tällöin että olin reitillä. Olin aivan läpimärkä pitkähihaisessani, käteni olivat vitivalkoiset, ja ajattelin että takki on nyt laitettava päälle...mutta miten? Hyräilin Octoberfestien biisiä ”ooooooo beibiiii, I wanna know if you be my girl, uuuu, aaaa”. Olinkohan enää järjissäni ajattelin? Käteni olivat melko toimintakyvyttömät. Käsineet olivat siellä 80km dropbagissa huollossa edelleenkin. Huoh. Pari kilometriä eteenpäni ja olo alkoi olla todella paha. Jalkaa särki. Juoksu oli vaikeaa mutta pakollista lämmön säilyttämiseksi. Otin kaksi geeliä kerralla. Nyt oli pakko saada takki päälle. Pysähdyin ja katsoin näkyykö Anttia ja Samulia takana avuksi. Ei näkynyt. Räpelsin lopulta repun etusoljet auki ja repun selästä. Sain ison vetoketjun auki ja takin pois pussukasta, mutta en meinannut saada takkia mitenkään päälleni kovassa tuulessa ja sateessa. Käteni olivat kuin kaksi halkoa. Sain lopulta ujutettua molemmat kädet hihoihini, mutta nyt piti vielä laittaa juomareppu edestä kiinni. Yritin pari minuuttia. Ei mitenkään onnistunut tuollainen mikro-operointi, joten päätin keskittyä takin vetoketjuun. Sain kuin sainkin sen lopulta kiinni, mikä helpotti myös takin hupun löytämistä päähäni lämmöksi. Utsjoen kyläkaupasta vitosella ostettu toivottoman ruma ”rykijä” pipo ei paljoa enää lämmittänyt. Olisi ollut kiva ottaa vähän videota omasta tilasta, mutta en tietenkään pystynyt. Juomareppu rönksötti selässä jotenkin takin alla, ja siitä sitten kinkkasin uraa pitkin eteenpäin siinä toivossa, että jossain vaiheessa sähkölinjan alla reitti kääntyisi alas kohti Utsjoki-Nuorgam tietä. Ei sitten kääntynyt ikinä, mutta lopulta kuitenkin. Hiekkaurassa alaspäin meni vettä vuolaina virtoina, ja lensin kerran rähmälleni liukkalla alustalla, mutta lopulta näin varoituskyltin, että asfalttitie on 100 metrin päässä. Asfaltin näkeminen aiheutti pienen liikutuskohtauksen. Olin pois tunturista! Lopultakin!!! Puhelin soi enkä jaksanut vastata. Kolmannella kerralla kaivoin sen repustani ja vaimo siellä soitteli, että olin pois reitiltä. Arvasin tämän oikeastaan etukäteen, koska järjestäjät olivat kertoneet vaihtaneensa reittiä juuri tässä kohdassa maastosta tielle. Pala oli kurkussa, ja olo oli todella helpottunut. Sen verran sain sain voimaa, että lähdin jalan vihlovasta kivusta huolimatta hölkkäämään asfalttia, ja ilokseni huomasin että @7.00 kilsaa vielä irtosi kipeistä kantturoista. Viimeinen kolme kilometriä maaliin: ei ollut hurraajia, ei ollut torvia eikä serpentiiniä, ei ollut muuta kuin rankkasadetta ja yksinäisen miehen tuuletukset itselleen. Mutta maaliin tullaan! Juosten! Pari autoa meni ohi ja loiskautti vettä kengille. Ketä kiinnostaa? Pari sataa metriä ennen maalia näin järjestäjän viittoilevan, että käänny oikealle kohti maalia. Tein työtä käskettyä ja uimahallin pihalla kuulutettiin järjestäjien toimesta maaliintuloni ja olipa kuvaajakin paikalla. Upeaa! Kiitos lämpimästä vastaantotosta! Menin suoraan nakkikeitolle turisemaan staffin ja Simon kanssa ja toivatpa he pipokaupan vastineeksi ystävällisesti autonikin naapurista oven eteen lämmitykset täysillä! Kiitos! Kun ajelin kohti majapaikkaa, päätin että menen sinne asfalttiosuudelle autolla tsemppaamaan seuraavia, mutta juuri silloin ketään ei tullut vaikka hetken odottelin. Vain rankkasadetta tuulilasissa. Säälitti reitillä olijat. Antti ja Samuli olivat olleet maalissa jo aiemmin ja olivat varmaan jo saunomassa. Ajelin itsekin lopulta kuumaan suihkuun ja sitten sänkyyn lämmittelemään. Aikani oli 17.10 ja sijoitus miehissä viides. Onnea voittajille, kiitos kaikille, ja oli mukava olla osa tätä uutta tapahtumaa ja uusiakin tuttavuuksia syntyi! Siitä tykkään! Mukavaa porukkaa! Tämä oli hieno ”kerran elämässä” kokemus, jota voi suositella hieman kokeneemmalle polkujuoksuporukalle. Reitti ei ole vaikea, mutta se voi olla armoton.
  9. 22 points
    Rotterdamin maraton 9.4.2017 Kirjataanpa tämäkin tarina tänne vaikka kyse ei olekaan ultrajuoksusta vaan pikemminkin halusta parantaa myös tämän lajin omaa ennätystä ultraharjoittelun ohessa. Netti on muutenkin moderni muisteloiden tyyssija. Paikaksi 2017 maratonille siis päätyi Rotterdam pääasiassa sen takia että juoksu oli huhtikuussa ennen 2017 UTTF kisoja, eikä niiden välissä olisi mitään asiaa tällaiselle vedolle, ja se että vuoden 2016 Rotterdamin kaupunki ja maraton osoittautuivat hyvin positiivisiksi yllätyksiksi. Kotiintuomisina olivat 2016 PB, ensimmäinen 3.30 alitus, ja makea terassikauden avaus kiertäen kaupunkin kuppiloita mukavassa auringonpaisteessa juoksun jälkeen...memorable hangover. Omat juoksut vuoden 2016 Rotterdamin ja tämän tapahtuman välissä lähentelivät jo neljää tuhatta kilometriä joten kestävyydessä ei ainakaan pitänyt olla puutteita. Paino oli laskenut vuodessa noin 3kg vaikka voisihan sitä vieläkin kevyempi olla. Pieniin kipuihin (oikea polvi ja vasemman lantionpuolen säteilevät kivut) oli jo tottunut ja ne pysyivät lihashuollolla melko hyvin kurissa joten voi sanoa että kolmas käytännössä vammaton juoksuvuosi oli jo hyvällä mallilla. Pystyin myös lähtemään starttiin erittäin levollisin mielin, koska kauden päätavoitteet olivat vielä kaukana edessä ja toisaalta varmuus PBn saavuttamisen suhteen oli selvä – kysymys oli enemmän siitä kuinka vähän tai paljon minuutteja tällä matkalla PBstä lähtisi...mutta Maraton on aina tapahtuma jossa voi tapahtua mitä tahansa. Talvikuukausina myös pari juoksututtua innostuivat ajatuksesta ja meitä oli ”tosijuoksijoiden” lisäksi lähdössä neljä kuntoilijaa kimppareissuun, mutta valitettavasti Steadyrunnerin kausi taukoitui ikävään telakkaan (toipumisia!). Jo ennen itse matkaa Whatsup- ryhmämme kävi kuumana suunnittelusta ja psykkaamisesta ja niin ZeroDiesel, Sverre ja Kiljander päätyivät kisakaupunkiin lauantaina noin vuorokausi ennen starttia. Lauantaina kruisailtiin hieman kaupungissa, puhuttiin huonoja juttuja ja tietysti syötiin pastaa niin lounaaksin kuin illalliseksikin. Heput kävivät jossain ”kiehtovassa” merimuseossa esi-isiänsä etsimässä ja itse otin päiväunet. Maratonin startti oli viileän aamun jälkeen täydellisessä säässä (ennuste oli mennyt jo niin lämpimäksi että hieman epäilytty tulisiko päivästä kuuma, ja tulihan siitä) sunnuntaina klo 10 ja lähdimme ZeroDieselin kanssa suunnitellusti kimpassa liikkeelle ajatuksena että ZD vetää ekan 5km ja minä seuraavan @4.50 ja itse lähtisin pikku hilkaa kiristämään tahtia 3.20 aikatavoitteen saavuttamiseksi. Nähdäkseni olimme hyvin samassa maratonkunnossa vaikka kaveri yrittikin tätä väistellä ennen kisaa J. Alkuruuhkassa oli paljon ihan väärän karsinan juoksijoita ja jäin ZDsta pahimmillaan parin kymmenen metrin päähän. Sverre lähti kakkoskarsinasta meidän perässämme. Jalassa oli Adidas Adizerot ja mukana 6kpl geelejä jotka nappailin hieman etupainotteisesti kokeeksi tällä kertaa (7.5km, 15km, 21km, 25km, 30km, 33km). Pikku hiljaa hivuttauduin ZDn kantaan ja 5km kohdalla hän totesi vauhdin olleen täsmälleen @4.50. Siirryin vetämään ja n 7km kohdalla sanoin että alan nyt kiristämään vauhtia maltillisesti. Toinen ja kolmas vitonen menivät reippaammin mutta huomasin olevani n. 40 sekuntia tavoiteaikataulua jäljessä. 15kmsta eteenpäin laitoin varovasti vielä vaihdetta sisään mutta puolimaratonin kohdalla tilanne ei olut korjaantunut lainkaan vaan ero 3.20 tavoitteseen säilyi siellä 40s kieppeillä. Jäljessä oltiin alusta lähtien. Vaikka juoksu tuntui ihan hyvältä niin kovempaa en kuitenkaan uskaltanut mennä kun suoraan naamaan paistava aurinko ja lämpö alkoivat jo lievästi ahdistaa ja sykkeet olivat 170 kieppeillä. Keli oli fantastinen mutta ehkä liian lämmin optimisuoritukseen. Lähdin kuitenkin vielä yhteen ”hyökkäykseen” ja se jäi kyllä ihan piippuun vain havaitakseni että 25km kohdalla alkoi olla ensimmäisiä hankaluuden tuntemuksia jotka pahenivat Erasmus-sillan toisen ylityksen ylämäessä päätyen tilanteeseen josta alkoi puolustustaistelu. Bonkkaus-fiilikset pahenivat jo kolmessa kympissä ja siitä eteenpäin päivän tavoite muuttui PBn varmistamiseksi. Kellossa alkoi pikkuhiljaa näkyä @5.00 ja 35km eteenpäin @5.10-5.20 nopeuksia joten homma oli paketoitu klassiseksi maratonin selviytymistaisteluksi. Kannustus on Rotterdamissa aivan todella hienoa. Numerolapussa on myös nimi ja hienoa oli kuulla paljon myös tällaista henkilökohtaista kannustusta ja tästä sai voimaa ihan loppuun asti. Jos ei ollut itsellä helppoa niin ei ollut kyllä kymmenillä tai sadoilla muillakaan. Paljon oli kävelijöitä viimeisellä kympillä kolme ihan hoivattavaa potilasta reitin varrella. Yksi tilanne näytti hyvinkin vakavalta. Yksi juoksija parikymmentä metriä edelleäni pysähtyi kuin seinään muutama kilometri ennen maalia ja jäi seisomaan tolpilleen kuin jähmettyneenä. Taputtelin ohimennessäni hartioillle ja kannustin jatkamaan. Oli kuuma. Vettä oli vaikea saada alas viimeisellä juomapisteellä vaikka nestehukan oireita oli pienten vilunväristysten kautta ollut kehossa. Viimeisillä kilometreillä laskeskelin että 3.25 on alitettavissa ja mitoitin effortit sen mukaan. Viimeisen kilometrin juoksin niin lujaa kuin pääsin ja kellossa kävi @4.15 ainakin hetkellisesti maalisuoralla. Loppuaika 3.24.31 jätti parantamisen varaa jatkoonkin. Toinen puolikas oli jonkun 3-4min hitaampi kuin ensimmäinen. Uskoin olevani hyvänä päivänä 3.20 kunnossa mutta koska olosuhteita ei saa moittia niin todetaan toinen hyväksytyistä selityksistä: paska kunto. Rotterdamissa juostiin todella kovia suomalaisia tuloksia (onnittelut!) ja näitä tyyppejä oli mukava tavata jatkoilla. Viime vuoden tapaan terassikierros tapahtui lähes helteisessä säässä ja aurinko paistoi lämpimästi. Ulkona pääsimme syömäänkin mikä oli harvinaista herkkua huhtikuussa. Kiitoksia mahtavasta matkaseurasta ZDlle (PB!) ja Sverrelle (SB!) sekä muille suomalaisille joita tavattiin. Memorable hangover saavutettiin tänäkin vuonna PBn lisäksi.
  10. 19 points
    NUTS YPH 134km 14-15.7.17 ”Kuinkas palautuminen Karhunkierrokselta on sujunut?” Tuo kysymys viuhui ilmassa molempiin suuntiin ja useaan otteeseen edeltävinä viikkoina juoksututtuja tavatessa, kun seuraava haaste kauniissa Suomen Lapissa lähestyi. Kuten KK164km raportistani ilmenee, reissu oli itselleni varsin tuskainen vaikka päätavoite, eli läpäisy, saavutettiinkin. Tuo palautuminen itsessään oli kyllä sujunut fyysisesti ajatellen aivan mallikkaasti tosin henkistä kanttia vaivasi ihmeellinen tyhjyys – olihan polku-ultrien ehkäpä suomalainen kuninkuusmatka tullut läpäistyksi. Henkinen tyhjyys tuntui vielä YPH134km lähtöviivallakin siten että mitään aiemmin tunnettua intohimoa tai edes jännitystä ei mielessäni ollut. Toisaalta olinkin kyseisen reitin jo vuonna 2016 varsin mallikkaasti läpäissyt, joten tiesin tarkalleen mitä oli luvassa – onneksi tulossa ei sentään ollut sitä karmeaa myrskyä joka yritti vuonna 2016 muuttaa miehen Pallaksen huipulla hypotermiseksi jääkalikaksi. Kylmää riitti paikoin tänäkin vuonna. Tulimme pohjoiseen perheen kanssa jo muutamaa päivää aiemmin ja nautiskelimme upeasta luonnosta mm. huiputtamalla Saana- tunturin käsivarressa (käykää jos ette vielä ole käyneet) ja käväisemällä Norjassa pikavisiitililä. Lähtöpäivänä sain etuoikeuden lepäillä ja olla osallistumatta mihinkään suurempaan perheaktiviteettiin, ja koko remmin voimalla minut tuotiin Ylläkselle lähtöpaikalle siten että ehdimme juuri ja juuri nähdä 31km startin, kun sitä oli rankkasateen vuoksi 15 minuuttia siirretty. Kyseinen sadekuuro oli sellainen että autossa matkalla ehdimme heittää lämpimiä ajatuksia kisaajien suuntaan näkyvvyyden ollessa lähes nolla hetkellisesti. Jutskailin ennen lähtöä Pasin ja Päivin, VPn, Juuson, Karon, TomiSn, Jukan, Villen ja monen muun kanssa ja olo oli varsin rento. Tempaisin ”Lapin Ukon” keiton (Perunaa, Poroa ja Kasviksia) naamariin Spriten kera ravintolassa n tunti ennen lähtöä ja olihan se hyvää. Poronkäristystä olikin tullut syötyä viikolla jo kolme kertaa. Tärkeimmät varusteeni matkalla olivat: Hoka MS2 (varalla Salomon SenseUltra), Sealskinz (ja PALJON vaseliinia koivissa), Salomon Advanced Skin 12l, 2XU pitkät trikoot, Salomon Bonatti- takki, BD Z-sauvat repussa Pallakselle asti. Ylläs-Kellokas Otimme viimeiset halaukset perheen kanssa ja pientä selfie- videota Juuson kera. Pahempi sää oli hellittänyt ja oli mukavaa lähteä liikkeelle klo 18 kohti Ylläksen huippua. Sumun keskeltä rakkakipuamisen jälkeen yläasema jo näkyikin ja sieltä painelin hiekkatietä ihan reippaasti alas kohti Kellokasta. Se alamäkijuoksu hoitui periaatteella ”annetaan painovoiman viedä”, koska jarruttelu tuntuu ainakin minun etureisilleni hankalammalta vaihtoehdolta. Laskun jälkeen olin jo huutamassa yhtä mutkan suoraksivetänyttä juoksijaa takaisin reitille, kunnes tajusin hänen laittavan pöheikössä alulle ensimmäistä (?) biokätköä. Suklaata aloin lappaa kohti ääntä jo Ylläksellä ja puoli litraa urheilujuomaa täytettiin kiltisti ensimmäisessä huoltoteltassa muiden juoksijoiden viuhtoessa huollon ohi pysähtymättä. Kaverit olivat jo siellä kannustamassa ja olin jo lähdössä huollosta kun kuulin jonkun huutavan ”iskä” ja bongasin onneksi perheenikin. Ihanaa. Kannustusmöly oli aikamoinen ja se oli ihan mahtava juttu! Nappasin myös kuoritun banaanin ja mutustelin sitä jatkaessani matkaa yksin kivaan alämäkeen. Kellokas-Peurakaltio Erityisesti ne alaspäin johtavat pitkospuut jäivät positiivisesti mieleen- niitä oli kiva lasketella kauniin puron vartta pitkin. Yksinäinen taivaltaminen jatkuikin sitten melkein koko matkan ja mitään pidempiä juoksukimppoja (vrt viime vuosi KV Ikolan, P Kokon ja T Kurolan kanssa) ei päässyt jostain syystä syntymään. Tälle välille sijoittui jälleen varsin vaativa mutta hieno Pirunkurun nousu kivikkoa pitkin Kesängille. Siinä oli vielä joitakin 31km taivaltajia myös ja puolin ja toisin tuli kannustettua. Yhden Oulussa opiskelevan perusmatkalaisen kanssa tuli vaihdettua pari sanaa ja huudeltua hänet takaisin reitille (Kesängin päällä oli helppoa jatkaa suoraan vaikka reitti poikkesi oikealle) kunnes päästelin taas itsekseni alas kohti Kukastunturille kääntyvää mutkaa. Tässä laskussa nilkkani meinasi mennä ympäri mutta onneksi selvisin säikähdyksellä. Kukastunturilta oli taas hienoja näkymiä. Huipuilta tuli aina myös vilkuiltua taaksepäin loittonevaa Yllästä joka hohti hienosti ilta-auringossa. Tässä vaiheessa alkoi myös tulla ensimmäisiä tekstiviestejä kavereilta (miljoonat kiitokset jälleen kerran – ihan todellakin niistä saa voimaa vaikka en aina vastaakaan niin kaikki vietit luin). Antti antoi tilannetietoa ja Nyba kehotti jättämään lihan hieman punaiseksi eikä polttamaan harmaaksi (hienovaraista välittämistä ilmeisen kovan alkuni johdosta?). Viestit kertoivat että 30 joukossa olin mikä oli lopputavoitteenikin, mutta toisaalta ajattelin aloittaneeni melko, ehkäpä liiankin, reippaasti. Kukastunturin laskun ja Kotamajan (?) jälkeen mieleen jäi taas se mielettömän iso muurahaispesä joka siellä oli viime vuonnakin. Sen jälkeen tavoitin yhden eestiläisen juoksijan jonka kanssa hölkättiin jonkin aikaa kimpassa kunnes hän jäi. Hieman myöhemmin minut tavoitti Norjassa asuva suomalainen kaveri joka jätti minut jälkeensä. Peurakaltion huollossa iskivät ensimmäistä kertaa kimppuun sääsket ja huolto tuli toimitettua vain siitä syystä mahdollisimman nopeasti. Veri tirskui käsistä kun täytin juomiani. Peurakaltio-Pahtavuoma Törmäsin Mikaan näillä main ja hän oli kaatunut ilmeisesti ihan kunnolla ja jalassa oli jotain tuskaista häikkää. Puhuttiin että selvitetään tämä kisa kuitenkin molemmat loppuun ja niin kävikin – onnittelut vaikean reissun selvittämisestä! Sitten ”painelin” Äkäskeron yli kesäillan kauniista näkymistä nautiskellen. Kerolta alas tullessa ohitin muutaman suomalaisen ja yhden japanilaisen juoksijan. Tällä välillä oli muistaakseni se yksi paha puron ylitys jossa piti taiteilla tukkia pitkin muutama askel ja yrittää välttyä uimareisulta. Aika kavala kohta. Onnistui tänäkin vuonna kastumatta. Huollossa olin hyvävoimaisena puolen yön aikaan. Pahtavuoma-Rauhala Heti huollosta lähdettyäni ohitin saksalaisen jolle heitin vanhasta muistista kannustusta germaaniksi. Hassua oli että siinä ei montaa kymmentä minuuttia mennyt kun kaveri tuli ihan mielettömällä rytinällä ohitseni todella lujaa vauhtia. Katsoin että ohhoh, siinä on kyllä todella kova tekijä. Mies hävisi tunturiin saman tien (mutta kohtaisimme myöhemmin jälleen). Tästä eteenpäin matka oli sellaista jatkuvaa nousua ja laskua ja yritin muistella kisan nousumetrejä. Riittävästi niitä ainakin minulle on. Oli se kyllä melkoista vuoristorataa. Muita juoksijoita ei näkynyt joten sulkeuduin Lapin aamuyön hiljaisuuteen itsekseni ja yritin nautiskella vaellusfiiliksestä ja pilvien takaa kurkkivasta auringosta ylämäet kävellen ja muut pätkät hölkäten. Energiat menivät edelleen mukavasti alas. Jossain vaiheessa aloin kuulla ääniä takaa mutta luultavasti yössä takanatulevien keskustelun äänet vaan kantoivat aika pitkälle. Ennen Rauhalan huoltoa asfalttipätkällä vauhdit olivat sellaista @06.00-06.30 eli ihan mukavaa hölkkää sain aikaiseksi. Bongasin takanatulijat suoralla muutaman sadan metrin päässä. Koirat haukkuivat talojen pihoilla eikä mikään muu rikkonut kesäyön rauhaa kunnes auton ääni ja sitä seuraava raivoisa kannustus täyttivät tilan: Takkulan Teemuhan se sieltä rämisteli huoltoautolla ohitse kelloa kalkattaen ja kylläpä piristi nämä tsempit! Siinä asfaltilla reittimerkit hyppäsivät tien reunasta penkereelle yht äkkiä ja sinnehän itsekin siirryin orjallisesti hölkkäämään, kunnes merkit päättyivät tien tultua sellaiseen P- alue syvennykseen. Siinä hetken ihmettelin ja säntäilin ees taas jo hieman paniikissa että mihin se reitti kääntyy kunnes huomasin että merkinnät siirtyivät asfaltin reunalle takaisin edessäpäin. Sitten päästelinkin jo kirosanojen myötä kunnon spurtin kunnes tajusin että ehkä kannattaa vähän himmata. Rauhalaan saapuessani edelläoleva kaveri oli juuri poistumassa. Banaania naamaan, pullot täyteen ja matka jatkui huoltajia kiitellen. Rauhala-Pallas Tämä väli oli kyllä katkera pala taas kerran. Mutaa, märkää, puroa ja teknistä polkua. Jalat sai kastua ihan kunnolla, rapa roiskui, eikä matka tuntunut etenevän millään. Menin hetken matkaa tavoittamani suomalaisen kanssa ja tavoitimme aiemmun ohirynnineen saksalaisen, jolla oli, sen mitä saksaista kirosanajupinaa ymmärrän, henkisesti varsin hankala vaihe meneillään. Sanoin miehille että ”let us enjoy the misery together” mutta jossain vaiheessa heitä ei enää takana kuulunut. Siinä Lommoltunturin kupeessa ”Reilu Mies Havumetsien” saavutti minut ja mentiin kimpassa jonkin matkaa jutellen mistäpä muustakaan kuin fiksuista harrastuksistamme. Tällä teknisellä pätkällä kävelin aika paljon ja lopulta matkaseura läpsytteli tiehensä komean näköisesti. Pallaksen huolto alkoi jo pikku hiljaa kutittelemaan, mutta kyllä ne viimeiset kilometrin vaan tuntuivat taas kerran ikuisuudelta. Saavuin Pallakselle lopulta reilua tuntia aikaisemmin (n. klo 05.10) kuin viime vuonna ja pyrähdin huoltoteltaan ehkä liiankin isännän elkein toteamalla kovaan ääneen ”pizzaa ja kokista, kiitos”. Anteeksi. Huollossa oli useampi tyyppi ja mm. Ossin ja Karon kanssa vaihdettiin siinä muutama sana. Lainasin vaseliinia yhdelle kaverille. Varustetilanne oli varsin hyvä ja tunsin vain yhden rakon oikean jalan varpaassa. Päätin olla vaihtamatta mitään kunnes tajusin tiedustella ”henkilökunnalta” päivän sääennustetta. Sain hieman eriäviä vastauksia, mutta viime vuoden tunturimyrskystä kylmettyneenä selvinneenä totesin, että parempi ottaa varman päälle ja vaihdoin takin alle pitkähihaisen paidan – oikea ratkaisu jälleen kerran! Join useamman mukillisen kokista ja mussutin pizzan naamariin ja lisäsin hieman rasvoja strategisiin paikkoin. Porukka alkoi jatkaa matkaa ja uusia alkoi tulla vähitellen sisään. Sauvat viimeinkin repusta käteen ja menoksi! All systems green again! Mikään ei pysäytä minua tänään! Pallas-Hannukuru Pallasta hiljakseen ylöspäin sauvoessa näin 3-4 tyypin siluetit muutaman sadan metrin välein mutta jokainen niistä kaikkosi minusta koko ajan kauemmaksi. Palautin mieleeni nopeasti päätavaoitteeni: UTTF 2017 läpäisyn. Omaa juoksua on juostava eikä otettava tyhmiä riskejä. Olin kuullut että olen siinä 20 kieppeillä sijoituksissa mikä oli melkoisesti ennakoitua paremmin, joten ajattelin että mennään fiksusti ja ”nautitaan”. Pallakselle noustessa alkoi tuuli ja vesisade (not again!!!). Ajattelin että ei voi olla todellista, taasko minä joudun kokemaan tämän myräkän. No, ei se onneksi ihan niin paha ollut kuin 2016 mutta ihan riittävän vilpoista kuitenkin. Pallaksen huipulla aloin tavoittamaan kisaajaa joka meni lyhythihaisessa paidassa siinä myräkässä – kova sissi! Sauvoin ohitse, moikkasin, ja kysyin tuulessa vettä valuvana että aiotko laittaa takin päälle ettet kylmety. Sen verran tuuli että vastausta en kuullut. Siitä eteenpäin menin taas yksikseni. Sää selkeni vähitellen ja sain nauttia tämän upean pätkän maisemista molempiin suuntiin. En nähnyt yhtään ketään edessä enkä takana siellä Nammalakurun tienoilla, vaikka GPSn perusteella Ossi, Karo, Anssi ja joku muu olivat olleet tässä vaiheessa n. kilsan päässä. Montellin majalle saapuminen toi kirkkaana mieliin vuoden 2016 ja naisten 24h tasaisen ´17 maailmanmestarin tapaamisen ja hänen poikeamisensa majan sisälle. Montellilta sitten taas ylöspäin kohti poroaitaa ja näin kaukaisuudessa hahmon joka alkoi lähestymään. Treffattiin sitten siinä poroaidalla Anssin (?) kanssa, jolla oli suuria ongelmia energian alassaannissa. Tarjosin apua, mutta hänellä oli kyllä tavaraa omastakin takaa (hämärä muistikuva on että pulla mainittiin keskustelussa mutta en mene vannomaan). Sitten vähitellen siirryin taas yksikseen Lumikeron päälle ja alas. Suastunturin päälle ja alas kohti Hannukurua. Vasenta polvitaivetta särki kovasti ja yritin hieman venytellä jalkaani. Huono idea ja kaikki lihakset alkoivat reidessä kramppaamaan. Siihen loppui venyttely. Tässä laskin jo satoja metrejä – jokohan sitä pian pääsisi huoltoon jossa viime vuonna sai KOKISTA!!! Suu maiskui jo etukäteen pelkästä ajatuksesta. I h a n a a KUOKKAKUOLAA!!! Saavuin Hannukurun huoltoon ja huusin jo varmaan sadan metrin päästä että ”saisinko kokista”?!?! Mutta. Sitä ei ollut tänä vuonna. Nyyh. Nielin pettymykseni ja totesin ystävällisille miehille että toki kiitollisuudella otetaan kaikkea mitä on. He keksivät: ”haluaisitko vihreitä kuulia?” Mitä? Oliko niitä tarjolla? En ollut nähnyt yhdessäkään huollossa. JEJEJEJEJEJEJEEEE! Vihdoin rakkaiden herkkujen ääreen. 3-4 kappaletta sujahti hetkessä siinä juodessa ja jutustellessa. Banaani kuorittuna matkaan, sipsiä poskiin, pullot täyteen ja taas mentiin! Hannukuru-Pyhäkero Tällä välillä alkaa sitten vähitellen se Pyhäkeron nousun odottelu. Ihmeellisen ilmiön näin sumussa vasemmalla. Valkoinen iso aukko taivaassa kaukaisuudessa. Mitä? Meni hetki tajuta että se oli lunta Ounastunturin kupeessa laajalla alueella. Snickers ei oikein uponnut enää mutta tungin sen kurkkuuni veden tuella. Sioskurun kyltti 5km tuli vastaan ja muistelin, että sieltä alkaa sitten viimeinen nousu. Saavuin Sioskurun majalle. Oikeaa jalkapöytää särki kovasti ja yritin liikutella varpaitani todetakseni että onko kyse jostain vakavasta. Ei ilmeisesti. Päättäväinen asenne, tiukka ote sauvoista ja kohti loputonta nousua huipulle. Ilma oli jo sen verran selkeä, että näin kaukana edessä pari tyyppiä. Pysähdyin katsomaan taakseni vastarinteeseen – ei yhtään ketään missään. Oho, tämähän on mennyt paremmin kuin odotinkaan. Päättelin että tästä asemasta tulen kisan päättämään ellei nyt mitään katastrofaalista itselleni tai muille tapahdu. ”Valehuippujen” jälkeen saavuin viimein ylös keron kivikasalle ja totesin hymyillen GoProlleni ”Yes, tämä oli tässä”. Sitten alkoi taas vaihteeksi satamaan vettä. No voi sun. Yllätyksekseni huipun ekassa laskussa näin edellämenneen, jota pikku hiljaa tavoitin ja siinä vanhoilla huipun kiviraunioilla saavutin toisen eestiläisen, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Tarjosin energiaa mutta hän sanoi että ei ongelmaa. Toivotin hyvää jatkoa. Siirtyminen kerolta alas viettävälle hiekkabaanalle ja eihän siinäkään sitten ollut muuta mahdollisuutta kuin jalkojen huomattavista kivuista huolimatta antaa vaan mennä. Ei mitään kovaa vauhtia mutta juoksua kuitenkin. Etureisissä ei ollut paljon jarrutteluun paukkuja. Paradoksaalista. Fiilis alkoi olla aika katossa siinä pitkoispuilla, kun muistin että viimeiseen huoltoon ei ole enää kuin n. kilometri. Mahtavalla fiiliksellä saavuin sinne ja otin jonkin verran syötävää ja täytin yhden pullon. Maaliin oli kuulemma sellainen 13km. Niinpä. Tästä siirryttäisiin sitten sinne hiekkatielle ja asfaltille kolmen kilsan kuluttua. Pyhäkero-Maali Taittelin sauvat paketeiksi käsiini ja jatkoin matkaa. Hölkää. Kävelyä. Hölkkää. Aijaijai. Olisin Finisher piakkoin melko massiivisella parannuksella viime vuoteen, joka oli jo mielestäni nappisuoritus...tajusin myös että aikataululaskuni olivat menneet hieman puilleen, ja minulla olisi teoreettinen mahdollisuus olla ennen klo 15 maalissa. Laskin nopeasti että se vaatii sellaista @7.00-7.30 keskaria tasaiselle, mikä tuntui kyllä hiekkatielle saavuttaessa tekemättömälle paikalle. No ihan turhaa asetella tällaisia tavoitteita...mutta ehkäpä kuitenkin? Aurinko paisteli viimein jo todella lämpimästi. Kävelin pari ylämäkeä ja pysähdyin ottamaan takin pois kun alkoi olla jo liian kuuma. Suunnittelin maaliintulotuuletusta. Tosi järkevää? Yllättävän hyvin sain pidettyä hölkän päällä hiekkapätkällä ja juuri ennen asfaltin alkamista saavutin vielä yhden matkakumppanin, jolla oli jalka ollut rikki jo Pallakselta lähtien. Ehdotin että josko hölkättäisiin yhdessä maaliin, mutta valitettavasti hänellä ei enää mitenkään juoksu onnistunut. Toivotin tsempit ja onnittelut ja jatkoin matkaa. Jokke oli ennen asfalttia säätämässä ajanottomattoa ja tarjosi ystävällisesti DNF- autokyytiä Hettaan J Kohteliaasti kieltäydyin. Asfaltilla juoksin melkein koko matkan, ohiajavista autoista tuli välillä mahtavaa kannustusta ja hymyillen, kiittäen ja tuuletellen otin ne vastaan. Pari kilometriä ennen maalia, ehkäpä matkan tylsimmässä kohdassa asfaltilla, koin sellaisen täydellisen läsnäolon tunteen kun aurinko paistoi, kesäinen luonto ympäröi minut, ja olin tulossa odotuksia paljon helpommin maaliin. Olo oli todella euforinen. Klo 15 rajapyykkiä ennen olisin maalissa jo kävellen, mutta jatkoin silti juoksua vaikka vasen jalka oli jo taipeesta jo järkyttävän kipeä. Toimi se silti. Piti purra jo hammasta. Maaliintulon tunnetta on aina vaikea kuvailla mutta onhan se ihan loistavaa. Jokainen sen tietää joka sen on kokenut. Viivan yli ja valmiiksi mietitty poseeraus ”käsi lipassa” J. Valitettavasti juuri silloin maalikuvaa ei tullut. No, eipä haittaa kun itse Eppu oli sattumalta paikalla, tuli onnittelemaan, ja napsasi meistä selfienkin siinä finisher-lippis päässä. Aika oli 20.54 ja risat. Ohhoh itselleni. Karhunkierroksen jälkeen jouduin poistumaan horkassa maalipaikalta välittömästi lämpimään suihkuun ja sänkyyn, mutta tällä kertaa ei ollut mitään ongelmaa käydä syömässä ja ajella majapaikkaan pesulle ja torkuille. Ruokalassa juttelin vielä Karon ja Ossin kanssa ja onnittelimme toisiamme. Myös tunteja aiemmin maaliin tullut Juuso oli paikalla ja vaihdettiin kuulumisia. Tapasin myös Jarkon ja Endurancelaisia sattumalta. Kiva oli tutustua lyhyesti! Kävin torkkumassa hetken ja palasin syömään (törmäsin Simoon- onnea!), sekä odottelemaan rakasta vaimoani maaliin 55km matkalta. Koko perheen kanssa jännättiin ja sieltä hän tulikin vanhimman tyttäreni saattamana hienosti juuri alle seitsemän tunnin [sydän!] Nukuin pari tuntia ja missasin Pasin maaliintulon (iso harmitus- onnittelut Pasi!) mutta nousin vielä lyhyesti Tuomon kanssa yhdelle finisher-oluelle puolenyön aikaan. Kiitos Tupu! Kisan jälkeen Erityisesti jalkojen kivut ovat olleet yllättäen vielä kovemmat kuin Karhunkierroksen jälkeen, jolloin seuraavana päivänä kävelin jo melko normaalisti. Nyt kaksi vuorokautta maaliintulosta erityisesti sääriä ja vasenta polvitaivetta kirvelee todella tiukasti, mutta jonkinlainen osansa tuossa on myös varmasti 1000km autoilulla kahdessa pätkässä kotiin Espooseen. Nilkat ovat edelleen kuin Dumbolla, mutta kyllä tämä taas tästä helpottaa. Nukkuminenkin onnistuu kunnolla jo ehkä ensi yönä. Kolmisen kiloa on turvotusta kropassa. EKPn männyt huojuvat lempeässä kesätuulessa ulkona kun kirjoitan tätä, ja kutsuvat oravaansa taas Hollenkollenille pähkinöitä keräilemään. Pian menen, mutta en vielä. UTTF2017 kiertuetta on jäljellä enää Vaarojen Ultra lokakuussa. Siellä en ole koskaan ennen ollutkaan joten terveellä kauhulla odotan, mitä on luvassa. Kiitos järjestäjille, kanssakärsijöille, kannustajille (kiitos myös tekstareista!), Ultrafinn-Jarille, ja tietysti perheelleni! Si vis pacem, para bellum! T.Kiljander / EKPnOrava kuva: Onevision.fi
  11. 19 points
    En ollut koskaan aiemmin juossut Ultrajuoksua tasaisella alustalla, joten kun Endurance julkisti tämän eräässä Espoon naapurikaupungissa olevan tapahtuman, totesin alkuvuodesta sen istuvan mukavasti 2016 kalenteriin, kun oletettavasti kesän NUTS- rymyistä olisi jo jotenkin palauduttu. Kyseessä olisi kuitenkin jo neljäs Ultrajuoksu vuodelle 2016 (KK80km, Montrail50km ja YPH134km) joten hieman vanhan ja ultraamiseen kokemattoman kropan palautuminen epäilytti. Heinäkuiden Ylläs-Pallas-Hetta 134km varsin loistavan reissun jälkeen pidin vain viikon taukoa juoksemisesta. Tätä olisi ollut ehkä viisasta kokeneempien ultraajien vinkkien perusteella jatkaa vielä viikolla, mutta ”ulkoilemaan” teki jo kovasti mieli joten siitä lähdin kokeilemaan hölkkää ja ensimäinen viikko oli aika katastrofaalinen: sykkeet olivat korkealla vaikka juoksu nyt jotenkin näennäisesti kulkikin. Hieman himmailin ja viikot 3-5 YPHn jälkeen olivat sellaista tasaista 90-100km röpellystä tasaisella ja maastossa. Tuon kovempia treeniviikkoja ei oikein ehdi eikä pysty tekemään, mutta siis omalle tasolleni ehdottomasti hyvät viikot. Yhden kevyemmän viikon lopuksi kävimme vaimoni kanssa juoksemassa Nuuksio Classic Trail Maratonin, mikä oli tosi mukava reissu viime vuoden tapaan, mutta haave reippaasta pitkiksestä tuhoutui jo ensimmäisellä vitosella ja maalissa keskisyke näytti 165 => liian lähellä maksimisuoritusta liikuttiin. HUR 12h pelastamiseksi himmailin viimeisen kympin ettei ylirasitus kävisi ihan liian suureksi – olihan HUR tasan kahden viikon päästä NCTMstä. Perheen paras suoritus Nuuksiossa nähtiin jo totuttuun tyyliin perheenpäältä (vielä kun tajuaisi alkaa treenaamaan pitkän matkan juoksua) J Kahden viikon keventelyn jälkeen klo 08.00 alkaen pystyttelin omaa huoltopöytääni Ala-Malmilla. Alunperin asetettu minimitavoite oli >100km, ja virallinen tavoite oli asetettu 110kmn kohdalle. Ambrosius oli lupautunut muiden kiireiden ohella auttamaan huollossa klo 12-15 ja Antti klo 15-21. Omaan huoltoon oli tarkoitus luottaa klo 09-12. Koskaan ennen minulla ei myöskään ollut ollut mitään huoltajia missään kisassa, joten raapustelin etukäteen hieman amatöörimäistä speksiä siitä minkälaista tukea odottaisin. Useamman kohdan listasta, johon sisältyi mm mukin törkkääminen käteen joka toisen kierroksen jälkeen, nostan kaksi tärkeintä tässä esille · Perseelle potkiminen 100km ylittämiseksi ja mieluusti 110km saavuttamiseksi · Ajan seuranta, keulimisen estäminen ekalla puolikkaalla. Raadon hinaus. Yksinkertaista hommaa mutta sitoutumista vaativaa. Kiitos miljoonasti kärsivällisyydestänne ja tuestanne A + A! Huolto pelasi täydellisesti – Antti osasi jälleen kerraan vetää myös psykologisesti oikeista naruista. Sää oli aamulla ja koko päivänä täydellinen juoksutapahtumaan- reilu kymmenen astetta lämmintä ja pilvistä. Jalassa olivat >100km sisäänajetut Hoka Clifton2 tossut, joihin olin Energy Boostien ohella tykästynyt. Pidin myös irtohihoja muutaman tunnin aamusta. Puolessa välissä kisaa vaihdoin lyhythihaisen pitkähihaiseen. Puskailujen, bajamajailujen sekä vanhojen ja uusien tuttujen moikkailun jälkeen lähtö tapahtui klo9. Ensimmäiselle kuudelle tunnille oli siis arvioitu keskinopeus 6.17/km ja juoksunopeus n. 6.00/km (+huolto), mutta hieman rivakampaa tahtia kuitenkin tuli juostua. Ihmeellinen tuo ihmisen pää kun vaikka miten olisi sitoutunu suunnitelmaan niin jostain se syy kiristämiseen aina lappu rinnassa kaivetaan (Esim. Tänään kulkee kyllä kuitenkin paremmin kuin suunnittelin. Hohhoijaa). Vajaa kymmenkunta juoksijaa lähti edelleeni alussa ja aika pian syntyi sellainen neljän porukka jossa Tiina Pn kanssa tuli rupateltua ja hölkättyä varmaan pitkästi toista tuntia. Kiitos seurasta ja onnea naisten kakkostilasta! Havaitsin siinä klo 11 kieppeillä että kilsat olivat edelleen kutosen pinnassa huolloista huolimatta ja päätin hieman himmata ja niinpä porukka hajosi ja jäin jälkeen tekemään ”omaa juoksua”. Antti oli jo siinä vaiheessa lähettänyt huollossa olleelle Ambrolle viestiä että ”eikös vauhti ole hieman liian kovaa suunnitelmaan nähden”. Tilanne (oma moka) oli tiedossa jo tässä vaiheessa ja hieman yritin himmailla sekä aloin muutaman tunnin jälkeen kävelemään reitillä olleen pienen ylämäen jokaisella kierroksella. Kerran kävin puskassa tässä vaiheessa kisaa. Ensimmäiset epätoivon hetket sattuivat jonnekin 5-6 tunnin väliin ja oli aikamoista tajuta että vielä toinen mokoma pitäisi pysyä liikkeessä. Kaiken kaikkiaan päivä kului nopeasti mutta minuutit tuskallisen hitaasti. Jossain vaiheessa erinomaiset järjestävät kuuluttivat minun olevan kokonaistilanteessa seitsemäntenä ja muistan ajatelleeni että tämäpä mainiota ja yritetään pitää tasaista vauhtia yllä tällä lisävirikkeellä. Aika usein tuli luonnollisesti laskettua, että millä vauhdilla ehdin vielä saavuttamaan 100km. 110km tuntui varsin ahdistavalta ajatukselta kun matkaa oli takana 7-8 tuntia, mutta toisaalta löysin itseni laskemasta että kohta menee jo kävelemällä satanen rikki. Samoihin aikoihin Jamo, joka oli uskollisesti ollut rietin puolessa välissä kannustamassa kisaajia, ilmoitti yllätyksekseni että olin noussut sijoituksissa miesten neljänneksi ja kolmanteen sijaan ei ollut enää pitkästi. En ollut asiaa lainkaan ajatellut siltä kannalta ja sysäsin sen pois mielestäni ja yritin vain kestää reisieni kasvavaa kipua, joka todella ihmeellisesti väheni jossain 8-9 tunnin paikkeilla. Olin jo harkinnut jopa särkylääkkeen ottamista, mutta tilanne alkoi helpottaa yllättäen. Tuntui että jokainen geeli jonka otin, antoi virtaa yhdelle 2km kierrokselle. Antti vahvisti huollossa että sijoitus oli kolmas ja että eroa tuli hitaasti lisää. Eräs ystävällinen huoltaja joka ajeli pyörällä reitillä antoi myös väliaikatietoja. Tilanne oli hieman paradoksaalinen – tavoite oli päästä >110km tapahtumassa mutta nyt minulla elämäni ensimmäinen ja ehkä viimeinen mahdollisuus olla jossain tapahtumassa kärkikolmikossa. Päätin että eihän tässä voi mitään muuta tehdä kuin yrittää pysyä omassa suunnitelmassa ja katsoa mitä tapahtuu. Vauhdit olivat hiipuneet viimeisen kolmen tunnin alussa sinne 6.20-6.30/km tasolle ja muistan todenneeni Jamolle reitillä aika vahvaan ja kovaan ääneen ”VMP” erästä juoksevaa poliitikkoa lainatakseni. Eräs mielenkiintoinen psykologinen trikki Antilta huollossa tapahtui myös näillä main: mielestäni aika normikierroksen jälkeen hän kysyi ”kävitkö kusella vai kävelitkö?”. En ollut tehnyt mitään epänormaalia mutta sisuuntuneena seuraava kiekka meni tämän seuraksena merkittävästi nopeammin J Jälkikäteen tarkistettuna, Antti oli tosin kysynyt tuon ihan vilpittömästi. Tuolloin myös perheeni oli yllättäen paikalla muutaman kierroksen ajan kannustamassa. Oli myös hienoa saada kannustusta monilta ihmisiltä (JV70 juoksufoorumilta kävi hetken hölkkäämässä vierelläni. ”Liukasluikku” samalta foorumilta oli ollut paikanpäällä muutaman tunnin. Kimi-sukunimikaimani kävi myös paikalla, Simo, Soili, ja monta muuta...). Hietsu psyykkasi mahtavasti myös. Annan kanssa vaihdettin ajatuksia juoksun lomassa. Kilppiksen kanssa rupateltiin aina muutama sana juoksussa kun tavattiin. Petexille jaksoin vain nostaa peukka (onnittelut satkusta!) Erityisen ilahduttavaa oli muutaman naisen juoksukimppa jossa oli selvästi koko ajan hauska meno ja he jaksoivat aina kannustaa muita! Järjestäjistä puhumattakaan...hienoa!!! Nyba eli totuttuun tyyliin mukana kotikatsomossa – antoi voimaa! Yhteen huoltoon tulin kovien pistosten saattelemana, mutta onneksi ne menivät ohitse kun aloin juoksun lomassa venyttelemään yläkroppaa kävellessäni sekä keskittymällä syvähengitykseen. Viimeiset kolme tuntia menivät ihan rehellisesti sanottuna siihen että halusin käyttää ainutlaatuisen tilaisuuden päätyä kolmanneksi ja lopputulos oli luokkaa ”ihan sama”. Se 2km kierros alkoi ryydyttää jo niin pahasti että laskin minutteja millon pääsisin kiertämään lopun n. 400m hiekkakierrosta. Alkoi tulla hämärää ja voittajafiilis oli yhteisöllisesti aistittavissa monista juoksijoista. Olimmehan tulossa kunnialla ”maaliin” 12h juoksussa. Sain vielä melko hyvän loppukirin siinä hiekalla aikaiseksi ja kun aikaa oli 2 minuuttia juoksin vielä niin paljon kuin kintuista lähti vaikka eihän siinä mitään järkeä enää ollutkaan. Torven törähtäessä putosin polvilleni ja tirautin pienet liikutukset. Antti ja muut auttoivat paljon pöydän purkamisessa ja uimahallille siirtymisessä. Lopputulokseni oli 116,597km eli huomattavasti yli odotusten ja sijoitus siis kolmas. Kaksi varvasta on hävinnyt ja tilalla ovat punaiset isot molluskat jotka odottavat räjähdystä. En nukkunut yöllä kuin pieniä pätkiä koska jalkoja särki ja kroppa oli täynnä kofeiinia ja varmaan kaiken maailman hormoneja. Sain onneksi nukuttua muutaman tunnin aamulla kun kivut helpottivat. Kiitos järjestäjille mainiosta tahpahtumassa, huoltajille lähes ammattimaisesta toiminnasta, kannustajille piristämisestä ja juoksijoille mainiosta seurasta! Tähän on hyvä päättää vuoden 2016 ultratouhut. Vuosi on ollut täynnä onnistumisia, mutta täytyy pitää mieli nöyränä ja toivoa että terveyttä riittää jatkossakin tämän hullun mutta niin antoisan lajin harrastamiseen. PIkkujoulut kuitenkin vielä tulevat ja ne on tarkoitus viettää Köykkyrissä 6h mäkeä tampaten. Ei...mitään..järkeä. Ensi vuoden tähtäin on UTTF2017 polkujuoksuliivin (jos sellainen on tarjolla ensi vuonnakin) saavuttaminen, mikä tulee vaatimaan maaliinpääsyä KK160km, YPH134km ja Vaarojen ultran matkoilla. Koen kuitenkin henkkot poluilla juoksemisen vaihtelevammaksi ja miellyttävämmäksi kuin tasaisella ”jumputtamisen” ja vaikka Ala-malmin luonnossa ei olekaan mitään vikaa niin onhan tunturit, metsät ja vuoret ihan mahtavia! (Kuva: Kimmo Rönnberg)
  12. 17 points
    NUTS Pallas 134km En edes muista enää kuinka päädyimme vaimoni ja ystävien kanssa vuonna 2015 NUTS Karhunkierroksen 53km matkalle lähtemään, mutta se oli vuonna 2013 alkaneen elämäntaparemontin eräänlainen ensihuipennus - muutaman maratonin jälkeen jotain uutta ja ihmeellistä. Saavuttuamme tuolloin 2015 toukokuussa perjantaina Rukahoviin ja nähtyämme 160km kilpailun lähdön, päädyimme seuraamaan noita 160km ”GPS-pallukoita” Rukahovin aulaan odottaessamme omaa lauantain lähtöämme. Vaikka minulla ei tuona iltana ollut vielä oikein mitään kosketusta ultrajuoksuun, tuo urhoollisten sotureiden eteneminen kansallispuiston yöhon teki minuun lähtemättömän vaikutuksen - halusin olla yksi noista pisimmän matkan tyypeistä joku päivä. Tunne oli ihmeellisen voimakas. Osana 2016 polku-ultrasuunnitelmaa löysin itseni NUTS Köykkyrin ”kisassa” 2015 Marraskuussa tunkkaamassa 6 tuntia laskettelurinnettä sohjossa ees taas. Asioikseen Kempeleeseen lento tuota varten - ei mitään järkeä, ja niin vaan sitten vielä istuin Joken kanssa pienessä laskettelurinteen kopissa tuon 6h kisan jälkeen maksamassa YPH 134km osallistumismaksua. Vuoden 2015 Pallas-Hetta 55km aurinkoisessa säässä oli aivan mahtava kokemus yhdessä vaimoni kanssa, joten se oli luonteva valinta ensimmäiselle pidemmälle ultrajuoksulle. Alkuvuodesta 2016 varattu luontainen ”reality-check” oli Karhunkierros 80km, jossa onnistuin yllättämään itseni ihan totaalisesti, varsinkin kun olen ollut sellainen fiilis-treenaaja ilman mitään suurta systemaattisuutta. Noin 14 kuukautta unelman syntymisestä perjantaina 15.7.16 klo 16 saavuimme Ylläkselle hotelli Saagalle, josta kaksi tuntia myöhemmin tapahtui 134km kisan lähtö. Unelmieni täyttymys oli lähellä. Vuosi oli mennyt ilman isompia vammoja nousujohteisesti. Olin samalla lähtöviivalla porukan kanssa, joiden ”pallukoita” ja huikeita suorituksia olin tuntikaupalla kelaillut GPS-seurannoissa ja lukenut jokaikisen blogin vähintään ”muutamaan kertaan”. Sain hyvää kannustusta kisapäivänä tutuilta ja erityisen tärkeä oli erään kokeneen ultraaja-kaverin puhelinsoitto, jossa päätettiin että maaliin sitten mennään oli mikä tahansa. Ennen lähtöä kävin moikkaamassa paria tuttua ja paiskaamassa kättä mm. Juuson ja Micken kanssa, joiden kisaamista on tullut ihaillen seurattua. Itse asiassa tulin lopulta moikanneeksi koko tulevaa kärkikolmikkoakin. Kovaa jengiä. 134km reitistä en ollut ensimmäisen 80km pätkään kartalla muuten pahemmin tutustunut, mutta heti kärkeen vedettävä nousu Ylläksen laelle ei ollut jäänyt huomaamatta. SInne sitä lähdettiin sitten kapuamaan klo18 ja Epun lupaamaa rankkaa rakkaahan se koko nousu oli. Melkoisen hyvä mahdollisuus saada itsensä jumiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana, mutta itse pistelin tavoilleni uskollisesti rauhassa ylös joukon keskivaiheilla. Mitään sijoitustoiveita en ollut itselleni asettanut, unelmani oli maaliinpääsy ja siitä oli pidettävä kiinni. Sää oli aivan mahtava ja odotin innolla edessä olevia maisemia ja keskiyön aurinkoa. Jalassa oli Hoka ATR Challengerit, joita olin yhden parin suutarikuntoon jo Karhunkierroksella saanut. Pallaksen dropbagiin laitoin eväiden ja vaihtovaatteiden lisäksi sauvat, mikä osoittautui itselleni loistavaksi ratkaisuksi. Hokan pohjat hajosivat tälläkin kertaa. Ylläksen huipulta näki käytännössä jo Pallaksen ja Äkäslompolon puolella päädyin juoksemaan yhdessä ”KVn” kanssa. Ylläksen jälkeen toinen merkittävä nousu oli jälleen rakka-kurua pitkin seuraavalle huipulle. Aika jäätävä paikka, mutta sieltä alas tultiin jälleen helpompaa pätkää. Jälkikäteen katsottuna näiltä vaiheilta alkoi pikku hiljaa nousuni. Tuntureiden jälkeen reitillä oli paljon metsäpätkää ja siellä mentiin eteenpäin porukassa jutustellen. Ennen toista huoltopistettä tulin yksin viiden hengen letkan perään ja sen juoksijat herättivät sen verran kunnioitusta että menin jonkin aikaa perässä - alkoi tulla pelko että olin aloittanut liian lujaa. Tämähän oli matkana itselleni täydellinen hyppy tuntemattomaan. Juoksu sujui todella hyvin joten sitten yhdessä sopivassa paikassa koukkasin porukasta moikaten ohitse. Kolmannen huollon jälkeen törmäsin Pekkaan ja tästä lähti toinen todella mukava juoksukimppa joka kesti Pallakselle asti. Ennen Pallasta alkoi olla jo väsy, kävelimme jo paljon, ja keskeyttäminen sinne oli käväissyt mielessä mutta toki olen sysännyt ajatuksen saman tien syrjään. Rakot jaloissa olivat vaivanneet jo pari tuntia (paikoin reitti oli kostea). Erityisen rasittavaa oli se että ”Pallas 5km” kyltin jälkeen mentiin jonkun matkaa ja törmäsimme….toiseen ”Pallas 5km” kylttiin. Kun ”Pallas 3km” kyltti tuli ikuisuuden jälkeen, huusin ruman sanan kovaan ääneen ja päätin alkaa juoksemaan hitaasti. Hölkkäilin Pallakselle itsekseni n klo 06.30 ja tunnelma oli aika mahtava jo tuossa vaiheessa kun tiesi että kunnon levähdystauko oli edessä. Tommi, joka oli mennyt ohitsemme aiemmin oli pikku hiljaa tekemässä lähtöä kun saavuin. Pyysin nuudelit, ei maistunut. Tilasin pitsaa ja kokista. TAIVAALLISTA! Järkkäilin dropbagistä rakkolaastaria ja teippiä jalkoihin mutta eihän siitä mitään tullut. Roskiin koko sähellys ja kuivat sukat + paita päälle voimakkaan pännimisen vallassa. Rakot seuraisivat loppuun asti. Hetken tuumailin kenkienkin vaihtoa mutta päätin pitää Hokat jalassa. Paita vaihtui lyhythihainen + aamuyöllä lisätyt irtohihat kombinaatiosta kuivaan ja puhtaaseen pitkähihaiseen. Lähdettyäni eteenpäin nousemaan ylös alkoi pikku hiljaa satelemaan mutta ajattelin sen vain hieman virkistävänä vaihteluna kunnes noin 20 min myöhemmin puolessa välissä Pallasta hurjassa puuskatuulessa ja vaakasuorassa vesisateessa olin kaivamassa takkia päälle repustani. Kamat meinasivat kuvainnollisesti lentää käsistäni kuin tuhka tuuleen mutta sain puettua ja matka jatkui. Ainoa asia mikä harmitti oli se että en ollut vaihtanut pitkiä housuja päälle huollossa. Myöhemmin kuulin että kun tuo myrsky alkoi niin ilmeisesti juuri kukaan ei ollut lähtenyt Pallakselta ylös ja huoltoteltta oli suurin piirtein meinannut lähteä lentoon. Jatko Pallakselta sinänsä oli itselleni ihan selviö enkä edes lopulta harkinnut keskeytystä. Valvottu yö ja 80km ei tuntunut mitenkään erityisen pahalta tuolla hetkellä. Siellä sitten Pallakselta eteenpäin sauvakävelin ja hölkkäilin yksikseni surkeassa säässä ja näkyvyydessä kohti Hettaa. Olin iloinen että olin juossut reitin edellisenä kesänä hyvässä säässä. Muita kilpailijoita ei näkynyt edessä eikä takana ja parilta vaeltajalta kuulin että edessä oltiin n. 10min päässä. Yksin siis rauhassa. En muistanutkaan kuinka hankalasti kuljettava reitti oli kivien suhteen ja rakot tekivät hommasta tunti tunnilta kivuliaampaa. Tuntui että koko vasemman jalan kantapääni oli ”irti” ja niinhän se nahka sitten olikin kun illalla hotellissa vammat tarkastin. Valokuva on olemassa mutta enpä tuota taida kenenkään yökötykseksi jakaa. Myrsky heikkeni hieman jossain välissä kunnes se teki uuden hyökkäyksen yksin taivaltavaa ultraajaa kohtaan ja aloin pelkäämään hypotermian uhkaa kun tuntui että kropan lämmön tuotanto oli siinä rajalla että riittääkö. Tuohon tilanteeseen liittyi ensikohtaamiseni ilmeisesti ”ultrajuoksun ytimen” kanssa. Minua oli varoitettu matkasta mielen syvyyksiin ja sieltä se totaalinen 15 sekunnin romahdus yht´äkkiä tuli. Onneksi tajusin kaivaa GoPron repun sivutaskusta nopeasti ja taltioida tuon itkunsekaisen miniromahduksen (teemana maaliin ja lämpöön pääsy) kaatosateessa keskellä tunturia. Saa nähdä uskallanko itsekään katsoa jälkikäteen. Hetki siitä ja huusin tuleen niin että varmaan Hettaan kuului ”Yeah, nyt mennään eikä meinata!!!”. Melkoista mielen ailahtelua hetkellisesti. Montellin majalle saapuessani edessä näkyi naisjuoksija (ilmeisesti naisten 4s lopulta) jota tavoitin, mutta hän poikkesi majaan sisälle kun itse jatkoin tetsaamista eteenpäin. Jälkikäteen kuulin että hänelle oli ollut myös hieman huolia sään ja reitillä pysymisen suhteen. Alakulo jatkui mutta eteenpäin oli mentävä ja muutama kilometri myöhemmin tapasin Tommin ja tämä lämmitti suuresti mieltä erityisesti sen takia että enää ei tarvinnut taivaltaa itsekseen. Hyvä seura oli enemmän kuin tervetullutta. Tommin kanssa tultiin sitten koko loppumatka maaliin ja haluan vielä kerran kiittää häntä reissusta. Sauvojen Pallakselta mukaan ottaminen oli toinen reissun pelastus koska en millään olisi enää pystynyt pelkästään juoksemaan riittävästi lämmön ylläpitämiseen. Ikuisuudelta tuntuneen tamppaamisen jälkeen saavuimme lopulta Hannukurun huoltoon jossa viiden minuutin seisoskelu sai viimeisetkin lämmöt katoamaan ja vartin verran oli pakko juosta väkisin ja tempoa sauvaa jänkhään sekä pitkospuuun jotta sai jotenkin kehon vielä kerran heräämään. Kilometrit eivät sitten tunturissa kovin nopeasti edenneet sauvakävellen, mutta maali mielessä eteenpäin kahlattiin. Pyhäkeron nousu saapui viimeinkin ja siinä vaiheessa todella pitkästä ja loivasta noususta ei jaksanut olla harmissaan kun tiesi että sen jälkeen reitti olisi enemmän tai vähemmän alamäkeä ennen viimeistä tiellä mentävää kymppiä. Näkyvyys oli heikko ja sumussa kivet alkoivat näyttää rakennuksilta ja muutamaan kertaan näin jo mielessäni Pyhäkeron huipun mutta se olikin harhaa. Keron huipulla olevan kiviröykkön näkeminen oli iloinen asia mutta ei sitä jaksanut enää väsyneenä juhlia. Sinänsä juostavaan alamäkeen sain kuitenkin jonkinlaista hölkkää välillä aikaiseksi. Jalkoihin sattui luonnollisesti ihan törkeästi. Nyt myös vasemman jalan akillesjänne sattui jokaisella askeleella. Rakot molskuivat jalanpohjissa. Viimeisessä huollossa Pyhäkeron alla alkoi olla jo hieman vapautuneempi fiilis maalin lähestyessä ja Tommin ideasta pistäydyimme autiotuvan sisällä muutaman minuutin. Siellä oli pari vaeltajaa lepäämässä ihanassa lämmössä ja aika nopean vihaisesti oli repäistävä itsensä ulos mökin ihanasta raukeasta syleilystä. Pääasiassa Tommin tsemppaamana hölkkäiltiin ja käveltiin Hokien hajonnut pohja läpsyen viimeistä kymppiä ja noin 1km ennen maalia oli suureksi yllätyksekseni vanhin tyttäreni vastassa. Liikutus meinasi tulla välittömästi mutta se purkautui vasta maalissa. Tommin ehdotuksesta mentiin yhdessä maaliin ja hieman harmillisesti olin tuloksissa häntä yhden pykälän edellä, vaikka hän oli selkeä mentori kaksikossamme viimeiset 25km reissusta. Monilla muilla painoi reissussa varmasti KKn 160km juoksu vielä. Jossain vaiheessa aamupäivällä oli käynyt mielessä että soitan vaimolleni ja kehotan harkitsemaan, kannattaako 55km kisaan lähteä sään puolesta, mutta ilmeisesti iso osa tästä meni lopulta oman väsymyksen piikkiin. Aika vähän 55km kisaajat loppujen lopuksi säätä valittelivat. Keskeytysprosentti 134km matkalla oli lopulta lähellä viittäkymmentä jakautuen kaikille huoltopisteille. Oma systeemini piti taas hyvin ja geelejä meni parikymmentä kappaletta. Erilaisia patukoita toistakymmentä. Vihreitä kuulia (NAM!!!) huolloista varmaan iso rasiallinen yhteensä. Herkkusuu-ominaisuus on hyvä lähtökohta ultraamiselle? Omaa ja järjestäjien elektrolyytti/urheilujuomaa ja merisuolaa isolla kädellä läpi reissun. Joitain minimaalisia vatsakipuja oli mutta mitään isoja tyhjennysharjoituksia en tehnyt. Unelmani on saavutettu! YPH Finisher!!! Pakko myöntää että tuo joukkoon kuuluminen oli yksi ajuri tässä unelmassa omien rajojen testaamisen ja luonnossa ultraamisesta ”nauttimisen” lisäksi. Kuulin maalissa suureksi yllätyksekseni että olin sijoittunut viidenneksitoista. Oma käsitys matkalla oli 25-30 välissä, josta olisin ollut jo positiivisesti yllättynyt. Maalissa pystyin pidättelemään jotenkin kyyneleitä kun järjestäjä sekä sukulaisiakin oli valokuvaamassa ja hienoa huoltoa sain myös monilta ihmisiltä. Ilon itku tuli sitten autossa ajaessani muutaman kilometrin matkan maalista majapaikkaan. Hotellissa suoraan kuumaan suihkuun ja vällyjen alle horkassa makaamaan. Yöpöydälle tuotu poropizza ja kokis olivat luonnottoman hyviä mutta pitsasta en jaksanut syödä kuin puolet. Illalla jaksoin käydä tunnin unien jälkeen Hetta-hotellissa moikkaamassa vanhoja ja uusia tuttuja. Oli kivaa! Uni tuli helposti. Kuuluisaa kommenttia ”pitää tehdä siitä mistä tykkää” lainatakseni polku-ultrat ja luonnossa juokseminen tuntuvat minun jutultani ja selkeästi olen parhaimillani tuollaisissa hyvin hitaita lihassoluja ja omien kykyjen tuntemusta vaativissa reissuissa ja luultavasti sillä tiellä tulen jatkamaan. Ensi vuoden ajatukset ovat jo kehkeytymässä mutta kokeillaan nyt tuo oman seuran Endurancen HUR 12h ensin. Last but not least, kiitos NUTS- tyypit ja kaikki vapaaehtoiset jälleen kerran!!!
  13. 14 points
    “This is UTMBOman. I’d describe it as an extreme skyrace, but 3-4 times as long. Crazy, brutal and awesome” -Jason Schlarb- ”Incredibly tough race by the way with extremely technical sections and amazing views” –Diego Pazos- Ilmoittautumiseni tähän UTMBn ”1st edition” tapahtumaan Omanissa summaa hyvin ultrajuoksun draaman kaaren, jossa ensin ollaan todella innostuneita ja vähitellen kauhu saapuu kylään, kun alkaa ymmärtää mihin paperiin on tullut nimensä laitettua. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, miten vaativa vuoriultra tämä on, ennen kuin UAEn aktiivinen polkujuoksuyhteisö alkoi tekemään reitille viikonloppureissuja, ja lähetteli Some- ryhmäämme valokuvia kivikoista ja vaarallisista paikoista. Vielä pari viikkoa ennen tapahtumaa ajattelin, että en ole lainkaan valmis lähtemään sinne, kun vertikaaliharjoittelu käsitti lähinnä juoksumattoa kulmalla sekä porraskoneen jyystämistä kuntosalilla. Samaan aikaan nämä tosiveijarit vetelivät läpiyön treenejä vuorilla. No, niillä aina mennään mitä on, eikä minulla muun elämän ohessa ollut mitään mahdollisuutta dedikoitua harjoittelemaan tapahtuman vaatimalla tavalla. Viikko ennen tapahtumaan aloin vähitellen saamaan itselleni rauhan, kun viimeiset pakolliset varusteet oli hankittu ja aloin keskittymään olennaiseen, eli siihen miten uskomattoman hienoon paikkaan olin lähdössä ja minkälaisia maisemia oli odotettavissa. Ja kuitenkin, tämähän on vain harrastus, josta tulee nauttia eikä kerätä mitään henkistä kuormaa itselleen. Peruskunto oli varmasti hyvä ja oikeastaan vain kolme asiaa voisi estää DNF- tilanteen: 1) Reisien pettäminen armottomassa teknisessä nousumäärässä 2) Loukkaantuminen (reitin teknisyys tulisi vaatimaan 101% keskittymistä eikä sitä ketteryyttä ole miehessä lainkaan) 3) Pään pettäminen (eniten tässä huolestutti tosiasia että ensimmäistä kertaa ikinä joutuisin valvomaan kaksi yötä putkeen, ellen päätyisi ottamaan jotain 30min nokkaunta yhdessä reitin kahdesta lifebasesta). Ajatukseni oli myös, että tämä olisi toistaiseksi omat jäähyväiseni polku-ultrille, kun olin jo pari vuotta miettinyt Spartathlonin läpäisyä eräänlaisena suurena unelmana. Reitti Reittihän ei paperilla itsessään näytä mitenkään erityisen vaativalta, mutta se mikä näissä maisemissa käymättömiltä unohtuu on, että reiteillä on paljon kivikkoista ”Wadia” ja juostavaa maastoa on huomattavasti vähemmän kuin mihin useilla kotimaan tai Euroopan reiteillä on totuttu. Eteneminen on siis paikoin hyvin hidasta, ja olipa tällä reitillä jopa yksi ”via ferrata” jossa mentäisiin valjaissa ja kypärä päässä ylös kiiveten. Päivisin olisi kuuma ja yöllä vuorilla ennakoitiin pahimillaan lähellä 0 asteen lämpötilaa. DNF- prosentiksi veikattiin yleisesti yli 50%, mikä oli lopulta ihan totta. Oman Olin lähdössä matkaan Mikon kanssa ja lensimme Muscatiin päivää ennen kisaa, josta pääsimme järjestäjien bussilla Nizwaan, missä useat osallistujat olivat olleet jo akklimatisoitumassa päiviä aikaisemmin. Ilmassa oli todellakin UTMBn tuntua ja paikalla oli useita maailmanluokan vuorijuoksijoita, vaikka harmillisesti muuan J Walmsley tulonsa peruikin. Majoituimme erääseen pieneen hotelliin ja kävimme ilmoittautumassa sekä varustetarkastuksessa. Myös pakollinen vakuutus tuli näyttää järjestäjille. Tämä kattaisi mm helikopterikyydin vakavan loukkaantumisen tapauksessa. Vakuutukseni otin ITRAlta. Juoksijoille oli järjestetty 45min pituisia infosessioita, joista oli turvallisuuden kannalta todella paljon hyötyä. Oman on ihan käsittämättömän upea mutta aliarvostettu maa, jossa ihmiset ovat todella ystävällisiä. Vuoria on joka paikassa ja meri on vieressä. Se on ehdottoman suositeltava aktiivilomakohde, jossa on myös paljon historiallisia nähtävyyksiä. Birkat Al Mawz – Masirat Al Rawajih (0-21.3km) Meidän kyyditettiin busseilla lähtöalueelle n 15min päähän Nizwasta, ja viimeinen tunti ennen lähtöä meni juodessa ja nauttiessa paikallisista esityksistä, sekä rupattelusta muiden juoksijoiden kanssa. Matkaan lähti yhteensä 326 juoksijaa, ja näytti siltä että viime hetken (ymmärrettäviä) poisjääntejä oli tullut paljon. Alunperin meitä piti olla yli neljäsataa, mutta DNS oli iskenyt isolla kädellä, ja taidan tietää syyn. Jälkikäteen kilpailusta on puhuttu yhtenä vaativimmista polkujuoksuista. Ensimmäisen vastoinkäyminen tapahtui jo ennen lähtöä kun vedin Falken luottosukkia jalkaan vaseliinien päälle. Kuului ”rits” ja toinen sukka repesi varmaan ihan vanhuuttaan. Noilla eli menty varmaan 1000km erilaisia (ultra)juoksuja. Jouduin vaihtamaan ne Compresssportin kompressiosukkiin, joita en ollut aikoihin käyttänyt. Tämä tulisi vielä kostautumaan. Team UAE goes UTMBOman (Minä eturivissä) Lähdössä oli tietysti juhlan tuntua ja lähdimme Mikon kanssa aika perältä liikkeelle klo 19.30 pimeään. Ensin juoksimme lähtökylän läpi, joka on upea historiallinen paikka jossa menimme joidenkin hyvin vanhojen asutusten läpi, kunnes vähitellen tulimme hiekkatielle, jossa mentiin muutama kilometri ennen kuin pimeässä ensimmäiset jylhät vuoret alkoivat ilmestymään vasemmalle. Olin kadottanut Mikon ruuhkassa jo aika aikaisessa vaiheessa, ja hölkkäilin eteenpäin muistaen että ensimmäiset 12.9km ovat helppoa hyvin lievää nousua. Tiedossa oli, että kun sitä nousua ei tässä alussa ole, niin velka maksetaan myöhemmin korkojen kera takaisin. Tulin ensimmäiselle CPlle 12.9km sijalla 168. Keli oli pikku hiljaa viilenevä, mutta silti ehkä n 25C. Söin nopeasti banaania ja täytin kaksi pulloa ja jatkoin matkaa. Pieni pätkä mentiin vielä vuoren kylkeä alhaalla, kunnes reitti päätyi yhden ”Wadin” alkuun. Wadit ovat siis vuorten välissä olevia kanjoneita, jotka täyttyvät vesisateessa todella nopeasti vedellä ja tulvivat. Tässä noustiin pikku hiljaa ylöspäin teknistä polkua isojen lohkareiden välissä ja välillä Wadi ylitettiin kahta lankkua pitkin toiselle puolelle, ja ensimmäinen vaaranpaikka oli todettu. Reitti oli merkitty pääosin kiviin liimatuilla vihreillä pyöreillä heijastimilla jotka näkyivät yöllä mainiosti lampun valossa. Montakohan kymmentä tuhatta niitä mahtoi yhteensä olla. Vaaranpaikat oli vastaavasti merkitty punaisilla heijastimilla. Useimmiten nämä sijaitsivat kanjoneiden reunoilla, joista vapaata pudotusta alas oli kymmenistä satoihin metreihin. Jo tässä ensimmäisessä nousuosuudessa pelin henki alkoi olla selvä: jos oli tasaista, hölkkäsin muita kiinni ja sitten kun mentiin ylös, minua alettiin ohittamaan. Surkea mäkitreenini määrä kävi ilmi. Sama juttu teknisissä alamäissä. Vajaa kymmenen kilometriä meni tässä teknisessä osuudessa kuitenkin vielä melko huomaamatta ja pian saavuttiin huoltoon. Olin ihmetetellyt vähän aikaa kenkäni sisälle jalan alle ilmestynyttä kumpua ja ajattelin että onko pohjallinen liukunut paikaltaan. Istuin kivelle ottamaan kengän pois, ja sieltä löyyi 2x3cm hyvin ohut liuskekiven palanen. Miten ihmeessä se oli sinne sisään hypännyt. Masirat Al Rawajih – Wadi Bani Habib (21.3km – 34.4km) Masiratista Sallutiin alkoi sitten ensimmäinen tunkkausurakka, kun noustiin jyrkkää mutkittelevaa jeeppitietä ylös vuorille. Tämä ei ollut mitenkään ihmeellistä tietenkään, koska maasto oli helppoa. Juttelin ruotsalaisen Ludwigin kanssa hetken kunnes hän häipyi näköpiiristä vauhdikkaasti tunkaten. Nousin rauhallisesti ylös ja välihuipulta lasketeltiin jonkin matkaa Sallutin CPlle, jossa törmäsin pariin UAE tuttuun. Tästä laaksosta oli mieletön näkymä seuraavaan nousuun ja huipulle, jossa seuraavaa rinnettä nousi kymmenien otsalamppujen mato kohti kirkasta tähtitaivasta. Sallutin huollosta lähdin itsekseni tunkkaamaan teknistä vuorenrinnettä ylös. Tässä maasto ei kuitenkaan ollut ihan järjettömän kivistä ja lohkareista vaan ihan siedettävää ja polku oli suht selkeää. Huipulla (Sayq Plateau) alkoi sitten ensimmäiset varovaisuuden paikat, ja punaisia heijastimia huomauttamassa vieressä olevasta rotkosta alkoi ilmestymään. Teki mieli käydä kuitenkin reunalla vähän lampun avulla alas kurkkimassa. Tässä juostiin siis rotkon reunaa ja päivänvalossa näkymä olisivat olleet taatusti huikeat. Ennen Wadi bin Habibia mentiin Hilat Al Sharaf- kylän lävitse. Tässä oli joitain hyvin teknisiä alamäkipaikkoja ja meno hidastui. Loukkaantumisen riski oli kisassa läsnä usein (mm kylkiluita oli mennyt poikki osallistujilla), eikä läpäisyä saanut riskeerata kivikkoisissa alamäissä yltiöpäisellä rynnimisellä, vaan usein mentiin rauhassa kiveltä kivelle, askel askeleelta sauvoilla avustaen. Sijoitus Sallutissa 136 ja Wadi Wani Habibissa jo 117, joten tässä meni oikein hyvin suhteellisesti. Wadi Wani Habib – Aqbat Al Biyut (34.4km – 62.2km) Kello oli n. 01.30. Wadi Wani HAbibista noustiin sitten vähitellen yhdelle kisan välihuipuista, mentiin yhden Wadin läpi ja sitten alavaa maastoa kunnes saavuttiin hiekkatielle. n. 40km kohdalla ”Rescue Pointissa” reissu alkoi painamaan, vaikka olin mennyt ihan fiksun rauhallisesti, ja verratessani oloani johonkin Suomen ultrista, muistan ajatelleeni, että olo tuntui siltä kuin olisi vetänyt jo Karhunkierroksen yhteen suuntaan. Johtopäätös oli, että väsymys oli tullut huomattavasti aikaisemmin kuin se yleensä tulisi. Hölkätessä siitä alamäkeen hiekkatietä, törmäsin Johniin Manchesteristä (ManUn kannattaja) ja mukavaa matkaseuraa seuraavaksi tunniksi oli varmistettu. Alhaalla näkyivät huoltopisteen Al Maqal valot ja saavuimme sinne yhdessä. Sijoitus 109 – helppoa ei ollut muillakaan. Hieman huollon jälkeen John himmasi ja jatkoin itsekseni matkaa ensin laskeutuen vanhaan hylättyyn kylään, jossa mentiin vamhaa vesikourua pitkin päätyen padolle ja sitten vielä toisen Wadin läpi. Wadilta noustiin kiviportaita pitkin harjanteelle ”lepakkoluolan” ohi harjanteelle solan viertä kohti Kahf AL Hamirin huoltoa. Verttisatasia vilisi silmissä ja kartalla näkyneet pienet tömpyrät olivat useimmiten todella haastavia nousupätkiä myös teknisesti. Helpot polkunousut olivat vain unelmointia. Väsymys painoi ja ensimmäisiä epäilyksiä läpäisystä hiipi mieleen. Oikeassa ukkovarpaassa alkoi tuntua ensimmäinen rakko – olin poistanut yhden pienen kiven kengästä aiemmin ja nyt näytti, että vahinko oli tapahtunut. 52.1kmssa Kafr Al Hamirissa oli huollossa myös nuotio, ja istuin sen äärelle lämmittelemään. Yö oli viileä ja olin jo aiemmin laittanut irtohihat päälle. Nopeat huoltokeikat olivat vain muisto, ja laitoin tässä kavereille kuvan tilanteesta. Sain paljon kannustuksia ja esim Gepardi oli todennut, että ei voi olla hätää kun jaksaa vielä somettaa. No eipä niin, mutta DNF kävi jo mielessä – en voi selvitä tästä varsinkin kun tiesin mitä on vielä edessä. Seuraava huoltoväli oli 10.1 km joten söin vähän sellaista ”lämmintä kuppia” jossa nuudelit vielä narskuivat vielä suussa mutta sain ainakin lämmitettä sekä suolaa kroppaan. Kahr Al Hamirista lähdin kaikesta huolimatta liikkeelle kohti Aqbat Al Biyutia. Pysähdyin matkan aikana muutaman kerran ihastelemaan kirkasta tähtitaivasta sammuttaen lamppuni – kaunista. Tässä mentiin taas yhden wadin kautta ja mieletöntä harjannetta pitkin, jonne ei viitsinyt mennä kurkkimaan. Näkymät olisivat päivällä olleet taatusti näkemisen arvoiset. Punaisia merkintöjä vilisi silmissä. Tällä välillä vasen sisäreiteni (”grasilis”) kramppasi aivan yllättäen todella kivuliaasti ja hetken ajattelin, että näinköhän tuli hommalle loppu. Pysähdyin venyttelemään sitä ja otin useamman hipun merisuolaa sekä vettä perään. Arvelin että suola voisi olla tässä avuksi. Kilometrin verran sitä jouduin varomaan ja venyttelemään, mutta onneksi se vähitellen helpotti. Seuraavaksi hukkasin sitten pimeässä reittimerkinnät, mutta onneksi huomasin tämän nopeasti ja palasin takaisinpäin. Parin minuutin ryntäilyn jälkeen huomasin rikkoontuneen heijastimen pusikoissa ja reitti eteenpäin löytyi. Joku venäläinen tuli paikalle ja selitti minulle venäjäksi jotain tärkeää. Niet ponimai. Tässä vaiheessa porukka oli jo niin erillään, että edessä ja takana näkyi aika harvoin ketään ihan lähellä. Aamu valkeni kuuden kieppeillä sopivasti kun olin aivan huikeassa paikassa. Aurinko nousi vastarinteelle ja omalla puolella olin pilviverhon tasolla. Selfiekin tuli otettua Tästä matka jatkui ihan uskomattomassa tasaisessa kivikkoisessa erämaamaisemassa. Tunsin olevani todellinen ”Desert Trail Runner”. Olin aina pelännyt ja äimistellyt skyraceja ja tajusin, että olin nyt vähän vahingossa kohtaamassa pelkojani. Tunsin itseni hetken voimakkaaksi ja onnelliseksi. Aqbat Al Biyutiin noustiin vielä tasangolta ylös hyvin jyrkästi ja huoltoon tulin klo 07.50. Sijoitus oli 98. Aqbat Al Biyut – Alila Hotel (62.2km – 82.2km) Otin vain 1.5l litraa juomista mukaan (virhe!!!), koska olin yöllä tarvinnut sitä hieman vähemmän, ja tämä tulisi kostautumaan vielä raskaasti. Matkalla olin nappaillut geelejä ja karkkia. Pääenergianlähde olivat geelit. Tästä eteenpäin mentiin ihan hyvää polkua wadien läpi jonkin aikaa kunnes saavuttiin aivan järkyttävän kanjonin reunalle, jonka toisella puolella todella kaukana näkyi Alila hotelin matalat rakennukset vuorenrinteessä. Tuntui aivan käsittämättömältä, miten sinne ikinä tästä päätyisi, ja miten se hotelli pystyi olemaan tuollaisessa paikassa. Reitti lähti laskeutumaan alas hankalahkoa maastoa, ja jossain vaiheessa siellä oli muinaisia asumuksia sekä portaikkoja alas. Laskeutumisen lopussa rotkon pohjalla pidin pienen hengähdystauon varjossa, ja tajusin että aamusta oli tulossa paljon kuumempi kuin olin odottanut. Juomaa oli jäljellä ehkä sellainen litra ja aloin huolestua. Nousua ennen seuraavaa huoltoa oli jälkikäteen katsottuna tulossa lähes verttitonni. Pulassa oltiin mutta en tätä vielä tajunnut. Lähdin nousemaan kivikkoista ja paikoin jyrkkää reittiä ylös ja jossain kohdassa aloin arvioimaan että mikä se huippu on, jolle ollaan nousemassa. Järkytyksekseni näin todella kaukana ylhäällä oikealla pisteitä ja tajusin niiden olevan ihmisiä. Nesteet eivät tulisi riittämään lähellekään. Aamupäivän aurinko porotti todella kuumasti ja tilanne tulisi pahenemaan jatkuvasti. Kun saavuin yhdelle välihuipulle, seuraava pilkotti edessä. Pari tyyppiä meni ohitseni kun olin joutunut hidastamaan vauhtia ja harkitsin juoman pyytämistä, mutta olo oli vielä ihan siedettävä, joten annoin olla. Kaikki näyttivät hyvin tuskaisilta lämmössä. Jossain vaiheessa viimeinen tippa oli juotu, mutta vähän sen jälkeen huomasin ilokseni, että todennäköinen laki oli muutaman sadan metrin päässä. Iso vuohilauma tuli vielä kaiken lisäksi vastaan ja ajattelin, että järjestäjät ovat lähettäneet nämäkin tiellemme. Mölisin pelotellakseni niitä, kun tuntui, että pari niistä halusi hypätä isolta kiveltä ylitseni. Olin kateellinen niiden ketteryydelle. Vääntäydyin ylös lopun matkan ja kävelessäni hiekkatietä minua alkoi palelemaan. Nestehukka oli iskenyt. Saapuessani asfalttitielle joku kannustaja kertoi minulle Al Hilaylatin huollon olevan parin sadan metrin päässä. Pienessä tärinässä tulin teltalle, ja join usean mukillisen kokista sekä vettä siltä istumalta, ja jäin varjoon matolle syömään. Väsytti ja heikotti ja päätin luovuttaa Alilaan. Tämä oli vaan liikaa, ja olin lisäksi tehnyt vakavia virheitä. Ajattelin pelolla edessä olevia vuorikiipeilyosuuksia ja via ferrataa. Sijoitus oli 101. Lähdin joka tapauksessa eteenpäin, koska perheeni majaili Alilassa, eikä ennen sitä saisi luovuttaa. Hetken noustiin vielä ylös ja aika pian oli vielä yksi huoltopaikka paikallisessa kylässä, jossa juttelin Sam- nimisen britin kanssa kun istuin kivellä juomassa. Hän kannusti kovasti eteenpäin ja niin lähdettiin kylien läpi alas wadin reunaa pitkin ja siitä vähitellen kohti tiepätkää, joka johti kohti Al Mihaybis- huoltoa, jossa sijoitus oli 104. Viimeiset tunnit olivat olleet erittäin vaikeita. Al Mihaybiksestä lähdettiin sitten ”lost villages trailille”, joka meni saman valtavan korkean kalliolaakson reunaa, jonka kaukaisella reunalla Alila- rakennukset olivat kököttäneet. Näkymät olivat aivan uskomattomat, mutta polku oli paikoin todella hidas kuljettava alasmentäessä. Yritin hahmottaa, miten tästä voitaisiin joskus päästä toisella puolella olevaan Alilaan, mutta en pystynyt ymmärtämään. Soitin Antille vastaajaan viestin, että DNF on tulossa Alilaan ja laitoin kavereille whatsupin samasta aiheesta. Kannustusta tuli takaisin, mutta päätös oli jo tehty. Ei auttanut muu kuin seurata vaikeaa reittiä, ja uskoa että kyllä sieltä vielä vastaukset löytyvät. Lopulta alhaalla pohjalla näkyi vanha kivinen kylä ja päättelin että tämä oli se kuuluista muinainen kylä. Laskeutuminen sinne jyrkkeni entisestään, ja jouduin ottamaan sauvoilla jatkuvasti vastaan kivikkoisessa maastossa, että en muljauttaisi nilkkaani. Reitti meni pohjalla kylän rakennusten kapeista väleistä ja yht äkkiä olin tämän wadin pohjalla, jossa oli kalliossa pieni lammikko ja siellä pari turistia syömässä eväitä. Melkoinen paradoksi. Lammikon reunalla oli sellainen parin – kolmen metrin pystysuora kallio, josta oli kiivettävä yli. En tiennyt miten siitä pääsisi. No, sauvat kiinni reppuun ja bouldeeraamaan. Vähän hirvitti otteen lipeäminen, mutta ylös päästiin. Tästä matka jatkui sivuttain ylös viettävää kalliota eteenpäin, kunnes käännyttiin oikealle ja nyt selkeästi ylös. Tässä oli pari samanlaista kallioseinämää, joissa piti vaan heittää sauvat edellä ylös, ja ottaa kiipeilytaidot esiin. Väsyneelle ihmiselle tämä oli todella vaarallista, mutta tietääkseni murtuneita kylkiluita pahempia onnettomuuksia ei sattunut. Koko reitin varrella näin kuitenkin joitakin veriläiskiä sekä verisiä jalkoja ja kasvoja ihmisillä. Rinne jyrkkeni edelleen ja piakkoin näin pisteitä kaukana ylhäällä kalliolla ihan järkyttävässä paikassa. Tuo olisi sitten sen via ferrata. Ei mitään jakoa. Ei tuonne vaan voi mennä. Se oli siinä. Istuin alas ja soitin Antille, joka tällä kertaa pystyi vastaamaan. Selitin iloisesti että olin tämän jyrkänteen varrella ja koska toisen life basen jälkeen oli tulossa samanlainen, en vaan voi vaarantaa henkeäni enää ja luovutan Alilaan. Antti iski takaisin, että voithan aina käydä sen katsomassa. No niinpä. Tero suositteli pieniä askelia eteenpäin viestissään. Juuri näin. Kipusin ylös hitaasti kunnes saavuin kaverin luo joka laittoi via ferrata varusteet päälle. Painotin hänelle, että tämän ON oltava turvallista, ja eihän hän muuta voinut sanoa kuin että on se. Kypärä siis päähän ja valjailla klikkailemaan itseään ylöspäin. Totuuden nimessä tämä oli oikeastaan ihan hauskaa, koska minulla oli hyvät hämiskäsineet mukana, ja vaijerista sai käsillä hyvin otteen klikkailujen välissä. Olisihan siinä tietysti sen pari metriä tippunut valjaiden varaan, mutta homma toimi varmaan adrenaliinien ansiosta yllättävän mukavasti. Kaikki valmista kiipeämiseen EKPn Orava ympyröity. Vaijeria pitkin siirrettiin nousutarvikkeita taas alas. Yht´äkkiä kuulin jostain ylhäältä huudon ”Iskäää” ja tajusin perheeni kurkkivan ylhäällä. Tästä tuli tietysti vielä lisävoimaa, ja lopulta luovutin valjaat ja kypärän ja itkin hetken vaimoni olkapäätä vasten väsymystäni ja epätoivoani. Piristyin huomattavasti perheeni näkemisestä ja huolsin heidän kanssa Alilassa sellaisen ehkä kolme varttia – tunnin syöden ja juoden sekä rasvaten itseäni uuteen iskuun. Vaimoni sanoi, että olet jaksanut näitä ennenkin, niin miksi et jaksaisi nyt? Niin niin, mutta tämä on paljon paljon pahempi kuin mikään aikaisemmin....mutta DNF oli toistaiseksi selätetty. Päätin jatkaa toiseen lifebaseen ilman unia, vaikka täällä olisi ollut leposija tarjolla. Sijoitus Alilassa oli 103. Alila Hotel – Balad Sayt (82.2km – 116.1km) Alilasta lähdettiin melko tasaista maastoa eteenpäin, kunnes tultiin hotellille johtavalle asfalttitielle, jota sain jotenkin juostua alas. Sitten sama tie jatkui nousen ylös Al Rus- huoltopisteelle, jossa varalta täytin yhden tyhjän pulloni. Matka ja Alila olivat vaatineet veronsa ja DNFt, koska sijoitus tässä oli 89. Ihmettelin, miten vähän vertikaalia kellooni oli kertynyt ja miten paljon sitä olisi vielä tiedossa reitin loppuosuudella. Sain ikävän tiedon puhelimeeni Mikon keskeäyttämisestä Alilaan. Ei ollut voimia soittaa ja alkaa ylipuhumaan, ja uskoin vaimoni tehneen kaikkensa asian eteen. Matka jatkui kohti kohti Qiyutia ja taas noustiin. Ilta alkoi hämärtämään ja uusi ennätys- toinen valvottu yö putkeen oli alkamassa. Laitoin lampun päälle ja pitkähihaisen hihat lämmittämään. Mentiin kahden huipun yli, mutta en pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin tasaiseen etenemiseen. Keksin syitä keskeyttämiseen ja kohta keksin taas syitä siihen, miksi en keskeytä. Vihreät nappulat vilistivät lampun valossa silmissä ja välillä tuntui että leijuin eteenpäin. Välillä jokainen askel sattui. Sitten törmäsin MUUMIPEIKKOON!!! Katsoin jo kaukaa lampun valossa että muumihan se siellä on (todellisuudessa se oli muutamasta kivestä tehty kasa, johon oli kiinnitetty heijastin ja joku läiskä jotka olivat silmät). Otin tapahtuman videolle luonnollisesti. Mieli alkoi vähän hajoilemaan, mutta matka eteni kuitenkin. Keksin edelleen syitä keskeyttää ja sitten keksin syitä jatkaa. Tätä jatkui pitkään. Qiyutissa huollossa oli useita muitakin paikalla ja kerroin yhdelle mukavalle hepulle, että aioin keskeyttää. Hän totesin vain että ” please dont”. Otettiin maggi- nuudelit jotka olivat ihan kaameat. Nuudelit eivät olleet kypsyneet, ja rutisivat suussa. Joudin kaatamaan keitoksen kivikkoon, mutta sain kuitenkin hieman lämmikettä. Sijoitus Qiyutissa oli 88. Tästä eteenpäin tarjolla olisi ollut hienoja maisemia, mutta kello oli aamuyötä, ja nyt mentiin vaihteeksi reittiä alaspäin kohti Sharaf Al Alamayn kylää, jossa paikalliset huoltajat ottivat minut todella ystävällisesti vastaan ja täyttivät pullot sekä juottivat kokista. Söin myös puolisen pakettia tuc- keksejä. Yksi heistä lähti pätkäksi mukaani näyttämään reittiä ja kyselemään palautetta kisasta (ihan niinkuin jaksaisin siellä alkaa keksimään, mutta kiitin ja kehuin kaikkea). Tarjoilut eivät olleet kisassa mitkään kovin ihmeelliset, vaikka olen kuullut, että UTMBssä ne olisivat hyvät. Sijoitus Al Alamayssa oli 87. Sharaf Al Alamaysta noustiin ensin asfalttia ylös ja sitten juostiin hiekkatietä alas, joka muuttui pölyäväksi valkoiseksi pilveksi ja laittoi yskittämään. Ilmeisesti se oli jotain kalkkihiekkaa. Ohitin jonkin verran porukkaa, jotka kävelivät sauvojen avulla alamäkeen. Etureiteni alkoivat jumittamaan, ja oli pakko välillä kävellä alamäkeen. Nyt molemmissa ukkovarpaissa oli isot rakot, jotka tekivät todella kipeää. Toisaalta olin iloinen, että reitti oli tässä ainakin helpompaa. Tätä mentiin alas n 7 km, kunnes pieni huoltokatos kutsui hetkeksi istumaan ja juomaan kokista. Mieleen jäi eräs ”Danish Ultrarunner” tästä kohdasta. Sitten jatkettiin edelleen hiekkatietä alas pohjalle, josta käännyttiin vasemmalle pienee jyrkkään kallionousuun ja porukassa ihmettelimme, että missä se Balad Saytin lifebase oikein on. Muutaman sadan metrin teknisen kanjoninousun jälkeen tulimme kylään ja lifebaseen numero kaksi. Join reippaasti kokista ja vettä ja söin ison kulhollisen kasviskeittoa, joka ei nyt ravintoarvoltaan varmaan ihmeellistä ollut, mutta lämmitti ja täytti vatsan. Tässä olisi voinut nukkua, mutta mitään syytä ei ollut. Nyt oltiin sen pelätyimmän nousun, mutta toisaalta loppunousun (!) äärellä ja lupauksen mukaisesti sitä lähdettäisiin kokeilemaan. Sijoitus oli 70. Huoltaja sanoi että edessänne on sitten noin kolmen tunnin nousu jossa noin tulee 1100m nousua hieman yli kolmen kilometrin matkalla. Kisabriiffauksessa oli sanottu että tämä nousu kannattaa tehdä ilman sauvoja, joten pakkasin sauvat reppuun. Balad Sayt – Al Hamra (116.1km – 139.1km) Lähdin hieman yhden naiskilpailijan perään, laitoin hämishanskat käteen, ja parin sadan metrin jälkeen tulimme paikkaan jossa nousu selvästi alkoi. Nainen sauvoi kivikkoista nousua hitaasti ylös ja minä menin perässä lyhyen matkan, ja otin sauvat takaisin käyttöön. Eihän tässä mitään ongelmaa ollut. Jyrkkää ja risteilevää se reitti toki oli. Viisi minuttia myöhemmin sauvat oli pakko laittaa pois, kun alkoi tulla jyrkkiä nousupätkiä joissa oli vain n 20cm leveä ura ja vieressä jyrkkä pudotus alas punaisilla heijastimilla varustettuna. Nousu vaikeutui ja pysähdyin noin kymmenen nousuaskeleen välein aina hetkeksi. Nyt mentiin tekniikalla käsillä kalliosta kiinni, ja jalkaa ylös ja seuraavaksi kättä kallion koloon. Hikoilin runsaasti. Pääosin touhu oli ihan puhdasta kalliokiipeilyä. Noin puolen tunnin jälkeen pysähdyin hetkeksi ja ajattelin, että tätä nousua en tule selättämään. Katselin alas sen mitä näin ja totesin, että alasmeno se vasta vaikeaa olisi. Voi voi. Kylän valot paistoivat alhaalla houkuttelevasti. Verttiä oli tullut ehkä se 200m ja tilanne oli tukala. Ei auttanut kuin jatkaa nousua askel kerrallaan kun alaskaan ei oikein enää päässyt. Väsymys alkoi tulla hetkittäin. Oli jo toisen aamuyön alku putkeen. Kun katsoin ylös, vihreät täplät menivät kohti taivasta vasemmalle tai oikealle. Reitin sadistisuus alkoi ahdistamaan. Jossain vaiheessa näin pimeässä jonkun välihuipun silhuetin – toivottavasti sentään tuonne ei tarvitse kiivetä. Näitä välihuippuja näkyi pari muutakin ja vertikaali eteni tuskaisen hitaasti kellon mukaan. Vaaran paikkoja oli useita ja piti mennä todella kieli keskellä suuta. Miksi he laittavat väsyneet ihmiset tällaiseen kuolemanloukkuun? Mieleen juolahti että täältä pitää kuitenkin tulla alaskin sitten – tuskin tulee olemaan mikään helppo rallattelu polkua pitkin. Uusi huipun silhuetti kohosi uhkaavana ja siellä näkyi punaisia täpliä. Olin nousemassa pimeässä yöllä korkean vuoren huipulle, enkä tiennyt missä kohdassa seuraava huolto olisi. Eihän tuonne ylös edes voi saada huoltopistettä. Ahdisti. Jossain kohtaa nousua alkoi vähitellen tuulla ja ilma alkoi merkittävästi kylmenemään. Oltiin noin 2000mssa ja kello oli n 02.30. Kuulin ylempää kahinaa, ja pian näin kahden hepun pakkaavan avaruuslakanoitaan pienen luolan edessä. Sanoivat nukkuneensa siellä ja suosittelivat minullekin. Kieltäydyin ja kysyin tietävätkö kuinka vuorelta tullaan alas. Eivät tienneet. Jatkoin matkaa ylös, ja aikani noustuani huomasin ilokseni nuotion ylempänä, ja arvasin, että se oli Top W8 Trail huoltopiste. Sijoitus 70. Tuuli oli jo todella kylmä, ja huolsin hyvin nopeasti ja jatkoin matkaa. Ensiksi kuitenkin kysyin, että onko tämä ylin huippu, mutta kaveri totesi, että sinne on vielä 500m matkaa (se 1100m nousua oli siis tälle huoltopisteelle). Eiiiiih!!! Hän auttoi minulle repusta sauvat kouraan. Pitkähihainen ei enää riittänyt ja kun näin muutaman hengen porukan lisäämässä vaatetta, pysähdyin myös ja laitoin ensimmäistä kertaa takin päälle ja hupun päähän. Helpotti, mutta lämpö tuplasi väsymyksen ja keho sanoi pian, että nyt nukkumaan. Kun reitti kääntyi tuulen suojaan, en enää voinut vastustaa vaan menin makaamaan rosoiselle kalliolle ja laitoin silmät kiinni. En usko, että nukahdin ennen kuin kaksi uutta tyyppiä tuli takaani ja potkivat pystyyn sanoen, että et voi jäädä tähän nukkumaan, vaan palellut. Pelkkä silmien sulkeminen hetkeksi oli ilmeisesti kuitenkin auttanut ja jatkoin. Nyt mentiin ihan äärirajoilla, mutta vaikka reitti oli todella teknistä, sauvoista oli kuitenkin apua. Mielestäni kiersimme jotenkin huipulle sen ympäri, ja tappavan 500m nousuvertin jälkeen tajusin jossain vaiheessa, että nyt lähdetään laskeutumaan. Laskeutuminen oli ihan tuskaa paikoitellen kiveltä kivelle zigzagia ja väsymys alkoi taas valtaaman kehon. Kävin selälleni makaamaan, kun en muistanut reppuani ja sitten kyljelleni, ja osuin vaihingossa piikkipensaaseen. Rosoinen kallio ei paljoa harmittanut vaan suljin silmäni. Takaa tulevat patistivat pystyyn, mutta sanoin, että minun on pakko nukkua. Laitoin hälytyksen puhelimeen 15min päähän, mutta maattuani minuutin, nousin ylös ja jatkoin laskeutumista. Tiesin, että maaliinpääsy lähenee nyt ja minulla on hyvät mahdollisuudet selvitä, jos en vaan loukkaa itseäni ja tulin askel askeleelta, kiveltä kivelle hitaasti alaspäin. Muutama tyyppi meni episodissa ohitseni, ja ajattelin, että vain maaliinpääsyllä on merkitystä. Hämmästytti, että Karhunkierroksen taivasteltua vaikeaa 50m kivikkolaskeutumista ennen Rukaa oli täällä kymmeniä kilometrejä. Sairasta. Kello oli 05.00 ja auringonnousuun oli enää tunti. Vähensin hieman vaatetta. Aikani könyttyäni, näin huollon alhaalla, ja mieleni parani oleellisesti. Uusi päivä oli jo koittanut. Tulin Col Trail Splitin huoltoon klo 06.15. Kukaan sielläolevista huoltajista ei puhunut englantia. Viritin vain ”olé, olé, olé” huudahduksen, koska tiesin että tästä oli maaliin vain toistakymmentä kilometriä – alamäkeen. Sijoitus oli tässä 69. Kuvittelin lopun olevan helppoa ja varmaan se hyvävoimaisena olisikin ollut, mutta juoksemaan en oikeastaan enää pystynyt. Rakkokohtia särki ihan törkeän kipeästi ja uni tuli taas silmään. Lähetin vaimolleni viestin ”on pikku unet kalliolla”. Aika sekavaa. J Suljin silmäni, mutta päätin kuitenkin taas jatkaa matkaa, koska enää ei ollut pitkästi. Alamäki jatkui kallionreunassa ja olisi paikoin ollut juostavaa, mutta paikoin se oli taas teknistä ja jouduin laskeutumaan askel askeleelta. Päivä alkoi lämpenemään ja palasin lyhythihaiseen. Laskin käytännössä kymmeniä metrejä kellosta. Halusin vain pois niin kovasti. Millään ei ollut enää mitään väliä, kunhan vain tulisin maaliin. Matka eteni todella hitaasti ja reitti mutkitteli alasviettäen erilaisissa maastoissa. Kerran potkasin oikean ukkovarpaani kiveen, ja huusin suomalaisen kirosanan niin lujaa, että vuoret vastasivat huutooni. Taivaanvuohet määkivät omia tarinoitaan silloin tällöin. ”Coffee housen” ”välihuolto”, jossa istui kaksi beduiinia ja yksi kilpailija makaksi makuupussissa tiedottomana, meni nopeasti ohi, ja otin yhteen pulloon vain vettä. Ei siellä muuta ollutkaan, vaikka kahvi olis ollut kiva. Ei kiinnostanut ja väsytti, mutta matka jatkui kohti historiallista Misfat Al Abriyyinin kylää, jonne lopulta sitten laskeuduin. Kellon mukaan matkaa maaliin oli n 2km ja järkytys oli suuri, kun yksi vastaantulija kertoi reitin olevankin 139.2km ja että maaliin olisi vielä 5km. Järjestäjien sadismia? Taas? Kaksi turistia antoivat minulle ystävällisesti puoli litraa vettä lisää, kun väitin että maalia on siirretty. Päivä oli todella kuuma ja laitoin sahara- lippiksen ja aurinkolasit päähäni. Onneksi loppu oli maastollisesti helppoa: mentiin kylän läpi kunnes tultiin 135.7km CPlle, jossa marmatin, että maalin piti olla piakkoin, ja otin vielä juomista lisää. Tästä vielä helppoa polkua alamäkeen lyhyillä hölkkäpätkillä, mutta maali ei edelleenkään saapunut, vaan aina vaan piti mennä uusi pätkä lisää. Huomasin viisi kilpailijaa edelläni, mutta ei siinä enää mihinkään kilpajuoksuun viitsinyt ryhtyä, vaan kunnioitin tätä järjestystä. Alhaalla hiekkatiellä vastaani tuli eräs UAEn tuttu David siviilivaatteissa. Hän kirjaimellisesti tsemppasi minut maaliin kävellen vierelläni viimeiset sadat metrin kohti maalialuetta. Lopulta menin portista sisään ja viimeinen sata metriä oli käsillä. Olin selvinnyt!!! Nimeni kuulutettiin ja nostin käteni ylös voittajan eleenä. Sain mitalin kaulaani. Se oli täytetty! DNF oli selätetty! Aikani oli vähän yli 39h ja olin ollut valveilla yli 50 tuntia putkeen. Sijoitus oli mainiosti matkaan lähteneistä 69/326 ja miehissä 58/282. Tulin siis ainoana suomalaisena maaliin. Menin lepoalueelle makaamaan ja otin repun pois selästä. Vaikka join runsaasti, alkoi ihan hurja horkka ja hetken päästä lääkäri oli haastattelemassa minua. Hän ehdotti sairaalatelttaa, mutta kerroin että tämä tärinä ultran jälkeen ei ollut ensimmäinen kerta. Lopputulos oli juomaa ja pari huopaa päälle. Paikalliset katsoivat ihmeissään, kun tärisin lähes 30C lämpötilassa vällyjen alla. Nukahdin hetkeksi ja sitten söin ja kävin hieman peseytymässä. Ukkovarpaiden rullalle kiertynyt iho pöyristytti. Parin tunnin jälkeen minut saatettiin bussin, joka palautti miehen Nizwaan, jossa perhe oli odottamassa. Lopuksi Kunto riitti, mutta mieli meinasi pettää. Ilokseni huomasin, että pääkin on todella kestävällä tasolla kuitenkin, koska sillä tultiin se viimeinen vuorokausi maaliin. Minulla oli hyvin tiedossa, että matkasta tulee haastava, ja pieneltä osin vaikeat pätkät olivat tiedossa, mutta koska kyseessä oli ensimmäinen OmanbyUTMB ikinä, reitin vaativuus oli yllätys kaikille. Ilmoittautuneista osa jäi pois jo ennen kisaa ja matkalle lähteneistä selvästi alle puolet pääsi maaliin. Jälkispekulaatioissa kisaa on nostettu sinne vaativimpien polku-ultrien joukkoon. Itse en osaa ottaa tähän kantaa, koska tämä oli minulle ensimmäinen vuorikisa tai ylipäätään ultra Suomen ulkopuolella. Toivon, että ensi vuonna Suomesta kisaan lähtee muitakin tai ainakin ne, joiden mielestä reitti näyttää paperilla niin kovin helpolta. Tulette yllättymään. Seuraan mielenkiinnolla, varsinkin kun järjestäjä aikoo tehdä siitä satamailisen 10000m vertikaalilla mukaan lukien Jebel Shamsin ylityksen. Silkkaa sadismia. Tulokset: https://omanbyutmb.livetrail.run/classement.php?course=137km&cat=scratch
  14. 12 points
    Valmistautuminen Harjoituskausi sujui erittäin hyvin ennen Joensuu Run maratonia. Alkuvuodesta oli aika paljon muuta kuormitusta, lähinnä opiskelujen kautta, ja tuon vuoksi juoksukilsat oli tammikuussa (331 km) ja helmikuussa (295 km) varsin maltillisia. Maaliskuussa oli jo reilusti nousujohteisuutta (463 km) ja 5 pitkistä, joista lyhin oli 27 km ja pisin reilu 33 km. Talven arki-iltojen peruslenkeistä vähintään yksi viikossa oli 18-22 km mutuaerkin alta alavk:lle kiihtyvä. Huhtikuussa juoksin oikeastaan keventelemättä Joensuun maran säätä ehkä vielä lämmemmissä oloissa ja korkeuseroa kymmeniä metrejä sisältäneelllä reitillä puolimaratonin Espanjassa 1.23.21, 5s nopeammalla toisella 1/4-kierroksella. Myös maraspesifiset treenit meni hyvin ja kilsat huhtikuulta oli 433. Lähtökohdat maralle reilun kahden vuoden tauon jälkeen olivat erinomaiset. Maraton Mielestäni olin (ja olen, tosin en nyt heti maran jälkeen) lähellä 4.05 vauhtia 42,2 kilsan matkalla, ja tavoitteena olikin ennätys, mielellään < 2.55 tuloksella (4.09 min/km). Olin skippaillut maralle lähtöä monista, mutta mielestäni järkisyistä viimevuosina, ja kieltämättä jotain muuta kuin pelkkää jännitystä oli ilmassa, jopa pelkoa. Aamulla starttipaikalle kävellessä jalat tuntui tosi kevyiltä ja aloin rentoutua vähitellen. Tein kevyen reilun 3 kilsan veryttelyn useassa pätkässä, 4 hyvin kevyttä kiihdytystä. Pyrin välttämään hikoilua ja liikaa lämpenemistä ennen starttia. Taktiikka oli aloittaa jopa liian varovaisesti, kentällä yksikään kierros ei saisi mennä alle 1.40 (4.10 min/km). Tuo taisi onnistua, vaikkakin kierros kierrokselta vauhtia kiihdytin. Jokatapauksessa mittarin mukaan eka 5k meni 21.09 (4.16,2 4.16,5 4.12,7 4.12 4.11,8). Tuon jälkeen totesin juoksijalle jonka kanssa olin jutellut koko alkumatkan, että juostaan nuo edellä menevät kiinni hiljakseltaan, että ei tarvitse kiriä, tulevat kohta vastaan ja, että siitä olisi hänelle apua myöhemmin, kun lähtisin nostamaan vauhtia (oltiin jo juteltu maran tavoitteista, ennätyksistä jne.). Äkkiä edellä olevat oli juosta kiinni, kun 6. kilsa meni 4.04,5. Hetken juoksin vielä porukassa, mutta ylämäessä näytin vilkkua ja kiitin tilasta toivottaen tsemiä. Olin äkkiä irti joitain kymmeniä metrejä. Toinen 5k meni 20.21 (7. km 3.59,5, seuraavat 4.05, 4.04,4, 4.06,8) todella helpolla tuntumalla. Seuraavakin vielä 20.39 ja sitä seuraava 20.52. Tuohan vaikuttaa siltä kuin olisin alkanut keulia liian aikaisin, mutta kyllä siinä vain alkoi suoritukyky hiipua lämmön ja nestehukan vuoksi vähitellen. Lisäksi tietysti se, että ei reitti ollut yhtä nopea koko kierrokselta. Loppupuolisko oli selvästi hitaampaa kuin kentältä jokirannan kautta ensimmäiseen alikulkuun johtanut osuus. Muistan kilsoja kierroksen lopusta, kun mietin, että nyt on vaikeaa ja tosi huono vauhti jo, mutta silti tuli < 4.10 kilsoja. Kunto siis osui hyvin maralle. En muuttaisi mitään valmistautumisesta. Ehkä sen kuitenkin, että harkitsisin toukokuun maratonia vielä uudestaan. 3. kierroksen alussa totesin kannustajille ja kisajärjestäjille huollon kohdalla, että lämmintä on. Vaikeudet alkoi, vaikka 22. kilsa meni vielä 4.08,1. Oma urkka oli ehkä 2,5% vahvuista maksimissaan, mutta en tiedä jäikö imeytymättä, kun vatsaan alkoi pistää 23. kilsalla. Mietin juomaa tarkkaan ennen kisaa lämmön vuoksi, mutta päädyin laimeaan urkkaan veden sijaan, jotta saisi siitäkin vähän hiilaria. Väärä valinta, luulin, että voin juoda vettä tarvittaessa helposti järjestäjän huolloista, mutta en malttanut pysähdellä ja mukit piti noukkia pöydiltä. Vajaan desin saattoi aina saada juotua. Jokatapauksessa tuon pistoksen aikaan mietin keskeytystä. Ajattelin, että juoksen kilsan loppuun ja katson mitä kello näyttää. Kilsa meni 4.22,2 ja ajattelin, ettei tämä nyt ihan vielä ole menetetty. Seuraava 4.13,9, sitten 4.17,9 ja viides 5k meni vielä 21.10, mutta helvetin vaikealta jo tuntui edetä. Kuulemma tuommoisia pistoksia oli ollut monella puolikkaan juoksijalla. Liittynee osittain nesteytykseen. Sen sijaan, että @OlliL olisi siirtynyt seuraamaan lopun maratonista terassille, kuten huusi tekevänsä, hän oikeastaan pelasti sen, että juoksin maran maaliin, kiitos! Oli 3. kierroksella pyynnöstäni jokivarren huoltopisteellä kylmän vesipullon kanssa vastassa ja sain kylmää vettä juotavaksi. Kippasin reilusti vettä päälleni ja jotenkin virkosin hetkeksi. Tarjosin vettä myös tuolloin kanssani juosseelle maratoonarille, ei ensin huolinut, mutta totesin, että kaada päällesi. Kuulemma oli hyvin kylmää, pyysin anteeksi ja kaadoin loput pullosta vielä päälleni. 27. kilsa meni vielä alle 4.20, mutta sitten notkahti, muttei vielä läheskään niin mitä myöhemmin viimeisellä kierroksella. 4.23,1 4.30,5 4.35,4 ja 6. 5k 22.06. Pistoksen aikaan 3. kierroksen alussa, ennen keskeytyspäätöstä mietin, että mitäs järkeä siinä olisi. Reilu 1000 mailia tältä vuodelta treeniä, matkustukset marapaikalle jne. Ja maratauko pitkittyisi entisestään. Tämä Joensuu mara olisi myös 5. maaliin juoksemani mara (1 keskeytys Vantaalta 2015), mutten tuota hienoa merkkipaalua tajunnut juostessani. Viimeiselle kierrokselle lähtiessä olin jo aika pihalla, mutta sen verran järki juoksi, etten nyt sentään henkeäni vaarantanut. Hiljensin osittain tarkoituksella vauhtia, ettei sydänkuormaa olisi liikaa ja jaoin kierroksen välitavoitteisiin. Ensin joelle vauhdista välittämättä, sitten OlliL:n keitaalle kylmää vettä hakemaan, sieltä taas alikulkukiemuroitten ja aurinkoisen ohitustien laidan kautta metsäpätkälle varjoon, josta voisi sitten vielä viritellä jonkinmoista kiriä, varsinkin jos sijoituksista tarvitsisi juosta. 7. 5k 24.16, jonka jälkeen Ollin keitaalla muutama kävelyaskel. Kuulemma toisena ollut meni edellä jalat krampaten ja se pitäisi juosta kiinni. No niin se piti sitten tehdä. Noin 38. kilsalla kaveri, jonka kanssa juoksin ekat 6 km juoksi minut kiinni. Itse asiassa hän oli aikaisemmassa huollossa jo aika liki, ennen kuin vaihdoin taas juoksuun. Kysyi mitä kävi ja kerroin pistoksesta. Sain hyvän peesin hänestä ja yli 5 min/km vaihtui 4.47 kilsaan ja juostiin edellä mennyt kiinni. Siirryin keulaan ja vähän ajan päästä alikulun jälkeisessä nousussa tein taktisen. Kävelin reilu 50m ja join pullon tyhjäksi. Molemmat juoksivat ylämäessä ohi ja jäin joitain kymmeniä metrejä aika nopsaan. Kun olin mäen noussut, katsoin ohitustien sillan kaiteista sopivan, minkä kohdalla lähden taas juoksemaan. Siirsin muutaman kerran katsetta eteenpäin. Sitten lähdin juoksemaan edellä meneviä kiinni ja maaliin. 40. kävelyä sisältänyt kilsa meni 4.57 ja olin ohittanut jo tuossa vaiheessa jo edellä menneet. Alkumatkasta tutun juoksijan ohitin skippaamalla viimeisen huollon. Lähti hurja loppunosto :). 41. 4.46,4 ja 42. 4.39,4. Loppusuora meni jotain 4 min/km, luulen, ja ennen maalia vielä happimaskituuletus ja jotain muuta hölmöilyä. Nettoaika 3:06:20 (3:06:23) ja kaikista maran juoksijoista ja miesten yleisessä olin toinen. Polar V800 42,28 km @ 4.24 min/km. Aika sekaisin olin jonkin aikaa, ja radalla istuin maalihuollon rakenteiden tarjoamassa varjossa. Kun tuosta nousin niin hieman silmissä sumeni ja askel horjui. Kudossokerit oli hyvällä tasolla, siitä ei ollut kyse. Tuon jälkeen kyselin, että voinko huuhdella päätäni kylmällä vedellä roskiksen päällä. Katajan edustaja totesi, että kyllä se ratakin kuivuu, vaikka siinä päätäni huuhtelen. En tajunnut, että kyllä, Suomessa sataa joskus vettäkin, etenkin kesäisin lomien aikaan, eikä se ole radalle paljoa haitaksi. Mietteet En olisi voinut tehdä oikeastaan mitään juoksutaktisesti eri tavalla. Aloitin erittäin maltillisesti, hieman yli alakynnyksen vauhdein, enkä missään vaiheessa juossut kovempaa kuin miltä maratonilla kuuluu juoksun tuntua, jos sen aikoo maaliin pahemmin hiipumatta juosta. Oma juoma meni mönkään. Laimea urkkakin oli liian järeää lämmässä säässä, 3. kierroksella en enää juonutkaan, lähinnä purskuttelin ja syljin pois. Vesi olisi ollut parempi vaihtoehto. Geeleistä kun sai hiilarit ja suolat. Juoksin 3. parhaan maratonaikani ja ennenkaikkea maratonin pitkästä aikaa. Tästä kokemuksesta on hyötyä syksymmällä taatusti, kun seuraava maraton lähestyy. Aluksi treenin ohessa aion juosta elokuun loppuun mennessä 5k:n < 18 min (mielellään 17.45 paikkeille) ja 10k:n < 37 min Vänärillä, vaikka ilman vetoapua, jos sopivia kisoja ei ole, ja tuon jälkeen puolikkaan jossain < 1.22. Nämä eivät ole tässä vaiheessa mitään hurjia tavoitteita. Sitten jossain, todennäköisesti Suomessa syksyllä maraton. Plussat ja miinukset + maratontauko ohi + valmistautuminen + juoksutaktiikka alussa + 5. juostu maraton, 6. startti + jalkojen lihaksisto toimi ja loivat ylämäet nousi helposti koko matkan, muutama lyhyt kävelypätkäkään juodessa ei aiheuttanut tuntemuksia krampeista + sitkeys juosta maaliin + kilpailuhenkisyyden säilyminen hyvin väsyneenäkin + ei välttämättä uskoisi, mutta 4 min/km maratonvauhti ensi vuodelle tuntuu vähemmän utopialta eilisen maratonin jälkeen + uusi jo puolikkaalla toiminut kenkä (NB 1400v5) toimi erinomaisesti myös maralla - oman juoman valinta - maratonin valinta, siis ajankohta ja sääriski - huono tuuri sään suhteen, ilma oli kuiva ja lämmin
  15. 10 points
    Eilen sunnuntaina oli vuorossa New Yorkin maraton. En ollut kisasta kovinkaan innoissani, sillä olen ollut loukkaantunut helmikuun lopusta asti. Välilevynpullistuma vaivasi nelisen kuukautta, ja heti sen jälkeen iski ITBS, joka on nyt vaivannut toiset neljä kuukautta. En tunnu pääsevän siitä millään eroon. Tukilihaksia on pyritty vahvistamaan, foam rollingia on tehty ja tulehduskipulääkettä on mennyt todella paljon. Akupunktiotakin on tehty reippaat kymmenen kertaa. Lähtökohdista huolimatta lähdin mukaan, sillä maratonin väliinjättö olisi tuntunut tyhmältä. Harjoittelu Viime talvena treenasin hyvin kohti NYC-puolikasta ja olin varmasti alle 1.17-kunnossa. Juoksin puolikkaan 1.25.55, vaikka selkä meni pahaksi 6km paikkeilla. Tämän jälkeen en tehnyt juuri mitään kuukauteen. Huhtikuussa tein muutaman kerran vesijuoksua ja aloitin fysioterapian, joten sain edes jotain ajanvietettä. Toukokuusta syyskuun loppuun tein enemmän ja enemmän vesijuoksua fysioterapian pysyessä rinnalla koko ajan. Yritin hiukan juoksuakin toukokuun lopussa, mutta huonolla menestyksellä. Heinäkuun alussa selkä kesti juoksua, joten menin pururadalle hakemaan kuntoa. Kolmen päivän kuluttua ITBS iski aivan yllättäen ja se meni pahaksi nopeasti (en tiennyt, että se oli ITBS ennen lokakuun puoltaväliä). Elokuussa kokeilin juoksua pari kertaa matolla, mutta aina kipu kasvoi 1-3km jälkeen. Syyskuun lopussa ja lokakuun alussa sain juostua hiukan enemmän akupunktion ansiosta, mutta kivuliasta se oli silti. Niinpä otin jälleen kahden viikon tauon yrittäen rasittaa jalkoja niin vähän kuin mahdollista, mutta pystyin sentään soutamaan ilman isompia kipuja (mikä on iso saavutus selän takia). Juoksin kahdeksan maratonia edeltävän kuukauden aikana 143 kilometriä, pisimmän lenkin ollessa alle 10km: huhtikuu: 0km (soutu: -, vesijuoksu: 2h15min) toukokuu: 13km (s: 5km, vj: 9h40min) kesäkuu: 24km (s: 9km, vj:7h40min) heinäkuu: 19km (s: 26km, vj: 14h40min) elokuu: 4km (s: 73km, vj: 21h5min) syyskuu: 31km (s:34, vj: 10h30min) lokakuu: 53km (s: 43km, vj: -). Kilpailu Matkustin Nykiin bussilla lauantai-iltapäivänä, jotta ehtisin juuri hakea numeroni. Hotelli oli varattu yhdeksi yöksi Wall Streetiltä, josta oli lyhyt kävelymatka Staten Island Ferrylle, joka kuljetti juoksijoita Manhattanilta Staten Islandille klo 6 aamulla. Onneksi kelloja siirrettiin tuona yönä, minkä ansiosta sain ylimääräisen tunnin unta. Herätys oli silti törkeän aikaisin. Saavuin lähtöpaikalle hiukan seitsemän jälkeen, mikä tarkoitti, että lähtöön oli yli 2,5 tuntia aikaa (vaikka olin ensimmäisen aallon ensimmäisessa ryhmässä oikeiden juoksijoiden seassa). Niinpä istuskelin nurmikolla juoden pari kuppia kahvia ja nauttien muutaman baagelin. 1,5 tuntia ennen h-hetkeä pääsin sisään karsinaani, minkä jälkeen odottelu jatkui, kunnes portit avattiin ja juoksijat alkoivat valua kohti starttiviivaa. Spike Lee puhui New Yorkista maailman parhaana kaupunkia, kansallislaulu laulettiin, ja sitten päästiin matkaan. Alussa oli kamalan hidasta, vaikka luulin olevani nopeassa ryhmässä. Eteen oli jostain puikkelehtinut hitaampien ryhmien juoksijoita, joita sai ohitella alussa. Ensimmäinen ylämäkitonni Verrazano-sillalla kesti kaikkine ohitteluineen peräti 5:20. Tämän jälkeen pääsin juoksemaan vapaammin, joten avasin peltejä ja mittari alkoi näyttää noin 4min/km, jopa alle. Toinen tonni napsahti tasan neljään minuuttiin ja kolmas alamäkeen 3:49. Tässä oli jo menon makua, mutta alamäkikin oli jo loppunut. Silta loppui ja olin Brooklynissä. Neljäskin tonni vielä 4:01. Tuli osoitettua, että pystyn edelleen yli 3000m cooperiin tauonkin jälkeen, loukkaantuneena. Viides tonni 4:06 ja vitosen väliaika varsin mainio 21.27 huomioiden, että eka tonni oli todella hidas. Ei ole tällaista vitosta tullutkaan juostua maaliskuun jälkeen, joten sitä voisi kutsua kauden parhaaksi. Seuraava vitonen tosin oli vieläkin nopeampi (noin 20.50), koska sain juosta tasaista vauhtia (4:10, 4:11, 4:07, 4:01, 4:18). Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua, että on juostu, koska kyseessä oli jo nyt pisin lenkkini kahdeksaan kuukauteen. Vasen ITBS-polveni oli alkanut vaivata jo jossain ennen viittä kilometriä, mutta sain raahattua sitä mukanani. Kolmas vitonen oli hiukan hitaampi, mutta edelleen taustaan nähden hyvin nopea (4:11, 4:12, 4:17, 4:30, 4:13, eli jossain 21.30 paikkeilla). En toki edes ajatellut alittavani kolmea tuntia, vaikka olin edelleen hyvin siinä vauhdissa. Alun perin tarkoitukseni oli lopettaa kahdeksan mailin jälkeen, koska siinä oli sopiva metropysäkki ja tyttöystäväni oli siinä kannustamassa. Päätin kuitenkin jatkaa vähintään puolimaratoniin, jotta saisin siihen noteerauksen tälle syksylle. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista vauhtia voi pitää kipeällä polvella, harjoitettelematta. Neljäs vitonen oli vielä 21.50, joten vauhti ei ollut ratkaisevasti hidastunut, mutta nyt tonnit napsuivat jo 4:20-4:30-maisemaan. Jo kahdeksan mailin jälkeen oli harjoittelemattomuus alkanut tuntua ja jalat alkoivat pökkelöityä. Raastoin kuitenkin puolimaratoniin asti ajassa 1.30.53. Heti puolimaratonin väliajan jälkeen laitoin kävelyksi. Olin laskenut, että kävelemälläkin ehtisin toisen puoliskon reiluun kahteen ja puoleen tuntiin, mikä tarkoittaisi neljän tunnin maisemaa. Pian tuli kuitenkin alamäki, johon päätin taas laittaa juoksuksi. Jatkoin tällaista kävelyjuoksua muutaman tonnin, jotka kaikki osuivat melko tasan kuuteen minuuttiin. Sitten taioin hatusta 27. tonnin aikaan 4:05 alamäen avustuksella. Tämän jälkeen palasin kuuden minuutin tonneihin. Aloin jo haaveilla selvästi alle neljän tunnin ajasta, koska tällainen kävelyn ja juoksun vaihtelu tuntui sopivan. Kuitenkin pari sataa metriä ennen 30km paalua molemmat etureiteni kramppasivat polven yläpuolelta ja raahauduin sivuun venyttämään niitä. Tämä kuitenkin sai takareiteni kramppaamaan. Myös pohkeet tekivät samaa. Hirveä fiilis. Pari minuuttia hierottuani reisiäni päätin jatkaa kävelyä. Aina, jos yritin ottaa juoksuaskelia, reidet kramppasivat. Niinpä viimeiset 12km tulisivat olemaan pääosin kävelyä. Tämä vitonen 32.36 tauon takia. Kävelemällä tonnit napsuivat 7:20-7:30-aikoihin, joten kyllä matka niinkin eteni. Vilkuilin myös puhelintani loppupuolella, minkä marathonfoton kuvaajatkin ikuistivat. Nyt on siis olemassa todistusaineistoa, että olen käyttänyt puhelinta juoksulenkillä. Tämä oli ensimmäisen kerta elämässäni, kun minulla oli puhelin mukana millään lenkillä (harjoitukset mukaanlukien). Jalkapohjani ja sääreni olivat aivan tulessa, kävely aiheuttaa minulle normaalistikin "penikkatautia". Jotenkin onnistuin vielä painamaan 40. tonnin alle seitsemän minuutin Central Parkissa. Viimeiset 300m tulin täyttä höyryä juosten ja ohitin varmasti yli 100 juoksijaa. Loppuaikani oli lopulta 3.57.50. Tuntuu, että todistin taas jotain itselleni. Olen varma, että terveenä voisin mennä paljon kovempaakin.
  16. 10 points
    Kävin kynnystesteissä tuossa pari kuukautta takaperin ja siellähän minulle kerrottiin että tulosten perusteella pystyisin juoksemaan maratonin alle 3.10. Tästä innostuneena päätin siis juosta ko matkan testimielessä. Aikatauluihin sopivaa kisaa ei ollut joten ravasin matkan eilen omalla reitillä kuten olin aiemmin täällä julistanut. Ehdin toteuttamaan Joroisten puolimatkan jälkeen Sepon alle 3.20 maratonohjelmaa noin kuuden viikon ajan. Tuohon 3.10 alitukseen en oikeastaan uskonutkaan ja siksi tähtäin oli 3.20. Edellinen maraton oli mennyt Vantaalla 2014 aikaan 3.49. Pohjustuksen jälkeen itse raporttiin: Kisa-aamuna olo oli hyvä ja verryttelyn aikana jalat tuntuivat parin päivän takaisten hiilaripöhnäisten betonikinttujen jälkeen suorastaan räjähtävän herkiltä. Siirryin yksinäisenä lähtöpaikalle ja odottelin kellon lyövän 11. MP3 soitin oli ladattu täyteen aggressiivista musiikkia kuten Diabloa ja Hatebreediä. Väänsin lähtöviivalla vielä volyymia kovemmalle ja sipaisin yhden geelin kitusiini. Kädessäni puristin 0,3 litran juomapulloa jonka tulisin vaihtamaan uuteen samanlaiseen 10,5km välein. Kuviteltu lähtölaukaus pamahti ja lähdin matkaan. 10,5km kierroksen alkupuolelle osuvat Pirkkolan ja Paloheinän tienoon mäet hillitsivät vauhtia ja ensimmäiset kilometrit jäivät herkistä jaloista huolimatta heti päälle 4:45 tavoitetahdin. Ensimmäisellä kierroksella nopein kilometri meni aikaan 4.40 ja jouduin tekemään tosissani töitä mutta sain ensimmäisen lenkin juostua tasan 50 minuuttiin. Vällillä kello näytti 4:30 tahtia mutta aina tasakilometrein Garminin värähtäessä sain huomata vauhdin hiipuneen. Ajattelin että kova jätkä olen jos tätä vauhtia pystyn neljä kierrosta juoksemaan. Huollossa vaimolta uusi juomapullo ja pari geeliä käteen. Yllätyksekseni katsojia ei ollut vieläkään ilmaantunut. Toisella kierroksella sain mäkiosuuden jälkeen 17km kohdalla juostua kisan nopeimman kilsan 4:30 ja hetken aikaa juoksu tuntui hyvältä fiilistellessäni miltä 3.20 alitus tulisi tuntumaan. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen eikä juoksu lähtenytkään lentämään sillä askeleella mitä hetken kuvittelin. Kierroksen lopussa vauhti putosi jälleen huomaamatta päälle 4:50 tahtiin. Etureidet antoivat jo tässä vaiheessa ensimmäisiä tuntemuksia siitä että on lähdetty liian kovaa liikkeelle. Huollossa huusinkin vaimolle että jalat eivät taida kestää tätä vauhtia. Olin määrittänyt itselleni rajat siten, että syke on pysyttävä 148-154 välissä ( kynnystesteissä määritelty maratonsyke ) ja vauhti 4:30 - 5:00 tahdeissa. Kolmannelle kierrokselle lähtiessä sain jo varmuuden siitä että sykkeiden kyttäämisen voin unohtaa täysin. Korkein sykepiikki siihen mennessä oli ylämäessä saatu 155 ja sen jälkeen keskisyke lähti laskemaan kuin lehmän häntä kun jaloista loppui potku. Kolmannen kierroksen mäkiosuuden vauhti noudetteli vielä todella kovalla työllä taisteltuna kahden edellisen kierroksen kaavaa vaikka lantio alkoi pettämään ja ylämäissä jalat suoristuivat täysin kuin pikakävelijöillä ikään. Tasaiselle osuudelle päästyäni en saanut vauhtia päälle jotta 50min kierrosaika olisi haarukassa. Tuntui että paikoitellen reitin pehmeähkö hiekkapohja vei sen vähäisenkin vauhdin. Mäkiosuuden 8-14 metrin nousupätkät olivat tehneet työnsä, vaikka eivät mitään vuoristoa todellakaan olleet. Geeleistäkään ei tuntunut tulevan sellaista energiapiikkiä millä olisi päässyt edes hetken tavoitevauhtia. Tahdit heiluivat tasaisellakin vitosen molemmin puolin ja askellus oli jo muuttunut ensimmäisen kierroksen päkiävoittoisesta juoksusta melkoiseksi tamppaamiseksi. Kaipasin kannustusta ja nappikuulokkeista pursuava väkivaltainen mölinäkin oli muuttunut lähinnä ärsyttäväksi. Olin tällä kertaa lähtenyt ensimmäisen kerran maratonille Acicsin Kayanoiden sijasta DS trainereilla vauhdin maksimoiseksi. Tämäkin valinta alkoi tampatessa hiljalleen tuottamaan tuskaa väsyneille jalkapohjille. 85kg:n paino ja heikot jalat taitavat edelleenkin kaivata enemmän pehmustusta. Kierroksen lopussa viimeisessä huollossa otin ensimmäiset kävelyaskeleet jotta sain suolukurkut osumaan suuhun. Muuten jatkoin geeleillä ja ällöttävän makealla urheilujuomalla. 32km kohdalla kello näytti 2h34min ja tilanne näytti epätoivoiselta tavoitetta ajatellen. Aiemmilla maratoneilla olen kuitenkin saanut viimeisellä kympillä ihan mukavan loppukirin juostua ja toivoin samaa ihmettä tapahtuvaksi jälleen. Viimeisen kierroksen alku oli kuitenkin jo täyttä tuskaa ja reitin pahimmassa 14 metrin nousussa oli pakko kävellä. Jalat olivat siinä määrin tohjona etten pystynyt etenemään edes alamäkiä vauhdikkaasti kun etureisistä ei tuntunut olevan mitään jäljellä ja tahdit putosivat yli 5:30. Sykkeen sain hädin tuskin nousemaan yli 140. Mäkiä kivutessa ajattelin että viimeiset 6km luukutan tasaista osuutta niin paljon kuin lähtee. Kyseessä on kuitenkin vain kipu ja lihasväsymys, eikä elimistön loppuunpalaminen. Korvien välistä kiinni. Tasaiselle päästyäni survoin menemään kaiken mikä reisistä lähti, mutta se ei ollut paljon. Kilometrit 37 ja 38 tahteihin 5:22 ja 5:25. Syke noin 139. Sitten tuli tunne että jalat pettävät alta. Yksinkertaisesti jalat eivät totetelleet käskyjä ja annoin itselleni armoa ja luvan kävellä 10 sekuntia. Jalat kiittivät välittömästi kramppailemalla ja etureidet pamahtivat tönköiksi. Ongelmallinen vasen polveni tuntui vetävän lumpion kiinni reisiluun päähän ja uudelleen juoksuun lähtö aiheutti reilua kipua ja jalan koukistaminen oli vaikeaa. Loppumatka maaliin oli surkeaa hölkkää vaikka yritin kaikin keinoin komentaa jalkoja loppukiriin jotta 3.30 alitus olisi vielä tehtävissä. Loivissakin nousuissa vauhti tuntui pysähtyvän kuin seinään ja kilometrien 41 ja 42 tahdit olivat 5:44 ja 5:51. Loppuaika 3.32, keskitahti 5:02. Ennätys toki parani mutta en voi varsinaisesti sanoa olevani tyytyväinen. En tiedä olisiko kevyempi aloitus siivittänyt parempaan loppuaikaan. Vähistä maaliin juostuista maratoneista tämä oli ensimmäinen missä en juossut negatiivista splittiä. Jos tulkitsen kokemusta oikein, sanoisin että peruskunto olisi riittänyt parempaan, mutta vauhtikestävyyttä ei ole. 144 keskisyke ei ole lähelläkään sitä mitä piti. Matkalla ei tullut myöskään lainkaan sitä itkunsekaista kokonaisvaltaista väsymisen tunnetta, vaan kyse oli täysin siitä että jaloista loppui ruuti. Kynnystesteissä ehkä todettiin hengitys- ja verenkiertoelimistön kestävän, mutta jos jalka ei kanna niin se ei kanna. Reittihän oli siis tämä. Päätin viime hetkellä juosta reitin vastapäivään jotta pääsin juoksemaan viimeiset kilometrit tasamaastoa. https://connect.garmin.com/modern/course/10589494 Jalat ovat tällä hetkellä tönköt ja vasen polvi tuntuu välillä jumahtavan. Parin tunnin päästä on aika fyssarille, missä toivottavasti löytyy sopivat jumppaliikkeet polven kuntoutukseen. Seuraavat pari viikkoa aionkin pitää jaloille täyslepoa polven jumppaliikkeitä lukuunottamatta. Sen jälkeen varovasti takaisin pyörän päälle jos polvi antaa myöten. Jos polven kuntoutus kestää pidempään, taidan syventyä vapaauinnin opiskeluun vaikka pariksi kuukaudeksi.
  17. 9 points
    Lähinnä lyhyen muistini ansiosta (ryytyminen unohtuu nykyään jo lähes heti maaliviivan jälkeen) ilmoittauduin jo hyvissä ajoin tähän ratkiriemukkaaseen loskapainiin edellisen vuoden tapaan. Vuonna 2015 kävin Kempeleessä rymyämässä 6h laskettelurinnettä ensimmäisen kerran käytännössä ilmaan mitään mäkiharjoittelua, joten vaikka vihreitä kuulia ei huollossa ollutkaan tarjolla, totesin 6h mäkitreenin olevan milloin tahansa todella hyvän idean. Olinhan käynyt sentään melkein kymmenen, tai ainakin yli viisi, kertaa Jättärillä alkuvuodesta 2016 (ehe, ehe). Halvat lennot varasin jo kuukausia etukäteen ja edeltävän yön nukuin mukavasti "anoppi/appiukkolassa" muutaman kilometrin päässä kisapaikasta - liikuntaa ja sukulaissuhteiden hoitoa kätevästi samalla reissulla. En pahemmin tankkaillut tähän tapahtumaan vaan söin vain hieman enemmän parina edeltävänä päivänä vedenjuontia unohtamatta ja kas, 2kg tuli vaakaan lisää hyvin helposti. Pullan suuntaan en nykyään uskalla edes katsoa kun ne siirtyvät ilmarajapintaa pitkin suoraan jenkkakahvoihin tällä iällä. Saavuin kisapaikalle heti yhdeksän jälkeen ja menin Pyrinnön majalle vaihtelemaan kamoja. Samalla sain vaihtaa muutaman sanan parin kovanluokan tekijän kanssa (mm. mr. TRuo ja MMat): Mukavaa oli taas muutaman kuukauden tauon jälkeen tavata muitakin legendoja (VPLar, NUTS- heput jne...). Siinä sitten kikkailtiin mäen alla viimeiset 15min löperöä puhuen ja kello 10 NUTS- töötti törähti lähettäen 6h porukat mäkeen. 1h ja 4H sekän Funrun- lähdöt tapahtuivat myöhemmin. Reittihän on noin 400m pitkä jossa ensin noustaan verttiä n 25-30m Köykyrin laelle ja sitten lasketellaan kelistä riippuen vedessä, lumessa, mudassa tai loskassa vasempaa sivustaa takaisin. "Yllättävän teknistä". Huoltoa (urheilujuoma ja monenlaisia pikku herkkuja) saa siten vaikka joka kierroksen jälkeen alhaalla. Edellisenä vuonna pääsin 6h:ssa 84 kierrosta ja nyt ainoa tavoite oli parantaa tätä tulosta. Ennen kisaa huhuiltiin ja uhottiin mahdollisen reittiennätyksen syntymisestä joka oli 105 (?) kierrosta TKau (?) ennen 2016 tapahtumaa - sen verran kovia nimiä oli siellä kärkiporukoissa lähdössä matkaan. Rauhallisesti, rauhallisesti, kipusin Northern Trail Runnersin Urhojen perässä ensimmäisiä kierroksia eikä mennyt aikaakaan kun kisan voittaja ja hänen perässään muu kärki ohitteli jo kierroksella ylämäkeen juosten (!!!) meitä muita. Itse en todistetusti ottanut yhtäkään juoksuaskelta nousussa, koska se taktiikka olisi johtanut DNF- paljuun jo ennen aikojaan. Ensimmäisestä DNFstä tosin kisan ansiokas juontaja (TTak) tarjosi jo n. 30min kohdalla purkkia urheilujuomajauhetta - siinäpä olisi ollut oiva keino saada kerrankin 1. palkinto edes jossain kisassa. Noin tunnin kohdalla pysähdyin hetken mielijohteesta juontajan luokse ja ilmoitin keskeyttäväni, mutta ei tämä jekku uponnut lainkaan. Naurua päälle ja seuraavalle kierrokselle. Keli oli ennustettua parempi ja vaakasuora lumimyrsky oli onneksi mennyt ohi edellisen yön aikana mutta rinne oli paikoin hyvin liukas ja ilman nastareita ainakaan itselläni sinne ei olisi ollut mitään asiaa. Sauvat olivat itselläni koko reissun tunkkaustukena. Alamäki oli loskainen ja liukas ja ilmeisesti yllättävän vähän mitään onnettomuuksia tapahtui. Joskus 2h10min kohdalla katsoin kelloa kun ensimmäinen huono hetki tuli ja ajattelin että tästä ei tule yhtään hauskaa mutta puolen välin (3h) krouvissa olin jo ylittänyt 50 kierrosta muutamalla rundilla. Tästä tein nopean laskutoimituksen että 100 on utopiaa tulevan hyytymisen seurauksena mutta n. 95 voisi olla realisimia. Noilla main taivaalta tuli myös ihan kunnolla vettä ja 101% kastuminen oli tosiasia. Kylmäkin meinasi tulla jossain kohdassa. Oli tosin mukava havaita että ilman loukkaantumista edellisen vuoden tulokseni tulisi ylittymään melko reippaasti. 4h kisasta bongailin myös muutamia uusia (mm. MikkoMyy ja Zumteufel tältä palstalta, ALei, jne...) ja vanhoja tuttuja Suomen polkujuoksuporukoista. Myy veteli kyllä äärimmäisen miehekkäästi juosten rinteen aina sinne puoleen väliin meidän tamppaajien ohitse. Viimeiset pari tuntia menivät jo selvitymisen puolelle lähinnä henkisesti ja mielenkiinnolla kuuntelin välillä tuloksia joissa roikuin siinä sijoilla 5-7 kaikkien edellä olevieni mentyä menojaan jo ajat sitten. Yksi kärkimies lähti ilmeisesti muille asioille puolen välin kohdalla. Sen jälkeen meitä olikin iso ryhmä 1-3 kierroksen sisällä, joista osan kanssa oli mukava vaihtaa pari sanaa siinä ylöstemutessa. Viimeisen puolen tunnin aikana sain kuitenkin vielä olosuhteisiin nähden suht hyvävoimaisena jonkinlaisen loppukirin aikaiseksi ja laskin että rynnimällä hieman kovempaa ehtisin vielä yhdelle "bonuskierrokselle" juuri ennen 6h torven törähdystä. Maalitorvi kuuluikin kun olin nousemassa viimeistä kertaa ylös puolessa välillä rinnettä ja oma arvioni kierroksista oli siinä 96-97 kieppeillä, mutta lopulta niitä olikin tuloksissa Gretzkyt 99. Voittaja veti käsittämättömät 122kpl ja jokainen edelläni ollut rikkoi entisen "mäkiennätyksen". Matkaa omaan kellooni tuli juuri ja juuri ultran verran (44km) ja nousua 2830m. Maalissa join vielä kunnolla ja rupattelin hetken Zumteufelin kanssa. Sitten menin NUTS- kojulle ja riipaisin hytisevänä ennakkoilmoittautumisen ensi kesän YPH134km kekkereihin ja painuin pesulle Pyrinnön majalle. Siellä sain vielä tilaisuuden jutella kisan voittajan ja muutaman muun mukavan tyypin (MLah, MKou, MSar...) kanssa pikkujouluillallisen aikana sekä ottaa muutaman "palkkarin". Kun bileiden tunnelma oli jo hyvässä nousussa, appiukko tuli ajallaan hakemaan ja heitti kentälle. Sunnuntaina oli todella väsy, jalat olivat suht ok, mutta maanantaina lihaksiin iski todella kova krapula ja portaat tekivät varsinkin aamulla pitkästä aikaa todella tiukkaa. Nyt keskiviikkona hyvin kevyen kävelyn ja kuntosalin jälkeen jo helpottaa mutta lihaksissa tuntuu edelleen. VMaksin sanoin tuota tunkkaustakin on varmasti vaan tehtävä enemmän jos siihen haluaa tottua. Helppoa mutta varsin karua. Ohessa on kuva tapahtuman helpoimmalta 20m pätkälrä. Ensi kerran NUTSaillaan sitten toukokuun viimeisenä viikonloppuna toivottavasti 160km edestä. Kiitti järjestäjille ja muille tamppaajille!
  18. 9 points
    Tukholman keskeytystä seurasi sarja lisää epäonnistumisia. Tulosta ei syntynyt ei millään ja apina alkoi painaa niskassa. Heinäkuun 1. kilpailtiin Sporttiklubin kunniakkaassa 7-ottelussa ja 4 vuoden tasainen parannus katkesi. 6 lajia sakkas, ja ainoastaan korkeushypyssä paransin, siis lajissa josta mä en hahmota mitään mitä hypyn aikana tapahtuu. Jätetään toi itse cm-lukema kertomatta J. Pahinta oli kuitenkin, että kaikista 7-ottelun lajeista mun vahvin eli 800m huononi 3s, 2:51teen. Heinäkuussa taion sitten 270km, joka mulle isoin kuukausimäärä. En ole koskaan mässäillyt määrällä vaan laadukkaalla treenillä. Mutta heinäkuussa juoksu kulki hyvin ja tein aina ohjelman mukaiset lihaskuntotreenit. Vauhdit saattoivat vähän nousta, siitä lisää alempana. Elokuun 6. oli ohjelmassa Twilight Run and Walk puolikas. Ohjelmassa luki 4:40 target vauhti, mutt lähdin beachiltä kuin tykin suusta ja painoin ekat kilsat 4:30-4:35 min/km. 4:40 vauhdin 1:38 aika tunti liian huonolta ja lähdin hakemaan 1:36 tulosta. Meilahden mäet ja yhteensä 600m beachihiekkaa yhdessä ton liian kovan alun kanssa toi, yllätys yllätys, täydellisen rommauksen. Edellinen hyvä puolimatka oli kahden vuoden takaa Vantaalta aikaan 1:41:42, jonka onnistuin toki alittamaan huonollakin juoksulla, ajalla 1:40:52. Seuraavan katastofin aika oli Espoon Rantakympillä. Alkuverkoissa ja koordeissa tuntui niin hyvältä että lähdin taas keulimaan. Coachin ohje oli 4:18, mutt juoksin 4:13 ja 4:09 kilsat alle. 7 kilsan jälkeen hyydyin, ja loppuaika 43:58 minuutin targetista. Taas sama homma, 43:00 aika tuntui liian huonolta ja olin sitä mieltä ett tänään juostaan 42 alkava aika. No ei toi loppuaika jäänyt kuin 10s enkasta, mutt kunnon piti olla 43:00. 45v lääkärintarkastuksessa todettiin lääkärin kanssa yhdessä, että alhaisiin 115/70 verenpaineisiin oli tullut nousua. Kun kerron vielä tulospettymyksistä ja käytiin läpi vähän työkiireitä, reissuja ja normaalin sirkuksen pyörittämistä kotona, lääkäri tykkäs ett lievää ylirasitusta havaittavissa. Otin tuon samantien huomioon ja mietin mitä tehdä. Juoksu on rakkauteni ja niin ovat lapset. Olen nyt kiinnittänyt huomiota ns kaikkeen sälään, lisännyt unen määrää (vaikka olen aina nukkunut paljon), ym millä palautumisen saisi maksimoitua. Kävimme coachin kanssa läpi treenit, ja PK puolelta löytyi kohtalainen määrä liian kovaa juostua lenkkejä. Nyt PK2:t on juostu 20s AeK:lta, PK1:t minuutin AeK:lta. Vetotreenien vauhteihin ei ehkä oo tullut kiristystä, mutta olen yrittänyt tehdä pidemmät alkulämmöt, ja juosta sarjat ehjästi nousevina ja mahdollisimman hyvällä juoksutekniikalla. Vantaalla 8.10. oli sitten palkkapäivä. Olin vähän pakkoraossa, ennen Frankfurttia oli aivan välttämätöntä juostu hyvä, tasainen, kypsä juoksu, tasan coachin asettamaa 4:40 vauhtia (loppuaika 1:38:30) Ja sen tein. Alkumatkan sääret oli tulessa, penikkatautimainen olo, mutt luotin Dr Endorfiiniin ja 10km kohdalla tuli pelastaja. 10-14km juoksu oli tosi upeaa, sen jälkeen kuin pari huono kilsaa, mutta heitin aivot narikkaan ja ajattelin ett kipu on aivoissa, paino nyt se vika vartti, ohikiitävä hetki elämässä. Ne kaks kilsaa poislukien, juoksin 4:36-4:43 kilsoja, vika täys kilsa 4:31 ja maalisuora 3:45 vauhtia. Loppuaika 1:38:38. Taisinpa oppia jotain juoksemisesta. Nyt pitäisi olla aika lailla tikissä Frankfurttiin, siellä lupaan tehdä taas saman eli planin mukaan ilman keulimisia ja aivot narikassa. Ei tässä tarinassa mitään ennenkuulumatonta ole. Olen istunut luennolla kuulemassa Katja Mjösundin kertomana kokonaiskuormituksesta ja palautumisesta, kun yhdistetään vaativa työ, tavoitteellinen (kilpa)kuntourheilu ja koti/lapset sirkus. Mutta jos alkaa tuntua siltä että tuloskehitys sakkaa, niin ei kannata ekaksi katsoa treenejä vaan sitä muuta kalenteri ja miettiä palaudutko tarpeeksi.
  19. 9 points
    Non ni. Rotterdam takana. Nopea rata, hyvät järjestelyt, kannustava yleisö, hieno keli... Olin startissa hyvissä ajoin. Tein lyhyen alkuverkan ja kevyet koordit. Vasemman puolen Wave 1 karsinasta pääsi lähtemään heti A ja B eliitin perässä. En tiedä oliko jännitystä mutten osannut hengittää oikein ja oksetti. Kanuuna laukesi ja matkaan 4:50 targetvauhtia. Eka kilsa pikkasen kovempaa, 4:42, mutta sain rauhoitettua menon nopeasti.,Vasen jalka ja erityisesti pohje kipuili ja ajattelin ett tulisi äkkiä tunti täyteen ja endorfiinit kehiin. Ekat 5 x 5km kaikki nätisti 4:50 keskaria. Puolikas meni 1:42:02, target oli siis 1:42:00. Janotti 25k kohdalla jo melkoisesti, ja otin geelin ja veden juomapisteeltä. Mutt kun tiski oli pitkä kuin mikä niin nappasin vielä urheilujuoman. Ja perhana, eikös 26k kohdalla Erasmusbruggen jälkeen onnistunut sitten oksentamaan vatsan tyhjäksi lennossa. Siinä vaiheessa olin vetänyt jo 6 geeliä, ja kolme jäljellä, mutta päätin lopettaa ne, kuten myös urheilujuoman ja vetää vain vettä. Vatsaa kivisti, ja oli pakko hellittää vauhtia. 25-30km legillä tuli minuutti pataan targetista. Seuraavalla legillä oli vielä vaikeampaa, ja vauhdit tippui vitosen pahemmalle puolelle. Huusin itselleni koko ajan jaksaa,jaksaa ja onnistuin tarrautumaan yhteen ohittajaan jolle kerroin sydäritarinani ja mentiin 3-4km yhdessä. 35k juomapisteellä uskalsin ottaa taas geeliä, mutt meno oli tosi tahmaista. Jossain 38k kohdalla kolme Mexico paitaista tuli ohi, ja sain niistä sytykkeen ruveta kisaamaan. Vuorotellen mentiin edellä maaliin asti, valitettavasti Team Mexico voitti Suomen kirvelevästi. Jossain 39k..40k kohdalla oli viel juomapiste ja otin yhden geelin. Vikalle kilsalle sain yleisön pauhatessa hyvä kirin vihdoin alle vitosen vauhtia muttei se riittänyt. Loppuaika kirvelevä 3:30:27. Tavoite 3:24:00 karkasi yrjöilyyn, vaikka piti olla tarpeeks marginaalia 3:30 alitukseen. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. No ei. Mutt hei, enkka tuli taas. 7 kertaa kahdeksasta startista on parannettu. Sydärin jälkeen neljä starttia ja joka kerta enkka. Tukholmaan käy nyt tie, 3:2x pitää saada tauluun. Vannoin kyllä itelleni etten enää juokse Västerbrota. No silta se vaan on.
  20. 8 points
    Tämän vuotinen täydenmatkan rypistys oli osaltani vuorossa Vitoria-Gasteizissa 14.7. Kyseinen kisa oli nyt ensimmäistä kertaa Ironman kalenterissa ja osui ennakolta ajateltuna hyvään ajankohtaan kesästä. Myös leppoisan kuuloinen profiili ja järviuinti miellyttivät kisassa jo ennakolta. Niinikään tuo kolkka Espanjaa oli täysin koluamatonta ja näin ollen myös oivallinen lomakohde. Vitoria-Gasteiz on Baskimaan pääkaupunki, asukasluvultaan käsitykseni mukaan noin Tampereen kokoinen paikka sisämaassa, tunnin päässä Bilbaon lentokentältä. Puitteet olivat erinomaisen komeat vanhan kaupungin kujineen, joita pitkin iso osa juoksureitistä kiemurtelikin. Muuta silmiin pistävää kaupungissa oli ainakin ruokakulttuuri. Kaikkialla myytävät pintxokset, jotka ovat ns. ”pikkusuolaisia” olivat toinen toistaan kulinaristisempia ja visuaalisesti komeampia. Nämä yhdistettynä edulliseen viiniin kannattaa pitää mielessä jos haluaa sen sortin kokemuksia hakea, näitä paikkoja Baskimaalla tuntuu riittävän. Lähdimme kauniimman puoliskoni kanssa matkaan jo torstaina. Hotelliyö Vantaalla tuntui houkuttelevalle aikaisen lennon johdosta. Perjantaina sitten täräytettiin Munchenin kautta Bilbaoon, jossa paikalla oltiin sujuvasti jo ennen puolta päivää. Nopean Bilbaon Guggenheimin kuvaamisen ja lounaan jälkeen ajoimme vuokra-autolla pyöräreitille tutustumaan. Reitti oli suurimmaksi osaksi jatkuvasti kumpuilevaa, erittäin hienoilla näköaloilla vuorten lomassa kulkevaa todella hyvä pintaista tietä. Vain pari nousujohteista pidempää pätkää, joissa niissäkään ei monen minuutin ylämäkipunnerruksia ollut kuin pari. Niinikään uintiosuuden järvi oli erittäin kauniissa miljöössä sijaitseva sopivan pieni järvi, johon tuuli ei päässyt pahemmin aaltoja nostattamaan. Kaikki vaikutti siis alusta asti todella positiiviselle ja olo oli erittäin levollinen. Majoituimme kisajärjestäjän kautta varattuun Hotel Lakuaan, joka sijaitsi noin 3km päässä itse tapahtumapaikalta ja maalilinjalta. Julkinen liikenne kaupungissa toimi kuitenkin varsin mallikkaasti ja sen suurempia kävelyitä ei tarvinnut halutessaan tehdä rampatessa. Perjantaina kerettiin hoitamaan vielä ilmoittautumiset ja tutustumaan kaupunkiin. Käytännön järjestelyt pelasivat tapahtumatelttaa myöden heti alusta alkaen erinomaisesti. Vapaaehtoisia oli riittävästi, opasteet olivat mielestäni selkeitä ja ihmiset olivat erinomaisen ystävällisiä ja avuliaita. En osaa sanoa ensimmäistäkään poikittaista sanaa järjestelyistä – tai ehkä maaliviivan jälkeen en löytänyt suihkuja ja streetbagia nopeasti. Tämäkin kaikki oli ennakkomateriaalissa tiedossa, mutta laiskana en sitä ollut kahlannut kunnolla läpi. 😃 Lauantai vieteltiin mukavasti kuljeskellen ja pyörän vienti vaihtoalueelle järven rantaan, noin 10 km päähän sujui vuokra-autolla muitta mutkitta. Tätäkin varten kisajärjestejien Shuttle bussit vaikuttivat toimivan erinomaisesti T1:n ja T2:n välillä, joten autokaan ei olisi ollut pakollisuus. Kaikki oli erinomaisen reilassa enkä koskaan ole ollut näin levollinen ennen kisaa. Nukkumaankin tuli kömmittyä jo yhdeksän jälkeen ja unikin maittoi kiitettävästi… (hirveän positiivinen sävy kaikessa…..;)) Lauantaiaamuna oli hotellilla akaistettu aamupala ja siirtyminen rantaa sujui tehokkaasti järjestäjien Shuttle busseilla. Busseja tuli riittävästi, ensimmäisiin busseihin lastattiin etusijalla kilpailijat, mutta käytännössä tukijoukkojen bussit ajoi 10min myöhemmin perässä. Aamu oli valjennut leppoisana, noin 19 asteisena ja päivälle ennusteet povasivat vain noin 24 asteista, puolipilvistä ja poutaista ilmaa joka on mielestäni heinäkuisessa Espanjassa kuin lottovoitto kisaa silmällä pitäen. Rannassa valmistauduttiin starttiin kiireettömässä tunnelmassa ja rolling startilla suoritettu uintiosuus lähti kuin huomaamatta käyntiin. Vedenlämpötila oli 21 astetta ja tuulta aamulla ei ollut juuri nimeksikään. Aivan suurimmalla selällä noin 1km uinnin jälkeen aallot hieman vaikuttivat uintiin, mutta sivuaallokkoon uintia ei ollut kuin joitakin satoja metrejä. Kauhoin menemään leppoisalla otteella. Kyseessä oli ensimmäinen avovesiuintini sitten edellisen vuoden kisan, joten sen suurempia odotuksia ei ollut oikein lupa ladatakaan. Homma sujui leppoisasti eikä törmäilyjäkään juuri matkalla tullut. Uinti taittui ajassa 1:14, joka vastasi täysin odotuksia. Ja mikä tärkeintä olo vedestä noustessa oli hyvä eikä ongelmia ollut ilmennyt. Vaihto sujui rauhallisesti mm. aurinkorasvaa levitelleen. Pyöräosuus lähti käyntiin sujuvasti ja pyörä tuntui rullaavan erinomaisesti. Pyöräreitti oli käytännössä 2,5 kierrosta samaa reilun 70km baanaa. Alkupää kierroksesta oli tasaisempaa ja paljolti laskuvoittoista, kun taas jälkimmäiselle puoliskolle osui muutamia kylien läpi meneviä kapeampi pätkiä sekä tuulelle arempia suoria. Myös ns. ”isommat” nousut osuivat kierroksen lopulle. Väliaikojen mukaan ensimmäisen puoliskon keskivauhti asettui noin 33,5km/h tasoon. Ajaminen tuntui mukavalle ja pitkin kevättä epävarmuutta aiheuttanut selkäkään ei antanut mitään merkkejä itsestään. Noin 90km kohdalla viereeni ajoi tuomari moottoripyörällä ja näytti sinistä korttia, ilmeisesti peesaamisesta. On selvää, että 12m peesivälin sääntöä rikotaan ja hivotaan kisan aikana jatkuvasti ja tuollakin hetkellä tunnustan, että ehkä 9m välimatkan kyseinen tuomari olisi voinut mitata. Olinko sitten se suurin rikollinen, siitä voidaan olla montaa mielstä, mutta yhtäkaikki 5min penalty sieltä napsahti, elämäni ensimmäinen semmoinen – jääkiekkoajat mukaan laskettuna. Rangaistuksen suoritin 100km kohdalla olleella teltalla. Sekin tuntui oikeastaan aika mukavalle jaloittelutuokiolle 😉. Jotain leppoisasta valmistautumisesta kisaan kertoo sekin, että unohdin kokonaan kompressiosäärystimet ja tämän huomasin vasta noin 30km pyöräilyn jälkeen. Myöhemmässä vaiheessa niitä ehkä olisi arvostanut, sillä tällä kertaa poikkeuksellisesti reisien sijaan herkimmillä kramppien suhteen tuntui olevan pohkeet niin pyöräilyssä kuin myöhemmin juoksussa. Tankkaaminen kisan aikana onnistui mielestäni suunnitelmien mukaan ja varsin miellyttävä ilman lämpötilakin teki siitä helpohkoa. Energiatasot pysyivät oikeastaan koko pyöräilyn aika hyvin balanssissa ja hiipuminen jälkipuoliskolla jäi vain noin 31,5km/h tasoon (ml. penalty). Juoksuvaihtoon saavuin siis tällä kertaa poikkeuksellisen hyvävoimaisena. Heti pyörän päältä hypättyäni selkä antoi hetken aikaa merkkejä, että nyt ei ole hyvä meininki. Köpöttely pyöräkengissä vaihtotelttaan oli vähän niin ja näin, mutta lopulta ihmeekseni huomasin, että tilanne parani oikeastaan heti kun pääsin lenkkarit jalassa juoksemaan. Jalatkin tuntuivat luvattoman kepeille. Pyöräkilometrejä tälle kesälle on kertynyt vaivaiset tuhat, selkää on jumpattu fyssareiden kanssa kestämään rasitusta, joten siihen nähden olin erinomaisen tyytyväinen tilanteeseen. Juoksun ensimmäinen kymppi tuntui sujuvan epätodellisen kepeästi. Tällä kertaa en pitänyt urheilukelloa kisan aikana päällä ja arvioin vauhtia vain minuuttiviisarien mukaan. Vauhti vaikutti alussa potentiaaliselle 4h alitukseen. Lopulta päivän 26 asteeseen kohonnut lämpö ja matkan pituus alkoivat tehdä tehtäväänsä. Vauhti yksinkertaisesti koko ajan hivuttautui alaspäin ja noin 15km kohdalla pohkeet antoivat ensimmäisen kerran isompia merkkejä, että ongelmia voi tulla. Vaihtopaikkojen tarjoiluissa suosin geelejä ja suolakeksejä, joiden toivoin auttavan kramppien tilanteeseen. Kerrallaan nuo ”kramppipuuskat” kestivät alussa muutamia minuutteja, jonka jälkeen hieman aina helpotti. Kertaakaan en alistunut kivusta huolimatta vaihtamaan kävelylle, vaikka meno hassulle varmaan sivusta jo näyttikin. Puolikkaan aika meni vielä noin 2h korville, mutta selkeää oli, että kokonaisaikana 11h alitus ja maratonin 4h on tälle päivälle liian kova paikka. Keskityin loppupuoliskon juoksussa siihen, että matka etenee tasaisen ”leppoisasti”. Ei tarvetta kiihdyttää, mutta poiskin reitiltä on kiva päästä. Krampit nappasivat tasaisen varmasti parin kilometrin välein ensin vuoropohkeisiin ja välillä molempiin yhtä aikaa. Aina ne kuitenkin jotenkin lopulta antoivat jatkaa matkaa. Juoksureitillä kannustus oli vähintäänkin erinomaista. Neljänä kierroksena juostulla osuudella tuli muutamia suosikkipaikkoja tutuksi ja pienellä yllytyksellä näissä hyviä aaltoja ja korviahuumaavia kannustushuutoja sai aikaiseksi. Kummasti ne aina nostattaa suupieliä pahemmissakin paikoissa. Tietysti myös oman kullan tutun hymyn bongaaminen ja muiskautukset ohimennen olivat ihan omaa luokkaansa tärkeydessä oman jaksamisen kannalta. Maaliin kurvailin lopulta erittäin hyvävoimaisena ajassa 11.09. Ei lähelläkään ennätystä, mutta tästä kisasta voin todella sanoa myös nauttineeni. Jatkoa on luvassa jälleen ensi vuonna kun kalenteriin on raapustettu jo kesäkuun lopulle rasti Frankfurtin Ironmaniin. 😃 Loma jatkui vielä 5 päivää kisan jälkeen San Sebastianin upeissa maisemissa. Suosittelen lämmöllä tsekkaamaan mitä Baskimaalla on lomailijoille tarjottavana. Tykkäsin kovasti. 14.7. Uinti 3,8km (74min), Pyöräily 180km (331min), Juoksu 42,4km (253min) 24.7. Juoksu 9,1km (50min) 25.7. Juoksu 11,1km (60min) 4.8. Juoksumatto 15min (3km) + sali 45min 5.8. Kuntopyörä 30min, uinti 30min (1km) 1.9. Spinning 45min 2.9. Spinning 45min 3.9. Spinning 50min, juoksu 9km (45min) 4.9. Spinning 45min, uinti 30min (1,5km) 5.9. juoksumatto 15min (3km)+sali 30min 6.9. Spinning 45min 10.9. juoksu 10km (52min) 13.9. uinti 1km (20min) 14.9. juoksu 11,3km (58min) 15.9. spinning 60min 16.9. spinning 45, juoksu 45min (5km + Valkealan portaat 18 kertaa) + uinti 1km (20min) 17.9. kuntopyörä 45min 18.9. kuntopyörä 45min, juoksu 40min (5,3km, hyppyrimäen raput x4) 19.9. juoksumatto 15min (3,1km) + bodypump 60min, kuntopyörä 30min 20.9 kuntopyörä 45min, juoksu 11km (64min) + uinti 1km (19min) 21.9. Spinning 60min 23.9. Juoksulenkki 8km (65min) 25.9. Sali 45min 26.9. Sali 50min, juoksulenkki 8km (60min) 27.9. Juoksu 8,5km (45min) + uinti 1km (20min) 28.9. Spinning 60min 29.9. Spinning 177min 30.9. Spinning 45min, juoksu 10,2km (60min) + uinti 1km (20min) 1.10. Spinning 45min 2.10. Spinning 45min 3.10. Spinning 45min 4.10. Spinning 45min 9.10. Spinning 65min 11.10. Juoksu 7km (40min) + uinti 500m (10min) 12.10. spinning 25min 13.10 spinning 30min , spinning 45min 14.10. spinning 45min, juoksu 10,8km (60min) 15.10. spinning 45min, juoksumatto 15min (2,8km)+sali 15min + spinning 45min 16.10. spinning 45min, juoksu 35min (4,6km sis hyppyrimäen portaita 4 kertaa) 17.10. Spinning 45min 18.10. spinning 45min 20.10. Juoksumatto 30min (6km) + sali 30min 23.10. Juoksumatto 10min (2km) + sali 35min 24.10. Juoksu 60min (7,7km) sisältää hyppyrimäen rappuja 6 krt 25.10. Uinti 30min (1km) 26.10. Juoksumatto 10min (2km) + Sali 50min, uinti 30min (1km) 27.10. Spinning 45min 28.10. Spinning 45min, uinti 45min (2km) 1.11. Uinti 2km (42min) 2.11. Spinning 70min 4.11. Spinning 60min 5.11. Spinning 45min 6.11. Spinning 45min 7.11. Spinning 45min 9.11. Juoksumatto 15min (3,1km) + sali 45min 11.11. juoksumatto 15min (3,2km) + sali 35min 12.11. uinti 2km (41min), juoksumatto 25min (5,4km) + sali 50min 13.11. spinning 60min 14.11. sali 45min 22.11. juoksu 10km (57min) + uinti 1km (22min) 23.11. spinning 75min 24.11. spinning 100min 25.11. spinning 30min, juoksu 10,5km (60min) 26.11. spinning 45min 7.12. spinning 75min 9.12. spinning 45min, sali 50min + uinti 500m (10min) 10.12. spinning 45min 12.12. Juoksumatto 20min (4,3km) + sali 40min 13.12. Juoksumatto 15min (3,3km) + sali 45min 22.12. Spinning 45min 23.12. Spinning 45min 26.12. Spinning 90min 4.1. Spinning 30min, spinning 75min 5.1. Spinning 100min 6.1. Spinning 135min 7.1. Spinning 45min, spinning 65min 8.1. Spinning 45min, uinti 1,5km (30min) 9.1. Spinning 30min 10.1. Spinning 45min 11.1. Juoksumatto 30min (6,3km)+sali 40min, sali 35min+vesijuoksu 30min 12.1. Juoksulenkki 11,3km (70min), sali 60min 13.1. Uinti 3km (65min) 14.1. Spinning 45min, spinning 75min 15.1. Spinning 45min, spinning 75min 16.1. Juoksumatto 30min (6,3km) + sali 45min 17.1. Juoksulenkki 11,3km (61min) 18.1. Spinning 65min, Spinning 90min 19.1. Juoksulenkki 14,1km (90min) 20.1. Spinning 45min, Juoksulenkki 9,2km (55min) + uinti 1km (20min) 21.1. Spinning 45min, spinning 65min 22.1. Spinning 30min 23.1. Spinning 45min, juoksumatto 20min (4,2km) + sali 40min 24.1. Spinning 30min 28.1. Sali 45min, juoksumatto 10min (2km) + sali 35min 29.1. Juoksumatto 10min (2,1km) + sali 35min 30.1. Sali 50min 31.1. Juoksumatto 30min (6,1km) + sali 30min 1.2. Spinning 120min 2.2. Spinning 60min, Juoksumatto 30min (6,2km)+sali 15min 3.2. Spinning 45min, Uinti 3km (60min) 4.2. Spinning 45min 5.2. Spinning 45min 6.2. Spinning 45min, spinning 65min 7.2. Spinning 45min 8.2. Juoksumatto 60min (12,3km) + sali 60min. Uinti 2km (40min) 9.2. Kuntopyörä 30min + Sali 70min 10.2. Kuntopyörä 10min + sali 50min 11.2. Kuntopyörä 15min + bodypump (60min) 12.2. Spinning 45min, spinning 60min 13.2. Juoksumatto 30min (6,2km) + sali 30min 15.2. Spinning 75min 28.2. Spinning 45min , röhää edelleen ja voimatonta on .... en tykkää
  21. 8 points
    Heipparallaa. Ajattelin skrivailla vaihteeksi jotain speksiä teoistakin, kun niin monesti on tullut uhoista kirjoitettua moneen ketjuun. Varoitan jo, että tekstiä riittää, koska muuten asiayhteydet eivät hahmottuisi. Luenpahan vaikka itte näitä sitten, jos muut eivät jaksa :). Taustaa 2013 joskus syksyllä 2. maratonin jälkeen (Vantaa 3.21) speksasin kolmosen alituksen tai ainakin yrityksen ajoittuvan vuoteen 2015. Edistystä tapahtuikin monella alimatkalla ja vaikka 2014 jäi maratonit kokonaan juoksematta, niin 2015 keväällä 3. maratonilla juoksin Zürichissä 1. kokonaan juostun maran aikaan 3.05. Kaikki vaikutti hyvältä syksyä ajatellen. Elokuussa juoksin sitten McMillanin speksaaman ajan (sub3 -taso) alle 10k:lla (38.17) ja lisäksi McMillanin mielestä edistyin tuosta vielä syyskuussa juoksemalla puolikkaalla ennätyksen (1.25.12). Oli myös itsellä hyvin tiedossa kuinka olin viimevuodet enimmäkseen harjoitellut, joten maratonin piti olla paras matkani suhteessa alimatkoihin. Näin ollen oli mielestäni realistista lähteä Vantaalla tavoittelemaan projektin päättämistä. Jotain meni kuitenkin mönkään: omat sairauteen liittyvät asiat akuutisti kisaviikkona ja -päivänä, sosiaalinen paine, huono kisapäivä, jotain muuta? Tuloksena keskeytys 26,5 km paikkeilla, sillä edes hieno uusittu Vantaan maraton mitali ei innostanut jatkamaan vauhdin hiipuessa, vaikka ennätys olisi vielä ollut ihan mahdollinen. Nopeasti, noin viikossa, alkoi ajatukset kasaantua. Perinteiset "kvartaalit" vietettiin taas kaveriporukalla ja hieman oluella huuhdoin pettymyksiä pois. Noissa iltamissa viikko Vantaan jälkeen olikin jo plan aika selvä. Helmikuussa Sevillaan, reilun 4 kk päästä. Olihan pohjat kuitenkin ihan hyvät, Vantaalla keskeytys ei johtunut minkään paikan hajoamisesta ja noin 2 viikon huilimisen jälkeen voisi taas varovasti aloittaa treenaamisen. Lisäksi jälleen oltiin lähdössä huoltajan kanssa pahimman pimeyden aikaan useaksi kuukaudeksi Espanjaan, niin sekin teki suunnitelmasta realistisen. Treenimahdollisuudet kun tiesin siellä melko hyviksi. Laitan vielä tiivistetysti mitä tein juoksun osalta pe 23.10-ke 17.2: Juoksua 1517 km, joka tekee 7 päivän jaksoina, siis viikon mittaisina jaksoina keskiarvoistettuna reilu 90 km/vko (16 viikkoa 5 vrk). Joulu-tammikuu meni samalla logiikalla 103,6 km/vko keskiarvolla (8 viikkoa 5 vrk). Kisoja juoksin 2. Rotova 29.11 5k 18.20 ja Gandia 6.12 10050m 38.24. Esimerkkejä treeniviikoista: Viikko 1 2016 Viikko 2 2016 Kuriositeettina se, että viimeisten viikkojen aikana tein maravauhtisten harjoitusten sijasta maratehoiset/vk:t Pirkkolan kolmosella nastakengillä, viimeisellä kerralla sohjossa. En osannut olla huolissani asiasta, sillä speksieni mukaiset harjoitukset (teholtaan) pystyin juoksemaan, vaikka ylämäissä sohjo teki juoksun hieman vaikeaksi. Pitkälti asennekysymyksiä jälkeenpäin mietittäessä. Ennen Sevillan maratonia Hyvin mennyt treenijakso oli sekä hyvä että vähän samalla raastavaan odottamiseen johtava seikka. Vajaaksi 4 viikoksi saavuttiin Suomeen odottamaan uutta pitkän viikonlopun reissua. Suomessa pakkaset hellitti sopivasti ja treenaaminen oli täysin mahdollista, mutta kauhulla seurasin uutisia influenssa-aalloista jne..... Olinhan 2015 reilu 5 viikkoa ennen Zürichin maraa sairastunut influenssaan. Kun vaan olisi ollut mahdollisuus jäädä Espanjaan hieman pidemmäksi aikaa, niin olisi voinut samalla reissulla marankin juosta. Matkustaminenkin olisi jäänyt vähemmälle. No terveenä kuitenkin säilyttiin. Keventelyssä mulla meni taas aineenvaihdunta hieman liian hiljaselle ja enkä heti tajunnut nostaa perusinsuliinin määrää. Verensokeriarvot olivat vähän ylhäällä. Oma hypoteesini on, että sairaalla patofysiologiset haitat (minun tapauksessa insuliiniherkkyys laskee ja sokeriaineenvaihdunta (mahdollisesti myös rasva-aineenvaihdunta) huononee) jälleen aktivoituvat erittäin nopeasti harjoittelun kevennyttyä. Omat viimeaikaiset opinnot tukevat teoriaa. Ts. sairas elimistö saa suhteellisesti erittäin paljon hyötyjä liikunnasta, mutta vastaavasti tilanteen muututtua homma voi mennä äkkiseltään ympäri suhteettomasti. Toki em. johtui varmasti osittain ihan siitäkin että osa päivistä meni täysin löhöten ja opiskellen eikä edes normaalia arkiaktiivisuutta juuri ollut. No mutta keskiviikosta alkaen lisättyäni perusinsuliinia sain elimistön toimimaan ja sain syötyä paremmin. Elimistön jumi kesti siis vain 1,5-2 vrk ehkä eikä silloinkaan tietenkään kokoajan olleet arvot miten sattuu. Mitään tankkauksia en erikseen tehnyt, vaan huolehdin riittävästä ja ravitsevasta syömisestä, jotta suojaravinteitakin flunssia jne. vastaan oli tarpeeksi. Paino oli ennen reissuun lähtöä 69,1 kg muistaakseni. Ihan älyttömästi ei rasvoja enää voinut kehossa olla. Kohti Sevillaa Lennot oli Madridiin, sillä Malagaan oli lentojen hinnat eri luokkaa hiihtolomasesongin vuoksi ja lisäksi Madrid-Sevilla vei junalla vain noin puoli tuntia pidempään kuin Malaga-Sevilla, vaikka "linnuntie" mitä tahansa muuta väittäisi. Lentokone oli täynnä aasilaisia jne. ja tunnelma oli yhtä rento kuin olisi ollut jossain infektio-osastolla vierailemassa sairaalassa. Madridissa käytiin to iltana vielä syömässä. Porukkaa oli aivan helvetisti ja joka toinen köhi. Edelleen rento fiilinki. Pe junalla kohti Sevillaa, edelleen köhittiin taustalla. Lopulta Sevillassa sitten hotellille päästiin muutaman kilsan jaloittelun jälkeen. Sitten käytiin syömässä pitsat. La kisaexpoon 7-8 km päähän bussilla. Bussit täyttyi nopeasti. Lopulta 2. bussiin päästiin. Jonossa ollut juoksija jatkoi yskimistään bussissa. Ihmeteltiin kuinka sen juoksijakaverit eivät olleet pyytäneet jäämään sitä pois, sillä olisi ne muut voineet numeron noutaa hänelle ja mahdolliset altistumiset olisivat olleet vähemmän todennäköisiä. No edelleen tunnelma rento (tässä vaiheessa huomautan että käytän sarkasmia jonkin verran). Expossa meni vajaa 10 min. Liikaa ihmisiä. Numero, juoksijan pussi, ruokaliput oli jo haettu, joten äkkiä pois. Klo 12.30 oli eka pasta-ateria mahdollisuus ja sinne mentiin. Tilaa oli 2-3 tuhannelle, joten otettiin hiljaisena aikana ihan oma, noin 40-50m pitkä pöytä. Sitten taas jonottamaan bussiin ja pois. Illalla käytiin vielä lähtöpaikkaa katsomassa ja juoksin jotain 3,4 km kevyesti. Jalat olivat tuntuneet kävelyistä raskailta, mutta 10 min jälkeen alkoi vaikuttamaan hyvältä. Maraton aamu Aamulla oli tarkoitus heräillä hieman ennen kuutta, mutta heikotus vähän aikaisti tuota. Verensokerit oli jotain vajaa 3. No tuo monesti tekee aamuista vähemmän väsyneitä (limbinen järjestelmä pakottaa jotenkin selviämään tilanteesta? ruokaa tai juomaa äkkiä!), joten sikäli hyvä. Ensi hätään join vähän tuoremehua. Aamupala alkoi kuudelta, joten sinne sitten. Täysjyväleipää, vähän tuoremehua ja kahvia vielä 3 kuppia. Proteiinit taisin ottaa kananmunan, juuston ja pienen plain -jogurtin muodossa. Vielä ennen hotellilta lähtöä vajaa banaani ja vettä. Veryttelynä kävelyä ja reilu 3 km juoksua 4:llä rennolla kiihdytyksellä. Verensokerit näytti veryttelyjen jälkeen 7 mmol/l, erittäin hyvä. Vantaalla vastaavat lukemat olivat 17 mmol/l. Tuoremehuvesisekoitusta huikka ja 1 geeli. Sitten hätäpissailua vielä jonkin aikaa ja karsinassa n 20-15 min ennen starttia vielä 1 geeli. Kaikki oli valmista. Ei syitä paeta. Seuraavaksi selitän osassa Teko1, 21.2.2016 Zurich Maratón de Sevilla miten kisa meni.....
  22. 7 points
    Lähtökohdat Kuten vuosina 2016 ja 2017, vuonna 2018 kertyi juoksua taas hieman yli 4000 km. Tämän jälkeen juoksua tammikuussa 320, helmikuussa 210 (flunssa), maaliskuussa > 500 (+ erittäin vähän hiihtoa) ja huhtikuussa 438 km. Harjoittelu oli alkuvuodesta kilsoina vielä hyvin maltillista, mutta arki-iltalenkkinä saattoi olla 2h40min tms. juoksu-kävelynä 5:45-5:55/km vauhdilla. Palautuminen oli eniten koetuksella maaliskuussa (ks. viikkokeskiarvoistettu RMSSD-trendi), jolloin juoksin ekaa kertaa elämässäni yli 500 km kalenterikuukaudessa. Myös huhtikuussa viimeiset maratontreenit olivat jossakin määrin erityisen kuormittavia, vaikka ne suht hyvin menikin. Kokonaiskuormitus ja palautuminen Suurimpina kuormitustekijöinä mulla on tavoitteellinen juoksuharjoittelu, opiskelu ja työ. En elätä suurta perhettä. Kotiasioista koen stressaavani hyvin vähän. Krooninen sairaus (T1D) on tietysti yksi merkittävä kuormitustekijä. Hoitoväsymystä olen ehtinyt reilun 26 vuoden aikana hieman kokea. Lisäksi ajoittain valvominen tehtäviä tehdessä tai muuten, vajaat unet ja joskus liian vähäinen syöminen ovat osaltaan olleet heikentämässä palautumista. Kuormitustekijöitä ja kuormittumista vastaan tarvitaan keinoja palautumiseen. Näistä uni ja lepo sekä lajin vaatimuksiin vastaava ravitsemus ovat keskeisimpiä. Elämässä olisi hyvä olla myös stressiä lieventäviä asioita. Ja jos tosissaan treenaa, tarvitaan ehkä kompromisseja muussa elämässä. Harjoitteluakin on mahdollista säätää ajoittain palauttavampaan ja huoltavampaan suuntaan. Mittareita kokonaiskuormituksen ja palautumisen seurantaan Koko elämä vaikuttaa kokonaiskuormitukseen. Huippu-urheilijatkaan eivät elä tyhjiössä. Mistä tietää, onko palautuminen riittävää? Vai onko vain kenties luonteeltaan laiska harjoittelija, jos tulokset eivät kehity? Mittareita kokonaiskuormituksen ja palautumisen seurantaan on monenlaisia. Omat tuntemukset, vireystaso ja jaksaminen, muutokset käyttäytymisessä (esim. ärtyneisyys), unen laatu, suorituskyky harjoituksissa ja kilpailuissa, sairastumis- ja vamma-alttius, uusimmat äly- ja urheilukellot jne. On selvää, että osa mittareista on aika epätarkkoja, osa tarkempia. Objektiivisista mittareista olen nyt reilun 1,5 vuoden aikana perehtynyt opiskelujeni ja työni kautta sykevälivaihtelun (Heart Rate Variability - HRV) seurantaan. Yleisesti tiedetään, että lepo ja palautuneisuus sekä hyvä fyysinen kunto lisäävät autonomisen hermoston parasympaattista aktiivisuutta, ja tätä kautta stressinsietoa. Fyysinen ja psyykkinen stressi sen sijaan lisäävät autonomisen hermoston sympaattista aktiivisuutta. HRV-seuranta ei ole kuitenkaan täydellinen ratkaisu, sillä esim. neuromuskulaarinen väsymys ei ainakaan selvästi heijastu autonomisen hermoston vasteisiin. Lisäksi on tiettyjä erikoistilanteita, jotka vaikuttavat sykevälivaihteluun, kuten kilpailujännitys (pre-competition stress); harjoituskuorman (esim. piikkaavat harjoitukset) aiheuttama sykevaihtelun lasku tehostuu, lisääntynyt sympaattinen aktiivisuus voi kuitenkin olla suorituskyvylle hyödyksi -> mahdollistaa suuremman intensiteetin ylläpidon kilpailussa. Saturaatioilmiössä sykevälivaihtelu laskee lisääntyvästä parasympaattisesta tonuksesta huolimatta; leposykkeet ovat matalia, mutta myös RMSSD laskee ilman mitään merkkejä väsymyksestä. Tila liittyy usein suuriin harjoitusmääriin ja sydämen välittäjäaineisiin, sen pitäisi harjoittelua keventämällä mennä ohi. Tekijä / ilmiö Syke (HR) Sykevälivaihtelu (RMSSD) Fyysinen ja psyykkinen stressi Nousee Laskee Lepo / palautuminen Laskee Nousee Kilpailua edeltävä stressi Mahdollisesti nousee Laskee Saturaatioilmiö Laskee Laskee Menemättä liikaa yksityiskohtiin, HRV-seuranta on kiteytettynä suht helppo menetelmä seurata omaa kokonaiskuormitusta ja palautumista. Liittyi innostus seurata omaa hyvinvointiaan sitten tavoitteelliseen harjoitteluun tai vaikkapa työstressin seurantaan. Hyvää: kätevä, pätevä ja sopiva tapa seurata kokonaiskuormitusta ja palautumista. Objektiivinen mittari omien tuntemusten tueksi Voi tukea harjoittelun optimointia (esim. treeniblokit kestävyysurheilussa). Auttaa kiinnittämään huomiota lepoon ja palautumiseen. Haasteita: mittauksia ja laitteita on erilaisia (mittauksen laatu ja tarkkuus voi vaikuttaa tulokseen merkittävästi). ANS-vasteet kuormitukselle eivät monesti ole välittömiä, ja vaihtelevat yksilöittäin. Hermo-lihasjärjestelmän kuormittuneisuus ei näy ainakaan selvästi autonomisen hermoston säätelyä mittaamalla. Sykevälivaihtelua ilmaiseva RMSSD (sininen) on pelkkää leposykettä (oranssi) herkempi ja tarkempi mittari: Itse olen tehnyt vakioituja lepomittauksia aamulla 5 min, sohvalla tai sängyllä maaten, heti herättyä ja hereilä ollessa sekä normaalisti hengittäen Polar V800 kellon R-R-testillä (Polar H10 -sykevyö). Tämän jälkeen olen ottanut Polar Flow:sta päiväkohtaiset R-R-tiedostot ulos ja analysoinut niitä käyttämällä Kubiosin työkaluja. HRV:tä voi seurata myös erilaisin applikaatioin. Riittää, että on Android tai iPhone luuri, ja applikaatioon yhteensopiva Bluetooth-sykevyö. Maratreenit 10 viikon "ohjelman" aikana olin jo aikaisemmin tehnyt loppunostollisia pitkiksiä, maratehoisia vk-juoksuja ja kiihtyviä peruslenkkejä. Vauhdit olivat aika samoja kuin vuosi sitten keväällä, mutta nousumetrejä kertyi enemmän. Viimeisinä viikkona juoksin kilometreinä vähemmän mitä olin ajatellut. Rytmitys oli kuitenkin sellainen, että lepopäiviä oli muutama pidettävä. Esim. 3 viikkoa ennen maraa la juoksin treenikisan (reilu 10k) ja sunnuntaina 31,65 km. Seuraavan viikon torstaina 10,8 km @ 4:05/km ja lauantaina 36,8 km @ 4:53/km (sis. 6,6 km @ 4:09/km). 1,5 viikkoa ennen maraa 12,8 km @ 4:08/km ja vielä vajaa 4 vrk ennen piikkauksena 5,28 km @ 3:53/km. 5. viimeistä viikkoa meni kilsoina 118.1, 102.5, 100.4, 61.9 ja maraviikko 34.6 (ennen alkuveryttelyä ja maraa). Stressi oli viimeaikoina jo lähellä mennä yli, kun esim. muutama päivä meni koneella tehtäviä tehdessä, mutta kunto oli mielestäni erittäin lähellä omaa huippua. Koin suurta huojentuneisuutta viimeisen piikkauksen jälkeen, mutta mietin menikö se yli. Maratonpäivänä tiesin, että hyvin sekin lopulta toimi. Näissä asioissa aikaisemmilla kokemuksilla on merkityksensä. On tärkeää tietää mitä tekee, ja milloin. HRV teki jyrkkää nousua jo perjantaina. Torstainahan se oli montussa tiistain piikkauksen johdosta: Vaste oli hyvinsamanlainen kuin viime vuonna. Tiistaina oli piikkaus, ja torstaina monttu: Maraton ja häpeän tunne Urheilijan psyykkistä hyvinvointia opiskellessani opin yhden tärkeän asian; omilla ajattelumalleilla on yhteyksiä lopputulokseen. Jos pelkää epäonnistumista, se voi jopa heikentää suorituskykyä, jolloin onnistumisen todennäköisyys laskee. Mikäli epäilee aina omia mahdollisuuksiaan, kannattaa asialle tehdä jotain. Oli mukava huomata maraviikolla, että kuormittavista jaksoista huolimatta oli suht mukava fiilis maratonia ajatellen, ja vaikka suht maltillisesti kommentoin tavoitteita, olin aika varma, että ennätykseen olisi hyvät mahdollisuudet. Juoksu kulkikin suht hyvin. Siirryin keulaan ekan hitaan kilsan (4:24) jälkeen kentältä poistuttaessa. Oli mukava juosta ekaa kertaa elämässä virallisten kärkipyöräilijöiden peesissä, vaikka ajoittain liian lujaa menivätkin. Jo alkuvaiheessa mietin, että jos hyvin menee, ja voitan kisan juosten ennätyksen, saatan jopa lopettaa maratonjuoksun. Kärkipyöräilijät ja huoltopisteiden vapaaehtoiset kannusti, kun ilmeettömänä juoksin menemään. Kaupungillakin monet totesi, että hyvin menee tai muuten tsemppasi. Joensuu on hieno juoksukaupunki, joten oli todennäköisesti lajiasiantuntemustakin yleisössä. Joku saattoi katsoa, että onkohan tämä joku kokematon maratoonari, joka luulee itsestään liikoja. Jotkut saattoivat arvata, että joskus olen kuitenkin lenkillä käynyt, jopa muutaman maratoonin juossut. "Varokaa maratonkärki ohittaa" -huutoja kuuntelin etupyöräilijöiden huutelemana maratonin 2. kierroksella jonkin aikaa vielä neutraalisti, sen enempää tunteilematta. Tämän jälkeen koin häpeää jostain syystä. Oli lopulta häpeällistä 15 kilsan jälkeen huutaa kärkipyöräilijöille, että joudutte kohta odottamaan uutta kärkeä, että minulla jää homma todennäköisesti kesken. Apua tarjosivat heti, että voivat soittaakin, jos tarvitsee. Totesin, että kyllä sitä metsästä selvitään, ja että juoksen kierroksen loppuun. Totesin, että geeli on taskussa. Hävetti, kun minun takia 10k:n tai puolikkaan juoksijat joutuivat väistämään, olinhan pian keskeyttämässä. En tiennyt yhtään mikä oli vialla. Ajattelin, että viimeaikojan monet kuormitustekijät ovat vetäneet kropan tilttiin ja olen ihan ylikunnon kynnyksellä. Oliko treeniä ollut samaanaikaan liikaa? Vai teinkö vajaa 4 vrk ennen maraa liian kovan piikkauksen? Miksi maran alku oli ollut silti ihan letkeetä juoksua? 3 ekaa vitosta oli mennyt: 20:56.0 (04:11), 20:54.0 (04:11) ja 20:52.0 (04:10). Neljäs meni jo loppua kohti löysätessä 21:09.0 (04:14) ja 1,69 km vielä kentälle häpeällisesti raahautuessa, katsojille ja toimitsijoille / liikenteenohjaajille todetessa, että kesken jää, 07:14.0 (04:17) (virallinen 21,2 km väliaika 1.27.52 (1.27.55), mutta en tiedä pitääkö tuo matka paikkaansa). Maalisuoran lopun kävelin enkä oikein keneenkään halunnut luoda minkäänlaista kontaktia. Ehkä se hävetti, että olin ollut muita jo yli 5 min edellä, lopulta keskeyttääkseni maran. Mikään liian suuri rasitus ei ollut aiheuttanut huomattavaa ventilaatiota. Se oli sairasta puuskutusta, vaikeata oli ollut jo useamman kilsan. Tyypillinen oire hyperglykeemisesti liikuttaessa. Jalat menee voimattomaksi, olo muuttuu koko ajan sairaammaksi. Otin maalihuollossa vettä ja totesin, että kesken jäi. 2. keskeytys maralta, ja että mieluummin keskeytin, ja jäin henkiin (tämä osittaista dramatisointia). Moni totesi, että se on ollut viisas päätös. Verensokerit oli yli 20 mmol/l. Ennen starttia 9 mmol/l, jonka jälkeen yksi geeli (alkuveryttey oli tehty). Tuon jälkeen 21,6 kilsalla meni vain 2 geeliä, ja 10 kilsan jälkeen 1,5-2,5 dl urkkaa. Lääkitystä en ollut vähentänyt, sillä oli seitsemäs marastartti jo, enkä ikinä ole maralla hypoista kärsinyt. Ainoastaan kerran oli ollut vastaavia ongelmia (2015 Vantaa), mitkä siis johtuvat tilanteeseen nähden liian vähästä insuliinipitoisuudesta. Ehkä olin stressitilassa jo ennen juoksua, eikä juoksukaan sitä lieventänyt missään vaiheessa. Vastavaikuttajahormonit laskivat insuliinin tehoa. Entä alun sähläys? Eka risteys, kun oltiin juostu hätäseen 250m kentältä, oli pikkubussi suojatiellä reitillä, ja toimitsijat jutteli hänelle. Bussi ehti muutaman metrin siirtyä. Väistin, kärkipyöräilijä meinasi törmätä autoon ja väisti, me meinattiin keskenämme törmätä. Siihen ärräpäät ja kiihdytys. Tuskin stressitasot tuossa laski. Oliko tuolla vaikutusta, ehkä osatekijä monen muun joukossa. Kroonisesti sairas on sairas loppuelämän. En kaipaa sääliä, mutta joskus mietin minkälaista olisi juosta terveenä. Edes yksi maraton. En ole superihminen, olen joskus ollut todella väsynyt koko hommaan. Reilu 1/4-vuosisata on kuluttanut. Kaikesta huolimatta tiedän, että isossa kuvassa asiat ovat hyvin. Sairauden kanssa pärjää. Tiedän paljon kovempiakin T1D-marajuoksijoita olevan Suomessakin. Joku junnu taas vetelee lätkäkisoissa muita huolella vipuun, T1D:stä huolimatta. Jokainen on silti yksilö. Oikeastaan se ei auta paljoakaan, jos jollakin menee vielä huonommin, tai joku muu pärjää kroonikkona paremmin. Se miten mara meni, ajoi hetkeksi syviin vesiin, mutta tästä selvinnen. Juoksukalenteria olen katsonut syksyä ajatellen. Maratonjuoksua en tuommoiseen surkeaan kisaan lopeta.
  23. 7 points
    Pari viikkoa sitten tuli pinkaistua elämäni viides täyden matkan kilpailu Kööpenhaminassa. Homma on vuosien myötä pelottavasti alkanut rutinoitumaan. Kovista vuoden vaihteen lupauksista huolimatta jälleen kerran sitä kuuluisaa läpimurtoa ei tullut suoritettua. Olkoonkin, että takana on varmaan yksi elämäni rankimmista vuosista, syy kunnon tekemättömyyteen on puhdas laiskuus. Tämän kertainen positiivinen ennakkotunnelma liittyikin pitkälti siihen, että mikään paikka ei vihoitellut ennen kilpailua. Ja tämä kaikki johtuu siitä, että eihän se satu jos ei treenaakaan. Aamuyöstä perjantaina 18.8. läksin noukkimaan Turtsia kyytiin. Olimme varanneet lennot ja Airbnb kämpän kimpassa. Mukaan reissuun tuli myös rakkaani Anne joka saapui omia teitään lentokentälle. Matka lähti kivasti käyntiin ja lentokoneeseen saatiin lopulta kaikki pyörät ja vermeet, vaikka kenttähenkilökunta pientä jännitystä Turtsin pyörän suhteen tarjosikin tulemalla koneeseen kertomaan, että pyörää ei voida lastata aerosoli pullojen vuoksi. Onneksemme pyörä kuitenkin oli päässyt lopulta kyytiin ja koko retkue tavaroineen saatiin kerralla perille. Aamulennon jälkeen olimme varanneet keskustan juna-aseman liepeiltä säilytystilaa matkalaukuille. Vähänhän tuo kirpaisi Tanskalaiseen edulliseen malliin 45 euroa muutaman tunnin säilytyksestä, mutta elämä on. Päivä meni rattoisasti ympäriinsä kävellen ja ilmottautumiset hoidellen kunnes lopulta pääsimme majapaikkaamme. Airbnb kämppä sijaitsi reilun kolmen kilometrin päässä maalialueesta ja kulkeminen ottikin aina oman aikansa kun junalla paikkoihin sukkuloitiin. Perjantain ja lauantain välinen yö tuli nukuttua makeasti ja palautuminen matkasta hoidettua mallikkaasti. Lauantain kuvioihin kuuluikin sitten expo-alueiden ja pyörän vientien lisäksi pitkälti chillailua ja taktiikan hiomista. Kisa-aamu nousi puolipilvisenä ja melko viileänä kävellessämme kohti Amager strandia. Oli luvattu, että aamupäivän sää pysyisi poutaisena ja tuulikin olisi vain noin 6-7 m/s joka on Tanskalaisen mittapuun mukaan ihan ok. Viileys ja sateenuhka mietityttivät kuitenkin sen verran, että pyöräilyyn pistin irtohihat lämmikkeeksi. Se oli varmaan ihan oikea ratkaisu. Ennen uinnin alkua treffailtiin Kajo Triathlonin porukalla vaihtoalueella ja päätettiin lopulta mennä myös uintikarsinaan yhtä matkaa koska kaikilla neljällä hengellä oli uinnin tavoiteajat samoissa havinoissa. Rolling startti oli toteutettu tällä kertaa kuuden ihmisen ryhmissä, jotka juoksivat mereen kuuden sekunnin välein. Erittäin toimiva systeemi, jossa rytmiin pääseminen oli helppoa. Oma uintitausta viimeiseltä vuodelta oli lähes nollat, johon nähden matka eteni oikeinkin hyvin. Vesiheinää tarttui välillä korviin ja varpaisiin, mutta matka eteni. Ehkä noin 2,5 kilometrin kohdalla alkoi huomaamaan omaa väsymistään ja "tekniikan" hajoamista. Homma kuitenkin tuoreella voimalla meni läpi aikaan 1:14 joka ei nyt ihan parasta ollut, mutta aivan riittävä taso. Vaihdossa tuttujen rutiinien kautta pyörän päälle. Pyörän reitti noudatteli alkuosuudeltaan samaa vanhaa tuttua köpiksen reittiä. Ensimmäiset 10 kilometriä selvittiin kaupungista ulos jonka jälkeen oli leppoisaa päästelyä rannan lähellä myötätuuleen aina noin 45 kilometriin asti. Sen jälkeen alkavalla takalenkillä on pientä mäkeä, heikompaa asfalttia ja muutenkin vaihtelevampaa maisemaa. Lenkki kierrettiin kahtena noin 80 kilometrin pätkänä ennen palaamista kaupunkia kohti. Oma polkeminen lähti hyvin käyntiin ja tavoitteet mielessä senkun kovenivat. Aina noin 100km asti uskoin, että oma enkkakin kokonaisajassa olisi saavutettavissa, mutta sitten 120km jälkeen alkoi paukut yksinkertaisesti loppua. Homma muuttui enemmän ja enemmän puurtamiseksi. Energiaa upposi ihan hyvin ja krampeistakaan ei ollut tietoa, mutta ehkä se on se rutiinin ja treenin puute joka tuon hidastumisen sai aikaan. Sadekuuroja tuli siellä täällä, mutta ne eivät mielestäni ihmeemmin vaikuttaneet etenemiseen. Fillarin vaihtoon pääsin lopulta noin 5:26 polkemisen jälkeen (33,4km/h keskinopeus), johon oikeasti ennakkoasetelmiin verrattuna olin erittäin tyytyväinen. Vaikka voimat olikin hiipuneet pyöräilyn suhteen, juoksuun lähdin tutulla ei niin kevyellä, mutta siedettävän raskaalla askeleella. Kannustusjoukko oli seurannut hyvin kisaa ja tutun hymyn löytäminen yleisöstä antoi hyvin buustia heti alkumetreistä lähtien. Matka lähti "rullaamaan" tasaisen tappavasti. Jossain 10km kohdilla ajattelin, että neljän tunnin alitus on täysin mahdollinen maratonilla. Painoin eteenpäin kuin juna, mutta puolimatkan kohdalla oli todettava, että tuota tavoitetta tuskin saavutetaan. Puolimatkan väliaika oli jokseenkin tarkkaan sen 2 tuntia, mutta hiipumista on varmasti luvassa, joten tavoite piti kääntää 11h alittamiseen kokonaisajassa. Tämä oli sopiva tavoite, jonka avulla sain piiskattua viimeiselle viidelle kilometrillekin pienen extralatauksen. Viimeisen parin kilometrin aikana seurakavereista ensin Antti tuli vastaan lennokkaalla askeleella huutaen että kymppi alittuu ja reilusti, erittäin hyvä veto ja hatunnosto, varsinkin maratoni jossa enkat paikkui uskomattomiin lukemiin. Ja heti perään alkoi näkyä Turtsin selkä, jonka kuvittelin karanneen jo kauaskin eteenpäin. Jalkavaivoista huolimatta kaveri painoi eteenpäin kuin Zatopek konsanaan ja koitin ottaa miehen völjyyn alittamaan yhdessä 11h rajaa. Oma aika painui lopulta hieman yllättäen kuitenkin 10.57 tasoon ja Turtsikin repi itsensä vielä 10.59 kerhoon. Lyhyesti sanottuna tukku onnistumisia nosti tunnelman aivan kattoon. Very häpi meininki. Elpymisalueella ollessamme taivas sitten repesi noin 15min maaliin tulon jälkeen. Vettä tuli saavista kaatamalla ja lämpötila laski nopeasti melko kalsaksi. Ei käy kateeksi niitä, jotka vielä reitillä taapersivat. Siirtymätaival kohti majoitusta ei ollut kovinkaan miellyttävä. Sieltä kuitenkin vielä noustiin ja Kööpenhaminan keskustaan itsemme kampesimme maljojen kilistelyyn. Kaikkien epäuskoisuuden omia kykyjä kohtaan- ja "onko tässä mitään järkeä"-puheiden keskellä alkoi taas pikkuhiljaa kipinä palamaan ja eiköhän tämä homma saa jatkoa ensi vuodelle. Toisaiseksi tarkoitus on mennä löysin rantein ja mietiskellä lähestymiskulmia, mutta minkäs teet. Hyvässä seurassa mikäs näitä reissuja on tehdessä ;). Kisan jälkeen otimme pari päivää rennosti ja paluu kotiin oli vasta keskiviikkona. Ja tähän jos alkaisi taas sitä treeniä keräämään kun kerran viimeiset 10 vuotta niin on ollut tapana 😃 28.8. Hölkkää lenkin yhteydessä 15min 30.8. Hölkkää lenkin yhteydessä 15min 2.9. Luistelu 30min 3.9. Luistelu 30min ja juoksulenkki 7,8km (45min) 4.9. Kuntopyörä 45min, Bodypump 50min ja sali 10min 5.9. Sali 45min 6.9. Kuntopyörä 45min 8.9. Kuntopyörä 30min ja sali 25min, juoksumatto 15min (3km) 10.9. juoksumatto 15min (3km) ja sali 45min 11.9. Kuntopyörä 15min + sali 45min 13.9. Juoksumatto 30min (6km) ja sali 30min 14.9. Spinning 60min 16.9. Luistelu 30min 19.9. Kuntopyörä 10min + sali 50min 20.9. Kuntopyörä 45min 21.9. Kuntopyörä 30min, juoksulenkki 8km (45min) 22.9. Kuntopyörä 30min, juoksumatto 10min (2km) ja sali 40min 27.9. Juoksumatto 10min (2km) ja sali 35min 1.10. Juoksumatto 10min (2,1km) ja sali 35min 3.10. Kuntopyörä 45min 4.10. Kuntopyörä 45min 5.10. Sali 30min 6.10. Kuntopyörä 30min 8.10. Kuntopyörä 10min, sali 40min, juoksumatto 10min (2km) 12.10. Juoksulenkki 8km (45min) 13.10. Kuntopyörä 45min 22.10. Juoksumatto 30min (6km), sali 60min 29.10. Juoksumatto 20min (4km) sali 25min 30.10. Kuntopyörä 60min 31.10. Kuntopyörä 45min, spinning 70min 1.11. Kuntopyörä 30min, sali 30min 2.11. Kuntopyörä 45min, juoksulenkki 8km (42min) 3.11. Kuntopyörä 30min 6.11. juoksumatto 10min (2km) + sali 35min 8.11. Spinning 70min + Pump 20.11. Juoksumatto 20min (3,7km) + sali 25min 22.11. Kuntopyörä 45min, juoksumatto 15min (3km) sali 45min 23.11. Juoksumatto 10min (2km), kuntopyörä 10min, sali 40min 27.11. Kuntopyörä 45min 28.11. Kuntopyörä 45min, juoksumatto 15min (3km), Sali 30min 29.11. Kuntopyörä 30min 30.11. Sali 30min 3.12. Juoksumatto 30min (6,1km), Sali 30min 4.12. Kuntopyörä 30min 5.12. Kuntopyörä 45min 6.12. Juoksumatto 15min (3km), spinning 15min, sali 30min 7.12. Spinning 30min, sali 40min, juoksumatto 10min, kuntopyörä 10min 8.12. Sali 45min 13.12. Kuntopyörä 45min 14.12. Kuntopyörä 45min, illalla juoksumatto 10min + sali 35min 15.12. Uinti 2km (41min), illalla sali 30min 26.12. Kuntopyörä 45min 27.12. Uinti 2km (39min) ja juoksumatto15min(3,1km) + sali 30min 28.12. Juoksumatto 25min (5km) + sali 25min 29.12. Kuntopyörä 45min 4.1. Juoksumatto 20min (4km) + sali 25min 6.1. Juoksumatto 30min (5,8km) + sali 20min 8.1. Kuntopyörä 45min , illalla juoksumatto 20min (4,1km) + sali 25min 9.1. Kuntopyörä 45min 10.1. Uinti 2km 11.1. Kuntopyörä 45min, illalla spinning 60min 12.1. Kuntopyörä 45min 13.1. Hiihto 24km (103min) 15.1. Uinti 2km (40min) 16.1. Spinning 50min + sali 20min 17.1. Juoksumatto 30min (6,1km) + sali 40min 18.1. Juoksumatto 10min (2,1km) + sali 40min 20.1. Juoksumatto 30min (5,5km) + spinning 30min 21.1. Juoksumatto 10min (2,1km) + sali 35min 22.1. Kuntopyörä 45, spinning 60min 23.1. Kuntopyörä 45min 24.1. Kuntopyörä 50min ja uinti 2,2km (44min) 25.1. Kuntopyörä 45min 26.1. Kuntopyörä 45min, juoksumatto 15min (3,1km) sali 30min 27.1. Juoksumatto 10min (2,1km) + sali 50min 29.1. Juoksumatto 45min (8,8km), sali 25min 30.1. Uinti 2km (39min) 31.1. Spinning 30min + lihaskunto 40min 1.2. Lihaskunto 45min 3.2. Hiihto 30,4km (140min) 4.2. Juoksumatto 10min (2km) + sali 35min 5.2. Kuntopyörä 60min, illalla juoksumatto 10min (2,2km) + kuntopyörä 10min + pump 60min 6.2. Kuntopyörä 45min 7.2. Kuntopyörä 45min, uinti 2,4km (48min) 8.2. Kuntopyörä 45min, spinning 30min + sali 30min. 9.2. Kuntopyörä 45min 10.2. Sali 40min + uinti 1km (20min) 12.2. Juoksumatto 15min (3km) + kuntopyörä 10min + sali 20min 14.2. Sali 45min 15.2. Juoksumatto 10min (1,8km) + sali 20min 17.2. Yhdistelmä (30+30+20+20+10+10) juoksumatto 60min (11,3km) + kuntopyörä 60min 18.2. Kuntopyörä 120min + kuntosali 50min 19.2. Kuntopyörä 60, yhdistelmä (30+30+20+20+10+10) juoksumatto 60min (11,5km) + kuntopyörä 60min 20.2. Kuntopyörä 45min 21.2. Kuntopyörä 45min, uinti 2,6km (53min) 22.2. Kuntopyörä 45min, juoksumatto 15min (3,1km) + sali 35min 23.2. Kuntopyörä 45min 25.2. Yhdistelmä (30+30+30+30) spinning 60min + juoksumatto 60min (12km) 26.2. Juoksumatto 10min (2km) + sali 35min 1.3. Juoksumatto 15min (3km) + sali 30min 2.3. Juoksumatto 20min (4,2km) + sali 25min 5.3. Kuntopyörä 45min ja illalla kuntopyörä 60min 6.3. Kuntopyörä 45min, spinning 30min+juoksumatto 15min (2,7km) + sali 30min 17.3. Juoksumatto 90min (17,1km) 18.3. Hiihto 30,2km (119min) ja juoksumatto 10min (2km) + sali 35min 19.3. Kuntopyörä 45min, illalla juoksumatto 53min (10km) 20.3. Kuntopyörä 15min + sali 45min 21.3. Kuntopyörä 30min, uinti 2km (39min) 22.3. Kuntopyörä 45min, juoksumatto 35min (7,1km) + kuntopyörä 10min. Inttervalleja. 23.3. Kuntopyörä 45min 25.3. Juoksumatto 60min (12km) + kuntopyörä 60min. Yhdistelmänä (30+30+20+20+10+10) 27.3. Kuntopyörä 45min 28.3. Kuntopyörä 45min, uinti 2,6km (54min) 29.3. Kuntopyörä 45min, juoksumatto 30min + lihaskunto 15min 30.3. Lihaskunto 60min 9.4. Juoksulenkki 9,6km (48min) 10.4. Kuntopyörä 45min 11.4. Kuntopyörä 45min, uinti 2km (40min) 12.4. Kuntopyörä 45min, juoksumatto 15min (3,1km)+sali 30min 13.4. Kuntopyörä 45min 14.4. Juoksulenkki 22,6km (127min) 15.4. Kuntopyörä 45min, Juoksumatto 10min (2km) + sali 40min 18.4. Uinti 3km (61min) 19.4. Kuntopyörä 60min, juoksulenkki 15,2km (80min) 20.4. Kuntopyörä 60min 24.4. Juoksumatto 10min (2,1km), kuntosali 35min 25.4. Juoksumatto 30min (5,7km), kuntosali 20min 26.4. Juoksulenkki 12,2km (63min) 27.4. Kuntosali 30min 28.4. Juoksulenkki 20km (117min) 29.4. Kuntopyörä 30min, sali 45min 30.4. Kuntopyörä 45, juoksumatto 25min (5,2km) + sali 20min 1.5. Kuntopyörä 90min 2.5. Kuntopyörä 45min, uinti 3km (60min) 3.5. Kuntopyörä 45min, juoksulenkki 12,3km (63min) 4.5. Kuntopyörä 60min 8.5. Juoksulenkki 11km (61min) 9.5. Juoksulenkki 5km (30min) pururadalla, jalkoihin sattui ihan sikana ja muutenkin masentavaan kuntoon survottu mettäkoneilla kuntorata 11.5. Pyörällä töistä kotiin 42,8km (80min) 12.5. Juoksulenkki 27km (150min) 13.5. Pyöräily 67,8km (129min) 14.5. Kuntopyörä 50min, Lihaskunto 45min (Kuntopiiri takapihalla 7x150 toistoa kierrokset (40-35-30-25-20)) 15.5. Pyörällä töihin (42,8km) 90min, pyörällä kotiin 42,8km (90min) huh hellettä. 16.5. Kuntopyörä 45min, juosten salille 50min (9km) + lihaskunto 25min 17.5. Kuntopyörä 60min, kuntopyörä 75min 19.5. Juoksulenkki 22,5km (126min) 22.5. Juosten salille 7,8km (45min) + lihaskunto 45min 23.5. Juoksulenkki 22,5km (134min) huh hellettå 24.5. Pyörällä töihin 42,8km (93min), pyörällä kotiin 42,8km (89min). Uskomattoman rankkaa.Taidan olla kipiäkin kun yskääkin pukkaa. 27.5. Pyörällä salille (20min) + lihaskunto 70min 29.5. Pyörällä töitä kohti 15km (30min). Tiellä kivi, eturengas puhki ja siitä pään ja olkapään varaan asfalttiin. Taukoa pukkaa, mutta hengissä ollaan. (7,8h) 11.6. Kuntopyörä 45min, juoksulenkki 13km (70min) 12.6. kuntopyörä 45min 13.6. Kuntopyörä 60min, juoksulenkki 10,2km (50min) 14.6. Kuntopyörä 45min 15.6. Kuntopyörä 45min 17.6. Pyöräily 46km (105min) hybridillä (5,9h) 18.6. Juoksulenkki 12km (70min) 19.6. Kuntopyörä 50min 22.6. Juoksulenkki 7,5km (75min) Ascona 23.6. Juoksu 8,7km (55min), Juoksu 9,2km (105min) Swissman (6,6h) 28.6. Kuntopyörä 60min, juoksulenkki n. 17km (103min) 30.6. Kuntopyörä 60min 1.7. Juoksulenkki 15km (78min), Kuntopyörä 92min (13,5h) 2.7. Kuntopyörä 60min, juoksulenkki 11km (60min), kuntopyörä 45min 3.7. Kuntopyörä 90min, kuntopyörä 15min + lihaskunto 30min 4.7. Kuntopyörä 60min, juoksulenkki 21,1km (117min) 5.7. Kuntopyörä 100min 6.7. Kuntopyörä 75min, kuntopyörä 45min 7.7. Spinning 55min + pump 60min (5,7h) 9.7. Juoksulenkki 14,6km (82min) Budapest 10.7. Uinti 2km 11.7. Juoksulenkki 17km (101min) 12.7. Juoksulenkki 20km (114min) (11,6h) 17.7. Pyörälenkki 68km (134min) hellettä, 40km jälkeen takki aika tyhjä 18.7. Pyörällä töihin 42,8km (93min) onpa nihkeetä. Pyörällä kotiin 42,8km (97min). Helle ahistaa, mut joku muukin tässä nyt mättää miks ei yhtään kulje 19.7. Juoksulenkki 7,1km (40min). Huh hellettä. 20.7. Kuntopyörä 90min 21.7. Spinning 60min + BodyPump 60min 22.7. Juoksulenkki 22,5km (120min) (13,1h) 23.7. Pyörällä töihin 43km (92min), pyörällä kotiin 42,8,km (83min) 24.7. Kuntopyörä 60min 25.7. Pyörällä töihin 42,8km (90min), Pyörällä kotiin 42,8km (82min). Maha löi stopin lenkin jälkeen, aivan uskomattoman kipiä.... 27.7. Pyörällä töihin 42,8km (92min), Pyörällä kotiin 78,5km (162min) 28.7. Juoksulenkki 22km (125min) (7,1h) 3.8. Juoksulenkki 16,6km (90min) 4.8. Pyörälenkki 103,8km (216min) 5.8. Juoksulenkki 21,2km (120min) (11,6h) 6.8. Pyörällä töihin 42,8km (99min), Pyörällä kotiin 42,8km (81min) 7.8. Kuntopyörä 45min 8.8. Pyörällä töihin 42,8km (95min), pyörällä kotiin 42,8km (81min) 9.8. Juoksulenkki 9,7km (53min) 10.8. Uinti 2,2km (45min) 11.8. Pyörälenkki 103km (199min) (13,9h) 13.8. Pyörällä töihin 42,8km (90min), pyörällä kotiin 42,8km (75min) 14.8. Juoksulenkki 11,3km (60min) 15.8. Uinti 2,5km (50min) 16.8. Uinti 3,9km (83min) 17.8. Pyörällä töihin 42,8km (86min), pyörällä kotiin 42,8km (81min) 18.8. Pyörälenkki 131km (257min) 19.8. Juoksulenkki 10km (50min) (8,5h) 20.8. Pyörällä töihin 42,8km (88min), pyörällä kotiin 42,8km (86min) 21.8. Kuntopyörä 45min, spinning 75min 22.8. Uinti 3,2km (67min) 23.8. Juoksulenkki 11,3km (60min) 24.8. Uinti 4,3km (90min) (11,2h) 27.8. Pyörällä töihin 42,8km (87min), pyörällä kotiin 43,4km (85min) 28.8. Pyörällä töihin 43,2km (90min), pyörällä kotiin 43,2km (89min) 29.8. Juoksulenkki 13,4km (73min) 30.8. Uinti 2,5km (50min) 31.8. Kuntopyörä 60min 2.9. Juoksulenkki 26km (138min) 3.9. Pyörällä töihin 43,2km (88min), pyörällä kotiin 43,2km (84min) 4.9. Kuntopyörä 45min 5.9. Juoksulenkki 10,7km (60min), uinti 1,6km (40min) 6.9. Kuntopyörä 45min 10.9. Juoksulenkki 8,8km (45min) 11.9. Uinti 2km (40min), juoksumatto 6,2km (30min) ja kuntopyörä 30min. Yhdistelmänä 15+15+15+15 15.9. Spinning 45min + juoksumatto 30min (6,2km) 16.9. Juoksumatto 30min (6km) + lihaskunto 15min
  24. 7 points
    3 vuotta pompusta. En ole ihan juhlatuulella, kausi täytyi aloittaa uudestaan. Helmikuussa kostautui yhdistelmä paljon töitä, paljon treeniä ja mun alppijunnujen kisa- ja leiriviikonloput. Sain flunssan, joka loppui aika nopeasti ja palasin lenkkipoluille. Ehdin olla lähes limaton 5pv, mutta ekan laskupäivän jälkeen Obertauernissa flunssa joko iski takas tai sain uuden viruksen. Rimpuilin vähän vastaan, mutt sitt iski kuume ja siihen jäi laskut. Voi sitä ketutuksen määrää. Ton Itävallan leirin jälkeen vedettiin puolivaloilla vielä toista viikkoa, ja tuli käytännössä kuukauden treenitauko. Paluu treeniin oli masentavaa, viimeisen kahden viikona aikana mulla ollut vasta kaks hyvää treeniä. Niin se vaan menee, kokonaiskuormaa pitäis hallita koska flunssakierteessä häviää paljon enemmän. Bonuksena painonnousu jatkunut, 5kg viime vuoden pohjista joka on aika paljon kannattevaa kauden kisoihin. Täytyy myöntää etten oo ollut pitkään aikaan näin syvällä suossa. Järjellä tiedän ett aina on noustu, mutta tunteella kuitenkin aina mennään. Hyvää pössistä metsästäen. Ja nyt kun kieriskellään tässä tuskissa, niin muutama muistelo siitä maaliskuun päivästä v 2014. Se oli maaliskuinen sunnuntai ja ensimmäinen Tukholman maratonille valmistava 30km lenkki. Edellisenä torstaina oli satanut jäista tihkua ja Sporttiklubin lenkillä minua oli alkanut närästämään. Perjantai palauttavalla lenkillä ei mitään oireiluja. Mutta nyt, 30km lenkillä se närästys alkoi heti, vaikka kyseessä PK vauhtinen lenkki. Oikea olkapää alkoi puutua jossain vaiheessa, paska lenkki ajattelin. Pari kertaa oli pakko pysahtyä ja yrittää röyhtäisemällä lopettaa ketku olo. Mietin mita olin syönyt tai eikö uusi urheilujuoma sopinut mulle. Juoksin koko lenkin, kun sykkeet odotusten mukaiset ja vauhti pysyi suunnitelmassa. 21km kohdalla tosin jouduin repimään sykevyön pois koska se puristi rintaa. Mietin jatkanko matkaa vai lopetanko, mutt päädyin jatkamaan täydet 30km koska niin oli ohjelmassa. Ja koska 30km on aina vähän Via Dolorosa, niin oli varannut musiikiksi tolle lenkille Mozartin Requim kuolinmessun ja Pink Floydin Delicate Sound of Thunder. How spooky. Onko ihmisen alitajunta jotenkin paremmin perillä mitä siellä kehossa tapahtuu? Kaikki ei oo lukeneet tai ei muista tätä tarinaa, mutt juoksin siis ton treenin loppuun asti ja suoritin normaalit huoltohommat kotona. Sitt hyppäsin sohvalle lepäämään ja rupesin googlaamaan oireita ja tuloksella 2/5 oiretta rupesin epäilemään sydäriä. Soitin Jorviin ja kysyin saisinko sillee suht nopeasti EKG:n. Auto alle ja Jorviin jossa kolmen vartin jonotuksen jälkeen EKG joka ei näyttänyt mitään. Sairaanhoitaja sanoi että lääkäri tulkitsee tän sitte ja pisti mut jonoon jossa olin 3 TUNTIA! Kun olin ihan normaalinoloinen (vs kylmähikinen kuolemanpelkoinen kivuissa kierivä). Päivystyksen nuori lääkärikään oikein keksinyt mitään, mutt teetti kuitenkin verikokeet TnT troponiiniarvojen määrittämiseksi. Niitä tunnin odotellessa sain luvan ajaa kotiin syömään illallista. Palasin sairaalaan 22:30 jolloin lääkäri soitti mulle parkkikselle ja pyys äkkiä huoneeseen. Juoksin Jorvin parkkikselta mäen ylös ja sain kuulla ett mut otetaan sisään. Kardiologi Kai Kiilavuori aloitti samantien UAP hoidot, eli aspiriinia, nitroo suoneen ym. Ultralla ei näkynyt mitään ihan tavatonta, ja puhuttiin jostain mikrorepeytymistä. Seuraavana aamuna troponiini arvot oli jatkaneett nousua ja siitä kiirehdittiin äkkiä varjoainekuvaukseen, jossa todettiin tromposyyttien tukkima vasen päävaltimo LAD (eli siis plakki revennyt valtimon seinästä ja sitä paikkamaan tulleet trombosyytit tukkivat myös koko suonen). Ja pallokerhon jäsenyys sieltä tuli, kolme stenttiä pitää siellä nyt auki mestoja. Kardiologii kysyi jälkeenpäin miten helkkarissa mä oon voinut juosta 30km lenkin LAD täysin tukossa ilman rytmihäiriöitä. Ja seuraavan kerran noiden oireiden tultua soitat ambulanssin vartin päästä etkä yritä juosta koko 30km. No oireita ei oo onneks tullut, ja ton tapahtuman jälkeen oon juossut 6 maraa joissa PB parantunut 3:54 => 3:30. Vanhaa tarinaa siis edellä, mutt tässä edelleen ihmetellään tota päivää. Maratonharjoittelu ja -juoksu vaatii kovaa päätä, siinä siirretään kipukynnystä. Ja ne endorfiinit, runner's high. Ainakin noi tulee mieleen, miten sitä voi juosta maraton spessun sydäri päällä. Vähän pelottavaa, kun kuitenkin on kirjoitettu ett silloin kuin pääkoppa käskee lopettaa niin kroppa kyllä jaksaa vielä. Mun tapauksessa ei niin ollut, vähän sattui, mutt koska noi herkkua on ollut? Veljet ja siskot. Glad to be alive. Kaaduin, mutt voitin juoksevan elämäni takaisin. Viivalla nähdään!
  25. 7 points
    Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan, mutta oma juoksuvuoteni päättyi jo nelisen viikkoa sitten. Kun aiemmin tänä vuonna asetin tavoitteekseni juosta sadas maratonini 60-vuotispäivänäni, niin tuosta johdetttuna juoksuvuoteni päättyy aina syntymäpäivänäni marraskuussa. Kasassa on tällä hetkellä 66 maratonia ja aikaa juosta puuttuvat 34 maraa on neljä vuotta. Helppo homma, no panic. Päättyneeseen juoksuvuoteen sisältyi 10 maratonia, SAUL:n SM-maastot, SM-maantie ja SM-viestit sekä Wihan satasen puolikas. Keskimäärin siis kerran kuukaudessa ulkoilin numerolapun kanssa. Varsinaista treenaamistahan tuolla ohjelmalla ei oikein ehdi tekemään kun koko ajan on joko valmistautumassa tai palautumassa maratonilta. Lyhyemmät kisat olivat vain välipaloja ilman sen kummempaa valmistautumista. Maratonien keskiaikaa en ole laskenut, mutta jos laskuista jätetään Vierumäen retkeilymaraton, niin vähän alle neljä tuntia taitaa keskiarvo olla. Pari kertaa olin vakavammalla aikatavoitteella liikenteessä, vaikka tätä en juuri enää harrastakaan. Aikatavoitteesta jäin molemmilla kerroilla erinäisten ongelmien vuoksi. Vuoden parhaakseni jäi Tukholman vesisateessa ja "pakkasessa" juostu 3.39,32 ja heikoin Nokian Edenissä tammikuussa juostu 4.20,07. Noista mainituista SM-kisoista pääsimme joukkueena pokkaamaan myös SM-mitaleja, kolme hopeaa. Viime viikolla kirjoittelin kalenteriin ensi vuodelle tapahtumia ja kun laskin ne yhteen, niin samanlainen juoksuvuosi on edessäni. Voi olla, että maroja tulee enemmän, kun päättyneenä vuotena, kuka tietää. Kalenterissa niitä toistaiseksi on merkattuina 11 kappaletta ja parit SAUL:n SM-kisat. Edelleen odottelen tietoa Berliinin maratonin arvonnasta. Minkäänlaista meiliä en ole sieltä arvontaanosallistumiskuittauksen lisäksi saanut, mutta nimeni löytyy kyllä lähtölistalta. Olisihan se kiva jossakin vaiheessa tietää, ollaanko syyskuussa Berliinissä vai missä. Matkajärjestelyjä pitänee aloittaa tekemään heti kohta kun saan lopullisen tiedon. Juostut maratonit: 24.01.2015 TREMK kuukausimaraton 4.20,07 03.04.2015 100mc-maraton Kauhajoki 3.49,26 01.05.2015 TREMK kuukausimaraton 3.50,42 30.05.2015 Stockholm marathon 03.39,32 27.06.2015 Vierumäki Trailmarato 05.53,31 17.07.2015 Keuruun Yömaraton 3.56,49 22.07.2015 Rok än Roll Marathon Tavastehuus 3.58,26 22.08.2015 Nummijärvi-maraton 4.07,11 12.09.2015 Finlandiamaraton 4.06,57 10.19.2015 Vantaan maraton 3.45,17 Uudelle juoksuvuodelle kaavailemani tapahtumat: 20.12.2015 TREMK Joulumaraton Nokia 13.02.2016 APK hallimaraton Pori 16.04.2016 SAUL SM puolimaraton 24.04.2016 Helsinki Spring Marathon 01.05.2016 Summassaari-maraton 07.05.2016 SAUL SM-maastot 15.05.2016 Riikan maraton 11.06.2016? SAUL SM-viestit 02.07.2016 Mikkeli-maraton 15.07.2016 Keuruun Yömaraton 20.08.2016 Nummijärvi maraton 27.08.2016 SAUL SM-maantie 10 km 03.09.2016 SAUL SM-maraton 17.09.2016 Finlandiamarathon 25.09.2016 BMW Berlin marathon(?) 08.10.2016 Vantaan maraton 22.10.2016 Wihan kilometrit(?) 18.12.2016 TREMK joulumaraton(?) Kursivoidut tapahtumat ovat vielä auki ja selvinnevät tässä ensi vuoden alkupuoliskolla. Lihavoituihin olen jo ilmoittautunut ja pari kysymysmerkkiäkin on, kun taphtumien lopullisia päivämääriä ei ole tiedossani tai sitten on jotakin muuta epäselvää. Hellasäröä kotijoukoilta siis on jälleen kerran tiedossa koko rahalla, vaikka tuohon jäi vielä neljä täysin maratonta kuukautta. Mutta elämä on.
  26. 6 points
    Olin 2017 marraskuuhun asti sohvaperuna, en juuri töiden jälkeen muuta liikuntaa harrastanut kuin sängystä (telkun vierestä) jääkaapille kaljan ja sidukan hakuun. Painoni oli 80,40kg (pituus 165cm). 10.11.2017 tein elämäntapa muutoksen, jätin alkoholin (kokonaan), aloin syödä terveellisesti, aloin käymään uimassa, kävelylenkeillä. Joulun välipäivinä innostuin sauvakävelyyn. Helmikuussa uskaltauduin Viihdeuimala Vesihelmen alakerran kuntosalin Crosstraineriin ja juoksumatolle. Helmikuun 27 tein päätöksen, "Pakko saada itseni siihen kuntoon että voin osallistua 16.6.2018 järjestettävän Forssan Suvi-illan 10Km matkalle ja JAKSAA juosta se kokonaan. Nyt painoni on pudonnut 62,90kiloon. Tänään Pitkäperjantaina Kävin tutustumassa TrailRunin (Polkujuoksun) saloihin, Opastettuna reittinä Iso-Hunnarin ex-laskettelurinteet. Kipinä syttyi. https://flow.polar.com/training/analysis/2332393165
  27. 6 points
    Hurjat, mutta realistiset oli mielestäni tavoitteet, kun 1. tammikuuta viimeksi blogiini postauksen tein. Tuon jälkeen tuli juostua ihan riittävästi kevättä kohti, esim. Pirkkolan kolmosia yli 150 kierrosta, mutta vireen kanssa oli ongelmaa. Kokonaisrasitus oli ehkä liian rajoilla koko ajan. Kuitenkin yli 20 kilsan rennot lenkit alkoi mennä parhaimmillaan jo 4.26 min/km. Kevään maran vaihdoin kuitenkin 10 kilsaan, ja fiilikset oli aika heikot. Kesällä oli uusi nousu jo hyvässä vauhdissa. Tein 10 päivän mättöjaksonkin (229 km) helpommin kuin edellinen oli mennyt marraskuussa, ja vaikuttikin, että peruskunto oli pelkästään palautumisen perusteella selvästi parempi kuin edellisenä vuonna. Heinäkuussa vk-vauhdit lähti vähitellen jostain 4.40-4.25 min/km paikkeilta, mutta pääsin jo suht kivuttomaan 6 kilsan kiihtyvään (4.05-3.49 min/km), jossa keskivauhti oli jo 3.56 min/km. Tuo oli reilu 8 viikkoa ennen pääkisaksi kaavailtua Joutsenoa, joten täysin aikataulussa menin vauhtikestävyyden virittämisen osaltakin. Vertailuna aikanaan 9,5 viikkoa ennen Sevillan maraa pystyin hätäseen 6 km juoksemaan 25 minuuttiin radalla (@4.10 min/km), ja silti mara meni noin 4.14 min/km. Seuraavan 1,5-2,5 viikon aikana kuitenkin kipeytin piriformiksen liialla istumisella, kun oli intensiivistä opiskelua ja matkustusta aika paljon. Siinä ei jotkut 70-80 km/vko jaloittelut auttanut piriformiksen kipeytymisen välttämiseen. Tuon jälkeen peruuntuikin sitten yksitellen kisoja joita olin miettinyt: Vänärin 5k treeninä, Haminan 10k, Kuopion maran puolikas ja Joutsenon mara. Joutsenon puolikaskaan ei olisi onnistunut kunnon puolesta. OSH:n 10k:ta mietin, kun olisi ollut 2 viikkoa ennen Vantaata, jossa maran sijaan mietin puolikasta. No eipä kannata tuonnekaan lähteä kunnon puolesta. Tavallaan fiilinki on jo pidempään ollut se, että turha yrittää paikkailla enää tätä kautta, kun ei ole mitään takeita, että sekään onnistuu. Mulla on kuitenkin melko kunnianhimoiset tavoitteet maratonilla, ja sitä ajatellen 10k:n tai puolikkaan jo homehtuvat vanhat ennätykset eivät merkkaa mitään. Korkeintaan vähän nakertaa päätä, mutta motivoi myös sopivasti. Isossa kuvassa tavoitteena oli tänä vuonna juosta vähemmän kisoja kuin viime vuonna ja treenata enemmän. Kisaamisen osalta tuo onnistuu varmuudella, sillä kymmentä kisaa en enää loppuvuodesta juokse, jos siis yhtään. 1 kisa siis ainoastaan juostu, HSM:n 10k (38.21). Hallissa saatan joskus joulukuussa epävirallista vitosta tai 10k:ta juosta. Treenien kilsatavoite taisi olla 4500 km. On selvää, että elokuun 126 kilsalla tuo pitkälti romuttui, kun 500 km piti elokuulle ennen päätavoitetta kertyä. Lisäksi syyskuun lopulla olin vajaan viikon flunssatoipilaana. Mutta tänään menee kolmas tonni jo kuitenkin, mikä on vähän yllätyskin näillä taustoilla, ja uskon, että lokakuun kevyestikin treenaten ja marras-joulukuulla pk-kautta ensi vuotta varten aloitellen pääsen noin 4050-4250 kilsaan. Välivuodeksi ihan kelpo kilsat siis kuitenkin, ja toinen > 4000 km vuosi putkeen (viime vuosi 4155 km) ja tuosta on hyvä lähteä nöyrin mielin kohti ensi kevättä. Paikat on nyt ehjänä, eikä kilsat ole luustolle tms. olleet millään tavalla haitaksi. Vauhtejakin juostessa täytyy kuitenkin lihashuoltoon satsata enemmän, ja lisäksi talvella on tarkoitus tehdä lihaskuntoa enemmän koko kropalle. Talvella ulkona juoksemisesta vaihdan taatusti osan hiihtoon.
  28. 6 points
    Perjantaina 22.10 oli vuoden toinen tärkeä juoksutapahtuma. Ensimmäinen oli elokuussa Paloheinässä juostu Masokistin unelma, 100 km ultrajuoksu parin kilometrin lenkkiä kiertäen. Nyt oli vuorossa Synkkä Syysunelma, 50 km yösuunnistus Sammatin-Kiikalan alueella. Molemmat ovat Peräkylän Ponnistuksen (PePo) järjestämiä. Salaperäinen PePo järjestää avoimia, kummallisia ja erittäin haastavia tempauksia, vieläpä voittoa tuottamatta ja täysin talkoovoimin. Touhu koettelee fyysisen suorituskyvyn ja järjellisen toiminnan rajoja. Ajatelkaapa, osallistuimme tapahtuman pikamatkalle. Tarjolla olivat myös 100 km ja 160 km vaihtoehdot. Tämän vuoden juoksentelut ovat olleet mollivoittoisia Masokistia lukuun ottamatta. Nyt oli kauniin juoksun vuoro. Olimme ilmoittautuneet kolmen hengen joukkueena mutta Ambrosius, masokistiseuralainen Paloheinästä, joutui perumaan. Niinpä osallistuimme Mikon kanssa kahdestaan. Olimme tiiminä PePon viime vuoden Mammuttimarssissa, joten kokemustakin on jo hieman. Siirsimme Ambrosiuksen osanoton ensi vuodelle, näemme silloin. Kisakeskus oli riparipaikkaa muistuttava Elämännokka Sammatin Enäjärven rannalla. Paikka oli mainio. Tarjolla oli edullinen yöpyminen pitkämatkalaisille ja mutkaton ympäristö sopii mureassa kunnossa maastosta palaaville osanottajille. Näissä puuhissa kimppakyydit toimivat hyvin. Poimimme Tohtori Sykerön mukaan Pitäjänmäeltä ja karautimme hyvissä ajoin lähtöpaikalle. Levoton päivä (ja yö) alkoi asettua, lähdön koittaessa palaset olivat kohdallaan. Puolet porukasta on tuttuja, mutta hyvin keskittyneitä, moni kävi läpi vielä reittivalintoja. Tässä kilpailussa kartat tehdään itse. Ratamestari antaa vain koordinaatit ja rastikuvauksen. Oli lämmin ilta lokakuuksi, hieman plussan puolella, ei kosteutta. Metsän suojassa oli tyyntä ja hiljaista. Rata-alueen halkaisi Helsinki-Turku moottoritie, sen äänet eivät kantaneet kauas. Ensimmäinen rasti mentiin jonojuoksuna mutta kakkoselle reittivalinnat hajaantuivat. Olimme sopineet, että suunnistamme maaston kautta aina kun mahdollista. Nopein reitti on vauhdilla teitä pitkin, mutta me olimme tulleet hakemaan öisen korven taikaa. Lähdimme tieltä irti ja maastoon, kukkulan yli ja suolle, kärrypolkuja ja peltojen reunoja kohti seuraavaa rastia. Viimeisellä aukealla ennen rastimetsää toikkaroimme ensin vanhan kuusiaidan kanssa (puskimme läpi miltei aidan päästä) ja sitten putosin kainaloita myöten kuraojaan. Mikko loikkasi ojan yli ja sai nastarit pitämään, minä sain vain näreistä kiinni ja haiseva kylpy oli valmis. Liekö tämä syynä, että seuraava rastinotto meni mönkään, hassasimme muutaman minuutin sopivaa kukkulaa etsiessä. Samalla pesin kompassin ja juomapullot tahmealla urheilujuomalla, koska pelto oli juuri lannoitettu, eikä törkyä tehnyt mieli laittaa suuhun. Varusteet löyhkäsivät julmetusti ja olin likomärkä kainaloihin asti. Pääjoukko saapui rastille ja irtauduimme nopeasti kärkijoukossa. Meidän etenemistapamme on mahdollisimman suora viiva ja runttasimme moottoritien alitukseen, osa joukosta taisi vältellä tossujen kastamista ja kiersivät hieman. Oli julmetun kylmä märissä varusteissa, joten pukkasimme reipasta hölkkää seuraavalle rastille. Nopeassa kangasmaastossa olisi viihtynyt pidempäänkin. Neloselle matka kulki maatalousmaiseman kautta, tien päättyessä oli valittu reitti lammen rantaan ja sieltä suunnalla metsäautotielle. Nyt oli yö mustaakin mustempi, mutta nykyaikaiset lamput ovat aivan älyttömän tehokkaita. Tieosuuksilla säästettiin akkuja ja korvessa pistettiin kaikki tuleen. Hyvä lamppu on tehokkaampi kuin länsiauton kaukovalot. Mikko suunnisti suvereenisti nelosen ja vitosen. Paikoin maasto oli vaikeakulkuista ryteikköä ja sikin sokin kaadettua rankaa mutta pääsimme todella ripeästi kaksi rastia eteenpäin ja kohti hohdokasta uimarastia. Olosuhteista johtuen odotin innolla uintia, mätäliejuiset varusteet olivat raskaat ja joka paikkaan tunkenut muta hiersi ihoa. Uimarasti oli noin 17 km kohdalla, matkaan oli mennyt reilu kolme tuntia. Uimarastin järjestelyt olivat askeettiset. Pressu mihin riisua varusteet, laituri ja järvessä muovijoutsen, jota piti uiden käydä koskettamassa. Hyppäsin järveen vaatteet päällä ja tossut jalassa. Rannalla odotti ylellisyys: puhtaat ja kuivat vaihtovaatteet repusta. Mikko jäähdytti itsensä huolella riisuutuessaan ja ilmeestä päätellen kylmyys meni luihin asti. Hetken päästä suuntasimme kohti viereistä suota kuivissa ja lämpimissä varusteissa. Reitinvalinta on vikatikki, järven etelärannan suo oli vyötäröön saakka ulottuvaa sitkeää varvikkoa ja pohja upotti nilkkoihin asti. Se kuivista sukista, onneksi vesi ei jää maastureihin lillumaan. Suosta päästyämme matka seiskarastille meni hilpeästi. Pätkä tietä, sitten pehmeän sammaleista kangasmaastoa suunnitelman mukaan rastille. Suunnistuskartassa on iilimadonsuita, joiden perusteella Mikko löytää tiensä. Minä pidän suuntaa varmuuden vuoksi, en edes näe lukea moista piperrystä. Jossakin kaukana edessä ja takana pilkahtaa lampun välähdys mutta valoympyrämme on oma mikrokosmoksensa. Jatketaan tietä ja sitten pellonreunaa oikoen kohti kasia, hyvä tunnelma. Kasia lähestyessä on haasteita: peruskarttaan merkittyä polkua ei ole, jatkamme matkaa eteenpäin ehkä turhankin luottavaisina omiin taitoihimme. Pummaamme kallion huipun, parikymmentä metriä ohi ja viereiselle suolle ihan vain huolimattomuutta. Muutama partio menee ohi, huolellista työtä heiltä ja vituttaa julmasti. Oikeana suunnistajana Mikko toipuu nopeasti ja lannistumatta porhallamme korpireitille kohti seuraavaa rastia. Naispartio Köpöttäjät ovat tehneet saman reittivalinnan ja valot näkyvät aika ajoin. Pistelemme kompassisuuntaa suon poikki, näin jälkikäteen ajatellen olisi voinut mennä vähän kuivemman kannaksen kautta, mutta tilanne vaati suoraa toimintaa. Suunnanveto onnistuu aivan nappiin, ihmeellistä ja palkitsevaa. Saavumme jonossa ysirastille, siellä tiemme eroavat. Köpöttäjien veturi on varma suunnistaja ja he lähtevät uudestaan korpeen oikomaan, me siirrymme tielle huoltamaan. Hölkätään ja tutkitaan eväitä. Nyt ei energiageeli enää maistu, otan avaruuseväät käyttöön (Mars-patukat). Täydellistä kanttausta varten olisi vielä pussi taateleita, pipo ja raatotakki. Niitä ei tarvittu. Tiellä puhaltaa kylmä tuuli ja pidämme yllä tasaista raatohölkkää, rasitus tuntuu jo, mutta jalat nousevat ja henki kulkee. Pidämme reittijuttua yllä, merkataan pellot, mäet ja maastonmuodot toisillemme, kevennetään Mikon suunnistustaakkaa. Vaihdetaan vetovuoroa, se onnistuu taidottomaltakin. Nyt ollaan sinut pimeän ja metsän kanssa. Otetaan lyhyt oiko, viivasuoraan kukkulan yli ja kohta ollaan kymppirastilla. Jatketaan tietä, edessä on pitkä pätkä ja vain yhden kulman voi vetää metsän kautta. Tulee ainakin vaihtelua jaloille. Moottoritien ali ja ollaan kahden rastin päässä maalista. Jutut ovat harvassa. Rasti 11 on korkealla mäellä kiven juuressa styrox-kasan vieressä, se löytyy nopeasti. Radalla on tullut eteen muitakin syrjäseudun erikoisuuksia keskellä korpea, liikennemerkkejä, kylttejä, videovalvonta keskellä ei mitään ja asuntovaunuviritys, josta on vedetty moottorisahalla pääty auki. Paskapönttö on nostettu vaunun toiseen päähän ja luksus-hirvipassi on valmis. Toivottavasti se on hirvipassi. Hämmästyttävää on, että maalla ei enää pidetä koiria tarhassa. Mistään reitin varrelta ei kuulunut haukkua, vaikka iso lauma valopäitä on rymynnyt pitkin kylän raittia. Ei taida hirvijahti onnistua aamulla. Jatkamme taas pätkän korpea, ylös tielle ja hetken kuluttua uusi oiko. Homma sujuu automaatilla eikä rankaryty aiheuta kuin kevyttä naurua. Väsymys tekee tehtäväänsä, mutta skarpisti tulemme viimeisen rastin kohdalle. Electrofit on juuri jättämässä paikan, ovat suunnistaneet taitavasti koko radan ja kuittaavat meidät ansaitusti. Jo ykkösrastille mentäessä huomasimme, että tiimin naisjäsen on taitava lukemaan maastoa. Viimeinen rasti on korkean ja jyrkän kallion korkeimmalla kohdalla. Kompurointi naurattaa, koivet kramppaavat ja mennään nelivedolla. Alas tullaan vielä kömpelömmin, mutta tavoille uskollisena otamme eteläsuunnan kompassiin ja suoraan viimeisen suon halki rankapinoon tien poskeen. Enää ei satu mikään, sauna ja keitto odottavat muutaman kilometrin päässä. Olemme maalissa, jalat naarmuilla ja tomaattisilmät sumeina mutta hyvissä voimissa. Matkaan on mennyt 9 tuntia, olemme kuudensia. Pää on täynnä pumpulia, saunaan ja keittoon menee toista tuntia. Jäämme odottelemaan Tohtori Sykeröä maaliin, helpottaa kun huomaamme, että hän on lyöttäytynyt yhteen Tunkkarikurppien kanssa, sen varmempia polkuvetureita ei voi löytää. Seuraamme pari tuntia partion raatohölkkää maalia kohti. Tohtori kertoo tulevansa Kurppakyydillä Helsinkiin, lähdemme Mikon kanssa kotia kohti. Olemme tyytyväisiä, kisa meni läpi valitulla taktiikalla ja sekin, mikä meni pieleen, opetti ja antoi lisää itseluottamusta. Pitkä veto pimeässä yössä on hurjaa puuhaa, vaikka vain 50 km pikamatkalla. Näissä tapahtumissa pitää muistaa, että joukossa on aivan poikkeuksellisen vahvoja ihmisiä, joita eivät normaalimaailman rajoitteet koske. 160 km juoksusarjan voittaja selvitti radan 21 tunnissa, 100 km voittaja 13,5 tunnissa. Alpo potki itsensä 160 km pyöräsarjan viidenneksi potkulaudalla. Silti joukkoon mahtuu tavallisen ihmisen kokoisia suorituksia, kun vaan uskaltaa kokeilla rajojaan. Lämmin kiitos järjestäjille! Tapahtuman ydinjoukko oli neljä ihmistä, uskomaton työpanos kun pelkästään rataa on 160 km ja samalla joukolla valvotaan koko tapahtuman yli, 40 tuntia putkeen. Rata tarjosi juuri sopivasti haasteita, pakotti pieniin suunnistustehtäviin rastien välillä, mutta ei ylittänyt väsyneen mielen suorituskykyä. Ehkä rastiheijastimen voisi kiinnittää johonkin niin että sen näkyvyys ei jää edellisen kilpailijan varaan, itsekin meinasimme jättää yhden rastin tavarat levälleen loppusuoralla. Kaunis juoksu. Se ylittää odotukset ja herättää onnistumisen tunteita, jotka vain syvenevät ajan myötä. Euforian lisäksi kokemuksesta oppii jotakin, joka toimii myös arjessa. Uskoa itseensä, lujaa luottamusta ystävään ja se palauttaa varpaat multaan niin, että arkielämä tuntuu oikein mukavalta. Seuraavaan Synkkiksen kilpailukutsuun saakka.
  29. 6 points
    Nyt on juoksijan lentoaskel löytynyt, treenit kulkevat kuin unelma ikään. Juuri viimeksi hämmästelin miten oikein harjoittelemalla tulokset paranevat äkkiä. Teivocupissa juoksin reilun minuutin parannuksen aina edelliseen osakilpailuun nähden kevättalvella ja lopulta huhtikuussa juoksin Teivocupin 5km uuteen ennätysaikaani 18:30 min. 3:42/km. Ja viimeisimmässä intervalliharjoituksessa taas sain ihmetellä sitä, että8x1000m. @ 3:39/km ei tunnu missään. Viimeisen vedon juoksin 3:35 ja tuntuma oli se että jalat ovat edelleen freesin oloiset ja jaksavat, niin että juoksisin vaikka 12 tonnin vetoa tuota 3:39/km vauhtia. Kun vielä 20.2.2016 intervalliharjoitus 3x1000m. meni seuraavasti: 1.3:56 2.3:58 ja 3.4:28. En päässyt edes kolmea vetoa alle 4 minuutin maagisen rajan. Eli aikamoinen harppaus vajaassa kahdessa kuukaudessa suoritettu, oikein, ammattimaisesti treenaamalla. Tällä hetkellä 5km menee siis aikaan 18:30 min., 10km noin 38 minuuttiin ja puolimaraton 1:25-1:26 h. Miten paljon nuo ja muut enkat parantuvatkaan vielä tämän kauden aikana? No, vain taivas on rajana. Kun ennätykset vain paranevat ja harjoitukset sujuvat kuin unelma, niin saan luonnollisesti välillä postia kateellisilta suomalaisilta nillittäjiltä, heiltä jotka eivät viitsi tai osaa treenata oikein, tarpeeksi paljon ja tarpeeksi kovaa. Suomalaiset kun ovat kansanluonteeltaan sellaisia, että vain aniharva osaa iloita muiden menestyksestä ja onnistumisista, useimmat ovat kateellisia, heikkoitsetuntoisia vässyköitä, joita muiden menestys harmittaa, varsinkaan jos se oma juoksu ei kulje. Eräänkin sellaisen hassu "avautuminen" lensi juuri roskakoriin muiden roskien seuraksi. "Jodlaaja ei tiedä mistään mitään, treenaa aina väärillä vauhdeilla, vetäis vaan tasaisesti samalla turvallisella vauhdilla niin hyvä tulis, kysyisi valmentajilta neuvoa blaa blaa blaa" Piiloutui vielä quest eli vierailija statuksen taakse, raukka. Itse asiassa minulla on kymmenien vuosien kokemus juoksemisesta, menestystä ja mitaleita jo nuorisotasolla (ihan niistä oikeista kisoista radalla matkoina 100-1500m, ei mistään Hippokisoista), juoksen nykyään noin 4000km/vuosi ja lisäksi valmennan. Minulla on paljon juoksijaystäviä niistä maista joissa myös juoksijoiden mentaliteetti on jalo, kannustava, positiivinen ja yhteisöllinen, eli niistä oikeista juoksumaista, kuten Kenia ja Etiopia ja niihin laskisin myös nykyään USA:n, koskapa siellä yleisurheilijat ovat juhlittuja sankareita, toisin kuin Suomessa. Siellä myös ihmiset oikeasti elävät toistensa mukana menestyksessä, olivat ne sitten pieniä tai suuria, tyyliin oma ennätys (pieni) tai olympiakulta (suuri), eivätkä juoksijat negaa toisiaan kuten Suomessa usein. Näissä kolmessa maassa juoksukulttuuri onkin tuhat kertaa Suomea korkeammalla tasolla. Suomessa on tärkeintä se miltä juoksija näyttää, oikeissa juoksumaissa aivan muut asiat. Suomesta on todellinen juoksukulttuuri kaukana. Itse olen omistautunut juoksemiselle niin täysin henkisesti, kuin fyysisestikin, kovin monesta ei voi samaa Suomessa sanoa. Mutta takaisin siihen miten olen päässyt reilussa puolessatoista kuukaudessa aivan onnettomasta rapakunnosta siihen että 8x1000m. kulkee helpon oloisesti 3:39/km vauhtia ja vitonen menee aikaan 18:30 min. Eli kuinka kannattaa harjoitella. Kuten sanottua, on minulla vuosikymmenten kokemus juoksemisesta ja nykyään saatan juosta 500km/kk tai selvästi ylikin, paljon myös tehoja mukana. Olen antelias jakamaan tietouttani tästä jalosta lajista muillekin. -Ensinnäkin, pikapalkintoja ei juoksussa ole, vaan kaikki perustuu kovaan työntekoon. Määrää tarvitaan ja paljon, muuten tulee myös jalkavaivoja usein. -Juokse kaikki lenkit päkiävoittoisesti, niin pohkeesi vahvistuvat ja jalkavaivoista johtuvat telakat jäävät kokonaan tai lähes kokonaan pois. -Keskity tehoja hakiessasi niihin kaikista toimivimpiin harjoituksiin, eli ylämäkivetoihin ja tonnin tai kahden tonnin vetoihin. -Älä tee kahta tehoharjoitusta peräkkäin, mutta voit herätellä kehoa seuraavan harjoituksen vaatimaan kovaan juoksuun juoksemalla muuten kevyen lenkin viimeiset kaksi tai viimeisen kilsan kovaa. -Pyri kiihtyvävauhtisuuteen, mutta älä te siitä mantraa itsellesi. Valmentajaystäväni Nic Bideaun mielestä esim. tempojuoksunkin voi juosta hyvin monella tavoin. Samoin kiihtyvävauhtisetkin kilsat kannattaa välillä sijoittaa keskelle lenkkiä, eikä ihan loppuun. -Tee erilaisia rytminvaihdoksia usein ja erityylisillä alustoilla sekä vaihtelevilla reiteillä, se pakottaa jalat uusiin ärsykkeisiin ja sopeutumaan kaikkeen mahdolliseen. Mutta vältä ylikuormitusta, jotta seuraava lenkki ei kärsi. Juokse esim. vain 4-6x100m mahdollisimman kovaa kesken lenkin, älä siis liioittele. -Lydiardin teesi sadan mailin viikosta on edelleen toimiva, mutta muista että sinun täytyy pystyä juoksemaan myös tehoja riittävästi. Älä juokse määrää tehojen kustannuksella, löydä itsellesi sopiva määrät+tehot yhdistelmä. -Unohda siis määräviikot ja juokse sen sijaan sekä tehoja ja määrää paljon. -Kuuntele kehoasi, ei ole väärin pitää yhtä kevyttä viikkoa jos se estää ylikuntoon joutumisen. -Juokse intervalleja paljon tv-kovien asemasta, täten vältyt jalkojen jumitukselta ja jalkavaivoilta. Mutta muista juosta välillä myös tv-koviakin, ne kun parantavat vauhtikestävyyttä erinomaisesti. -Riittävästi vetoja aina yhden intervalliharjoituksen aikana. 3-5 x1000m. ei riitä kilpajuoksijalle, tee ennemmin 8-12x1000m., tällöin myös vauhtikestävyytesi paranee. -Älä unohda reippaita, juokse myös niitä, niin että vauhtiskaalasi on mahdollisimman laaja. Aina äärimmäisen hitaista palauttavista huippukovavauhtisiin anaerobisiin vetoihin. Siinäpä loistavia vinkkejä vuosikymmeniä juosseelta karpaasilta. Itse tein viime vuonna sen virheen että treenasin aivan liian vähän niinä kaikista tärkeimpinä kuukausina. Tosin, monet sairastetut flunssatkin vaikuttivat siihen seikkaan. Urheilija tarvitsee aina myös tuuriakin, flunssaisena ei treenata. Ja kurkistus vuoden 2015 arkistoihin sen paljastaa. Viikot maaliskuun lopulta toukokuun puoleenväliin: 50,4 - 62,3 - 84,1 - 63,1 - 55,8 - 71,3 - 30,6km. Eli aivan mitättömän vähän olen juossut, eipä ihme että vasta loppusyksystä olin edes jonkinlaisessa kunnossa. Nyt taas vuonna 2016 olen juossut jatkuvasti 120-150km viikkoja tehoja säästelemättä (niitäkin aion tehdä vieläkin enemmän) ja täytyy sanoa että alan olla vihdoin elämäni parhaassa kunnossa. Vuonna 2015 pääsin vain tilapäisesti hyvään kuntoon, mutta kun määrät olivat pieniä, niin eihän se kunto kestänyt, eivätkä vauhdit kehittyneet edelleen. Satunnainen kevyt, eli 70-80km viikko kruunaa kokonaisuuden. Tänä vuonna treenaan enemmän kuin koskaan ja tavoitteena parantaa ennätyksiä mahdollisimman paljon. Marraskuussa sitten katsotaan millä tasolla olen milläkin matkalla.
  30. 6 points
    PYÖRÄILY Pyöräilyosuudella pääsin sitten hieman kirimään enkä ollut enää pelkästään ohitettavana vaan sain itsekin kerättyä muutamia päänahkoja. Aloitin kevyesti ja ensimmäinen vitonen meni aikaan 9m32sek. Sen jälkeen vauhdit tasoittuvat keskimäärin 8.50/5km kulmille. Alkutaipaleella en löytänyt lainkaan omaa vauhtiani ajavia vaan joko itse ohittelin muita, tai sitten hiilikuituvannetta humahti ohitse. Vasta noin 30km kohdalla pari naista painelivat ohitseni joiden peesiin tartuin ja viihdyinkin siinä noin seuraavat 30km. Alamäissä menin massallani neideistä ohitse, mutta kun oli aika kiivetä, paikat vaihtuivat jälleen. Irtauduin tästä parivaljakosta vasta noin 60km kohdalla kun jalat tuntuivat hyviltä ja lisäsin hieman vauhtia. Täytyy myöntää näin aloittelevana harrastelijana että joka kerta kun ohitin korkeilla hiilikuituvanteilla ja muutenkin kalliin näköisillä kamppeilla ajavan pyöräilijän, sain jonkinlaiset sairaat kiksit. Sama henkinen masturbaatio tapahtui myös triathlonseuran paitaa kantavien kohdalla. Ensimmäisen pisarakypäräisen ohitettuani nauratti melkein ääneen. Niin se on kiero tämä ihmismieli. Tunteiden toinen ääripää tuli esille kun ensimmäinen iso ryhmä pyöräilijöitä ohitti minut. Noin 10-15 kappaletta kisailijoita olivat liimaantuneena toisiinsa noin 1-2 metrin välein ja kaksi rinnakkain. Ensimmäinen ajatus oli että ilmeisesti samaan aikaan on joku peesivapaakin kilpailu käynnissä, mutta kun ymmärsin että näin ei ole, meinasin huutaa jotain hävytöntä perään. Onneksi olin huutamatta. Mitä se minulle kuuluu. Kohtasin matkan aikana toisenkin samanlaisen mutta hieman pienemmän nipun. Tuomareita ei ikävä kyllä silloin näkynyt. Vain kerran matkan aikana huomasin tuomarin puhaltelvan pilliin jonkin kaksikon kohdalla, joiden toiminta ei ollut lähellekään niin härskiä kuin näiden ryhmäajajien. Itselleni riitti hyvin se 10 metrin peesirajan tuoma etu, eikä tarvinnut kusettaa itseään. Olin ottanut pyöräosuudelle neljä geeliä ja kaksi juomapullollista melko tujua omaa koktailia, joka osoittautui ihan sopivaksi määräksi. Nestettä tuli juotua noin kaksi ja puoli litraa. Lisäksi nautin järjestäjien tarjoaman banaanin. Juomaa olisi mennyt ehkä hieman enemmänkin mutta jo pyöräosuuden alussa iskenyt kushätä rajoitti vähän juomishaluja. Paine ei onneksi yltynyt liian kovaksi ja säästin tämän herkullisen tauon juoksuosuuden alkuun. Kaiken kaikkiaan pyörä kulki odotuksia paremmin ja jos kokemusta olisi enemmän, olisin ehkä uskaltanut ajaa vielä vähän reippaamminkin. Keskisyke jäi 130:een eli hieman alle tavoitellun. Pyöräosuuden aika 2.41.XX, keskinopeus 33,6km/h. Topspeed näköjään 58,1km/h. Pyöräily päättyi järjestysmiehen raivokkaaseen huutoon "POIS PYÖRÄN PÄÄLTÄ!". Äänensävy oli sen verran käskevä että kaikki läsnäolijat hyppäsivät välittömästi pois pyörältä vaikka lankulle oli matkaa vielä toistakymmentä metriä. T2 Pyörä telineeseen, juoksu halliin sisälle ja vaihtokassi käteen, varusteiden vaihto ja toisesta päästä hallia ulos. Aika kaksi ja puoli minuuttia. Ei dramatiikkaa. JUOKSU Juoksu alkoi alusta asti kulkea kuin tuoreilla jaloilla ja ensimmäinen kilometri meni 5.02 tahdilla, vaikka se sisälsi nousua. Ensimmäisen 7km kierroksen vauhdit olivat 5,02 / 5,38 / 4,58 / 5,00 / 5,01 / 5,22 / 5,07. Toisella kierroksella tuli ensimmäistä kertaa kisassa selkeästi väsynyt olo, enkä päässyt yhdelläkään kilometrillä alle 5:n tahtiin. Keskitahti toisella kierroksella oli noin 5,15. Jäähdyttelin itseäni matkalla niin paljon kuin mahdollista ja lisäksi nappasin pari suolakurkkua, urheilujuomaa sekä todella pahan makuisia geelejä, joista ensimmäisen kohdalla meinasi hissi nousta takaisin ylös. Viimeiselle kierrokselle lähdin sillä ajatuksella että mennään aivan urku auki. Luulin juoksevani erittäinkin kovaa mutta tahdit olivat silti hieman odotuksia alempia: 5,00 / 5,14 / 4,59 / 4,57... kunnes polvessa tapahtui jotain. Järjetön vihlaisu ja homma meni kinkkaamiseksi. Yritin nopeasti venyttää etureittä sekä hieraista polveen kiinnittyviä lihaksia mutta tuloksena oli keskimääräistä kovempaa kipua. Hetkeen en löytänyt lainkaan kivuttomaan ja vauhdikkaaseen etenemiseen soveltuvaa juoksutekniikkaa, mutta sitten siirryin sivuloikkiin. Kolme vasen kylki edellä, kolme oikea jne. Melko nopeasti siirryin kuitenkin kinkkausloikka- nimiseen tekniikkaan, jossa ponnistetaan terveellä jalalla ja toista jalkaa revitään suorana perässä jalkaterän osoittaessa sivulle. Tälläkin tekniikalla pääsee yllättävän lujaa. Joku ohittamani kilpailija huusi "Hei laukkaa ratsu reima!". Ei onnistunut piristämään mieltäni. Jonkin ajan päästä jalka alkoi onneksi tokenemaan ja viimeiset kilsat menivät taas 5,03 / 4,56 ja 3,51. Alla olevasta kuvasta näkee huvittavasti missä kohtaa oli ongelmia. Juoksuosuus taittui ajassa 1.47.XX. Kokonaisaika meni lopulta alle tavoitteen ja yli odotuksien. Se on 5.24.XX. Hieno kilpailu, hieno keli ja hieno kokemus.Itse asiassa niin hieno että jatkoa saattaa seurata. Rohkenen laittaa tähän jopa kuvan itsestäni T2:een tullessa. Resoluutio takaa tunnistettamattomuuden.
  31. 5 points
    Vuosi jälleen menty elämässä eteenpäin ja on vuosittaisen blogipäivityksen aika 😂 Viime viikolla käytiin Cervian kaupungissa tämän vuotinen IM Italy kilpailu, johon tuli osallistuttua. Kisa valkkaantui viime syksynä pitkälti sen sijoittumisen kalenteriin mukaan sekä sillä, että Barcelonan kilpailu oli mennyt loppuun myydyksi oletettua aiemmin. Kisa ja paikka kuitenkin vaikutti mielenkiintoiselle ja eihän tuossa mitään valittamista lopulta ollutkaan. Matkaan lähdettiin paremman puoliskon kanssa torstaina aamusella. Lento Pariisin kautta Bolognaan meni kivuttomasti noin kuudessa tunnissa. Vuokra-auto alle ja vajaan kahden tunnin kuluttua oltiinkin jo kirjautuneena Cerviassa rantahotelliin joka sijaitsi noin 3km päässä varsinaisesta kisakeskuksesta. Cervia on mielenkiintoinen, ehkä jopa omituinen pikkukaupunki. Rantaa aurinkotuoleineen ja rantaravintoloineen on Ardianmerelle silmän kantamattomiin. Hotelleja on koko rannan mitalta, mutta ainakaan syyskuun lopulla kylällä ei tunnu liikkuvan kuitenkaan oikein ketään. Viikonloppuna paikalliset jollain tapaa rantoihin löysivät, mutta tyhjyyttään paikat kaikkineen huusivat. Torstaina käytiin pyörähtämässä kylällä syömässä ja tarkistamassa missä kisan kannalta oleellisimmat paikat ml. Karaoke sijaisivat. Ravintolatarjonta oli tällä kylällä niinikään yhtä vaille tylsää pizzaa ja pastaa höystettynä lähinnä merenelävillä. Tiedä sitten mikäli rantaravintolat olisivat palvelleet iltaan asti. Perjantaina puuhattiin kalustoa kuntoon myös osittain tarjolla olleen huoltokojun avustuksella. Ilmottautuminen tuntui ruuhkautuneen aamupäivästä, mutta myöhemmin iltapäivällä tilaa riitti ja homma hoitui hyvin jonottamattakin. Kaikki vaikutti olevan hyvin kunnossa ennen kisaa. Tiedossa oli lämmintä keliä, puolipilvistä noin 28 astetta, pientä 4m/s tuulta ja vajaan 23 asteista merivettä. Lämmintä, mutta oikeastaan aika houkuttavaa. Perjantai-ilta chillailtiin ja pehkuihin mentiin hyvissä ajoin. Nukkuminenkin maittoi verrattain hyvin. Kisa-aamuna lauantaina hotellilla oli tarjolla IM aamupala ja muutenkin puoli tuntia tavallista myöhäisempi kisan alku (7.30) tuntui jotenkin dramaattisen paljon helpommalle heräämisessä. Kaikki kunnossa kisaa varten ja mieli oli oikeinkin rauhallinen. Valmistatutuminen heinä-elokuussa sujui omasta mielestä aika hyvinkin, vaikka näyttöä mistään superkunnosta ei ollutkaan. Kevään ja talven treeneistä ei sen sijaan juuri positiivista voinut löytää, mutta ehkä tuo pari kuukautta olisi riittänyt kaivamaan kisakunnon esiin. Uinnin startti suoritettiin köpösarjoissa rolling starttina, viiden sekunnin välein veteen päästettiin 6 uimaria. Matalaa rantaa kahlatessa kerkesi löytämään hyvin oman paikkansa ja tottumaan veden lämpöön joka oli todella miellyttävä. Hakeuduin oikeastaan koko uintiosuuden ajan ulkoreunoille, jossa tilaa tuntui riittävän. Rytmi löytyi melko hyvin ja ainoastaan pieni kolarointi noin 500m kohdalla hengitystä vähän sekoitti. Kokonaisuutena homma sujui leppoisasti. Uinti oli jaettu kahteen osaan noin 2km kohdalta "Australian exitillä", jossa käytiin kirmaamassa maalla parikymmentä metriä ja eikun takaisin mereen. Syvemmissä kohdissa meduusoja näkyi melko paljonkin ja niihin välillä käsiä tuli läiskittyäkin, mutta ei niistä sen enempää harmia koitunut. Jälkimmäisen puoliskon suunnistus meni itseltä jonkun verran metsään ja kurvit tuli otettua turhankin laajalti. GPS:n mukaan matkaa tuli lopulta 4,1km ja aikaa tuohon paloi 1:08. Omalla tasolla, erittäin hyvä aloitus siis koko kisalle. Ensimmäisessä vaihdossa juostiin märkkärin kera varmaan lähemmäs 500m matka ennen vaihtoaluetta. Vaihdossa tuntui olevan ruuhkaa, mutta siinähän tuo sujui muiden mukana hyvillä mielin. Vaihtoalue niinikään oli melkoisen pitkulainen ja seuraavaksi taluteltiin pyörää arviolta 300m matka. Ensimmäiseen vaihtoon aikaa menikin yhteensä yli 9 minuuttia vaikka ihan ripeälle tuntuikin. Pyöräilyosuus vedettiin kahtena kierroksena, joiden kääntöpaikka sijaitsi aivan lähdön tuntumassa. Reitti kulki maaseutua pitkin, välillä mukailleen suola-altaita, välillä pienempien kylien läpi, välillä taas tylsiä moottoriteitä pitkin. Kokonaisuutena profiili oli kuitenkin erittäinkin tasainen lukuunottamatta 45km ja 135km kohdalla ollutta mäkeä, jossa noustiin noin 4km matkalla reippaat 200m vertikaalia. Nousuun sisältyi noin 4 rankempaa lyhyttä pätkää, joissa välityksiä olisi erityisesti toiselle kierroksella kaivannut lisää. Asfaltin kunto vaihteli matkan varrella paljon ja tuossa asiassa Italialaisilla tuntuu olevan melko paljon takamatkaa moneen eteläeuroopan maahan verrattuna. Pyörä kulki ensimmäiselle nousulle asti todella hyvän tuntuisesti ja tavoitteet vilisivät silmissä. Keskinopeus pyöri tuossa vaiheessa lähempänä 36km/h tasoa. Nousu rauhoitti tilannetta ja raastoi sopivasti turhia menohaluja. Nousu tuntui raskaalle, mutta siitä mentiin vielä kohtuullisella energialla yli. Kuumuus vaati jatkuvaa tankkaamista, mutta meno tuntui vauhdikkaalle aina noin 80km asti, kunnes tajusin aloittaneeni aivan liian kovaa. Kilometri kilometrilta takki vaan tyhjeni. Puolen matkan väliaika 2:41 oli vielä kohtuullisen hyvällä tasolla, mutta tuossa vaiheessa energiat oli syöty aivan pohjia myöden pois. Raahustus tuntui koko aika vain hidastuvan ja hidastuvan. Selät joita ekalla kierroksella olin kerännyt menivät kaikki yksi kerrallaan ohi ja päässäkin tuon asian käsittely söi voimavaroja entisestään - floppia kohti oltiin menossa. Toisen kierroksen nousu oli taistelua niin itseä kuin koko ajan lisääntyviä kramppeja vastaan. Jalat ehdottelivat sopivin väliajoin tilttaamista niin etu- kuin takareisienkin puolella. Nousussa henkinen kantti antoi peräksi ja lopulta taivuin taluttamaan kaksi pahimmista pätkistä. Viimeistään tuossa kohtaa päätin, etten kelloon enää päivän mittaan kiinnittäisi mitään huomiota. Taivallus jatkui hitaasti mutta tuskaisesti. Välillä ei voimaa polkemiseen saanut laittaa istualtaan eikä seisaaltaan sillä krampit alkoivat heti. Mukana ollut magnesiumia ja suolaa sisältänyt mättöpullo tuntui kultaakin kalliimmalta. Pisimmät välit huolloissa olivat 25km luokkaa, mikä aiheutti myös sen että helteessä pullot tuli kiskottua tyhjäksi liian ajoissa. Lajin lopettaminen ikuisiksi ajoiksi oli tuossa kohtaa keskeisin asia jota pystyin ajattelemaan. Kilometrit lopulta kuitenkin ehtyivät ja pääsin kuin pääsinkin vaihtoon asti. Pyöräilyn kokonaisaika oli lopulta 5:54 eli hädintuskin yli 30km/h keskinopeutta. Toisessa vaihdossa ei paljon juokseminen huvittanut, eikä se kyllä olisi onnistunutkaan. Raahustin pitkän vaihtoalueen läpi rauhallisesti jälleen reilun 9 minuutin aikana. Vaihdosta lähtiessä askeleen mitta oli korkeintaan puoli lenkkaria. Kramppikipuja oli jokaisessa lihaksessa niin etu-, taka-, sivu- ja sisäosissa jalkoja. Alaselkään koski niin, että askeleita oli sula mahdottomuus venyttää. Ähisin ääneen silkasta kivusta ja itkukin siinä pääsi useampaan otteeseen. Rehellisesti tuossa vaiheessa en uskonut hommasta enää selviäväni. Kellon olin jo jättänyt vaihtoon, joten nyt taistelu oli puhtaasti omaa päätä ja selviytymistä vastaan. Jostain imin energiaa ja päätin alkukilometreillä, että kävelyyn ei siirrytä sillä siitä ei paluuta olisi. Kuumuus oli iltapäivällä ilmeisesti noussut noin 30 asteeseen ja huoltopaikkojen viilennykset kaikki tuli otettua vastaan ilolla. Tilttiin vetävät krampit pysyivät jollain ihmeelliseellä tavalla taka-alalla ja raahustaminen onnistui. Pistävimmät kivut tasottuivat kilometrien edetessä tasaisemmin raastavaksi kivuksi ja valoa alkoi hiljakeen näkyä tunnelin päästä. Jossain 7km kohdalla muistan päättäneeni, että maaliin tullaan vaikka vihoviimeisenä ja niin pitkään juostaan kuin suinkin mahdollista. Jälkikäteen väliaikoja nähneenä vaikuttaa matkan teko olleen melkoisen tasaista. Ei mitään asiaa kiihdytyksille, mutta kävelemäänkään en lopulta sortunut, ja tästä olen erittäin onnellinen. Viimeisen kahden kilometrin aikana havaittavissa oli jopa juoksua muistuttavaa liikehdintää kun tajusi homman vihdoin ja viimein päättyvän. Ja kyllähän se laskenut aurinkokin lopulta armoa antoi. Huoltopisteet ja kannustukset auttoivat taistelussa lopulta todella paljon. Maaliin kiihdyttelin lopulta 12:02 ajassa, erittäin huojentuneena ja onnellisena. Aika oli luonnollisesti iso pettymys, mutta kun mietin mitä kaikkea päivän aikana tuli taisteltua läpi, olen enemmän kuin tyytyväinen itseeni. Maalilinjalle raahauduttiin illalla katsomaan komeita IM ilotulituksia ja perinteiset karaoketkin tuli laulettua. Tätä tämä laji taitaa olla parhaimmillaan - onnistumisia epäonnistumisen hetkellä tjsp. Nyt viikkoa myöhemmin ja Italiassa tuon ajan onnistuneesti lomailleena olen varma, että ensi vuonna mennään taas 😉 22.9. Uinti 4,1km (68min), pyöräily 180km (355min), juoksu 42,2km (280min) 30.9. Sali 45min 1.10 Juoksulenkki 10,3km (60min) 2.10. Kuntopyörä 45min, sali 45min 3.10. Uinti 1,5km (40min) 4.10. Pump 60min + spinning 50min 7.10. Juoksulenkki 9km (70min), uinti 1,6km (30min) 9.10. Spinning 30min + sali 30min 11.10. Juoksulenkki 8km (64min) 13.10. Juoksulenkki 21,2km (112min), uinti 2km (39min) 14.10. Sali 50min 15.10. Kuntopyörä 45min, spinning 45min 17.10. Juoksulenkki 9km (50min), vesijumppaa 25min 18.10. Sali 30min 19.10. Kuntopyörä 60min 28.10. Juoksumatto 15min (3,1km), sali 30min 29.10. Kuntopyörä 60min 30.10. Kuntopyörä 30min 31.10. Uinti 700m (15min) + vesijuoksu 30min 1.11. Kuntopyörä 45min 2.11. Kuntopyörä 45min 4.11. Juoksulenkki 3km (20min), uinti 1km (21min) 5.11. Juoksumatto 15min (3,1km) + sali 30min 8.11. Juoksumatto 15min (3,2km) + sali 30min 10.11. Juoksulenkki 14,7km (75min) 11.11. Spinning 45min 12.11. Kuntopyörä 45min 13.11. Kuntopyörä 45min 15.11. Kuntopyörä 45min, juoksumatto 15min (3,2km) + sali 30min 16.11. Kuntopyörä 45min, jalkapallotreeni 60min 21.11. Sali 45min 23.11. Sali 45min 24.11. Kuntopyörä 45min 25.11. Kuntopyörä 60min, spinning 45min 26.11. Kuntopyörä 45min 28.11. Juoksumatto 20min (4,2km) + sali 25min 29.11. Kuntopyörä 45min 30.11. Kuntopyörä 45min 1.12. Spinning 150min 4.12. Uinti 1,5km (30min) 9.12. Kuntopyörä 60min 10.12. Kuntopyörä 45min, juoksu 60min (portaissa 20 kertaa Kalliosuojassa) 12.12. Kuntopyörä 45min, spinning 60min 13.12. Uinti 1,5km (30min) 14.12. Kuntopyörä 45min 18.12. Spinning 75min 19.12. Kuntopyörä 45min, spinning 60min 20.12. Kuntopyörä 45min 29.12. Spinning 60min 2.1. Kuntopyörä 45min 3.1. Kuntopyörä 45min, spinning 90min 4.1. Kuntopyörä 45min 5.1. Spinning 55min + pump 60min 6.1. Hiihto 30,6km (136min) 7.1. Kuntopyörä 45min, juoksu rappusissa 75min (20 kertaa) 8.1. Kuntopyörä 60min 9.1. Kuntopyörä 45min, Uinti 2,2km (45min) 10.1. Kuntopyörä 45min, Kuntopyörä 45min 11.1. Kuntopyörä 45min 12.1. Hiihto 13,2km (62min) 14.1. Hiihto 12,2km (62min) 15.1. Uinti 2,3km (45min) 17.1. Uinti 2km (40min) 21.1. Juoksumatto 15min (2,8km) + lihaskunto 15min 28.1. Juoksu 60min (portaissa 20 kertaa) 30.1. Uinti 2km (39min) 31.1. Kuntopyörä 45min, lihaskunto 45min 18.2. Juoksu & kävely 60min (portaissa 20 kertaa) 19.2. Kuntopyörä 45min 20.2. Kuntopyörä 45min, Spinning 75min 21.2. Kuntopyörä 30min, kuntosali 45min 22.2. Kuntopyörä 45min 26.2. Kuntopyörä 60min 1.3. Uinti 2km (45min) 2.3. Kuntopyörä 60min 3.3. Kuntopyörä 45min, juoksu 10,2km (60min), spinning 90min 4.3. Kuntopyörä 60min, juoksu 60min (portaissa 20 kertaa) 5.3. Kuntopyörä 60min 6.3. Kuntopyörä 60min, uinti 1,5km (30min) 7.3. Sali 40min + uinti 1km (20min) 8.3. Kuntopyörä 45min 12.3. Uinti 2km (39min), juoksu 10,9km (61min) 14.3. Uinti 2,25km (46min), juoksu 11,6km (67min) 15.3. Kuntopyörä 90min 16.3. Spinning 60min, juoksulenkki 15km (90min), kuntopyörä 45min 17.3. Kuntopyörä 75min, sali 60min, kuntopyörä 75min 18.3. Kuntopyörä 60min, juoksu 60min (rappuset 20 kertaa) 19.3. Juoksulenkki 9,5km (57min), juoksu 6,2km (37min), spinning 90min 20.3. Juoksu 10,8km (65min), juoksu 5,2km (29min), uinti 1,5km (31min) 21.3. Kuntopyörä 60min, sali 40min + uinti 1km (20min) 22.3. Kuntopyörä 60min 23.3. Juoksu 8,9km (51min), sali 50min, uinti 2,1km (42min) 24.3. Juoksu 7km (59min) 25.3. Juoksu 11km (61min) 26.3. Uinti 2,25km (45min), juoksumatto 15min (3,2km)+sali 30min 27.3. Juoksu 15,2km (90min), sali 60min 29.3. Juoksu 9,2km (47min), kuntopyörä 45min 30.3. Spinning 70min, sali 75min 31.3. Sali 50min 1.4. Kuntopyörä 60min, juoksu 60min (raput 20 kertaa) 2.4. Kuntopyörä 60min, spinning 75min 3.4. Kuntopyörä 60min, uinti 2,2km (46min) 4.4. Kuntopyörä 60min, juoksu 12,0km (60min) 5.4. Kuntopyörä 60min, juoksu 10km (73min) 6.4. Spinning 75min 8.4. Juoksumatto 10min (2km) + sali 40min 9.4. Uinti 2,3km (46min), juoksu 11km (61min) + sali 60min 10.4. Kuntopyörä 45min + juoksumatto 9,1km (45min) yhdistelmänä (20+20+15+15+10+10) 11.4. Juoksu 13km (76min) 13.4. Spinning 70min, sali 60min 14.4. Juoksu 20,8km (117min), sali 50min, spinning 70min 15.4. Kuntopyörä 30min, juoksu 60min (rappuset 23 kertaa) 17.4. Kuntopyörä 60min, juoksu 12,5km (64min) 18.4. Kuntopyörä 75min 19.4. Juoksu 9,6km (54min), pyöräily 67km (133min) 20.4. Spinning 135min 21.4. Sali 60min 22.4. Sali 60min, juoksu 16km (90min) 23.4. Kuntopyörä 60min, pyörälenkki 40,5km (84min) 24.4. Kuntopyörä 45min, uinti 2,2km (45min) 25.4. Juoksu 10km (57min) 26.4. Kuntopyörä 45min 27.4. Pyörälenkki 88,1km (180min) 28.4. Juoksulenkki 10km (76min) 29.4. Juoksulenkki 9,3km (50min) + sali 50min 30.4. Juoksulenkki 8km (52min) 1.5. Kuntopyörä 30min 2.5. Juoksulenkki 14km (95min) + sali 45min 3.5. Juoksumatto 15min (3,1km)+ sali 45min 5.5. Spinning 105min 6.5. Kuntopyörä 45min, juoksulenkki 10,3km (60min) 7.5. Kuntopyörä 45min, juoksumatto 20min (4,2km)+sali 70min 8.5. Juoksulenkki 10km (67min) 9.5. Uinti 2,2km (45min), pyörälenkki 43,5km (103min) 10.5. Sali 60min 11.5. Spinning 60min, juoksulenkki 15km (81min) 12.5. Juoksulenkki 15km (70min) (4:40/km) , spinning 70min 13.5. Kuntopyörä 45min, porrasjuoksu 60min (20 kertaa) 14.5. Kuntopyörä 45min 15.5. Kuntopyörä 60min, uinti 2,6km (51min) 16.5. Kuntopyörä 45min, juoksu 12km (65min) 18.5. Juoksulenkki 8,1km (55min), pyöräily 88,2km (202min) 19.5. Juoksulenkki 11km (60min) + sali 50min 21.5. Pyöräily 62km (120min) 22.5. Kuntopyörä 90min 25.5. Juoksulenkki 6,2km (30min) 26.5. Juoksulenkki 25,6km (139min), kuntopyörä 90min 27.5. Kuntopyörä 45min, spinning 100min 28.5. pyörällä töihin 50,4km (108min), pyörällä kotiin 42,8km (90min) 29.5. uinti 2,4km (49min) 30.5. pyörä 67km (135min), juoksu 15km (80min) 31.5. Kuntopyörä 100min 3.6. Juoksulenkki 13,6km (76min) 4.6. Uinti 2,3km (45min), pyöräily 43,5km (98min), juoksu 10km (56min) 5.6. Sali 50min 8.6. juoksu 7,2km (41min), uinti 30min (1,5km) 9.6. juoksu 21,5km (120min), uinti 20min (1km) 11.6. juoksu 21,4km (120min) 12.6. uinti 45min (2,3km) 13.6. juoksu 23,9km (135min), uinti 30min (1,5km) 16.6. Pyöräily 185,6km (410min) 17.6. Pyörällä töihin 42,8km (91min), pyörällä kotiin 42,8km (81min) 18.6. Pyörällä töihin 42,8km (94min), pyörällä kotiin 42,8km (82min) 19.6. Pyörällä töihin 42,8km (94min), pyörällä kotiin 42,8km (81min) 21.6. juoksu 7,1km (40min) + sali 35min 23.6. Sali 50min 24.6. Juoksu 18,4km (100min) 25.6. Pyöräily 44,2km (91min) 26.6. Sali 60min, pyöräily 44,2km (86min) 29.6. Pyöräily 104,2km (200min) 2.7. Juoksu 9,5km (50min), Spinning 60min 4.7. juoksu 10km (46min) 8.7. Juoksu 9,2km (45min) 9.7. Spinning 55min 10.7. Pyöräily 38,8km (77min)
  32. 5 points
    Muutamaan vuoteen en ole varsinaista pk-kautta pitänyt ollenkaan, vaan siirtynyt sujuvasti suoraan seuraavan vuoden kisakaudelle. Viime kevättalvi meni Talvemaratonin jälkeisiä vaivoja, lähinnä plantaarifaskiittia, parannellessa ihan vituralleen. Vieläkin oikea jalka ärtyy joistakin käyttämistäni juoksukengistä. Osin tätä taustaa vasten päivitin tässä syksyn aikana lähes koko kenkäkalustoni. Kaikki kuluneet ja loppuunjuostut 10 kenkäparia saivat tehdä tilaa NB:n malleille. Tulevan kauden juoksuja ajatellen nyt lienee viisasta juosta kunnollinen pk-kausi ja keskittyä keväällä tarjolla oleviin ja suunniteltuihin kisoihin, joista jo kalenteriini on tullut useita merkintöjä. Vuoden 2018 juoksut on helposti listattu: 14.04.2018 SAUL SM-puolikas, Vierumäki 1.45,37 22.04.2018 Helsinki Springmarathon DNS 13.07.2018 Keuruun yömaraton 4.20,40 04.08.2018 SAUL SM-maraton Kempele 4.19,39 09.09.2018 Tallinna marathon 4.13,09 15.09.2018 Finlandiamarathon 4.29,12 22.09.2018 SAUL SM-maantie 10, 46,38 13.10.2018 Vantaan maraton 4.04,54 Vantaan maratonille lähdin tavoittelemaan neljän tunnin rajaa, minkä piti olla ihan realistinen tavoite. 24 km:iin saakka kaikki kilometrit menivät hieman tavoiteaikaa nopeammin, osa jopa 3.40-loppuaikaan riittävää vauhtia. Tämän jälkeen km-vauhdit hidastuivat kuuden minuutin pintaan ja aikatavoite karkasi käsistäni. Loppuajakseni kirjattiin 4.04,54. Ihan tyytyväinen olen tähän juoksuuni, olihan loppuaika kauden parhaani. Vantaa maraton oli maraton #93, eli hyvässä vauhdissa ollaan kohti sadatta maratoniani. Ensi vuoden SAUL:n SM-maratonin järjestäjästä en ole vielä tähän päivään mennessä kuullut mitään huhuja, joten syksyn ohjelmani on vielä lukkoon lyömättä. Muilta osin kalenteristani löytyy juoksuja taas ”riittävästi”. Vielä tosin on hakusessa muutama tapahtuma, kun on todennäköistä, etteivät kaikki aiemmin listaamani juoksut tule toteutumaan. Joka tapauksessa ensi vuosi menee uudessa ikäsarjassa ja voin tavoitella taas uusia ikäsarjaennätyksiäni.
  33. 5 points
    Viime postauksesta vuosi ja ei mitään käsitystä, onko tämä palsta edelleen aktiivinen vai ei....saati onko täällä vielä tuttuja. No, kirjataan asioita ainakin oman muistin tueksi. - 2015 elämäni kunnossa ja polvi alkoi oireilemaan - 2016 tähystys - mitään ongelmaa ei löytynyt. Elokuussa pääsin aloittamaan treenauksen ja meno tyssäsi bakerin kystaan - 2017 kesällä polvi kestänyt juoksu kuin pari sataa metriä, vaikka olisi pitänyt miten pitkän tauon tahansa - valmis laittamaan lenkkarit naulaan - 2017 syksyllä polvi vääntyi jäällä - magneetti - kierukka revennyt - leikkaus marraskuussa Toiveet pilvissä, koska leikkaus meni tosi hyvin ja toivuin jäälle 3 viikossa....liian nopeasti. Polvi ei kestänyt pelaamista peräkkäisinä iltoina ja vasta huhtikuussa 2018 alkoi kestää juoksua enemmän kuin yhden 3 km lenkin viikossa. Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että treenata voi nippanappa 5 kertaa viikkossa, josta juoksua saa olla 3 kertaa. Muutoin polveen tulee tuntemuksia. Nyt mennään ihan puhtaasti polven ehdoilla. Huomenna kokeillaan uutta rajaa eli 15 km lenkki. Tähän mennessä pisin ollut 10 km (vetänyt sen 3 kertaa ilman ongelmaa). Odottelen, että polvi kestää sen 4-5 juoksukertaa viikossa ja vasta sitten otan 25 km lenkin takaisin ohjelmaan. Kunto on aivan pohjilla, kuten 3 vuoden juoksutauosta voi arvata. Kokeilin 7 km maksimin ja olin vaatimattomasti 5min30sek ennätystä perässä. Pohjalta lähdetään, mutta väliäkö sillä, kun voi taas juosta. Katsotaan, jos kaikki menisi nappiin, niin ensi vuonna voisi miettiä maratonia.
  34. 5 points
    Lähtötilanne Tämä analyysi on täysin amatöörimäinen, joten jos haluat nähdä paljon teknistä detaljitietoa ja ammattimaisempaa näkemystä kyseisistä kengistä, niin netistä löytyy paljon hyödyllistä analyysiä englanniksi. Siitä lähtien kun ostin ensimmäiset Hokan polkujuoksukengät (Challenger ATR2) en ole juurikaan katsonut muiden mallien perään pitkille matkoille (>60km) kenkien erinomaisen vaimennuksen vuoksi, vaikka kokemuksieni mukaan tossujen kestävyydessä ainakin henkilökohtaisessa käytössäni on ollut hieman parantamisen varaa. Karhunkierroksen 164km matkalle ajoin sisään ehkä tämän hetken suosituimman pitkien ultrien kengän Mafate Speed2n, eikä kengässä ollut mitään valittamista matkan aikana, joskin ehkä hieman turhaan vaihdoin kengät ATR2- malliin Hautajärvellä. Kun eteeni osui sattumalta hyvä tarjous Salomonin Sense Ultrasta, olin kuitenkin haukkana paikalla, koska uskon että aina pitää katsoa nykyisen alueen ulkopuolelle ja etsiä vielä parempia vaihtoehtoja. Olen nyt juossut MS2- tossuilla sellaisen 300-400km ml puolet Karhunkierroksen 164km matkasta ja ainoa paikka missä käyttö näkyy on kengän kärki, jota olen molemmissa kengissä joutunut pikaliimalla hieman kiinnittämään. Sense Ultrilla takana on hieman vajaa 100km. Nämä kengät taistelevat hyvin samasta kohderyhmästä: pitkien polkumatkojen juoksijat. Hinnat Tässä asiassa ei ole mitään merkittävää eroa Hoka MS2: Ostopaikasta ja –maasta riippuen pari hinta vaihtelee ns tavalliselle kuluttajalle n 130€-180€ välillä Salomon Sense Ultra: Ostopaikasta ja –maasta riippuen pari hinta vaihtelee ns tavalliselle kuluttajalle n 120€-190€ välillä Tarjouksia kannattaa metsästää. Suomessa en MS2sta ole tosin mitään tarjousta löytänyt ja välillä jopa kengän saatavuus on ollut pieni kysymysmerkki. Look&Feel MS2: Hokia ei syyttä sanota ”valtamerilaivoiksi” mutta käytössä en ole mitään ongelmaa koskaan kengän jykevyyden vuoksi huomannut. Hokat ovat pääsääntöisesti hyvin kevyitä enkä sanoisi sortuneeni mihinkään erityiseen kompasteluun kengän massiivisuuden vuoksi. Aivan alussa varvasalueen päällinen tuntui juoksussa ”muoviselta” mutta sisäänajon jälkeen tämä jalkapöydän päällä tuntunut ”taittumisefekti” poistui. Kenkä on aina tuntunut kohtuullisen miellytävältä jalassa joskin ATR2 on henkilökohtaisesti tuntunut vielä mukavammalta, mutta se ei ole teemana tässä. Itselleni varvastilan riittävä koko on aina ollut tärkeä asia miellyttävyyden suhteen ja MS2 täyttää tämän tarpeen mainiosti. Oikean jalan pikkuvarpaani hiersi Karhunkierroksella lievästi mutta rakkoa siihen ei tullut. Nauhat ovat ”luistavat” joten tossun kiristäminen on helppoa joskin solmut kannattaa tehdä kunnolla. Tossujen painosta on niin monenlaista tietoa että sanotaan 275-315g riippuen koosta ja droppi 4mm. SU: Kenkä on ulkoisen kantavaimennuksen osalta varsin samanlainen kuin MS2 mutta lestiltään ja varvastilaltaan hieman kapeampi. Tässä tullaan jo varmasti juoksijan henkilökohtaisten preferenssien luokse: mikä sopii juuri sinulle parhaiten? Salomon markkinoi tossujaan ”sukkamaisella” istuvuudella ja myönnän että ensivaikutelma on todella miellyttävä joskin sisäpehmusteiden saumaus on mielestäni hieman erikoinen ja pehmusteen saa esille kurkistamalla. Ensilenkillä sama pikkuvarpaan lievä hiertäminen tuntui myös tässä tossussa joskin sain sitä helpotettua kiristämällä sukat vielä tarkemmin. Tämän jälkeen hiertämistä ei ole ollut lainkaan. Positiviista on myös Salomonista tuttu pikanauhoitus ja tasku nauhalle sekä nauhalukolle. Ensilenkki helpolla ”neulasbaanalla” oli erittäin positiivinen kokemus, ja sama tuntuma on jatkunut poluilla. Kärjessä on sopivasti vahviketta kivien potkimiseen ja tuntuma on että kengän kärkeä ei saa helposti rikki liimauksestaan MS2n verrattuna. Paino tossulla on 275g ja droppi 8mm. Vaimennus MS2: Tässä ollaan koko mielestäni koko Hoka-filosofian ytimessä ja jalkapohjan rakkoja (myönnän että tämä on luultavasti edelleen oma vika eikä kengän) lukuunottamatta kengät tarjoavat erinomaisen ”suojan” jaloille pitkissä ultrasuorituksissa. Valitettavasti en lähde kuitenkaan pisteyttämään tätä ominaisuutta koska kilpailijamallista en vastaavanlaista pitkän matkan referenssiä voi kertoa. Sanon vain, että uskon Hokan tarjoavan parasta mahdollista hipovan tuotteen tällä hetkellä. SU: Pisin polkulenkkini rajoittuu tällä kengällä toistaiseksi n. 20km matkaan joten vaimennuksen testaaminen ultrajuoksuun jäi luonnollisesti tekemättä, mutta mielestäni kengässä on hyvä vaimennus – onhan se malliltaankin erittäin samansuuntainen kuin Hoka. Tuntuma kuitenkin on että ehkä tossu olisi omimmillaan sellaisissa lyhyemmissä ultrajuoksuissa joissa tykitetään tarvittaessa nopeampiakin pätkiä. Pohja ja pito MS2: Vibram Megagrip- pohjan käyttöönotto Hokassa on mielenkiintoinen innovaatio ja uskallan väittää että pito on erittäin hyvä tai täydellisyyttä hipova. Juoksin kengillä kevyesti jopa keväisellä osittain jäisellä polulla ja hiljaisessa etenemisessä pito riitti paremmin kuin millään muulla kengällä koskaan jopa siellä kunnes itseluottamukseni ja vauhtini kasvoivat ja....kaaduin jäällä aika pahasti. Nastakengäthän ne olla pitää jäällä, kuitenkin. Yhtä kaikki MS2 pito-ominaisuudet ovat todella hyvä enkä ole kokenut isompia ongelmia edes märällä kalliolla. Nyt täytyy muistaa kuitenkin että en ole mikään pikatykittäjä vauhdin suhteen. MS2 pohja on myös selkeästi kestävämpi esim Hoka ATR Challengeriin verrattuna. SU: Kengässä on Salominin Premium Wet Contagrip- pohjaseos/rakenne jonka luvataan toimivan olosuhteista riippumatta. Näin testilenkkieni perusteella onkin, joskin märällä kalliolla ylämäkeen juosten havaitsin paikottain pientä lipsumista kun oikein yritin. Tällaisella alustalla en ehkä uskaltaisi lähteä alamäkeen tykittelemään tällä kengällä, mutta kokonaisuutena kenkien pito oli lähes moitteeton. Sen perusteella mitä olen ylipäätään Salomonien pito-ominaisuuksista kuullut ja kokenut, niin mielestäni eteenpäin on menty iso harppaus. Yhteenveto Omat kokemukseni rajoittuvat vain Suomen maastoihin. Hinnoittelultaan mallit menevät samaan kategoriaan ja tavoittelevat suunnilleen samaa kohdeyleisöä eli pitkien matkojen polkujuoksijat. Uskallan suositella molempia kenkiä pitkille lenkeille ja kisoihin ja vetäisin analyysini lyhyesti yhteen näin: Hieman sirompi ja lestiltään hieman kapeampi vaihtoehto (Salomon Sense Ultra) vs hieman massiivisempi ja paremmin vaimentava, varvastilaltaan hieman isompi vaihtoehto (Hoka MS2). Pidon suhteen kahdesta erittäin hyvästä kandidaatista voiton vie Hoka (erittäin hyvä vs erinomainen). Salomon on ehkä hieman enemmän ”yleiskenkä” jolla voisi lähteä muillekin alustoille tarvittaessa. Kaiken kaikkiaan kenkien välille on aika vaikeaa saada isoja eroja aikaiseksi. Jotta vertailun saa hieman konkreettisemmaksi niin käytän Northern Ultra Trail Servicen tapahtumia suositteluun: NUTS Karhunkierros ja Pallas (<80km): Kenkäehdotus Salomon Sense Ultra NUTS Karhunkierros ja Ylläs-Pallas-Hetta (>80km): Kenkäehdotus Hoka MS2 Ilman että olen juossut yhtäkään ultraa Salomonilla, tuntumani on että tossu on parhaimmillaan hieman vauhdikkaammassa ja lyhyemmässä (ultra)menossa kun taas Hoka mitataan parhaiten ulos pisimmillä matkoilla. Hoka on tosin tehnyt tilanteen juuri nyt mielenkiintoisemmaksi julkaisemalla todella lupaavantuntuisen Speedgoat 2 mallin, joka menee ehdottomasti hankintaan ja testiin heti kun mahdollista.
  35. 5 points
    Lisään taas juttua tiuhaan päivittyvään blogiini (taitaa jo olla lähes vuosi viime postauksesta). Juoksemaan oppii juoksemalla ja kilpaa juoksemaan oppii juoksemalla kilpailuja? Ehkä. Ainakin sen olen huomannut, ettei 10k ole enää niin epämieluisa matka juosta, mitä se joskus oli. Silti teen hieman strategista säätöä kaudelle 2017. Keskityn vielä entistäkin enemmän treenaamiseen (> 4500 km) ja toivon samalla, että hieman vähäisemmissä kilpailuissa mitä aion juosta, olisi sekä vire että sääolosuhteet ym. suotuisia. Kisastartteja 2016 oli aika monta, siis 11. Suomessa noista 5, Vorssassa 1 :), manner-Espanjassa 4 ja Mallorcalla 1. Paras kisa heti ensimmäinen. 10. kisa oli myös hyvä ja suorituskyky kohdillaan. Harmi vaan, että oli espanjalainen talvimyräkkä just tuona viikonloppuna. Merkkasin joitain sijoituksia myös listaan. Kauden 2017 listalta HSM on saletti, muut alustavia kisoja. Lohjalla voisi juosta 5000m, se kun radalla voisi kulkea. 10000m en sen sijaan usko kulkevan niin hyvin radalla mitä maantiellä ja se jääneekin ehkä Lohjalla juoksematta. Kuopiossa taas puolikkaalla tietysti suht hyvä aika tavoitteena, mutta ei mitään < 1.22. Lähinnä 3 viikkoa ennen Joutsenoa sopisi hyvin ohjelmaan. Molempien Suomen maratonien jälkeen olisi 8 viikkoa seuraavaan kisaan. Kevät - alkukesä kaudella maratonia seuraava kisa vähemmällä riskillä 10k ja syksymmällä sitten voisi parempien pohjien avulla olla mahdollista juosta 3. maraton 8 viikkoa Joutsenon jälkeen. Tavoite -ketjuun jo kirjoitin tavoitteita, mutta tässä vielä eri matkojen tuloshaaveet. 5k < 17.50 (< 3.34 min/km) 10k < 36.30 (< 3.39 min/km) 21,1k < 1.22 (< 3.53 min/km) 42,2k kevät < 2.54 (< 4.07 min/km), syksy < 2.51 (< 4.03 min/km) 2016: 21.2 Zurich Marathón de Sevilla, 2.59.12 30.4 Helsinki Central Park 10k, 38.14 11.6 Helsinki Half Marathon, 1.25.55 21.7 Forssan rata10k, 38.39 27.8 Oittaa 5,274k, 20.41 3.9 Midnight Run 10k, 38.50 17.9 Espoon Rantapuolikas, 1.26.47 25.9 Carrera Surasports Ayuda A El Chad Palma 10k, 38.44, M35 1. sija 11.12 Sant Joan d'Alacant 5k, 18.22, M35 4. sija 18.12 Sanitas Marca 10k Valencia, 38.10, M35 28. sija 30.12 Cursa Nocturna La Vila Joiosa 5k, 18.25, M35 2. sija 2017: 23.4 Helsinki Spring Marathon 17.6 Forssan Suvi-ilta 10k ? 7.-9.7 SAUL SM 5000m, 10000m Lohja ? 2.9 Kuopio Maraton, 21,1k ? 23.9 SAUL SM-maraton Joutseno ? 19.11 Valencia Marathon ?
  36. 5 points
    Tässä hieman ennakkoa ja suunnitelmaa ensi lauantain Helsinki Ultra Runista, jossa minimitavoiteenani on edetä >100km 12h:ssa. Kyseessä on myös ensimmäinen tasamaan ultrajuoksuni. Saapuminen Menen itse paikalle klo 07.30-08.00. Lähtö klo 09.00. Pysäköin Malmin uimahallin parkkikselle (maksullinen mutta varma) Varusteet Hoka Clifton 2 (varalla Adidas Energy Boost) Kompressiosukat 2XU lyhyet trikoot Lyhythihainen juoksupaita + irtohihat (aamulla kylmä) Lippa jos aurinkoista Suunto + Sykevyö Huollossa vaihtovaatetta Omat huollot Oma pöytä Oma urheilujuoma (Maxim +H5 elektrolyytti) 1.5l pulloista mukiin High5 geelit (regular+ caffeine) Energiapatukat Merisuola Järjestäjän pöydästä Vesi Sipsit, suklaat + muut mätöt adhoc meiningillä Huoltovuorot Klo 9-12 Itsenäisesti Klo 12-15 Ambrosius (huoltaa samalla myös Annaa) Klo 15-21 Antti Tavoitteet ja Huoltotaktiikka (oma huoltopöytä / huoltajat) Minimitavoite: 100km. Laskettu (unelma) tavoite: 110km Aikataulutavoite (110km): Keskinopeus @6.32 jakautuen suurin piirtein niin että ekat 55km @6.17 ja toiset @6.49 => 110km ylittäminen 56-57 kierrosta (lopussahan siirrytään 30min ajaksi lyhyemmälle radalle) =>110km Huoltovastuut Perseelle potkiminen 100km ylittämiseksi ja mieluusti 110km saavuttamiseksi Ajan seuranta, keulimisen estäminen ekalla puolikkaalla. Raadon hinaus lopussa. Juomiset Pariton kierros: vesihuikka (ca 1dl) järjestäjien pöydästä Parillinen kierros: urheilujuoma (ca 1dl) omasta pöydästä => Huoltopöydässä 2-3 mukillista urkkajuomaa aina valmiina niin huoltajakin ehtii puuhailla muitakin juttuja. Tuon mukeja paikalle. Yritän minimoida pysähtelyt joten olisi kiva jos noukitte mukit takaisin pöydälle siinä 50m tms päässä huoltopöydästä. Fiiliksen mukaan napsin järjestäjiltä herkkuja lisäksi Geelit 3-4 kierroksen välein vuorotellen regular / kofeiini Energiapatukat Pyydän saapuessa ja nappaan messiin jos haluan geelille vaihtelua Merisuola Pakasterasiasta ml lusikka ja voin pyytää seuraavaan stoppiin. Muutama murunen lusikalla kouraan Lopetus Pöydän yhdessä roudaaminen (jos en itse kykenisi) autolleni ja pikainen poistuminen suoritusta juhlimaan (=kotiin saunaan ja palautusjuomalle). Palkintoja klo22 ei tarvitse (valitettavasti) jäädä odottelemaan. J
  37. 5 points
    Tukholmassa tuli sitten taas risteiltyä noroviruslaivalla. Kumihanskat oli mukana, mikä yhdessä vaseliinin kanssa herätti suuria tunteita hyttikavereissa. No norolta vältyttiin, tosin ei ne oddsit tainnu olla enää kuin 0.5-1% luokkaa. Mutta kyllä toi antoi maratonille taas yhden muuttujan lisää, eli yksi lisää näitä ei välttämättä juoksijan hallinnassa oleva olosuhdelisiä.Norosta ei nyt sen enempää, vaan piehtaroin sunnuntai-iltana morkkiksen ja ketutuksen keskellä. Yhdeksäs maraton, ja ensimmäistä kertaa keskeytys. Tein sen aika heppoisasti ex tempore 26.5k kohdalla lääkintäteltan edessä. Lähdin ihan rauhassa matkaan, 4:50 tavoitevauhtia. Rotterdamiin verrattuna vedin reilu puoli minuuttia hitaamman ekan puolikkaan. Aurinko oli onnistunut pehmittämään mua ja Koknästornetin lenkki oli jotenkin kuuma. Rimpuilin 3:30 jänisten edessä ton pätkän, vaikka olin ohittunut ton porukan ennen puolimatkaa. Vauhti ruppes sakkaa pahasti. 21k-25k otin 15s/km pataan. 27. kilsaan osu sitte 5:22min/km, Rotterdamissa tota vauhtia mentiin vasta 35k jälkeen. Jano oli kova ja kelasin nopeasti ett tää kisa on hajoamassa. Pysähdyin juomapisteelle ja kävelin lääkintäteltalle ja kerroin ett vauhti sakkaa, helvetin kuuma, 2v sitte sydäri, pitäisköhän olla fiksu ja lopettaa. Saikku suositteli ehdottomasti ja mainosti ilmastoitua taxia. Moraalitonta vai ei. Tukholman on hieno kisa ja pelkän tunnelman takia ois tietenkin pitänyt kiertää vielä toiste kaupunki. Toisaalta nyt on nopeampi palautuminen. Päästään coren kimppuun, katotaan fyssarin kanssa eri heikkouksia. VK treeniä ja vedetään muutaman alimatkakisa. Fine, hyvä idea oli. Jos olin ehkä vähän paahtumassa niin sydäripotilaana ehkä toi olla ihan fiksu veto. 2014 kesällä Heinolan puolikkaalla yritin 33 asteessa enkkaa, loppuajaksi tuli 1:44 sijaan 1:52. Söin rannalla lihiksen ja fantan ja yrjösin kotimatkalla 7 kertaa. 7 kertaa 8 kisassa ennätyksen saavuttaneena voi putki joskus katketa. Oisko pitänyt juosta hiipuva 3:35? Ehkä toi hiipuva sana on tossa se miks oli ok keskeyttää. Jos olisin osannut lukea päivän kuntoa, laivassa huonosti nukutun yön huomioiden, ja oisin hahmottanut ton kelin, niin sitä ois voinut lähteä 10-15s hitaammalla vauhdilla ja sitten vaikka kiristää jos siltä tuntunut. Jälkiviisaudella voi sanoa ett 3:24 tavoite Tukholmaan 3:30 Rotterdamin jälkeen ei ollut realismia sää ja reitti huomioiden. Viime vuonna Tukholma meni 3:36:36, en halunnut fiilistä ett vedin tänä vuonna saman ajan. Ja ett Rotterdamin 3:30 olis vain reitin ansiosta. Siellä muuten pulahti 25k juomapisteen juomat ton 27k kohdalla, mutt jatkoin sisukkaasti matkaa. No turha tätä märehtiä. Tehty mikä tehty. Ei ne tukholmalaiset ehkä huomanneet mun puuttumista tokalta rundilta, ja kovasti toivottivat tervetulleeksi taas ens vuonna. Ai niin, meidän hytti kokonaisuutena performoi kun Juha Y juoksi PB:n 2:58. Terveen miehen paperit. Hurja jätkä. Eikä valitellut kelistä mitään. Onnittelut
  38. 4 points
    Joskus kun blogisivun loin, totesin, että kirjoitan joskus treeneistäkin. No tässä lyhyt semmone löpinä. En tiedä tarkkaan mitä hain muutaman päivän treenisetillä, mut oli mukava tänään viimeisen loppunostokilsan jälkeen hetki nuutuneena ihmetellä maailman menoa ja todeta, että peruskunto ei ainakaan ole aivan surkeaa tasoa, kun määrää kestää akuutisti suht hyvin. Semmoisenkin huomion tein, että 10k:n vähän alivireisetkin kisajuoksut ovat tehneet hyvää, sillä normi marateho tuntui hieman korkeista sykkeistä huolimatta suht mukavalle, lukuunottamatta viimeistä kilsaa, jossa sai jo vähän itseään motivoida pitämään vauhtia yllä. No ko viimeinen kilsa meni kuitenkin 4.06, joten tyytyväinen olin 5k loppunostoon, joka alkoi @TeroYK:lle (joka oli poikansa kanssa lenkillä) huudellessa, että lähdetään joskus juoksemaan, ja tuosta ekaan helppoon alamäkikilsaan lasketellessa (4.08). Tuon jälkeen homma vakavoitui kilsoille 2, 3 ja 4, joista huonoin taisi olla eniten vastatuulta, loivaa nousua ja hiekkapätkää sisältänyt toinen kilsa (4.15). Vielä tässä voi olla keväätä vastaava suorituskyky löydettävissä. Torstai - sunnuntai, aika tarkkaan 72 tuntiin kertyi treeniä suht hyvin (87,12 km): to 25,15 km @ 5.02 min/km, 5 km nosto @4.39 min/km + 1,44 km @ 5.30 min/km. pe 14,17 km @ 5.02 min/km + 0,35 km @ 4.46 min/km kevyt. la 14,13 km @ 4.45 min/km, Kuopion maran 10k:n reitti vauhtileikittelynä < 45 min + hölkkää. su 30,03 km @ 5 min/km, ks 77% HRmax (max 94% HRmax), 2h30min (25 km @ 5.11 min/km, ks 75% HRmax (max 85% HRmax) + loppunosto 5,03 km @ 4.11 min/km, ks 90% HRmax (max 94% HRmax)) + 1,85 km @ 5.48 min/km. Viikko kahdella lepopäivällä 102,9 km. Ensi viikolla ainoat treenit, joissa alakynnyksen yli tehot, ovat torstain 3x4k 3min pal. Jyväskylän puolikasta varten (toimi hyvin keväällä ennen puolikasta) ja viikonlopun pitkiksen loppunosto. Muuten kevyttä määrää.
  39. 4 points
    Joroinen on edessä reilun viikon päästä ja tässä vaiheessa kuntoa ei ehdi enää nostaa kuin lepäilemällä. Niinpä onkin hyvä hetki tehdä joitakin viime hetken virityksiä, joilla voisi nipistää tulevasta loppuajasta joitakin osia. Kovat harrastajat lähtevät usein kiekkojen eli vanteiden päivityksellä liikkeelle. Olisihan se mukava itsekin kokea korkeiden hiilikuitukiekkojen kaunis humina tai tuntea keveiden vanteiden herkkä kiihtyvyys, mutta aika nopeasti asiaa tutkittuani totesin että millään järkevällä summalla en saa tuntuvaa parannusta aikaiseksi. Jos olen rehellinen itselleni, voin myöntää ettei tällaisen kuntoilijan ole mitään järkeäkään ostaa tuhannella eurolla muutamaa minuuttia. Feltin painavilla ja ehkä-hieman-aeroilla TTR3 kiekoilla siis mennään. Jotain oli kuitenkin päivitettävä ihan jo tunnelman kohottamiseksi. Googleteltuani aikani huomasin että ensiasennuskumini Vittoria Zaffiro Slickit ovat lähes halvimmat ja painavimmat mitä löytyy. Tässä oli paikka tehdä jonkinlainen budjettiluokan isku! Siispä hommasin taakse 25mm GP 4000 II:sen ja molempiin päihin latexisisurit! Eteen toki jätin halpiskumin koska olen köyhä ja nöyrä, ja saan saman henkisen yliotteen 90km matkasta jo pelkällä takakumilla. Ensilenkin jälkeen sain suggeroitua itseni niin hyvään vireeseen että Googlelle tuli lisää käyttöä. Aerokypärä... hyi helvetti miten kallis. Vauhditkin on niin hiljaiset etten kehtaisi sitä kuitenkaan käyttää. Vanha Met Estro saa kelvata. Jatkoin googlen parissa. Hiilikuitu sitä, hiilikuitu tätä, ei ei ei, en tarvitse. Mutta sitten tärppäsi, nimittäin karvat! Osuin tähän tekstiin: http://triathlon.competitor.com/2014/07/photos/secrets-wind-tunnel_102363 Referoituna voin kertoa että siinä kilpatallin kuski on tuulitunnelissa testaamassa pukuja, asentoa, kypärää jne. Lopuksi testaavat huvikseen paljonko säästyy watteja jalkakarvojen ajelulla. Wattimäärä oli huomattava verrattuna välineiden ja käsien asentojen mittailuun verrattuna. Koska en ymmärrä wateista mitään, kaivoin Youtubesta tämän: Videolla esiintyy poikanen joka ei tiedä jalkakarvoista mitään, ja silti hänelle mitataan sheivalujen jälkeen luvut, joilla 40km taittuu puolitoista minuuttia nopeammin. Katsoin alas omiin jalkoihini ja totesin että minullahan lähtee viisi minuuttia loppuajasta yhden partaterän hinnalla! Kyllä, minäkin teen itsestäni kauniin ja liukkaan!
  40. 4 points
    Tänään juostiin etukäteen kauden pääkisakseni nimeämäni Kullervomaraton Joutsenossa. Lähestymistapani kisaan poikkesi aika paljon aiemmista maravalmistautumisistani. Tällä kertaa painotin lyhyitä kisoja aiempia vuosia enemmän ja jätin määräjuoksemisen vähemmälle. Tämä tuntui toimivan kohtuullisen hyvin. Onhan tuo palautumisaika tässä iässä jotakin ihan muuta, kuin nuorena oriina. Edellisen maratonin juoksin toukokuussa Prahassa ja sen jälkeen vain lyhyitä kisoja. SAUL:n SM-viestit, Lumperon hölkän puolimaratonin, SAUL:n maantiekympin ja Finlandian puolikkaan jänistelyn. Näistä SAUL:n kympillä alitin edellisvuotisen aikani minuutilla, Lumperon hölkässä juoksin parhaan puolikkaan aikani pitkään aikaan ja Finlandian jänistelykin meni ihan nappiin, joten lähtökohdat onnistuneelle juoksulle Joutsenossa olivat olemassa. Lähdin liikkeelle rohkealla, lähes all in-taktiikalla, juoksemaan 3.30 loppuaikaa. Kolmeenkymppiin saakka pystyin pitämään tuota vauhtia, sitten vauhti alkoi hiipua hitaasti, kun jouduin juoksemaan käytännössä yksin jostakin 15 km:n haminoilta alkaen. Hyvässä porukassa vauhdin ylläpito olisi ehkä ollut hieman helpompaa. Loppuajakseni kirjattiin 3.37,51, mikä on paras aikani kolmeen vuoteen ja 20:een maratoniin. Sijoitukseni SAUL:n kisassa oli kymmenes. Taso oli tänä vuonna todella kova, mitalikolmikon ajat olivat kaikki kolmen tunnin haminoilla. Tuo nyt alittamatta jäänyt edellinen hyvä aikani oli samalta reitiltä Joutsenosta. Ihan tyytyväinen olen päivän suoritukseeni, vaikka loppuaika ei ihan ollut sitä, mitä toivoin. 3.30_n alituksella sijoitukseni olisi ollut vain muutaman pykälän parempi. Juoksun Plussat: -Sää oli optimaalinen kestävyysjuoksuun -Hokat toimivat kuin se kuuluisa junan vessa -Majoituspaikka Gasthouse Patruuna vain kilometrin päässä lähtö- ja maalialueesta. -Reitti, se kuuluisa tasainen enkkareitti. Juoksun Miinukset: -Vauhdin hiipuminen lopussa. -Vähäinen juoksuseura puolimatkan jälkeen -Hyödyntämättä jäänyt majoitus juoksijaystävän luona.
  41. 4 points
    T2 Vapaaehtoiset nappasivat pyörän hienosti lennosta hellään huomaansa ja itse pääsin hölkkäämään hassussa etukumarassa suoraan vaihtotelttaan. Lenkkarit jalkaan, pari geeliä taskuun, ajokamat pussiin, ja pussi sille varattuun astiaan. Sen jälkeen loputtomalta tuntunut vedenheitto ja juoksuun. Aika 3 minuuttia. MARATON Suunnitelmana oli juosta ensimmäiset 5km rauhallisesti kutosen kilsoja mutta suoraan pyörän päältä jalat kävivät jotenkin hirveillä kierroksilla enkä millään meinannut onnistua hidastamaan tahtia riittävästi. Ensimmäinen km 5:15, toinen 5:30 ja vasta kolmannella sain vauhdin laskemaan lähelle kuutta. Pelkäsin että liian kova aloitus toisi suuria ongelmia loppumatkasta, joten yritin väkisin pitää vauhdin alhaisena ja sykkeen alapeekooalueella 120 tasoilla. Sen jälkeen kilometrit taittuivat suurinpiirtein 5:35 tahdilla sykkeen ollessa noin 130 eli ylä-pk mitoissa. Tällä tahdilla mentiin oikeastaan seuraavat 30 kilometriä. Kävelin jokaisella 2km välein olleella huoltopisteellä suunnitellut noin 20 askelta ja otin vuorotellen geelin + vettä tai urheilujuomaa. Kaadoin myös vettä päälleni niin paljon kuin mahdollista. Kerran piti lisäksi pysähtyä ottamaan yhteiskuvia tyttären kanssa reitin varrella. Hölkkä tuntui helpolta koko matkan mutta en silti tullut nostaneeksi vauhtia. 21km kohdalla näin oli suunniteltu tehtäväksi, mutta oikeastaan vain syke nousi hieman. Jatkuvat kävelytauot veivät joka kerran niin paljon aikaa, että päätin hoitaa alavatsaa painavan kushädän vessatauon sijasta näihin kisoihin kuuluvalla tavalla. Laskin siis huoltopisteiden jälkeen hitaasti pieniä määriä housuun puristaen samalla ruunsaasti vettä päälleni sivullisten harhauttamiseksi. Tämä toimi osittain mutta vasen kenkä kastui. Ja kyllä, tämä oli myös raportoitava tänne blogiin. Lopulta oli kuitenkin käytävä kerran myös hurjan hajuisessa bajamajassa. Kun viimeisen kerran ohitin maalisuoran mutkan, matkaa oli jäljellä noin 9km ja suunniteltu all-out loppukiri lähti liikkeelle. Tätä ei kestänyt kuin hetki kun liian runsaasti nautittu neste aiheutti yhtäkkiä kovia pistoksia alavatsassa. Oli pakko pistää kävelyksi vähäksi aikaa kun vatsa ei kestänyt minkäänlaista pomputusta. Sen jälkeen siirryin asteittain hiihdosta takaisin juoksuun sitä mukaa kun kipu hellitti. Tähän tuhraantui noin 3-4 minuuttia mutta viimeiset 6-7km sain juostua taas noin 5:15 kilometrejä ja siirryin nauttimaan vain pieniä määriä kokista. Sen verran jalat olivat jo tahmeat että aivan suunnitellun kaltaisesti ei edes tuo 7km loppukiri irronnut. Maratonin loppuaika 3h55min, keskisyke 128. Lopullinen aika siis 11h43min. Ensisijainen tavoite oli 12h alitus, mutta salaa toivoin 11h30min alle menevää aikaa. Täytyy tietenkin olla hyvin tyytyväinen että ensinnäkin vatsa ja välineet toimivat noita pistoksia lukuunottamatta täydellisesti, mikä mahdollisti ehjän suorituksen ja ensisijaisen tavoiteajan alittamisen. Jälkikäteen ajatellen olisi voinut kuitenkin hieman kovempaakin rutistaa mutta uskallus ei riittänyt. Mutta tätä oli mahdoton tietää etukäteen. Oliko täysmatka sitten niin hurjaa menemistä elimistön äärirajoilla? Kaiken hehkutuksen arvoista ja matka henkiseen ylivertaisuuteen? Kaiken tehdyn työn arvoista? No ei. Ei ainakaan tällä lailla tylsästi pk-alueella tampaten. En kokenut valaistumista tai löytänyt itsestäni uutta kartoittamatonta kapasiteettia. Nyt viimeistään uskon että matka ei tapa vaan vauhti. Varmasti tuosta matkasta saa myös kärsimysnäytelmän jos vauhtia on liikaa tai tankkaus epäonnistuu, mutta rauhallisesti suoritettuna uskallan suositella sitä kaikille joita asia kiinnostaa mutta jotka ovat epävarmoja kyvyistään. Täysiä juostun maratonin jäljiltä jalat ovat huonommassa kunnossa kuin rauhallisesti tehdyn täysmatkan. Melko paljon sai tehdä töitä tämän projektin eteen mutta maaliviivalla olo oli kuitenkin hieman hölmistynyt että tässäkö tämä nyt oli. Siltikään en voi kiistää etteikö kisa olisi ollut kokemuksena todella hieno. Reitti oli upea ja maraton juostiin aivan ydinkeskustassa ja tunnelma sen mukainen. Kööpenhaminan Ironman sopii ensikertalaiselle erinomaisesti. Luulenpa että triathlonkamat menevät tältä erää myyntiin ja keksin jotakin muuta seuraavaksi. Seuraavan vuoden aikana en pystyisikään keräämään riittävästi tunteja vaikka polte iskisikin. Ehkä 7-8h viikossa olisi tulevaisuudessa tehtävissä. Nuts karhunkierros 80km ensi keväänä voisi olla sellainen sopiva haaste että taas hirvittää...
  42. 4 points
    Perusmatka on kisailtu ja fiilis pääosin pettynyt. Olin päässyt treenaamaan terveenä ja odotin lopputulosta isompaa aikaparannusta. Jonkin verran täytyy antaa itselleen anteeksi ja muistaa että treeni on ollut pääasiassa pidemmälle matkalle tähtäävää enkä ollut tehnyt pohjille hirveän paljon tällaiseen flat-out kilpailuun valmistavaa harjoittelua. Saavuin paikalle hyvissä ajoin kannustamaan aiemmassa lähdössä kisaavaa kaveriani ja katselin rauhassa hänen uintilähtönsä ja saapumisen ensimmäiseltä uintikierrokselta. Samalla ihailin kärkimiehen uintia. Siellä yksi supermies tykitti järvessä ylhäisessä yksinäisyydessään sellaista vauhtia että saapui uintiosuuden maaliin jo ennen kuin kaverini nousi laiturille toista uintikierrosta varten. Näytti uineen 1500 metriä aikaan 19:24. On se vaan hyvän näköistä touhua kun joku osaa kunnolla uida. Lähtiessäni itse vaihtamaan märkkäriä päälle tajusin että kiire tulee. Tässä tohinassa unohdin pakata geelit tripöksyjen taskuihin mutta yhden geelin muistin kuitenkin vetäistä naamariin. En ehtinytkään lopulta tehdä kuin parin minuutin uintiverryttelyn kun käskettiin jo lähtökarsinaan odottelemaan. Karsinassa sitten pyörittelin käsiäni sen minkä pystyin ja sen jälkeen rivin vasempaan laitaan odottamaan lähtölaukausta. UINTI Ensimmäiselle poijulle meno tuntui ihan hyvältä ja pysyin jotenkin vielä porukan mukana mutta käännöksen jälkeen täytyi jo keventää tahtia. Välillä yritin palautella keskittymällä pidempään liukuun ja välillä taas nostin vetotahtia. En oikein tiedä kumpi tyyli oli nopeampaa kun tekniikkani on sitä huonompaa mitä riehakkaammin pärskin. Ensimmäinen kierros meni aikaan 17 minuuttia. Toisella kierroksella alkoi puuduttaa selvästi enemmän ja huomasin välillä jo kusettavani itseänikin päästämällä ranteen taipumaan vetovaiheessa kun ei ollut voimia kunnolliseen vetoon. Potkut piti jälleen jättää ihan minimiin kun muuten tunnuin kuluttavan enemmän happea kuin ehdin kerätä. Toinen kierros menikin sitten surkeasti 19 minuuttiin ja osuusaika aika tasan 36 minuuttia mikä on vain minuutin nopeammin kuin viime vuonna. Jos nyt ottaa huomioon että olen noin 9kk ajan käynyt uimassa 2-3 krt viikossa ja tässä tulos niin ei voi kovin tyytyväinen olla. Olisi senkin ajan voinut käyttää pyörän päällä niin olisi varmasti tullut ajankäytölle enemmän vastinetta. Loput vähät uintikerrat ennen Köpistä täytyy kyllä käyttää meressä että saa edes suunnistuksen toimimaan paremmin. Muuta en juuri ehdi tässä vajaan 12 viikon aikana enää tekemään. Pääpaino pitää nyt kuitenkin siirtää pyörään ja saada pitkiä pyörälenkkejä vyön alle. Toivoakseni peruskestävyys on kuitenkin uinnissa parantunut jotta jaksan sen 4km uida. T1 Olin edellisenä iltana pakannut vain teknisen T-paidan kisavarusteeksi joten ei tarvinnut miettiä onko se liian vähän vai sopivasti. Kylmä oli joka tapauksessa. Kamat niskaan ja pyörän päälle. Aika rapiat 5 minuuttia. PYÖRÄ Pyörän päälle päästyäni lähdin runttaamaan vanhaa lahdentietä kohti pohjoista ja ensimmäiseen loivaan ylämäkeen iskikin melko navakka vastatuuli yhdistettynä raekuurolla. Melkein alkoi naurattamaan kun tuntui ettei pyörä liiku mihinkään ja rakeet hakkasivat käsille sekä naamaan. Kuuro onneksi väistyi nopeasti ja tuulikin oli edestakaisin sahatessa välillä myötäinen. Yritin vilkuilla kellosta sykkeitä mutta vastatuulessa paidan rintamus lepatti sen verran että se hakkasi sykevyöhön komeat 180+ lukemat. Myötätuulessa sykkeet näyttivät pyörivän siinä 124 hujakoilla. Palelin myös sen verran että sykkeiden mukaan ajamisen sai unohtaa. Matkalla sain todeta että jerkkua ei ole perseessä edelleenkään tarpeeksi. Rajoittimena matkavauhdille toimivat siis pakaralihakset. Nostin välillä kadenssin lähemmäs sataa jotta pääsisin hyödyntämään (puuttuvan) raa-an lihasvoiman sijasta aerobista koneistoani. Keskikadenssiksi tuli 90 joten olisin voinut pyörittää ehkä vielä hieman rivakamminkin. Join matkalla pullollisen laihahkoa urheilujuomaa ja hieman kaipasin niitä kassissa olevia geelejäni. Osuuden maaliin pääsin ajassa 1:09:XX, parannusta viime vuotiseen 2,5 minuuttia. Niin paljon ei kokemusta vielä ole että olisin uskaltanut ihan täpöillä painella koko matkaa. Keskariksi tuli 32,7km/h. Siitä kun alkaa laskeskelemaan minkälaista vauhtia uskaltaa täysmatkalla ajella niin voipi tulla pitkä reissu:) T2 Tässä ei mitään ihmeitä. Kamat telineeseen ja kengät jalkaan. Kyllä taas kiittelin pikanauhoja kun ei tarvinnut kohmeisilla käsillä räpeltää kengännauhoja. Aika 1:40. JUOKSU Juoksu lähti ihan hyvin rullaamaan ja tuntui ihanalta antaa välillä pakaroille ja takareisille helpotusta. Ensimmäiset 10 minuuttia sykkeet hakkasivat kellon mukaan hurjissa 165 lyönnin lukemissa. Tiedä sitten pitikö paikkansa. Jätin tässäkin touhussa siis sykkeiden tuijottamisen kokonaan ja keskityin juoksemaan noin 4:40 kilometriaikoja. Hieman mäkisellä reitillä tämä onnistui ihan kiitettävästi ja ensimmäisen kierroksen kilometritahdit heiluivat 4:55 ja 4:25 välillä. Odotin että matkalla olisi tullut geelipiste mutta tarjolla olikin vain vettä ja urheilujuomaa. Sen verran kushätä painoi alavatsassa että päätin jättää juomatta. Toiselle kierrokselle lähtiessä sykelukemat olivat jo tasaantuneet ja sydän hakkasi keskimäärin semmoista 142 tahtia eli ihan sopivaa VK-tasoa. Vauhti ei tuntunut kuitenkaan pahalta ja päätin siirtyä vauhtikestävyysalueelta maksimikestävyyden puolelle. Sykkeet nousivat toisella kierroksella lähemmäs 155:tä ja vauhti nousi sen verran että toinen kierros meni keskimäärin 4:25 vauhdilla. Juoksussa vauhdinjako onnistui ja sain puristettua lopulta mehut ihan hyvin irti. Maaliin tullessa kuuluttajakin tämän noteerasi "... KAIKKENSA ANTANEENA" selostuksella. Enempää en puuskutukseltani kuullut. Kuolat ja limat pitkin leukaa ja naamaa kuten asiaan kuuluu. Juoksun osuusaika 44 minuuttia, parannusta viime vuoteen 3 minuuttia. Juoksu oli siis se osuus mikä meni odotettua paremmin kun muissa lajeissa tulos ei ollut toivottu. Jäin juoksussa vain kaksi minuuttia radalla juoksemastani kympin ennätyksestä ja päihitin mm sen uintia dominoineen delfiinin ja ihmisen risteytyksen. Loppuaika hieman alle 2:37 ja kokonaisparannusta viime vuoteen 6,5 minuuttia. Jos osaisi uida niin kellossa olisi ihan kelpo keskikastin loppuaika. Vaikeaa tämä triathlon kun pitäisi kaikkea osata.
  43. 4 points
    Juoksun eräs suuri nautinto ovat maisemat. Ne vaihtuvat aivan toisella tavalla kuin uinnissa. Pyöräilyssä taas ei ehdi ympäristöä tarkastella riittävästi. Juoksun nopeus on juuri sopiva uusien havaintojen tekemiselle. Kaupunkien ympäristöä pilaavat töhryt joita graffiteiksi kutsutaan. Joukkoon mahtuu kyllä todellisia helmiäkin. Yliopistossa vietettyjen vuosieni arvokkain anti oli se opetus, jonka sain päivittäisen koulumatkani varrella olleesta graffitista. Siihen oli spray-maalilla kirjoitettu metrin korkuisilla kirjaimilla: "Osta asunto, panttaa elämä." Otin siitä opikseni ja olen välttänyt ylivelkaantumista kuin ruttoa. Tänään avasin juoksukauden virallisesti ja tein reilun puolen tunnin juoksun keväistä Jyväsjärveä ympäri. Mattilanniemen pohjukkaan oli talven aikana ilmestynyt sillan pieleen uusi kirjoitus: "Tell Us Your Story." En tiedä kirjoittajan varsinaista tarkoitusta, mutta minua se innostaa lukemaan toisten kuntoilijoiden kokemuksia ja ehkä itse kirjaamaan omiakin tuntemuksia muiden luettavaksi. Juoksemalla kirjoitamme oman elämämme tarinaa. Se on tarina voitoista ja epäonnistumisista, tuskasta ja ilosta. Toisten kokemuksista voi oppia uutta ja ne voivat innostaa jaksamaan kun motivaatio on alhaalla. Jos olisin konsultti tai psykologi, viljelisin nyt imelää muotisanaa "voimaannuttaa". Onneksi en ole. Vaaputaan eteenpäin ystävät!
  44. 4 points
    Kohta kaksi vuotta puolimatkan krouvista. Vai oliko se kolmenkympin muuri. Eka vuosi meni kivasti, murskasin kaikkien matkojen ennätykset ml cooperin ja slaagista riitti paljon kerrottavaa. Toka vuosi ollut sitten välillä vaikeampi, kun tuo on niin so-last-season. Vaikeampi sen takia, että ton pitäisi olla historiaa mutta sitä elää pienen alituisen pelon kanssa. Vähän niinkuin pimeessä metsässä kävelisi - jos oikein höristää korvia niin alkaa siellä täällä risahdella oksat. Ja kun mulla on jo historiaa ilman ennakkovaroitusta tulleesta, lähes kivuttomasta infarktista, niin sitä välillä aina epäilee miten tuolla jossain on asiat. Treeni kulkee hyvin ja viime syksynä Tallinnan maralla parani enkka kolmella minuutilla (3:33:11) Tukholmasta 2015, joka taas 18min sydäriä edeltäneestä enkasta. Rotterdamin maraa kohti juostaan. Kohta loppuu PK 2 kausi ja tulee omasta mielestä vähän lyhyt 6vk marajakso + 2vk kevennystä loppuun. Aikatavoite ollut aina parannus edelliseen enkkaa, ja 6/7 kerroista niin myös käynyt. Ekalla kertaa se olikin aika helppoa, mutt 3. mara Tukholmassa 2013 päättyi pahaan hyytymiseen. Vaikea sanoa oliko silloin jotain ennakko-oiretta. HCM:llä kaksi kuukautta myöhemmin tuli kuitenkin 5min parannus. 19.3. ois Aktiacup jossa kymppi antais vähän vinkkiä mikä on vauhtikestävyys, mutta samaan aikaan ois U10-U12 sarjojen alppilajien kansalliset loppukilpailut Himoksella. Tästä tuli nyt lyhyt avausblogi. Tuon 23.4.2014 tarinan voi lukea coachin sivuilta tai kaivella vuoden 2014 viimeisen Juoksija-lehden. http://www.minnasyvala.fi/sivut/erilainen-matka-maratonille/
  45. 4 points
    Vain viikko Tukholman keikan jälkeen isänmaa kutsui poikaansa uuteen taisteluun. Tällä kertaa SAUL:n SM-viesteihin Valkeakoskelle. Lähtökohdat onnistuneelle suoritukselle eivät siis olleet otolliset, päinvastoin. Palautuminen oli vielä vähän vaiheessa, eikä nopeustreenejä 400 m:lle ollut tullut tehtyä ollenkaan. Asiaa ei yhtään helpottanut sekään, että kvartettimme oli nuorimman jäsenen mukaan sijoitettu M45-sarjaan. Joukkueessa meitä oli värisuora: M45-, M50-, M55- ja M60-sarjoista. Â Lähdimme Nykäskylästä aamutuimaan bussilla kohti tapahtumapaikkaa. Perillä meillä oli reilusti aikaa valmistautua omiin suorituksiimme. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämmitti katsomossa istuvia urheilijoita. Taisi siinä pääkin hieman palaa, kun auringonpaisteessa oli niin mukavan lämmin vastapainona varjoisiin ja tuulisiin paikkoihin. Kävimme hörppäämässä kaffet puhvetissa. Siellä säikähdin, että olisin unohtanut rahapussiin kotiin, vaikka olin sen tarkoituksella sinne jättänyt. Mukanani oli vain korttikotelo, jossa pankki- ja henkilökortti. rahaa ei taskuissani ollut yhtään, joten joukkuekaveri maksoi kahvini. Kahvit hörpittyämme tutustuimme kilpailualueeseen ja sen fasiliteetteihin. Kahvio, pukkarit, WC:t ja soppatykki ruokatelttoineen olivat paikoillaan. Tulostaululla olivat juoksujen aikataulut ja ratajärjestykset. Kävin vilkaisemassa, että meille oli myönnetty sisärataetu. Â Olimme sopineet juoksujärjestyksen siten, että minä juoksen kakkososuuden 400 m:llä, koska siinä on suurin mahdollisuus tehdä virhe kiilaamalla sisäradalle liian aikaisin. Nyt tosin tuotakaan mahdollisuutta ei ollut, kun meillä oli sisärata. Lähettäjällä oli käytössään sähköinen starttipistooli, joten kunnollista lähtölaukausta ei edes kuulunut. Ensimmäinen viestinviejä piti joukkueemme värit kärjen tuntumassa, vaihto tapahtui samaan aikaan johtavan juoksijan kanssa. Lähdimme kaartamaan etukaarteeseen ja sieltä takasuoralle, missä kaveri siirtyi sisäradalle eteeni. Yritin pysyä peesissä mahdollisimman lähellä. Puristus ei kuitenkaan riittänyt, vaan jäimme muutaman metrin ennen toista vaihtoa. Kolmas viestinviejämme jäi vielä jokusen metrin lisää ja peli kullan osalta oli menetetty. Ankkurille jäi tehtäväksi vain tuoda viesti maaliin ja niinhän hän tekikin. Palkinnoksi hopeaa. Â Koska minun ei ollut tarkoitus juosta kuin tämä yksi matka, niin lähdin syömään soppatykistä jauhelihakeittoa. Hyvää oli. Sen jälkeen suunnistin läheiseen kauppaan hakemaan hieman palautusjuomaa. Sen join kentän ulkopuolella, etten häiritsisi omiin koitoksiinsa valmistautuvia juoksijoita kaljanjuonnillani. Pintti Sandelsia meni lähes ykkösellä alas. Makkarakojusta otin vielä palanpainikkeeksi pari grillimakkaraa, jotka söin siinä teltalla. Kun palasin katsomoon, niin siellä odottikin yllätys. Yksi joukkueen jäsen valitteli polveaan ja sanoi, ettei kykene juoksemaan 1500 m:n viestiä. Vanhana partiolaisena mietin sekunnin tuhannesosan ja nappasin reppuni ja suunnistin pukkariin vaihtamaan hikiset juoksukamppeet takaisin päälleni. Eikä tullut edes kiire, kun aikaa lähtöön oli kymmenkunta minuuttia. Kentällä menimme istuskelemaan sellaiselle katetulle jalkapalloilijoiden vaihtopenkille. Ehdin varoitella muita istujia matalasta katosta ja sen reunasta, johon muutamat olivat lyöneet päänsä. Kun tuli oma aikani nousta seisomaan, niin olin unohtanut omat varoitukseni ja kajautin otsani suoraan siihen metallireunukseen. Pyyhkäisin otsaa kädelläni ja käsi muuttui punaiseksi. Vieressäni istunut kaveri onneksi havaitsi tilanteen ja kaivoi kassistaan nenäliinan, jolla sain pyyhittyä verta otsastani. Lähtiessäni taivaltamaan toista osuutta, pidin viestikapulaa oikeassa ja nenäliinaa vasemmassa kädessäni. Juostessani pyyhkäisin aina välillä veret otsaltani. Juoksu kulki yllättävän hyvin, vaikka viimehetken valmistautuminen ei ollut ollut mitenkään optimaalinen. Sinnittelin oman sarjamme kärkipaikalla alkumatkasta, mutta lopulta vahvempi kaveri tuli tuoreilla jaloilla ohi ja johdatti joukkueensa kultaan. Meille jäi toinen hopeatila. 400 m:llä aikamme oli hieman viimevuotista parempi ja vastaavasti pitkällä matkalla muutaman sekunnin heikompi. Â Kaikkiaan tämän kertaiset SM-viestit olivat seurallemme menestyksekkäät. Laskujeni mukaan saalistimme 30 mitalisijaa. Â Sen verran jobinpostia sain, että vasemman jalan polvi tuntuu hieman aristavan viimeaikojen rasituksista. Joutunen harkitsemaan juhannusviikonlopun juoksuja uudemman kerran, mutta onneksi sinne on vielä aikaa. Â
  46. 3 points
    TV:n urheiluselostajien mielestä suomalaisjuoksijat ovat usein olleet hyvissä tarkkailuasemissa juostessaan pidemmillä matkoilla ryhmän viimeisenä tai ainakin viimeisten joukossa. Ja niinhän se onkin. Hyvä sieltä jonon hänniltä on tarkailla muiden juoksemista. Kokonaan toinen juttu on se, kun sieltä pitäisi pyrkiä nousemaan kärkikahinoihin, tai edes vähän korkeammalle tulosluettelossa. Edelläkirjoitettu sopii hyvin kuvaamaan omia viikonlopun juoksujani SAUL:n SM-halleissa. Kaksi juoksua, joissa molemmissa olin hyvissä tarkkailuasemissa koko matkan. 1500 m:llä sentään yksi juoksija taivalsi takanani osan matkaa, mutta lopulta hänkin kaartoi varikolle ja itse sain juosta joukon viimeisenä maaliin molemmissa juoksuissani. Eipä tuo itseäni juurikaan harmita. Tavoitteenani kun oli ennemmänkin juosta itseäni tyydyttävät kovavauhtiset harjoitukset kevään ja kesän tärkeämpiä koitoksia silmälläpitäen ja tämä onnistui lähes täydellisesti. Lauantain tonnivitonen liikahti tällä kertaa 6.19:ään ja sunnuntain kolmetonninen 13:12:een. Omat reilun kymmenen vuoden takaiset ennätykseni jäivät kauas, mutta eipä tähän kisaan tullut varsinaisesti treenattuakaan kuin noin kuukauden pätkä painotuksen ollessa edelleen pidemmillä matkoilla. 3000 m:llä parasin kuitenkin muutama viikko aiemmin juoksemaani aikaa reilulla puolella minuutilla, eli suunta ja tekeminen olivat oikeat, valmistautuminen vaan liian lyhyt. Kyllä vanhastakin koneesta vielä ehkä irtoaisi, jos viitsisi kiusata sitä pidempään. Seuraavaksi katseet kohti SAUL:n puolikasta huhtikuun 19:ntenä . Nämä erimittaiset kilpailumatkat tekevät treenaamisen hieman haasteelliseksi, kun samaan aikaan pitäisi treenata kaikille matkoille 400 m:stä maratoniin. Aiempina vuosina en ole ihan näin leveällä skaalalla noita matkoja juossut, vaan keskittynyt maratonille ja harjoitellutkin sen mukaisesti määrää painottaen. Nyt joutunen luottamaan enempi vanhoihin pohjiin ja keskittymään nopeuden hankintaan. Onhan tässä se hyvä puoli, että aikaa säästyy, kun juoksee lyhyempiä nopeustreenejä. Loukkaantumisrisi tosin kasvaa, kun vanhoilla kuluneilla osilla varustettua kroppaa yritetään kääntää vähän uuteen asentoon. Omassa seurassani olen kyllä nähnyt ihan onnistuneita toteutuksia tästä, joten ihan mahdotonta se ei ole.
  47. 3 points
    Heti alkuun varoitus ja pahoittelu. Raportti on lähes yhtä pitkä kuin 130 km juoksu... Edellisen ja samalla ensimmäisen ultrajuoksuni 86km juoksin samaisella Vaarojen Maratonilla syksyllä 2015. Silloisesta juoksusta jäi vain positiivisia ajatuksia, joten päätös lähteä yrittämään 130km matkaa syntyi helposti. Syksyllä 2016 minulla oli paikka Vaarojen 86 kilometrille, mutta keväällä sairastamani keuhkokuume pilasi vuoden 2016 totaalisesti ja matkaksi Kolilla vaihtui 43 km. Kaiken kaikkiaan tämä tuleva juoksu on jo minulle 6. kerta vaaroille, ensimmäisenä juoksin jo 2007 ja nyt vuodesta 2013 lähtien olen saanut olla mukana aina. Terveenä vietetyn kesän jälkeen 130km matka kummitteli positiivisesti mielessä jo pitkän aikaa ennen H-hetkeä. Tätä varten treenasin (ehkä liian vähän) ja lähes jokaisella lenkillä tämä vuoden päätavoite oli mielessä. Torstai- Perjantai yönä jännitys muuttui niin kovaksi ettei untakaan meinannut tulla, perjantaina ei maistanut ruoka. Elimistö odotti ennalta 24-28 tunnin urakkaa. Varusteet pakkailin valmiiksi pääosin jo torstai iltana. Mietin myös syömiset ja juomiset valmiiksi, jottei perjantaina kuluisi turhaa aikaa tavaroiden etsiskelyyn vaan saisin rauhassa keskittyä Kolille siirtymiseen. Vaimoni Katriina ja poikani Miio lähtivät saattamaan minua kolille, matkalla noukimme kyytiimme myös Korkeakosken Ollin joka oli tulossa juoksemaan aamulla starttaavalle 86km matkalle. Kolille saavuimme noin 17:30, aikaa oli 2,5 tuntia lähtöön. Kävin heti ensitöikseni kuittaamassa kisamateriaalin ja kannoin omat varusteeni Luontokeskus Ukkoon odottamaan. Kuudelta kävin syömässä Hotellilla Pasta-Puffetin, jottei nälkä pääse yllättämään heti kisan alku kilometreillä. Ruoka ei edelleenkään meinannut maistaa ja puoliväkisin söin itseni ähkyyn saakka. Ruokailun jälkeen olikin aika mennä virittelemään kisakamoja päälle ja puolenvälin huoltolaatikkoon. Ukossa oli lähtöön valmistautumassa myös hyvä ystäväni Vannisen Petri, jonka kanssa näitä seikkailuja on käyty ennenkin ja tullaan varmasti käymään jatkossakin. Petriltä sain lainaan Suunnistuslamppuuni tehokkaamman akun jonka pitäisi riittää valaisemaan koko yö ja seuraava ilta. Laitoin akun kiinni juomareppuni olkaimeen irtoremmillä ja jeesusteipillä, tämä siksi koska Camelbagin Circuit reppu tahtoi ollä vähän turhan pieni, enkä meinannut saada siihen mahtumaan kaikkea "tarvitsemaani" (Juomarakko 1,5litraa, varatakki, kuiva aluspaita, varalamppu, avaruuslakana, ja tietenkin syömiset). Jännitys oli minulle jotain aivan uutta, vaikka kisoja monenlaisia on vuosien varrella ollut paljon, ei yksikään ollut koskaan tuntunut näin; Samaan aikaa tärisytti, pelotti, nauratti, itketti koko kroppa oli tunteesta sekaisin... Tätä seikkailua odotti kovasti. Kun varusteet oli päällä ja huoltolaatikko viety odottamaan aamua oli aika siirtyä lähtöpaikalle odottamaan starttia. Lähtöpaikalla olikin jo mukava kuhina. Kävin saattelemassa Katan ja Miion autolle ja siirryin muiden "hullujen" sekaan odottamaan lähtöä. Lähtöalueelta löytyikin nopeasti seurakavereita jotka olivat tulleet katsomaan lähtöä. Siinä jutellessa ja fiilistellessä aika kuluikin nopsaan ja lähtöön olikin aikaa enää minuutti. Sijoittauduimme Petrin kanssa porukan takaosaan, olimme alustavasti suunnitelleet että etenemme ainakin ensimmäistä kierrosta yhtämatkaa. Ja niin pääsimme matkaan, hiljalleen letka lähti etenemään kohti Kolin vaaroja. Vauhti joukon perällä tuntui liian hitaalta ja pikkuhiljaa parantelin sijoitusta, varsinkin jyrkemmissä alamäissä muun porukan vauhti oli liian varovainen itselle. Omia sykkeitä tarkaillen matka taittui kohti Mäkrävaaran nousua. Mäkrän nousussa parantelin sijoitusta entisestään ja sykkeetkin nousivat jo pelottavan korkealle, tätä vauhtia jatkaen en tulisi selviämään koko reitistä. Tiesin kuitenkin Mäkrän jälkeisen laskun ruuhkauttavan porukan joten pidin paikkani letkassa. Laskussa porukka hajosikin ja huomasin että, heti takani ei tullutkaan enää ketään. Jatkoin matkaa letkan hännillä vaikka vauhti oli sykkeitä katsoen liian kovaa. Ensimmäiselle tieosuudelle tultaessa sain kiinni Issakaisen Mikan, jonka kanssa rupatellessa annoin edelläni menevän letkan mennä menojaan, sen hetkinen vauhti olisi varmasti kostautunut myöhemmin yöllä. Mika kyseli havaintoja Petristä, jonka uumoilin jääneen mäkrän laskuissa ruuhkaan, jonka itse onnistuin ohittamaan ennen laskua. Matka jatkui kohti Jauholanvaaraa, ylämäet reippaasti kävellen ja alamäet ja tasaiset kevyesti juosten. Sykkeet pysyivät nyt omalla pk-alueellani. Heti ensimmäisissä nousuissa kohti Jauholanvaaraa saavutimme Mikan kanssa Helanderin Jussin ja Heikkisen Elisan, joidenka vauhtiin tyydyimme jäämään. Ylämäissä vauhti oli sopivaa ja alamäissä hitusen liian hidasta. Jauholanvaaran päälle tultaessa takaa tuleva porukka oli ajanut letkamme kiinni ja myös Petrin iloinen nauru kantautui korviini ajoittain. Jauholanvaaralta laskeutuessa siirryin ensimäistä kertaa vetopuuhiin, lampun akku kuitenkin päätti irrota teippauksistaan kesken laskun ja jouduin pysähtymään laittaakseni akun tälläkertaa repun sisälle, jossa se pysyikin loppuun saakka. Muutama henkilö ehti ohittaa minut pysähdyksen aikana, kuroin nopeasti kiinni eron ja liityin jonoon Petrin kantaan. Tässä olikin mukava edetä ja rupatella aina Vesivaaran päälle saakka, ainoa miinus tässä vaiheessa oli ylämäissä hieman itsestään ilmoittelevat pohkeet kireydellään. Vesivaaran päällä sen hetkinen letkan vetäjä liukastui ja Issakaisen Mika siirtyi vetovastuuseen. Mika ei kuitenkaan tahtonut vetää joukkoa alamäessä vaan tarjosi johtopaikka muille ja siirryin keulaan. Vesivaaralta laskeutuu kohti Rykiniemeä erittäin juostava ja pitkä alamäki. Annoin jalkojen rullata ja tykittelin kohti Rykiniemen vesistönylitystä ja ensimmäistä huoltopaikkaa. Alamäessä tuli selkä edellä vastaan pari juoksijaa, joista kuitenkin heti alhaalla toinen katosi pimeyteen yhtä yllättaen kuin oli alamäessä eteenkin ilmestynyt. Vesistönylitys sujui ongelmitta, vesi oli kylmää ja sitä oli polviin saakka. Heti Herajoen toisella puolen sai ensimmäisen kerran vettä täytöksi säiliöihinsä, huollossa olikin mukavasti porukkaa täydentämässä säiliöitään. Tähän pisteeseen oli tulleet myös Petrin vanhemmat kannustamaan. Söin huoltopaikalla suklaapatukan ja täytin rintataskuissa olevat lötköt (2,5dl ja 4,5dl) ja laitoin niihin elertolyyttitabletit sekaan, selässä kannoin mukani 1,5 litran energiajuomasäiliötä. Suunnitelmani oli juoda jokaisen huoltopaikan välillä vähintään lötköt tyhjiksi. Rykiniemen huolto kesti noin 4 min. Matkaa oli taitettu 19km ja 2t 45 min. Matka jatkui kohti reitin Eteläpäätä ja Kiviniemeä seuraavaa huoltoa, edessä oli tekninen ja ennalta itselleni tuntematon pätkä. Lähdimme Petrin kanssa huollosta rauhallisesti yhtämatkaa. Lyöttäydyimme Korttisen Antin kantaan, jonka rauhallinen vauhti tuntui hyvältä jo liiankin helpolta edetä. Huomasin myös ilokseni että Herajoki vei mennessään pohkeiden ilmoittamat kireydet. Polku kohti eteläpäätä oli mutkikas, juurakkoinen, kivinen, vaihtuvaa ylä- ja alamäkeä puuduttavaa edetä. Muutamia juoksijoita meni ohi, mutta annoin niiden mennä menojaan pitkä yö oli edessä. Matka jatkui rauhallisena melkein Suopeltoon saakka, tässä vaiheessa Pätärin Simo meni letkan kärkeen ja vauhti lisääntyi, kysyin Petriltä pystyykö lisäämään vauhtia, josko lähtisin Pätärin kantaan. Petri kertoi olevan ongelmia energioiden kanssa, ja ettei voi kiristää. Suopellon laavulla joukkomme harhaantui pellon reunaan, kun polku taittoi laavun vierestä vasemmalle. Pieni tuumailu laavulla ja oikea reitti löytyi, myöskin joukon vauhti kiristyi ja sen hetkinen 7 hengen porukka hajosi. Tässä vaiheessa myös näin Petrin viimeisen kerran. Matkavauhti jatkui reippaana ja mies toisensa jälkeen tippui joukosta. Lopulta olimmekin Kuusen Samin kanssa kahden. Samin kanssa jutellessa matka taittui leppoisasti ja reippaasti. Sijoitus koheni fiilis oli kaikkinensa loistava. Olin luvannut itselleni palkinnon meetwurtsti leivän Kiviniemessä, Eteläpään roskiksilla tunsin ensimmäisen näläntunteen ja huomasin Samin pitävän vauhdin olevan turhankin kova. Säikähdin tätä ja muistin repussani olevan 2,5 dl suklaa-proteiinijuoman. Join se ja hetken päästä olo oli taas loistava ja meno maistoi. Muutama kilometri ennen Kiviniemeä Sami sanoi rauhoittavansa menoa jottei matka jää kesken. Hälle oli tulossa hyväksytyllä suorituksella Finisher-liivi palkintona suoritetusta UTTF-kiertueesta. Toivoteltiin hyvät jatkot ja jatkoin hyvää matkavauhtia. Ennalta pelkäämäni yksin pimeässä metsässä kulkeminen oli alkanut. Saavutin vielä muutamia kisailijoita ennen Kiviniemeä. Kiviniemen huollossa olikin ruuhkaa, tunnistin yhden kymmenettä kertaa Vaaroilla olevaksi Variksen Antiksi, Antilla oli jalkojensa kanssa ongelmia ja suunnitteli pitävänsä pidemmän huollon. Otin taas lötköt esille täyttääkseni ne ja kaivoin myös elekrolyyttitabu-purkin esille. Tabletttipurkki oli saanut sisäänsä kosteutta en meinannut saada nitä ulos purkista. Muutaman napakamman kolautuksen jälkeen purkista lensikin kaikki 15 tablettia ulos. Keräilin tabut nopeasti takaisin purkkiin ja laitoin samalla lötköihin tupla-annoksen elektrolyyttejä sillä kosteudesta toisiinsa liimautuneet tabletit eivät irronneet toisistaan. Selässä tuntui vielä olevan reilusti nestettä, joten rakkoa en käynyt täyttämään. Otin palkintoleipäni repusta ja jatkoin matkaani. Kiviniemen huolto 6 min. Matkaa taitettu 39km ja 6t 19 min. Nopean huollon ansiosta nostin sijoitustani useamman pykälän. Matkan jatkaminen tuntui hyvältä pimeys ei hatannut eikä mörköjä näkynyt. Söin leivän ennen Kolinvaaralle menevää polkua, ja se muuten maistui hyvältä. Nyt olisi edessä oma vahvuus, tuttu ja turvallinen ryläyksen pätkä. Ryläykselle saakka meno maistui hyvältä, tasaisin väli ajoin sain kiinni juoksijoita. Kyselin kuulumiset ja toivotin onnea jatkoon. Matka eteni hyvin ja joutuisasti. Ryläyksen päällä koin ensimmäiset heikot hetkeni, olin unohtanut juoda riittävästi. Tyhjensinkin elektrolyytti-lötköt nopealla vauhdilla ja toivoin oloni paranevan pian. Matka ryläyksen päältä peiponpeltoon saakka tuntui ikuisuudelta. Peiponpeltoon saapuessa oli väsynyt ja puhki. Olin tullut nyt Ryläyksen päältä näkemättä vilaustakaan muista, tuntui mukavalta nähdä huollossa ihminen. Täytin tottuneeseen tapaan lötköni ja laitoin edelleen reilun määrän tabuja sekaan. Kaivoin repusta Tuplan ja jatkoin matkaani. Peiponpellon huolto 3 min. Matkaa taitettu 54km ja n.9 tuntia. Juuri Peiponpellosta lähtiessäni näin valoja tulossa huoltoon, takana oli siis lähellä porukkaa edessä olevista ei ollut mitään tietoa. Sijoitukseni arvelin olevan jossain 15 tietämillä hyvin siis menee. Tupla oli jähmettynyt kylmyydessä kovaksi ja oli hankalaa pureskeltavaa, sain sen kuitenkin järsittyä ja nieltyä. Matka jatkui puuduttavana mutta helppokulkuisena nousuna kohti mäkrävaaraa. Seurakaveri Friskin Mikko oli piristykseksi heittämässä ylävitosia tuvalla kesken nousun. Mikko kertoili takana tulevan lähellä ja edessä olevan porukan olevan kymmenisen minuuttia edellä. Mäkrän laskussa Naakan Tuomas kipitti ohi tuoreen näköisenä ja katosi samantein pimeyteen. Loppumatka kohti puolenvälin huoltoa tuntui loputtomalta, matka kuitenkin eteni pikkuhiljaa edelleen ylämäet kävellen ja alamäet hölkkäillen. Loppunousuun tultaessa saavutin vielä Johanssonin Jukan joka valitteli huimausta, tsempattiin toisemme mäen päälle ja huoltoon. Puolenvälin huoltoon saavuin hyvä voimaisena ja virkeänä. Luontokeskus ukon edessä olikin paljon porukkaa, sillä 20 minuutin päästä oli vat starttaamassa omaan urakkaansa 86km ultraajat se retkisarjalaiset. Seurakaverit kävivätkin kannustamassa ohimennessään omaan lähtöönsä. Huollossa vaihdoin kuivan paidan päälle, täytin reppuun ja vyölle tarvitsemani energiat sekä täytin juomarakon selästäni. Tyhjensin repusta pois kaiken ylimääräisen, jotta sain mahtumaan sinne syömistä mahdollisimman paljon, sillä tiesin toisen kierroksen ottavan aikaa ja energiaa paljon enemmän kuin ensimmäisen. Päiväkin alkoi valaistua joten lamppukin sai nyt siirtyä reppuun odottamaan uutta pimeää. Yritin pitää kiirettä, jotta pääsisin lähtemään matkaan yhtämatkaa nyt starttaavien sarjojen kanssa ja saisin ehkä matkaseuraa seurakavereistani. Puolivälin huolto 17min. Matkaa taitettu 65km ja 10t 40min Lopulta sain repunselkääni ja matka jatkui otin vielä järjestäjän tarjoaman keiton matkaani ja nautiskelin sen kulkiessani toisen kierroksen lähtöportille. Kauhukseni huomasin unohtaneeni täyttää lötköpullot huollossa, en kuitenkaan palannut niitä täyttämään vaan luotin, että 1,5 rakko riittäisi seuraavat 20km Rykiniemeen saakka. En myöskään ehtinyt aivan 86km taivaltajien starttiin vaan näin lähtöpaikalla ainoastaan letkakn hännän. Toisen kierroksen alku menikin ohitellessa ja jutellessa tuon joukon hitaimpien kanssa. Seurakavereitani en kuitenkaan missään vaiheessa saavuttanut. Matka eteni helposti Mäkrän juurelle saakka, tästä alkoi kohdallani toinen vaikea pätkä. Mäkrältä laskeutuessani Tervosen Anssi loikki ohitseni tuoreen näköisenä, minulla ei ollut mitään jakoa moiseen vauhtiin. Hidas taivallukseni jatkui aina Jauholanvaaralle saakka, jossa söin banaanin ja tankkasin reilusti energiaa. Tämä onneksi helpotti ja pystyin taas juoksemaan. Lakkalasta Vesivaaraan noustessa alkoikin taas selkiä tulla vastaan. Ohitin Tervosen ja Lassilan Ilkan heti vaaran alkaessa. Tervonen kuitenkin ajoi minut kiinni kun juoksu ei enää rullatnutkaan Vesivaaran laskussa. Törmäsimme vielä vatsavaivaiseen Karppisen Kimmoon ennen vesistön ylitystä. Kahlaus piristi jälleen ja pieni energia tankkaus oli paikallaan. Nyt täytin taas lötköt ja nautiskelin suklaata. Tervosen kanssa huoltaessamme Lassila ja Karppinen ehtivät jatkamaan matkaa. Rykiniemen huolto 6 min. Matkaa taitettu 84km ja 14t 12min Edessä oli toistamiseen loputtoman pitkä matka Eteläpään kautta Kiviniemeen. Annoin Tervosen taas mennä rupesin pitämään omaa vauhtiani. Kauaa en ehtinyt kulkea kun Tervonen oli pysähtyneenä edessä, juomarakko kuulemma vuosi. Kysyin tarvitseeko Anssi apua ja jatkoin omaa vauhtiani. Hieman ennen Herajoentietä sain taas kerran Lassilan Ilkan kiinni. Tätä kissa hiiri leikkiä jatkuikin Ilkan kanssa seuraavat 15 kilometriä. Vuoron perään oli molemmilla vaikeaa ja ohittelimme toisiamme lukuisia kertoja, lulisi että olisi mukavampi kulkea yhdessä vaan ei muutamia sanoja vaihdeltiin aina nähdessämme. Anssikin oli saanut juomarakkonsa pitämään ja hän paineli taas omaa vauhtiaan karkuun Kolinvaaralla. Matkan teko alkoi toden teolla painaa eikä juoksusta tullut enää oikein mitään. Eteläpään lenkillä jouduin heittämään kävelyksi jo tasaisilla pätkilläkin eikä alamäkienkään juokseminen enää väsyneillä jaloilla onnistunut. Myös Norrgårdin Andreaksella oli tällä pätkällä vaikeaa ohitimme hänet Lassilan kanssa Pesävaaran ja Moisseenvaaran välimaastossa. Itselläni todelliset vaikeudet alkoivat Ahvenlammen tienoilla, matkaa oli taitettu vajaa 100 kilometriä ja vasemman jalkani sääri oli kipeytynyt pikkuhiljaa kovemmin ja kovemmin. Jokainen askel särki eikä juoksemista voinut ajatellakkaan. Otin buranaa siinä toivossa että särky häviäisi ja pääsisin nilkuttamaan Kiviniemeen keskeytys mielessä. Tässä vaiheessa Lassila taas ohiti minut ja kerroin minulla menevän tällä haavaa todella heikosti. Kaivoin puhelimen taskustani soitin kotiin päin kertoakseni että voi lähteä ajelemaan Kolia kohti, ja että olisinkin hotellilla hivenen suuniteltua aikaisemmin, Vaimo ei vastannut. Soitin sitten Veljelleni Artolle ja sanoin että nyt olisi hemmetin hyvät motivaatio puheet paikallaan, matka oli jäämässä kesken Kiviniemeen kovien säärikipujen vuoksi, saatoin siinä muutaman kyyneleenkin vuodattaa. Velimies olikin seurannut kisaa pitemmän aikaa ja sai puhuttua minut taas taas taistelumielelle. Olin kuulemma aivan kymppisakin tuntumassa ja muillakaan ei matka juuri nopeampaa taitu, Vaimo alkoi koputella tässä vaiheessa toisella linjalla. Särky vaan ei puhelulla loppunut. Vaimolle sain puhelimessa itkun sekaisesti sanottua etten enää jaksa ja jalka on särki, meinaan lopettaa kesken. En kuulemma saanut, pitäisin Kiviniemessä kunnon tauon ja jatkaisin sitten uusin voimin maaliin. Tähän oli tyytyminen ja taapertaminen jatkui. Hetken päästä soittikin minulle päin toinen velimies melkein valmis naprapaatti Mikko. Arto oli soitellut Mikolle kipeästä jalastani ja Mikko halusi lisäinfoa kuinka koskee ja mihin. Puhelindiagnoosilla tultiin siihen tulokseen ettei särky johdu luusta vaan nillkan jänteistä ja niiden väsymisestä. Buranakin alkoi onnekseni vaikuttaa ja matkanteko hivenen helpottua. Sainkin Lassilan taas kiinni ja viimeinen kolmekilometriä Kiviniemeen kulki jopa hölkäten. Suunnitelmissa ollut pitkä huolto ei ollutkaan enää mielessä vaan täytin lötköt nopeaan kaivoin repusta Kiviniemessä tutuksi tulleen palkinto Metukkaleivän ja jatkoin matkaa. Kiviniemi huolto 4min, matkaa taitettu 104km ja 18 tuntia 38min. Heti kiviniemestä lähtiessäni huoltoon kipittivät melkein jonossa Holttisen O-P ja Lassila vähän heidän perässään Antti Varis ja Hämäläisen Karo. O-P ja Lassila tekivät myös nopea pysähdyksen ja ajoivat minut kiinni jo tiepätkällä ennen Kolinvaaran polkua. Annoin poikien mennä menojaan keskityin omaan vauhtiin ja maaliin pääsyyn. Kolinvaara ja Ryläys menivätkin yllättävän kivuttomasti jopa juoksuaskelia ottaen. 87km toisen kierroksen menijöitä alkoi juoksennella kevyin askelin ohitseni tsempaten ja kertoillen ettei takana kovinkaan lähellä ole porukkaa, arvelin olevani sijalla 12-14 . Nautiskelin runsaasti repun kätköissä olevista eväistä ja etenin mahdollsimman reippaasti. Hieman ennen ryläyksen pätkän loppua saavutinkin yllättäen O-P:n ja Lassilan. Tästä sain hurmoksen päälle ja onnistuin vaihtamaan hölkkäilyn juoksuun ja kirmasin kuin tuorein jaloin kohti Peiponpellon polkua. Vilkuilin tiellä taakseni ja totesin O-P:n ja Lassilan jääneen. Polulle päästessäni O-P kuitenkin hilautui kantaani ja uskomattomalla vauhdilla juoksimme kohti Peiponpellon huoltoa. Hetken päästä selkäedellä tuli vastaan 20kilometriä aikaisemmin karannut Tervonen, ihmetteli meidän virtapiikkiä, sanoin etä lämmittelyt ovat ohi ja nyt juostaan kilpaa. Eikä mennyt kauaa kun selkiä tuli lisää Karppisen Kimmo ja Jokirannan Timo saivat tulla ohitetuksi. Sain vielä ennen huoltoa O-P:nkin kannoiltani ja tulin huoltoon jonkun 86km kisaajan imussa. Täytin tyhjentyneet pullot tottuneesti ja samalla huomasin Holttisen kirmaavan ohi pysähtymättä huoltopaikalla. Peiponpelto viimeinen huolto 1,5min, matkaa takana 119km ja 21,5 tuntia Pullot nopeasti rintataskuihin ja perään. Jalat kuitenkin kangistuivat enkä enää saavuttanut O-P:tä vaan hahmo katosi pikkuhiljaa jyrkkenevään nousuun. Viimeinen 10 kilomertiä olivatkin taistelua energiavajetta ja väsymystä vastaan. Pimeäkin tuli uudelleen ja virittelin lampun otsalle ja kaivoin viimeisiä energioita repusta, urkkajuoma oksetti ja elekrtolyytit alkoivat taas loppua. Hitaasti edeten loppunousu kuitenkin tuli ja pimeydessä sain huomata ettei takana uhkaalia ole kovinaan lähellä. Kävelin koko nousun ja viimeisessä jyrkässä aloin kuulla tuttujen äänien kannustuksia ja huutoja, seurakaverit ja tutut olivat tulleet kannustamaan. Viimeisillä voimilla vaihdoin kävelyn juoksuun ja kyyneleet alkoivat vyöryä silmissäni. Viimeisessä kaarteessa vastassa ollut vaimoni kannusti vielä viimeiseen kiriin ja maali tuli vastaan ajassa 23 tuntia 26min ja sijoitus loistava 9. Tunnekuohu oli valtava eikä kyynelten valumisesta meinannut tulla loppua millään. Join maalissa tarjotun oluen ja siirryin vaimoni avustuksella hakemaan saunakamoja. Saunan jälkeen yritin syödä keittoa joka ei maistanut. Kotimatkalla kuitenkin sain syödyksi karkkia ja sipsejä. Uni tuli illalla särkylääkkeen voimalla hyvin ja sain nukuttua hyvät unet. Aamulla heräsin varsin kipeisiin tunnelmiin. Sunnuntai menikin toipuessa ja makoillessa. Nyt tätä kirjoitusta lopetellessani uudet suunnitelmat ovat jo selvillä Karhunkierroksen 160km paikka on lunastettuna ja koko UTTF- kiertue on ajatuksissa kovin kirkkaana... Kiitokset vielä erityisesti Vaimolleni Katriinalle ja Veljelleni Artolle ilman teidän kanssa käytyjä puheluita olisi matka jäänyt kesken Kiviniemessä... Kiitos myös muille mukana olleille!
  48. 3 points
    Prahan nelipäiväinen turnee onnellisesti takana. On se upea kaupunki, jossa järjestetään sen lisäksi hieno juoksutapahtuma. Pari ensimmäistä päivää reissusta käytettiin aikaerosta toipumiseen ja kaupungin keskeisimpien nähtävyyksien katseluun. Ihan kaikkea emme ehtineet näkemään näin lyhyessä ajassa, eikä se jalkapelissä olisi ollutkaan järkevää ennen sunnuntain maratonia. Sattumoisin olin varannut meille hotellihuoneen kilometrin päästä lähtö- ja maalialueesta vanhan kaupungin sydämestä. Aivan upea paikka, josta oli helppo liikkua kävellen tai julkisilla kulkuvälineillä. Heti menomatkalla lentokentältä hotellille ajelimme ratikalla suoraan expoon noutamaan numeroita ja muuta tarjolla ollutta tavaraa. Siellä kaikki toimi perjantai-iltapäivällä hienosti, kuin ruuhkaa ei ollut. Saimme kamat jonottamatta ja ehdimme kierrellä rauhassa expon ilman ruuhkaa. Hotellia lähdimme etsimään ajamalla summassa valitulla ratikalla vanhan kaupungin laitamille. Hotelli löytyi helposti vähän karttaa tutkimalla. Kirjauduimme sisään ja respan nappisilmäinen tyttö tarjosi meille heti tuopilliset tervetuliaisolutta!! Majoittumisen jälkeen teimme sotasuunnitelmia illan ruokailua varten. Nälkähän siinä oli jo joka ukolla pitkän päivän ehdittyä iltapuolelle, Lähdimme kävelemään vanhaan kaupunkiin ja valitsimme summassa yhden ravintolan, jossa näkyi lätkän MM-kisat. Ruoka oli hyvää ja olut kylmää. Isompaa nestetankkausta ei uskaltanut enää tehdä, kun sunnuntain juoksu oli näköpiirissä. Lauantaipäivä meni enimmäkseen kaupungilla tallusteluun. Kiipesimme mm. presidentinlinnaan Vltava-joen vastarannalle. Portaita oli paljon ja se tuntui loppumatkassa reisissä. Kevyt lounas jossakin pikkuravintolassa. Päivä jatkui kaupunkiin tutustuttaessa. Kävimme mm. maistamassa absinttiä tuohon jaloon juomaan erikoistuneessa ravintolassa. Mielenkiintoinen drinkin valmistustapa sai meidät tilaamaan juoman joka poltettiin lasiin. Vaikka juoma perustui 80 %:n alkoholiin, niin ei se väkevä ollut. Päinvastoin, kuin linnunmaitoa. Baarin tyttö toi meille myös kannullisen vettä, mutta koskas suomalaiset ovat veteen tyytyneet? Illalliseksi söimme pizzaa jossakin italialaistyyppisessä ravintolassa. Parempiakin pizzoja on tullut syötyä. Sinänsä siinä ei mitään vikaa kai ollut, mutta kun listalla luki pepperoni, niin oletimme sen olevan makkaraa, eikä paprikaa. Mutta kerrankos sitä erehtyy ja joutuu syömään paprikaa, vaikka siitä ei pidäkään. Sunnuntai - maratonpäivä valkeni aurinkoisena, mutta hieman viileähkönä. Tai niin erehdyimme luulemaan. Aamiaisen jälkeen juoksukamat niskaan ja lähtöpaikalle. Viileä tuuli puhalteli vanhan kaupungin kaduilla ja lyhkäisissä vermeissä meinasi tulla hieman kylmä. Hakeuduimme lähtöalueella paikkaan, jossa saimme olla auringonpaisteessa. Kellon lähestyessä yhdeksää lähdimme hakeutumaan omiin lähtökarsinoihimme. Porukkaa oli kapealla kadulla satojen metrien laumaksi. Lähtölaukauksesta lähtöviivalle aikaa itseltäni meni 3.45-karsinasta nelisen minuuttia ja porukaa oli takanani vielä vaikka kuinka. Alkumatka meni vauhtia tunnustellen, pysyttelin jänöjen tuntumassa ja aina välillä vilkaisin kellosta, mitä vauhtia mennään. Kun Garmin kertoi km-vauhtien olevan välillä viiden minuutin haminoilla ja jopa alle, laskeskelin, että pupuset taitavat juosta bruttoaikaa ja pyrkivät ajamaan alun jälkeenjääneisyyden kiinni mahdollisimman nopeasti. Annoin pupujen mennä ja keskityin omaan juoksuuni. Lämpötila nousi nopeasti auringon noustessa keskitaivaalle. Alkoi olemaan jo tukalan kuuma. Juomaa otin jokaisella hioltopisteellä vähintään pari mukillista, joista toinen meni suuhun ja toinen päähän viilentämään tunteita. Puolimatkaan saakka juoksu tuntui hyvältä ja 3.45 loppuaika tuntui olevan saavutettavissa. Ennen puolimatkaa "törmäsin" tuttuun juoksijaan, jonka kanssa taivalsimme hetken yhdessä keskustellen niitä näitä. Kun vauhti tuntui itselleni hieman liian kovalta jättäydyin suosiolla jatkamaan yksin. Kilometrit tulivat ja menivät tasaisen tappavasti. Vettä kului ja juoksin myös suihkujen alitse viilentääkseni itseäni. Jokaisen Vltava-joen ylityksen jälkeen odotin maalin häämöttävän seuraavan käännöksen takana. Ja kilin kellit se siellä ollutkaan. Lopulta alkoi kuulumaan maalialueen kuulutuksia ja suoran päässä häämötti maalikaari ja sininen maalimatto. En yrittänytkään rimpuilla loppukiriä vaan jatkoin rauhallisesti maaliviivan yli. Mitali kaulaan ja juotavaa etsimään. Ensimmäinen pullollinen haihtui ikeniin, vasta toisesta taisi riittää edes hieman vatsaan saakka. Avaruuslakana päällä lähdin tallustelemaan hotellia kohti ja siitä se vasta seikkailu alkoikin. Vanha kaupunki oli tupaten täynnä turisteja ja osa väylistä oli luonnollisesti rajattu juoksijoiden käyttöön, joten tuttua reittiä hotellin suuntaan en voinut käyttää. Pyörin niitä samanlaisia katuja kävellen varmaan tunnin verran ennen kuin osuin oikeaan osoitteeseen. Matkakumppanini olivat jo saapuneet aiemmin hieman paremmin suunnistaen. Pääsinpähän rauhassa kuumaan suihkuun pitkäksi aikaa. Olimme varanneet illallisen hotellin omasta ravintolasta ja suunnistimme sinne kuudeksi. Kunnon pihvi ranuilla ja olutta. Salaattia Tsekit eivä juurikaan harrasta, lautaselle oli vain vaatimaton salaatinlehti. Pihvin kypsyyttä ei meiltä etukäteen kyselty, mutta omani osui juuri omaan makuhermooni puoliraakana. Nam. Maanantai-aamuna ei ohjelmassa ollut muuta, kuin viimeisten tavaroiden pakkausta ja siirtyminen lentokentälle. Taxfreestä vielä viimeiset ostokset ja illaksi kotiin. Matkan plussat: - Matkaseura - Edullinen ruoka ja maailman paras olut, eikä sekään ollut kallista. - Hyvin järjestetty maraton - Upea historiallinen kaupunki - Edullinen majoitus Miinukset: - Sokkeloinen vanha kaupunki - Liian kuuma juoksusää - Mukulakivet ja ratikkakiskot juoksureitillä
  49. 3 points
    Tutustumismatka Hollantiin on takana ja paljonhan ennakkoluuloista poikkeavaa siellä olikin. Tällä kertaa reissuun lähdettiin kahden pariskunnan voimin, samalla miehityksellä kuin pari vuotta aiemmin Köpikseen. Mäntymäet olivat rantautuneet Vaasasta Kymenlaaksoon jo hyvissä ajoin ja päätimme lähteä yhdellä autolla matkaan. Ford C-max näytti jälleen kyntensä ja pari pyörälaukkua ja muutama matkalaukku meni sisuksiin neljän ihmisen kera komeasti. Perjantai oli matkustuspäivä. Lensimme Amsterdamiin, josta suoriuduttiin junalla eteenpäin Maastrichtiin. Päivä oli pitkä ja erityisesti noin 3h junamatka 140km siirtymällä ei saanut ihan täysiä pisteitä. Nykyään käsittääkseni myös vähän kovempaa kulkevia junia on =) Majoitukseen aivan aseman viereen päästiin näppärästi ja yö-myssyn ja kebabin jälkeen mukavasti unille. Maastricht on noin Lahden kokoinen viehättävä pikkukaupunki. Tunnelma oli varsin leppoisa ja ihmiset ystävällisiä. Tässä kaupungissa näki sentään aitoja hollantilaisia, toisin kuin Amsterdamissa. Ilmottautumisten, expon ja kisa-alueen järjestelyt olivat tuttua Ironman kisalle tyypillistä hyvää tasoa. Ainoana miinuksena mieleen tulee saniteettitilojen vähäisyys. Vaihtopaikat, uinnin startit jne. kaikki sijaitsivat kompaktilla alueella reilun puolen kilometrin päässä hotellistamme. Valmistelurutiinit hoitui siis näppärästi lauantai päivällä. Leppoisasti vietellen päivää ja illalla vielä pasta-illallisen voimin päästiin unille jo hyvissä ajoin. Nukuin erittäin hyvin kisaa edeltävän yön. 7 tuntia hyvää unta oli luksusta ja herääminen klo 4.15 ei tuottanut mitään tuskaa. Hotelliin oli vielä järjestetty aamupala kisan johdosta alkamaan jo klo 4, joten liikkeelle lähtö oli erittäin miellyttävä. Könysimme rantaan ennen puolta kuutta. Pilviseksi päiväksi oli luvattu noin 20 astetta lämmintä sekä sadekuuroja. Ihmeempää tuulta ei aamusta ollut, joten uinnille se lupasi ainakin hyvää. Odottelut rannalla sujuivat hyvin ja rolling startilla suoritettuun uintiin valmistautuminen meni hyvin. Hakeuduin itse noin 1.10-1.15 loppuajan joukkoon. Tästä voisi jälkiviisaana sanoa, että olisi hieman enemmän pitänyt luottaa itseensä. Erityisesti ensimmäisen kilometrin aikana ohittelin uimareita todella paljon. Rolling startti eteni ja kävely jokeen kesti osaltani noin 15 minuuttia. Vesi Maas-joessa oli 21 asteista ja se tuntui aamuiseen viileään ilmaan verrattuna miellyttävän lämpöiselle. Pääsin uintirytmistä kiinni hyvin ja mitään aikaisempien vuosien kaltaista panikointia ei ollut. Uinti sujui ensimmäisen noin kilometrin verran hyvin, lukuunottamatta niitä ohiteltavia. Sen jälkeen reitti kulki parin sillan alta, joihin oli mielestäni hieman typerästi rajattu uintikaista liian kapeaksi. Näiden siltojen kohdalla, pohjakasvillisuutta syöden, tuli jonkun verran kontaktia muiden uimarien kanssa. Sain myös kyynärpäästä silmääni ja toinen linssi oli oikeinkin napakasti integroituna päähän. Onneksi ei tullut mustaa silmää =). 1,5km kohdalla oli uintiin lisätty noin 50m mittainen hölkkäosuus, jossa kierrettiin saarella sijainnut kaupungintalo. Tämä oli ihan miellyttävä lisä uintiin. Siinä sai mukavasti katkaistua pitkälle tuntuvan kauhomisen ja lyötyä muutamia ylävitosia yleisön kanssa, jota olikin ihan mukavasti. Uinti jatkui takaisinpäin jokea ja palatessa tilaa oli jätetty huomattavasti enemmän myös siltojen alla. Ainut kohta, jossa virta vaikutti selkeästi uintiin oli aivan lopussa. Siinä uitiin noin 400m U-kierros kapeammassa kanavakohdassa, jossa takaisin tullessa virta jarrutti menoa ihan huolella. Nousin joesta hyvävoimaisena 1.10 ajassa, mikä oli näin leppoisalla uinnilla erittäin hyvä aika. Vaihtorutiinit menivät kivuttomasti ja kompaktilta vaihtoalueelta päästiin hyvin matkaan. Ironman kisoihin on tänä vuonna tullut uusi elementti AWA (all world athlete)-ranking, jossa verrataan edellisten kisojen suorituksista saatuja ranking-pisteitä muihin kilpailijoihin. Tämän perusteella olin itse rankattuna 10% "kuumaan ryhmään" ja kannoin mm. pronssin väristä uimalakkia. Hauska yksityiskohta, vaikka tuosta statuksesta ei taida mitään muuta iloa ollakaan. Priority check in olisi ollut ilmottautumisessa ja pyörä katsastuksessa, mutta koska jonoja ei ollut muutenkaan, ei tuollakaan mitään väliä ollut. Pyöräpaikka sijaitsi rankatuilla PRO-porukan vieressä ;) Pyöräosuus olikin sitten se jännin paikka. Hollanti ei ole kaikilta osin vain tasaista maastoa. Maastrichtin seutu on kumpuilevaa ja suunniteltu reitti meni pitkin maaseutua, jossa teiden kunto oli vähintäänkin vaihtelevaa. Pyörätien levyisiä mutkaisia baanoja, joissa asfaltin laatu vaihteli paljon. Laattapintaista tietä, betonipintaista tietä, mukulakiveä, vesivanerilla päällystettyä siltaa jne. kaikkea mahdollista löytyi. Tämä näkyi reitin varrella lukuisina rengasrikkoina, joilta itse onneksi vältyin. Noin tunnin pyöräilyn jälkeen alkaneet sadekuurotkaan eivät helpottaneet tilannetta. Jokaiseen mutkaan piti jarruttaa huolella ja kiihdytyksiä tuli paljon. Myös alamäkien lopussa olleet "pimeät" mutkat pitivät mielen nöyränä ja vauhdit alhaisena. Ensimmäisen 20km jälkeen oli selvää, että tavoiteaikanani pitämään 11h alitukseen olisi tuskin mitään asiaa näillä teillä. Viileähkö keli teki tankkauksesta tällä kertaa helppoa. Nestettä kului yllättävän vähän ja etukäteen sotketut energiapullotkin tuntuivat toimivan ja imeytyvän hyvin. Matkan raskuus alkoi tuntua kunnolla toisen kierroksen ensimmäisissä isoissa nousuissa toden teolla. Menohaluja piti etsiä tosissaan ja useaan otteeseen teki mieli vaihtaa koko homma sunnuntaipyöräilyksi. Jotenkin matka kuitenkin taittui ja pyörän kokonaiskeskinopeudeksi muodostunut 31km/h oli oikeastaan varsin kohtuullinen. Vielä yhtenä mainittavana erikoisuutena reitistä pitää sanoa loppuun hommattu vajaan kilometrkin mukulakivipätkä. Väsyneenä täryttimen läpi ajaminen jäi hyvin mieleen ja ranteisiin sattuu edelleen. Mikäli joku kysyy suosittelenko kisaa niin pyöräosuudesta johtuen, en suosittele. Juoksuosuudelle lähdin todella raskailla jaloilla. Rauhassa suoritetussa vaihdossa, jossa vessaankin piti hetki jonotella, kaikki sujui ihan hyvin, mutta pyörä oli tehnyt tehtävänsä. Krampeilta vältyin tällä kertaa oikeastaan kokonaan, mutta jalat painoivat vähintään tonnin. Ensimmäisten kilometrien aikana mietin, että pakko olisi kiihdyttää tahtia mikäli edes lähelle neljän tunnin maraton aikaa lähdetään hakemaan. Tämä ei kuitenkaan onnistunut vaan raahustaminen sujui höyryveturimaisesti kilometri kerrallaan. Juoksuosuuteen oli niinikään kerätty mielestäni turhaan kaupungin suurimmat mäet mukaan. Neljännellä kierroksella huumori olikin mäissä jo melkoisella koetuksella. Ihmisiä oli reitin varrella kannustamassa hyvin ja äänekkäästi. Tunnelma oli erittäin hyvä. Hauskana yksityiskohtana kaartaessani maalialueen ohi toiselle kierrokselle moikkatutuksi vuosien varrella muodostunut kuuluttaja antoi ylävitoset kommenteilla "Nice to see legend from Finland". =) Tavoiteajaksi muodostui juoksun edetessä 11.30 alittaminen. Tämä oli sopiva eteenpäin potkiva motivaatiotekijä sillä tuskaisimpien kilometrien aikana kävelemisen mahdollisuus pyöri koko ajan mielessä. Kuitenkin 11.30 tavoitteeseen päästäkseni tuota mahdollisuutta ei ollut. Sipsutin maaliin lopulta tasaisen suorituksen jälkeen ajassa 11.28:29. Kaukana alkuperäisestä tavoitteesta, mutta olosuhteet ja valmistautumisen huomioon ottaen olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. https://connect.garmin.com/modern/activity/1287950390/3 Kannustusjoukot pysyivät uskollisesti mukana ja sateesta huolimatta ilmestyivät aina reitin varteen morjestamaan. Kiitoksia siitä! Maastrichtin illassa käytiin katsomassa vielä viimeisten Ironmanien maaliin tuloja ja maalilinjan sulkemisjuhlallisuudet. Kovia pappoja ja mummoja oli jälleen liikenteessä ja vaikka kaikki eivät säädetyssä 16.15 ajassa maalilinjaa saaneetkaan puhkottua, moni tuli kevyellä askeleella hymy herkässä loppuun asti. Amsterdam tuli niinikään koettua myös paluumatkan varrella parilla päivällä. Jos suositella pitää niin lomalle Maastrichtiin, Amsterdam kiertäen ja kisailut jossain ihan muualla =). Alla oleva sertifikaattikuva kertoo aika paljon siitä, minkä oloinen maastoajokisa oikeasti oli.
  50. 3 points
    Olipas ihmeellinen maraton eilen illalla Keuruulla. Olin töissä koko viikon ja eilenkin täyden päivän. Koko viikolla ei kertaakaan tuntunut siltä, että perjantaina juostaan maratonia. Työpäivän jälkeen pikainen kauppareissu ja sen jälkeen varusteet kassin ja auton nokka kohti Keuruuta. Koko menomatkan satoi vettä, välilä rankastikin. Mietiskelin siinä, että taasko "saa" juosta maratonin sateessa, mutta vähän ennen saapumistani tapahtuma-alueelle sade lakkasi, Lämpötila oli juoksuun ihanteellinen 15-17 astetta. Tosin ilmassa oli hieman ukkosen tuntua ja keli oli aika painostava. Lähtöalueella moikkailin tuttuja ja kävisin laskemassa ylimääräiset nesteet pois kropastani. Varustevaihdon kautta kevyelle verryttelylenkille. Juoksureitin alkuosa näytti ihan samalta, kuin edellisvuonnakin. Lähtö oli klo 20, eli eihän tuo ihan yötä vielä ollut. Pilvien lomasta paistanut ilta-aurinko valaisi ympäristön niin, että päätin lähteä aurinkolasit päässä juoksemaan, suojaisivathan lasit silmiä myös kaikenlaisilta lentäviltä ötököiltä ja muilta öhkömönkiäisiltä. Kerran kaudessä pitää yrittää juosta alle 3.30:n loppuaika. Tänä vuonna tuo aikatavoite oli Keuruulle. Lähdin rohkeasti liikkeelle loppuaikaan sopivaa hieman alle 5 minuutin km-vauhtia. Juoksin alkumatkasta parin tutun Saarijärveläisen juoksijan kanssa, jotka lähtivät samaa loppuaikaa hakemaan. Kanssamme juoksi myös N60-saarjan juoksija, joka oli pitkään naisten sarjan nopein. Jatkoimme etenemistämme ensimmäisen 10,5 km:n kierroksen tasaisen tappavaa 4.54 vauhtia. Ihan kieroksen loppuun en pysynyt Saarijärveläisten vauhdissa, vaan jatkoin tuon naistensarjan juoksijan kanssa. Toisella kierroksella tossu alkoi keventyä ja jätin juoksuseuralaiseni. Juoksu tuntui edelleenkin hyvältä, eikä mitään ongelmia ollut. Puolimatkan krouvissa olin ajassa 1.43, eli hyvinkin loppuaikatavoitteeni mukaisessa kyydissä. Kolmas kierros lähti kulkemaan ihan hyvin. Tossu oli vielä syönnillään, eikä isompia murheita ollut. Takaani lähestyi kuitenkin saman sarjan juoksija, jonka kanssa juoksin pienen hetken. Vaihdoimme siinä kuulumiset. Kolmannen kierrroksen päättyessä ajassa 2.38, olin muutaman kymmenen metriä jäänyt. Kenttäkuulutus ilmoitti meidän taistelevan oman sarjamme kolmospaikasta. Tuo yllätti minut, kun aiemmilla kerroilla minun ilmoitettiin olevan paljon huonommin sijoittunut. Tilannetiedotuksesta olin saavani hieman lisävirtaa Petrin saavuttamiseksi. Vähän aikaa yritin kaventaa välimatkaa, mutta eihän se yhtään lyhentynyt, päiinvatsoin. (Kirjoitusvirhe tahallinen. toim.huom.) Jossakin 33 km:n kohdalla vatsassa alkoi tuntua ikävä paine ja kipu. Yritin varovasti laskea ylimääräistä ilmaa pois, mutta helpotusta ei tullut. Jouduin Timo Soinin tapaan valitsemaan ruton ja koleran väliltä, joko heitän kävelyksi tai paskon housuni. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon minussa ei ollut miestä. Loppumatka menikin enimmäkseen kävellen ja pieni pätkiä hölkäten. Porukkaa, jota silloin ei enää paljon ollut liikenteessä meni ohi oikealta ja vasemmalta. Edes maaliin en viitsinyt mennä juosten, vaan kävelin suosiolla maalivaatteen alta loppuajassa 3.56,49, sarjani 6. Tai eihän tuo minun sarjani ole, vaan pojat 50 -sarja. Kävelin pettyneenä suoraan vaihtamaan varusteita käymättä edes maalihuollossa. Vaihdoin vaatteet ja kommentit aiemmin mainittujen Saarijärveläisten ja Petrin kanssa. Vaatteita vaihtaessani ensin kramppasi oikea pohje ja heti kohta vasen sääri vääntyi krampista ihan omituiseen kulmaan. Vaattet vaihdettuani lähdin kävelemään parkkipaikalle ja kotimatka menikin sanan varsinaisessa merkityksessä ihan sumussa. Paikoin näkyvyyttä oli vain kymmenkunta metriä, eikä auton nopeutta uskaltanut nostaa kuuttakymppiä kovemmaksi. Kotiin kuitenkin selvittiin, kunhan ensi ohittelin hitaammat autot. Tästä on hyvä jatkaa kohti ensi keskiviikon Rok än roll marathonia. Siellä startti on klo 9 aamulla ja se sopii itselleni huomattavasti paremmin, kuin nämä iltajuoksut.
×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy