Jump to content
Juoksufoorumi.fi


Blogit

 

Ylläs-Pallas-Hetta 134km

NUTS YPH 134km 14-15.7.17 ”Kuinkas palautuminen Karhunkierrokselta on sujunut?” Tuo kysymys viuhui ilmassa molempiin suuntiin ja useaan otteeseen edeltävinä viikkoina juoksututtuja tavatessa, kun seuraava haaste kauniissa Suomen Lapissa lähestyi. Kuten KK164km raportistani ilmenee, reissu oli itselleni varsin tuskainen vaikka päätavoite, eli läpäisy, saavutettiinkin. Tuo palautuminen itsessään oli kyllä sujunut fyysisesti ajatellen aivan mallikkaasti tosin henkistä kanttia vaivasi ihmeellinen tyhjyys – olihan polku-ultrien ehkäpä suomalainen kuninkuusmatka tullut läpäistyksi. Henkinen tyhjyys tuntui vielä YPH134km lähtöviivallakin siten että mitään aiemmin tunnettua intohimoa tai edes jännitystä ei mielessäni ollut. Toisaalta olinkin kyseisen reitin jo vuonna 2016 varsin mallikkaasti läpäissyt, joten tiesin tarkalleen mitä oli luvassa – onneksi tulossa ei sentään ollut sitä karmeaa myrskyä joka yritti vuonna 2016 muuttaa miehen Pallaksen huipulla hypotermiseksi jääkalikaksi. Kylmää riitti paikoin tänäkin vuonna. Tulimme pohjoiseen perheen kanssa jo muutamaa päivää aiemmin ja nautiskelimme upeasta luonnosta mm. huiputtamalla Saana- tunturin käsivarressa (käykää jos ette vielä ole käyneet) ja käväisemällä Norjassa pikavisiitililä. Lähtöpäivänä sain etuoikeuden lepäillä ja olla osallistumatta mihinkään suurempaan perheaktiviteettiin, ja koko remmin voimalla minut tuotiin Ylläkselle lähtöpaikalle siten että ehdimme juuri ja juuri nähdä 31km startin, kun sitä oli rankkasateen vuoksi 15 minuuttia siirretty. Kyseinen sadekuuro oli sellainen että autossa matkalla ehdimme heittää lämpimiä ajatuksia kisaajien suuntaan näkyvvyyden ollessa lähes nolla hetkellisesti. Jutskailin ennen lähtöä  Pasin ja Päivin, VPn, Juuson, Karon, TomiSn, Jukan, Villen ja monen muun kanssa ja olo oli varsin rento. Tempaisin ”Lapin Ukon” keiton (Perunaa, Poroa ja Kasviksia) naamariin Spriten kera ravintolassa n tunti ennen lähtöä ja olihan se hyvää. Poronkäristystä olikin tullut syötyä viikolla jo kolme kertaa.   Tärkeimmät varusteeni matkalla olivat: Hoka MS2 (varalla Salomon SenseUltra), Sealskinz (ja PALJON vaseliinia koivissa), Salomon Advanced Skin 12l, 2XU pitkät trikoot, Salomon Bonatti- takki, BD Z-sauvat repussa Pallakselle asti.   Ylläs-Kellokas Otimme viimeiset halaukset perheen kanssa ja pientä selfie- videota Juuson kera. Pahempi sää oli hellittänyt ja oli mukavaa lähteä liikkeelle klo 18 kohti Ylläksen huippua. Sumun keskeltä rakkakipuamisen jälkeen yläasema jo näkyikin ja sieltä painelin hiekkatietä ihan reippaasti alas kohti Kellokasta. Se alamäkijuoksu hoitui periaatteella ”annetaan painovoiman viedä”, koska jarruttelu tuntuu ainakin minun etureisilleni hankalammalta vaihtoehdolta. Laskun jälkeen olin jo huutamassa yhtä mutkan suoraksivetänyttä juoksijaa takaisin reitille, kunnes tajusin hänen laittavan pöheikössä alulle ensimmäistä (?) biokätköä.   Suklaata aloin lappaa kohti ääntä jo Ylläksellä ja puoli litraa urheilujuomaa täytettiin kiltisti ensimmäisessä huoltoteltassa muiden juoksijoiden viuhtoessa huollon ohi pysähtymättä. Kaverit olivat jo siellä kannustamassa ja olin jo lähdössä huollosta kun kuulin jonkun huutavan ”iskä” ja bongasin onneksi perheenikin. Ihanaa. Kannustusmöly oli aikamoinen ja se oli ihan mahtava juttu! Nappasin myös kuoritun banaanin ja mutustelin sitä jatkaessani matkaa yksin kivaan alämäkeen.   Kellokas-Peurakaltio Erityisesti ne alaspäin johtavat pitkospuut jäivät positiivisesti mieleen- niitä oli kiva lasketella kauniin puron vartta pitkin. Yksinäinen taivaltaminen jatkuikin sitten melkein koko matkan ja mitään pidempiä juoksukimppoja (vrt viime vuosi KV Ikolan, P Kokon ja T Kurolan kanssa) ei päässyt jostain syystä syntymään. Tälle välille sijoittui jälleen varsin vaativa mutta hieno Pirunkurun nousu kivikkoa pitkin Kesängille. Siinä oli vielä joitakin 31km taivaltajia myös ja puolin ja toisin tuli kannustettua. Yhden Oulussa opiskelevan perusmatkalaisen kanssa tuli vaihdettua pari sanaa ja huudeltua hänet takaisin reitille (Kesängin päällä oli helppoa jatkaa suoraan vaikka reitti poikkesi oikealle) kunnes päästelin taas itsekseni alas kohti Kukastunturille kääntyvää mutkaa. Tässä laskussa nilkkani meinasi mennä ympäri mutta onneksi selvisin säikähdyksellä. Kukastunturilta oli taas hienoja näkymiä. Huipuilta tuli aina myös vilkuiltua taaksepäin loittonevaa Yllästä joka hohti hienosti ilta-auringossa. Tässä vaiheessa alkoi myös tulla ensimmäisiä tekstiviestejä kavereilta (miljoonat kiitokset jälleen kerran – ihan todellakin niistä saa voimaa vaikka en aina vastaakaan niin kaikki vietit luin). Antti antoi tilannetietoa ja Nyba kehotti jättämään lihan hieman punaiseksi eikä polttamaan harmaaksi (hienovaraista välittämistä ilmeisen kovan alkuni johdosta?). Viestit kertoivat että 30 joukossa olin mikä oli lopputavoitteenikin, mutta toisaalta ajattelin aloittaneeni melko, ehkäpä liiankin, reippaasti. Kukastunturin laskun ja Kotamajan (?) jälkeen mieleen jäi taas se mielettömän iso muurahaispesä joka siellä oli viime vuonnakin. Sen jälkeen tavoitin yhden eestiläisen juoksijan jonka kanssa hölkättiin jonkin aikaa kimpassa kunnes hän jäi. Hieman myöhemmin minut tavoitti Norjassa asuva suomalainen kaveri joka jätti minut jälkeensä. Peurakaltion huollossa iskivät ensimmäistä kertaa kimppuun sääsket ja huolto tuli toimitettua vain siitä syystä mahdollisimman nopeasti. Veri tirskui käsistä kun täytin juomiani.   Peurakaltio-Pahtavuoma Törmäsin Mikaan näillä main ja hän oli kaatunut ilmeisesti ihan kunnolla ja jalassa oli jotain tuskaista häikkää. Puhuttiin että selvitetään tämä kisa kuitenkin molemmat loppuun ja niin kävikin – onnittelut vaikean reissun selvittämisestä! Sitten ”painelin” Äkäskeron yli kesäillan kauniista näkymistä nautiskellen. Kerolta alas tullessa ohitin muutaman suomalaisen ja yhden japanilaisen juoksijan. Tällä välillä oli muistaakseni se yksi paha puron ylitys jossa piti taiteilla tukkia pitkin muutama askel ja yrittää välttyä uimareisulta. Aika kavala kohta. Onnistui tänäkin vuonna kastumatta. Huollossa olin hyvävoimaisena puolen yön aikaan.   Pahtavuoma-Rauhala Heti huollosta lähdettyäni ohitin saksalaisen jolle heitin vanhasta muistista kannustusta germaaniksi. Hassua oli että siinä ei montaa kymmentä minuuttia mennyt kun kaveri tuli ihan mielettömällä rytinällä ohitseni todella lujaa vauhtia. Katsoin että ohhoh, siinä on kyllä todella kova tekijä. Mies hävisi tunturiin saman tien (mutta kohtaisimme myöhemmin jälleen). Tästä eteenpäin matka oli sellaista jatkuvaa nousua ja laskua ja yritin muistella kisan nousumetrejä. Riittävästi niitä ainakin minulle on. Oli se kyllä melkoista vuoristorataa. Muita juoksijoita ei näkynyt joten sulkeuduin Lapin aamuyön hiljaisuuteen itsekseni ja yritin nautiskella vaellusfiiliksestä ja pilvien takaa kurkkivasta auringosta ylämäet kävellen ja muut pätkät hölkäten. Energiat menivät edelleen mukavasti alas. Jossain vaiheessa aloin kuulla ääniä takaa mutta luultavasti yössä takanatulevien keskustelun äänet vaan kantoivat aika pitkälle. Ennen Rauhalan huoltoa asfalttipätkällä vauhdit olivat sellaista @06.00-06.30 eli ihan mukavaa hölkkää sain aikaiseksi. Bongasin takanatulijat suoralla muutaman sadan metrin päässä. Koirat haukkuivat talojen pihoilla eikä mikään muu rikkonut kesäyön rauhaa kunnes auton ääni ja sitä seuraava raivoisa kannustus täyttivät tilan: Takkulan Teemuhan se sieltä rämisteli huoltoautolla ohitse kelloa kalkattaen ja kylläpä piristi nämä tsempit! Siinä asfaltilla reittimerkit hyppäsivät tien reunasta penkereelle yht äkkiä ja sinnehän itsekin siirryin orjallisesti hölkkäämään, kunnes merkit päättyivät tien tultua sellaiseen P- alue syvennykseen. Siinä hetken ihmettelin ja säntäilin ees taas jo hieman paniikissa että mihin se reitti kääntyy kunnes huomasin että merkinnät siirtyivät asfaltin reunalle takaisin edessäpäin. Sitten päästelinkin jo kirosanojen myötä kunnon spurtin kunnes tajusin että ehkä kannattaa vähän himmata. Rauhalaan saapuessani edelläoleva kaveri oli juuri poistumassa. Banaania naamaan, pullot täyteen ja matka jatkui huoltajia kiitellen.   Rauhala-Pallas Tämä väli oli kyllä katkera pala taas kerran. Mutaa, märkää, puroa ja teknistä polkua. Jalat sai kastua ihan kunnolla, rapa roiskui, eikä matka tuntunut etenevän millään. Menin hetken matkaa tavoittamani suomalaisen kanssa ja tavoitimme aiemmun ohirynnineen saksalaisen, jolla oli, sen mitä saksaista kirosanajupinaa ymmärrän, henkisesti varsin hankala vaihe meneillään. Sanoin miehille että ”let us enjoy the misery together” mutta jossain vaiheessa heitä ei enää takana kuulunut. Siinä Lommoltunturin kupeessa ”Reilu Mies Havumetsien” saavutti minut ja mentiin kimpassa jonkin matkaa jutellen mistäpä muustakaan kuin fiksuista harrastuksistamme. Tällä teknisellä pätkällä kävelin aika paljon ja lopulta matkaseura läpsytteli tiehensä komean näköisesti. Pallaksen huolto alkoi jo pikku hiljaa kutittelemaan, mutta kyllä ne viimeiset kilometrin vaan tuntuivat taas kerran ikuisuudelta. Saavuin Pallakselle lopulta reilua tuntia aikaisemmin (n. klo 05.10) kuin viime vuonna ja pyrähdin huoltoteltaan ehkä liiankin isännän elkein toteamalla kovaan ääneen ”pizzaa ja kokista, kiitos”. Anteeksi. Huollossa oli useampi tyyppi ja mm. Ossin ja Karon kanssa vaihdettiin siinä muutama sana. Lainasin vaseliinia yhdelle kaverille. Varustetilanne oli varsin hyvä ja tunsin vain yhden rakon oikean jalan varpaassa. Päätin olla vaihtamatta mitään kunnes tajusin tiedustella ”henkilökunnalta” päivän sääennustetta. Sain hieman eriäviä vastauksia, mutta viime vuoden tunturimyrskystä kylmettyneenä selvinneenä totesin, että parempi ottaa varman päälle ja vaihdoin takin alle pitkähihaisen paidan – oikea ratkaisu jälleen kerran! Join useamman mukillisen kokista ja mussutin pizzan naamariin ja lisäsin hieman rasvoja strategisiin paikkoin. Porukka alkoi jatkaa matkaa ja uusia alkoi tulla vähitellen sisään. Sauvat viimeinkin repusta käteen ja menoksi! All systems green again! Mikään ei pysäytä minua tänään!   Pallas-Hannukuru Pallasta hiljakseen ylöspäin sauvoessa näin 3-4 tyypin siluetit muutaman sadan metrin välein mutta jokainen niistä kaikkosi minusta koko ajan kauemmaksi. Palautin mieleeni nopeasti päätavaoitteeni: UTTF 2017 läpäisyn. Omaa juoksua on juostava eikä otettava tyhmiä riskejä. Olin kuullut että olen siinä 20 kieppeillä sijoituksissa mikä oli melkoisesti ennakoitua paremmin, joten ajattelin että mennään fiksusti ja ”nautitaan”. Pallakselle noustessa  alkoi tuuli ja vesisade (not again!!!). Ajattelin että ei voi olla todellista, taasko minä joudun kokemaan tämän myräkän. No, ei se onneksi ihan niin paha ollut kuin 2016 mutta ihan riittävän vilpoista kuitenkin. Pallaksen huipulla aloin tavoittamaan kisaajaa joka meni lyhythihaisessa paidassa siinä myräkässä – kova sissi! Sauvoin ohitse, moikkasin, ja kysyin tuulessa vettä valuvana että aiotko laittaa takin päälle ettet kylmety. Sen verran tuuli että vastausta en kuullut. Siitä eteenpäin menin taas yksikseni. Sää selkeni vähitellen ja sain nauttia tämän upean pätkän maisemista molempiin suuntiin. En nähnyt yhtään ketään edessä enkä takana siellä Nammalakurun tienoilla, vaikka GPSn perusteella Ossi, Karo, Anssi ja joku muu olivat olleet tässä vaiheessa n. kilsan päässä. Montellin majalle saapuminen toi kirkkaana mieliin vuoden 2016 ja naisten 24h tasaisen ´17 maailmanmestarin tapaamisen ja hänen poikeamisensa majan sisälle. Montellilta sitten taas ylöspäin kohti poroaitaa ja näin kaukaisuudessa hahmon joka alkoi lähestymään. Treffattiin sitten siinä poroaidalla Anssin (?) kanssa, jolla oli suuria ongelmia energian alassaannissa. Tarjosin apua, mutta hänellä oli kyllä tavaraa omastakin takaa (hämärä muistikuva on että pulla mainittiin keskustelussa mutta en mene vannomaan). Sitten vähitellen siirryin taas yksikseen Lumikeron päälle ja alas. Suastunturin päälle ja alas kohti Hannukurua. Vasenta polvitaivetta särki kovasti ja yritin hieman venytellä jalkaani. Huono idea ja kaikki lihakset alkoivat reidessä kramppaamaan. Siihen loppui venyttely. Tässä laskin jo satoja metrejä – jokohan sitä pian pääsisi huoltoon jossa viime vuonna sai KOKISTA!!! Suu maiskui jo etukäteen pelkästä ajatuksesta. I h a n a a KUOKKAKUOLAA!!! Saavuin Hannukurun huoltoon ja huusin jo  varmaan sadan metrin päästä että ”saisinko kokista”?!?! Mutta. Sitä ei ollut tänä vuonna. Nyyh. Nielin pettymykseni ja totesin ystävällisille miehille että toki kiitollisuudella otetaan kaikkea mitä on. He keksivät: ”haluaisitko vihreitä kuulia?” Mitä? Oliko niitä tarjolla? En ollut nähnyt yhdessäkään huollossa. JEJEJEJEJEJEJEEEE! Vihdoin rakkaiden herkkujen ääreen. 3-4 kappaletta sujahti hetkessä siinä juodessa ja jutustellessa. Banaani kuorittuna matkaan, sipsiä poskiin, pullot täyteen ja taas mentiin!   Hannukuru-Pyhäkero Tällä välillä alkaa sitten vähitellen se Pyhäkeron nousun odottelu. Ihmeellisen ilmiön näin sumussa vasemmalla. Valkoinen iso aukko taivaassa kaukaisuudessa. Mitä? Meni hetki tajuta että se oli lunta Ounastunturin kupeessa laajalla alueella. Snickers ei oikein uponnut enää mutta tungin sen kurkkuuni veden tuella. Sioskurun kyltti 5km tuli vastaan ja muistelin, että sieltä alkaa sitten viimeinen nousu. Saavuin Sioskurun majalle. Oikeaa jalkapöytää särki kovasti ja yritin liikutella varpaitani todetakseni että onko kyse jostain vakavasta. Ei ilmeisesti. Päättäväinen asenne, tiukka ote sauvoista ja kohti loputonta nousua huipulle. Ilma oli jo sen verran selkeä, että näin kaukana edessä pari tyyppiä. Pysähdyin katsomaan taakseni vastarinteeseen – ei yhtään ketään missään. Oho, tämähän on mennyt paremmin kuin odotinkaan. Päättelin että tästä asemasta tulen kisan päättämään ellei nyt mitään katastrofaalista itselleni tai muille tapahdu. ”Valehuippujen” jälkeen saavuin viimein ylös keron kivikasalle ja totesin hymyillen GoProlleni ”Yes, tämä oli tässä”. Sitten alkoi taas vaihteeksi satamaan vettä. No voi sun. Yllätyksekseni huipun ekassa laskussa näin edellämenneen, jota pikku hiljaa tavoitin ja siinä vanhoilla huipun kiviraunioilla saavutin toisen eestiläisen, jonka kanssa  vaihdoin muutaman sanan. Tarjosin energiaa mutta hän sanoi että ei ongelmaa. Toivotin hyvää jatkoa. Siirtyminen kerolta alas viettävälle hiekkabaanalle ja eihän siinäkään sitten ollut muuta mahdollisuutta kuin jalkojen huomattavista kivuista huolimatta antaa vaan mennä. Ei mitään kovaa vauhtia mutta juoksua kuitenkin. Etureisissä ei ollut paljon jarrutteluun paukkuja. Paradoksaalista. Fiilis alkoi olla aika katossa siinä pitkoispuilla, kun muistin että viimeiseen huoltoon ei ole enää kuin n. kilometri. Mahtavalla fiiliksellä saavuin sinne ja otin jonkin verran syötävää ja täytin yhden pullon. Maaliin oli kuulemma sellainen 13km. Niinpä. Tästä siirryttäisiin sitten sinne hiekkatielle ja asfaltille kolmen kilsan kuluttua.   Pyhäkero-Maali Taittelin sauvat paketeiksi käsiini ja jatkoin matkaa. Hölkää. Kävelyä. Hölkkää. Aijaijai. Olisin Finisher piakkoin melko massiivisella parannuksella viime vuoteen, joka oli jo mielestäni nappisuoritus...tajusin myös että aikataululaskuni olivat menneet hieman puilleen, ja minulla olisi teoreettinen mahdollisuus olla ennen klo 15 maalissa. Laskin nopeasti että se vaatii sellaista @7.00-7.30 keskaria tasaiselle, mikä tuntui kyllä hiekkatielle saavuttaessa tekemättömälle paikalle. No ihan turhaa asetella tällaisia tavoitteita...mutta ehkäpä kuitenkin? Aurinko paisteli viimein jo todella lämpimästi. Kävelin pari ylämäkeä ja pysähdyin ottamaan takin pois kun alkoi olla jo liian kuuma. Suunnittelin maaliintulotuuletusta. Tosi järkevää? Yllättävän hyvin sain pidettyä hölkän päällä hiekkapätkällä ja juuri ennen asfaltin alkamista saavutin vielä yhden matkakumppanin, jolla oli jalka ollut rikki jo Pallakselta lähtien. Ehdotin että josko hölkättäisiin yhdessä maaliin, mutta valitettavasti hänellä ei enää mitenkään juoksu onnistunut. Toivotin tsempit ja onnittelut ja jatkoin matkaa. Jokke oli ennen asfalttia säätämässä ajanottomattoa ja tarjosi ystävällisesti DNF- autokyytiä Hettaan J Kohteliaasti kieltäydyin. Asfaltilla juoksin melkein koko matkan, ohiajavista autoista tuli välillä mahtavaa kannustusta ja hymyillen, kiittäen ja tuuletellen otin ne vastaan. Pari kilometriä ennen maalia, ehkäpä matkan tylsimmässä kohdassa asfaltilla, koin sellaisen täydellisen läsnäolon tunteen kun aurinko paistoi, kesäinen luonto ympäröi minut, ja olin tulossa odotuksia paljon helpommin maaliin. Olo oli todella euforinen. Klo 15 rajapyykkiä ennen olisin maalissa jo kävellen, mutta jatkoin silti juoksua vaikka vasen jalka oli jo taipeesta jo järkyttävän kipeä. Toimi se silti. Piti purra jo hammasta. Maaliintulon tunnetta on aina vaikea kuvailla mutta onhan se ihan loistavaa. Jokainen sen tietää joka sen on kokenut. Viivan yli ja valmiiksi mietitty poseeraus ”käsi lipassa” J. Valitettavasti juuri silloin maalikuvaa ei tullut. No, eipä haittaa kun itse Eppu oli sattumalta paikalla, tuli onnittelemaan, ja napsasi meistä selfienkin siinä finisher-lippis päässä. Aika oli 20.54 ja risat. Ohhoh itselleni. Karhunkierroksen jälkeen jouduin poistumaan horkassa maalipaikalta välittömästi lämpimään suihkuun ja sänkyyn, mutta tällä kertaa ei ollut mitään ongelmaa käydä syömässä ja ajella majapaikkaan pesulle ja torkuille. Ruokalassa juttelin vielä Karon ja Ossin kanssa ja onnittelimme toisiamme. Myös tunteja aiemmin maaliin tullut Juuso oli paikalla ja vaihdettiin kuulumisia. Tapasin myös Jarkon ja Endurancelaisia sattumalta. Kiva oli tutustua lyhyesti! Kävin torkkumassa hetken ja palasin syömään (törmäsin Simoon- onnea!), sekä odottelemaan rakasta vaimoani maaliin 55km matkalta. Koko perheen kanssa jännättiin ja sieltä hän tulikin vanhimman tyttäreni saattamana hienosti juuri alle seitsemän tunnin [sydän!] Nukuin pari tuntia ja missasin Pasin maaliintulon (iso harmitus- onnittelut Pasi!) mutta nousin vielä lyhyesti Tuomon kanssa yhdelle finisher-oluelle puolenyön aikaan. Kiitos Tupu!   Kisan jälkeen Erityisesti jalkojen kivut ovat olleet yllättäen vielä kovemmat kuin Karhunkierroksen jälkeen, jolloin seuraavana päivänä kävelin jo melko normaalisti. Nyt kaksi vuorokautta maaliintulosta erityisesti sääriä ja vasenta polvitaivetta kirvelee todella tiukasti, mutta jonkinlainen osansa tuossa on myös varmasti 1000km autoilulla kahdessa pätkässä kotiin Espooseen. Nilkat ovat edelleen kuin Dumbolla, mutta kyllä tämä taas tästä helpottaa. Nukkuminenkin onnistuu kunnolla jo ehkä ensi yönä. Kolmisen kiloa on turvotusta kropassa. EKPn männyt huojuvat lempeässä kesätuulessa ulkona kun kirjoitan tätä, ja kutsuvat oravaansa taas Hollenkollenille pähkinöitä keräilemään. Pian menen, mutta en vielä. UTTF2017 kiertuetta on jäljellä enää Vaarojen Ultra lokakuussa. Siellä en ole koskaan ennen ollutkaan joten terveellä kauhulla odotan, mitä on luvassa. Kiitos järjestäjille, kanssakärsijöille, kannustajille (kiitos myös tekstareista!), Ultrafinn-Jarille, ja tietysti perheelleni! Si vis pacem, para bellum! T.Kiljander / EKPnOrava kuva: Onevision.fi  

kiljander

kiljander

 

Urheilusponsorointi digiaikaan

Olen pitkään ollut jollain tavalla mukana urheilussa ja liikunnassa. Viime vuosina erityisesti lasten harrastuksien kautta. Lapset ovat olleet aktiivisesti mukana jääkiekossa ja jalkapallossa. Ikuinen aihe on urheilusponsorointi. Sponssii ei ole helposti saatavissa.   Silti rahaa ja resursseja tarvitaan yhä enemmän urheilussa. Jokainen jonka lapsi on mukana urheiluseurassa tai joukkuessa tietää miten haastavaa on löytää sopivat sponsorit. Sponssii on haettu eri tavalla ja yleensä sukulaisten ja omien verkostojen kautta. Uskon että sitä olisi helpommin saatavilla jos tarjolla olisi sopiva kanava missä yritysmaailma ja urheilumaailma kohtaisivat.   Tästä syntyi idea. Siirretään urheilusponsorointi digiin ja näin syntyi Sponssii  -palvelu. Palvelun päällimmäisenä ajatuksena on yhdistää kaksi eri maailmaa. Yritys- sekä urheilumaailman. Palveluussa seurat, joukkueet tai yksilöurheilijat voivat tarjota näkyvyyttä yrityksille esimerkiksi tekstiileissä. Sosiaalinen media on myös otettu huomioon.   Nykyään puhutaan paljon mikrovaikuttajista jolloin voidaan ajatella että urheilija tai joukkue voisi tarjota näkyvyyttä esimerkiksi Twitterin, Facebookin tai Instagramin kautta.   Tämä tarina on vasta alullaan. Katsotaan, löytyykö Suomesta halua viedä urheilusponsorointi digiaikaan.

MatsM

MatsM

 

Hoka Mafate Speed 2 vs Salomon Sense Ultra

Lähtötilanne   Tämä analyysi on täysin amatöörimäinen, joten jos haluat nähdä paljon teknistä detaljitietoa ja ammattimaisempaa näkemystä kyseisistä kengistä, niin netistä löytyy paljon hyödyllistä analyysiä englanniksi. Siitä lähtien kun ostin ensimmäiset Hokan polkujuoksukengät (Challenger ATR2) en ole juurikaan katsonut muiden mallien perään pitkille matkoille (>60km) kenkien erinomaisen vaimennuksen vuoksi, vaikka kokemuksieni mukaan tossujen kestävyydessä ainakin henkilökohtaisessa käytössäni on ollut hieman parantamisen varaa. Karhunkierroksen 164km matkalle ajoin sisään ehkä tämän hetken suosituimman pitkien ultrien kengän Mafate Speed2n, eikä kengässä ollut mitään valittamista matkan aikana, joskin ehkä hieman turhaan vaihdoin kengät ATR2- malliin Hautajärvellä. Kun eteeni osui sattumalta hyvä tarjous Salomonin Sense Ultrasta, olin kuitenkin haukkana paikalla, koska uskon että aina pitää katsoa nykyisen alueen ulkopuolelle ja etsiä vielä parempia vaihtoehtoja. Olen nyt juossut MS2- tossuilla sellaisen 300-400km ml puolet Karhunkierroksen 164km matkasta ja ainoa paikka missä käyttö näkyy on kengän kärki, jota olen molemmissa kengissä joutunut pikaliimalla hieman kiinnittämään. Sense Ultrilla takana on hieman vajaa 100km. Nämä kengät taistelevat hyvin samasta kohderyhmästä: pitkien polkumatkojen juoksijat.   Hinnat   Tässä asiassa ei ole mitään merkittävää eroa   Hoka MS2: Ostopaikasta ja –maasta riippuen pari hinta vaihtelee ns tavalliselle kuluttajalle n 130€-180€ välillä   Salomon Sense Ultra: Ostopaikasta ja –maasta riippuen pari hinta vaihtelee ns tavalliselle kuluttajalle n 120€-190€ välillä   Tarjouksia kannattaa metsästää. Suomessa en MS2sta ole tosin mitään tarjousta löytänyt ja välillä jopa kengän saatavuus on ollut pieni kysymysmerkki.   Look&Feel   MS2: Hokia ei syyttä sanota ”valtamerilaivoiksi” mutta käytössä en ole mitään ongelmaa koskaan kengän jykevyyden vuoksi huomannut. Hokat ovat pääsääntöisesti hyvin kevyitä enkä sanoisi sortuneeni mihinkään erityiseen kompasteluun kengän massiivisuuden vuoksi. Aivan alussa varvasalueen päällinen tuntui juoksussa ”muoviselta” mutta sisäänajon jälkeen tämä jalkapöydän päällä tuntunut ”taittumisefekti” poistui. Kenkä on aina tuntunut kohtuullisen miellytävältä jalassa joskin ATR2 on henkilökohtaisesti tuntunut vielä mukavammalta, mutta se ei ole teemana tässä. Itselleni varvastilan riittävä koko on aina ollut tärkeä asia miellyttävyyden suhteen ja MS2 täyttää tämän tarpeen mainiosti. Oikean jalan pikkuvarpaani hiersi Karhunkierroksella lievästi mutta rakkoa siihen ei tullut. Nauhat ovat ”luistavat” joten tossun kiristäminen on helppoa joskin solmut kannattaa tehdä kunnolla.  Tossujen painosta on niin monenlaista tietoa että sanotaan 275-315g riippuen koosta ja droppi 4mm.   SU: Kenkä on ulkoisen kantavaimennuksen osalta varsin samanlainen kuin MS2 mutta lestiltään ja varvastilaltaan hieman kapeampi. Tässä tullaan jo varmasti juoksijan henkilökohtaisten preferenssien luokse: mikä sopii juuri sinulle parhaiten? Salomon markkinoi tossujaan ”sukkamaisella” istuvuudella ja myönnän että ensivaikutelma on todella miellyttävä joskin sisäpehmusteiden saumaus on mielestäni hieman erikoinen ja pehmusteen saa esille kurkistamalla. Ensilenkillä sama pikkuvarpaan lievä hiertäminen tuntui myös tässä tossussa joskin sain sitä helpotettua kiristämällä sukat vielä tarkemmin. Tämän jälkeen hiertämistä ei ole ollut lainkaan. Positiviista on myös Salomonista tuttu pikanauhoitus ja tasku nauhalle sekä nauhalukolle. Ensilenkki helpolla ”neulasbaanalla” oli erittäin positiivinen kokemus, ja sama tuntuma on jatkunut poluilla. Kärjessä on sopivasti vahviketta kivien potkimiseen ja tuntuma on että kengän kärkeä ei saa helposti rikki liimauksestaan MS2n verrattuna. Paino tossulla on 275g ja droppi 8mm.   Vaimennus   MS2: Tässä ollaan koko mielestäni koko Hoka-filosofian ytimessä ja jalkapohjan rakkoja (myönnän että tämä on luultavasti edelleen oma vika eikä kengän) lukuunottamatta kengät tarjoavat erinomaisen ”suojan” jaloille pitkissä ultrasuorituksissa. Valitettavasti en lähde kuitenkaan pisteyttämään tätä ominaisuutta koska kilpailijamallista en vastaavanlaista pitkän matkan referenssiä voi kertoa. Sanon vain, että uskon Hokan tarjoavan parasta mahdollista hipovan tuotteen tällä hetkellä.   SU: Pisin polkulenkkini rajoittuu tällä kengällä toistaiseksi n. 20km matkaan joten vaimennuksen testaaminen ultrajuoksuun jäi luonnollisesti tekemättä, mutta mielestäni kengässä on hyvä vaimennus – onhan se malliltaankin erittäin samansuuntainen kuin Hoka. Tuntuma kuitenkin on että ehkä tossu olisi omimmillaan sellaisissa lyhyemmissä ultrajuoksuissa joissa tykitetään tarvittaessa nopeampiakin pätkiä.   Pohja ja pito   MS2: Vibram Megagrip- pohjan käyttöönotto Hokassa on mielenkiintoinen innovaatio ja uskallan väittää että pito on erittäin hyvä tai täydellisyyttä hipova. Juoksin kengillä kevyesti jopa keväisellä osittain jäisellä polulla ja  hiljaisessa etenemisessä pito riitti paremmin kuin millään muulla kengällä koskaan jopa siellä kunnes itseluottamukseni ja vauhtini kasvoivat ja....kaaduin jäällä aika pahasti. Nastakengäthän ne olla pitää jäällä, kuitenkin. Yhtä kaikki MS2 pito-ominaisuudet ovat todella hyvä enkä ole kokenut isompia ongelmia edes märällä kalliolla. Nyt täytyy muistaa kuitenkin että en ole mikään pikatykittäjä vauhdin suhteen. MS2 pohja on myös selkeästi kestävämpi esim Hoka ATR Challengeriin verrattuna.   SU: Kengässä on Salominin Premium Wet Contagrip- pohjaseos/rakenne jonka luvataan toimivan olosuhteista riippumatta. Näin testilenkkieni perusteella onkin, joskin märällä kalliolla ylämäkeen juosten havaitsin paikottain pientä lipsumista kun oikein yritin. Tällaisella alustalla en ehkä uskaltaisi lähteä alamäkeen tykittelemään tällä kengällä, mutta kokonaisuutena kenkien pito oli lähes moitteeton. Sen perusteella mitä olen ylipäätään Salomonien pito-ominaisuuksista kuullut ja kokenut, niin mielestäni eteenpäin on menty iso harppaus.   Yhteenveto   Omat kokemukseni rajoittuvat vain Suomen maastoihin. Hinnoittelultaan mallit menevät samaan kategoriaan ja tavoittelevat suunnilleen samaa kohdeyleisöä eli pitkien matkojen polkujuoksijat. Uskallan suositella molempia kenkiä pitkille lenkeille ja kisoihin ja vetäisin analyysini lyhyesti yhteen näin:   Hieman sirompi ja lestiltään hieman kapeampi vaihtoehto (Salomon Sense Ultra) vs hieman massiivisempi ja paremmin vaimentava, varvastilaltaan hieman isompi vaihtoehto (Hoka MS2). Pidon suhteen kahdesta erittäin hyvästä kandidaatista voiton vie Hoka (erittäin hyvä vs erinomainen). Salomon on ehkä hieman enemmän ”yleiskenkä” jolla voisi lähteä muillekin alustoille tarvittaessa. Kaiken kaikkiaan kenkien välille on aika vaikeaa saada isoja eroja aikaiseksi.   Jotta vertailun saa hieman konkreettisemmaksi niin käytän Northern Ultra Trail Servicen tapahtumia suositteluun:   NUTS Karhunkierros ja Pallas (<80km): Kenkäehdotus Salomon Sense Ultra NUTS Karhunkierros ja Ylläs-Pallas-Hetta (>80km): Kenkäehdotus Hoka MS2   Ilman että olen juossut yhtäkään ultraa Salomonilla, tuntumani on että tossu on parhaimmillaan hieman vauhdikkaammassa ja lyhyemmässä (ultra)menossa kun taas Hoka mitataan parhaiten ulos pisimmillä matkoilla. Hoka on tosin tehnyt tilanteen juuri nyt mielenkiintoisemmaksi julkaisemalla todella lupaavantuntuisen Speedgoat 2 mallin, joka menee ehdottomasti hankintaan ja testiin heti kun mahdollista.

kiljander

kiljander

 

Päkijäjuoksijaksi w2

Toisella viikolla tuli ongelmia. Viikko sitten sunnuntaina vedetty "lenkki" (300 m juoksu - 700 m kävely, yht. 3.5 km) antoi vähän ikävää signaalia lopussa: polvessa tuntui samaa tunnetta kuin normijuoksussa. Seuravaana päivänä portaissa huomasi kipua polvessa joka askeleella.   Viikkoa juoksutaukoa välissä ja suurin toivein valmistauduin juoksemaan 800 m - kävelyä 200 m, yht. 4 km). Ehdin juosta 240 m, kun pohkeessa vihlaisi. Vaikka stoppasin heti, loppuilta meni luukatessa. Ilmeisesti pohkeessa oli sitten jokin jumi, joka kinnasi kiinni ilman varoitusta.   Siirrän aloitusta varovaisemmalle pohjalle eli asfaltilta pururadalle. Katsotaan, jos päkijäjuoksua voisi tehdä edes pehmeällä alustalla.

mage

mage

 

Päkijäjuoksijaksi w1

Kun olen nyt siinä pisteessä, että juosta ei voi kuin 900 m (ihan sama, miten monta viikkoa pitää juoksujen välissä), päätin kokeille uutta tapaa. Toki siinä menee varmaan vuosi, että paikat kestävät juoksua, mutta eipä tässä paljoa ole menetettävää.Lekurien viimeisin arvaus oli, että pieni särö polvessa ja askellukseni sekoittavat solujen aineenvaihdon ja siitä tulee bakerin kysta jne.   Keräilen blogiini viikkoraporttia, miten homma edistyy.   Muutaman päivän tutkin ja arvalla valitsin Feelmaxin Osma 5:n. Jos jalka kestää päkiällä juoksemista, Adidas Azero on varalla, jos vähän vaimennusta kaipaan.   Jokaisesta tuutista tulee varoitusta kevyestä aloittamisesta, joten yritän sitä. Ensimmäiseki kävelin 3 km Feelmaxi jalassa. Oli ihan kokemus. Pari isompaa hiekoitussepelin kiveä tuntuivat ihan raikkaasta pohjasta läpi. Toiseksi jouduin lyhentämään askeltani. Pidemmällä askeleella kantapää iski liian reippaasi maahan.   Ensimmäinen lenkki oli tosi varovainen. 900m kävelyä, 100 m juoksu. Yhteensä 3.5 km. Seuraavana aamuna ei tuntunut jaloissa miltään.   Suunnitelma on - w1: 100/900, 3.5 km - w2: 300/700 3.5 km - W3 800/200 3.5 km - w4 : 3.5 km   Isoin juttu tässä on, että mulla on taas jotain toivoa, mitä kokeilla. Tämä viimeinen 8 kk on ollut synkitelyä juoksun osalta.    

mage

mage

 

Lenkkarit naulaan?

Polvi tähystysleikattiin siis huhtikuussa viime vuonna ja toipuminen oli hidasta. Heinäkuussa ei vielä juostu, joten Magen Cooper jäi väliin elokuussa. Elokuun puolella jalka alkoi kestää juoksua ja maltillisella nostoilla luulin pääseväni jo takaisin juoksemaan. Kuukauden treenattuani olin jo 4 krt/viikossa rytmissä, kun iski "uusi vaiva". Vähänkin istumisen jälkeen nousetessa ylös polveen sattui ikäänkuin paineena sisältä. Sitä ihmeteltiin muutamankin lääkärin toimesta, kunnes fyssari asian pointtasi: bakerin kysta. Se ei tule koskaan terveeseen polveen.   Erilaisia kuntouksia kokeiltiin syksyn mittaan, mutta tilanne ei muuttunut. Jalka ei sietänyt juoksua. Tai siis näin asian linjasin, koska 2*3 km lenkin viikossa pystyi juoksemaan.   Helmikuussa tilanne paheni eli jalka ei kestänyt juoksua lainkaan. Nyt ihan kirjaimellisesti. Kokeilut 2-3 viikon välein päättyvät aina samaan: alle kilometri, polveen vihlaisee ja sen jälkeen liikutaan vain ontuen seuraavat 10 minuuttia. Jalka kipeä 2-3 päivää.   Toukokuussa kokeilin pehmeällä alustalla juoksua ja ehdin jo riemastua. Pystyin juoksemaan 7 km lenkin ilman kipuja. No, seuravaat 2 viikkoa ei sitten jalalla tehtykään mitään, ei edes fillarointia kestänyt.   Hassuinta tai hauskinta asiassa on se, että jäällä voi tehdä mitä vain. Polvi kestää hyvin 3 peliäkin vuorokauden sisään. Ei mitään oiretta.   Yleinen ohje lekureilta on ollut, että vaihda lajia. Helpommin sanottu kuin tehty. Nyt mietin, jos barefoot voisi olla ratkaisu. Tässä ei ole mitään menetettävää. kop.kop. Tokihan siinä menee ainakin vuosi kaikenlaisten pohje- ja akillesvaivojen kanssa, kun jalat yrittävät tottua juoksemaan ilman kenkien tukea.    

mage

mage

 

Karhunkierros 164km

Kuinka ympyrä sulkeutuu? Muistan vieläkin lähtöni ensimmäiseen varsinaiseen ultrajuoksuuni, Karhunkierroksen 53km tapahtumaan, vuonna 2015. YPH134km raportissani mainitsema 160km kilpailun GPS-seuranta Rukahovissa 2015, ja siitä pikku hiljaa hivuttautuminen pidempiin ja pidempiin kisoihin, kulminoitui 26.5.2017 klo12 kun itse lähdin taivaltamaan kohti Hautajärveä lähes kahdeksankymmenen muun ”polkujyrän” kanssa. Omalla kohdallani vei siis kaksi vuotta tulla henkisesti ja fyysisesti valmiiksi tähän, jonkun osuvasti mainitsemaan ”infernaaliseen hulluuteen”, jota tuollainen taivallus kyllä kieltämättä edustaa. Henkinen ja fyysinen kasvaminen toki edellytti riman nostamista askel kerrallaan ylöspäin, mutta viimeistään vuoden 2016 onnistumiset YPH134km ja HUR12h juoksuissa toivat tarvittavan varmuuden – minäkin voin tehdä sen. Oikeastaan tässä oli kyse kuitenkin vain ensimmäisestä etapista vuoden 2017 UTTF- kiertueella ja tavoitteena oli ainoastaan, jälleen kerran, maaliin pääsy.   Oman mausteensa keitokseen toi alueen lumitilanne, jota spekuloitiin laajasti huhtikuun puolestavälistä lähtien. 2014 munahanki oli hyvin tiedossa ja vielä nelisen viikkoa ennen starttia 26.4 Kuusamossa tuli n 10 cm lunta lisää, mikä nosti paikoin kerroksen n. 90cm paksuiseksi. Juoksijoiden jännitys oli käsinkosketeltavaa.     27.4.2017  Lumikartta   27.4.2017 Kiutaköngäs (61cm!) Ruka 80-90cm!     Omat treenit olivat jatkuneet pari vuotta pikku hiljaa määriä nostamalla ja ilman loukkaantumisia ja alkuvuodesta 2017 oli jo tilillä lyhyempien tasaisten matkojen PBt, joten luottavaisena oltiin viivalla. Tehtyäni reilun puoli vuotta systemaattisempaa ultraharjoittelua, ensimmäistä kertaa ikinä, voin täysin allekirjoittaa itselleni päivänselvän mutta työtä vaativan faktan: juoksijaksi tullaan juoksemalla (ts. ultrajuoksijaksi tullaan ultrajuoksemalla). Oikoteitä tarjotaan nykyään ihan kaikessa ja juoksu on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan mahtava esimerkki siitä että mitä vähemmän käytät aikaa epäolennaiseen ja mitä enemmän käytät aikaa olennaiseen sitä parempia tulokseti ovat. Kysymys on ehkä enemmän siitä että mitä unelmia asetat itsellesi, ja oletko valmis jättämään television katselun,  viinanjuonnin ja muun epäolennaisen hieman vähemmälle ja keskittymään unelmasi toteuttamiseen (tämä on siis vain täysin oma mielipiteeni). Omani apunani on myös ollut Jari Tompon ohjelma joka auttaa itseäni kurinalaisuuteen ja systemaattiseen toteutukseen. Vilpitön suositteluni Jarista coachina.   Antin kanssa olimme talven aikana käyneet myös silloin tällöin kelissä kuin kelissä ja valossa ja pimeässä tekemässä kimppalenkkejä ja käyty Karhunkierrosta henkisesti läpi: pääajatukseksi oli muotoutunut se että otetaan kerrankin alku suorastaan ylivarovaisesti jotta sitten jaksetaan ”kaasutella” vielä paluumatkalla Oulangan ja Rukan välillä. Tuota rauhallista aloitustahan ei varsinkaan ultrajuoksussa voi ylikorostaa, ja aina vaan saa yllättyä siitä kuinka tämä sama perusvirhe toistetaan pitkillä matkoilla. Mitään kaasuttelua ei kyllä minulta todellakaan nähty missään vaiheessa eikä varsinkaan paluumatkalla. Kiitos Antille ja Pasille mainiosta matkaseurasta ja tuesta.   Tulimme Rukalle edellisenä päivänä ja tein normaalit säätelyt. Majoittauduimme Antin ja hänen vaimonsa kanssa mukavaan huoneistoon. Kaksi edellistä lämmintä päivää olivat sulattaneet lumia vielä mukavasti ja reitinmerkkauspartio(t) tekivät ystävällisestä pientä silausta meille pitkämatkalaisille. Kiitos siitä Terho ja muut!   Hyviksi havaitut varusteet: Salomon Advanced Skin 12l ja Hoka MS2 + Sealskinz olivat lähdössä päällä. Otin myös sauvat mukaan reppuun koska tällä kertaa niitä ei dropbagiin saanut jättää.  Hautajärvellä odottivat varalta Hoka ATR Challenger2 tossut. Rukalla ja lähdössä oli mahtava tavata hengenheimolaisia ja lähtökello kilkatti tasan kello 12 perjantaina. Sää oli viileä ja puolipoutainen. Alustavana ajatuksena olla noin 14-16h kuluttua Hautajärvellä. Gepardin testikävely Ruka-Konttainen alle kahden tunnin edellisenä päivänä antoi luottoa  että tilanne ei olisi toivoton lumen suhteen.   Ruka-Konttainen Tällä välillä lunta oli jatkuvasti ja paikoitellen paljon mutta jonkinlainen polun aihio oli alkanut tamppautumaan tasaisiin kohtiin. Alamäet ja portaat mentiin välillä hauskasti kengillä lumisurffauksena – oli aika lystiä ja riskikästä lasketella sellaisia kymmenen metrin pätkiä tossuilla alamäkeen. Muutama kerta upottiin ihan kunnolla. Munahangesta emme kuitenkaan saaneet (onneksi) nauttia. Läpäisy olisi ollut henkkoht luultavasti lähes mahdotonta jos lunta olisi ollut merkittävästi enemmän. Valtavaaran näkymät olivat taas kerran hienot! Tämä väli tultiin alle puoleentoista tuntiin tietty enemmän ala- kuin ylämäkeen. Karo Hämäläisen kanssa oli kiva rupatella tällä välillä! Gaiterit eivät oikein pysyneet riittävän hyvin paikallaan joten nappasin ne Konttaisessa pois ja luovutin Mr. Validolle joka oli siellä juoksijoita kannustamassa. Kiitos avusta!   Konttainen-Juuma Hölkkäiltiin ja käveltiin rauhassa. Tässä vaiheessa sekä edessä että takanaolijat alkoivat katoamaan ja menimme "Isin" ja Pasin kanssa rauhallisesti eteenpäin. Lumet alkoivat lopullisesti kaikkoamaan noin 15km kohdalla järjestäjien lupausten mukaisesti. Märkää oli monissa paikoissa ja viimeistään tässä kohdassa olit tullut selväksi että paluu tulee sitten olemaan aika raju juttu.   Juuma-Oulanka Juumassa huollettiin rauhassa vajaat kymmenen minuuttia. Aloimme saamaan seuraajilta ensimmäisiä väliaikatietoja. Kurolan Tommi oli kärjessä (olin todella iloisesti yllättynyt!) ja joitakin harhoja oli tapahtunut. Juuso ja Vmaksi olivat kuulemma iskuasemissa. Pääsimme myös nauttimaan Karhunkierroksen upeista koskinäkymistä Juumassa ja sen jälkeen. Jäät olivat lähdössä ja tulvaa näkyi alapuolella reilusti kun ylhäällä etenimme. Muutama kilometri ennen Oulankaa kisan Jenkkijuoksija pyyhälsi ohitsemme shortseissa (!). Reitti oli hyvässä kunnossa ja jonkin verran oli sellaista retkeilymeininkiä kun ei ollut hirveä kiire minnekään. Oulankaa edeltävää rollaattoribaanaa hölkkäiltiin rennosti. Paine oli hellittänyt kun lumi ei ollut enää este läpäisylle. Nautimme polku-ultrailun tunnelmasta. Hetken nautiskelimme kosken kuohuista ja väsyneenä väitin tulleeni sen kumiveneellä aikoinaan (sekoitin tietty Jyrävään).   Kammoksuin välillä että tämä koko höskä pitäisi vielä palata takaisinpäin. Kaamea ajatus joka oli pakko tappaa heti mielestä. Itselläni oli keuhkoissa selvästi joku alkava pöpö enkä pystynyt syvähengittämään kunnolla. Se huolestutti hieman. Olinko tulossa sairaaksi kesken kisan? Yskiminen sattui keuhkoihin ihan kunnolla. Nämä limat irtosivat matkan jälkeen yöllä kunnon hikoilun kera otettuani kunnon särkylääkepommin. Tällä välillä alkoi kotikatsomoista tulla ensimmäisiä tekstareita ja kännykkä piippaili rohkaisevasti silloin tällöin. Vaikka en tietysi kaikkea jaksanut lukeamaan niin mieltä lämmitti! Otimme itsestämme myös jonkun hassutteluvideon siellä könkäänpenkalla.   Oulanka-Hautajärvi Hyvävoimaisina saavuimme Oulankaan ja saimme upeaa huoltoa Gepardilta joka tuntui olevan monistettuna reitillä. Kaveri oli aina paikalla kun saavuimme huoltoon. Kunniamaininta erityisesti uudesta kuumasta juomasta joka sisälsi vettä sekä vihreän kuulan. Innovaatio. Teepussi lisättiin sitten kun ihmeteltiin että ei tässä tee maistu J Lähdimme kohti Hautajärveä hieman lämmintä vaatetta lisättynä ja kuivien sukkien kera. Oli tulossa pakkasyö ja siihen piti valmistautua hyvin. Aurinko laskeutui mutta pimeää ei tullut missään vaiheessa joten kirkkaana yönä lamppua ei tarvinnut repusta kaivaa. Pari kertaa pysähdyttiin huoltamaan. Pasi sai jostain haavan sormeensä ja sitä teippailtiin rauhassa. Tällä välillä on alussa ja lopussa helpohkoa juostavaa ja sitten on kilometrikaupalla juurakkoa ja märkää jossa piti hyppiä ja väistellä etteivät juuri vaihdetut kamat menisi heti läpimäriksi. Kyllä ne menivät. Ensimmäinen rakko varpaassa ilmoitti olemassaolostaan. Itselläni reissun ensimmäiset vaikeat kohdat tulivat tässä ja kamut saivat kuulla hiljaista noitumista säännöllisin väliajoin. Sori. Reilu 10km ennen Hautajärveä vastaan tuli ensin Juuso ja sitten Vmaksi keskittyneen näköisenä ja pikku hiljaa muitakin hyvävoimaisina. Muutamat kilometrit ennen Hautajärveä hölkkäiltiin taas kun maasto oli helpompaa. Uusi vuorokausi oli jo vaihtunut ja Hautajärvelle saavuimme hieman reilussa 14 tunnissa suunnitellusti. Vastaanotto oli upea ja eteen tuotiin ensin puuroa hillolla ja sitten vielä panini/pizza- viritelmää ja kokista. Kyllä kelpasi. Itse en saanut ihan samaa määrää kamaa alas kuin matkakumppanit. Lisää merinovillaa päälle koska nyt olimme lähdössä yön kylmimpään selkään. Vaihdoin myös MS2t ATR Challengeriin. En ole varma kannattiko koska rakko-ongelma räjähti paluumatkalla. Huollossa oli muutakin porukkaa mm. Nimim. ”Helppoheikki” joka saapui sinne hieman meidän jälkeen. Katseltiin pallukoita skriinillä ja tehtiin vähän kisa-analyysiä. Tavoite oli jatkaa matkaa klo 03.00 ja lähtöaika taisi olla 02.58. Läpäisyyn oli siis aikaa ruhtinaalliset 21 tuntia. All systems green!   Hautajärvi-Oulanka Pakkanen oli jäädyttänyt märkiä kohtia ja juurakoita ja Antilla oli ongelmia kenkävalinnan kanssa. Itse olin yht äkkiä kuin uudesti syntynyt ja oli melkoinen halu lähteä vaan päästelemään mutta menimme porukassa fiksusti rauhassa. Vastaan tuli vielä jonkin verran porukkaa ja rohkaistiin kaikkia mm. lämpimän puuron lupauksella. Kun palasimme Sallasta Kuusamon puolelle metsässä olevan alikulun läpi, totesin vain että kiitos ja näkemiin ja koskaan en tule enää takaisin. Ei siinä Sallassa ja Lapin läänissä toki mitään vikaa ole. Muutama kilometri ennen Oulankaa aloin olemaan henkisesti sillä tasolla että tästä kärsimyksestä on pakko päästä vaan äkkiä pois. Otin repusta sauvat ja pahoittelin matkakumppaneille että mun on kiristettävä vauhtia että kestän olla siellä. Sovittiin että nähdään Oulangan huollossa.   Oulanka-Juuma Oulangan huollossa vielä kerran energiatäydennykset reppuun ja sukkien vaihto. Paikalla oli meitä useampi tyyppi ja jenkkikaveria lukuunottamatta kaikki olivat ihan suht kunnossa (itsestäni en osaa toki sanoa). Seth oli näemmä tullut kisan maaliin ja ansaitsee minulta ihan järkyttävän respektin sen jälkeen kun makasi Oulangassa vällyjen alla teltassa horkassa. Kyselin siinä lähtiessä muiden menohaluja mutta lähdin itse jatkamaan yksikseni matkaan pääosin hitaasti hölkäten. Tiesin että Oulangasta pystyy muutaman kilsan juoksemaan ja sitten ei enää paljoa juostaisi ja homma meni juuri niin. Ajankuluksi yksin mennessäni laskeskelin milloin 80km ja 53km kärki minut ohittaisi. Jossain vaiheessa sieltä tulivatkin Ruokolainen ja kisan toinen upean kevyellä askeleella ja aika isolla erolla seuraaviin. Myöhemmin sitten H Ansio paineli ohitse ja olin todella iloinen kun väsynyt surkimus sai kannustusta TrailTourin kärkimieheltä ohituksessa. Tällä välillä alkoi sitten oma alamäkeni ja jälkikäteen voi arvailla että nestettä ja erityisesti energiaa olisi varmasti pitänyt puskea vaan enemmän alas. Geelit menivät vielä mutta yksi kpl tunnissa tuntui jo vaikealta. Irtokarkkeja oli paljon ja niitä palaa myös paljon kotiin. Jälleen kerran opittiin. Jäin nojailemaan yhdessä nousussa puuhun selkä edellä hetkeksi. Kun ponnistin itseni eteenpäin liikkeelle horjahdin ja tajusin että takana olisi ollut useamman metrin pudotus, joten ei se kovin fiksu paikka nojailuun ollut. Pikku hiljaa aloin myös törmäilemään muihin 160km tyyppeihin. Ainakin Ari ja Minkiönkylän mahdin mies jäivät mieleen ja mitään puhumatta mentiin pätkiä yhdessä. Välillä joku meni ohi ja pian taas kohdattiin. Huumori oli itselläni todella vähissä kun ensimmäisten tuntien aikana puhuin varmaan liikaakin. Kun saavuimme 31km ja 160km risteyskohtaan Herra Vähäaho/80km (johon tässä törmäsimme- kiitti tsempeistä. Olin kuulemma ollut ”aika tiloissa”) sanoi että 31km eka erä on ihan kohta tulossa ja riippusillan ylityksestä tulee todella vaikeaa jos siihen ruuhkaan satumme. Tulimme sillalle sitten puolisen minuuttia ennen tuota porukkaa ja pääsimme rauhassa yli. Hetken päästä M Ballini (?) istuskeli rauhassa kokista juomassa kannon nokassa ja olisi ystävällisesti tarjonnut vähistään minulle mutta enhän mä raskinut ottaa. Tästä eteenpäin aika moni lyhyempien matkojen ohittaja jaksoi kannustaa meitä raahustajia. Kiitos!!! Yritin alussa antaa hieman tilaa mutta jossain vaiheessa oli vaan pakko todeta että takanatulijoilla on enemmän energiaa enkä voi tuhlata sitä väistelyyn vaan ohi pääsee ilmoittamalla (tästä voisi tehdä jonkun polkujuoksuetiketin kisojen sääntöhin – kohtelias ilmoitus että tulen vasemmalta/oikealta, mutta en tiedä oppivatko kaikki suomalaiset ikinä puhumaan). Kahta nuorta naista lukuunottamatta kukaan ei tosin takanani tuskaillut. Toivottavasti pääsivät onnellisesti maaliin.   Lapsuuden luokkakaveri Huotarin Sanna (53km) tuli jossain vaiheessa ohitse ennen Juumaa ja sainpa siitä kannustuksesta iloa! Räsäsen Kimmo (80km) pysähtyi kävelemään ja juttelemaan zombin kanssa ja tsemppaamaan ”kun ei tässä itsellä mikään kiire ole”. Mahtava ihminen (ja paras etunimi J)! Kiitos! Juuma ei meinannut saapua millään. Olin ihan loppu enkä pysynyt enää niillä helpoilla pätkillä kuin sauvakävelemään. Muutama sata metriä ennen Juumaa huomasin että Ballinin Marco oli ollut takanani ja esittäydyttiin. Kajjjaanista molemmat. Minä aikoinaan ja hän nykyään. Mukava ja positiivinen mies kerta kaikkiaan! Juuman huollossa oli kova hässäkkä mutta sain järjestäjiltä ihan henkkoht apua mikä olikin aika pakollista. Ihminen on tuossa kohdassa jo niin väsynyt että sekamelskassa ei enää selviä. Tarkoituksena oli ollut kaivaa vielä yhdet vaihtosukat repusta mutta en vaan jaksanut. Ajattelin että rakot ovat jo niin järkyttävät että kipua ei voi enää siirtää. Toisaalta  tavoitteeseen eli läpäisyyn oli vielä paljon aikaa. Puhelin soi mutta en ehtinyt vastata. Onneksi törmäsin juuri sen jälkeen kaveriin Päiviin jolle vaimoni oli soittanut seuraavaksi ja hän antoi puhelimen kouraan. Itkien sopersin rouvalle puhelimeen että kyl mä selviän. Olin kuulemma ollut todella heikon näköinen ja apua oli tarjolla mutta totesin että pakko vaan mennä eteenpäin.   Juuma-Konttainen Tästä välistä minulla on ehdottomasti reissun hatarimmat muistikuvat. Pitkospuilla päätin aina yrittää jotain juoksuntapaista ja muuten etenin sauvoilla. Laskeskelin kilsavauhteja ja mahdollista maaliinsaapumisaikaa silloin kun pää toimi. 4km/h. 5km/h. Tuskaisen hidasta. Vilkuilin kelloa. Nyt jos menen puoli tuntia niin olen edennyt 2km. Minuutit eivät edenneet. 15km ennen maalia alkoivat sitten ne lumiosuudet. Ei paljon naurattanut. Polku oli tallautunut kapeaksi mutta kuljettavaksi. Joitakin upottavia kohtia oli joissa pääsi raikastamaan rakot jääkylmällä vedellä. Antin vaimon (31km) ääni kuului jossain vaiheessa takaa. Todella ihanaa oli nähdä tuttu joka jaksoi kantaa huolta energiastani ja voinnistani. Kiitos! Otin harha-askeleen ja kaaduin hankeen. Nousin ylös ja löin ohimoni puussa olevaan oksantynkään. Tuli vähän verta. Onneksi ei osunut silmään. Oli varmaan melkoisen koomista tötöilyä ulkopuolisen silmissä. Matkan edetessä en nähnyt enää mitään muuta kuin lumista polkua ja kun se katkesi johonkin suohon tai mutalammikkoon, yritin jotenkin väistellä mutta eihän sillä mitään väliä enää ollut. Kerran istahdin kannonnokkaan syömään karkkia auringossa ja kukas muu kuin VP Larivaara (80km) tuli iloisesti tsempaten paikalle! Kiitti! Kumpuvaaran ja Konttaisen nousut edessä nähdessäni, ne saivat jo etukäteen mielen hämärtymään mutta ihmeellisesti kuitenkin taistelin jotenkin aina itseni ylös ja alas. Aika monelle kysyjälle ja tsemppaajalle sanoin että älkää koskaan yrittäkö tätä matkaa. Toisaalta pikku hiljaa alkoi realisoitumaan, että minä tulen selviämään tästä! Reidet olivat hyvässä kunnossa eivätkä nousut tuoneet muuta tuskaa kuin sauvoihin nojailua ja lepoa säännöllisin väliajoin. Nälkä kaiveli jo kunnolla kun kiinteää ruokaa ei ollut tullut vuorokauden aikana riittävästi syötyä. Konttaisen huollossa taisin syödä banaania. Juomia en enää ottanut kun edellistäkin oli jäljellä. Huono homma enkä ollut varmasti juonut riittävästi. Jossain vaiheessa satoi luntakin. Välillä paistoi aurinko lämpimästi. Huppu päähän, huppu pois tapahtui monta kertaa.   Konttainen-Ruka Tämä on oikea Grande Finale tuskaiselle reissulle. Nousut ja laskut on varmasti käyty jo niin monta kertaa raporteissa läpi joten ei niistä sen enempää. Yllättävän hyvin kuitenkin pääsin mäkiä hitaasti ylös ja ajatus siitä että TULEN PÄÄSEMÄÄN TÄMÄN LÄPI hiipi mieleen yhä useammin. Toisaalta ajattelin että voihan sen jalkansa taittaa vielä niissä vaikessa laskuissa pari kilometriä ennen maalia ja tulin tietysti todella varman päälle. Valtavaaralla taisin ottaa yhden liikutusvideonkin itsestäni sopertaen jotain maaliinpääsystä. Kun hyppyrimäen nousu oli selätetty ja loppu maaliin oli alamäkeä, aloin jälleen juoksemaan ja 500m ennen maalia tapasin taas Minkiönkylän mahdin. Kysyin että mennäänkö yhdessä etiketin mukaisesti maaliin. Niin sovittiin ja hölkättiin punaista mattoa pitkin kuin kuninkaat upeassa kannustuksessa maaliviivan yli. Tipahdin maahan ja otin pienet liikutukset. Minä tein sen. KooVee Ikola (80km) kyseli seuraavana päivänä että suosittelenko reissua ultraajalle. Rehellisesti sanottuna en suosittele, mutta jos haluaa omia rajojaan testata niin tämä on kyllä hyvä vaihtoehto siihen. Ville-Guru tuli välittämään ja onnittelemaan kun teltassa pistelin kanakeittoa. Kiitos! NUTSit ja moni muu auttoivat ja onnittelivat. Kiitos! Sain dropbagit (kiitos Päivi!) ja poistuin niin nopeasti kuin pystyin kohti lämmintä suihkua. Horkka alkoi hississä ja tärisin kuin mandoliini peittojen alla. Jalkojen yleiskivistys alkoi ja kasvoi niin sietämättömäksi, että oli pakko siirtyä särkylääkkeisiin. Keuhkojen tulehdus (?) irtosi lopulta karmealla köhimisellä ja hikoilin tunnin ihan järkyttävästi horkan vastapainoksi. Mikä lie juttu ollut. Finisher-olut jäi suosiolla sunnuntaille.   Lopuksi Kiitos vaimolleni ja perheelle tämän harrastuksen sietämisestä ja tuesta! Onneksi liikunta on koko perheen juttu! Kiitos äiteelle! Suuret kiitokset Antille ja Pasille juoksuseurasta! Olette mainioita tyyppejä ja toivottavasti ajattelette samalla tavalla minusta vaikka aika alastomia tunteiden suhteen reissussa ollaan. Antille erityiskiitos valtavasta määrästä kokemusta ja henkistä tukea minun suuntaani. On etuoikeus tuntea sinut ja vaimosi! Kiitos vielä kerran Jari Tompolle valmennuksesta jolla on alettu hioa  noviisia keski-ikäistä ultraharrastelijaa entistä vaatimampiin reissuihin! Kiitos NUTS ja kaikki jotka olitte järjestämässä. Koukuttavaa kamaa teetätte! Suurella todennäköisyydellä unohdin tässä mainita muitakin ihmisiä mutta kiitos teillekin! Onnittelut sijoittuneille, läpäisijöille ja tsemppiä niille joita ei onnistanut tällä kertaa!   Kunnioitan suuresti joka ikistä ihmistä joka tuon pisimmän matkan on ikinä läpäissyt missä tahansa ajassa. Matka on äärimmäisen vaativa ja läpäisy vaatii fyysisen kunnon sekä onnenkin (loukkaantumiset / paikkojen kestäminen) lisäksi valtavan määrän halua tulla maaliin. Tietysti päätä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän on sitä fyysistä kuntoa. Muutaman lyhyemmän ultran kokeneena tämä oli se ehdottomasti vaativin tähän mennessä. Koen että jokaisessa tapahtumassa opin lisää ja ainakin kolme selvää parannuskohtaa tuli tästä reissusta ja aika perusvirheitä tuli tällä kertaa tehtyä. DNF sarake näyttää edelleen kuitenkin nollaa ja pyrin tietysti pitämään asian näin mahdollisimman pitkään. Seuraavat viikot kohti YPH134km tapahtumaa vaatinevat kyllä erityistä huolellisuutta!     Alussa (Onevision)          Maalissa (Ville Tuure)          

kiljander

kiljander

 

Geenitestit ja juoksu?

Jos olet jo keski-ikää lähestyvä liikkuja niin kuin minä, olet varmaan ehtinyt joskus altistua Cooperin testille. Yhdysvaltalaisen lääkärin Kenneth Cooperin 1960-luvun loppupuolella kehittämä 12 minuutin juoksutesti oli minun kouluaikoinani myyyttinen ja hieman pelättykin testi. Viimeistään lukiossa oli vähän jokaisen pojan kunnia-asia rikkoa maaginen 3 000 metrin raja testissä. Minä en koskaan tuohon yltänyt, jäin parhaimmilaan armeijassa 50 metriä vajaaksi. Harmitti, sillä tosissaan yritin, ja olin harjoitellutkin. Nyt, lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin, olen löytänyt itselleni ainakin osaselityksen omista geeneistämme. Olemme valinneet geenitestipatteristoomme testin nimeltä ’Aerobinen kunto’ ja ’Maksimaalisen hapenottokyvyn potentiaali’. Kerron tässä tekstissä tuosta ensimmäisestä testistä. Tutkimme testissä kahden geenin rs8192678 ja rs2267668 aerobiseen kuntoon vaikuttavat geenivariantit. Aerobisen harjoittelun vaikuttavuuden ja näiden geenien geenivarianttien välillä on voitu osottaa olevan yhteys, mm. ”Does Genetic Variation in PPARGC1A Affect Exercise-Induced Changes in Ventilatory Thresholds and Metabolic Syndrome? ” ja Genetic variations in PPARD and PPARGC1A determine mitochondrial function and change in aerobic physical fitness and insulin sensitivity during lifestyle intervention. Aerobisessa harjoittelussa tavoitteena on nostaa anaerobista kynnystä. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että harjoittelemalla kestävyyslajia, kuten esim. juoksua, voit harjoittelun edetessä juosta yhä kovempaa, ilman että juoksu pitäisi keskeyttää happivajeen takia. Kyseiset geenit ja niiden variantit vaikuttavat harjoitteluun siten, että suotuisilla geeneillä siunattu henkilö hyötyy aerobisesta harjoittelusta enemmän kuin heikommilla geeneillä varustettu, mutta harjoittelusta on kuitenkin hyötyä kaikkien osalta. Minulla on käynyt näiden varianttien osalta huono tuuri. Varianttini näyttävät, että joudun tekemään enemmän töitä aerobisen kunnon kehittämiseen kuin ns. hyvillä geeneillä varustettu henkilö. Kumma kyllä, tämä ei minuna lannista, päinvastoin. Lähden edelleen lenkille, sillä vaikka tiedän ettei minusta huippumaratoonaria voi tullakaan, niin ainakin minulla on nyt siihen selitys, ja tiedän, että hyödyn harjoittelusta joka tapauksessa! Tämän geenitestin ja 22 muuta testiä tilaat kätevästi verkkokaupastamme! Pekko Vehviläinen
’Suomen mitatuin mies’
Digiterveys.fi

Pekko

Pekko

 

Praha ei ole paha

Prahan nelipäiväinen turnee onnellisesti takana. On se upea kaupunki, jossa järjestetään sen lisäksi hieno juoksutapahtuma.    Pari ensimmäistä päivää reissusta käytettiin aikaerosta toipumiseen ja kaupungin keskeisimpien nähtävyyksien katseluun. Ihan kaikkea emme ehtineet näkemään näin lyhyessä ajassa, eikä se jalkapelissä olisi ollutkaan järkevää ennen sunnuntain maratonia. Sattumoisin olin varannut meille hotellihuoneen kilometrin päästä lähtö- ja maalialueesta vanhan kaupungin sydämestä. Aivan upea paikka, josta oli helppo liikkua kävellen tai julkisilla kulkuvälineillä.    Heti menomatkalla lentokentältä hotellille ajelimme ratikalla suoraan expoon noutamaan numeroita ja muuta tarjolla ollutta tavaraa. Siellä kaikki toimi perjantai-iltapäivällä hienosti, kuin ruuhkaa ei ollut. Saimme kamat jonottamatta ja ehdimme kierrellä rauhassa expon ilman ruuhkaa. Hotellia lähdimme etsimään ajamalla summassa valitulla ratikalla vanhan kaupungin laitamille. Hotelli löytyi helposti vähän karttaa tutkimalla. Kirjauduimme sisään ja respan nappisilmäinen tyttö tarjosi meille heti tuopilliset tervetuliaisolutta!!   Majoittumisen jälkeen teimme sotasuunnitelmia illan ruokailua varten. Nälkähän siinä oli jo joka ukolla pitkän päivän ehdittyä iltapuolelle, Lähdimme kävelemään vanhaan kaupunkiin ja valitsimme summassa yhden ravintolan, jossa näkyi lätkän MM-kisat. Ruoka oli hyvää ja olut kylmää. Isompaa nestetankkausta ei uskaltanut enää tehdä, kun sunnuntain juoksu oli näköpiirissä.    Lauantaipäivä meni enimmäkseen kaupungilla tallusteluun. Kiipesimme mm. presidentinlinnaan Vltava-joen vastarannalle. Portaita oli paljon ja se tuntui loppumatkassa reisissä. Kevyt lounas jossakin pikkuravintolassa. Päivä jatkui kaupunkiin tutustuttaessa. Kävimme mm. maistamassa absinttiä tuohon jaloon juomaan erikoistuneessa ravintolassa. Mielenkiintoinen drinkin  valmistustapa sai meidät tilaamaan juoman joka poltettiin lasiin. Vaikka juoma perustui 80 %:n alkoholiin, niin ei se väkevä ollut. Päinvastoin, kuin linnunmaitoa. Baarin tyttö toi meille myös kannullisen vettä, mutta koskas suomalaiset ovat veteen tyytyneet?  Illalliseksi söimme pizzaa jossakin italialaistyyppisessä ravintolassa. Parempiakin pizzoja on tullut syötyä. Sinänsä siinä ei mitään vikaa kai ollut, mutta kun listalla luki pepperoni, niin oletimme sen olevan makkaraa, eikä paprikaa. Mutta kerrankos sitä erehtyy ja joutuu syömään paprikaa, vaikka siitä ei pidäkään.   Sunnuntai -  maratonpäivä valkeni aurinkoisena, mutta hieman viileähkönä. Tai niin erehdyimme luulemaan. Aamiaisen jälkeen juoksukamat niskaan ja lähtöpaikalle. Viileä tuuli puhalteli vanhan kaupungin kaduilla ja lyhkäisissä vermeissä meinasi tulla hieman kylmä. Hakeuduimme lähtöalueella paikkaan, jossa saimme olla auringonpaisteessa. Kellon lähestyessä yhdeksää lähdimme hakeutumaan omiin lähtökarsinoihimme. Porukkaa oli kapealla kadulla satojen metrien laumaksi. Lähtölaukauksesta lähtöviivalle aikaa itseltäni meni 3.45-karsinasta nelisen minuuttia ja porukaa oli takanani vielä vaikka kuinka. Alkumatka meni vauhtia tunnustellen, pysyttelin jänöjen tuntumassa ja aina välillä vilkaisin kellosta, mitä vauhtia mennään. Kun Garmin kertoi km-vauhtien olevan välillä viiden minuutin haminoilla ja jopa alle, laskeskelin, että pupuset taitavat juosta bruttoaikaa ja pyrkivät ajamaan alun jälkeenjääneisyyden kiinni mahdollisimman nopeasti. Annoin pupujen mennä ja keskityin omaan juoksuuni. Lämpötila nousi nopeasti auringon noustessa keskitaivaalle. Alkoi olemaan jo tukalan kuuma. Juomaa otin jokaisella hioltopisteellä vähintään pari mukillista, joista toinen meni suuhun ja toinen päähän viilentämään tunteita. Puolimatkaan saakka juoksu tuntui hyvältä ja 3.45 loppuaika tuntui olevan saavutettavissa. Ennen puolimatkaa "törmäsin" tuttuun juoksijaan, jonka kanssa taivalsimme hetken yhdessä keskustellen niitä näitä. Kun vauhti tuntui itselleni hieman liian kovalta jättäydyin suosiolla jatkamaan yksin. Kilometrit tulivat ja menivät tasaisen tappavasti. Vettä kului ja juoksin myös suihkujen alitse viilentääkseni itseäni.  Jokaisen Vltava-joen ylityksen jälkeen odotin maalin häämöttävän seuraavan käännöksen takana. Ja kilin kellit se siellä ollutkaan. Lopulta alkoi kuulumaan maalialueen kuulutuksia ja suoran päässä häämötti maalikaari ja sininen maalimatto. En yrittänytkään rimpuilla loppukiriä vaan jatkoin rauhallisesti maaliviivan yli. Mitali kaulaan ja juotavaa etsimään. Ensimmäinen pullollinen haihtui ikeniin, vasta toisesta taisi riittää edes hieman vatsaan saakka.   Avaruuslakana päällä lähdin tallustelemaan hotellia kohti ja siitä se vasta seikkailu alkoikin. Vanha kaupunki oli tupaten täynnä turisteja ja osa väylistä oli luonnollisesti rajattu juoksijoiden käyttöön, joten tuttua reittiä hotellin suuntaan en voinut käyttää. Pyörin niitä samanlaisia katuja kävellen varmaan tunnin verran ennen kuin osuin oikeaan osoitteeseen.  Matkakumppanini olivat jo saapuneet aiemmin hieman paremmin suunnistaen. Pääsinpähän rauhassa kuumaan suihkuun pitkäksi aikaa.   Olimme varanneet illallisen hotellin omasta ravintolasta ja suunnistimme sinne kuudeksi. Kunnon pihvi ranuilla ja olutta. Salaattia Tsekit eivä juurikaan harrasta, lautaselle oli vain vaatimaton salaatinlehti. Pihvin kypsyyttä ei meiltä etukäteen kyselty, mutta omani osui juuri omaan makuhermooni puoliraakana. Nam.   Maanantai-aamuna ei ohjelmassa ollut muuta, kuin viimeisten tavaroiden pakkausta ja siirtyminen lentokentälle. Taxfreestä vielä viimeiset ostokset ja illaksi kotiin.   Matkan plussat:   - Matkaseura - Edullinen ruoka ja maailman paras olut, eikä sekään ollut kallista. - Hyvin järjestetty maraton  - Upea historiallinen kaupunki - Edullinen majoitus   Miinukset:   - Sokkeloinen vanha kaupunki - Liian kuuma juoksusää - Mukulakivet ja ratikkakiskot juoksureitillä    

hatapa

hatapa

 

HSM - Helsinki Spring Marathon

Endurancen kevätleirin jälkeen oli hyvä suunnistaa Vierumäeltä Pukinmäkeen Srpring Maratonille. Ilta Vierumäellä piti ottaa rauhallisesti ja menin suosiolla hyvissä ajoin nukkumaan. Aamulla heräsin ennen kännykän hälytystä ja kävin haukkaamassa reilun hotelliaamiaisen,  Ajo kohti Helsinkiä oli mielenkiintoinen. Vierumäellä oli ihan mukavanoloinen sää, nollakeli eikä satanut. Mainio juoksusää siis. Tilanne muuttui kuitenkin matkan edetessä. Ensin satoi vähän vettä, joka muuttui myöhemmin rännäksi ja rakeiksi. Hetken harkitsin jopa u-käännöstä ja paluuta kotiin. Perille päästyäni räntää satoi vielä jonkin verran, mutta sade heikkeni koko ajan. Lähdön aikaan ei enää satanut   Tavoitteena oli juosta huolletttu harjoituslenkki neljään tuntiin. Juoksu tuntui alusta alkaen hyvältä, eikä ongelmia ollut. Ensimmäinen kilometri meni selkeästi liian lujaa, 5.04:ään. Hidastin tahtia ja seuraavat kilometrit menivät sopivaa vauhtia jättäen hieman pelivaraa lopun hyytymiselle. Toisella kierroksella alkoi satamaan viistoräntää ja jouduin kaivamaan käsineet takaisin käsiini. Märkinä niistä ei paljon ollut iloa eikä lämpöä. Räntäsade vei juoksufiiliksen ja mielessäni käväisi jopa homman jättäminen sikseen. Pikkuhiljaa näpit alkoivat sulamaan ja juoksukin alkoi taas tuntumaan mukavalta. Puolimatkaan saakka kaikki kilometrit menivät alle tavoitevahdin. Sitten alkoi tulemaan muutamia hitaita kilometrejä, mutta onnistuiin aina kiristämään vauhtia, jos Garmin ilmoitti vauhdin hidastuneen. Tätä kissa-hiirileikkiä jatkoin viimeiselle kierrokselle asti. Tuomarikylän kartanon nurkilla oli kolmella ekalla kierroksella tuttuja kannustamassa. Tästä sain aina voimaa kierroksen loppuosalle.    Viimeinen kierros lähti sateen saattelemana, jotakin rakeidentapaista alkoi työntämään taivaalta. Onneksi kuulat olivat pieniä, eivätkä haitanneet juoksemista.  Laskeskelin päissäni, että neljään tuntiin ehdin helposti, jos jatkan samalla vauhdilla maaliin saakka. Viimeisen kierroksen huoltopaikalla tein kuitenkin radikaalin virheen. En ottanut geeliä, kun ajatelin pystyväni jatkamaan samalla vauhdilla etenemistäni. Pari kilometriä ennen maalia energiat loppuivat totaalisesti ja juoksin siihen kuuluisaan seinään. Loppu olikin melkoista taapertamista. Kävelyaskelia en kuitenkaan joutunut ottamaan. Nousu Pukinmäenkaarelle ja vilkaisu kelloon: vielä on aikaa neljään tuntiin riittävästi. Viimeinen kilometri olikin loivaa alamäkeä, kunnes pääsin kaartamaan urheilukentälle. Siellä kuulutettiin kentällä jo olevien ehtivän vielä alittamaan neljän tunnin rajan. Suuri helpotus, tavoite täyttyy parinsadan metrin päässä. Pystäytin oman mittarini maalilinjalla ajassa 3.59,10 virallinen loppuaikani oli sekuntin parempi.   Ihan tavoitteen mukainen harjoitus tästä tuli ja pystyin juoksun aikana säätelemään vauhtia toivomallani tavalla. Tästä on hyvä jatkaa parin viikon päästä Prahaan ja siitä edelleen kohti syksyn juoksuja.    

hatapa

hatapa

 

N.N. Rotterdam Marathon 9.4.2017

Rotterdamin maraton 9.4.2017 Kirjataanpa tämäkin tarina tänne vaikka kyse ei olekaan ultrajuoksusta vaan pikemminkin halusta parantaa myös tämän lajin omaa ennätystä ultraharjoittelun ohessa. Netti on muutenkin moderni muisteloiden tyyssija. Paikaksi 2017 maratonille siis päätyi Rotterdam pääasiassa sen takia että juoksu oli huhtikuussa ennen 2017 UTTF kisoja, eikä niiden välissä olisi mitään asiaa tällaiselle vedolle, ja se että vuoden 2016 Rotterdamin kaupunki ja maraton osoittautuivat hyvin positiivisiksi yllätyksiksi. Kotiintuomisina olivat 2016 PB, ensimmäinen 3.30 alitus, ja makea terassikauden avaus kiertäen kaupunkin kuppiloita mukavassa auringonpaisteessa juoksun jälkeen...memorable hangover. Omat juoksut vuoden 2016 Rotterdamin ja tämän tapahtuman välissä lähentelivät jo neljää tuhatta kilometriä joten kestävyydessä ei ainakaan pitänyt olla puutteita. Paino oli laskenut vuodessa noin 3kg vaikka voisihan sitä vieläkin kevyempi olla. Pieniin kipuihin (oikea polvi ja vasemman lantionpuolen säteilevät kivut) oli jo tottunut ja ne pysyivät lihashuollolla melko hyvin kurissa joten voi sanoa että kolmas käytännössä vammaton juoksuvuosi oli jo hyvällä mallilla. Pystyin myös lähtemään starttiin erittäin levollisin mielin, koska kauden päätavoitteet olivat vielä kaukana edessä ja toisaalta varmuus PBn saavuttamisen suhteen oli selvä – kysymys oli enemmän siitä kuinka vähän tai paljon minuutteja tällä matkalla PBstä lähtisi...mutta Maraton on aina tapahtuma jossa voi tapahtua mitä tahansa. Talvikuukausina myös pari juoksututtua innostuivat ajatuksesta ja meitä oli ”tosijuoksijoiden” lisäksi lähdössä neljä kuntoilijaa kimppareissuun, mutta valitettavasti Steadyrunnerin kausi taukoitui ikävään telakkaan (toipumisia!). Jo ennen itse matkaa Whatsup- ryhmämme kävi kuumana suunnittelusta ja psykkaamisesta ja niin ZeroDiesel, Sverre ja Kiljander päätyivät kisakaupunkiin lauantaina noin vuorokausi ennen starttia. Lauantaina kruisailtiin hieman kaupungissa, puhuttiin huonoja juttuja ja tietysti syötiin pastaa niin lounaaksin kuin illalliseksikin. Heput kävivät jossain ”kiehtovassa” merimuseossa esi-isiänsä etsimässä ja itse otin päiväunet. Maratonin startti oli viileän aamun jälkeen täydellisessä säässä (ennuste oli mennyt jo niin lämpimäksi että hieman epäilytty tulisiko päivästä kuuma, ja tulihan siitä) sunnuntaina klo 10 ja lähdimme ZeroDieselin kanssa suunnitellusti kimpassa liikkeelle ajatuksena että ZD vetää ekan 5km ja minä seuraavan @4.50 ja itse lähtisin pikku hilkaa kiristämään tahtia 3.20 aikatavoitteen saavuttamiseksi. Nähdäkseni olimme hyvin samassa maratonkunnossa vaikka kaveri yrittikin tätä väistellä ennen kisaa J. Alkuruuhkassa oli paljon ihan väärän karsinan juoksijoita ja jäin ZDsta pahimmillaan parin kymmenen metrin päähän. Sverre lähti kakkoskarsinasta meidän perässämme. Jalassa oli Adidas Adizerot ja mukana 6kpl geelejä jotka nappailin hieman etupainotteisesti kokeeksi tällä kertaa (7.5km, 15km, 21km, 25km, 30km, 33km). Pikku hiljaa hivuttauduin ZDn kantaan ja 5km kohdalla hän totesi vauhdin olleen täsmälleen @4.50. Siirryin vetämään ja n 7km kohdalla sanoin että alan nyt kiristämään vauhtia maltillisesti. Toinen ja kolmas vitonen menivät reippaammin mutta huomasin olevani n. 40 sekuntia tavoiteaikataulua jäljessä. 15kmsta eteenpäin laitoin varovasti vielä vaihdetta sisään mutta puolimaratonin kohdalla tilanne ei olut korjaantunut lainkaan vaan ero 3.20 tavoitteseen säilyi siellä 40s kieppeillä. Jäljessä oltiin alusta lähtien. Vaikka juoksu tuntui ihan hyvältä niin kovempaa en kuitenkaan uskaltanut mennä kun suoraan naamaan paistava aurinko ja lämpö alkoivat jo lievästi ahdistaa ja sykkeet olivat 170 kieppeillä. Keli oli fantastinen mutta ehkä liian lämmin optimisuoritukseen. Lähdin kuitenkin vielä yhteen ”hyökkäykseen” ja se jäi kyllä ihan piippuun vain havaitakseni että 25km kohdalla alkoi olla ensimmäisiä hankaluuden tuntemuksia jotka pahenivat Erasmus-sillan toisen ylityksen ylämäessä päätyen tilanteeseen josta alkoi puolustustaistelu. Bonkkaus-fiilikset pahenivat jo kolmessa kympissä ja siitä eteenpäin päivän tavoite muuttui PBn varmistamiseksi. Kellossa alkoi pikkuhiljaa näkyä @5.00 ja 35km eteenpäin @5.10-5.20 nopeuksia joten homma oli paketoitu klassiseksi maratonin selviytymistaisteluksi. Kannustus on Rotterdamissa aivan todella hienoa. Numerolapussa on myös nimi ja hienoa oli kuulla paljon myös tällaista henkilökohtaista kannustusta ja tästä sai voimaa ihan loppuun asti. Jos ei ollut itsellä helppoa niin ei ollut kyllä kymmenillä tai sadoilla muillakaan. Paljon oli kävelijöitä viimeisellä kympillä kolme ihan hoivattavaa potilasta reitin varrella. Yksi tilanne näytti hyvinkin vakavalta. Yksi juoksija parikymmentä metriä edelleäni pysähtyi kuin seinään muutama kilometri ennen maalia ja jäi seisomaan tolpilleen kuin jähmettyneenä. Taputtelin ohimennessäni hartioillle ja kannustin jatkamaan. Oli kuuma. Vettä oli vaikea saada alas viimeisellä juomapisteellä vaikka nestehukan oireita oli pienten vilunväristysten kautta ollut kehossa. Viimeisillä kilometreillä laskeskelin että 3.25 on alitettavissa ja mitoitin effortit sen mukaan. Viimeisen kilometrin juoksin niin lujaa kuin pääsin ja kellossa kävi @4.15 ainakin hetkellisesti maalisuoralla. Loppuaika 3.24.31 jätti parantamisen varaa jatkoonkin. Toinen puolikas oli jonkun 3-4min hitaampi kuin ensimmäinen. Uskoin olevani hyvänä päivänä 3.20 kunnossa mutta koska olosuhteita ei saa moittia niin todetaan toinen hyväksytyistä selityksistä: paska kunto. Rotterdamissa juostiin todella kovia suomalaisia tuloksia (onnittelut!) ja näitä tyyppejä oli mukava tavata jatkoilla. Viime vuoden tapaan terassikierros tapahtui lähes helteisessä säässä ja aurinko paistoi lämpimästi. Ulkona pääsimme syömäänkin mikä oli harvinaista herkkua huhtikuussa. Kiitoksia mahtavasta matkaseurasta ZDlle (PB!) ja Sverrelle (SB!) sekä muille suomalaisille joita tavattiin. Memorable hangover saavutettiin tänäkin vuonna PBn lisäksi.

kiljander

kiljander

 

3v synttärit tänään

3 vuotta pompusta. En ole ihan juhlatuulella, kausi täytyi aloittaa uudestaan. Helmikuussa kostautui yhdistelmä paljon töitä, paljon treeniä ja mun alppijunnujen kisa- ja leiriviikonloput. Sain flunssan, joka loppui aika nopeasti ja palasin lenkkipoluille. Ehdin olla lähes limaton 5pv, mutta ekan laskupäivän jälkeen Obertauernissa flunssa joko iski takas tai sain uuden viruksen. Rimpuilin vähän vastaan, mutt sitt iski kuume ja siihen jäi laskut. Voi sitä ketutuksen määrää. Ton Itävallan leirin jälkeen vedettiin puolivaloilla vielä toista viikkoa, ja tuli käytännössä kuukauden treenitauko. Paluu treeniin oli masentavaa, viimeisen kahden viikona aikana mulla ollut vasta kaks hyvää treeniä. Niin se vaan menee, kokonaiskuormaa pitäis hallita koska flunssakierteessä häviää paljon enemmän. Bonuksena painonnousu jatkunut, 5kg viime vuoden pohjista joka on aika paljon kannattevaa kauden kisoihin. Täytyy myöntää etten oo ollut pitkään aikaan näin syvällä suossa. Järjellä tiedän ett aina on noustu, mutta tunteella kuitenkin aina mennään. Hyvää pössistä metsästäen.   Ja nyt kun kieriskellään tässä tuskissa, niin muutama muistelo siitä maaliskuun päivästä v 2014.  Se oli maaliskuinen sunnuntai ja ensimmäinen Tukholman maratonille valmistava 30km lenkki. Edellisenä torstaina oli satanut jäista tihkua ja Sporttiklubin lenkillä minua oli alkanut närästämään. Perjantai palauttavalla lenkillä ei mitään oireiluja. Mutta nyt, 30km lenkillä se närästys alkoi heti, vaikka kyseessä PK vauhtinen lenkki. Oikea olkapää alkoi puutua jossain vaiheessa, paska lenkki ajattelin. Pari kertaa oli pakko pysahtyä ja yrittää röyhtäisemällä lopettaa ketku olo. Mietin mita olin syönyt tai eikö uusi urheilujuoma sopinut mulle. Juoksin koko lenkin, kun sykkeet odotusten mukaiset ja vauhti pysyi suunnitelmassa. 21km kohdalla tosin jouduin repimään sykevyön pois koska se puristi rintaa. Mietin jatkanko matkaa vai lopetanko, mutt päädyin jatkamaan täydet 30km koska niin oli ohjelmassa. Ja koska 30km on aina vähän Via Dolorosa, niin oli varannut musiikiksi tolle lenkille Mozartin Requim kuolinmessun ja Pink Floydin Delicate Sound of Thunder. How spooky. Onko ihmisen alitajunta jotenkin paremmin perillä mitä siellä kehossa tapahtuu?   Kaikki ei oo lukeneet tai ei muista tätä tarinaa, mutt juoksin siis ton treenin loppuun asti ja suoritin normaalit huoltohommat kotona. Sitt hyppäsin sohvalle lepäämään ja rupesin googlaamaan oireita ja tuloksella 2/5 oiretta rupesin epäilemään sydäriä. Soitin Jorviin ja kysyin saisinko sillee suht nopeasti EKG:n. Auto alle ja Jorviin jossa kolmen vartin jonotuksen jälkeen EKG joka ei näyttänyt mitään. Sairaanhoitaja sanoi että lääkäri tulkitsee tän sitte ja pisti mut jonoon jossa olin 3 TUNTIA! Kun olin ihan normaalinoloinen (vs kylmähikinen kuolemanpelkoinen kivuissa kierivä). Päivystyksen nuori lääkärikään oikein keksinyt mitään, mutt teetti kuitenkin verikokeet TnT troponiiniarvojen määrittämiseksi. Niitä tunnin odotellessa sain luvan ajaa kotiin syömään illallista. Palasin sairaalaan 22:30 jolloin lääkäri soitti mulle parkkikselle ja pyys äkkiä huoneeseen. Juoksin Jorvin parkkikselta mäen ylös ja sain kuulla ett mut otetaan sisään. Kardiologi Kai Kiilavuori aloitti samantien UAP hoidot, eli aspiriinia, nitroo suoneen ym. Ultralla ei näkynyt mitään ihan tavatonta, ja puhuttiin jostain mikrorepeytymistä. Seuraavana aamuna troponiini arvot oli jatkaneett nousua ja siitä kiirehdittiin äkkiä varjoainekuvaukseen, jossa todettiin tromposyyttien tukkima vasen päävaltimo LAD (eli siis plakki revennyt valtimon seinästä ja sitä paikkamaan tulleet trombosyytit tukkivat myös koko suonen). Ja pallokerhon jäsenyys sieltä tuli, kolme stenttiä pitää siellä nyt auki mestoja. Kardiologii kysyi jälkeenpäin miten helkkarissa mä oon voinut juosta 30km lenkin LAD täysin tukossa ilman rytmihäiriöitä. Ja seuraavan kerran noiden oireiden tultua soitat ambulanssin vartin päästä etkä yritä juosta koko 30km. No oireita ei oo onneks tullut, ja ton tapahtuman jälkeen oon juossut 6 maraa joissa PB parantunut 3:54 => 3:30.    Vanhaa tarinaa siis edellä, mutt tässä edelleen ihmetellään tota päivää. Maratonharjoittelu ja -juoksu vaatii kovaa päätä, siinä siirretään kipukynnystä. Ja ne endorfiinit, runner's high. Ainakin noi tulee mieleen, miten sitä voi juosta maraton spessun sydäri päällä. Vähän pelottavaa, kun kuitenkin on kirjoitettu ett silloin kuin pääkoppa käskee lopettaa niin kroppa kyllä jaksaa vielä. Mun tapauksessa ei niin ollut, vähän sattui, mutt koska noi herkkua on ollut?   Veljet ja siskot. Glad to be alive. Kaaduin, mutt voitin juoksevan elämäni takaisin. Viivalla nähdään!    

puttex

puttex

 

Täytyisi ehtiä vähän treenatakin - mietteitä menneestä kaudesta ja uusista tavoitteista

Lisään taas juttua tiuhaan päivittyvään blogiini (taitaa jo olla lähes vuosi viime postauksesta).   Juoksemaan oppii juoksemalla ja kilpaa juoksemaan oppii juoksemalla kilpailuja? Ehkä. Ainakin sen olen huomannut, ettei 10k ole enää niin epämieluisa matka juosta, mitä se joskus oli. Silti teen hieman strategista säätöä kaudelle 2017. Keskityn vielä entistäkin enemmän treenaamiseen (> 4500 km) ja toivon samalla, että hieman vähäisemmissä kilpailuissa mitä aion juosta, olisi sekä vire että sääolosuhteet ym. suotuisia.   Kisastartteja 2016 oli aika monta, siis 11. Suomessa noista 5, Vorssassa 1 :), manner-Espanjassa 4 ja Mallorcalla 1. Paras kisa heti ensimmäinen. 10. kisa oli myös hyvä ja suorituskyky kohdillaan.
Harmi vaan, että oli espanjalainen talvimyräkkä just tuona viikonloppuna. Merkkasin joitain sijoituksia myös listaan.   Kauden 2017 listalta HSM on saletti, muut alustavia kisoja. Lohjalla voisi juosta 5000m, se kun radalla voisi kulkea. 10000m en sen sijaan usko kulkevan niin hyvin radalla mitä maantiellä ja se jääneekin ehkä Lohjalla juoksematta. Kuopiossa taas puolikkaalla tietysti suht hyvä aika tavoitteena, mutta ei mitään < 1.22. Lähinnä 3 viikkoa ennen Joutsenoa sopisi hyvin ohjelmaan. Molempien Suomen maratonien jälkeen olisi 8 viikkoa seuraavaan kisaan. Kevät - alkukesä kaudella maratonia seuraava kisa vähemmällä riskillä 10k ja syksymmällä sitten voisi parempien pohjien avulla olla mahdollista juosta 3. maraton 8 viikkoa Joutsenon jälkeen.   Tavoite -ketjuun jo kirjoitin tavoitteita, mutta tässä vielä eri matkojen tuloshaaveet.   5k < 17.50 (< 3.34 min/km)
10k < 36.30 (< 3.39 min/km)
21,1k < 1.22 (< 3.53 min/km)
42,2k kevät < 2.54 (< 4.07 min/km), syksy < 2.51 (< 4.03 min/km)   2016: 21.2 Zurich Marathón de Sevilla, 2.59.12
30.4 Helsinki Central Park 10k, 38.14
11.6 Helsinki Half Marathon, 1.25.55
21.7 Forssan rata10k, 38.39
27.8 Oittaa 5,274k, 20.41
3.9 Midnight Run 10k, 38.50
17.9 Espoon Rantapuolikas, 1.26.47
25.9 Carrera Surasports Ayuda A El Chad Palma 10k, 38.44, M35 1. sija
11.12 Sant Joan d'Alacant 5k, 18.22, M35 4. sija
18.12 Sanitas Marca 10k Valencia, 38.10, M35 28. sija
30.12 Cursa Nocturna La Vila Joiosa 5k, 18.25, M35 2. sija   2017: 23.4 Helsinki Spring Marathon
17.6 Forssan Suvi-ilta 10k ?
7.-9.7 SAUL SM 5000m, 10000m Lohja ?
2.9 Kuopio Maraton, 21,1k ?
23.9 SAUL SM-maraton Joutseno ?
19.11 Valencia Marathon ?

ruiskarhu

ruiskarhu

 

2016 Miten meni, niinku omasta mielestä

Pitkähän vuosi oli, jopa sekuntin pidempi, kuin edellinen.   Numerolapun kanssa juoksin maratoneja 10, yhden puolikkaan, pari kympin kisaa maantiellä, yhden radalla, yhden vitosen radalla, 1500 m ja 400 m radalla. Vuosikilometrejä kertyi jonkin verran. Kokonaismäärää en jaksa alkaa tonkimaan Garmin Connectista, kun siellä on jonkin verran muutakin liikuntaa, kuin juoksemista. Sanotaanko, että juoksua oli riittävästi. Aikojen tekeminen on jo historiaa. Treenaamiseen pitäisi suhtautua ihan toisella tavalla, jos haluaisi tavoitella hyviä aikoja. Niinpä vuoden parhaakseni jäi Riian karvan verran alle neljän tunnin loppuaika.   Ihan tyytyväinen vuoteen kokonaisuutena voinen olla näillä juoksumäärillä. 100. maraton 60-vuotispäivänäni on vielä ihan hyvin haarukassa. Parikymmentä puuttuu ja lähes kolme vuotta on vielä aikaa. Alkaneelle vuodelle kalenteriin on merkattu maratontapahtumia lähes joka kuukaudelle. Monelta mielenkiintoiselta kisalta joutuu sulkemaan silmänsä, kun joka paikkaan ei voi revetä.   Vuoden kuluttua katsotaan, missä silloin mennään.   Hyvää alkanutta vuotta.        

hatapa

hatapa

 

Meiko, Kirkkonummi

Meikon luonnonsuojelualueet, Kirkkonummi Alueen polkureittejä on kunnostettu parin viime vuoden aikana. Nyt on hyvät merkityt reitit 3 km - 14 km päiväretkelle tai polkulenkille. Uusin merkkaus on Kotopolku eli aikaisemmin neljän lammen lenkkinä tunnettu reilu 4 km ympyrälenkki. Reitit lähtevät Meiko-järven vedenottamon läheltä (Korsolammentie 42). Parkkipaikalta on lyhyt matka Korsolammen ja Meikon rantaan. Polut ovat paikoin jyrkkiä ja kallioisia eivätkä sovi huonojalkaisille. Vastaavasti maisemat ovat upeat ja reitit sopivat haastavaan polkujuoksuun mainiosti. Reittien ulkopuolella alueella on paljon tutkittavaa kalliokiipeilymestoista venäläisiin linnakerakenteisiin Porkkalan miehitysajoilta. Högbergetin kalliojyrkänteeltä on hienot näköalat merelle saakka. Mm. geokätköjä hakemalla löytää näitä kiinnostavia paikkoja. Keväällä lumien sulaessa aurinkoisilla rannoilla ja kallioilla voi olla hurjat määrät kyykäärmeitä. Meiko-järvessä on koirien uittaminen kielletty. Kauniina ulkoilupäivinä pysäköintialue ruuhkautuu. Oheisen kartan reitti kiertää Meiko-järven ja Kokokierroksen merkityt polut. Meiko 14k.gpx Meiko 14 km 2016.pdf

nyba

nyba

 

Köykkyri 6h

Lähinnä lyhyen muistini ansiosta (ryytyminen unohtuu nykyään jo lähes heti maaliviivan jälkeen) ilmoittauduin jo hyvissä ajoin tähän ratkiriemukkaaseen loskapainiin edellisen vuoden tapaan. Vuonna 2015 kävin Kempeleessä rymyämässä 6h laskettelurinnettä ensimmäisen kerran käytännössä ilmaan mitään mäkiharjoittelua, joten vaikka vihreitä kuulia ei huollossa ollutkaan tarjolla, totesin 6h mäkitreenin olevan milloin tahansa todella hyvän idean. Olinhan käynyt sentään melkein kymmenen, tai ainakin yli viisi, kertaa Jättärillä alkuvuodesta 2016 (ehe, ehe). Halvat lennot varasin jo kuukausia etukäteen ja edeltävän yön nukuin mukavasti  "anoppi/appiukkolassa" muutaman kilometrin päässä kisapaikasta - liikuntaa ja sukulaissuhteiden hoitoa kätevästi samalla reissulla. En pahemmin tankkaillut tähän tapahtumaan vaan söin vain hieman enemmän parina edeltävänä päivänä vedenjuontia unohtamatta ja kas, 2kg tuli vaakaan lisää hyvin helposti. Pullan suuntaan en nykyään uskalla edes katsoa kun ne siirtyvät ilmarajapintaa pitkin suoraan jenkkakahvoihin tällä iällä.   Saavuin kisapaikalle heti yhdeksän jälkeen ja menin Pyrinnön majalle vaihtelemaan kamoja. Samalla sain vaihtaa muutaman sanan parin kovanluokan tekijän kanssa (mm. mr. TRuo ja MMat): Mukavaa oli taas muutaman kuukauden tauon jälkeen tavata muitakin legendoja (VPLar, NUTS- heput jne...). Siinä sitten kikkailtiin mäen alla viimeiset 15min löperöä puhuen ja kello 10 NUTS- töötti törähti lähettäen 6h porukat mäkeen. 1h ja 4H sekän Funrun- lähdöt tapahtuivat myöhemmin.   Reittihän on noin 400m pitkä jossa ensin noustaan verttiä n 25-30m Köykyrin laelle ja sitten lasketellaan kelistä riippuen vedessä, lumessa, mudassa tai loskassa vasempaa sivustaa takaisin. "Yllättävän teknistä". Huoltoa (urheilujuoma ja monenlaisia pikku herkkuja) saa siten vaikka joka kierroksen jälkeen alhaalla. Edellisenä vuonna pääsin 6h:ssa 84 kierrosta ja nyt ainoa tavoite oli parantaa tätä tulosta. Ennen kisaa huhuiltiin ja uhottiin mahdollisen reittiennätyksen syntymisestä joka oli 105 (?) kierrosta TKau (?) ennen 2016 tapahtumaa - sen verran kovia nimiä oli siellä kärkiporukoissa lähdössä matkaan.   Rauhallisesti, rauhallisesti, kipusin Northern Trail Runnersin Urhojen perässä ensimmäisiä kierroksia eikä mennyt aikaakaan kun kisan voittaja ja hänen perässään muu kärki ohitteli jo kierroksella ylämäkeen juosten (!!!) meitä muita. Itse en todistetusti ottanut yhtäkään juoksuaskelta nousussa, koska se taktiikka olisi johtanut DNF- paljuun jo ennen aikojaan. Ensimmäisestä DNFstä tosin kisan ansiokas juontaja (TTak) tarjosi jo n. 30min kohdalla purkkia urheilujuomajauhetta - siinäpä olisi ollut oiva keino saada kerrankin 1. palkinto edes jossain kisassa. Noin tunnin kohdalla pysähdyin hetken mielijohteesta juontajan luokse ja ilmoitin keskeyttäväni, mutta ei tämä jekku uponnut lainkaan. Naurua päälle ja seuraavalle kierrokselle.   Keli oli ennustettua parempi ja vaakasuora lumimyrsky oli onneksi mennyt ohi edellisen yön aikana mutta rinne oli paikoin hyvin liukas ja ilman nastareita ainakaan itselläni sinne ei olisi ollut mitään asiaa. Sauvat olivat itselläni koko reissun tunkkaustukena. Alamäki oli loskainen ja liukas ja ilmeisesti yllättävän vähän mitään onnettomuuksia tapahtui. Joskus 2h10min kohdalla katsoin kelloa kun ensimmäinen huono hetki tuli ja ajattelin että tästä ei tule yhtään hauskaa mutta puolen välin (3h) krouvissa olin jo ylittänyt 50 kierrosta muutamalla rundilla. Tästä tein nopean laskutoimituksen että 100 on utopiaa tulevan hyytymisen seurauksena mutta n. 95 voisi olla realisimia.  Noilla main taivaalta tuli myös ihan kunnolla vettä ja 101% kastuminen oli tosiasia. Kylmäkin meinasi tulla jossain kohdassa. Oli tosin mukava havaita että ilman loukkaantumista edellisen vuoden tulokseni tulisi ylittymään melko reippaasti. 4h kisasta bongailin myös muutamia uusia (mm. MikkoMyy ja Zumteufel tältä palstalta, ALei, jne...) ja vanhoja tuttuja Suomen polkujuoksuporukoista. Myy veteli kyllä äärimmäisen miehekkäästi juosten rinteen aina sinne puoleen väliin meidän tamppaajien ohitse. Viimeiset pari tuntia menivät jo selvitymisen puolelle lähinnä henkisesti ja mielenkiinnolla kuuntelin välillä tuloksia joissa roikuin siinä sijoilla 5-7 kaikkien edellä olevieni mentyä menojaan jo ajat sitten. Yksi kärkimies lähti ilmeisesti muille asioille puolen välin kohdalla. Sen jälkeen meitä olikin iso ryhmä 1-3 kierroksen sisällä, joista osan kanssa oli mukava vaihtaa pari sanaa siinä ylöstemutessa. Viimeisen puolen tunnin aikana sain kuitenkin vielä olosuhteisiin nähden suht hyvävoimaisena jonkinlaisen loppukirin aikaiseksi ja laskin että rynnimällä hieman kovempaa ehtisin vielä yhdelle "bonuskierrokselle" juuri ennen 6h torven törähdystä. Maalitorvi kuuluikin kun olin nousemassa viimeistä kertaa ylös puolessa välillä rinnettä ja oma arvioni kierroksista oli siinä 96-97 kieppeillä, mutta lopulta niitä olikin tuloksissa Gretzkyt 99. Voittaja veti käsittämättömät 122kpl ja jokainen edelläni ollut rikkoi entisen "mäkiennätyksen". Matkaa omaan kellooni tuli juuri ja juuri ultran verran (44km) ja nousua 2830m.   Maalissa join vielä kunnolla ja rupattelin hetken Zumteufelin kanssa. Sitten menin NUTS- kojulle ja riipaisin hytisevänä ennakkoilmoittautumisen ensi kesän YPH134km kekkereihin ja painuin pesulle Pyrinnön majalle. Siellä sain vielä tilaisuuden jutella kisan voittajan ja muutaman muun mukavan tyypin (MLah, MKou, MSar...) kanssa pikkujouluillallisen aikana sekä ottaa muutaman "palkkarin". Kun bileiden tunnelma oli jo hyvässä nousussa, appiukko tuli ajallaan hakemaan ja heitti kentälle. Sunnuntaina oli todella väsy, jalat olivat suht ok, mutta maanantaina lihaksiin iski todella kova krapula ja portaat tekivät varsinkin aamulla pitkästä aikaa todella tiukkaa. Nyt keskiviikkona hyvin kevyen kävelyn ja kuntosalin jälkeen jo helpottaa mutta lihaksissa tuntuu edelleen. VMaksin sanoin tuota tunkkaustakin on varmasti vaan tehtävä enemmän jos siihen haluaa tottua. Helppoa mutta varsin karua. Ohessa on kuva tapahtuman helpoimmalta 20m pätkälrä. Ensi kerran NUTSaillaan sitten toukokuun viimeisenä viikonloppuna toivottavasti 160km edestä. Kiitti järjestäjille ja muille tamppaajille!

kiljander

kiljander

 

Frankfurt Marathon 30.10.2016 ja kauden lopetus

Frankfurt oli ja meni. Mietin tässä jaksaako kirjoittaa, mutt dokumentoidaan nyt tämä kausi.   Lensin lauantai aamuna mestoille, kävin hakemassa juoksunumeron heti aamusta ja sen sai suht ripeästi vielä klo 11. Pakollisen pussin sai sitten aivan toisesta päästä hallia, ja etukäteen tilatut paidat oli piilotettu keskelle hallia. Kävin vielä ihailemassa maalia, hienompaa näyttämöä seuraavan päivän ennätyksellä saa hakea. Sieltä sitten hotellille, 4 tähden Beethoven (Beethovenstrassa 46),  vajaan kilsan päässä startista, 95 EUR huone.   H-hetki oli sopivasti talviaikaan siirron takia klo 12 Suomen kesäaikaa, joka sopi minulle mainiosti. Hotellissa oli tasoon nähden juuri odotettu monipuolinen aamiainen klo 6:30 lähtien eli sopiva. Aamu pikkaisen viileä ja kirkas taivas eikä yhtään tuulta. Startissa oli vajaa 10 astetta eli mitä parhain keli. Lähdin matkaan ”vireneissä” ja Tukholman finisher T-paidassa, samassa missä Vantaalla oli tullut 3vk aikaisemmin puolikkaan enkka. 3.loosista eli 3:15-3:30 juoksijoista kesti 3min päästä starttiviivalle. Frankfurttiin lähdettiin siis 5s hitaammalla tavoitevauhdilla kuin Rotterdamiin, tavoitteena saada tuo 3:30 puhki. Aikaisempiin 9 maraan verrattuna ekat 10km oli todella ruuhkaista, mutkissa vauhdit sakkas ja tuli turhia kiihdyttelyjä. Epäilin kyllä Garminin vauhtien luotettavuutta pilvenpiirtäjien keskellä, mutta silti taisin vähän hermoilla. Plan oli juosta vain 500m keskaria tuijottaen siinä hetkessä, mutt oli pakko ruveta seuraamaan kumuloituvaa keskivauhtia. Eka 5km meni 24:33 eli aika 2s alle 24:35 target ajan (4:55min/km) ja toka 24:39. Sitten tuli vapaata baanaa ja kiristin hieman fiiliksissä niin ett puolimatkassa olin 44s edellä aikataulua ajalla 1:43:00, ja edelleen 25k kohdalla 42s edellä. 25k-30k tuli pari huonoa kilsaa, tosin yksi mäkinen kilsa, keskari 5:00min/km mutta oltiin vielä 18s aikataulusta edellä.   30k jälkeen seuraavalla legillä oli pari huonompaa kilsaa ja kisakellon mukaan keskari 5:07 ja 35k kohdalla siis oltiin 41s jäljessä. Tässä vaiheessa olisi pitänyt seurata paremmin kumuloituvaa keskaria, ja taistella, mutta olin siirtynyt takaisin 500m keskivauhdin tuijotteluun. 35-38k meni vielä 5:17 min/km ja 38-40k meni 5:40min/km; noi kilsat tuhos sen mitä oli jäljellä. Loppupätkä 12min tasan, ei ollut yhtään voimia loppukiriin kuin esim Rotterdamissa, missä vedin viimeiset 2.2km 11:19 eli 40s kovempaa! Maalissa oli valot pois päältä, enpä paljoa nauttinut.   Mitä tästä kisasta jäi sitten käteen. Varpaan kynsikin tekee lähtöä, viimeks sössinyt noin 4v sitte. 3:30 alituksen missaus jäi harmittamaan. Kiitos Kuivalaisen keskustelun ja hyvän purun, olo vähän parani. Vedin antaumuksella shampista Finskin busineksessa ja lentoemot piti meitä melkein sankareina. Pieniä syitä epäonnistumiseen löytyy. Alun pumppailut, kellon kanssa pelleily, liian vähän geeliä lopussa, yhden juomapisteen missaus kun muki putos lennossa, coren heikkoudet, … Ei voi edes sanoa Seppo Rädyn viisautta. Ei toi nyt ihan huono kisa ollut, minuutin jäi keväällä juostusta enkasta, mutta kun nyt piti pystyä performoimaan. Maratonien tylyys tuli taas nähtyä, puoli vuotta tehty töitä ja tulos tuhotaan vartissa.   Kauden plussiksi pitää laskea Rotterdamissa juostu enkka 3:30:27 yrjöilystä välittämättä. Samoin ehdoton highlight oli Vantaalla puolikkaan enkka 1:38:38 oikein kypsällä juoksulla hyvin tarkkaan targettiin. Hienoja hetkiä oli myös treeneissä. Vaativan valmentajan kehut voi lämmittää pitkään mieltä. Kauden miinuksia oli Rantakymppi ja Runner Twilight puolikas. Molemmissa lähdin keulimaan ja pataan tuli.   Eiku leuka rintaan ja kohti uusi pettymyksiä. Tuo ei sovi mun optimistiselle luonteelle. Lähdetään korjaamaan. Olen onnistunut syömään 3kg painoa ylös kesästä lähtien, tuo ei helpota juoksua, nyt taulussa 79kg (181cm). Target: 75kg. Sitten haluaisin hakea vapariuinnin kautta coreen voimaa, kun niin helpolla lintsaan coretreenissä. Kolmanneksi päätettiin lyödä maratonjuoksu vähäks aikaa poikki ja lähteä hakemaan lyhyemmiltä matkoilta vauhtireserviä. Palataan asiaan sitte vuoden päästä.

puttex

puttex

 

50 km unelmia ja synkkää metsää

Perjantaina 22.10 oli vuoden toinen tärkeä juoksutapahtuma. Ensimmäinen oli elokuussa Paloheinässä juostu Masokistin unelma, 100 km ultrajuoksu parin kilometrin lenkkiä kiertäen. Nyt oli vuorossa Synkkä Syysunelma, 50 km yösuunnistus Sammatin-Kiikalan alueella. Molemmat ovat Peräkylän Ponnistuksen (PePo) järjestämiä. Salaperäinen PePo järjestää avoimia, kummallisia ja erittäin haastavia tempauksia, vieläpä voittoa tuottamatta ja täysin talkoovoimin. Touhu koettelee fyysisen suorituskyvyn ja järjellisen toiminnan rajoja. Ajatelkaapa, osallistuimme tapahtuman pikamatkalle. Tarjolla olivat myös 100 km ja 160 km vaihtoehdot. Tämän vuoden juoksentelut ovat olleet mollivoittoisia Masokistia lukuun ottamatta. Nyt oli kauniin juoksun vuoro. Olimme ilmoittautuneet kolmen hengen joukkueena mutta Ambrosius, masokistiseuralainen Paloheinästä, joutui perumaan. Niinpä osallistuimme Mikon kanssa kahdestaan. Olimme tiiminä PePon viime vuoden Mammuttimarssissa, joten kokemustakin on jo hieman. Siirsimme Ambrosiuksen osanoton ensi vuodelle, näemme silloin. Kisakeskus oli riparipaikkaa muistuttava Elämännokka Sammatin Enäjärven rannalla. Paikka oli mainio.  Tarjolla oli edullinen yöpyminen pitkämatkalaisille ja mutkaton ympäristö sopii mureassa kunnossa maastosta palaaville osanottajille. Näissä puuhissa kimppakyydit toimivat hyvin. Poimimme Tohtori Sykerön mukaan Pitäjänmäeltä ja karautimme hyvissä ajoin lähtöpaikalle. Levoton päivä (ja yö) alkoi asettua, lähdön koittaessa palaset olivat kohdallaan. Puolet porukasta on tuttuja, mutta hyvin keskittyneitä, moni kävi läpi vielä reittivalintoja. Tässä kilpailussa kartat tehdään itse. Ratamestari antaa vain koordinaatit ja rastikuvauksen. Oli lämmin ilta lokakuuksi, hieman plussan puolella, ei kosteutta. Metsän suojassa oli tyyntä ja hiljaista. Rata-alueen halkaisi Helsinki-Turku moottoritie, sen äänet eivät kantaneet kauas.   Ensimmäinen rasti mentiin jonojuoksuna mutta kakkoselle reittivalinnat hajaantuivat. Olimme sopineet, että suunnistamme maaston kautta aina kun mahdollista. Nopein reitti on vauhdilla teitä pitkin, mutta me olimme tulleet hakemaan öisen korven taikaa. Lähdimme tieltä irti ja maastoon, kukkulan yli ja suolle, kärrypolkuja ja peltojen reunoja kohti seuraavaa rastia. Viimeisellä aukealla ennen rastimetsää toikkaroimme ensin vanhan kuusiaidan kanssa (puskimme läpi miltei aidan päästä) ja sitten putosin kainaloita myöten kuraojaan. Mikko loikkasi ojan yli ja sai nastarit pitämään, minä sain vain näreistä kiinni ja haiseva kylpy oli valmis. Liekö tämä syynä, että seuraava rastinotto meni mönkään, hassasimme muutaman minuutin sopivaa kukkulaa etsiessä. Samalla pesin kompassin ja juomapullot tahmealla urheilujuomalla, koska pelto oli juuri lannoitettu, eikä törkyä tehnyt mieli laittaa suuhun. Varusteet löyhkäsivät julmetusti ja olin likomärkä kainaloihin asti. Pääjoukko saapui rastille ja irtauduimme nopeasti kärkijoukossa. Meidän etenemistapamme on mahdollisimman suora viiva ja runttasimme moottoritien alitukseen, osa joukosta taisi vältellä tossujen kastamista ja kiersivät hieman. Oli julmetun kylmä märissä varusteissa, joten pukkasimme reipasta hölkkää seuraavalle rastille.  Nopeassa kangasmaastossa olisi viihtynyt pidempäänkin. Neloselle matka kulki maatalousmaiseman kautta, tien päättyessä oli valittu reitti lammen rantaan ja sieltä suunnalla metsäautotielle. Nyt oli yö mustaakin mustempi, mutta nykyaikaiset lamput ovat aivan älyttömän tehokkaita. Tieosuuksilla säästettiin akkuja ja korvessa pistettiin kaikki tuleen. Hyvä lamppu on tehokkaampi kuin länsiauton kaukovalot. Mikko suunnisti suvereenisti nelosen ja vitosen. Paikoin maasto oli vaikeakulkuista ryteikköä ja sikin sokin kaadettua rankaa mutta pääsimme todella ripeästi kaksi rastia eteenpäin ja kohti hohdokasta uimarastia. Olosuhteista johtuen odotin innolla uintia, mätäliejuiset varusteet olivat raskaat ja joka paikkaan tunkenut muta hiersi ihoa. Uimarasti oli noin 17 km kohdalla, matkaan oli mennyt reilu kolme tuntia. Uimarastin järjestelyt olivat askeettiset. Pressu mihin riisua varusteet, laituri ja järvessä muovijoutsen, jota piti uiden käydä koskettamassa. Hyppäsin järveen vaatteet päällä ja tossut jalassa. Rannalla odotti ylellisyys: puhtaat ja kuivat vaihtovaatteet repusta.  Mikko jäähdytti itsensä huolella riisuutuessaan ja ilmeestä päätellen kylmyys meni luihin asti. Hetken päästä suuntasimme kohti viereistä suota kuivissa ja lämpimissä varusteissa. Reitinvalinta on vikatikki, järven etelärannan suo oli vyötäröön saakka ulottuvaa sitkeää varvikkoa ja pohja upotti nilkkoihin asti. Se kuivista sukista, onneksi vesi ei jää maastureihin lillumaan. Suosta päästyämme matka seiskarastille meni hilpeästi. Pätkä tietä, sitten pehmeän sammaleista kangasmaastoa suunnitelman mukaan rastille. Suunnistuskartassa on iilimadonsuita, joiden perusteella Mikko löytää tiensä. Minä pidän suuntaa varmuuden vuoksi, en edes näe lukea moista piperrystä. Jossakin kaukana edessä ja takana pilkahtaa lampun välähdys mutta valoympyrämme on oma mikrokosmoksensa. Jatketaan tietä ja sitten pellonreunaa oikoen kohti kasia, hyvä tunnelma. Kasia lähestyessä on haasteita: peruskarttaan merkittyä polkua ei ole, jatkamme matkaa eteenpäin ehkä turhankin luottavaisina omiin taitoihimme. Pummaamme kallion huipun, parikymmentä metriä ohi ja viereiselle suolle ihan vain huolimattomuutta. Muutama partio menee ohi, huolellista työtä heiltä ja vituttaa julmasti. Oikeana suunnistajana Mikko toipuu nopeasti ja lannistumatta porhallamme korpireitille kohti seuraavaa rastia. Naispartio Köpöttäjät ovat tehneet saman reittivalinnan ja valot näkyvät aika ajoin. Pistelemme kompassisuuntaa suon poikki, näin jälkikäteen ajatellen olisi voinut mennä vähän kuivemman kannaksen kautta, mutta tilanne vaati suoraa toimintaa. Suunnanveto onnistuu aivan nappiin, ihmeellistä ja palkitsevaa. Saavumme jonossa ysirastille, siellä tiemme eroavat. Köpöttäjien veturi on varma suunnistaja ja he lähtevät uudestaan korpeen oikomaan, me siirrymme tielle huoltamaan. Hölkätään ja tutkitaan eväitä. Nyt ei energiageeli enää maistu, otan avaruuseväät käyttöön (Mars-patukat).  Täydellistä kanttausta varten olisi vielä pussi taateleita, pipo ja raatotakki. Niitä ei tarvittu. Tiellä puhaltaa kylmä tuuli ja pidämme yllä tasaista raatohölkkää, rasitus tuntuu jo, mutta jalat nousevat ja henki kulkee. Pidämme reittijuttua yllä, merkataan pellot, mäet ja maastonmuodot toisillemme, kevennetään Mikon suunnistustaakkaa. Vaihdetaan vetovuoroa, se onnistuu taidottomaltakin. Nyt ollaan sinut pimeän ja metsän kanssa. Otetaan lyhyt oiko, viivasuoraan kukkulan yli ja kohta ollaan kymppirastilla. Jatketaan tietä, edessä on pitkä pätkä ja vain yhden kulman voi vetää metsän kautta. Tulee ainakin vaihtelua jaloille. Moottoritien ali ja ollaan kahden rastin päässä maalista. Jutut ovat harvassa. Rasti 11 on korkealla mäellä kiven juuressa styrox-kasan vieressä, se löytyy nopeasti. Radalla on tullut eteen muitakin syrjäseudun erikoisuuksia keskellä korpea, liikennemerkkejä, kylttejä, videovalvonta keskellä ei mitään ja asuntovaunuviritys, josta on vedetty moottorisahalla pääty auki. Paskapönttö on nostettu vaunun toiseen päähän ja luksus-hirvipassi on valmis. Toivottavasti se on hirvipassi. Hämmästyttävää on, että maalla ei enää pidetä koiria tarhassa. Mistään reitin varrelta ei kuulunut haukkua, vaikka iso lauma valopäitä on rymynnyt pitkin kylän raittia. Ei taida hirvijahti onnistua aamulla. Jatkamme taas pätkän korpea, ylös tielle ja hetken kuluttua uusi oiko. Homma sujuu automaatilla eikä rankaryty aiheuta kuin kevyttä naurua. Väsymys tekee tehtäväänsä, mutta skarpisti tulemme viimeisen rastin kohdalle. Electrofit on juuri jättämässä paikan, ovat suunnistaneet taitavasti koko radan ja kuittaavat meidät ansaitusti. Jo ykkösrastille mentäessä huomasimme, että tiimin naisjäsen on taitava lukemaan maastoa. Viimeinen rasti on korkean ja jyrkän kallion korkeimmalla kohdalla. Kompurointi naurattaa, koivet kramppaavat ja mennään nelivedolla. Alas tullaan vielä kömpelömmin, mutta tavoille uskollisena otamme eteläsuunnan kompassiin ja suoraan viimeisen suon halki rankapinoon tien poskeen. Enää ei satu mikään, sauna ja keitto odottavat muutaman kilometrin päässä. Olemme maalissa, jalat naarmuilla ja tomaattisilmät sumeina mutta hyvissä voimissa. Matkaan on mennyt 9 tuntia, olemme kuudensia. Pää on täynnä pumpulia, saunaan ja keittoon menee toista tuntia. Jäämme odottelemaan Tohtori Sykeröä maaliin, helpottaa kun huomaamme, että hän on lyöttäytynyt yhteen Tunkkarikurppien kanssa, sen varmempia polkuvetureita ei voi löytää. Seuraamme pari tuntia partion raatohölkkää maalia kohti. Tohtori kertoo tulevansa Kurppakyydillä Helsinkiin, lähdemme Mikon kanssa kotia kohti. Olemme tyytyväisiä, kisa meni läpi valitulla taktiikalla ja sekin, mikä meni pieleen, opetti ja antoi lisää itseluottamusta. Pitkä veto pimeässä yössä on hurjaa puuhaa, vaikka vain 50 km pikamatkalla. Näissä tapahtumissa pitää muistaa, että joukossa on aivan poikkeuksellisen vahvoja ihmisiä, joita eivät normaalimaailman rajoitteet koske. 160 km juoksusarjan voittaja selvitti radan 21 tunnissa, 100 km voittaja 13,5 tunnissa. Alpo potki itsensä 160 km pyöräsarjan viidenneksi potkulaudalla. Silti joukkoon mahtuu tavallisen ihmisen kokoisia suorituksia, kun vaan uskaltaa kokeilla rajojaan. Lämmin kiitos järjestäjille! Tapahtuman ydinjoukko oli neljä ihmistä, uskomaton työpanos kun pelkästään rataa on 160 km ja samalla joukolla valvotaan koko tapahtuman yli, 40 tuntia putkeen. Rata tarjosi juuri sopivasti haasteita, pakotti pieniin suunnistustehtäviin rastien välillä, mutta ei ylittänyt väsyneen mielen suorituskykyä. Ehkä rastiheijastimen voisi kiinnittää johonkin niin että sen näkyvyys ei jää edellisen kilpailijan varaan, itsekin meinasimme jättää yhden rastin tavarat levälleen loppusuoralla. Kaunis juoksu. Se ylittää odotukset ja herättää onnistumisen tunteita, jotka vain syvenevät ajan myötä. Euforian lisäksi kokemuksesta oppii jotakin, joka toimii myös arjessa. Uskoa itseensä, lujaa luottamusta ystävään ja se palauttaa varpaat multaan niin, että arkielämä tuntuu oikein mukavalta. Seuraavaan Synkkiksen kilpailukutsuun saakka.      

nyba

nyba

 

Apina putos niskasta

Tukholman keskeytystä seurasi sarja lisää epäonnistumisia. Tulosta ei syntynyt ei millään ja apina alkoi painaa niskassa. Heinäkuun 1. kilpailtiin Sporttiklubin kunniakkaassa 7-ottelussa ja 4 vuoden tasainen parannus katkesi. 6 lajia sakkas, ja ainoastaan korkeushypyssä paransin, siis lajissa josta mä en hahmota mitään mitä hypyn aikana tapahtuu. Jätetään toi itse cm-lukema kertomatta J. Pahinta oli kuitenkin, että kaikista 7-ottelun lajeista mun vahvin eli 800m huononi 3s, 2:51teen.   Heinäkuussa taion sitten 270km, joka mulle isoin kuukausimäärä. En ole koskaan mässäillyt määrällä vaan laadukkaalla treenillä. Mutta heinäkuussa juoksu kulki hyvin ja tein aina ohjelman mukaiset lihaskuntotreenit. Vauhdit saattoivat vähän nousta, siitä lisää alempana.   Elokuun 6. oli ohjelmassa Twilight Run and Walk puolikas. Ohjelmassa luki 4:40 target vauhti, mutt lähdin beachiltä kuin tykin suusta ja painoin ekat kilsat 4:30-4:35 min/km.  4:40 vauhdin 1:38 aika tunti liian huonolta ja lähdin hakemaan 1:36 tulosta. Meilahden mäet ja yhteensä 600m beachihiekkaa yhdessä ton liian kovan alun kanssa toi, yllätys yllätys, täydellisen rommauksen. Edellinen hyvä puolimatka oli kahden vuoden takaa Vantaalta aikaan 1:41:42, jonka onnistuin toki alittamaan huonollakin juoksulla, ajalla 1:40:52.   Seuraavan katastofin aika oli Espoon Rantakympillä. Alkuverkoissa ja koordeissa tuntui niin hyvältä että lähdin taas keulimaan. Coachin ohje oli 4:18, mutt juoksin 4:13 ja 4:09 kilsat alle. 7 kilsan jälkeen hyydyin, ja loppuaika 43:58 minuutin targetista. Taas sama homma, 43:00 aika tuntui liian huonolta ja olin sitä mieltä ett tänään juostaan 42 alkava aika. No ei toi loppuaika jäänyt kuin 10s enkasta, mutt kunnon piti olla 43:00.   45v lääkärintarkastuksessa todettiin lääkärin kanssa yhdessä, että alhaisiin 115/70 verenpaineisiin oli tullut nousua. Kun kerron vielä tulospettymyksistä ja käytiin läpi vähän työkiireitä, reissuja ja normaalin sirkuksen pyörittämistä kotona, lääkäri tykkäs ett lievää ylirasitusta havaittavissa.   Otin tuon samantien huomioon ja mietin mitä tehdä. Juoksu on rakkauteni ja niin ovat lapset. Olen nyt kiinnittänyt huomiota ns kaikkeen sälään, lisännyt unen määrää (vaikka olen aina nukkunut paljon), ym millä palautumisen saisi maksimoitua. Kävimme coachin kanssa läpi treenit, ja PK puolelta löytyi kohtalainen määrä liian kovaa juostua lenkkejä. Nyt PK2:t on juostu 20s AeK:lta, PK1:t minuutin AeK:lta. Vetotreenien vauhteihin ei ehkä oo tullut kiristystä, mutta olen yrittänyt tehdä pidemmät alkulämmöt, ja juosta sarjat ehjästi nousevina ja mahdollisimman hyvällä juoksutekniikalla.   Vantaalla 8.10. oli sitten palkkapäivä. Olin vähän pakkoraossa, ennen Frankfurttia oli aivan välttämätöntä juostu hyvä, tasainen, kypsä juoksu, tasan coachin asettamaa 4:40 vauhtia (loppuaika 1:38:30) Ja sen tein. Alkumatkan sääret oli tulessa, penikkatautimainen olo, mutt luotin Dr Endorfiiniin ja 10km kohdalla tuli pelastaja. 10-14km juoksu oli tosi upeaa, sen jälkeen kuin pari huono kilsaa, mutta heitin aivot narikkaan ja ajattelin ett kipu on aivoissa, paino nyt se vika vartti, ohikiitävä hetki elämässä. Ne kaks kilsaa poislukien, juoksin 4:36-4:43 kilsoja, vika täys kilsa 4:31 ja maalisuora 3:45 vauhtia. Loppuaika 1:38:38.   Taisinpa oppia jotain juoksemisesta. Nyt pitäisi olla aika lailla tikissä Frankfurttiin, siellä lupaan tehdä taas saman eli planin mukaan ilman keulimisia ja aivot narikassa. Ei tässä tarinassa mitään ennenkuulumatonta ole. Olen istunut luennolla kuulemassa Katja Mjösundin kertomana kokonaiskuormituksesta ja palautumisesta, kun yhdistetään vaativa työ, tavoitteellinen (kilpa)kuntourheilu ja koti/lapset sirkus. Mutta jos alkaa tuntua siltä että tuloskehitys sakkaa, niin ei kannata ekaksi katsoa treenejä vaan sitä muuta kalenteri ja miettiä palaudutko tarpeeksi.

puttex

puttex

 

HUR 12h Rapsa

En ollut koskaan aiemmin juossut Ultrajuoksua tasaisella alustalla, joten kun Endurance julkisti tämän eräässä Espoon naapurikaupungissa olevan tapahtuman, totesin alkuvuodesta sen istuvan mukavasti 2016 kalenteriin, kun oletettavasti kesän NUTS- rymyistä olisi jo jotenkin palauduttu. Kyseessä olisi kuitenkin jo neljäs Ultrajuoksu vuodelle 2016 (KK80km, Montrail50km ja YPH134km) joten hieman vanhan ja ultraamiseen kokemattoman kropan palautuminen epäilytti. Heinäkuiden Ylläs-Pallas-Hetta 134km varsin loistavan reissun jälkeen pidin vain viikon taukoa juoksemisesta. Tätä olisi ollut ehkä viisasta kokeneempien ultraajien vinkkien perusteella jatkaa vielä viikolla, mutta ”ulkoilemaan” teki jo kovasti mieli joten siitä lähdin kokeilemaan hölkkää ja ensimäinen viikko oli aika katastrofaalinen: sykkeet olivat korkealla vaikka juoksu nyt jotenkin näennäisesti kulkikin. Hieman himmailin ja viikot 3-5 YPHn jälkeen olivat sellaista tasaista 90-100km röpellystä tasaisella ja maastossa. Tuon kovempia treeniviikkoja ei oikein ehdi eikä pysty tekemään, mutta siis omalle tasolleni ehdottomasti hyvät viikot. Yhden kevyemmän viikon lopuksi kävimme vaimoni kanssa juoksemassa Nuuksio Classic Trail Maratonin, mikä oli tosi mukava reissu viime vuoden tapaan, mutta haave reippaasta pitkiksestä tuhoutui jo ensimmäisellä vitosella ja maalissa keskisyke näytti 165 => liian lähellä maksimisuoritusta liikuttiin. HUR 12h pelastamiseksi himmailin viimeisen kympin ettei ylirasitus kävisi ihan liian suureksi – olihan HUR tasan kahden viikon päästä NCTMstä. Perheen paras suoritus Nuuksiossa nähtiin jo totuttuun tyyliin perheenpäältä (vielä kun tajuaisi alkaa treenaamaan pitkän matkan juoksua) J Kahden viikon keventelyn jälkeen klo 08.00 alkaen pystyttelin omaa huoltopöytääni Ala-Malmilla. Alunperin asetettu minimitavoite oli >100km, ja virallinen tavoite oli asetettu 110kmn kohdalle. Ambrosius oli lupautunut muiden kiireiden ohella auttamaan huollossa klo 12-15 ja Antti klo 15-21. Omaan huoltoon oli tarkoitus luottaa klo 09-12. Koskaan ennen minulla ei myöskään ollut ollut mitään huoltajia missään kisassa, joten raapustelin etukäteen hieman amatöörimäistä speksiä siitä minkälaista tukea odottaisin. Useamman kohdan listasta, johon sisältyi mm mukin törkkääminen käteen joka toisen kierroksen jälkeen, nostan kaksi tärkeintä tässä esille ·         Perseelle potkiminen 100km ylittämiseksi ja mieluusti 110km saavuttamiseksi ·         Ajan seuranta, keulimisen estäminen ekalla puolikkaalla. Raadon hinaus. Yksinkertaista hommaa mutta sitoutumista vaativaa. Kiitos miljoonasti kärsivällisyydestänne ja tuestanne A + A! Huolto pelasi täydellisesti – Antti osasi jälleen kerraan vetää myös psykologisesti oikeista naruista. Sää oli aamulla ja koko päivänä täydellinen juoksutapahtumaan- reilu kymmenen astetta lämmintä ja pilvistä. Jalassa olivat >100km sisäänajetut Hoka Clifton2 tossut, joihin olin Energy Boostien ohella tykästynyt. Pidin myös irtohihoja muutaman tunnin aamusta. Puolessa välissä kisaa vaihdoin lyhythihaisen pitkähihaiseen. Puskailujen, bajamajailujen sekä vanhojen ja uusien tuttujen moikkailun jälkeen lähtö tapahtui klo9. Ensimmäiselle kuudelle tunnille oli siis arvioitu keskinopeus 6.17/km ja juoksunopeus n. 6.00/km (+huolto), mutta hieman rivakampaa tahtia kuitenkin tuli juostua. Ihmeellinen tuo ihmisen pää kun vaikka miten olisi sitoutunu suunnitelmaan niin jostain se syy kiristämiseen aina lappu rinnassa kaivetaan (Esim. Tänään kulkee kyllä kuitenkin paremmin kuin suunnittelin. Hohhoijaa). Vajaa kymmenkunta juoksijaa lähti edelleeni alussa ja aika pian syntyi sellainen neljän porukka jossa Tiina Pn kanssa tuli rupateltua ja hölkättyä varmaan pitkästi toista tuntia. Kiitos seurasta ja onnea naisten kakkostilasta! Havaitsin siinä klo 11 kieppeillä että kilsat olivat edelleen kutosen pinnassa huolloista huolimatta ja päätin hieman himmata ja niinpä porukka hajosi ja jäin jälkeen tekemään ”omaa juoksua”. Antti oli jo siinä vaiheessa lähettänyt huollossa olleelle Ambrolle viestiä että ”eikös vauhti ole hieman liian kovaa suunnitelmaan nähden”.  Tilanne (oma moka) oli tiedossa jo tässä vaiheessa ja hieman yritin himmailla sekä aloin muutaman tunnin jälkeen kävelemään reitillä olleen pienen ylämäen jokaisella kierroksella. Kerran kävin puskassa tässä vaiheessa kisaa. Ensimmäiset epätoivon hetket sattuivat jonnekin 5-6 tunnin väliin ja oli aikamoista tajuta että vielä toinen mokoma pitäisi pysyä liikkeessä. Kaiken kaikkiaan päivä kului nopeasti mutta minuutit tuskallisen hitaasti. Jossain vaiheessa erinomaiset järjestävät kuuluttivat minun olevan kokonaistilanteessa seitsemäntenä ja muistan ajatelleeni että tämäpä mainiota ja yritetään pitää tasaista vauhtia yllä tällä lisävirikkeellä. Aika usein tuli luonnollisesti laskettua, että millä vauhdilla ehdin vielä saavuttamaan 100km. 110km tuntui varsin ahdistavalta ajatukselta kun matkaa oli takana 7-8 tuntia, mutta toisaalta löysin itseni laskemasta että kohta menee jo kävelemällä satanen rikki. Samoihin aikoihin Jamo, joka oli uskollisesti ollut rietin puolessa välissä kannustamassa kisaajia, ilmoitti yllätyksekseni että olin noussut sijoituksissa miesten neljänneksi ja kolmanteen sijaan ei ollut enää pitkästi. En ollut asiaa lainkaan ajatellut siltä kannalta ja sysäsin sen pois mielestäni ja yritin vain kestää reisieni kasvavaa kipua, joka todella ihmeellisesti väheni jossain 8-9 tunnin paikkeilla. Olin jo harkinnut jopa särkylääkkeen ottamista, mutta tilanne alkoi helpottaa yllättäen. Tuntui että jokainen geeli jonka otin, antoi virtaa yhdelle 2km kierrokselle. Antti vahvisti huollossa että sijoitus oli kolmas ja että eroa tuli hitaasti lisää. Eräs ystävällinen huoltaja joka ajeli pyörällä reitillä antoi myös väliaikatietoja. Tilanne oli hieman paradoksaalinen – tavoite oli päästä >110km tapahtumassa mutta nyt minulla elämäni ensimmäinen ja ehkä viimeinen mahdollisuus olla jossain tapahtumassa kärkikolmikossa. Päätin että eihän tässä voi mitään muuta tehdä kuin yrittää pysyä omassa suunnitelmassa ja katsoa mitä tapahtuu. Vauhdit olivat hiipuneet viimeisen kolmen tunnin alussa sinne 6.20-6.30/km tasolle ja muistan todenneeni Jamolle reitillä aika vahvaan ja kovaan ääneen ”VMP” erästä juoksevaa poliitikkoa lainatakseni. Eräs mielenkiintoinen psykologinen trikki Antilta huollossa tapahtui myös näillä main: mielestäni aika normikierroksen jälkeen hän kysyi ”kävitkö kusella vai kävelitkö?”. En ollut tehnyt mitään epänormaalia mutta sisuuntuneena seuraava kiekka meni tämän seuraksena merkittävästi nopeammin J Jälkikäteen tarkistettuna, Antti oli tosin kysynyt tuon ihan vilpittömästi. Tuolloin myös perheeni oli yllättäen paikalla muutaman kierroksen ajan kannustamassa. Oli myös hienoa saada kannustusta monilta ihmisiltä (JV70 juoksufoorumilta kävi hetken hölkkäämässä vierelläni. ”Liukasluikku” samalta foorumilta oli ollut paikanpäällä muutaman tunnin. Kimi-sukunimikaimani kävi myös paikalla, Simo, Soili, ja monta muuta...). Hietsu psyykkasi mahtavasti myös. Annan kanssa vaihdettin ajatuksia juoksun lomassa. Kilppiksen kanssa rupateltiin aina muutama sana juoksussa kun tavattiin. Petexille jaksoin vain nostaa peukka (onnittelut satkusta!) Erityisen ilahduttavaa oli muutaman naisen juoksukimppa jossa oli selvästi koko ajan hauska meno ja he jaksoivat aina kannustaa muita! Järjestäjistä puhumattakaan...hienoa!!! Nyba eli totuttuun tyyliin mukana kotikatsomossa – antoi voimaa! Yhteen huoltoon tulin kovien pistosten saattelemana, mutta onneksi ne menivät ohitse kun aloin juoksun lomassa venyttelemään yläkroppaa kävellessäni sekä keskittymällä syvähengitykseen. Viimeiset kolme tuntia menivät ihan rehellisesti sanottuna siihen että halusin käyttää ainutlaatuisen tilaisuuden päätyä kolmanneksi ja lopputulos oli luokkaa ”ihan sama”. Se 2km kierros alkoi ryydyttää jo niin pahasti että laskin minutteja millon pääsisin kiertämään lopun n. 400m hiekkakierrosta. Alkoi tulla hämärää ja voittajafiilis oli yhteisöllisesti aistittavissa monista juoksijoista. Olimmehan tulossa kunnialla ”maaliin” 12h juoksussa. Sain vielä melko hyvän loppukirin siinä hiekalla aikaiseksi ja kun aikaa oli 2 minuuttia juoksin vielä niin paljon kuin kintuista lähti vaikka eihän siinä mitään järkeä enää ollutkaan. Torven törähtäessä putosin polvilleni ja tirautin pienet liikutukset. Antti ja muut auttoivat paljon pöydän purkamisessa ja uimahallille siirtymisessä. Lopputulokseni oli 116,597km eli huomattavasti yli odotusten ja sijoitus siis kolmas. Kaksi varvasta on hävinnyt ja tilalla ovat punaiset isot molluskat jotka odottavat räjähdystä. En nukkunut yöllä kuin pieniä pätkiä koska jalkoja särki ja kroppa oli täynnä kofeiinia  ja varmaan kaiken maailman hormoneja. Sain onneksi nukuttua muutaman tunnin aamulla kun kivut helpottivat. Kiitos järjestäjille mainiosta tahpahtumassa, huoltajille lähes ammattimaisesta toiminnasta, kannustajille piristämisestä ja juoksijoille mainiosta seurasta! Tähän on hyvä päättää vuoden 2016 ultratouhut. Vuosi on ollut täynnä onnistumisia, mutta täytyy pitää mieli nöyränä ja toivoa että terveyttä riittää jatkossakin tämän hullun mutta niin antoisan lajin harrastamiseen. PIkkujoulut kuitenkin vielä tulevat ja ne on tarkoitus viettää Köykkyrissä 6h mäkeä tampaten. Ei...mitään..järkeä. Ensi vuoden tähtäin on UTTF2017 polkujuoksuliivin (jos sellainen on tarjolla ensi vuonnakin) saavuttaminen, mikä tulee vaatimaan maaliinpääsyä KK160km, YPH134km ja Vaarojen ultran matkoilla. Koen kuitenkin henkkot poluilla juoksemisen vaihtelevammaksi ja miellyttävämmäksi kuin tasaisella ”jumputtamisen” ja vaikka Ala-malmin luonnossa ei olekaan mitään vikaa niin onhan tunturit, metsät ja vuoret ihan mahtavia!   (Kuva: Kimmo Rönnberg)

kiljander

kiljander

 

HUR 12h suunnitelmaa ja valmistelua

Tässä hieman ennakkoa ja suunnitelmaa ensi lauantain Helsinki Ultra Runista, jossa minimitavoiteenani on edetä >100km 12h:ssa. Kyseessä on myös ensimmäinen tasamaan ultrajuoksuni. Saapuminen Menen itse paikalle klo 07.30-08.00. Lähtö klo 09.00. Pysäköin Malmin uimahallin parkkikselle (maksullinen mutta varma) Varusteet Hoka Clifton 2 (varalla Adidas Energy Boost) Kompressiosukat 2XU lyhyet trikoot Lyhythihainen juoksupaita + irtohihat (aamulla kylmä) Lippa jos aurinkoista Suunto + Sykevyö Huollossa vaihtovaatetta Omat huollot Oma pöytä Oma urheilujuoma (Maxim +H5 elektrolyytti) 1.5l pulloista mukiin High5 geelit (regular+ caffeine) Energiapatukat Merisuola Järjestäjän pöydästä Vesi Sipsit, suklaat + muut mätöt adhoc meiningillä Huoltovuorot Klo 9-12 Itsenäisesti Klo 12-15 Ambrosius (huoltaa samalla myös Annaa) Klo 15-21 Antti Tavoitteet ja Huoltotaktiikka (oma huoltopöytä / huoltajat) Minimitavoite: 100km. Laskettu (unelma) tavoite: 110km Aikataulutavoite (110km): Keskinopeus @6.32 jakautuen suurin piirtein niin että ekat 55km @6.17 ja toiset @6.49 => 110km ylittäminen 56-57 kierrosta (lopussahan siirrytään 30min ajaksi lyhyemmälle radalle) =>110km Huoltovastuut Perseelle potkiminen 100km ylittämiseksi ja mieluusti 110km saavuttamiseksi Ajan seuranta, keulimisen estäminen ekalla puolikkaalla. Raadon hinaus lopussa. Juomiset Pariton kierros: vesihuikka (ca 1dl) järjestäjien pöydästä Parillinen kierros: urheilujuoma (ca 1dl) omasta pöydästä => Huoltopöydässä 2-3 mukillista urkkajuomaa aina valmiina niin huoltajakin ehtii puuhailla muitakin juttuja.  Tuon mukeja paikalle. Yritän minimoida pysähtelyt joten olisi kiva jos noukitte mukit takaisin pöydälle siinä 50m tms päässä huoltopöydästä. Fiiliksen mukaan napsin järjestäjiltä herkkuja lisäksi Geelit 3-4 kierroksen välein vuorotellen regular / kofeiini Energiapatukat Pyydän saapuessa ja nappaan messiin jos haluan geelille vaihtelua Merisuola Pakasterasiasta ml lusikka ja voin pyytää seuraavaan stoppiin. Muutama murunen lusikalla kouraan Lopetus Pöydän yhdessä roudaaminen (jos en itse kykenisi) autolleni ja pikainen poistuminen suoritusta juhlimaan (=kotiin saunaan ja palautusjuomalle). Palkintoja klo22 ei tarvitse (valitettavasti) jäädä odottelemaan. J

kiljander

kiljander

 

Puolivuotiskatsaus

Jaa mikä puolivuotiskatsaus, vuosihan on jo hyvän matkaa jälkipuoliskollaan? Tälle vuodelle suunnittelemillani maratoneilla laskettuna puolet niistä on juostu ja toinen puoli on vielä juoksematta. Syyskuusta alkaa tiukka kahden kuukauden maraputki. Jos juoksen kaikki kalenteriini merkatut tapahtumat, niin niitä tulee seitsemän. Näistä kaksi on tarkoitus juosta Wihalla. Tiukka setti, kun kilometrejä ei tänä vuonna ole kertynyt parhaiden vuosien malliin. Pitkät lenkit ovat pääosin jääneet noiden maratonien varaan. Semipikiä on tullut muutamia ja lyhyempiä reippaita lenkkejä on tullut ehkä aiempaa enemmän.   Jäljelläolevat tapahtumat:   28.08  SAUL SM-maantiejuoksu 10 km 03.09  SAUL SM-maraton Pyhtää 17.09  Finlandiamarathon puolikkaan jänistely 25.09  Berliinin maraton 08.10. Vantaan maraton 15.10 Wihankilometrit maraton*2 05.11 Vintermarathon, Tukholma 17.12 TREMK Joulumaraton   Vuoden lopussa koossa olisi näillä juoksuilla 79 maratonia ja aikaa juosta loput 21 on vuoden lopussa 34 kuukautta.   Pyhtään maratonille ensi viikolla lähden hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Kovet juoksut tuntuvat painavan jaloissa yllättävän pitkään. Juoksu on raskasta, eikä tavoittelemaani maratonvauhtia ole helppo ylläpitää. Pyhtään reitin profiili on vähintäänkin haasteellinen. Jos alkumatkan mäkiseläl osuudella juoksee itseltään jalat alta, niin loppu on tuskaista. Tuskaista se todennäköisesti joka tapauksessa on, kun mäkiä on riittävästi viimeisillä kilometreilläkin. Alkuperä'inen ajatukseni oli juosta paljon mäkitreeniä tätä maratonia varten, mutta kilin kellit tässä mitään ole ehtinyt juoksemaan. Lyhyempien matkojen kisat ja kovat omat treenilenkit ovat pitäneet jalat sen verran vetreinä, että mäkiin ei ole tehyt mieli lähteä.   Mutta näillä mennään.

hatapa

hatapa

×

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy