Jump to content
Juoksufoorumi.fi










Leaderboard


Popular Content

Showing content with the highest reputation since 22.11.2018 in all areas

  1. 33 points
    Pitkästä aikaa onnistuminen Hcm:lla. 😊 Lähdin juoksemaan raskaasta reitistä ja lämmöstä huolimatta ennätysvauhtia, mutta tavoite muuttui matkalla lähinnä hyvän sijoituksen tavoitteluun. Alkuun juoksin neljäntenä, ennen kymppiä sain venäläisnaisen kiinni ja siirryin kolmanneksi. Eka kierros meni hyvin. Lämpö alkoi tuntua kunnolla jossain 28 km kohdilla, vaikka olin kastellut itseäni niin paljon kuin pystyin. Viimeisellä kympillä alkoi tulemaan muutamia tosi surkeita kilsoja. Lauttasaaren kohdilla tokalla kiekalla näin ekaa kertaa alun jälkeen jälleen Nooran selän ja Baanalle tullessa ero oli enää metrejä. Sitten ohi ja vähän vauhtia lisää. Viimeisellä kilsalla kattelin taakse joku miljoona kertaa, ettei tuu yllätyksiä ja oli siistiä juosta maaliin kisan kakkosena.. 2.56 on ihan ok aika tolle reitille ja tuossa säässä. Vaikka maratonilla ei vissiin mitään pahempia reitinohjausfiaskoja tapahtunut, oli itselläkin välillä vaikeuksia suunnistamisen suhteen ja huutelin useampaan kertaan "minne?". Oma Garmin näytti että juoksin 43.08 km, tiedä sitten..
  2. 29 points
    No on tosiaan Jaskalla ny vaikiaa. Tuosta voi vielä toki vaikka voittoon kääntää, mutta kyllä X-Caliber saa pitää SE tulokset vähintäänkin ansaitusti. Pakko myöntää, että hullaannuin sen rikkoutuvan "ilman muuta", mutta tämä olikin hyvä näpäytys. 😉 Nää on kivoja kisoja seurata, jos saan +20 peukkua tähän kommenttiin niin lupaan tulla juokseen +200km v.2020. Enempää en lupaa, eikä oo rahkeitakaan. 😅
  3. 28 points
    Helsinki Spring Marathon 2019 -raportti eli Miten kolmekymmentä vuotta juoksua harrastanut pärjäsi elämänsä kolmannella maratonilla Junassa istumapaikkakseni oli merkitty numero 52. Helsingin Olympialaisten vuosi, ilahduin. Se ei voi tarkoittaa muuta kuin onnea maratonille! Puolentoista tunnin matka kului katsellen keväisen karuja maisemia ja kanssamatkustajia. Tyttö vieressä multitaaskasi: taivutti ripsiä sylissään avonainen Michelle Obaman elämäkerta ja toisessa kädessä älypuhelimen somekeskustelu. Käytävän toisella puolella neulottiin ja naposteltiin pensasmustikoita ja kinkkua. Riihimäen kohdalla kävin vessassa ja vaihdoin päälle juoksuasun. Hetken mietin, että jos jättäisi puhelimen talvitakin taskuun. Juoksisi vain pitkän lenkin, ei sen enempää. Pasilassa vaihdoin lähijunaan. Lattialle oli tallottu Paavo Arhinmäen vaalimainos. Asemalta kävelin opeltua reittiä kisapaikalle. Näyttö baarin seinässä kertoi ilman lämpötilaksi seitsemän astetta. Hain juoksunumeron, tarkastin tavarasäilytyksen sijainnin ja maalialueen. Söin banaanin. Yritin löytää koulurakennukseen, jonka pukuhuoneet oli varattu juoksijoiden käyttöön. Koulun ovi oli kiinni, mutta viereinen kirjaston ovi oli auki. Kirjastossa oli koululaisten taidenäyttely. Kukka-asetelmia, pöllön lento kuun editse, haikara muuttomatkalla. Kiinnitin kilpailunumeron rintaani. Hyllyssä oli Baba Lybeckin kirja Habaa. Maalialueelle oli jo kerääntynyt juoksijoita. Paidoissa luki juostut maratonit: Los Angeles, New York, Abu Dhabi, Tallinna, Tukholma. Nyt muistetaan ottaa eka kierros rauhallisesti, sanoi joku, eikä lähdetä hätiköimään niin kuin Raatteella. Moni juoksija näytti tuntevan kanssakilpailijansa. Itse tunnistin kasvoista vain yhdet: ruskettuneen, lettipäisen naisen. Muistin naisen ensimmäiseltä maratoniltani. Älkää eksykö, toimitsija joukon edessä sanoi ja alkoi laskea sekunteja. Sitten pamahti. Aloin juosta. Tai lönkytellä. Porukkaa lappoi ohitseni, katselin selkiä. Ja päitä. Vanhemmalla miehellä oli virkattu myssy päässään. Samanlainen myssy oli ohittanut minut ensimmäisellä maratonilla: 40 kilometrin kohdalla. Odotas vaan, kun vauhtiin päästään, päätin. Reitti kulki omakotitaloalueen lävitse joelle. Olin kahdesti elämäni aikana asunut lähitienoilla, mutta nämä tiet olivat vieraita. Sillalta reitti ei kääntynyt joenrantaa, edellissyksyiselle lenkkipolulleni, vaan pellonlaitaan. Ilman täytti keväinen liverrys, leivon laulu. Tie oli suora ja pitkä, ilma seisoi paikallaan. Neljä kilometriä, kertoi kyltti tien laidassa. Vasta neljä, huomasin ajattelevani. Onkohan maratonjuoksu aina tällaista, mietin. Kun saa juosta pitkiä lenkkejä, silloin kun itselleen parhaiten sopii, on helppo kuvitella itsensä kiitämässä maratonilla, niin iloisesti askel nousee. Mutta maratonilla tilanne on toinen: ajoitus on aina väärä. Alla on huonosti nukuttu yö, paikasta toiseen siirtymisen stressiä eikä kunnon ajoituksestakaan ole varmuutta. Sitä vaan laitetaan askelta toisen eteen, työnteon maku suussa. Olin etukäteen päättänyt, että katson kelloa ensimmäisen kerran, kun matkasta on kolmannes takana. Toisen kierroksen lähestyessä en malttanut olla kaivamatta puhelinta taskusta. Näyttö oli pimeä. Oliko akusta virta loppunut? Sain puhelimen virkoamaan. Olin ennätystä hieman jäljessä. Vauhtia tasaisesti kiristämällä asia olisi korjattu. Tosin kumpikaan edellisistä maratoneista ei ollut loppuun asti nousujohteinen. Väki harveni. Juoksijoita lönkötteli kolmen, neljän hengen porukoissa. Usein jättäydyin tarkoituksella useamman askeleen päähän. Oli parempi puuskuttaa omassa rauhassa. Kahdessa mutkassa avautui näkymä kauemmas, juoksijoiden letkaan. Yritin pistää mieleen selkiä. Ohitettu selkä tulisi mahdollisesti olemaan ainoa ilon aihe tällä maratonilla. Lettipäälle jätin hyvästit 16 kilometrissä, virkatulle pipolle jo aiemmin. Toisen kierroksen lopussa puhelin ei enää suostunut käynnistymään. Sivusta kuulin kuitenkin huudon: Kaksi minuuttia lähtöön. Puolimaratoonarit, tajusin. Päättelin olevani ennätysvauhdissa, mutta kestäisinkö vauhdissa loppuun asti? Miestä alkoi tulla hurjaa vauhtia. Katselin ihaillen lennokasta askellusta ja kauniita vartaloita. Jos aluksi olinkin pelästynyt puolimaratoonareiden vyöryä, nyt siitä oli pelkkää iloa. Juoksin pitkälle kolmatta kierrosta puolimaratoonareiden imussa. Malmia lähestyessä jäljellä oli enää hitaimmat, joiden kanssa taitoin samaa matkaa. Maratoonareista ei ollut tietoakaan. Tunnistin vain yhden, tempoilevasti juoksevan nuorukaisen. Soronnoo! Viimeiselle kierrokselle lähtiessä en enää tiennyt, missä vauhdissa kuljen. Kolmas kierros oli ollut raskain, mutta puhki en vielä ollut. Yritin keskittyä tehokkaaseen ja tasaiseen hengitykseen. Vasen pohje alkoi kuitenkin nykiä. Pohje potkaisi sivuun ja samassa hengitys häiriintyi. Nestettä höllyi vatsalaukussa. Ja mikä pahinta, vauhtikin tuntui hiipuvan. 37 kilometrin kohdalla keksin uuden kikan. Aikaisemmin olin laskenut kilometrejä maaliin. Nyt huijasin itseni ajattelemaan, että viiden kilometrin sijaan juostavana oli vielä yksi kokonainen kierros ja risat. Ajatus antoi ryhtiä. Mietin myös koko syksyn ja talven metsässä juostuja 20 - 25 kilometrin lenkkejä. Yksi maraton on minulle pala kakkua! Loppumatka oli äkkinäisiä mutkia ja ylämäkiä, syöksyä alikulkutunneliin. Kuin ihmeen voimalla sain uutta puhtia. Vastaavaa en ollut vielä maratonilla kokenut: loppukiri. Ohitin pitkään edelläni juosseet kolme naista. Pidemmällä juoksi vielä kolme miestä, joista kauimmaisen tunnistin hyvin. Mies oli ohittanut minut kolmannen kierroksen alussa. Aina välillä olin tavoittanut miestä tämän vaihtaessa kävelyyn, mutta en ollut koskaan päässyt aivan beesiin. Mies oli sittemmin juossut ulos näköpiiristäni. Mutta nyt, jo urheilupuiston lähestyessä, olin saavuttanut miestä. Mies vuoroin käveli ja juoksi. Mitään armoa ei tunneta, päätin. Napsin kaksi juoksijaa minun ja miehen välistä. Olin loppusuoralla. Loppuun asti, kuulin yleisön kannustavan. Rynnin miehen ohi maaliin. Pienet – ja pikkumaiset – ovat juoksijan ilot. Kysyin katsomosta aikaa. Ennätys jäi tekemättä, totesin. Mietin tätä matkalla kotiin. Onko juoksu epäonnistunut, jos ei pysty tekemään ennätystään? Miksi ennätys jäi tekemättä? Olinko vain kuvitellut olevani elämäni kunnossa? Miksi juostut kilometrit ja menestys eivät korreloineet? Oliko viimeistelyssä vika? Tai tavassani treenata – jos sitä ylipäätänsä voi kutsua treenaamiseksi? Minähän vain juoksin. Narinkkatorilla kansanedustajaehdokkaat tekivät viimehetken vaalityötä. Jonotin ensin makkaraa perussuomalaisten kojulla, sitten kasvismakkaraa vihreiden. DJ soitti musiikkia, vaaliväki juhli kuin voitto olisi jo varmistunut. Voitto sitä ja tätä. Seuraava maraton olisi viiden viikon päästä. Mitä jos sekin menee samalla lailla? Kuinka monta tasapaksua maratonia ihminen viitsii juosta? Bussi oli lähes täynnä Suomen jääkiekkojoukkueen kannattajia. Istuin lupaa kysymättä kalleimmalla paikalle, sille jossa sai jalat suoriksi. Joku oli unohtanut penkille energiajuomatölkin. Join sen ja söin täytetyn patongin. Kalkkunaa ja jalopenoja. Tummenevan pilvikannen ja pellon väliin jäi kaistale taivasta. Se värjäytyi punaiseksi. Metsän reunassa roihusi kokko. Hieroin pohkeet, taka- ja etureidet. Hankasin jalkapohjia jalkatukea vasten. Jalat eivät tuntuneet kovin kipeiltä.
  4. 27 points
    Kieltämättä vähänlaisesti oli yleisöä klo 7 aamulla. Omat kannustusjoukot joutuivat heräämään paljon aikaisemmin, kun KK:n perusteella arvioin samanlaista loppuaikaa 20.45 (klo 8.45), jos hyvin kulkee. Keli oli todella hyvä, mulle sopivaa neulaspolkua ja kangasta oli paljon ja muutenkin hyvin nappiin osui energiat. Kuulemma seurantalaitteita oli kovasti yritetty saada enemmän, mutta Sulkavan soudulla oli etusija (jostain syystä). Laitteiden allokaatio olisi voinut mennä paremminkin, mutta ymmärrän, ettei järjestäjä ehdi täydellisesti optimoida tuota. Järjestäjän kanssa keskustelin maalissa ja Vmaksilla piti olla laite, mutta listaa sortatessa oli pudonnut pois.
  5. 27 points
    Sen tosiaan muutin nyt talvella, kun hoksasin ajaneeni liian kovaa pyörällä. Ajelin vuonna 2018 reilu 12000km pyörällä, ajan siis aina työmatkat kelissä kuin kelissä. Myös muuta ajoa on kohtuullisesti, koska tykkään pyöräillä. Tosiaan viime kesänä keksin kaikkea, että pääsenkö ajamaan mammalle (Somerolle) ja takaisin 30km/h keskinopeudella. No pääsin minä, mutta olihan sekin vaikea raja. Myös Velotourilla koitin 36km/h ryhmässä ajaa kuntoajon, putosin Porvoossa reilun 100km jälkeen ja hiipuen maaliin. Nämä esimerkkejä miksi juoksu alkoi takkuilla. Ajoin liian kovaa pyörällä ja juoksu minusta kärsi siitä. Nyt alkutalvesta alkaen ajanut taas sykeohjatusti ja samalla hieman vähemmän kuin vuosi sitten ja aavistuksen olen nostanut juoksumääriä. Juoksen myös monesti viikolla meno tai paluumatkan töihin ja toisen suunnan Alepapyörällä tai omalla. Nostin helmikuusta lähtien peruslenkkien sykkeet PK1 -> PK2 alaosaan. Juoksen siis nykyisin aika paljon PK2 alueella, mutta vältän arkilenkeissä Vk1 aluetta, vain ylämäissä saa olla siellä. Minulla, jos juoksisin jatkuvasti VK1 alueella, tuo se ensin tullessaan levottomat yöt ja sitten alkaa palautumattomuus. Mittaroin edelleen palautumista unilla. Minulla se toimii parhaiten. Nyrkkisääntö on aina se että kovan reenin ja kilpailun jälkeen voi yhden yön pyöriskellä levottomasti, mutta ei kahta. Jos tulee toinen yö perään, niin heti kaikki kevyeksi kunnes unet palautuu normaaliksi. Myös nuo 10km talvijuoksukisat on hitsin hyviä harkkoja. Niin muutin myös taas hetkeksi tai siihen asti kun huvittaa pitkikset vauhdikkaammaksi. Ne saatan fiiliksestä riippuen juosta kiihtyvänä PK2 alueella ja lopussa ollaan jo VK1 alueella. Lopussa voi olla viimeiset kilometrit hyvinkin nopeita, pääasia että tuntuu ilkiältä. Vähän on jotenkin tunne että en saa enää kuntopiikkiä, ellen tee jotain kovempaa välillä. Toistaiseksi on keho palkinnut tämän hienoisen kiristämisen kuntopiikillä, mutta minulla yleensä tämä ei kestä montaa kuukautta. Ei tämän päivän kaltaista raastoa pää minulla vähään aikaan kestä, nyt voi olla taas ns. funrun juoksuja edessä. Maraton myös on alkanut mielessä pyöriä, mutta se onkin sitten niin erilaista ja enemmän muuttujia matkassa. Pelottaa koko matka, mutta se olisi uskallettava taas sitäkin kattella, kun kerta tämä tavoite nyt tuli saavutettua. Niin pyöräilyssä Sanna Kulberg aikanaan opasti minua pyöräilytekniikassa ja putkelta ajamista. Tapaa pyöräillä joka hyödyttää juoksua parhaiten. Tämä jäi mieleen ja omaksunut tämän omasta mielestä hyvin. Tuttua juttua, tiheää pyöritystä ja seisovilteen ajamista pienissäkin nyppylöissä, ei väännöllä. Ei varmastikkaan mitään uutta, mutta tuli se vielä mieleen. Otin taas rullailut myös mukaan kotijumppaan ja liikkuvuutta pitkästa aikaa olen taas harkkailut. Olen jäykkä kun saapas ja tästä on ehkä ollut hieman apuja. Rasittavaa monesti aavistuksen ärsyttäväähän tuo on, mutta koitellut vain harkkailla. 20:30 uutisten aikana on hyvä vetkutella ja jumpata 🙂 Vielä editoin. Sitten jos palautumaton olo, kisa ollut lähellä tms. juoksen lenkit todella hiljaa. Saatan kävellä osan matkaa ja nopeus voi olla esim 9km/h tai sen allekin. Noissa katton että syke on alle 120 tai sen lähelle. En ole kokenut lenkin menevän pilalle vaikka välillä kävelee. Kuluuhan ainakin kalorioita, jos ei muuta. Tykkään syödä aika usein vähän liikaa. Pahin vika on että en pidä lepopäiviä koskaan, vähintään työmatkat fillarilla (31km). Mutta ei tämä niin nuukaa ole, liikunta on kivaa hommaa 🙂
  6. 26 points
    Vähän on mielessä tullut projektoitua, kun ei taida kroppa enää kestää treenaamista, niin josko sitä välistä kokeilisi vähän kuntoilla triatlonin parissa. Muutaman vuoden pidin taukoa tavoitteellisesti juoksusta eli about 2014-2017, kun oli lantion alueella kränää, sekä muutenkin siviilielämässä haasteita edellisen asunnon oikeusjutun kanssa. Tämän oikeusjutun sain sutenööristi vedettyä finaaliin Korkeimman Oikeuden kautta, ja 6 vuoden oikeustaistelun jälkeen. 50 000 euron käyttämisen sekä tuhansien prosessoitujen tuntien jälkeen KO totesi, että KÄÖ sekä HO ovat olleet väärässä ja FG oikeassa. Tietysti sieltä sain vähän suolarahoja takaisin, mutta kyllähän tästä oikeusopin yliopistosta muutamia kymmeniä tuhansia tuli maksettua lukukausimaksuja. Tämä oikeusjuttu olisi kokonaisuudessaan sellainen tarina kerrottavaksi, että ennemmin siitä kirjoittaisi kirjan, kuin omasta urheilusekoiluista, mutta kirjojen aika on myöhemmin. Jossain vaiheessa oikeusprosessia alkoi henkinenkuorma olla sitä luokkaa, ettei oikein kunnon huipentaminen kivuliaan lonkan kanssa ollut ekana mielessä, vaan mietti ennemmin, että miten tulisi selviydyttyä reilun 350 000 euron menetyksestä(sekä korkomenoista) mahdollisen tappion hetkellä. Kävin kuitenkin välistä lenkillä hölkkämoodissa, sekä salilla vähän tiukemmin rautoja kolistelemassa. Tämä oli sellaista psyykkeenhoitoa. 2016 KO tosiaan antoi päätöksen ja sitä märehtiessä meni melkein vuosi, ja kävin vähän tavoitteellisemmin treenailemaan about 2017. Sitähän kesti taas hetken, kun piti taas leikata akillesjänne kuntoon, mutta en sillä erää antanut asian enempää häiritä. Lantio ei näköjään ole muuttanut asennoitumistaan kuitenkaan, vaan vittuilee häikäilemättä minulle tasaisin väliajoin, sekä varmaan vaatisi leikkauksen, että hermoille tehtäisiin tilaa sykkiä juoksun tahtiin. Nyt muutaman vuoden tavoitteellisemman hölkkäilyn jälkeen tulin tulokseen, etten jaksa enää tapella lantion kanssa, ja yrittää sitä leikkauttaa jiirii, kun kuitenkaan kuntoon täysin saaminen ei ole niin varmaa, sekä kustannukset nousevat turhan korkeiksi saavutettuun mahdolliseen hyötyyn(plus kuntoutusaika jne). Olen myös asian kanssa reilun 10 vuotta myöhässä. Siispä mietin, että voisi kuntoilla triathlonhengessä, eikä se varmaan kuormita lantiota niin pahasti tärinällä kuin juoksu. Tietysti kyllähän tälläkin kunnolla voisi varmasti täydelle matkalle osallistua, mutta kuten olen @PAlle sanonut, että pitää olla suhteessa samanlaisessa kunnossa kuin ennen vanhaa maralla tai puolikkaalle startatessa, eli kestävyyskunnon ja suorituskyvyn pitää olla sillä tolalla, että alkumatkastakin kisavauhti pitää alkaa vituttamaan, kun se on jo pois ns mukavuusalueelta(jos noin kärjistäen sanotaan). (Onhan hyvässä kunnossa maralla luukuttaminen ihan hauskan hassua hommaa, vaikka ollaan pois ”mukavuusalueelta”.). Kuitenkin nyt on prosessointi ihan alkutekijöissä, ja varmaan tavoittelen vasta ensi kesälle täydelle matkalle jonkinlaista systeemiä. Pitänee siis ruveta haalimaan pyörää ja märkäpukua ja jotain muuta sen tapaista kalustoa. Aluksi ajattelin, että ostan tässä kesän mittaan jostain jonkinlaisen cycklocross-pyörän ja ajelen sillä treeniä, sekä käyn vähän pulahtamassa altaassa tai saimaassa. Paremman pyörän hommaan joskus myöhemmin, sikäli vielä motivaatiota/budjettia asiaan piisaa. Ajattelin myös vedellä soutulaitetta ja vähän haen voimaa salilta. Uintiin on vähän minulla negaatioita, sillä en hirveästi pidä altaassa kellumisesta, eikä tietysti tekniikakaan ole mitään priimaa, joskin suht pitkät raajat antavat minulle hieman etua tähän. Pääsykokeissa uin räkätekniikalla vuonna 2000 200m/2.56 ja pari vuotta sitten kävin muutaman kuukauden aktiivisemmin altaassa ja vähän hioin tekniikkaa ja pääsin 200m/2.35 hyppylähdöllä sekä 60min rennon letkeästi ”palauttavaa” uintia 3650m parilla juomatauolla kellon käydessä. Katsoo jos täällä olisi tekniikkakurssia syksylle ja rupeaisi talven pimetessä panostamaan tähän oikeen huolella. Pyörän päällä en ole aktiivisesti käynyt sitten ysärin, mutta silloin pystyin vetämään rautamankelilla 200km lenkin avg karvan päälle 30km/h, sekä jos joku osaisi neuvoa pyörän säätämisestä ja hankinnasta vähänkään, niin uskon, että mankelilla pääsisin ihan kohtuu lujaa. Tietysti vaatii myös, että perse ja psyyke kestäisi hangata treenihengessä tiestöllä. Mielestäni pyöräily ja sisäsoutaminen käy samalla tavalla kroppaan ja c2-soutaen olen päässyt 10@35.08 ja 60min/16560m joita pidän harjoitteluun nähden suht hyvinä tuloksina. Juoksijaksihan olen aina ollut liian lihava. Tietysti lihavuuteni on myös tuonut voimaa ja olen mielestäni suht vahva maratoonariksi, sillä kyllä rinnalle helähtää(helähti) 100kg, kyykkäsin 170kgllä, mavessa 200kg sekä penkistäkin meni 115kg. Luulisin että pikku piikkaamisella nämä tasot saisin takaisin, mutta juuri nyt ei esim penkistä 80kgllä montaa toistoa mene. Tämä on tälläinen projekti. Toivon, että tästä tulisi sellainen mukava sekä päämäärää hauskempi matka, ja toivoisin kuitenkin pääseväni jonkinlaiseen säädylliseen tavoitteeseen. Tietysti sikäli matka ei tunnu tarpeeksi mukavalle, niin aion lopettaa sen tekemisen kesken. Olen kyllä omaa matkaani maratonmaailmassa tehnyt hammastapurren (kipeän lantion/akilleksen/mahan/temppuileva sydämen kanssa) ihan omiksi tarpeiksi. Tällä matkalla toivottavasti opin myös valmentautumisesta lisää, sillä triathlonvalmentautuminen on mielestäni lähempänä hiihtovalmentaumista kuin juoksuvalmentautumista, ja tälle saralle lisäoppi ei pahaa tekisi - jos nyt millekkään saralle. Sikäli jollain satuu kaverin kaveri myymään hyvää ja helvetin halpaa pyörää sekä märkäpukua tälläiselle 185cm roikaleelle, niin olisi ihan kivaa infoa se. Pyörän hommista varmaan saa ja kannattaa antaa valmiiksi pureskeltua (helppoa)faktaa meikälle, sillä se tuntuu olevan ihan loputon suo. Tietysti kaikki lisäinformaatio on hyvästä 👍🏻 Ps kännykällä kirjoittaminen on sen vertaa vaikeaa ja kokonaisuuden hallitseminen haastavaa, että pahoittelen kovasti sikäli tarinankulku ei vaikuta loogiselta.
  7. 26 points
    Sehän meni ihan mukavasti. Oikea reisi oli tiltissä jo alun mäkien jälkeen, mutta sen kanssa tuli hyvin toimeen, kunnes tultiin takaisin loppunousuihin. Niissä ei sitten ollut enää kuin toinen reisi käytössä ylä- ja alamäissä. Unelmaraja 30h jäi sitten hikisesti alittumatta, kun vikaan pätkään meni 2h. Mutta täytyy kyllä olla todella tyytväinen talven hamstring-ongelmien jälkeen tästä suoritukesta.
  8. 23 points
    Yhden kunnon yön ja kevyen perhetrekkailun jälkeen kisamenestys tuli purettua tarinaksi asti. Tuon vanhan Duron saitin layout on varsin retro (jostain vuoden 2004 paikkeilta). Sisältö lienee luettavissa, vaikkei olekaan nyt moderni responsiivinen sivupohja. Kuvat hiukan kärsivät ja 4k-näytöllä tekstiä saa aika lailla tihrustaa.
  9. 22 points
    Miksi vain 80-luvulle? Täällä elellään onnellisina paljon kauempana menneisyydessä... Aamunihan alkaa sunnuntaisin perinteisesti pistämällä hellaan valkean ja kahviveden noen mustaamaan pannuun hellalle kiehumaan. Sitten tapsuttelen virttyneessä puhkipiereskellyssä pyjamassani ja reinoissani pihan poikki postilaatikolle. Poimin sieltä uunituoreen aamuaviisin ja ravistelen lehden välistä samalla aikamerkin joka sinne on lehdenjakan toimesta laitettu. Näin tiedän että kello on kuusi ja stt:n uutiset alkavat. Palaan sisälle ja avaan Grundig-merkkisen putkiradion. Carl-Eric Creutz on juuri aloittanut. Vesi kiehuu pannussa, siirrän sen syrjään ja lisään viisi tasareunaista mitallista Kulta-Katriinan pannujauhatusta. Annan hautua hetken ja kaadan sakkanokan pois. Täytän kukkakuvioidun Arabia-merkkisen perintökupin höyryävällä kahvilla. Levittelen pirttipöydälle vielä painomusteelle tuoksuvan tuoreen Etelä-Saimaa-lehden. Kaivan pyjaman rintataskusta kakkulat nenän varteen. Kaadan yhä kuuman mustan kahvin kupista varovasti tassille jäähtymään. Otan mummovainaan sokerikosta palasokerin jonka asettelen huolellisesti kielellä alahampaiden (omien) taakse. Kohotan ja kallistan tassia ja rrrrrryyystän niin perrrrkeleeesti hyvää kaffetta. Samalla kun aloitan viikon hartaimman hetken; sunnuntaiaamun paperisen lehden lukemisen. Ei taida batistinin poika tietää mistä jää paitsi 😉
  10. 21 points
    E24 on täysin omalainen juoksuelämys. Vasta osallistumalla tietää, miten kova tulos on 240km. Joskus 15v sitten oli tavoite alittaa 3h maratonilla, ja sen jälkeen on aika mennyt lähinnä muiden kestävyyslajien harrasteluun. Viime vuonna jalkakilsat (juoksu, roga/suunnistus) olivat jotain 2200-2500km. Siihen nähden oma tulos nyt eli 203km oli onnistuminen, vaikka pyörää ja muita treenitunteja onkin jonkin verran. Voi olla, että saman tuloksen olisi saanut helpommalla tasaisemmalla menolla - mutta ei ollut tyylipisteitä erikseen jaossa. Taktiikka oli juosta ja kävellä vuorotellen, ja kävelymatkojen piti pidentyä tasaisesti. Vauhdin arvelin olevan alussa 10km/h ja hiipuvan siitä kävelyn tasolle 6km/h. Tällä logiikalla Excel antoi mahdollisen tuloksen 191km sis. reilun tunnin erilaisiin huoltokatkoihin ml. kenkien vaihdot (kierrätin kahta paria, jottei kävisi jaloille liian monotooniseksi). Startti oli naiivi 'all-in' eli aloittaa vauhdilla, typistää laskemiani huoltotaukoja ja päästä 12h ajassa reilusti yli puolen välin, ettei jäljellä oleva matka 200km:iin tunnu mahdottomalta. Laskin n 150km kohdilla 7km/h vauhdin riittävän (enkä muuta miettinyt).
  11. 20 points
    En tiedä mitä tapahtui, mutta mielessä kävi niinkin ihmeellinen ajatus kuin juoksuharrastuksen (uudelleen) aloittaminen. Päähänpisto on toivottavasti ohimenevä, mutta ihan teoreettisessakin mielessä on kiinnostavaa miten tässä pitäisi aloitella. Viimeisen kerran olen ollut jossain kunnossa reilu 5 vuotta sitten, jolloin juoksin kympin vuoden 2013 Twilight Runissa 36.36. Varsinaisen treenaamisen olin lopettanut noin vuosi aikaisemmin, joten jossain määrin vanhoilla pohjilla mentiin. Sen jälkeen liikunta ollut satunnaista, koko ajan vähenevää ja juhlinta säännöllistä. Viime vuonna taisi tulla alle 400km juoksua. Kymppi kulkisi nyt ehkä noin 50min. Nyt ei ole enää vanhoja kuntopohjia. Sen huomaa siitä, että vaikka intoutuisi juoksemaan pari lenkkiä, niin juoksuvauhdit eivät juurikaan lähde nousuun. Kevyen vauhti liikkuu jossain 6:00/km ja sykkeiden perusteella sekin on liian kovaa. Maksimisyke on tullut roppakaupalla alas. Painoa on tullut tuohon 2013 verrattuna lisää noin 15 kiloa, josta reilut kymmenen viimeisen kahden kuukauden aikana. Voimatasot ja lihaskunto ovat myös aika pohjalukemissa. Onko jollain onnistunutta kokemusta tällaisesta comebackista pitkän tauon jälkeen? Enkä tarkoita mitään pitkää telakkaa tai edes välivuotta, vaan tällaista vuosien taukoa, jossa vähän niin kuin aloitetaan uudestaan. Kannattaako treeneissä lähteä ihan pohjilta kuten aloittelija vai olisiko kuitenkin joku oikopolku? Eikä tässä mistään ennätyksistä haaveilla, mutta 40min kymppi nyt pitäisi ainakin aluksi saavuttaa.
  12. 19 points
    Elämäni juoksu tämä oli, kiitos ruiskarhu! Keli oli mainio, sekä kuntopiikki osui juuri hyvään aikaan ja hyvä porukka missä laiskotella tuulensuojassa. 8km kohdalla mietin tosissani keskeytystä, kun tuntui niin ilkiältä ja matkaa oli vielä oli edessä. Otin geelin ja mutustelin sitä suussa hyvin pitkään. Sain onneksi aivot uskomaan että nyt tulee lisää virtaa ja se pahin olo sitten katosi. Olen kyllä lapsellisen onnellinen tästä ajasta, ei ollut minulle helppo raja tämä. Onneksi sain sen nyt juostua, kun tuota ikää tulee vain jatkuvasti lisää ja jossain vaiheessa se väkisten alkaa näkymään.
  13. 19 points
    Keli oli talvinen ja aika vankasti nasturikeli, semmoisilla tuli myös juostua. Itsellä reissun yksi pyrkimys oli yrittää voittaa M50v ikäryhmä, jossa onnistuinkin kivasti. Alussa homma käyntiin ja tuulta mäkeä ta tappuraahan se alku oli. Hetken mentyämme hoksasin vain nuoria tai nuorehkoja edessä ja toki Alisan, joka katosi horisonttiin hyvin pian. Samassa ryhmässä oli kuitenkin tuntemattomia, joten oli vain pakko ährää puhinalle ylämäkiosuudessa, jotta hieman saa eroa. Käännössä näin ikärymäni kasvotuttuja takana ja se olikin sitten henkinen juttu vauhdin osalta hoidettu. Toki kisan edetessä se tuttu kilpailuvietti välillä sieltä lipsahtelee, mutta kun toleranssi on itsellä niin pieni, niin eipä tuossa paljon ollut tehtävissä. Olin juossut mäkiosuudella myös edellä menneen kaverin kiinni ja muutamalla sanalla sovimme vastatuuleen vuorovedot. Koittelin hoitaa oman tontin kunnolla ja siinä lipsahti meno hetkeksi hyvin epämukavalle alueelle, jossa menimme Saaran ryhmän ohitte. Vuoro vaihtui ja vauhti vain kasvoi. Kaveri omalla vuorolla menikin sen verta kovaa, että tänään seurasin vain katseella. Jäin matkalla tavoittamamme nuoren 19v sarjan kaverin kanssa juoksemaan ja muutamia sanoja siinä vaihtelimme. Mitään loppukiriä ei ollut tarkoitus tehdä, mutta meni sitten lopussa viimeinen kilometri kuitenkin kovemmin. Hoksasin takaa tulevan henkilön kovaa ja en erottanut onko papparainen vai nuori jantteri. No aivan maaliviivalla kaveri meni ohitte, hävisin sen kirin. Ei ole minusta kirimieheksi. Tämä reissu oli hieman alle 2min hitaampi, kuin viimeksi itsellä Aktiassa. Tosin ei kestänyt nyt pää ollenkaan olla siellä alueella, jossa enkat ja 37min alkuiset juoksut on minulla aina äherretty. Mukavia tapahtumia nämä kyllä ovat, hyvä että järjestetään.
  14. 18 points
    Takana elämäni ensimmäinen satanen 105 km-matkalla. Kesäkuussa sairastetusta flunsasta johtuen aloitin erittäin varovasti tunnustellen ja ensimmäisessä huollossa sijoitukseni oli 48. Huolto huollolta paransin sijoitustani ja maaliviivan ylitiin ajassa 15h 48min, tämä oikeutti 29 sijaan miesten sarjassa. Olisipa matka saanut olla vielä muutaman kilometrin pidempi, muutaman minuutin päässä olisi nimittäin ollut lisää selkiä kiinni otettavaksi 😂 Tämä oli nyt ensimmäinen ultra jossa onnistuin välttämään omat ylimääräiset sähellykset. Matkan varrelle mahtui toki ongelmia ihan laidasta laitaan ja erittäin raskas reissu tämä kaiken kaikkiaan oli 😰 Sanoisin että tämä reitti on huomattavasti raskaampi kuin Karhunkierroksen 80 km, saman totesi moni muukin. Pidempää kisaraporttia tulee joskus myöhemmin blogin puolelle.
  15. 18 points
    Vauhdinjako onnistui mainiosti, selkiä tuli vastaan ja etuperin pääsi alamäet maaliin asti. Kovemmalla alkuvauhdilla olisi tullut noutaja, nytkin viimeinen 20km oli raskasta ja jalat alkoivat painaa. Pienellä Rukan mäen loppukirillä pääsi juuri Heermanin entisen enkan alle. Edit: muistelin, että Heermanin viime vuonna entiseksi jäänyt reittiennätys olisi ollut 20:38, mutta 20.30 näkyi 2016 uutisessa; no, tulipahan otettua loppukiri Helpoilla neulaspolkupätkillä juoksu eteni hyvin. Juurakoita ja teknisiä tai jyrkkiä alamäkiä en juuri uskaltanut juosta, niissä tulee hiukan takkiin. Ylämäet kävelin suosiolla kuten viimeksi. Näillä treeneillä ja kilsoilla varmasti oli paras mahdollinen tulos tänään.
  16. 18 points
    Omasta kokemuksesta sen verran, että iskin lenkkarit ”naulaan” 2013 ja rupesin elämään kuten ihmiset kuunaan. Kävin salilla ja välistä hölkkäilin jonkun kilometrin. Paino nousi siitä n. 70kg:stä tuonne 92-93kg siis lihas- sekä läskimassa. Aina olen ollut scrode juoksijaksi, ja eipä tälläinen turvottaminen helpottanut yhtään tilannetta. Alkuun rupesin vain säännölleen käymään juoksemassa. Opettelin uudestaan säännöllisen rytmin käydä treenaamassa. Sitten vain lyhyt vk, kevyt, kevyt(lepo),lyhyt vk, kevyt, kevyt pitkä tai lepo tyylillä jauhamaan. Rupesin myös katsomaan myös mitä söin. Läski olisi armeliasta, kun sehän lähtee veks ajastaan, lihasmassa ei sitten meinaa millään. Vieläkin paino hiimailee 78-80 kg tietämissä ja varmaan pitäisi siirtyä itujen imeskelyyn, että saisi painon takaisin sinne jiiriin(~70kg) ja ettei olisi kuin 10kg liian lihava juoksijaksi. Ei tässä mitään ihme kepulia ole. Hyppäät (treeni)junan kyytiin ja rupeat vain tekemään, huomaat varmasti että kunto nousee kohisten alkuun. Vanhoja harjoitustehoja sekä ennätyksiä ei kannata paljoa ruveta miettimään, sillä sellainen depistää. Tekee kaiken kuin se olisi ensimmäinen kerta, niin sehän auttaa jaksamaan ja motivoi. Monipuolisesti osaat treenata ja muutenkin tietoutta siihen sulta löytyy, kunhan vain jaksaa lähteä ja itsensä houkuteltua treenaamaan. Typistetysti: muistaa lähtee treenaamaan, on armollinen itseään kohtaan ja yrittää nauttia (treeni)junan kyydistä.
  17. 17 points
    Ruokiksella pyyteetöntä naapuriapua. Vastapäisen talon mummon pihan eteen aura-auton kuljettaja oli lanannut Kiinan muurin korkuisen sohjoseinämän. Eihän sitä ilennyt siihen jättää kun sai ekana oman kohdan hoidettua. Puolen tunnin tehotreeni. Ensin talikolla muuri pienemmiksi paloiksi ja sitten lumentyöntimellä lohkareet lentoon kuin katapultista. Sitten suihku, lounas ja päikkärit. Ja hyvillä mielin takas töihin huilaamaan😅
  18. 17 points
    Terve. Sekalaisia juttuja. Aika monelle kerkesin ennen kisaa kertoa, että nyt tulee testatuksi minne pääsee nollatreenillä. Lopputulos huomioiden olen vissiin aliarvioinut päivittäisen työmatkapyöräilyn 4km suuntaansa ja koiran ulkoilutuksen, mikä tarkoittaa 30-60min kävelyä. Oskun mielestä juokseminen on joutavaa hötkyilyä. Nuo käsittää ajallisesti enemmän kuin 1/2 kaikesta liikunnasta. "Normilenkki" on ollut 12km, jonka olen yksin juostessa tehnyt aika reippaana. Näitä on ollut 1-2 kertaa viikossa. Sitten on ollut satunnaisesti ryhmälenkkejä 1-2h jotka mennään hitaasti noin 7min/km. Vähän ennen Endurancea onnistuin pääsemään kaksi kertaa Joensuu Areenalle tekemään 32km lenkit (Nx(9min juoksua + 1 min kävelyä)). Kun en enää viimevuosina ole pitänyt mitään päiväkirjaa harjoittelusta, niin en tuon tarkemmin voi kuvailla "nollatreeniä". Kun ei pidä kirjaa tekemisistä, niin tulee helposti myös usean päivän taukoja juoksusta. Tämä epämääräisyys helposti kääntyy sellaiseksi fiilikseksi ettei ole tehnyt mitään, mikä ei tietenkään aivan pidä paikkaansa. Loppujen lopuksi olen tehnyt kaikenlaista, mutta ilmeisesti silleen sopivan vähän, ettei ole uupumus ja ylikunto päässyt ressaamaan 🙂 "Pitää valmistautua, mutta ei saa uuvuttaa itseään." - Jean-louis Vidal Hieman hirvitti lähteä mukaan kun ihan perustellusti oli huoli jaksamisesta. Pelkkä kokemus ja lahjat ei kuitenkaan ihan loputtomiin riitä. Vakiohuoltajamme ei päässyt mukaan, eikä meillä sitten lopulta ollut huoltajaa ollenkaan. Ajateelin että 200km on tällä kertaa vieläkin vaikeampaa kuin parina aiempana vuonna, mutta huoli pois ja viivalle. Kisassa menin alussa 6h systeemillä 9+1. Lisäksi nappasin 10min välein juomaa järjestäjän pöydältä jolloin kävelin juomisen ajan. Ennakkoon mietin että noin 55km olisi sopiva määrä alkuun. Toteutunut 60km/6h tuntui aika työläältä. Kuudes tai seitsemäs tunti oli kisan vaikeimpia. Sataseen tultaessa, vaikka olinkin punainen kuin rapu, fiilis oli jo tasautunut ja meno oli mukavaa lompotusta.. Koko kisan ajan join mukillisen tai kaksi urkkajuomaa 10 min välein ja välillä nappailin pähkinöitä ja omia hedelmäkarkkeja. Kahden tunnin välein otin mukillisen maitoa. Jossain kohtaa 100km jälkeen olin vähän huolestunut kun ei oikein tuntunut kerääntyvän kilometrejä ja muutin juoksun tauotusta niin, että kävelin enää juomatauolla, koska nieleminen oli vaikeampaa ja juomiseen meni vähän enemmä aikaa. Kerran erehdyin ottamaan leipäpalan, joka kaihersikin oksennusrefleksin esiin. En ollut huolestunut, koska en muistaakseni koskaan ole selvinnyt oksentamatta Endurancesta ja aina olo on lopulta helpottanut. Juoksu sinne 16h paremmalle puolelle oli ihan mukavaa rallattelua eikä sen jälkeenkään ilmennyt mitään varsinaisesti hankalaa. Matka alkoi tietysti painamaan kuten muillakin. En ennen 16 tuntia seurannut sijoituksia, enkä niitä edes keneltäkään kuullut. Tietysti näkeehän siinä ketkä on edellä, koska ohittelevat aina välillä. Joku juoksija kertoi kun olin viidentenä. Hieman kyllä ihmettelin nousuani 6h kohdan sijalta 22. Hietsulta tilasin tilannekatsauksen kun kuulin nousseeni kolmoseksi. Katsoin etten enää saa Pollia kiinni, kun liikkuu niin reippaasti vielä. Kisasuorituksena tämä menee kolmen parhaan joukkoon Esport Areenalla. Palautuminen on ollut aivan eri luokkaa kuin aiemmin. Tähän ilmeisesti tottuu ja kun ei liikaa purista niin ei tule damagea. Ei erityisiä vaivoja ilmaantunut ja kisan jälkeiset päivätkin meni ihan mukavasti. Jalkoihin ei tullut mitään turvotuksia. Oikean jalan kakkosvarvas muuttui viinirypäleksi kuten aiemminkin, mutta muut suunnilleen ehjänä. Nilkat ovat vähän jäykät ja reidet vähän kipeät, mutta esimerkiksi portaissa pystyi kävelemään jo tiistaina aivan normaalisti. Mitäs muuta.. Kengät oli Altra Escalante 1.5. Kisajärjestäjillä oli aiempaa parempi soittolista. Pitää katsoa tuntikertymiä miten kisa meni. Tälle vuodelle ei ole muita kisoja kalenterissa. Ensi vuonna aikuisten sarjassa.
  19. 17 points
    Minusta se, että olet asiasta vihainen, kertoo ensisijaisesti sinusta ihmisenä. Oletko usein vihainen, kun maailma ei pyöri sinun nuottivihkon mukaisessa sävellajissa? Miksi "hyvä suoritus" on absoluuttisesti (sinulle) tärkeämpi kuin suoritus itsessään? Joku voi siinä hölkätessään nauttia matkasta, olla jo maalissa. Se voi olla vaikea suorituskeskeisen ymmärtää. Jos jonkun ihmisen saa lenkkeilemään pienellä kannustimella, niin onko hän sinulta pois - väärä ihminen joka pitäisi poistaa lajista? Ylläoleva huomioiden, minusta ei ole ihmeellistä, että sinun piti perustella asiaa. Minusta se on...surullista. ps. Oikeasti minusta tuntuu että sinulla on jatkuvasti paha olo, ja voisi olla syytä hieman miettiä tuota omaakin harrastusta ja suorittamista uudestaan. Pitäisikö sinun vaan unohtaa ne suoritustavoitteet hetkeksi, ja suunnata vaikka "havun tuoksun keskelle", missä olisit hetken perillä ennen maalia. "kaikilla on kiire, harva täällä hymyilee näkymättömät langat repivät ja nykivät sätkynukkeja jotka poukkoilevat kuin saalis kalat sumpussa kaikilla on kiire ei minnekkään"
  20. 16 points
    Kun vuosi sitten päätin osallistua vuoden 2019 Karhunkierrokselle, en tajunnut että se vuosi kuluu näin nopeasti. Huomenna pääsemme kuitenkin mittaamaan kuluneen talven harjoittelua ja sitä, mihin se riittää. Kulunut talvi on omalla kohdallani sujunut harjoituksellisesti hyvin. Tunteja on kertynyt suunnitellusti ja ne muutokset, mitä harjoitteluun tein syksyllä, ovat tuottaneet tulosta. Sairaspäiviä kuluneen talven aikana kertyi nolla. Tulevassa kisassa oma tavoitteeni on parantaa viime vuoden tulosta. Jos mitään erityistä ei matkalla tapahdu, tämän tavoitteen pitäisi olla hyvinkin saavutettavissa. Kisavalmistautumistani on helpottanut todella paljon se, että tänä vuonna kisareitti on jo vanha tuttu. Sää asettanee omat pienet haasteensa, mutta lähtökohtaisesti viileä sää sopii minulle hyvin. Toki tarvittaessa täytyy olla valmis tekemään myös nopeita ratkaisuja. Viimeiset päivät ennen starttia ovat aina omanlaisia sekä vatsanpohjassa tuntuvia. Yleisfiilikseni on kuitenkin rauhallinen: kaikki on valmista tämän vuoden kisaan. Tsemppiä pallukoiden seuraajille sekä erityisesti niiden liikuttajille!
  21. 16 points
    Ainiin, Kaarinassa tuli juostua yli 63 kilometriä, joten nyt suunnataan nokka kohti uusia seikkailuja! Kaarinasta jäi kaikin puolin hyvä maku suuhun, ja järjestäjät hoitivat homman mallikkaasti. Tarkoituksena olisi nyt hakea vähän lisää vauhtia ja rentoutta juoksuun laadukkaan treenin kautta. Kenties seuraavana tavoitteena voisi olla 12h tai 100km?
  22. 15 points
  23. 15 points
    Päivän ensimmäisestä SE:stä vastasi Henri Ansio, joka teki 50 km SE:n 3.11.33. Viimeinen kymppi tasan 35 min.
  24. 14 points
    Itsellä myös pelkästään positiivista muisteltavaa eiliseltä. Siinä n. 200-250. sijoituksen paikkeilla missä omani sahasi juoksun aikana kaikki toimi moitteetta. Nimi numerolapussa on plussaa. Etenkin loppupuolella kun helle jo alkoi luoda lähes hallusinaatioita hikisilmien läpi tihruillessa sambaavia kaunottaria oli mahtava kuulla kannustusta: "Hienoa Pekka, vielä jaksaa, ei oo paljon enää" .. tai yksi parhaita oli erään reitinvalvojanaisen huuto: "Pekka enää femma, nyt jos ei vauhti parane juoksen kiinni ja halaan" 😅 Ehdottomasti mukana myös ensi vuonna👍🏃‍♂️
  25. 14 points
    Kotona taas ja maraton nro 21 suoritettu. Vuosi on pelastettu eli tavoite saavutettu. Vieläpä reilusti: viisi sekuntia alle. Juoksu oli kyllä tuskaisin ikinä... Juoksu alkaa mainiosti piriformista (luulen) tarkkaillen. Pientä nyppimistä pakarassa, joka ei tällä hetkellä haittaa - mutta hieman huolettaa mihin suuntaan kehittyy. Annan puolihuomaamatta hieman liikaakin hanaa, vaikka suunnitelma oli nakuttaa tasan nelosen kilsoja. Ajaudun myös pieneen tempoiluun peesin toivossa. Yllättävän pitkään takaa painelee väkeä ohi ja kun lähden peesiin - monet hölläävät aika pian ja "joudun" painelemaan ohi. Sitten taas yksin tuulta päin ja päädyn monta kertaa kiristämään kohti lähintä selkää. Sitten reitti kääntyy 180 astetta. Myötätuuliosuus. Sitä tosin ei oikeastaan huomaa. Mitä nyt juoksu on kyllä kevyttä ja km-ajat järjestään muutaman sekunnin alle suunnitelman. Perhe hurraamassa 11km kohdalla satojen muiden kanssa. Mahdoton mekkala. Ihme ja kumma bongaan heidät. Järjestelyjen osalta kaikki pelaa kuin unelma. Juomapaikat on merkitty hyvin, tarjottavien järjestys sama, täyteen vauhtiin saa joka asemalta juomaa ja km-tolpat paikoillaan. 23-24km ensimmäinen muistutus, että nyt juostaan maratonia: jalat alkavat selvästi väsyä. Ensimmäinen geeliannos. Päättyy eka vitonen joka menee yli 20 min. Ei mitään hätää kuitenkaan. Tosin vasen etureisi alkaa väsymään selvästi. Vauhti hieman tippuu. Toinen geeliannos. 30km vielä ilman kipua ja puolisen minuuttia alle nelosen keskarin. Sitten napsahtaa se kipu päälle. Vasempaan etureiteen sattuu joka askeleella. Se olisi oletettavaa joskus kymmenen km myöhemmin, mutta ei hemmetti vielä. Missaan jalkaa tuskaillessa seuraavat kilometrimerkit. 33km kohdilla saan taas keskityttyä .. ja 40 sekuntia yli nelosen keskarin! Mitä ihmettä, olenko menettänyt runsaan minuutin 3km aikana! Tuuli on nyt vastaan ja jalan tilanne varmaan muuttaa askellusta, mutta ei voi olla totta. Nyt menee läskiksi koko homma. 34km. GPS kertoo 4:08, silti km-tolpalla olen saanut hieman kiinni. Kolmas geeli. Sykkeet alhaalla, siitä ei jää kiinni. 35km 4:08 ja km-tolpalla olen alle 4min keskarin. Häh?! Eli tuossa välissä oli sittenkin muutama tolppa pielessä, harvinainen virhe. Tilanne on siis hallinnassa, paitsi reisi. Kohta alkaa sattua jo tosissaan. Ensimmäinen ajatus muutamasta kävelyaskeleesta. Vauhti tuntuu tippuvan. Muutama kaveri painaa ohi, yritän perään ja joidenkin peesiin toviksi pystynkin. Voimistuva ajatus hetken armahtavasta kävelystä. Mutta auttaisiko se ja sinnekö sitä jäädään - kävelemään hissukseen loppumatka. En uskalla kokeilla. Hammasta purren, askel kerrallaan - tehostettu käsien käyttö. Askel askeleelta, Yritän hieman nostaa lantiota, josko eri asento pienentäisi edes hieman kipua. Lantion laskemista en uskalla kokeilla, notkahtaisin varmaan maahan. On tämä kamalaa, miksi tällaista pitääkään tehdä. Voisiko joku muistuttaa. Kannustus auttaa. Muut juoksijat harvenevat ympärillä, mutta jokaisesta on apua. Muitakin kahjoja täällä siis on. Viimein 40km .. ja lähes minuutti huonoa, mutta siinähän on virallinen tavoite vielä jotensakin kiikarissa. Mutta ne 2,2 km - miten ihmeessä ne mennään. Toinen etureisi on tulessa ja nyt alkaa olla toinenkin jo loppu. Jälleen käsistä reipas tahti, lantio ylös, hampaat irveen. Sykkeet pysyvät alhaalla, pumpussa on varaa. Menee /kele. 41km. Vielä on kai mahdollista, en jaksa edes laskea. Arviolta 41,4km havahdun, että enää kaksi ratakierrosta. Yksi pykälä lisää. Parin kaverin ohi, kohti seuraavia. Aloitinko liian aikaisin sittenkin. Viimein 42km ja mattokin alkaa. Punaisin matto ikinä, suorastaan hehkuu onnea. Perhe on jossain, mutta nyt on katse maalissa ja vain siellä. Voi jäädä sekunnista kiinni, kaikki irti matolla. Oma kello 6 alle, virallinen 5. Kelpaa. Tuuletan. Ja päätän, ei ikinä .. ei ikinä enää! Kuten Ride kehuu, niin oli tämä hienosti järjestetty. Kaikki on viimeisen päälle suunniteltu. Ennen ja jälkeen. Joka vauhdissa saa kisailla. Vessat on perinteinen ongelma tällaisissa isommissa. Hampurissa oli reilusti, mutta piti hieman katsoa mihin menee. Varustehallissa / vieressä tuli pitkät jonot jo 1:30 ennen starttia. Seuraavan hallin edessä pääsi selvästi myöhemmin lähes jonottamatta. Siirtymiseen karsinaan on hyvä varata ainakin 15min aikaa. Jonkun verran matkaa ja väkeä on paljon. Järjestäjien ohjeessa oli jopa puolen tunnin varoaika mainittu. Mikäs siinäkin hyvällä kelillä, mutta noin kylmällä / sateella itse venytin mahd. pitkään. Minnekäs seuraavaksi?!
  26. 14 points
    Henri Ansio ja Teija Honkonen on valittu Ultrajuoksu.fi sivuston äänestyksessä vuoden 2018 suomalaisiksi ultrajuoksijoiksi. Ansio on hallinnut viime vuosina Buff Trail Touria voittamalla sen neljänä vuonna peräkkäin. Vuoden 2018 saavutuksiin kuului myös 6h juoksun Suomen ennätys ja 19. sija 100km MM-kilpailuissa. Teija Honkonen juoksi mm. syyskuussa kolmanneksi Kreikassa järjestettävässä legendaarisessa Spartathlonissa. Onnittelut Henrille ja Teijalle! Kuvassa Jari Tomppo (Ultrajuoksu.fi), Seppo Leinonen ja Henri Ansio. Kuvassa Teijan puolesta palkinnon otti vastaan Teijan valmentaja Seppo Leinonen. Kuva: Seppo Leinonen
  27. 14 points
    Minulla on kaksi kokemusta aiheeseen liittyen. Ensimmäinen uudelleen aloittaminen tapahtui 5 v aktiivisen treenaamisen jälkeen n 35 v iässä vedonlyönnin innoittamana. "Ylipainoa " oli kanssa luokkaa 10...15 kg. Pääsin tuolloin noin puolessa vuodessa yllättävän hyvään kuntoon. Pari ekaa kuukautta meni painon pudotukseen ja ihan hiippailun merkeissä(rasvan poltto). Siitä sitten kunnon treeni käyntiin. Sain 3kk aikana anakynnyksen noin 20...25s/km päähän parhaista päivistä, eli yllättävän nopeasti. No se nousu jäi motiivista (vedonlyönti) johtuen lyhyeksi.... Sitten aikaa kuluikin n 15 vuotta, kun aloitin yli viiskymppisenä tämän toisen comebakin. Nyt olikin painoa jo ainakin 20 kg liikaa ja kunto ja etenkin lihaskunto ihan rappiolla. Tässä iässä asiat meneekin sitten ihan eri tavalla. Samat treenimetodit ei todellakaan toimi suoraan kopioituna. Palautuminen on todella hidasta. Tehoja pitää säännöstellä tarkasti- tai siis ainakin pitäisi säännöstellä. Peruslenkkien vauhtitaso junnaa edelleen 6..7 m välissä. syketasot on kyllä laskeneet alun jälkeen pk lenkeillä ja pikkuhiljaa sykealue on laajentunut molempiin suuntiin. Tehotreeneissä vauhdit on pikkuhiljaa noussut. Vauhdit on kuitenkin edelleen viiden vuoden säännöllisen treenin jälkeen luokkaa 1...1,5 min/km hitaampaa kun parhaina päivinä. Tämä on kyllä ollut iso yllätys negatiivisessa mielessä. Jotenkin oletin, että vähän lähemmäs parhaita päiviä olisin päässyt. Nyt 57 v iässä saa taistella joka vuosi ikähidastumista vastaan jo ihan tosissaan. Toistaiseksi vielä joka vuosi olen pystynyt tuloksia parantamaan, mutta juuri nyt näyttää aika pahalta tämän suhteen. Mutta tsempit kaikille uudelleen alottajille. Se kannattaa ilman muuta, olipa tuleva tuloskunto mikä tahansa🤜👍
  28. 14 points
    Paljonko Grete Waitz, Catherine Ndereba tai Paula Radcliffe ovat juosseet 100 km tai 24h juoksussa? Tuo Reenaajan ylimielinen vertailu on yhtä asiallinen kuin verrattaisiin Waitzin 800m ennätystä maailman 800m kärkijjuoksijoihin. Mikä helvetti siinä on, että tässä maassa jokaista, joka viitsii jotain yrittää pitää vähätellä? Kukaan ei liene väittänyt, että 2.55 olisi maailman kärkeä maratonilla, mutta on se kuitenkin kirkkaasti Suomen top-kympissä tänä vuonna ja 234+ km 24h juoksijoista ei kovin moni ole jjuossut kovempaa, joten Nooran päämatkoja ajatellen tulos on vähintäänkin lupaava.
  29. 14 points
    “This is UTMBOman. I’d describe it as an extreme skyrace, but 3-4 times as long. Crazy, brutal and awesome” -Jason Schlarb- ”Incredibly tough race by the way with extremely technical sections and amazing views” –Diego Pazos- Ilmoittautumiseni tähän UTMBn ”1st edition” tapahtumaan Omanissa summaa hyvin ultrajuoksun draaman kaaren, jossa ensin ollaan todella innostuneita ja vähitellen kauhu saapuu kylään, kun alkaa ymmärtää mihin paperiin on tullut nimensä laitettua. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, miten vaativa vuoriultra tämä on, ennen kuin UAEn aktiivinen polkujuoksuyhteisö alkoi tekemään reitille viikonloppureissuja, ja lähetteli Some- ryhmäämme valokuvia kivikoista ja vaarallisista paikoista. Vielä pari viikkoa ennen tapahtumaa ajattelin, että en ole lainkaan valmis lähtemään sinne, kun vertikaaliharjoittelu käsitti lähinnä juoksumattoa kulmalla sekä porraskoneen jyystämistä kuntosalilla. Samaan aikaan nämä tosiveijarit vetelivät läpiyön treenejä vuorilla. No, niillä aina mennään mitä on, eikä minulla muun elämän ohessa ollut mitään mahdollisuutta dedikoitua harjoittelemaan tapahtuman vaatimalla tavalla. Viikko ennen tapahtumaan aloin vähitellen saamaan itselleni rauhan, kun viimeiset pakolliset varusteet oli hankittu ja aloin keskittymään olennaiseen, eli siihen miten uskomattoman hienoon paikkaan olin lähdössä ja minkälaisia maisemia oli odotettavissa. Ja kuitenkin, tämähän on vain harrastus, josta tulee nauttia eikä kerätä mitään henkistä kuormaa itselleen. Peruskunto oli varmasti hyvä ja oikeastaan vain kolme asiaa voisi estää DNF- tilanteen: 1) Reisien pettäminen armottomassa teknisessä nousumäärässä 2) Loukkaantuminen (reitin teknisyys tulisi vaatimaan 101% keskittymistä eikä sitä ketteryyttä ole miehessä lainkaan) 3) Pään pettäminen (eniten tässä huolestutti tosiasia että ensimmäistä kertaa ikinä joutuisin valvomaan kaksi yötä putkeen, ellen päätyisi ottamaan jotain 30min nokkaunta yhdessä reitin kahdesta lifebasesta). Ajatukseni oli myös, että tämä olisi toistaiseksi omat jäähyväiseni polku-ultrille, kun olin jo pari vuotta miettinyt Spartathlonin läpäisyä eräänlaisena suurena unelmana. Reitti Reittihän ei paperilla itsessään näytä mitenkään erityisen vaativalta, mutta se mikä näissä maisemissa käymättömiltä unohtuu on, että reiteillä on paljon kivikkoista ”Wadia” ja juostavaa maastoa on huomattavasti vähemmän kuin mihin useilla kotimaan tai Euroopan reiteillä on totuttu. Eteneminen on siis paikoin hyvin hidasta, ja olipa tällä reitillä jopa yksi ”via ferrata” jossa mentäisiin valjaissa ja kypärä päässä ylös kiiveten. Päivisin olisi kuuma ja yöllä vuorilla ennakoitiin pahimillaan lähellä 0 asteen lämpötilaa. DNF- prosentiksi veikattiin yleisesti yli 50%, mikä oli lopulta ihan totta. Oman Olin lähdössä matkaan Mikon kanssa ja lensimme Muscatiin päivää ennen kisaa, josta pääsimme järjestäjien bussilla Nizwaan, missä useat osallistujat olivat olleet jo akklimatisoitumassa päiviä aikaisemmin. Ilmassa oli todellakin UTMBn tuntua ja paikalla oli useita maailmanluokan vuorijuoksijoita, vaikka harmillisesti muuan J Walmsley tulonsa peruikin. Majoituimme erääseen pieneen hotelliin ja kävimme ilmoittautumassa sekä varustetarkastuksessa. Myös pakollinen vakuutus tuli näyttää järjestäjille. Tämä kattaisi mm helikopterikyydin vakavan loukkaantumisen tapauksessa. Vakuutukseni otin ITRAlta. Juoksijoille oli järjestetty 45min pituisia infosessioita, joista oli turvallisuuden kannalta todella paljon hyötyä. Oman on ihan käsittämättömän upea mutta aliarvostettu maa, jossa ihmiset ovat todella ystävällisiä. Vuoria on joka paikassa ja meri on vieressä. Se on ehdottoman suositeltava aktiivilomakohde, jossa on myös paljon historiallisia nähtävyyksiä. Birkat Al Mawz – Masirat Al Rawajih (0-21.3km) Meidän kyyditettiin busseilla lähtöalueelle n 15min päähän Nizwasta, ja viimeinen tunti ennen lähtöä meni juodessa ja nauttiessa paikallisista esityksistä, sekä rupattelusta muiden juoksijoiden kanssa. Matkaan lähti yhteensä 326 juoksijaa, ja näytti siltä että viime hetken (ymmärrettäviä) poisjääntejä oli tullut paljon. Alunperin meitä piti olla yli neljäsataa, mutta DNS oli iskenyt isolla kädellä, ja taidan tietää syyn. Jälkikäteen kilpailusta on puhuttu yhtenä vaativimmista polkujuoksuista. Ensimmäisen vastoinkäyminen tapahtui jo ennen lähtöä kun vedin Falken luottosukkia jalkaan vaseliinien päälle. Kuului ”rits” ja toinen sukka repesi varmaan ihan vanhuuttaan. Noilla eli menty varmaan 1000km erilaisia (ultra)juoksuja. Jouduin vaihtamaan ne Compresssportin kompressiosukkiin, joita en ollut aikoihin käyttänyt. Tämä tulisi vielä kostautumaan. Team UAE goes UTMBOman (Minä eturivissä) Lähdössä oli tietysti juhlan tuntua ja lähdimme Mikon kanssa aika perältä liikkeelle klo 19.30 pimeään. Ensin juoksimme lähtökylän läpi, joka on upea historiallinen paikka jossa menimme joidenkin hyvin vanhojen asutusten läpi, kunnes vähitellen tulimme hiekkatielle, jossa mentiin muutama kilometri ennen kuin pimeässä ensimmäiset jylhät vuoret alkoivat ilmestymään vasemmalle. Olin kadottanut Mikon ruuhkassa jo aika aikaisessa vaiheessa, ja hölkkäilin eteenpäin muistaen että ensimmäiset 12.9km ovat helppoa hyvin lievää nousua. Tiedossa oli, että kun sitä nousua ei tässä alussa ole, niin velka maksetaan myöhemmin korkojen kera takaisin. Tulin ensimmäiselle CPlle 12.9km sijalla 168. Keli oli pikku hiljaa viilenevä, mutta silti ehkä n 25C. Söin nopeasti banaania ja täytin kaksi pulloa ja jatkoin matkaa. Pieni pätkä mentiin vielä vuoren kylkeä alhaalla, kunnes reitti päätyi yhden ”Wadin” alkuun. Wadit ovat siis vuorten välissä olevia kanjoneita, jotka täyttyvät vesisateessa todella nopeasti vedellä ja tulvivat. Tässä noustiin pikku hiljaa ylöspäin teknistä polkua isojen lohkareiden välissä ja välillä Wadi ylitettiin kahta lankkua pitkin toiselle puolelle, ja ensimmäinen vaaranpaikka oli todettu. Reitti oli merkitty pääosin kiviin liimatuilla vihreillä pyöreillä heijastimilla jotka näkyivät yöllä mainiosti lampun valossa. Montakohan kymmentä tuhatta niitä mahtoi yhteensä olla. Vaaranpaikat oli vastaavasti merkitty punaisilla heijastimilla. Useimmiten nämä sijaitsivat kanjoneiden reunoilla, joista vapaata pudotusta alas oli kymmenistä satoihin metreihin. Jo tässä ensimmäisessä nousuosuudessa pelin henki alkoi olla selvä: jos oli tasaista, hölkkäsin muita kiinni ja sitten kun mentiin ylös, minua alettiin ohittamaan. Surkea mäkitreenini määrä kävi ilmi. Sama juttu teknisissä alamäissä. Vajaa kymmenen kilometriä meni tässä teknisessä osuudessa kuitenkin vielä melko huomaamatta ja pian saavuttiin huoltoon. Olin ihmetetellyt vähän aikaa kenkäni sisälle jalan alle ilmestynyttä kumpua ja ajattelin että onko pohjallinen liukunut paikaltaan. Istuin kivelle ottamaan kengän pois, ja sieltä löyyi 2x3cm hyvin ohut liuskekiven palanen. Miten ihmeessä se oli sinne sisään hypännyt. Masirat Al Rawajih – Wadi Bani Habib (21.3km – 34.4km) Masiratista Sallutiin alkoi sitten ensimmäinen tunkkausurakka, kun noustiin jyrkkää mutkittelevaa jeeppitietä ylös vuorille. Tämä ei ollut mitenkään ihmeellistä tietenkään, koska maasto oli helppoa. Juttelin ruotsalaisen Ludwigin kanssa hetken kunnes hän häipyi näköpiiristä vauhdikkaasti tunkaten. Nousin rauhallisesti ylös ja välihuipulta lasketeltiin jonkin matkaa Sallutin CPlle, jossa törmäsin pariin UAE tuttuun. Tästä laaksosta oli mieletön näkymä seuraavaan nousuun ja huipulle, jossa seuraavaa rinnettä nousi kymmenien otsalamppujen mato kohti kirkasta tähtitaivasta. Sallutin huollosta lähdin itsekseni tunkkaamaan teknistä vuorenrinnettä ylös. Tässä maasto ei kuitenkaan ollut ihan järjettömän kivistä ja lohkareista vaan ihan siedettävää ja polku oli suht selkeää. Huipulla (Sayq Plateau) alkoi sitten ensimmäiset varovaisuuden paikat, ja punaisia heijastimia huomauttamassa vieressä olevasta rotkosta alkoi ilmestymään. Teki mieli käydä kuitenkin reunalla vähän lampun avulla alas kurkkimassa. Tässä juostiin siis rotkon reunaa ja päivänvalossa näkymä olisivat olleet taatusti huikeat. Ennen Wadi bin Habibia mentiin Hilat Al Sharaf- kylän lävitse. Tässä oli joitain hyvin teknisiä alamäkipaikkoja ja meno hidastui. Loukkaantumisen riski oli kisassa läsnä usein (mm kylkiluita oli mennyt poikki osallistujilla), eikä läpäisyä saanut riskeerata kivikkoisissa alamäissä yltiöpäisellä rynnimisellä, vaan usein mentiin rauhassa kiveltä kivelle, askel askeleelta sauvoilla avustaen. Sijoitus Sallutissa 136 ja Wadi Wani Habibissa jo 117, joten tässä meni oikein hyvin suhteellisesti. Wadi Wani Habib – Aqbat Al Biyut (34.4km – 62.2km) Kello oli n. 01.30. Wadi Wani HAbibista noustiin sitten vähitellen yhdelle kisan välihuipuista, mentiin yhden Wadin läpi ja sitten alavaa maastoa kunnes saavuttiin hiekkatielle. n. 40km kohdalla ”Rescue Pointissa” reissu alkoi painamaan, vaikka olin mennyt ihan fiksun rauhallisesti, ja verratessani oloani johonkin Suomen ultrista, muistan ajatelleeni, että olo tuntui siltä kuin olisi vetänyt jo Karhunkierroksen yhteen suuntaan. Johtopäätös oli, että väsymys oli tullut huomattavasti aikaisemmin kuin se yleensä tulisi. Hölkätessä siitä alamäkeen hiekkatietä, törmäsin Johniin Manchesteristä (ManUn kannattaja) ja mukavaa matkaseuraa seuraavaksi tunniksi oli varmistettu. Alhaalla näkyivät huoltopisteen Al Maqal valot ja saavuimme sinne yhdessä. Sijoitus 109 – helppoa ei ollut muillakaan. Hieman huollon jälkeen John himmasi ja jatkoin itsekseni matkaa ensin laskeutuen vanhaan hylättyyn kylään, jossa mentiin vamhaa vesikourua pitkin päätyen padolle ja sitten vielä toisen Wadin läpi. Wadilta noustiin kiviportaita pitkin harjanteelle ”lepakkoluolan” ohi harjanteelle solan viertä kohti Kahf AL Hamirin huoltoa. Verttisatasia vilisi silmissä ja kartalla näkyneet pienet tömpyrät olivat useimmiten todella haastavia nousupätkiä myös teknisesti. Helpot polkunousut olivat vain unelmointia. Väsymys painoi ja ensimmäisiä epäilyksiä läpäisystä hiipi mieleen. Oikeassa ukkovarpaassa alkoi tuntua ensimmäinen rakko – olin poistanut yhden pienen kiven kengästä aiemmin ja nyt näytti, että vahinko oli tapahtunut. 52.1kmssa Kafr Al Hamirissa oli huollossa myös nuotio, ja istuin sen äärelle lämmittelemään. Yö oli viileä ja olin jo aiemmin laittanut irtohihat päälle. Nopeat huoltokeikat olivat vain muisto, ja laitoin tässä kavereille kuvan tilanteesta. Sain paljon kannustuksia ja esim Gepardi oli todennut, että ei voi olla hätää kun jaksaa vielä somettaa. No eipä niin, mutta DNF kävi jo mielessä – en voi selvitä tästä varsinkin kun tiesin mitä on vielä edessä. Seuraava huoltoväli oli 10.1 km joten söin vähän sellaista ”lämmintä kuppia” jossa nuudelit vielä narskuivat vielä suussa mutta sain ainakin lämmitettä sekä suolaa kroppaan. Kahr Al Hamirista lähdin kaikesta huolimatta liikkeelle kohti Aqbat Al Biyutia. Pysähdyin matkan aikana muutaman kerran ihastelemaan kirkasta tähtitaivasta sammuttaen lamppuni – kaunista. Tässä mentiin taas yhden wadin kautta ja mieletöntä harjannetta pitkin, jonne ei viitsinyt mennä kurkkimaan. Näkymät olisivat päivällä olleet taatusti näkemisen arvoiset. Punaisia merkintöjä vilisi silmissä. Tällä välillä vasen sisäreiteni (”grasilis”) kramppasi aivan yllättäen todella kivuliaasti ja hetken ajattelin, että näinköhän tuli hommalle loppu. Pysähdyin venyttelemään sitä ja otin useamman hipun merisuolaa sekä vettä perään. Arvelin että suola voisi olla tässä avuksi. Kilometrin verran sitä jouduin varomaan ja venyttelemään, mutta onneksi se vähitellen helpotti. Seuraavaksi hukkasin sitten pimeässä reittimerkinnät, mutta onneksi huomasin tämän nopeasti ja palasin takaisinpäin. Parin minuutin ryntäilyn jälkeen huomasin rikkoontuneen heijastimen pusikoissa ja reitti eteenpäin löytyi. Joku venäläinen tuli paikalle ja selitti minulle venäjäksi jotain tärkeää. Niet ponimai. Tässä vaiheessa porukka oli jo niin erillään, että edessä ja takana näkyi aika harvoin ketään ihan lähellä. Aamu valkeni kuuden kieppeillä sopivasti kun olin aivan huikeassa paikassa. Aurinko nousi vastarinteelle ja omalla puolella olin pilviverhon tasolla. Selfiekin tuli otettua Tästä matka jatkui ihan uskomattomassa tasaisessa kivikkoisessa erämaamaisemassa. Tunsin olevani todellinen ”Desert Trail Runner”. Olin aina pelännyt ja äimistellyt skyraceja ja tajusin, että olin nyt vähän vahingossa kohtaamassa pelkojani. Tunsin itseni hetken voimakkaaksi ja onnelliseksi. Aqbat Al Biyutiin noustiin vielä tasangolta ylös hyvin jyrkästi ja huoltoon tulin klo 07.50. Sijoitus oli 98. Aqbat Al Biyut – Alila Hotel (62.2km – 82.2km) Otin vain 1.5l litraa juomista mukaan (virhe!!!), koska olin yöllä tarvinnut sitä hieman vähemmän, ja tämä tulisi kostautumaan vielä raskaasti. Matkalla olin nappaillut geelejä ja karkkia. Pääenergianlähde olivat geelit. Tästä eteenpäin mentiin ihan hyvää polkua wadien läpi jonkin aikaa kunnes saavuttiin aivan järkyttävän kanjonin reunalle, jonka toisella puolella todella kaukana näkyi Alila hotelin matalat rakennukset vuorenrinteessä. Tuntui aivan käsittämättömältä, miten sinne ikinä tästä päätyisi, ja miten se hotelli pystyi olemaan tuollaisessa paikassa. Reitti lähti laskeutumaan alas hankalahkoa maastoa, ja jossain vaiheessa siellä oli muinaisia asumuksia sekä portaikkoja alas. Laskeutumisen lopussa rotkon pohjalla pidin pienen hengähdystauon varjossa, ja tajusin että aamusta oli tulossa paljon kuumempi kuin olin odottanut. Juomaa oli jäljellä ehkä sellainen litra ja aloin huolestua. Nousua ennen seuraavaa huoltoa oli jälkikäteen katsottuna tulossa lähes verttitonni. Pulassa oltiin mutta en tätä vielä tajunnut. Lähdin nousemaan kivikkoista ja paikoin jyrkkää reittiä ylös ja jossain kohdassa aloin arvioimaan että mikä se huippu on, jolle ollaan nousemassa. Järkytyksekseni näin todella kaukana ylhäällä oikealla pisteitä ja tajusin niiden olevan ihmisiä. Nesteet eivät tulisi riittämään lähellekään. Aamupäivän aurinko porotti todella kuumasti ja tilanne tulisi pahenemaan jatkuvasti. Kun saavuin yhdelle välihuipulle, seuraava pilkotti edessä. Pari tyyppiä meni ohitseni kun olin joutunut hidastamaan vauhtia ja harkitsin juoman pyytämistä, mutta olo oli vielä ihan siedettävä, joten annoin olla. Kaikki näyttivät hyvin tuskaisilta lämmössä. Jossain vaiheessa viimeinen tippa oli juotu, mutta vähän sen jälkeen huomasin ilokseni, että todennäköinen laki oli muutaman sadan metrin päässä. Iso vuohilauma tuli vielä kaiken lisäksi vastaan ja ajattelin, että järjestäjät ovat lähettäneet nämäkin tiellemme. Mölisin pelotellakseni niitä, kun tuntui, että pari niistä halusi hypätä isolta kiveltä ylitseni. Olin kateellinen niiden ketteryydelle. Vääntäydyin ylös lopun matkan ja kävelessäni hiekkatietä minua alkoi palelemaan. Nestehukka oli iskenyt. Saapuessani asfalttitielle joku kannustaja kertoi minulle Al Hilaylatin huollon olevan parin sadan metrin päässä. Pienessä tärinässä tulin teltalle, ja join usean mukillisen kokista sekä vettä siltä istumalta, ja jäin varjoon matolle syömään. Väsytti ja heikotti ja päätin luovuttaa Alilaan. Tämä oli vaan liikaa, ja olin lisäksi tehnyt vakavia virheitä. Ajattelin pelolla edessä olevia vuorikiipeilyosuuksia ja via ferrataa. Sijoitus oli 101. Lähdin joka tapauksessa eteenpäin, koska perheeni majaili Alilassa, eikä ennen sitä saisi luovuttaa. Hetken noustiin vielä ylös ja aika pian oli vielä yksi huoltopaikka paikallisessa kylässä, jossa juttelin Sam- nimisen britin kanssa kun istuin kivellä juomassa. Hän kannusti kovasti eteenpäin ja niin lähdettiin kylien läpi alas wadin reunaa pitkin ja siitä vähitellen kohti tiepätkää, joka johti kohti Al Mihaybis- huoltoa, jossa sijoitus oli 104. Viimeiset tunnit olivat olleet erittäin vaikeita. Al Mihaybiksestä lähdettiin sitten ”lost villages trailille”, joka meni saman valtavan korkean kalliolaakson reunaa, jonka kaukaisella reunalla Alila- rakennukset olivat kököttäneet. Näkymät olivat aivan uskomattomat, mutta polku oli paikoin todella hidas kuljettava alasmentäessä. Yritin hahmottaa, miten tästä voitaisiin joskus päästä toisella puolella olevaan Alilaan, mutta en pystynyt ymmärtämään. Soitin Antille vastaajaan viestin, että DNF on tulossa Alilaan ja laitoin kavereille whatsupin samasta aiheesta. Kannustusta tuli takaisin, mutta päätös oli jo tehty. Ei auttanut muu kuin seurata vaikeaa reittiä, ja uskoa että kyllä sieltä vielä vastaukset löytyvät. Lopulta alhaalla pohjalla näkyi vanha kivinen kylä ja päättelin että tämä oli se kuuluista muinainen kylä. Laskeutuminen sinne jyrkkeni entisestään, ja jouduin ottamaan sauvoilla jatkuvasti vastaan kivikkoisessa maastossa, että en muljauttaisi nilkkaani. Reitti meni pohjalla kylän rakennusten kapeista väleistä ja yht äkkiä olin tämän wadin pohjalla, jossa oli kalliossa pieni lammikko ja siellä pari turistia syömässä eväitä. Melkoinen paradoksi. Lammikon reunalla oli sellainen parin – kolmen metrin pystysuora kallio, josta oli kiivettävä yli. En tiennyt miten siitä pääsisi. No, sauvat kiinni reppuun ja bouldeeraamaan. Vähän hirvitti otteen lipeäminen, mutta ylös päästiin. Tästä matka jatkui sivuttain ylös viettävää kalliota eteenpäin, kunnes käännyttiin oikealle ja nyt selkeästi ylös. Tässä oli pari samanlaista kallioseinämää, joissa piti vaan heittää sauvat edellä ylös, ja ottaa kiipeilytaidot esiin. Väsyneelle ihmiselle tämä oli todella vaarallista, mutta tietääkseni murtuneita kylkiluita pahempia onnettomuuksia ei sattunut. Koko reitin varrella näin kuitenkin joitakin veriläiskiä sekä verisiä jalkoja ja kasvoja ihmisillä. Rinne jyrkkeni edelleen ja piakkoin näin pisteitä kaukana ylhäällä kalliolla ihan järkyttävässä paikassa. Tuo olisi sitten sen via ferrata. Ei mitään jakoa. Ei tuonne vaan voi mennä. Se oli siinä. Istuin alas ja soitin Antille, joka tällä kertaa pystyi vastaamaan. Selitin iloisesti että olin tämän jyrkänteen varrella ja koska toisen life basen jälkeen oli tulossa samanlainen, en vaan voi vaarantaa henkeäni enää ja luovutan Alilaan. Antti iski takaisin, että voithan aina käydä sen katsomassa. No niinpä. Tero suositteli pieniä askelia eteenpäin viestissään. Juuri näin. Kipusin ylös hitaasti kunnes saavuin kaverin luo joka laittoi via ferrata varusteet päälle. Painotin hänelle, että tämän ON oltava turvallista, ja eihän hän muuta voinut sanoa kuin että on se. Kypärä siis päähän ja valjailla klikkailemaan itseään ylöspäin. Totuuden nimessä tämä oli oikeastaan ihan hauskaa, koska minulla oli hyvät hämiskäsineet mukana, ja vaijerista sai käsillä hyvin otteen klikkailujen välissä. Olisihan siinä tietysti sen pari metriä tippunut valjaiden varaan, mutta homma toimi varmaan adrenaliinien ansiosta yllättävän mukavasti. Kaikki valmista kiipeämiseen EKPn Orava ympyröity. Vaijeria pitkin siirrettiin nousutarvikkeita taas alas. Yht´äkkiä kuulin jostain ylhäältä huudon ”Iskäää” ja tajusin perheeni kurkkivan ylhäällä. Tästä tuli tietysti vielä lisävoimaa, ja lopulta luovutin valjaat ja kypärän ja itkin hetken vaimoni olkapäätä vasten väsymystäni ja epätoivoani. Piristyin huomattavasti perheeni näkemisestä ja huolsin heidän kanssa Alilassa sellaisen ehkä kolme varttia – tunnin syöden ja juoden sekä rasvaten itseäni uuteen iskuun. Vaimoni sanoi, että olet jaksanut näitä ennenkin, niin miksi et jaksaisi nyt? Niin niin, mutta tämä on paljon paljon pahempi kuin mikään aikaisemmin....mutta DNF oli toistaiseksi selätetty. Päätin jatkaa toiseen lifebaseen ilman unia, vaikka täällä olisi ollut leposija tarjolla. Sijoitus Alilassa oli 103. Alila Hotel – Balad Sayt (82.2km – 116.1km) Alilasta lähdettiin melko tasaista maastoa eteenpäin, kunnes tultiin hotellille johtavalle asfalttitielle, jota sain jotenkin juostua alas. Sitten sama tie jatkui nousen ylös Al Rus- huoltopisteelle, jossa varalta täytin yhden tyhjän pulloni. Matka ja Alila olivat vaatineet veronsa ja DNFt, koska sijoitus tässä oli 89. Ihmettelin, miten vähän vertikaalia kellooni oli kertynyt ja miten paljon sitä olisi vielä tiedossa reitin loppuosuudella. Sain ikävän tiedon puhelimeeni Mikon keskeäyttämisestä Alilaan. Ei ollut voimia soittaa ja alkaa ylipuhumaan, ja uskoin vaimoni tehneen kaikkensa asian eteen. Matka jatkui kohti kohti Qiyutia ja taas noustiin. Ilta alkoi hämärtämään ja uusi ennätys- toinen valvottu yö putkeen oli alkamassa. Laitoin lampun päälle ja pitkähihaisen hihat lämmittämään. Mentiin kahden huipun yli, mutta en pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin tasaiseen etenemiseen. Keksin syitä keskeyttämiseen ja kohta keksin taas syitä siihen, miksi en keskeytä. Vihreät nappulat vilistivät lampun valossa silmissä ja välillä tuntui että leijuin eteenpäin. Välillä jokainen askel sattui. Sitten törmäsin MUUMIPEIKKOON!!! Katsoin jo kaukaa lampun valossa että muumihan se siellä on (todellisuudessa se oli muutamasta kivestä tehty kasa, johon oli kiinnitetty heijastin ja joku läiskä jotka olivat silmät). Otin tapahtuman videolle luonnollisesti. Mieli alkoi vähän hajoilemaan, mutta matka eteni kuitenkin. Keksin edelleen syitä keskeyttää ja sitten keksin syitä jatkaa. Tätä jatkui pitkään. Qiyutissa huollossa oli useita muitakin paikalla ja kerroin yhdelle mukavalle hepulle, että aioin keskeyttää. Hän totesin vain että ” please dont”. Otettiin maggi- nuudelit jotka olivat ihan kaameat. Nuudelit eivät olleet kypsyneet, ja rutisivat suussa. Joudin kaatamaan keitoksen kivikkoon, mutta sain kuitenkin hieman lämmikettä. Sijoitus Qiyutissa oli 88. Tästä eteenpäin tarjolla olisi ollut hienoja maisemia, mutta kello oli aamuyötä, ja nyt mentiin vaihteeksi reittiä alaspäin kohti Sharaf Al Alamayn kylää, jossa paikalliset huoltajat ottivat minut todella ystävällisesti vastaan ja täyttivät pullot sekä juottivat kokista. Söin myös puolisen pakettia tuc- keksejä. Yksi heistä lähti pätkäksi mukaani näyttämään reittiä ja kyselemään palautetta kisasta (ihan niinkuin jaksaisin siellä alkaa keksimään, mutta kiitin ja kehuin kaikkea). Tarjoilut eivät olleet kisassa mitkään kovin ihmeelliset, vaikka olen kuullut, että UTMBssä ne olisivat hyvät. Sijoitus Al Alamayssa oli 87. Sharaf Al Alamaysta noustiin ensin asfalttia ylös ja sitten juostiin hiekkatietä alas, joka muuttui pölyäväksi valkoiseksi pilveksi ja laittoi yskittämään. Ilmeisesti se oli jotain kalkkihiekkaa. Ohitin jonkin verran porukkaa, jotka kävelivät sauvojen avulla alamäkeen. Etureiteni alkoivat jumittamaan, ja oli pakko välillä kävellä alamäkeen. Nyt molemmissa ukkovarpaissa oli isot rakot, jotka tekivät todella kipeää. Toisaalta olin iloinen, että reitti oli tässä ainakin helpompaa. Tätä mentiin alas n 7 km, kunnes pieni huoltokatos kutsui hetkeksi istumaan ja juomaan kokista. Mieleen jäi eräs ”Danish Ultrarunner” tästä kohdasta. Sitten jatkettiin edelleen hiekkatietä alas pohjalle, josta käännyttiin vasemmalle pienee jyrkkään kallionousuun ja porukassa ihmettelimme, että missä se Balad Saytin lifebase oikein on. Muutaman sadan metrin teknisen kanjoninousun jälkeen tulimme kylään ja lifebaseen numero kaksi. Join reippaasti kokista ja vettä ja söin ison kulhollisen kasviskeittoa, joka ei nyt ravintoarvoltaan varmaan ihmeellistä ollut, mutta lämmitti ja täytti vatsan. Tässä olisi voinut nukkua, mutta mitään syytä ei ollut. Nyt oltiin sen pelätyimmän nousun, mutta toisaalta loppunousun (!) äärellä ja lupauksen mukaisesti sitä lähdettäisiin kokeilemaan. Sijoitus oli 70. Huoltaja sanoi että edessänne on sitten noin kolmen tunnin nousu jossa noin tulee 1100m nousua hieman yli kolmen kilometrin matkalla. Kisabriiffauksessa oli sanottu että tämä nousu kannattaa tehdä ilman sauvoja, joten pakkasin sauvat reppuun. Balad Sayt – Al Hamra (116.1km – 139.1km) Lähdin hieman yhden naiskilpailijan perään, laitoin hämishanskat käteen, ja parin sadan metrin jälkeen tulimme paikkaan jossa nousu selvästi alkoi. Nainen sauvoi kivikkoista nousua hitaasti ylös ja minä menin perässä lyhyen matkan, ja otin sauvat takaisin käyttöön. Eihän tässä mitään ongelmaa ollut. Jyrkkää ja risteilevää se reitti toki oli. Viisi minuttia myöhemmin sauvat oli pakko laittaa pois, kun alkoi tulla jyrkkiä nousupätkiä joissa oli vain n 20cm leveä ura ja vieressä jyrkkä pudotus alas punaisilla heijastimilla varustettuna. Nousu vaikeutui ja pysähdyin noin kymmenen nousuaskeleen välein aina hetkeksi. Nyt mentiin tekniikalla käsillä kalliosta kiinni, ja jalkaa ylös ja seuraavaksi kättä kallion koloon. Hikoilin runsaasti. Pääosin touhu oli ihan puhdasta kalliokiipeilyä. Noin puolen tunnin jälkeen pysähdyin hetkeksi ja ajattelin, että tätä nousua en tule selättämään. Katselin alas sen mitä näin ja totesin, että alasmeno se vasta vaikeaa olisi. Voi voi. Kylän valot paistoivat alhaalla houkuttelevasti. Verttiä oli tullut ehkä se 200m ja tilanne oli tukala. Ei auttanut kuin jatkaa nousua askel kerrallaan kun alaskaan ei oikein enää päässyt. Väsymys alkoi tulla hetkittäin. Oli jo toisen aamuyön alku putkeen. Kun katsoin ylös, vihreät täplät menivät kohti taivasta vasemmalle tai oikealle. Reitin sadistisuus alkoi ahdistamaan. Jossain vaiheessa näin pimeässä jonkun välihuipun silhuetin – toivottavasti sentään tuonne ei tarvitse kiivetä. Näitä välihuippuja näkyi pari muutakin ja vertikaali eteni tuskaisen hitaasti kellon mukaan. Vaaran paikkoja oli useita ja piti mennä todella kieli keskellä suuta. Miksi he laittavat väsyneet ihmiset tällaiseen kuolemanloukkuun? Mieleen juolahti että täältä pitää kuitenkin tulla alaskin sitten – tuskin tulee olemaan mikään helppo rallattelu polkua pitkin. Uusi huipun silhuetti kohosi uhkaavana ja siellä näkyi punaisia täpliä. Olin nousemassa pimeässä yöllä korkean vuoren huipulle, enkä tiennyt missä kohdassa seuraava huolto olisi. Eihän tuonne ylös edes voi saada huoltopistettä. Ahdisti. Jossain kohtaa nousua alkoi vähitellen tuulla ja ilma alkoi merkittävästi kylmenemään. Oltiin noin 2000mssa ja kello oli n 02.30. Kuulin ylempää kahinaa, ja pian näin kahden hepun pakkaavan avaruuslakanoitaan pienen luolan edessä. Sanoivat nukkuneensa siellä ja suosittelivat minullekin. Kieltäydyin ja kysyin tietävätkö kuinka vuorelta tullaan alas. Eivät tienneet. Jatkoin matkaa ylös, ja aikani noustuani huomasin ilokseni nuotion ylempänä, ja arvasin, että se oli Top W8 Trail huoltopiste. Sijoitus 70. Tuuli oli jo todella kylmä, ja huolsin hyvin nopeasti ja jatkoin matkaa. Ensiksi kuitenkin kysyin, että onko tämä ylin huippu, mutta kaveri totesi, että sinne on vielä 500m matkaa (se 1100m nousua oli siis tälle huoltopisteelle). Eiiiiih!!! Hän auttoi minulle repusta sauvat kouraan. Pitkähihainen ei enää riittänyt ja kun näin muutaman hengen porukan lisäämässä vaatetta, pysähdyin myös ja laitoin ensimmäistä kertaa takin päälle ja hupun päähän. Helpotti, mutta lämpö tuplasi väsymyksen ja keho sanoi pian, että nyt nukkumaan. Kun reitti kääntyi tuulen suojaan, en enää voinut vastustaa vaan menin makaamaan rosoiselle kalliolle ja laitoin silmät kiinni. En usko, että nukahdin ennen kuin kaksi uutta tyyppiä tuli takaani ja potkivat pystyyn sanoen, että et voi jäädä tähän nukkumaan, vaan palellut. Pelkkä silmien sulkeminen hetkeksi oli ilmeisesti kuitenkin auttanut ja jatkoin. Nyt mentiin ihan äärirajoilla, mutta vaikka reitti oli todella teknistä, sauvoista oli kuitenkin apua. Mielestäni kiersimme jotenkin huipulle sen ympäri, ja tappavan 500m nousuvertin jälkeen tajusin jossain vaiheessa, että nyt lähdetään laskeutumaan. Laskeutuminen oli ihan tuskaa paikoitellen kiveltä kivelle zigzagia ja väsymys alkoi taas valtaaman kehon. Kävin selälleni makaamaan, kun en muistanut reppuani ja sitten kyljelleni, ja osuin vaihingossa piikkipensaaseen. Rosoinen kallio ei paljoa harmittanut vaan suljin silmäni. Takaa tulevat patistivat pystyyn, mutta sanoin, että minun on pakko nukkua. Laitoin hälytyksen puhelimeen 15min päähän, mutta maattuani minuutin, nousin ylös ja jatkoin laskeutumista. Tiesin, että maaliinpääsy lähenee nyt ja minulla on hyvät mahdollisuudet selvitä, jos en vaan loukkaa itseäni ja tulin askel askeleelta, kiveltä kivelle hitaasti alaspäin. Muutama tyyppi meni episodissa ohitseni, ja ajattelin, että vain maaliinpääsyllä on merkitystä. Hämmästytti, että Karhunkierroksen taivasteltua vaikeaa 50m kivikkolaskeutumista ennen Rukaa oli täällä kymmeniä kilometrejä. Sairasta. Kello oli 05.00 ja auringonnousuun oli enää tunti. Vähensin hieman vaatetta. Aikani könyttyäni, näin huollon alhaalla, ja mieleni parani oleellisesti. Uusi päivä oli jo koittanut. Tulin Col Trail Splitin huoltoon klo 06.15. Kukaan sielläolevista huoltajista ei puhunut englantia. Viritin vain ”olé, olé, olé” huudahduksen, koska tiesin että tästä oli maaliin vain toistakymmentä kilometriä – alamäkeen. Sijoitus oli tässä 69. Kuvittelin lopun olevan helppoa ja varmaan se hyvävoimaisena olisikin ollut, mutta juoksemaan en oikeastaan enää pystynyt. Rakkokohtia särki ihan törkeän kipeästi ja uni tuli taas silmään. Lähetin vaimolleni viestin ”on pikku unet kalliolla”. Aika sekavaa. J Suljin silmäni, mutta päätin kuitenkin taas jatkaa matkaa, koska enää ei ollut pitkästi. Alamäki jatkui kallionreunassa ja olisi paikoin ollut juostavaa, mutta paikoin se oli taas teknistä ja jouduin laskeutumaan askel askeleelta. Päivä alkoi lämpenemään ja palasin lyhythihaiseen. Laskin käytännössä kymmeniä metrejä kellosta. Halusin vain pois niin kovasti. Millään ei ollut enää mitään väliä, kunhan vain tulisin maaliin. Matka eteni todella hitaasti ja reitti mutkitteli alasviettäen erilaisissa maastoissa. Kerran potkasin oikean ukkovarpaani kiveen, ja huusin suomalaisen kirosanan niin lujaa, että vuoret vastasivat huutooni. Taivaanvuohet määkivät omia tarinoitaan silloin tällöin. ”Coffee housen” ”välihuolto”, jossa istui kaksi beduiinia ja yksi kilpailija makaksi makuupussissa tiedottomana, meni nopeasti ohi, ja otin yhteen pulloon vain vettä. Ei siellä muuta ollutkaan, vaikka kahvi olis ollut kiva. Ei kiinnostanut ja väsytti, mutta matka jatkui kohti historiallista Misfat Al Abriyyinin kylää, jonne lopulta sitten laskeuduin. Kellon mukaan matkaa maaliin oli n 2km ja järkytys oli suuri, kun yksi vastaantulija kertoi reitin olevankin 139.2km ja että maaliin olisi vielä 5km. Järjestäjien sadismia? Taas? Kaksi turistia antoivat minulle ystävällisesti puoli litraa vettä lisää, kun väitin että maalia on siirretty. Päivä oli todella kuuma ja laitoin sahara- lippiksen ja aurinkolasit päähäni. Onneksi loppu oli maastollisesti helppoa: mentiin kylän läpi kunnes tultiin 135.7km CPlle, jossa marmatin, että maalin piti olla piakkoin, ja otin vielä juomista lisää. Tästä vielä helppoa polkua alamäkeen lyhyillä hölkkäpätkillä, mutta maali ei edelleenkään saapunut, vaan aina vaan piti mennä uusi pätkä lisää. Huomasin viisi kilpailijaa edelläni, mutta ei siinä enää mihinkään kilpajuoksuun viitsinyt ryhtyä, vaan kunnioitin tätä järjestystä. Alhaalla hiekkatiellä vastaani tuli eräs UAEn tuttu David siviilivaatteissa. Hän kirjaimellisesti tsemppasi minut maaliin kävellen vierelläni viimeiset sadat metrin kohti maalialuetta. Lopulta menin portista sisään ja viimeinen sata metriä oli käsillä. Olin selvinnyt!!! Nimeni kuulutettiin ja nostin käteni ylös voittajan eleenä. Sain mitalin kaulaani. Se oli täytetty! DNF oli selätetty! Aikani oli vähän yli 39h ja olin ollut valveilla yli 50 tuntia putkeen. Sijoitus oli mainiosti matkaan lähteneistä 69/326 ja miehissä 58/282. Tulin siis ainoana suomalaisena maaliin. Menin lepoalueelle makaamaan ja otin repun pois selästä. Vaikka join runsaasti, alkoi ihan hurja horkka ja hetken päästä lääkäri oli haastattelemassa minua. Hän ehdotti sairaalatelttaa, mutta kerroin että tämä tärinä ultran jälkeen ei ollut ensimmäinen kerta. Lopputulos oli juomaa ja pari huopaa päälle. Paikalliset katsoivat ihmeissään, kun tärisin lähes 30C lämpötilassa vällyjen alla. Nukahdin hetkeksi ja sitten söin ja kävin hieman peseytymässä. Ukkovarpaiden rullalle kiertynyt iho pöyristytti. Parin tunnin jälkeen minut saatettiin bussin, joka palautti miehen Nizwaan, jossa perhe oli odottamassa. Lopuksi Kunto riitti, mutta mieli meinasi pettää. Ilokseni huomasin, että pääkin on todella kestävällä tasolla kuitenkin, koska sillä tultiin se viimeinen vuorokausi maaliin. Minulla oli hyvin tiedossa, että matkasta tulee haastava, ja pieneltä osin vaikeat pätkät olivat tiedossa, mutta koska kyseessä oli ensimmäinen OmanbyUTMB ikinä, reitin vaativuus oli yllätys kaikille. Ilmoittautuneista osa jäi pois jo ennen kisaa ja matkalle lähteneistä selvästi alle puolet pääsi maaliin. Jälkispekulaatioissa kisaa on nostettu sinne vaativimpien polku-ultrien joukkoon. Itse en osaa ottaa tähän kantaa, koska tämä oli minulle ensimmäinen vuorikisa tai ylipäätään ultra Suomen ulkopuolella. Toivon, että ensi vuonna Suomesta kisaan lähtee muitakin tai ainakin ne, joiden mielestä reitti näyttää paperilla niin kovin helpolta. Tulette yllättymään. Seuraan mielenkiinnolla, varsinkin kun järjestäjä aikoo tehdä siitä satamailisen 10000m vertikaalilla mukaan lukien Jebel Shamsin ylityksen. Silkkaa sadismia. Tulokset: https://omanbyutmb.livetrail.run/classement.php?course=137km&cat=scratch
  30. 14 points
    Jääparrat.. sou lääst siison. Tosi polkuhörhöllä nenästä kasvaa naavaa joka vauhtireenissä vedetään otsapannan alle ettei se tartu polun varren kuusen oksiin ja kiskaise niskoja nurin 😉
  31. 13 points
    Nyt sain pyöränkin tilattua noin kuukauden vatuloinnin päätteeksi. Onhan se ihan helvetin kallis sijoitus iskee kolme kiloa kiinni pyörään, ja jossain vaiheessa varmaan samanmoinen uudestaan. Jospa tämä treeni-innostus nyt vain kestäisi enemmän kuin elokuun alkuun saakka. Vielä pitäisi tämä yö kornottaa töissä ja alkaisi vapaat. Huomenna varmaan juoksen jonkun 25-30km keveetä ja sitten rupeen miettimään, että josko sitä hioisi uintitekniikkaa parempaan jiiriin vapaiden kunniaksi sekä muutenkin ajanvietteeksi.
  32. 13 points
    2019 tapahtuma oli erittäin sympaattinen ja hyvin järjestetty. Reitti oli mutkainen, mutta eksymisen vaaraa ei ollut kattavan merkinnän ansiosta. 10.5 km lenkillä oli 4 huoltopistettä, mikä riitti hyvin helteiselläkin säällä ja tarjoamukset riittivät myös, vaikka vettä käytettiin myös runsaasti ulkoisesti. Omahuolto oli tapahtuman lähtö/maalialueella, mistä sai numerolapun ennen lähtöä. 50 mailin lähtö muista matkoista poiketen oli muutaman kilometrin päässä ja sinne juoksijat siirrettiin parilla henkilöautolla varttia vaille kahdeksan. Iso kiitos kaikille järjestelyihin osallistuneille! Pitkälle matkalle lähti kolme itsevarmaa naista ja miestä helteiseen säähän, jota mahdollisesti päivän edetessä värittäisi ukkonen. Keli oli todella haastava lämpötilan noustessa varjossa 28 asteeseen. Omalle kohdalle ei rytinää tai kunnon helpotusta tuovaa sadetta osunut, vain pari lyhyttä kuuroa, jotka kastelivat paahtavan kuuman tien pinnan ja nostivat kosteusprosentin paikoitellen lähelle sataa (näin uskon). Kisan jälkeen kotimatkan jo alettua taivas sitten aukesi ja kadut tulvivat. Juoksijoista naiset paljastuivat jälkigoogletuksen perusteella kokeneiksi ultraajiksi, kun taas kaikille miehille kyseessä oli neitsytmatka. Jutun juoni selvisi jo ensimmäisessä mäessä, missä naiset katosivat horisonttiin. Koko päivä oli siis yhtä naisten perässä juoksemista! Paitsi tietysti ne lukuisat pätkät kun käveltiin. Omassa vauhdinjaossa ei mielestäni tapahtunut suuria virheitä; 30 km tuli todella kevyesti ja sen jälkeen 20 km vielä mukavasti. 50 km korvilla jäin hoitamaan kehittyviä rakkoja ja menetin kontaktin muihin. Kuivat sukat olivat kyllä luksusta! Välillä 50-60 km alkoi päivän edetessä ja lämpötilan jatkuvasti kohotessa kuumuus vaivaamaan ja pakotti lisäämään kävelyä. Seuraavalla 10.5 km kierroksella nitkahdin henkisesti, kun tajusin, että tarinoissa hehkutetut uudet tulemiset, flow-tilat tai mitkä lienee, eivät kyllä pääse yllättämään, kun paahtava aurinko nujertaa ne heti alkuunsa. Kävely lisääntyi. 70 km kohdalla kuulin väliaikoja, edelliset menijät eivät olleet kuin muutaman minuutin karussa. Pari kilometriä innostuin yrittämään vähän enemmän ja sitten taas tuli kuuma. P*skat edelläolijoista tuumasin, ja pistin kävelyksi kun kerran ahdisti. Loppupuolella hoksasin, että mitä nopeammin etenen, sitä pikemmin tämä on ohi ja juoksin viimeiset pari kilometriä. Energiaa oli, tahtoa ei niinkään. Maaliin pääsin, loppu hyvin kaikki hyvin! Aika 10:18, ei ollut se mitä kisaan ilmoittautuessa oli mielessä, mutta sääennusteiden perusteella olin sittemmin heittänyt aikatavoitteet syrjään, kunhan maaliin pääsisin. Aikaisemmin saman reitin suorittaneilla tämän vuoden aika oli noin 1 min/km edellisvuosia rauhallisempaa, eli ei se helppoa ollut kokeneemmillakaan. Kenenkään 'mailerin' ei tarvinnut kuitenkaan jättää kisaa kesken eli hyvä suoritus koko porukalta! Kisan jälkeen oma kunto oli kaikin puolin hyvä, jaloissa vaan normaalia arkuutta ja pari rakkoa. Ensimmäisen ultramatkan opit: 1) 30 km menin veden ja suolan voimin, sen jälkeen nappaisin vähän banaania, karkkia ja suolakeksejä. Aika pian kroppa sanoi, ettei halua lisää. Lopun tulin taas melkein kokonaan ilman lisäenergiaa ja homma toimi. Eli jatkossa joko treenaan pitkiksillä syömistä tai sitten pitäydyn kisoissakin pelkässä varastorasvan polttamisessa. 2) Alku pitää mennä vielä rauhallisemmin. Tämä siksi, että myöhemmin on jotenkin vaikeaa vaihtaa kävelystä juoksuun, vaikka mitään oikeaa syytä himmailuun ei olisikaan. Fiksua olisi siis minimoida juoksuun lähtöjen määrä ja juosta pitempiä pätkiä putkeen, vaikka sitten hitaammin. 3) Teippaan päkiät ja pikkuvarpaat rakkojen välttämiseksi. 4) Pistän itseni ahtaammalle, nyt annoin periksi turhan helposti. 5) En unohda varustereppua kisapaikalle...
  33. 13 points
    @kiljander Ei onnistunut alle 3:30 alitus (3:30:04), vaikka kuinka raastoi😫 Ensimmäistä kertaa kävi niin, että katsoja kamppasi meikäläisen ja ilmaveivi oli valmis 26 km:n kohdalla. Käämi paloi ja perkeleet lenteli. Ihmeellistä sinkoilua juoksun aikana juoksubaanalla😡 Nyt kyynärpää ja polvi ruhjeilla, mutta hyvä fiilis kuitenkin juoksusta. Tästä on hyvä jatkaa treenejä kohti lokakuuta.
  34. 13 points
    Omat jorinat: http://ihanhukassa.blogspot.com/2019/05/nuts-karhunkierros-166km-24-2552019.html
  35. 13 points
    Nyt kun näki kärkijuoksijoiden menoa ihan vierestä niin on aika mykistynyt olo. Siinä ei näemmä juurakot, louhikot tai mäet tunnu missään kun painetaan menemään. Ne jätkät oikeasti lentää siellä mettässä. Hölmistyneenä melkein nauroin ääneen kun katselin sitä touhua. Nokelainen ja Eskelinen tuli kärjessä minua vastaan ja molemmat tsemppasivat minua oikein olalle tapautuksin / nyrkkivitosin. Reitillä kuulin lukemattomia kertoja sanan "tsemppiä", mutta noilta kahdelta herralta tuli kaikkein eniten sitä oikeaa tsemppausta. Simpanen taisi vetää kanssa jonkun pikku lenkin ja näytti olevan noin 78km/h vauhtia kun ohitti minut. Kovia urheilijoita ja hienoja miehiä.
  36. 13 points
    Reitillä tuntui olevan tosi paljon juoksijoita. Riippusillalla joutui jonottamaan vartin, että pääsi yli. Siinä tuli turkasen kylmä. Tapasin @HelppoHeikki jossakin 17km ennen maalia, ja ihan järjissään ja voimissaan vaikutti olevan 🙂 ja hienosti maalissakin. Ainiin ja oma aika parani viime vuodesta puolella tunnilla \o/
  37. 13 points
    Venäläisistä sananlaskuista tuli mieleeni, kun olin joku 32-35 ikäinen, ja komusin sekä katkokävelin jo silloin aamuisin sängystä kuin vanha ukonraihnake (eikä aamuerektiotakaan ollut enää vuosiin), niin venäläistaustainen ex-vaimoni kysyi/totesi minulle: ”kuule FG, olen seurannut sinun elämääsi läheltä jo yli kymmenen vuotta, enkä oikein vielä ymmärrä, että harrastatko noin aktiivisesti liikuntaa siksi, että voit tuntea olevasi jo kolmekymppisenä kuin 70-vuotias ukkeli, vai mikähän mahtaa olla syy”.
  38. 13 points
    Samoja ajatuksia ja haaveita kuin Ultra-Mailerilla on minullakin. Tyydyttävään kuntoon on matkaa 5 kg ja hyvään 10 kg. Kevyen lenkin vauhti samoissa 6min/km, kun se parhaimmillaan on ollut 4:30-4:40/km. Viime vuonna juoksin 422km ja hiihdin 588km, joten ei paljon kasvanut ~120 000 km yhteissaldo. En minäkään enää ennätyksistä haaveile, niihin ei ole tässä iässä edes teoreettisia mahdollisuuksia. Mutta paskasta kunnosta kohti parempaa ja vyön mahtuminen vanhaan reikään. Hiihdossa saan sykkeet paremmin ja helpommin nousemaan kuin hölkäten, eli monipuolisuuden kautta näin talvella on hyvä aloittaa; hiihtoa perinteisellä ja luistellen, uintia, kuntosalitreeniä, hölkkää ja jopa juoksua - keväällä hiihdon korvaa pyöräily. Ja kuten Baltsu mainitsi, niin sinulla U-M tarttuu treeni helposti jo muutamassa kuukaudessa. Minulla ei ole niin helppoa, jo palautuminen M55-sarjassa on hitaampaa.
  39. 13 points
    Käytännön kokemusta täydellisistä herrasmiehistä meitä tökkijöitä kohtaan on Kimpisen kentältä takavuosilta. Olympiavoittaja ja ME-mies britti Steve Ovett käväisi siellä kisaamassa 1500m ja minä tietenkin nuorena fanina verrasin, venyttelin ja jutskasin Steven kanssa reilun tunnin ajan ja kisan jälkeen syötiin Sudanilaisen Omar Khalifan palkinnoksi saamat Omar-kermakaramellit. Steve tarjosi. Omar tuli verroiltaan ja huomasi tihutyömme ja oli muka jahtaavinaan meitä sitten takaa että "you stoled my candies" eikä muka saanut kiinni. Aivan loistotyyppejä. Noin yleisemmin olen tästä aiheesta sitä mieltä, ettei juoksuharrastus ihmisen luonnetta muuta. Mulkku pysyy mulkkuna, juoksee sitten maran 2.05 tai 4.35 ja fiksu samaten. Että joka lähtöön harrastajissa löytyy.
  40. 12 points
    Oma tarina ja video tapahtumasta. Saa jakaa. Kiitos taas kaikille! Blogia Karhunkierros tapahtumasta plus video. http://nivala66.blogspot.com/2019/05/nuts-karhunkierros-2019.html?m=1
  41. 12 points
    Tulos tänään oli brutto 39.23 ja netto 39.15. Eli uusi enkka jokatapauksessa. 38.xx alkuinen alkaa siis lähestyä. PK kauttahan tässä vielä pääsääntöisesti eletään. Keli oli ihan juostava, mutta ei nyt kyllä mikään paras mahdollinen. Positiivista oli se, että räntää ei tullut poikittain. Kisan jälkeen työkavereiden kanssa vielä 11km hölköttelyä
  42. 12 points
    Omista kokemuksistani voisin sen verran, että olen kahdesti aloittanut treenin pitkän tauon jälkeen. Ensimmäinen tauko oli noin 38 vuoden iästä 45 vuoden ikään, tosin saatoin silloin tällöin käydä kympin lenkin juoksemassa. Aluksi treenasin maratonia varten ja meni 49 vuotiaana 2.54, mikä oli paras aika 37 vuoden iän jälkeen. Aktian kymppi meni 35.47. Sitten polvi hajosi, tuli muita vammoja ja sairauksia niin, että 59 vuoden iässä paino oli jo 85 kg, kun se edellisiä aikoja juostessa oli 72 - 73 kg. Jalat alkoivat kestää silloin jo juoksua ja aloitin treenin. Vuoden kuluttua pääsin jo noin 40.45 aikaan kympillä. Syksyn ja talven treenasin niin, että viikossa oli pääsääntöisesti kaksi vetoharjoitusta, yleensä 3 - 5 x 1.000 m. Palautus 400 tai 800 m hölkkää, tonnit 3.50 - 4.00. Pitkä lenkki kerran viikossa oli yleensä 16 km, kerran taisi olla 20 km. Muuten kaksi tai kolme noin kympin kevyttä lenkkiä, vauhdit 5 - 6 min/km. Keväällä toinen vetoharjoitus korvautui lyhyen matkan kisalla. Kesällä vedot lyhenivät 200/400/800 metriin ja vauhti nousi. Syksyllä Aktia cupissa meni sitten kymppi 39.51 (tosin taisi olla hieman alimittainen. Paino oli laskenut tuolloin 75 kilon alle.
×
×
  • Luo uusi...

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy