Dorian

Heräsin hotellin käytävältä kuuluvaan kolinaan. Aamuvirkkuja maratoonareita, ajatteli ja hapuilin unisena kännykkää. 7:15 loisti sen näytöllä ja sillä sekunnilla olin täysin hereillä. Herätys olisi pitänyt olla puoli tuntia aiemmin ja maratonin lähtöön oli enää puolitoista tuntia. Pikainen pesu, vaatteet päälle ja hotelliaamiaiselle.

Aamiaisella olin ajatellut panostaa banaaneihin, mutta niitä ei ollut enää tarjolla. Ehkä aamuvirkut maratoonarit olivat syöneet ne. Tai vieneet mukanaan, kuten edellisenä aamuna. Söin sitten yhden juustosämpylän ja kaksi minicroisanttia. Kyytipojaksi kuppi kahvia ja lasi mehua. Kaiken kruunasi pari nappia Imodiumia.


Juoksukamat oli aseteltu valmiiksi pinoon jo illalla. Silti varustautuminen oli melkoista sokkailua. Puin varvassukat huolella paikoilleen ja sitten muistin, etten ollut hieronut Combeediä varpaisiin. Sukat jalasta ja homma alusta. Sama muidenkin vaatteiden kanssa. Lopulta sain päälleni lyhyet trikoot, ohuen pitkähihaisen paidan, puffin, hanskat ja kompressiosäärystimet. Kaiken päälle vanha villapaita ja järjestäjiltä saatu jätesäkki. Jalkaan luotto Vomerot. Kiireestä oli hyötyäkin, ei jäänyt luppoaikaa jännittää itse kisaa.


Matkaa lähtöpaikalle hotellilta oli alle kilometri. Matka sujui kommelluksitta ja ilman suurempaa jonotusta päästiin lilaan lähtöruutuun. Ruudussa oli menossa lämmittelyjumppa, joka teki hyvää, sillä lämpötila oli lähellä nollaa. Onneksi aurinko lämmitti mukavasti eikä tuullut. Jumpan jälkeen odoteltiin. Tunnelma tiivistyi, odoteltiin. Käsikelaajat lähtivät matkaan klo 8:35. Odoteltiin. Kärki pinkaisi matkaan klo 8:45, me odoteltiin. Ehkä 20 minuutin päästä käveltiin pikku matka jätesäkkien ja lämmittelyvaatteiden seassa ja taas odoteltiin. Lopulta, yli puoli tuntia kärjen jälkeen, kävelimme lähtövaatteen alle ja lähdettiin juoksemaan.


Alku rullasi mukavasti loivaan alamäkeen. Hyvin päästiin juoksemaan omaa vauhtia. Kroppa lämpesi nopeasti. Oli loisto fiilis! Alussa kilometrit menivät 5:25 - 5:50/km riippuen mäkien suunnasta ja ruuhkan määrästä. Kymppiin tultiin melko tasan neljän tunnin loppuaikaan tähtäävässä ajassa. Tosin en ole ennenkään noudattanut maratonilla mitään tasaista vauhtia, vaan enemmän tai vähemmän hiipuvaa.


Kympin jälkeen omat juomapullot olivat tyhjiä ja siirryttiin järjestäjän eväisiin. Tarjolla oli 5 km välein vettä ja syötävää, vain yhden kerran urheilujuomaa. Vedet tarjottiin kätevästi pienissä pulloissa, tosin hiukan huonon muotoisissa. Geelejä meillä oli omasta takaa. Juoksu rullasi edelleen tosi kevyesti, puoliväli ohitettiin himpun yli kahden tunnin ajassa.


Hieman puolivälin jälkeen neljän tunnin jänikset näkyivät kaukana edessä. No, nehän eivät kertoneet mitään meidän loppuajasta, kun en tiennyt, olivatko ne ohittaneet lähtöviivan meitä ennen vai meidän jälkeen. Jänisten perässä oli melkoinen ruuhka ja monissa kohdissa reitti meni tosi kapeaksi. Vauhti hidastui. Yritimme ohitella porukkaa, mutta se oli ruuhkassa hankalaa, varsinkin kun meitäkin oli kaksi. Tyydyttiin siis enemmistön vauhtiin. En seurannut enää kilometriaikoja, vaan ihailin maisemia ja nautin juoksemisesta. Ohitettiin Louvre, Notre-Dame ja Eiffeltorni. Juostiin läpi tunnelin, jossa prinsessa Diana kuoli.


30 km tuli täyteen ja juoksu sujui vieläkin aika mukavasti, ei väsymystä, ei kipuja. Hiukan kuuma. Hanskat olivat liikaa, mutta en raaskinut heittää niitä reitin varteen. Reittikin leveni, mutta toisaalta kävelijöiden määrä lisääntyi dramaattisesti. Juoksu oli melkoista puikkelehtimista. Noin kolme kilometriä ennen maalia nostettiin hieman vauhtia, mutta mistään loppukiristä ei voinut puhua. Pakara kipuili hieman. Keuhkoissa ahdisti, yskitti. Kaipailin astmapiippua, mutta eihän sitä ollut mukana. Yskin ja juoksin. Loppusuora aukeni eteen yllättävän nopeasti. Sitkuttelin jäykistynein jaloin kuin aropupu, mutta silti puolisko hölkkäili koko ajan askeleen pari edellä. Maaliin tultiin kuitenkin yhtä aikaa ajassa 4:04:42.


Maalissa taas jonotettiin ja ryysittiin. Onnistuttiin saamaan mitalit kaulaan ja sopivan kokoiset vihreät finisherpaidat. Juotavaksi saatiin vettä ja lisäksi banaania, suolakeksejä ja rusinoita. Oli voittajaolo. Kohtuullinen aika melko helpolla juoksulla. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesän todellisia koitoksia!

Paljon on vettä virrannut Vantaassa viime blogikirjoituksen jälkeen. Silloin lokakuun puolivälissä oli ilma sakeana uhoa ja mieli täynnä toivoa, että ensi vuonna laitetaan maraennätys uuteen kuosiin. No, varsinaisesti en ole vieläkään tehnyt tuon asian eteen mitään. Mutta vuosihan on ihan alussa, joten tässähän ehtii tekemään vielä vaikka mitä – siis jos tahtoa ja intoa piisaa!

Loka-marraskuu meni jonkinlaista ylimenokautta pidellessä. Ihan liikkumatta en ollut, mutta juoksu jäi vähiin ja painotus oli salitreenissä ja shindossa. Vähän jotain orastavaa ylirasitustakin näkyi sykkeissä, mutta se meni ohi kun pötköttelin sohvalla hyvin intensiivisesti.

Juoksun pariin rykäisin itseni kerta heitolla joulukuun alussa NY matkalla. Juoksin neljänä peräkkäisenä päivänä reilut 50 km enimmäkseen VK:ta. Juoksu tuntui niin mukavalta, että aloin jo suunnitemaan uutta ohjelmaa kohti ensi kesää. Määrää vähemmän, tehoja enemmän ja vanhat ennätykset on paperia.

Kotiin palauduttua aloitin treenin into pinkeenä. Olisinko tehnyt reilun viikon järkevää juoksutreeniä, kun päässä alkoi pyöriä Paloheinän joulumaraton. Niinhän siinä kävi, että Paloheinän maraton tuli juostua samaan putkeen jouluaattona, uudenvuodenaattona ja loppiaisena. Kolme maratonia kahden viikon sisällä olikin uusi vekkuli kokemus, mutta se ei kuitenkaan edistänyt ennätystreeniä.

Nyt on sitten toivuttu maratonputkesta ja voisin aloittaa tavoitteellisen maratontreenin. Sitä ehtisikin tehdä melkein viikon, kun pitää alkaa keventelemään kohti Kotirataultraa ja tätien teekutsuja. Joten summa summarum: ei musta ole edelleenkään mihinkään tavoitteelliseen treenaamiseen. Mutta näillä eväillä mennään ja paljon hauskoja juoksukokemuksia tulossa tänäkin vuonna. Ei varmaan ennätyksiä, mutta elämyksiä sitäkin enemmän. Ennätykset ehtii juosta joskus myöhemmin, eikös vai?

Oikeastaan mun piti kirjoittaa sepustus Vantaan maratonista, koska sellaisen olen melkein joka kisasta raapustellut. Vantaasta vaan ei jäänyt mitään suurempaa kerrottavaa jälkipolville. 1. Kierros kevyesti, vaikka tankkaus puristikin pohkeita. 2. Kierros mukavaa normijuoksua. 3. Kierros henkinen väsyminen. 4. Kierros fyysinen väsyminen. Loppuaika 4:06:04 on just kunnon mukainen, vaikka tietty vielä lauantaina nukkuumaan käydessä toivoin, että yöllä iskisi joku superhyperkompensaatio. Ei iskenyt!

Viime vuonna, kun ylikuntoa tutkittiin, testaaja arveli että olisin tänä kesänä taas alle 4 h maraton kunnossa. No enpä ollutkaan ja syykin on selvillä. 3.5 viikkoa tehokasta maratonharjoittelua oli liian vähän, varsinkin kun onnistuin tuona aikana generoimaan nivelrikon, hermopinteen ja yleisen väsymisen. 3.5 viikkoon ei olisi kannattanut tunkea kaikkia alkuvuonna väliin jääneitä tehoharjotteita. Koko alkuvuosihan on ollut hyvin kevyttä PK-treeniä ja täsmäharjoittelua MasUlle.

Mutta jos maraton ei mennyt tänä vuonna niin kuin Strömsössä, niin satanen meni! Se oli tämän juoksuvuoden ehdoton tähtihetki. Mutta nyt se on loppu, nimittäin kisakausi. Alunperin olin suunnitellut juoksevani vielä Joensuun 12 h kisan, mutta nyt takki on niin tyhjä, etten jaksa. Joensuu on niiiiin kaukana ja yöjuoksu täysin arvetuttavaa toimintaa, josta tällainen unihäiriöinen päiväeläjä ei taatusti toivu ihan heti, joten jääköön väliin. Tosin mähän olen nainen, joten voin vielä vaihtaa mielipidettä, jos siltä alkaa tuntua.

Nyt aion ottaa pari viikkoa ihan kevyesti. Huomenna menen rimpuilemaan salille, torstaina Shindoon ja viikonloppuna sauvakävelemään. Marras-joulukuun otan aika kevyesti ja vuoden vaihteeseen menessä yritän ratkaista, keskitynkö talven harjoittelussa maratoniin vai ultraan. Molempiin ei rahkeet riitä. Ultra viehättää huomattavasti enemmän ja jotenkin tykkään noista pitkistä hitaista lenkeistä kuin hullu puurosta. Toisaalta, kun kerran kuntotestissä on todettu, että 3:45 on mulle mahdollinen (ja toisaalta ääri, jonka voin saavuttaa, koska astmakeuhkot ei riitä kovempiin aikoihin), niin olisi kiva koittaa rajojaan. Jos nyt en panosta maratoniin, niin veikkaan, että nuo alle 4 h ajat on menetetty iäksi. Ultra kangistaa nopeasti ja ikääntyminen vie viimeisetkin vauhdin rippeet. Eilen kaivelin vanhoja harkkapäiväkirjoja ja katselin, miten silloin treenasin, kun marakunto nousi kohisten. Ihan nousi iho kanalihalle, kun luin, että olin tehnyt jopa TV-kovia keskellä talvea... Huh!

Vuosia sitten alle kuuskymppinen tätini totesi ääni väristen: "Sitä tämä vanheneminen on, että sitä vaan odottelee, että mikä paikka hajoaa seuraavaksi." Ajatus tuntui silloin aika vieraalta, eikä se oikein kuulostanut uskottavalta tädinkään sanomana, vaikka hänellä oli tuolloin diagnosoitu ainakin reuma, osteoporoosi ja rintasyöpä.

Onneksi omat vaivani ovat huomattavasti lievempiä. Ukkovarvas on ollut kipeä koko kesän, ensin ajoittain ja MasUn jälkeen jatkuvammin. Koska vaiva ei haitannut juoksemista eikä nukkumista, olin ajatellut mennä lääkäriin vasta Vantaan maratonin jälkeen. Tällä viikolla kipu kuitenkin taas yltyi ja kävin sitten työterveyslääkärillä. Röntgenkuvista varmistui diagnoosiksi nivelrikko. Tulee lääkärin mukaan lähes kaikille vanhoille ihmisille. Sain puolen vuoden lääkekuurin. Juosta ja liikkua saa kivun antamissa rajoissa ihan vapaasti. Netissä tosin käskettiin lepuuttamaan kipeää niveltä ja hankkimaan keppi tai rollaattori :-). Tosin tuo nettiohje taisi koskea jotain muuta kuin varvasniveltä.

Eilen sitten hierojalla mietin näitä mun vaivoja. Sen verran tuo kipeä varvas on muuttanut mun askellusta, että sisäreisi on hiukan kipeä. Pakarassa on taas ajoittain hermopinnettä. Sekin voi tosin olla seurausta askelluksen muuttumisesta. Aiemmin tuota hermokipua on hoidettu akupunktiolla ja hyvin se on tehonnutkin. Nyt kuitenkin varasin ajan fyssarille, että kivun syyt tutkittaisiin kunnolla. Ei jotenkin tunnu järkevältä rampata jatkuvasti akupunktiossa, kun kipu palaa takaisin muutaman kuukauden kuluttua.

Eikä se eilinen hieronta ollutkaan ihan tavallista hierontaa vaan voice massagea. Siinä hierotaan niska-hartian lisäksi purentalihaksia, jotka olen saanut kammottavaan jumiin bruksaamalla yökaudet purentakiskosta huolimatta. No, siinä hierontapöydällä makoillessa tuli sitten mieleen tuo tätini valitus ja kuinka oikeassa hän olikaan: sitähän tää vanheneminen on, sitä vaan odottaa, mikä paikka seuraavaksi lasahtaa.

Kestäisi nyt kuitenkin tää vanheneva kroppa ensi viikon niin pääsisi Vantaalle juoksemaan. Saas nähdä kuis mummon käy - juokseeko vai hajoaako lopullisesti!

Kaduttaa, että tuli ilmoittauduttua Vantaan maratonille. Tai oikeastaan, että tuli luvatuksi ZEROlle, että juoksen hänen kanssaan tuon juoksun. Vauhti on kateissa, jalat on päreinä ja fiilis ihan nolla.

Olen rimpuillut melko säännöllisesti vähän reippaampia treenejä, vetoja sekä tasavauhtista. Lähes jokaisesta kovemmasta treenistä on ollut tuloksena uusi kipukohta. Ukkovarvas on ollut hieman kipeä koko kesän, nyt se hieman enemmän kipeä. Piriformis tai joku muu lihaköntti kipuilee pyrstössä. Tänään palauttavalla sauvakävelylenkillä huomasin, että eilisten vetojen tulos on kipeä etureisi.

Tulosennuste hyvällä juoksulla on tällä hetkellä 4:10-4:15. Mieluusti hidastaisin tuostakin ja hiipisin vaikka Paloheinän maratonin tai Wihan satasen. Duunikaverit katsoo mua hiukan vinoon, kun sanon, etten halua maratonille, kun siellä pitää juosta niin lujaa. Mutta niin siellä vaan pitää, ainakin Vantaalla. Ei kai kukaan halua viettää aikaansa Vantaalla yhtään enempää kuin on ihan pakko. Olen viettänyt Vantaalla lähes koko lapsuuden ja nuoruuden, joten luulisi sen jo riittävän!

ZEROlle veikkaisin reilua neljän tunnin alitusta, mutta hällekin on hiipinyt joku pupu pöksyyn. Yrittää uskotella mulle, että maraton alkaa 30 km jälkeen ja siellä voi kohdata muurin. Höpöhöpö, sanon minä! Maraton alkaa nollasta ihan niin kuin muutkin matkat. Ehkä Berliinissä voi törmätä maratonilla muuriin, mutta Vantaalla se sitä samaa rivari-idyliä alusta loppuun.

Onneksi mulla on vielä yksi ässä hihassa: jäätävä rankkasade. Tukholman maratonin jälkeen päätin, etten toiste lähde moiseen keliin juoksemaan. Toivotaan siis että 14.10. on max. viisi astetta lämmintä, kaatosade ja myrskytuuli. Silloin mä voin tulla siihen huoltsikalle kahville ja varovasti kurkkia ikkunasta, että miten ZEROn juoksu sujuu. Iso poika, kyllä se pärjää ilman tällaista rampaa tätiä!