PDA

View Full Version : Henkisesti valmis?



Sivut : 1 2 3 [4] 5

226
23.9.2009, 23:27
Ei minulla siis yleisestiottaen ole ollut mitään suurta hinkua lähteä luennoimaan ympäri Suomea, koska olen täysipäiväisessä työssä ja viikonloput olen pyhittänyt perheelle ja urheilulle. Nyt vaan olisi ollut hyvä sauma, kun firmani on lomauttanut lähes koko henkilöstön noin 6 viikoksi. Siksi vaan hiukan tuntui siltä, että nämä Urheiluopistot joihin kirjoitin, nukkuivat onnensa ohitse. Ehkä sitten seuraavan kerran 20-25 vuoden päästä kun olen eläkkeellä. Ainahan sitä voi oppia uutta, mutta kun nyt on tullut tahkottua yli 35 vuotta putkeen, niin enempi on oppinut uutta, kuin unohtanut vanhaa.

petteri.vartiainen
24.9.2009, 14:22
Kirjoitetaanpa tähän väliin taas tällainen aivopieru...

Tämä on näköjään tällainen kornien asioiden teemaviikko - mitä ympäristön tarkkailuun tulee. Maanantaina odoteltiin ensiapua saapuvaksi huoli rinnassa ja toisen kaatumisesta harmissaan ja nyt torstaina on tilanne se, että odotetaan Toisen kaatumista kuin kuuta nousevaa että päästään soittamaan se ambulanssi...

No niin. Alkaa olla viimeiset jutut menossa. Joko sattuu jonnekin? Tuo on kuin jostain toisen maailmansodan dokumentista tuo olemuksesi. Olet ehkä riutunein hahmo mitä näillä kaduilla vastaan tulee. Minusta on täysin uskomatonta, että olet onnistunut kuihtumaan tasaisesti pois nämä neljä vuotta joina olen Sinut säännöllisesti ulkoillessani kohdannut.

Tuskin olet pistänyt enempää rantakiviä reppuusi. Voimasi alkavat vain ehtyä laihtumisesi myötä. Olen nimittäin nähnyt sen kivikätkösi jonne olet piilottanut ne mukulakivet. Sieltä käyt vaivihkaa reppusi täyttämässä. Millähän selityksellä otat aina ison repun mukaan joka kävelylle? Vaikka en oikeasti usko, että kukaan kyselee perääsi - valitettavasti.

Olethan jo aikuinen nainen - aikuisen oikeuksin. Mutta nyt viimein horjut kuin humalainen ja riiputat reppua käsissäsi. Tiedän että se olet Sinä, vaikka hupun alta ei näy edes nenänpäätäsi. Tänä kesänä olet kävellyt hellepäivinäkin tuo ulkoilutakki päälläsi. Palelet koko ajan.

Vaikka on turhaa kohta odottaa kovin tervettä vanhuutta pilatun luustosi kanssa, niin tähän väliin voisi mahtua toisenlaisia vuosia. Kenties tyhjempiä, jos aiot elää ilman tällaisia intohimoja - mutta kuitenkin. En tiedä kuka olet tai miksi teet näin.

Mutta toivon, että tuuperrut maahan etkä pääse enää ylös ilman apua. Saisin viimein soittaa ambulanssin, eikä selityksille olisi enää tilaa.

Pohjan kautta.


Red sun rising
Drawn without inhaling
within the dark holds hard.

-Nightwish


P.S. Syökää tytöt kun on ruoka-aika. Kiitos.

petteri.vartiainen
28.9.2009, 14:56
Kahvi. Kengät. Suukko. Ulos.

Aurinko ei vielä ole noussut, ja keltaiset lehdet loistavat vastaan kuin neonvärisinä. Pitkästä aikaa saadaan oikea ruska. Nämä aamut vastaavat päivän tarpeisiin täysin tyydyttävästi - ne ovat itkuun asti kauniita. Tämä nälkä on oikeastaan aika kauhea: On vaikeaa malttaa myös levätä. Toivottavasti kestän. On omituista, että esimerkiksi työni - josta pidän - on tuntunut joinakin päivinä joltakin arjen ulkopuolelle kuuluvalta kummalliselta toimitukselta, joka hoidetaan tärkeämpien asioiden lomassa.

Sarastus. Aallonmurtaja. Ihminen. Hetkiä.

Hän on taas täällä kiikarit silmillään. Katse kiertää ja etsii. Kolmijalan päällä odottaa pitkä objektiivi kamera perässään. Ehkä ymmärrän. Toisenlainen historia olisi kasvattanut minutkin kiinni kameraan. Mutta miksi? Mitä sillä kertoisin? Kenelle? Toisille, vai itselleni? Vähenevä kuu on vielä taivaalla. Mustat naakat lentävät hiljaa sen editse mahtavien rantaleppien kehystäessä tätä näkymää. Hengitys menee sekaisin. Jos osaisin tallentaa tämän ja esittää olennaisen - kestäisinkö sen? Ilmankin on joskus vaikeaa pysähtyä työpaikan ovella, eikä vain jatkaa matkaa uusiin hetkiin.

Handel. Albinoni. Vivaldi. Hynynen.

Enhän silti ole ilman muistojeni albumia. Se ei ole kirjoissa eikä kansissa, vaan sen avaa musiikki. Kummasti ihminen oppii omille tavoilleen, ja syksy tuo kuulokkeisiin konserttoja ja kaikkea, mitä oboella soitettavaksi on sävelletty. Mielenkiintoista on saada tietää, mitä kaamos tuo lopulta tullessaan. Jos kaikki menee hyvin, voi lyhyt päivä tiivistää energiaa polttolinssin tavoin. Saan tehdä olennaisia asioita tehokkaasti - ja olla siitä tyytyväinen. Millaisia ovat mielen kuvat? Epäilemättä aika ja halut ovat kaikkea retusoineet. Mutta onko siinä mitään vikaan? Saisinko levätä hetken... Rauhoittua nukkumaan. Ehkä odotan turhan kovasti. Mutta tiedän etten odota turhaan. Viimeinen soitto on kiitosvirsi:


"Painan pääni syliisi
Anna minun olla tässä -
Kaiholassa ikuisesti
Lohtua etsimässä.

Ei elämä sammu milloinkaan
Alla routaisenkin maan
Siemen kytee - nukkuu maas
Kunnes aurinko nousee taas."

(Kotiteollisuus)

Uusi tyyppi on tullut sinne aallonmurtajalle. Kenties edellinen tähystelijä sai asiansa tehdyksi. Uskoisin kyseessä olleen jonkinlainen vuodenaikakuvausprojekti. En koskaan kysynyt vaikka opimme tietysti tervehtimään kun usein törmättiin.

En halunnut tietää koska tähän luuloon taisi liittyä joitakin omia ajatuksiani ympäristöstä, maisemasta ja ajan olemuksesta. Kai jokainen elää omassa kuplassaan. Se on epäilemättä yksi onnen muoto.

On uskomatonta millainen valta ihmisellä on valita näkökulmaansa. Viereisessä pusikossa sijaitsee näet edellä mainitun anorektikon kivikätkökin. Ehkäpä tämä on valtaa yksinkertaisimmillaan.

On silti mielenkiintoista saada tietää, että ne asiat jotka kannustavat minua askelissani olenkin itse valinnut itselleni. Ja kovin kaukana on se mennyt hetki, jona vielä olisi voinut arvailla, oliko ensin muna vai kana.

Syksy on kuitenkin täällä taas, ja se on kuvia ja musiikkia.

Olen hyvin kiitollinen.

petteri.vartiainen
30.9.2009, 10:43
Seuraan arjessani jonkin verran erilaisia äärimmäisyyksiä - niin töissäni kuin vapaa-ajallakin. Olenkin usein ajatellut, että on suuri etu olla äärimmäisyyksien ympäröimänä. Silloin ei tule määritelleeksi omia rajojaan liian lähelle itseään - ja saa vapautta toimia.

Jotkin ilmiöt ovat kuitenkin vaikutuksiltaan negatiivisia. Olen saanut kokea tulleeni syvästi kosketetuksi seuratessani hetkittäin erään anorektikon taivalta kohti aina kaukana kajastavaa päämääräänsä.

Ehkäpä on hyvä saada tarkastella tällaisia asioita pienen matkan päästä. Jää tilaa ajatella kaikessa rauhassa - ja se on usein vaikeampaa jos asiat ovat jotain kautta iholla.

Olenkin päättänyt odottaa, että Hänen kivikätkönsä alkaa jonakin kesänä sammaloitua. Siitä tiedän että on käynyt hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. Sitten valitsen ja puhdistan yhden kauniin pyöreän kiven ja vien sen kiukaalleni löylyä antamaan.

Jospa Hänen taistelustaan jäisi edes se, että minulla on tila ja aika ajatella sellaisiakin asioita.

Ehkä omaksi turvakseni.

petteri.vartiainen
8.10.2009, 14:48
Välillä tulee ihmeteltyä itsekin mistä näitä juttuja pukkaa. Sietäähän sitä ihmetelläkin, koska se on kysymyksenä kenties ainoa turha - edes itse itseltäni kysyttynä. Kyllähän se sellaista ympärilleen katselua on. Haluan että osaisin nähdä merkitystä arkipäiväisen tuntuisissa asioissa, jotka liittyvät jotenkin johonkin. Onneksi kaikki liittyy kaikkeen - ja ensimmäinen ehto täyttyy helposti. Ehkä tärkeintä on nähdä, että asiat ja oleminen eivät ole tyhjiä. Elämä on täynnä merkityksiä ja kaiken yllä leijuu kuin mausteena jonkinlainen - ehkä nimeämätön - tarkoitus. Haluan nyt kuitenkin tarjota Teille löylyt Vaajakoskella. Haluan olla myös ehdottoman uskollinen Todistajalle, etten lisäisi Hänen puheeseensa mitään omiani. Jos en ehkä kykene sanatarkkuuteen, niin asiasisältö on ainakin autenttinen.

"Joo! Siis sehän oli heti lämmin kun tulin ekaa kertaa pesulle." Ihmetykseni huomattuaan Hän jatkaa: "Niin siis meillä on joukkue täällä ja kävin jo yhden kierroksen juoksemassa. Kävin jo sen jälkeen saunassa ja tulin nyt uudestaan kun tykkään saunasta."

"Minulla oli tässä pitkään selkä kipeä ja ajattelin että en tule ollenkaan tänne mutta kaverit vaan pyysi kun oltiin viime vuonnakin - niin ajattelin sitten että ei mitään tekosyitä. Ja aina tulee parempi mieli kun lähtee. Tulee tehtyä. Ja nyt eka kierroksen jälkeen ei enää tuntunut selkä yhtään ja kävin juuri vetämässä toisenkin."

"Tottakai tulee tehtyä kaikkea muutakin niin varmasti se auttoi siinä että ei tuntunut selkä yhtään alamäessä. Se on hienoa kun huomaa että joku asia auttaa. Ja täällä on niin kiva kun on kaikenlaisia matkoja ja sitten on se soolosarja. Ne vaan menee ja aina ne hymyilee jos sanoo jotain tai kannustaa tai sanoo jotain takaisin - niin täällä on aina helppoa mennä itsekin. On ne ihme tyyppejä."

Ojennan täyden kiulun vettä ylälauteelle ja lähden vilvoittelemaan.

Rygge
8.10.2009, 14:57
Maksullisten seminaarien järjestämistä sopimus ei mahdollista. Kannattaa myös muistaa, että Endurancen hallituksessa istuu ainakin yksi juristi :thumbsup:

Ei kai tässä olla maksullista seminaaria järjestämässä, vaan kysehän oli kai kulujen korvaamisesta 226:lle jos hän saapuu leirille pitämään luennon. Juristeja tähän on turha sotkea.

Edit. Nyt vasta luin kunnolla tuon alkuperäisen ehdotuksen. Tosiaan minunkaan mielestä ei kannata järjestää mitään tuollaista tapahtumaa, jonne Endurancen ulkopuoliset ihmiset pääsisi maksua vastaan, vaan kyseessä olisi seuran jäsenilleen järjestämä tapahtuma.

petteri.vartiainen
13.10.2009, 11:37
On pakko pysähtyä vähän vetämään pohkeita auki. Sillankaiteen betonijalusta ottaa sopivan otteen lenkkarinpohjasta. Tekee mieli liikkua - on kylmää olla paikallaan kun ei ole vielä lämmennyt. Pakkasusva peittää kaiken eikä valolla ole oikein suuntaa.

Hanhet muistavat kyllä missä suunnassa on vapaata tilaa. Nousevatko ne tosiaan nyt? Mahtava meteli. Voi taivas - Ne tulevat tästä. Ensimmäiset lentävät ihan läheltä. Lisää suuria lintuja sukeltaa usvasta esiin. Eivät uskalla lentää matalan sillan ali niin kuin lahden vakiosorsat.

Lopulta kyyristyn kaiteen suojaan ja katson valoa vasten pyörteilevää usvaa. Eipä ole hämmästyksen kyyneleet taas kaukana. Sinne menivät - pitkämatkalaiset.

Harvoinpa kulut katetaan ennakkoon. Kiitos luottamuksesta.

petteri.vartiainen
27.10.2009, 09:47
"Kyllähän siinä niin käy, että kaikki ylimääräinen jää pois ja sitä tekee niitä totuttuja juttuja. Siinä jos vielä pääsee ulos harrastamaan niin kyllähän siinä on jo paljon - eikä sitä osaa oikein muuta pyytääkkään. Kaikki se kesän ympäriinsä lieskuminen ja semmoinen elon palo tiivistyy semmoiseksi yhdeksi kipinäksi. Sitä sitten varjellaan kämmenten välissä ja lämmitellään siinä käsiä. Sehän se on sitä taitoa jos osaa siinä lämmitellä koko olemuksellaan.

Mutta sehän pitää myös muistaa että nyt on helpompi nähdä, missä toiset kantaa niitä omia kipinöitään. Ei ole niin valoisaa eikä ole mikään kauhea kulo päällä. Sitähän voi vaikka sytyttää kiukaan tai takan tai lieden sillä kipinällään ja istua siinä Toisten kanssa lämmittelemässä. Siinä voi sitten vilauttaa varovasti sitä kipinää käsien välistä ja vaikka myhäillä tietäväisesti."

Näin puhkesi puhumaan Wanha Ystävä. Taisin mutista ääneen jotain syksyn hämärästä ja talviaikaan siirtymisestä. Olen kiitollinen, sillä syksynalun viimeisten juoksutempausten romuttama kuntoni on kääntynyt levottomasta valvomisesta horteisen uupumuksen puolelle. Voisin nukkua vaikka kuinka paljon. Toisaalta olen myös hyvin iloinen, sillä koen perille tulemisen riemua. Olenhan taas saanut tulla omin jaloin syksyyn. Ehkäpä olisi hyvä hetki lämmittää kiuas ja liesi ja kutsua Toinen skoolaamaan Asioille.

petteri.vartiainen
4.11.2009, 08:55
Olet

Kumppani puolisolle
ja lapsen turva.

Tekijä työllesi
ja ystävän ilo.

Juokset sankarin ryhdillä.

petteri.vartiainen
9.11.2009, 11:21
Pihapiirin rajalta alkoi vielä tontittamaton palsta. "Takametsä" se on aina nimeltään. Sinne päätyi nielaistuksi aina, kun päivänvaloa oli edes hieman askelen turvaksi. Tunne ympäröidyksi ja sisälle kiedotuksi tulemisesta kun pieninkin oksa notkuu lunta. Kun kaikki vaimenee - ensin ympärillä ja sitten sisällä. Oma rauha ja yksityisyys - yksinäisyys. Kaikki se suunnattomuus ja kihelmöinti, joka syntyy ympäristön äärettömyyden kokemuksesta - oivalluksesta, että paljon on otettavissa jos vain on kulkijaksi ja uskaltajaksi...

Kovin on pieni pätkä polkua tuokin maailma, kun siitä säännöllisesti läpi juoksee.

Tapasin hiljattain herran, jonka olen tavannut viimeksi seitsemän, ehkä kahdeksan vanhana. Kuulin hänen silloin kertovan Isälleni, missä päin hän käy lenkkejä ajamassa - olimme autokatoksessa tarkastelemassa Hänen hienoa, ohutrenkaista polkupyöräänsä. Muistan oivaltamisen kiihkon, kun ymmärsin Hänenkin haluavan uskaltaa pitemmälle - ja hän aivan ilmeisesti myös pystyi ja uskalsi. Tämä oli ensimmäinen mielikuva tästä ihmisestä kun tapasin Hänet näin pitkän ajan jälkeen.

Onko kiitollisuuteni siis Hänen kaikkien kulkemieni matkojen jälkeen? Hänkö minulle kertoi, että näin on oikein tehdä?

Löytäisin mielelläni heidät, joille voisin lausua kiitokseni - ja olen lausunutkin.

petteri.vartiainen
20.11.2009, 12:49
Uusi teksti liikuntakeskuksen pukuhuoneen ovessa:


MIEHET
EI SALIBANDYN PELAAJAT

petteri.vartiainen
20.11.2009, 13:11
On suuri lohtuni, että juoksuhulluus ei selvästikään aiheuta aivan saman reaktiota ihmisissä kuin intohimoinen hiihtäminen.

Kuten innokas lukija saattaa keväältä muistaa, sain tavata ikämiehen potkiskelemasta viimeisiä ladunlaikkuja maastolenkilläni. Olin juuri saamaisillani väkevän todistuksen omasta typeryydestäni arvostelemalla Toisten hiihtointoa, kun Vanhaherra kertoi olevansa itse jättämässä jäähyväisiä Talvelle.

Sain kuin lahjana etuoikeiden pitää suuni kiinni oikealla hetkellä.

En ole tätä unohtanut - ja niinpä kävin itsekin kokeilemassa sauvojen pituutta paikallisella varastolumesta tehdyllä ladulla. Yllätys oli todella positiivinen: Lievästi viettävä kilometrin lenkki sujui kerta toisensa jälkeen hyvätuntumaisella tasatyönnöllä, eikä minkäänlaista hallitsemattomuutta tuntunut. Vallitsi vahva tuttuun asiaan sulkeutumisen tunne. Olen oikein hyvilläni tästä nyt, kun saamme loppusyksyisen pimeyden näköjään takaisin lämmön ja sateiden myötä.

Ehkäpä osaan jo olla nimittelemättä hiihtohulluja.

Pitäisiköhän joskus käydä kokeilemassa salibandyä ihan oikeiden pelaajien kanssa?

Olisi varmasti taas vähän hiljaisempaa.

mönkijä
20.11.2009, 13:47
Ehkäpä osaan jo olla nimittelemättä hiihtohulluja.

Pitäisiköhän joskus käydä kokeilemassa salibandyä ihan oikeiden pelaajien kanssa?

Osoittaisihan tuo ihan sopivan villiä ultrajuoksijan luonnetta!

petteri.vartiainen
26.11.2009, 15:16
Olin viisas hetken verran. Kutsuin Toisen tässä taannoin istumaan kiukaan ja lieden ääreen. Katselimme kipinöitämme ja muistelimme Asioita. Syksy näkyi meissä molemmissa: Skoolasimme menneille, mutta emme rohjenneet katsoa tulevaan kovin uhmakkaasti. On kuitenkin kaunista sekin, että muistot toivat aina takaisin tähän päivään - eikä tuleva näyttäytynyt ainakaan vaativana.

Mutta toiko Toinen lunta eteiseen? Ei nähdäkseni. Ei sellaisella sydämmellä tuoda lunta eteiseen edes kengänpohjissa. Miksi sitten olen tuntenut itseni niin kovin väsyneeksi ja vaille aloitteita näinä päivinä? Miksi syksy sai minut kiinni juuri sillä hetkellä kun Toinen poistui luotani? Oliko se liian hyvää, jotta jaksaisi taas sietää arkea juhlan jälkeen?

Tuskin sentään. Haluan ajatella, että minulla on rauha, tila ja aika tälle kokemiselle. Juuri nyt on minun Syksyni, koska olen nähnyt olevani turvassa, olen todistanut omasta terveydestäni ja katsonut luottavaisesti tulevaan.

Saan vaipua Syksyyni saadakseni ansaitun levon - hiljentyäkseni tässä hämärässä.

Otin ensi kertaa vuosiin musiikkia lenkille...



Minä olen syksy hiljainen
minä olen aamu talvinen
Minä olen ollut rautatie
ja kiskot sen

Minä olen puita metsässä
minä olen kanto - tiedätsä
Minä olen ollut valtatie
ja asfaltti

Minä olen pöytä nurkassa
ei - en liiku vaikka mulla on jalkoja
Minä olen ollut lentoreitti
pohjoiseen

Minä olen huone vintillä
olen talo ilman hissiä
Minä olen ollut väylä Tukholmaan
ja pois

Minä olen ilmaa purkissa
minä olen karhu talvella
Olen ollut taivaankansi
tähtiloistossa

Minä olen auto parkissa
olen täynnä sakkolappuja
Minä olen paskaa lintujen
konepellin päällä...

...tiedän se.

-Zen Cafe

petteri.vartiainen
3.12.2009, 16:01
Kirjoitanpa tähän outoon ketjuuni vähän syksyn kuulumisia.

Tämä syksyni on ollut melko raskas. En ole sitä itse huomannut kovin varhain, sillä syyt, jotka ovat miestä painaneet eivät ole olleet vakavia kuten onnettomuudet tai pahat sairaudet olisivat. Aloin lopulta havahtua kun vaimokulta kertoi huolissaan joutuvansa sammuttelemaan liesiä perästäni ja kyselemään vaikkapa, että mitä kännykän laturi tekee kattilakaapissa.

Tässä vaiheessa luovuin autoilusta ja aloin etsiä neuvoa tilanteeseeni. Onneksi saapuvilla on aina elämää itseäni enemmän nähneitä ihmisiä, jolle olen tullut kertoneeksi kuulumisiani rehellisesti tasaisin väliajoin. Paljastui jotain hyvin mielenkiintoista ja itselleni ensikertaista: Kuluneen syksyn aikana on moni toivottu ja pitkällistä ponnistelua vaativa tärkeä asia loksahtanut hyviin uomiin, enkä ole voinut arjen melskeessä huomata, kuinka paljon nuo asiat ovat oikeastaan voimiani sitoneet.

Onnen tavoittelu ja sen saavuttaminen voi siis joskus olla melkein liikaa.

Onkin kai niin, että kaikki muutokset vaativat hieman voimia - myönteisetkin.

Olen väsyksissäni etsinyt pakopaikkaa omilta ajatuksiltani vaikka mistä - myös täältä Seppolasta. Olen tullut vääntäneeksi tikusta asiaa, saivarreeksi, puhuneeksi päälle, kiukutelleeksi ja uhonneeksi. Sanottua ei koskaan saa takaisin, mutta ihmettelen nyt epätyypillistä käytöstäni.

Myös liikunnan harrastukseni koki joitakin seurauksia. Juoksemiseni muuttui pakonomaisemmaksi ja uskon huomanneeni tämän: Lisäsin näet vauhtia ja lyhensin lenkkejä saaden näin luvan ajatella, että pahaltahan se pitää kovan vauhdin tuntuakin. Onneksi lantoissani oli hiemen vaivaa, ja jouduin toimimaan myös tätä vaivaa kunnioittaen: En saanut pahennettua henkisistä syistä syistä syntynyttä ylikuntoani varmaan paljoakaan.

Tässä päivänä eräänä seisoin maisemapaikalla pitkää, rauhallista lenkkiä lopetellen ja ihmettelin, kuinka ajatus on kirkas ja vapaa, kuinka keho on kivuton ja virkeä. Oli kuin olisi palannut jonkinlaiseen henkiseen kotiin. Liikuntahan on aina leikkiä - mutta hyvinvointi ei koskaan! Näin siinä hetkessä, kuinka peloissani olin ollut siitäkin, etten osannut aiemmin nähdä miksi juoksuni henkinen sisältö ja anti oli muuttunut itselleni aivan vieraaksi.

Minulla oli harjoittelustani aivan typeriä ajatuksi - varsinkin kun ensi kesän tulokseni perustuvat terveyteen ja uskaltamiseen, eivät ruudin uudelleen keksimiseen!

Olen ollut tavallaan onnekas, kun jonkinlainen vuosittainen lepokausi on toteutunut jotain vammaa kuntouttaessa. Ensi kertaa tämä lepo toteutui näin, että luonto pakotti kyykkyyn.

Kiitän kaikkia enemmän tai vähemmän osallisia kärsivällisyydestä ja myötätunnosta näiden kovasti tavallisten eloon kuuluvien asioiden tiimoilta, ja vetäydyn nauttimaan uudelleen saavuttamastani Ilosta ja Rauhasta.

Palaan astialle heti vuoden alussa: Silloin tulee pikkuhiljaa ajankohtaiseksi Ponnenjärven asiat - ja niiden tiimoilta haluan olla ennen muuta reipas ja auttavainen Endurancelainen.

Toivon tämän kirjoituksen myötä kaikkille valppautta kaamoksensa viettoon, ja toivon varsinkin E24:lle valmistautuvien muistavan vanhan palstahahmon Sisu-Suden ohjeen:

Ilon kautta!

mönkijä
9.12.2009, 15:15
Kiitos, Petteri, ja samoin sinulle voimia!

Niin kuin kaikessa inhimillisessä tekemisessä, hauras on paitsi ihmisen keho myös hänen mielensä, viritettynä erityisesti.

petteri.vartiainen
30.12.2009, 14:54
Joskus on käytävä katselemassa vähän kauempaa että voisi nähdä taas lähelle. Siinä on sellainen riski, että se varsinainen kaukana oleminen menee vähän harakoille: Pitäisi kuitenkin olla rauha katsella myös kaikkea käsillä olevaa siellä, missä kulloinkin on. Olen viime ajat tehnyt otsa rypistettynä lähtöä kauas, jotta osaisin kaivata takaisin. Minulle suotiin pieni arjen armo: Sain nähdä lähelle paljon pienemmän matkan päästä - ja aivan yllättäen. Nyt saan lähteä kauaskin raukein kasvoin katsellen - ja löydän taas muutakin kuin koti-ikävän.

Aivan kuin Helsinki-Vantaan laukkujonot voisivat jollain lailla todistaa jotain siitä, ovatko enteet matkaan lähtemiselle edulliset. Olen etsiskellyt vastausta tällaiseen kysymykseen ruokalautaseen alakuloisesti tuijottaen monta päivää, ja hämmennellyt ruoanloppuja lautasen pinnalla kuin mikäkin auspeksi linnun sisälmyksiä. Ei se vastaus tietenkään sieltä tule. Kovin vähän lupaa etelän lämpö. Onko todella näin, että kaikenlaiset erikoisuudetkin muuttuvat tavallisiksi, ennustettaviksi asioiksi jotka kokevat inflaation heti, jos matkalainen ei jaksa suhtautua riemuin esim. muutamaan odotettavissa olevaan lyhyempään yöuneen? Näinkö mietin siitä huolimatta, että olen jo aikaa sitten luvannut suhtautua pitkittyneeseen flunssailuuni enemmän kuin ansaittuna lepona? Eikö asenne riitä? Kuinka tällaisia mietteitä voisi purkaa edes puolisolle, joka on taas nähnyt vaivaa järjestääkseen oivan matkan ja odottaa omasta puolestaan varmasti minua enemmän...

Vuoden liikuntasaldon summaaminen harjoituskalenterista antaa aihetta hymyyn. Muisto toisensa jälkeen ponnahtaa pienin kirjaimin viikkomuistioon raapustelluista huomioista ja ajatuksista. Joskus sana kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Taskulaskimen naputtelu kertoo toimen tason olleen täsmälleen sama kuin edellisenä vuonna. Tämä riemastuttaa minua suuresti, sillä olenhan elänyt nyt toisen vuoden sillä periaatteella, että toimin pakottomasti ja omasta halustani. Vaikka en keräile päiväkirjamerkintöjä, toivoin vielä yhtä merkintää ennen vuoden vaihtumista: Toivoin saavani hiihtää jäällä vanhoilla puusuksillani...

Asia on hieman arka: En ole yltiöpäinen riskin ottaja enkä halua aiheuttaa vähintäkään huolta tekemisilläni. Tästä johtuen järven jäälle pääseminen on antanut odottaa niin kauan, että jäällä alkaa olla muitakin ulkoilijoita itseni lisäksi. Ja tämä hetki koittaa käytännössä aina vuodenvaihteen jälkeen. Nyt tapahtuu kuitenkin poikkeus, sillä vaimokulta - tunnistettuaan kaihoisan kuikuiluni auton ikkunasta - kertoo kuin lahjaksi antaen kuulleensa paikallisuutisista, että jää kestää kyllä eikä paikoin jäälle pursunutta vettä tarvitse pelätä vaikka lumen alta sohjoa löytyisikin... Mitä enää empimään? Vanhat puusukset ovat odottaneet jo monta viikkoa hyvässä vahassa tätä hetkeä. Muistista löytyy välittömästi resepti hyvälle, hiertämättömälle sukkayhdistelmälle ja naskalit löytyvät käsille kuin niitä olisi vasta eilen tarvittu.

Rauhallisesti. Pehmeä parafiini antaa juuri sen pienen pidon joka pehmeässä pakkaslumessa tarvitaan - mutta antaa kuitenkin hyvän liu´un kunhan jalan vetää reippaasti potkusta eteen. Liian innon taltuttamiseksi on kiuas kierretty ajastimelle ja näin toteutuu matkan maali ja palkinto. Vointi on jo kaikin tavoin parempi. On suuri nautinto saapua tuttuun rasitukseen - lämpöön ja hartioiden poltteluun. Se tuntuu niin turvalliselta, että mieli muistaa monta sellaistakin hetkeä, kun lumi on meinannut näyttäytyä vihollisena - esteenä ja tuskien syynä. Voi itku miten on ahkio joskus painanut. Mutta niissäkin hetkissä olen ollut omana itsenäni - vapaaehtoisesti. Onpahan kokemuksia. Eivät ne enää pelota vaikka opiksi ovatkin. Kumarran kuningas Talvelle. Kiitän että saan taas palata tällaisiinkin hetkiin ja lupaan nauttia tästä hyvästä ilman valituksen sanaa.

Mutta mitähän tässä välissä pitikään tehdä? Ai niin - käydä etelässä...


"Voisin lähteä mutta jään, koska kaipaan ikävää."

-Ismo Alanko

petteri.vartiainen
13.1.2010, 15:40
Bussista ei nouse hotellimme kohdalla ketään muuta. Todella lupaavaa. Onhan se totta, että alas keskustaan on pieni mäki käveltäväksi. Silti tuntui tärkeämmältä, että hotellin ovesta ei joudu suoraan jollekin ostoskujalle - vaan miljöö on hieman rauhallisempi. Opas kyllä lohduttaa, että kaupungin ainoa ulkoilijoille ja lenkkeilijöille omistettu yleinen puisto on aivan hotellin kyljessä kiinni, mutta tämä ilmoitus saa aikaan vain tuhahtelua ja pärskähtelyä muissa matkalaisissa. Eihän se kaikkia lohduta. Ihan ymmärrettävää.

En oikein saa selvää, minne kaikkialle puiston kujat rönsyilevät aamun pimeydessä. Valaistus muodostuu puoli metriä kamaran yläpuolelle nousevista valopylväistä, ja vaikutelma on kuin jonkinlaisella pimeällä kiitoradalla. Hipsuttelen varovaisesti sinne tänne löytämättä mitään varsinaista lenkkiä, jota osaisin käydä kiertämään. Tällaisia nämä ensimmäiset aamut matkakohteissa usein ovat.

On kuitenkin merkille pantavaa, miltä nämä askeleet aina tuntuvat. Ensimmäistä aamua on tullut vietettyä vaikka minkälaisilla ojanpientareilla täysin tyytyväisenä. Joskus on ollut saatavilla joku paskanhajuinen maantienlaita, toisinaan on pitänyt valita jyrkkä ylä- tai alamäki. Koskaan ei ole ollut oikein juoksupuistoa tarjolla. Silti olen ollut iloinen ja kokenut tekeväni jotain tähdellistä oikein.

Voihan olla, että siinä lenkkikenkien ala on se pala kotia ja kotimaata, jolle saa astua varomatta ja liikoja lupia kyselemättä. Näinä pimeinä aamuina saan ihmetellä syvästi, mistä ihmeestä nousee juoksun ilo, sillä näinä hetkinä ei ole tarjolla ilmeisiä selityksiä. Monesti luulen tietäväni, että juoksuiloni perustuu vaikkapa ympäristön kauneuden havaitsemiseen ja maisemien ihmettelyyn. Totuus voi kuitenkin olla se, että Ilo on askelissa itsessään - ja syyt ovat keksittyjä. Näyttääkö ympäristö kauniilta, koska haluan selittää hyvän oloni itselleni sopivalla tavalla? Pimeässä aamussa, jossa en näe sitäkään mikä on minulle tuntematonta, joudun ajattelemaan näin.

Nyt olen taas katsomalla kotini kaunista talvea, ja tunnen kuinka jokainen luminen puu vetää luokseen kuin joku vetovoimainen jatkumo. Askeleet ovat ilmaisia.

Se voi kuitenkin olla vain selittelyä.

petteri.vartiainen
21.1.2010, 09:54
Haluamatta sanoa mitään siitä kuinka tulisi harjoitella tai mitä sen pitäisi sisältää aion esittää erään kokemuksen.

Eräs arkeni haaste on se, että jaksan kohdata erilaisissa elämäntilanteissa- ja vaiheissa olevia ihmisiä. Tällä hetkellä He ovat pääasiassa murrosikäisiä nuoria. Olen tullut viimeaikoina huomanneeksi itsekin, kuinka muutokset ja muutoksessa eläminen haastaa ihmistä - ja koenkin saaneeni tästä lisää voimavaroja katsella arjessani läsnä olevien murkkujen asioita ja ongelmia myötätuntoisemmin. Ei ehkä enemmän ymmärtäen eikä enempään pystyen - mutta myötätuntoisemmin.

Yleisesti ottaen koen olevani oikein jaksava ja uskonkin myös parhaan ammatillisen antini perustuvan siihen, ettei minun tarvitse teeskennellä hyvinvoivaa ja myönteistä ihmistä. Nuoret ovat epäilemättä kuulleet sekä valkoisia- että mustia valheita korvansa täyteen haastaessaan ympäröivää maailmaa. Enkä minäkään aina puhu täyttä totta - vaan sopivia...

Mistä vastapainoa? Ei ole hyvistä pyrkimyksistä huolimatta varmastikaan terveellistä antaa arjen yksipuolistaa sitä näköalaa, josta käsin yrittää maailmankuvaansa muodostaa. Havahduin tähän asiaan vasta hiljattain, kun pysähdyin ajattelemaan vaikkapa Kimpisen yleisurheilustadionilla tekemiäni juoksuharjoituksia. Kentän syksyiseen sulkeutumiseen asti kävin säännöllisesti harjoittelemassa milloin mitäkin radalla ja huomasin viihtyväni erinomaisesti. Asiaa enempää perkaamatta huomasin talven alkaessa ikävöiväni näitä harjoituksia.

Korviketta etsiessäni ohjauduin urheilutalon juoksusuoralle harjoittelemaan pyrähdyksiä - ja ymmärsin kuinka suuri merkitys on ollut sillä, että sai koko kesän seurata vaikkapa reippaiden urheilukoululaisten leikillistä harjoittelua Kimpisessä. Vaikka asiat ovat totta vain katsojan silmässä, koen tämän ympäristön ja siellä toimivien ihmisten välittämän tunnelman tehneen hyväkseni enemmän kuin kaikki työhyvinvointisaarnat yhteensä. Tavallisten ihmisten touhuaminen heitä kiinnostavien asioiden parissa on innoittavaa katseltavaa - ja tämä tunnelma välittyy myös niissä ystävällisissä ajatuksenvaihdoissa, joita syntyy tutuksi käyvien hahmojen kanssa.

Ja mikä kätevintä: Tätä lääkettä voi nauttia itselleen sopivina annoksina.

Eräs hauska sivujuonne tässä kaikessa on. Jos pitää - kuten joskus pitää - etsiä syyllistä, niin toistan sen mitä olen sanonut aiemminkin: On Lappeenrannan Urheilumiesten vika, että minusta on tullut pitempien matkojen ystävä. Juoksuharrastukseni varsinainen startti oli osallistua parina vuonna paikalliselle puolimaratonille sillä seurauksella, että ehtiessäni maaliin ei edes ajanottaja ollut kiinnostunut maaliin saapumisestani. Yritykseni valloittaa vuorokaudenjuoksua onkin siis yritys kostaa jotenkin näille pahantekijöille. Näin ajat muuttuvat: Positiivisinta ja avoiminta suhtautumista omaa harrastamistani kohtaan olen saanut juuri kyseisen seuran jäseniltä. Lienee toki sattumaa, mutta haluan ajatella kaikesta sydämmestäni jossain olevan sellaisen ajan ja paikan jossa hyvähenkisyys, ystävällisyys ja yhteinen tekeminen on arvo sinällään. Vaikkei näin olisikaan itsetarkoituksellisesti, koen saaneeni siitä osani.

No tällaista. Miten tämä nyt taas mihinkään liittyy? En tiedä, mutta tällaisissa arjenmakuisissa asioissa voi hyvinkin olla jotain ajatusta sisällä...

petteri.vartiainen
23.1.2010, 15:32
Minulla on taipumusta lievää runsaampaa sisäiseen leijumiseen - ei tarvitse sitä varmaan alkaa erikseen todistelemaan. Se ei tee minusta välttämättä hullua, mutta aika tahdottoman se minusta kyllä tekee. Voisihan sitä antaa vaikutelman, että on rautainen jätkä ja uuras puurtaja, mutta se ei olisi totta. Totta on se, että minullakin on jokin sisäinen palo, jonka varassa teen asioita ja harrastan näitä harrastuksiani - mutta se lienee jotain jollain tavalla boheemimpaa kuin raakaa tahtoa.

Minulla on kyky hilpeyteen ja vielä suurempi kyky onnitella itseäni silloin, kun koen onnistuneeni. Harjoitteluni kohdalla tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että osaan kyllä hyvän asenteen kautta käyttää tarjoutuvia tilaisuuksia hyväkseni - mutta en kykene koskaan kovin jämptisti luomaan sellaista asenneolosuhdetta ja tahtotilaa, jonka varassa voisi tehdä vaikkapa pitempisyklistä nousujohteista harjoittelua. Jonkinlainen rypäsluontoisuus nousee tästä piirteestäni, ja koska haluan onnistua, selitän itselleni että se on minulle hyväksi.

Kuullostaa hyvältä tuo "rypäsluontoisuus". Kyllä ;). Mutta totta on sekin, että se viimeinen niitti jää usein lyömättä kun harhaileva mieleni ei löydä jotain erityistä sytykettä, jonka varassa voisi vielä matkaan lähteä. Näissä tilanteissa on usein vaimoni merkitys suuri. Hänellä tuntuu olevan silmää toimia siten, että olennainen tapahtuu - ja kaikenlainen henkinen sälä jää syrjään kun pääsen näin vapaaksi erityisten virikkeiden etsimisestä.

Todellisia rautalankaesimerkkejä tästä saan tuta kun olemme matkoilla saadaksemme ulkoilla hienoissa maisemissa yhdessä ja nähdä maailmaa. Viimeisin tilanne oli tällainen, että viimeinen täysi vapaapäivä reissun päällä oli käsillä ja yritimme miettiä miten sen käyttäisimme. Nähtävyyksien ihmettelyyn aiemmin varattu välipäivä oli ollut antoisa ja suonut lepoa patikoinnista, mutta nyt - taas yhden uutteran päivän jälkeen - alkoi meikäläiseltä mennä sisu kaulaan.

Yritin soperrella jotain sen suuntaista, että pitäisi löytää jotain uutta ja ihmeellistä - uusi reitti tai käyntikohde. Muuten ei ole oikein ideaa alkaa raatamaan. Sadettakin on aamuksi luvassa - ei päästä ajoissa matkaan. Toinen ilmoitti aikailematta haluavansa viimeisenä päivänä - jumalauta - kunnon hiet ja muusta viis. Hänen ehdotuksensa yhdistää tuttuja polkuja ja komeita maisemia oli oikein järkevä ja jätti myös hyvän säävaran: Ei tarvitsisi missään liejukossa rypeä.

Ei tullut mieleenkään mennä aamulla juoksemaan, vaan säästin voimani päivän ponnistuksiin. Aamiainen meni alas vähän vitkaasti kun oli aika nukuksissa. Aamun sade taukosi jo varhain ja jätti miellyttävän viileyden marssiavuksi. Ei mennyt kauaa, kun mielen täytti askelten rytmi ja meren pauhu ympäröivissä kallioissa.

Taas kerran sain jotain, jonka viisaampi ja tasatahtoisempi olisi ottanut omakseen empimättä: Sain ponnistaa hiljentyen omiin askeliini ilman tuntemattoman polun vaatimaa valppautta ja ilman edeltä lukkoon lyötyä aikataulua. Miten voi olla, että tämän onnen näkeminen edeltä käsin on niin hankalaa - vaikka sen autuutta saa todistaa kerta toisensa jälkeen?

Onnistuneen päivän päätteeksi uskaltauduin vielä lenkkipuistoon. Tunti siinä meni, ennen kuin pääsi hölkän päälle - mutta sain kuin sainkin harjoitella myös väsyneenä ja kipeänä käynnistelyä. Tämä oli viikon parhaita kohokohtia ja myös harjoituksellinen saavutus, josta saan voimaa ja rohkeutta pitkin kevättä.

Enkä unohda kuka minut siihen hetkeen talutti.

petteri.vartiainen
27.1.2010, 11:19
Wanha Ystävä antoi minulle ajatusevään liittyen kulkijan jaksamisen. "Kukaan perille päässeistä ei ole antanut kaikkeaan." Hieman kiusallinen ajatus. Eihän se jätä jäljelle mitään ansioita. Voihan olla, ettei tätä ajatusta olekaan tarkoitettu purematta nieltäväksi, vaan ajatuksen henki on kirjainta tärkeämpää.

Onhan meille ultrajuoksusta kiinnostaneille aina ajankohtaista miettiä, millä keinoin ja ajatuksin matka tarvittaessa jatkuisi. Ja kuinka tätä asiaa voisi harjoitella omassa arjessaan. Voihan olla, että hyvää harjoitusta saa esimerkiksi hän, joka työmatkansa reppu selässä juostuaan saa ottaa lapset vastaan heti eteisessä tai havaitsee asioiden sujuvuuden kannalta parhaaksi valmistella päivällistä ennen kuin pääsee pesulle ja oloaan helpottamaan.

Innoituksen etsiminen on toinen alati ajatuksissa oleva asia. On mukavaa, että televisiosta saa seurata mielenkiintoisia matkoja erikoisiin paikkoihin ja aika ajoin käsiin löytyy kirjoja menneistä ja nykyisistä löytöretkeilijöistä. Tämä kaikki on varmasti erityisen antoisaa juuri kaltaiselleni, joka ei ole itse käynyt juuri postilaatikkoaan pitemmällä - jos ilmaisu sallitaan. Vähäiset matkani ovat toki antaneet minulle mahdollisuuden kasvaa omissa rajoissani, mutta en ole kuitenkaan onnistunut ajamaan itseäni niin ahtaalle, että kaikkeen tähän liittyvä romantiikka olisi kadonnut.

Suuria Matkakertomuksia lukiessani en voi olla hämmästymättä niinä hetkinä, kun tavoitan jonkin hetken tunnelmia omista vähäisemmistä kokemuksistani käsin. Olkoonkin, että ymmärtämys on subjektiivista: Ihminen altistaa itseään sellaisille rasituksille ja tuskillekin, ettei niiden ymmärtäminen uskoakseni tee kenestäkään vahvempaa tai ehjempää. Joskus näyttää jopa siltä, että tutkimusmatkailijaa kohtaava onnettomuus asettaa jo tapahtuessaan kysymyksen, olisiko syntynyt tilanne ollut vältettävissä. Ehkäpä riskit ovat hallittavissa vain niiltä osin, kuin kykenemme niitä havaitsemaan - vaikka haluaisimme muuta ajatella.

Ehkäpä sankaruus urheilussa on erilainen asia kuin vaikkapa ennätysvaeltajan sankaruus - tai tutkimusmatkailijan sankaruus. Taitaa tosiaan olla niin, että kaikki askeleet eivät ole hyvästä eikä enemmän askelia ole aina parempi kuin vähän askelia. En edelleenkään halua yrittää vastata - edes itselleni - kysymykseen siitä, mitä askelten pitäisi merkitä juoksijalle. Haluan pitää kysymyksen sopivasti avoimena. Ehkäpä näin vainojen uhrien muistopäivänä voidaan kertoa, mitä askeleet eivät koskaan saisi olla. Seuraava katkelma on muistinvarainen puhujaääni jostain dokumentista, jossa käsiteltiin viime vuosisadan työvoimapolitiikkaa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä...


Asutuksen lopulta harvettua vartijat eivät enää vaivautuneet ampumaan maahan vaipuneita. Pakkanen tuuditti uupuneet uneen heti, kun silmänsä sulki. Ensin kaatuivat sairaat ja loukkaantuneet, mutta pakkasen kiristyessä ja ruoan huonontuessa alkoi tahto vähetä myös meiltä - parhaassa iässä olevilta miehiltä. Ajan kuluessa olimme alkaneet ymmärtää tilanteemme lopullisuuden ja toivo jätti meidät kuten keskitalven hiipuva valo. Kaikista surun ja kestämättömyyden ilmauksista rangaistiin lyömällä kunnes ikävä, suru ja tuska kaikkosivat. Jäljelle jäi vain pelko. Pelkäsimme päivää ja pelkäsimme yötä. Pelkäsimme vartijoita, toisiamme ja itseämme. Pelkäsimme nälkää ja pelkäsimme syödä. Pelkäsimme elää ja pelkäsimme kuolla. Rohkeimmat ja vahvimmat meistä kuitenkin ylittivät tämän pelkojen muurin, ja istuivat kuin vapautustaan huokaisten tienviereen kuolemaan. Me muut jatkoimme peläten pakkasen syvää tuuditusta, joka kutsui uneen kaikkina hetkinä. Minulta on kysytty usein, kuinka tällaisia leirejä voitiin hallita niin vähin voimin. Miksi emme ottaneet alueita haltuumme ja toimineet pelastukseksemme? He eivät voi ymmärtää, että perille saavuimme vain me kuuliaiset. Me pelkurit.

petteri.vartiainen
2.2.2010, 10:37
Tästä alkaa alamäki
Päästä kädestäni
Kiitos Ystäväni
Pärjään jo yksinäni


Pauli Hanhiniemi Kolmannesta Naisesta on sanonut kauniisti useita asioita. Tämä kappale - Sekunnit ja Tunnit - pullahtaa mieleen näköjään tässä vaiheessa vuotta nyt jo toisen kerran. Alan jo palautumaan vuodenvaihteen etelänmatkastani ja harjoittelu kohti kevättä on aluillaan.

Olenhan toki liikkunut kuten ennenkin, mutta olen juoksemisen sijaan viettänyt pakkaspäiviä jäällä hiihtäen, sauvakävellen ja radalla pyrähdyksiä harjoitellen. On erityislaatuista, että itse hölkkään käsiksi pääsemisestä saa näin voimakkaan kokemuksen.

Opetellakseni myös numeroilla puhumista kerron suurella tyytyväisyydellä, että viikko sisälsi päivittäistä liikuntaa ja ulkoilua. Neljänä päivänä liikunta-annos koostui 15-20km hölkkää ja juoksua sekä 20-25km reipasta kävelyä. Koska normioloissa hölkkäilen viikkojen mittaan noin 80km per viikko, on 200km ylittävä viikkoannos minulle melkoinen - siitä huolimatta että puolet siitä on kävelty.

Saatu harjoitushan on sinällään tärkeää, mutta minusta on huima juttu, miten tällainen vammatta onnistunut ponnistus muuttaa ja avartaa sitä kokemusta, jonka kautta arkista harjoitteluaan jäsentää: Se, miten kokee askelten päällä vietetyn ajan ja viihtyvyytensä muuttuu. Tämä on varmasti rautalankaesimerkki siitä, kuinka kokemus omasta harjoittelusta ja harjoitettavuudesta muuttuu tällaisen rajojen siirtämisen kautta.

En osannut vuosi sitten sanoa asiasta muuta kuin kirjoittaa mainitun laulun sanat, mutta näin toisella yrityksellä asia on jo paljon selvempi...



Sekunnit ja Tunnit...
Aika soljuu sävelinä pois
Jos onnenhetken
Ees yhden säästää vois

petteri.vartiainen
9.2.2010, 14:19
No kuinka ollakaan: Löysin kirjastosta Christer Boucht:in kootut seikkailut. Onkin ollut kyseistä kirjailijaa hiukan ikävä. Tämä veijari on reissannut vaikka missä ja vaikka miten. Kertomuskokoelman sisällysluetteloa silmäillessä huomaan, ettei kotikaupunkini kirjastoihin ole suinkaan aivan kaikkia kirjojaan hankittu. Saatavilla olevat olen kyllä tavannut varsin tarkkaan.

Erikoista on se, että matkakirjoista tehdyt lyhennelmät heruttavat esiin muistoja niiltä päiviltä, joina olen kutakin kirjaa lukenut. Näin ajatus harppoo ajassa eteen ja taakse lupaa kysymättä. Mikäpä siinä. Mukavia ajatuksia. Matkasuunnitelmia, varustehankintoja sekä hetkiä siellä ja täällä. Se on mukava lisä muuten hiukan kuivahkoon lukukokemukseen - mutta sellaistahan se usein on - lyhennelmien kanssa.

Eräs erityinen asia kuitenkin nousee esiin kun tekijä on karsinut pitkällisemmät selittelyt minimiin. Esiin nousevat Hänen tapaamansa ihmiset. On elämys oivaltaa, kuinka paljon yksittäiset sattumat ja kantamoiset määräävät sitä, mitä matkamiehelle jää muisteltavaksi ja kotiin vietäväksi.

Jotkin voitot taitavatkin olla enemmän annettuja ja saatuja kuin tehtyjä.

Olkoon niin. Se ei varmastikaan vähennä niiden arvoa.


"Ja on se kuitenkin hyvä, että ihmisellä on ystäviä siellä ja täällä."

-Christer Boucht

petteri.vartiainen
13.2.2010, 15:54
Näin ystävänpäivän aattona olen päättänyt yrittää lähestyä mielestäni aika hankalasti jäsentyvää asiaa. Teen näin kuitenkin - ja toivon etten ole kovin epäselvä tai abstrakti.

Viitisen vuotta sitten makasin talvisessa rantametsikössä makuupussini lämmössä ihmetellen oloani ja tuntemuksiani. Sää oli muuttunut ja tuulen enteilemä rintamanvaihdos tapahtunut. Tulin nuoskasään yllättämäksi. Seuraavana päivänä minun olisi päästävä etenemään vielä viimeinen etappi noutopaikalle - ja oltava siellä ajoissa etten aiheuta huolta puolisolleni. Onneksi olin tuonut lumikengät mukanani: Olisi aivan toivotonta yrittää vetää ahkiota eteenpäin sukset jalassa. Edeltävien viikkojen pakkasten kovettama lumikuori tulisi pettämään surkeasti joka askeleella - ja jos ei hiihtäjä uppoaisikaan niin pulkka uppoaisi kyllä joka tapauksessa. Edes karvojen pito ei silloin riitä.

Mutta mikä oli tuo alkuilla hetki, kun tihenevässä pimeydessä käperryin makuupussiini saadakseni lepoa? Ymmärsin tilanteen aivan oikein kaikkine lupauksineen huomisen tuskasta ja taistelusta - pakosta päästä perille. Kuinka lämmin minun oli maata rentona ja vapaana kun olin ymmärtänyt että se oli parasta mitä saatoin sillä hetkellä tehdä. Jossain vaiheessa heräsin epätodellisen syvään pimeyteen ja tönin nuoskaa teltan katolta alas - ja nukahdin uudelleen. Kauhujen aamu koitti kello 5.00 pimeyden vallitessa. Kompassisuunnalla eteenpäin totuttujen pakkausrituaalien jälkeen. Sarastuksessa olin jo kyllin pitkällä nähdäkseni matkan selkeästi edistyneen...

Tämä kokemus oli kaikkien retkeilykokemusteni joukossa erityinen. Ymmärsin oivaltaneeni tunnekokemukseksi asti jotain, mitä olin tavoitellut mutta jota en ilman kokemusta tietenkään osannut määritellä. Olin alkanut retkeillä ehkä kaikkein eniten jonkinlaisen omavoimaisuuden todistamisen tarpeessa - ja nyt olin saanut löytää jotain todella konkreettista. Onko tämä tilanne joskus uusiutunut? On. Viime elokuinen Kaustisen kilpailu oli tapahtuma, jonka aattona astuin samaan lämpimään rauhallisuuteen. Tämä oli hyvin tärkeää minulle itselleni, koska se todisti minulle, etten ollut todellakaan valinnut huonosti vaihtaessa ikuisen retkien suunnittelun kestävyysjuoksun ihmeisiin. Sain jo toistamiseen saapua tässä mielessä perille. Ja tämä - ystävät hyvät - määrittää sen miltä mansikat maistuvat Kaustisella.

On hyvin ongelmallista jäädä vain olojensa ja tunteidensa vietäväksi juoksukilpailussa. Kilpailun henki on suoriutua ajalliseen tai matkalliseen päämäärään siten, että saavutettu tulos on ilman epäilystä vertailukelpoinen mihin tahansa muuhun tulokseen samassa kisassa. Muu on epäreilua, koska voittajilla pitää olla oikeus voittoonsa ilman varauksia. Olenkin tämän tähden miettinyt, onko oma toimintani ja sen motiivit lainkaan linjassa näiden tapahtumien luonteen kanssa. En edelleenkään osaa vastata tähän kysymykseen, mutta saamani palaute ja kannustus ovat kertoneet minun olevan hyväksytyn kuten kuka tahansa, joka lähtöviivalle uskaltautuu.

Mikä sitten ajaisi minua eteenpäin uusiin askeliin, jos kerran ilmestyn paikalle vain saadakseni hortoilla sisäisen solariumini loisteessa? Minussahan ei ole mitään sellaista vikaa tai puutetta, jotka estäisivät tai edes erityisesti haastaisivat minua mikäli saisin aikaiseksi pyrkiä keskimääräisiin juoksutuloksiin. Kyllä ne ovat yksinomaan erilaisia sisu-, tavoitteenasettelu-, ja tahtomiskysymyksiä. Mutta mikä saisi tahtomaan?

Alan olla siinä kohdassa tätä juoksumatkaani, että voin ajatella olevani kannustavaksi esimerkiksi kanssakulkijalle jos vain pidän yllä fyysisen ja asenteellisen ryhtini. On jopa niin, että kuluneen ajan ja kertyneen kokemuksen myötä alan vaatia itseltäni tiettyä perusrutiinien hallintaa, enkä kykene selittämään itseäni tyytyväiseksi millä tahansa tekemisen tasolla.

On esimerkiksi mahdollista ajatella tulevaa Ponnenjärven kilpaa kahdesta suunnasta. Hyvä ystäväni on jo toista kevättä tekemässä lähtöä Töysään juostakseen sydämensä kyllyydestä ja viettääkseen viikonloppua kanssani yhteisten harrastusten parissa. Nyt on kuitenkin niin, että Hänen puolisonsa on aika synnyttää uusi jäsen Heidän perheeseensä samoihin aikoihin. Käy kovin epätodennäköiseksi, että ystäväni osallistuu tämänkeväiseen Non-Stoppiin. Jos kuitenkin käy niin, että vaimonsa - vanhana tekijänä - katsoo parhaaksi hätistää miehensä keräämään voimia tuona viikonloppuna, on Hänelle petipaikka varattuna Töysässä. Silloin on suuri iloni olla Ystävälleni edestäkäypä, joka rauhallisesti ja tinkimättömän maltillisesti näyttää toiminnan mallia - satoi tai paistoi.

Ja tämä on minulle hyväksi.

Mutta kuka käy minun edestäni? Tietysti kaikki ne juoksutoverit, jotka ovat minua kokeneempia ja jotka tietävät omalta kohdaltaan, mistä aineksista tulokset on tehty. On suuri etu saada saman katon alle juoksijoita, joita on oppinut katsomaan kaikessa positiivisessa merkityksessä ylöspäin. Heidän läsnäolollaan on erinomainen turhaa narinaa kitkevä vaikutus. Heille ei mielellään voivottele koska Heillä on itsellään hyvä käsitys siitä, minkä verran kitiseminen mihinkään auttaa - oli siihen syytä tai ei.

Erityisesti tämä on minulle hyväksi.

Mutta kaipaako joku tästä jotakin kiitokseksi tai hyvitykseksi? Ei toki. Vaikka on olemassa sellainen määrittely-yritysteni ulkopuolelle jäävä asia kuin kestävyysjuoksijan yksinäisyys, olen osallisena tässä yhtälössä, jonka summa on tekijöidensä muodostama. Haluan ajatella näin, koska se antaa minulle mahdollisuuden nostaa itseni kiitolliseen mielialaan ja antaa sisua yrittää omalta osaltani. Se näkyvä asia mikä tästä syntyy ovat eteenpäin otetut askeleet.

Hyvää ystävänpäivää itse kullekin.

petteri.vartiainen
15.2.2010, 13:21
Mä manasin varjon mun otsalleni
kun mä kelasin että se viilentäisi

Mä manasin varjon adjutantikseni
Et´se edellä kulkis´minut esittelisi

Mutta eihän se kelvoton totellutkaan
minut saattoi vain valohon naurettavaan

Enkä varjoain pääse ees pakenemaan...


Taas on Kolmatta Naista kuunneltu kun on mietitty, kuinka ensimmäinen säkeistö meni retkeillessä. Iloistaan huolimatta voi tosiaan alkaa masentaa, kun huomaa hankkiutuneensa hankaluuksiin jonkinlaisen uhmahenkisyytensä vuoksi - kerta toisensa jälkeen. Mutta joskus lyhin virsi ei ole kaunein. Onneksi tämä nykyinen, uusi säkeistö soi askelten tahtiin - eikä kivireppu paina kumaraan. Tästä näyttää väkisinkin syntyvän ainekset kertosäkeeseen, jota soittaessa tekee mieli kääntää ääntä hiukan kovemmalle. Wanhalla Ystävällä oli tälle kaikelle jokin inhottavan yksinkertainen nimitys... Ööh... Niin; aikuistumisesta taisi puhua...



Oikeestaan oon hyvilläni, kun mä huomaan sen
Et´aivan kaikkeen enää kiinni jää ja juutu en

petteri.vartiainen
17.2.2010, 14:57
"Ei se rikki ole, se ei vain ole käynnissä."

Lienee taannoisen etelänmatkan ansioita, että ensimmäinen reipas harjoitusputki päättyi ansaittuun uupumiseen. Tuntui palkitsevalta ottaa muutama hieman hankalampikin askel ja hymyillä taivaalle. Onhan voimailussakin sellainen käsite kuin pakkotoistot. Ehkäpä paras yksittäinen mittari onnistumiselle oli se hyvä mielentila, jonka varassa osasin ryhtyä laittamaan ruokaa heti suihkusta tultuani. Tietty terve väsymys ei ollenkaan aina tuo mukanaan matalamielisyyttä tai totaalista tarmottomuutta, vaan paljon tuntuu riippuvan siitä, kokeeko onnistuneensa harjoittelunsa loppuunsaattamisessa vai ei. Ehkäpä voittaja palautuu nopeammin.

Pientä epäilystä harjoitusannoksen riittävyydestä herätti se, että uni tuntui tulevan todella helposti ja vuoteeseen saikin vetäytyä jo ennen iltakymmentä. Tämäkin ahdistus sai helpotusta jo puoliltaöin, kun heräsin pirteänä kuin peipponen uuteen yöhön. En tiedä, miksen mennyt katsomaan olympialaisia televisiosta. Toivoin kai nukahtavani uudestaan. Tätä minulle ei sentään suotu, mutta onneksi tilanne ei ollut ensikertainen. Osaan kyllä ajatella mukavia ja ottaa yön tunneista rentoutuen irti sen mitä siitä on saatavissa.

Vaikkei yö tarjonnut mitään yllätyksiä, niin seuraava päivä tuntui olevan niitä täynnä: Hiukan väsyneenä joutuu totuttuja rutiinejakin kertaamaan mielessään ja moni tuttu juttu saa uutta hohdetta. Vaikka onkin aivan selvää, että täyslepo on usein viisas ratkaisu, olen itse pyrkinyt tekemään jotain kevyttä ulkoilua tällaisessakin tilanteessa: Se tuntuu turvaavan ruokahalun säilymisen ja rytmittää muuten kuperkeikan tehnyttä vuorokautta sen verran, että unikin alkaa taas maistumaan. Koskapa minulla ei ollut mitään vaivoja kehossani, päätin lähteä hieman hiihtämään.

Todettuani sään ja lumen erinomaisiksi luisteluhiihtäjän kannalta sonnustauduin ladulle hyvillä mielin: Hyvällä kelillä väsynytkin etenee mielekkäästi. Pieniä epäilyksi kuitenkin herättivät pakaroiden sivut, jotka tuntuivat saaneensa aivan tarpeekseen parin edellisen viikon hölkkäämisistä. Tämän hieman hermostuttavan havainnoin jatkeeksi huomasin ajattelevani, etten tänäkään vuonna saa hiihtoani siihen vireeseen, että kykenisin lähestyvällä hiihtolomallani rellestämään täysin vapautuneesti. Onneksi saan tehdä muutaman hölkkäretken - ja voinhan viettää palautuspäiviä jäällä puusuksin kovia kelkanjälkiä etsien.

Voi kannikoitani. Onhan tämäkin elämys, kun saa omaa takamustaan sääliä. On parasta koettaa pitää paino kiltisti suksella ja jättää enempi polkeminen vähiin mäkiin. Onkin yllättävää huomata, kuinka viimetalvinen puolelta toiselle keinuminen on jäänyt pois. Tästähän oli puhetta erään valveutuneemman hiihtäjän kanssa kuntosalilla. Ei ole vyötäröjumppa mennyt hukkaan. Nythän minulla on tilaa ja aikaa nostaa sauvat uuteen työntöön paljon nopeammin kuin ennen. Tätä ne varmaan tarkoittaa, kun sanotaan että wassu löytyy! Joo - tämähän on ihan eri asia kuin monesti aiemmin. Varmaan sitä on jotenkin luistelun pohjalta ajatellut tuon potkunkin vähän hassusti. Sykekin pysyy jotenkin lapasessa, kun jalkojen työmäärä on jossain suhteessa eteenpäin menoon...

Vai näin tässä nyt sitten kävi. Taas saa huomata, että oivallus ei tule järkeilyn kautta - varsinkin jos ei oikein koskaan tiedä, mitä pitäisi järkeillä. Tässä sitä ollaan pystyyn nukahtamaisillaan - ja hiihto se vain kulkee.

Mutta tämähän merkitsee hiihtoloman kannalta sitä, että...

petteri.vartiainen
19.2.2010, 14:16
"Kilvoittelu on pyrkimistä parhaimpaansa toisten avulla ja toisten kanssa."

Hyvin sanottu.

"Oma ankaruutemme, sisäiset vaatimuksemme ja ehdottomuutemme tavoitteidemme ja toiveidemme edessä näkyvät siinä, mitä vaadimme muilta ihmisiltä."

Tästäkö nousee kestävyysjuoksijan yksinäisyys?

Sisäiset asetelmat joutuvat uudelleen tarkasteltaviksi, kun huomaa riemuissaan lyövänsä lukkoon reissusuunnitelmia toisen ihmisen kanssa...

Löytää Toinen on tulla vahvemmaksi.

Tulla Toisen löytämäksi on tulla ehjemmäksi.

Voi minun päiviäni. Huomaan lieväksi kauhukseni, että olen miettinyt tätä samaa osallisuusasiaa jonain toisenakin talvihetkenä - ja huomattavasti paremmin vastauksin kun nyt! Onko tosiaan niin, että ihmisen vuoteen mahtuu sellaisia ajanjaksoja, jolloin jonkinlainen itseankaruus pyrkii nostamaan päätään?

Luottamattomuus arjen kykyyn kantaa on huono asia - vaikka sille joskus olisi hyvä syykin. Sokea luottamuskin on toki hulluutta, mutta kuinka helposti käy niin, että jokin hetkellisesti vaadittu lisäpanostus ajaa näkemään ankaruutta ympärillä? Muuttuvatko sisäisesti koetut vaatimukset oman ankaruutemme kautta kuvitelmiksi siitä, että meiltä vaaditaan jotain itsemme ulkopuolelta?
Tämäkö on syy siihen, että joudun kutsumaan itse itseni osalliseksi tavalliseen arkeeni kerta toisensa jälkeen uudestaan? Tätähän toki mietin tuossa pari kirjoitusta sitten.

Ehkäpä onkin niin, että tästä kehästä ei ole poispääsyä. Voi olla, ettei siinä ole edes mitään vikaa, vaan että näin on ja sillä siisti. Ehkäpä se rakentava teko onkin kehittää herkkyyttä havaita näiden sisäisten vuodenaikojen vaihtelut. Ehkäpä Juoksun ikkunasta pitäisikin katsoa ensin sisälle - ja vasta sitten ulos. Näin pitäisi tehdä, vaikka ulkona sataisi ja sisälle olisi kova kiire.
Lopulta käy kuitenkin niin, että piilopaikkoja ei ole - ja sadekin on useinmiten itse manattua: Omia toiveitamme joista kehitämme omat pakkomme ja vaatimuksemme.

Jos nyt yrittää sanoa saman asian suomeksi ja ilman viisastelua, niin näyttää siltä, että...

Joka kesä virkistyn oikein hyvin ja rohkaistun ajattelemaan suuria ajatuksia. Kesän lopulla olen niin voimissani että lietson aiheetonta tyytymättömyyttä asioitani kohtaan ja keksin vaatia korjauksia asioihin, jotka eivät ole rikki. Syksyn käytän tarmokkaaseen ponnisteluun saattaakseni jonkin ammatillisen tai muun merkittävän seikan paremmalle tolalle. Jouluna juhlin itseäni ja reippauttani Ozbournemaisesti huutaen välillä "rock´n roll" enkä huomaa että mukana alkaa olla jo sellaista parkinson-tutinaa. Sitten ihmettelen väsymystäni josta selkeimpänä todisteena on kykenemättömyys noudattaa jotain kekseliästä harjoitussysteemiä. Vasta paljon myöhemmin huomaan, että koko viritelmä harjoittelun "tuloksellisuuden" edistämiseksi onkin rakenneltu muiden elämänalueiden vaatimien ponnistusten tukemiseksi - ja näin on jääty ankaruuden ansaan. Sitä tietä jos joutuu jatkamaan, alkaa varmasti kuvitella että kaikki nämä vaatimukset ovat jostain toisaalta annettuja. Onneksi saan jo toista vuotta parkua tätä samaa asiaa ja löytää arkeni uudestaan. Voin vaikka selittää itselleni jotain siitä, miten kevät piristää...



Kunpa matkas onneksi koituis
Vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa
Kunpa oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan
Kunpa oppisit ajattelemaan

petteri.vartiainen
23.2.2010, 10:49
Tottumus puuhakkuuteen on kenties hyvä asia. Se tekee mahdolliseksi toteuttaa monenlaisia kiinnostavia asioita. Liikunnanharrastajan kohdalla tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että harrastamisen mielekkyys on pienestä tehty: On mielekästä viettää aikaa harrastustensa parissa. Parhaassa tapauksessa tämä tarkoittaa myös sitä, että kehitystä tapahtuu lähes huomaamatta - ilman erityistä tunnetta harjoitteluun panostamisesta.

"Pelatessani tennistä muussa, kuin kilpailumielessä voidaan puhua harjoittelusta. Miksi se ei kuitenkaan tunnu siltä? Siksi, että kehoni kertoo mielelleni, että nyt on kivaa." (Alpo Suhonen pelin olemuksesta kirjassaan Kirje Urheilujalle.)

Moni muistaa lähimenneisyydestä ajan, jolloin Pasi valmistautui Sakura-Michiin. Kysyin Häneltä, kuinka hän on kokenut hyväksi harjoitella. Hän kertoi noudattaneensa hyvin yksinkertaista keinoa: Hän rasitti itseään kunkin päivän ajankäyttöön ja tuntemuksiin sopivalla tavalla niin kauan, että koki selvästi tehneensä sen, mikä on kulloinkin mielekästä. Sitten lepoa niin kauan että kokee yhtä selvästi olevansa taas valmis seuraavaan harjoitteluputkeen.
En tietysti ollut asiasta kiinnostunut siksi, että olisin millään lailla vertaisensa tai että Hänen harjoittelunsa olisi kopioitavissa sen enempää itselleni kuin muillekaan. Olin kiinnostunut asiasta siksi, että Hän koki harjoitustapansa suureksi plussaksi mahdollisuuden panostaa myös muihin kiinnostaviin asioihin - ystäviin ja harrastuksiin.

Olen usein miettinyt Hänen ystävällisiä sanojaan ja antanut niiden kannustaa itseäni. Olen itse kokenut ensisijaiseksi sellaisen tilanteen saavuttamisen, jossa harjoitusputki tulee sekä fyysiseen, mutta erityisesti henkiseen maaliinsa. On hyvin tyydyttävää ja voimaannuttavaa kokea oivalluksena saapuneensa tässä mielessä perille - siis tehneensä sen mitä olosuhteisiin nähden oli tehtävissä ja käyttäneensä tarjoutuneet tilaisuudet hyväkseen.

Harjoitettavuuteni on luonnollisesti lisääntynyt aivan niin kuin olettaa voi. Tämä on aivan selvästi nostanut esille uuden haasteen: Ajan itseni säännöllisesti hieman aiempaa ahtaammalle ilman että kokisin sen varsinaisesti stressaavaksi. Tämä on tietysti suuri tyydytyksen lähde, mutta samalla huomaan myös olevani väsyneempi levätessäni. Eipä aukea kirja käteen eikä kitara nouse syliin. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että pelkkä hyvä mieli ei paikkaa sitä henkistä kulutusta joka ruumiillisessa rasituksessa syntyy. Aivot lopulta joutuvat käskemään lihaksia.

Kenties suurin elämisen laatuun vaikuttava seikka voi olla aloitekyvyn laskun mukanaan tuoma erakoituminen. Onneksi ei tarvitse arjessaan yksin vaeltaa - ja elämän suurena bonuksena on vielä Toinen: Seuraava hölkkäretki on jo sovittu saunoineen ja syömisineen. Voikin lopulta olla niin, että liian tiukalle viety harjoittelu voi myös tällaisten oheisseurausten kautta käydä kalliiksi: Jos muun arjen mielekkyys pääsee kärsimään, voi kisan kynnyksellä olla mielessä liikaa kaikenlaista kuitattavaa - ja voi olla vaara sortua väkisin yrittämiseen tästäkin syystä.

Ei ehkä ole hyvä olla itselleen liikaa velkaa harjoittelustaan. Muuten voi käydä kuten eräälle Everestin-kiipeäjälle, että menee henkin alastulomatkalla. Mutta kuinkas muutenkaan, kun on lainaa yli varojen, firma myyty ja kolmaskin vaimo lähtenyt. Voi olla liian kova pakko päästä huipulle. Mutta ei se huippu tiedä olevansa mitään velkaa, eikä se ole osannut varautua ottamaan tulijoita vastaan ystävällisesti.

Ehkäpä tyytyväisyys arjessa voi olla se tärkein ylilyöntejä ehkäisevä turvaverkko, ja se verkko pitää kutoa ystävistä ja muista harrastuksista - eikä reikäistä verkkoa kannata uittaa kovin pitkään. Ehkäpä eräs tapa määritellä peruskuntokausien harjoittelun rasittavuutta voisikin olla kyky kiinnostua spontaanisti muistakin asioista. Olkoon varsinainen valmistautuminen sitten asia erikseen.
Tämäkin voi olla helpommin sanottu kuin tehty, sillä moni saa tuntea jaloissaan kauniin syksyn houkutukset. Maltillisuuskin voi olla haastava asia.

Nyt kun alkaa päästä sisälle siihen, mitä voi omalta kohdaltaan nimittää harjoitteluksi, joutuu haastamaan itsensä myös levon laadussa.

Enpä olisi uskonut.

petteri.vartiainen
25.2.2010, 10:52
"Lassi! Kello on jo paljon. Onko läksyaineesi kohta valmis?"

"Se on melkein valmis, äiti! Olen keksinyt otsikon ja piirtänyt hienon dinosauruksen. Nyt se pitää enää kirjoittaa."

-Lassi ja Leevi


Eräs levon laadun tekijä on riittävä henkinen vapautuminen harjoittelun vaatimasta vireestä. Tämä on joskus aiemmin ollut hankalaa, koska luottamattomuus omaan motivaatioon ja harjoitustottumukseen ei ole antanut mahdollisuutta hellittää tahtotilaansa täysin. Nyt, kun on ymmärtänyt levon olevan elimellinen osa harjoittelua, käsittää lepäämisenkin olevan itse asiassa aktiivinen harjoitusteko.

Se, missä on ollut uutta opeteltavaa on hyvän tahtotilan uudelleen synnyttäminen. En tarkoita että tiiviimmän touhuamisen aloittaminen olisi itsessään haastavaa, vaan kyse on pikemminkin sellaisesta asenteellisesta tilasta, jossa toimiminen on kaikkein tyydyttävintä. On eri asia tehdä yksittäinen harjoitus vain tehdäkseen harjoituksen kuin tuntea olevansa taas omassa kyydissään matkalla jonnekin kauas. Minne? Mitäs sen on väliä...

Viime viikon alusta aloittamani keventely on selvästi jo tehnyt tehtävänsä. Alkaa olla aika taas virittäytyä "matkatunnelmiin". Ensi viikko alkaa pitkällä hölkällä - eikä se jää ainoaksi. On siis syytä säästää jalkojaan parempaan hetkeen. Hyvä näin, sillä käytän kernaasti kaikki luontevat tilaisuudet lähteä hiihtämään.

Kylmän aamun viima on saanut minut sonnustautumaan untuvatakkiin ja toppahousuihin. Hiihtokamppeet odottavat iltapäivän lämpöä repussa ja sukset ovatkin saatavilla lähtöpaikassa. Kyselen itseltäni taas kysymyksiä, joihin vastailusta ei ole ollut mitään erityistä riemua. Jäätyykö kärsä viimassa? Saanko tarpeeksi juotavaa mukaan? Onko suksissa voiteet OK? Olenko syönyt tarpeeksi? Aivan joutavaa soopaa. Jokaiseen kysymykseen on vastattu sata kertaa jo aiemmin, eikä tällainen turha kysely kerro muusta kuin epävarmuudesta.

Mikä sitten voisi olla syynä tähän kyselyikäiseksi taantumiseen? Uskoakseni lepäävä mieli. Tämähän on ensiretken varsinainen tehtävä: Kehon ja mielen virittäminen oikealle aallonpituudelle. Päätän jättää kyselyt sikseen ja keskittyä toimimaan hyvin ja rauhallisesti sitten kun sen aika on. Siitä se on aina lähtenyt.

Kuulen kävellessäni tuttuja askelia takaani. Huomaan hymyileväni jo kääntyessäni katsomaan tulijaa - vaikken olekaan saanut näköni varmistusta korvani kuulemalle. Tutuksi tullut juoksija huutaa minulle iloisen huomenen kuuraisten huultensa välistä. Aamulenkki parin kympin pakkasessa on aamulenkki parinkympin pakkasessa, mutta hymyillä sopii koska saamme jakaa samaa hulluutta.

Joskus kaikki käy helposti - kuten tänä aamuna. Kun huomenen voima on lausujansa esimerkissä, löytyy otsikko helposti ja dinosauruskin piirtyy näkyviin. Nyt tarvitsee enää...

petteri.vartiainen
8.3.2010, 12:12
Siitähän se taas lähti - tuona mainittuna torstaina...

-Torstaina 25.2. yksi kevään paras kuntosuoritus: 2h hiihto luistelutyyliin. Ryhti piti hyvin ja kaikki mäet nousivat ylös asti liukuen. kovia sykkeitä mutta ei vaikeutta pitää kovia kierroksia. Lepo on ihmeellinen asia.

-Perjantai-lauantai: Lievää huolta palautumisesta ja henkitorven arkuudesta. kevyttä ulkoilua hölkäten ja punttia jumppaluonteisesti - kädet aivan tyhjät mutta jalat yllättävän hyvät.

-Sunnuntaina vaimon ulkoiluttamana 1,5h hölkkä joka käynnistyi kolmen vartin kohdalla oikein hyvään ja rentoon oloon.

-Maanantaina Toisen kanssa vieraaseen kylään tutustumassa: Oikein tasaista läpytystä 2,5h. Erikoinen tunnelma olla lenkillä oudoilla teillä päämääriä tietämättä ja kelloa seuraamatta. Erikoista myös keskeytymätön pulina, joka ei kuitenkaan estä pitämästä hyvää rytmiä. Taisi hiihto vain aukaista palkeet. Taitaa olla niin, että kovalta tuntunut hiihto ei sittenkään ollut liian kova. Syynä varmaan se, etten yksinkertaisesti osaa/pysty ajamaan itseäni tällä tavoin tolkuttoman tilttiin: Ei ole niin kovaa vauhtikestävyyttä että pääsisi kovin pahasti itseään kuluttamaan. Lenkin päälle saunomista ja syömistä valmiissa pöydässä. Todella mukavaa...

-Paska sää tiistaina joten juoksumatolle. Hyvä käynnistyminen ja pelti hyvin auki tunnin kohdalla. 1-1,5h napakkaa juoksua kolme tiukkaa mäkeä vetäen. Aamun saldo 2h. Maltopommi loppuverkan aikana toimi aika hyvin: Lihakset antoivat venytellä salin mukavuudessa vaikka muuta veikkasin...

-Pientä tuiskua pitelee keskiviikkonakin. Lumi on kuitenkin painunut kantavaksi joten kätkeydyn huppuuni ja käyn tekemässä 4h hiihtoretken jäällä. Ruotsalaiset toimii tosi hyvin ja saan ahnehtia eteenpäin hyvissä fiiliksissä. Ehkäpä olen onnekas siinä, että pito ei ole kovin hyvä: Ei tule potkittua liian pontevasti. Hieno yksityisyys: Liikkeellä ei ole ketään muuta, kuin kaupungin miehet kelkoillaan jäätä mittailemassa. Näinköhän tämä oli tässä? Vielä olisi vapaita päiviä käytettäväksi.

-Torstai on toivoa täynnä: Olen aika yllättynyt huomatessani, etten ole kovin väsynyt ja koko keho tuntuu aika hyvältä. Teen salilla nopean päätöksen jättää puntit sikseen ja verrytellä ja venytellä hyvin: Ehkäpä huomenna vielä heruu askelia. Illalla koen olevani hieman epäileväinen enkä löydä luontevasti ehjää ajatusta siitä, millaisen matkan jolkottelisin ja mihin suuntaan lähtisin. Kaunista säätä on kuitenkin luvassa, joten helpottaakseni asennepuolen ongelmiani teen hyväksi havaitun ratkaisun: Menen aamujunalla naapurikylälle ja soikoilen sieltä kotiin miten vain luontevasti onnistuu. Ei tarvitse joka risteyksessä keskustella itsensä kanssa siitä, mihin suuntaan mennä...

-Perjantai antaa aurinkoa, pikkupakkasta ja tuulisuutta. Hupullinen takki ei ole liikaa, vaikka lähtiessä vähän epäilytti. Välillä vähän hiki lentää, mutta toisaalla viima huuhtoo hien kainaloistakin. On mukavaa kulkea kun reitiltä löytyy sekä ylä- että alamäkiä, välillä taapertelen männiköissä kelkanjäljissä. Päivä on palkinto itsessään ja mikroaaltouunin kello kertoo eteisestä kurkaten aikaa kuluneen 4h45min. No jopas...

Lauantaina on ohjelmassa pilkkimistä: Uneen ei oikein pääse mutta mihinkään ei oikein jaksa keskittyäkään. On aikamoinen yllätys, että saan aamulla venyteltyä ja verryteltyä oikein hyvin ilman mitään suonenvetoja tai aristelua. Muutaman vatsankin saan vatkattua. Salireissulta palatessa jään rappukäytävään palauttelemaan kun nousu käy turhan hapokkaaksi - hymyilyttää... Kotona taas.

Erinomainen ja yllättäväkin talvilomaviikko. Kuntoilua kaikkiaan 20h/8vrk. Siitä kuusi tuntia hiihtoa ja loput hölkkäilyä. Hyvähyvä. Kaikkein paras asia tuli mieleen vasta näin jälkikäteen: Yhtään kertaa ei käynyt mielessä, että "voi helvetti jos tätä pitäisi pystyä jatkamaan vielä..."

Olen tainnut viimein sisäistää sen, että harjoittelu ja kilpailu ovat monella tavalla eri asioita. Määrä ei takaa mitään ilman laatua eikä laatu takaa mitään ilman määrään. Molemmat ovat merkityksettömiä ilman oikea-aikaista lepoa eikä mikään näistä valmista kilpailemaan. Onhan eri asia osata syödä kaikki eväänsä kilpailussa kuin väsyttää itsensä harjoittelussa. Tokihan se eväskori on jollakin täytettävä...

On hyvin vapauttavaa todeta tämä ja olla olematta huolissaan asioista joita ei kykene arvioimaan.

Jää tekemisen ilo.

petteri.vartiainen
8.3.2010, 13:26
Edellisen epämääräisen kirjoituksen syy on näköjään todella yksinkertainen: Olen toista kertaa (huom! Toista!) tyytyväinen tekemisiini - siis mitä tulee harjoitteluuni. Ensimmäinen kerta oli vuodenvaihteessa lomareissun yhteydessä.

Olen usein kuullut puheita aivan liiallisesta ankaruudesta itseäni kohtaan ja mutinoita perfektionismista. Molemmat epäilyt ovat kaukana totuudesta. Olen vain yksinkertaisesti ajatellut, että koska jotkut ihmiset voivat harrastaa ultrajuoksua, niin miksen minäkin voisi näin tehdä. En vain ole halunnut asettaa sitä rajaa, missä sanon olevani jollakin tavalla valmis, niin alas että sen saavuttaa käden käänteessä - vaikka eihän mistään ole mitään takeita ollutkaan.

Nyt olen saanut viettää kaksi sellaista urheiluviikkoa, kuin olen monta vuotta toivonutkin. Se ei tarkoita tietenkään mitään muuta. On eri asia viettää reippailuviikkoa sinällään, kuin suoriutua hyvin kisoissa. Kisoissa on sellainen haaste, että askelia ei voi ottaa etukäteen. Sellaista merkitystä harjoittelulla ei ole. Mutta täytyy sanoa, että näinä muutamina hetkinä tässä alkavana vuonna on tullut mieleen aivan uudella tavalla iloisia ja valoisia ajatuksia tästä harrastamisestani.

Jotain on tapahtunut. Mitä pitemmälle aika kuluu, sen ihmeellisemmältä alkaa touhu tuntumaan. Huomaan olevani innostuneempi ja kiinnostuneempi kaikesta asiaan liittyvästä kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten - ja näin on, vaikka olen löytänyt paljon vastauksiakin. Ehkä juuri siksi alkaa mielessä välähtelemään kaikenlaisia mahdollisuuksia. Niistä ei viitsi vielä puhua. Eletään kesä ensin.

No tämä tästä. Tämmöistä sekavan innostunutta puhinaa. Nyt on jotain hyvää ilmassa!

petteri.vartiainen
11.3.2010, 14:11
"Epäonnistumisista oppii eniten."

Prisma on enemmän perhemarket. Sain kohdata kesken kiireisen ostoslistan toteuttamisen Wanhan Ystävän. Hänellä oli vähän rauhallisempi meininki. Minusta tuntuu että Hän on vain oikeassa paikassa aina jossain ollessaan. En osaa arvioida mitä kiire voisi hänelle merkitä. Ehkäpä hän vain tekee asioita tarvittaessa nopeammin. Mutta ei koskaan kiirehdi.

"Mitäs kuuluu?" -hän kysyy. Hyvää - todella hyvää. Taidan useinmiten vastata näin. Siksi kai, etten jostain syystä viitsi valittaa Hänelle mitättömistä asioista. Tai ehkä siksi, että Hän tietää minun itse valinneen ne asiat, joilla päiväni täytän. Huomaan joka tapauksessa myös hymyileväni vilpittömästi aina näin vastattuani.

"Kuinkas juoksut?" Loistavasti, loistavasti. Huidon ja viittilöin kuin toinen ei lainkaan hahmottaisi missä suunnassa se tietty naapurikylä on enkä huomaa Hänen keskeyttävän kohkaamiseni seuraavalla kysymyksellä.

"Into on siis tallella?" Vai tallella.. Kuule - kyllä se on nousemaan päin ja rajusti! Tässähän on ihan uusien asioiden partaalla enkä kyllä tiedä taas yhtään mihin tästä seuraavaksi repeäisi ettei repeäisi...

"Vai nousemaan päin on into... Mitenköhän sekin on mahdollista?" Suoni otsassa tykyttäen alan vääntää vapautukseni sanomaa rautalangaksi, ennen kuin huomaan kysymyksensä mairean sarkasmin. Suljen suuni.

"Pidä tuo."

Hän on katsonut kaitselmuksella kulkuani tässä maailmassa murrosiästäni lähtien. Minulla ei ole minkäänlaisia mahdollisia vastauksia siihen, miksi Hän on tehnyt niin. Voihan olla, että sen oivaltaminen on se Asia, jonka Hän haluaa minun joskus oivaltavan. Ehkä se on myötätuntoa. Voi se olla jonkinlaista täydellisen paljasta rakkauttakin.

En tiedä - mutta en ole siksi epävarma. Se minkä tiedän on tämä: Hän on hetkestä toiseen paljastanut minulle vahvuuksiani. On harvinainen etuoikeus saada oppia onnistumisistaan.

petteri.vartiainen
11.3.2010, 14:34
Look around - just people
Can you hear their voice?

Find the one who will guide you
to the limits of your choice.


-Enigma / Gravity of love

nana
22.3.2010, 19:37
Osaatko tappaa jäniksen paljain käsin? Oletko siihen henkisesti valmis?

Juoksin tänään rentoa palauttavaa lenkkiä lähes kotiovelta avautuvan ulkoilumetsän kinttupoluilla. Lumi oli puhdasta taas ja aurinko paistoi viistosti puiden välistä, ihanaa olla rauhassa omilla poluilla, kaukana liikenteen ja ihmisten äänet.

Lähestyessäni hiihtäjiä palvelevaa ulkoilumajaa tekee kapea polku mutkaa. Ja siinä, polku-urassa edessäni taistelee valkoinen jänis elämästään. Sen takapää on halvaantunut jostain iskusta ja se vetää itseään paniikin antamin voimin etukäpälillään karkuun juoksijaa. Ei pääse. Ei pääse polku-urasta ylös eikä pääse mihinkään.

Järkyttyneenä kierrän sen ja juoksen lähellä olevalle majalle soittamaan. Poliisi kai lopettaa viran puolesta loukkaantuneita eläimiä, muistan. Päivystäjä on ymmärrettävästi vähän ärtynyt, mutta käskee odottamaan poliisin soittoa. Istun kylmä hiki niskassa munkkikahvilan penkillä ja tuijotan itseni sisään. Ei kuulu poliisista mitään, kuuluu vain oman sydämeni syke.

Nousen ja juoksen takaisin polulle. Siellä se odottaa, tietenkin. Eihän sillä ole enää mitään paikkaa mihin mennä. Ei auta. Jänis pyrkii pakoon raahautumalla, minä toivon että se kuolisi pelosta. Ei kuole. Se huutaa kuin vauva tai elämän kaluama mummo. Kauhea, riipaiseva ääni. Minun on pakko. Otan kiinni pehmeistä takakoivista ja lyön sitä kaaressa vahvatyviseen petäjään. En ole hyvä lyömään, mutta opin heti. Lyön kunnes sen selkäranka ja niska murtuvat ja sen sievästä nenästä valuu hangelle verta ja sen silmä tulee himmeäksi. Istun hetken polulla kyykyssä ja itken vähän. Sitten heitän jänön tuulenkaataman puun alle ja lunta päälle.

Juoksen takaisin ja poliisi odottaa ulkoilumajan pihassa. Kiitos kun tulitte, mutta minun oli pakko tappaa se itse. Poliisi on nuori ja melkein taputtaa minua käsivarteen, kun katsomme silmästä silmään.

Puoli tuntia polkujuoksua ja olen kotona. Minulla on tumpuissa valkoisia, pehmeitä karvoja. Ne kasvatti lämpimikseen yksi talvijänis. Ei nähnyt kesää.
Peilistä minua katsovat kalpeat kasvot. Tältäkö näyttää metsästäjä. Minäkin, kasvissyöjäihminen.

Ei voi tietää mihin on henkisesti valmis, ennen kuin sen tietää.

HHA
23.3.2010, 13:10
:sad0126: -kiitos kun jaoit tämän kanssamme.

villho
23.3.2010, 13:52
Muistan katsoneeni dokumentin brittisotilaiden koulutuksesta, jossa heille jokaiselle annettiin söpö pieni pupu silitettäväksi. Seuraava käsky oli tappaa se pupu. On kuulemma tärkeää nähdä, mitä seurauksia omilla teoillaan (sodassa) voi olla. On se karua.

Tuossa nanan tilanteessa ei voi ajatella muuten kuin, että näin oli jänikselle paras. Mikähän lie oli jäniksen halvaannuttanut.

mönkijä
23.3.2010, 14:26
Karu palvelus mutta kauniimpi tapa tuo oli jänöselle poistua tästä maailmasta kuin hidas nääntyminen.

petteri.vartiainen
24.3.2010, 08:57
Mutta kyllä se kyselyttää tuollainen - kun kyselyttää ihan näin sivullisenakin.

Ei ollut jänöparasta enää eläjäksi - ja joutui pelolla ottamaan viimeisenkin palveluksen vastaan. Kivuliaankaunis kirjoitus. Kiitos Nana.

petteri.vartiainen
24.3.2010, 17:59
Haluaisin jotenkin juhlistaa Teron kirjan ilmestymistä. Käytän nyt nettietiketin vastaisesti etunimeään, koska voin osoittaa sillä tiettyä kunnioitusta tehtyä kirjoitustyötä kohtaan. Tällainen julkaisu on arvossa todella suuri kai juuri siksi, että se tiivistää monelle meistä monia omaa mieltä askarruttaneita asioita. Hyvä kirja toimii kuin astia, jonka avulla voi koota omia ajatuspisaroita saadakseen lopulta suullisen juodakseen: Moni hiljaa takaraivossa hautunut tuntuma ja ajatus saa lopulta nimen muuttuen havainnoista oivallukseksi - ja asettuu palvelemaan meitä itseämme näkyvänä, nimettynä asiana. Ja taas on tilaa edistymiselle ja uuden löytämiselle - uusin keinoin.

Ehkäpä se, että monet meistä saavat kokea Teron ajatuksensa tasolla jotenkin läheiseksi ja tutuksi, lisää paljon kirjoittamansa kirjan arvoa. Ehkäpä jotain tällaista on syynä sille, miksi kirja tuntuu puhuvan - ei määräten vaan herätellen monia arkiseen harjoitteluun ja sen tuloksiin liittyviä ajatuksia. On siis merkityksellistä, että täällä Seppolassa on myös edistyneitä urheilijoita ja voittajia sanan kovassa merkityksessä. On kuitenkin niin, että Tero ei ole ainoa hyväntekijä: Terot voidaan kertoa heti kolmella vain havaitaksemme, että monin tavoin vaikuttavia ihmisiä on ollut ennenkin ja ettei asioiden esilletuonti näkyvästi ole vaikuttavuuden ainoa mittari. Töyrylästä Lindholmiin on yhteistä toiminnalla annettu esimerkki - ja ehkäpä sen vaikutus onkin aina se kaikkein tuntuvin.

Mutta on myös paljon sellaista vaikuttavuutta joka ei koskaan tule esille. On paljon sellaista hyvää, jonka tapahtumiseksi tarvitaan vain toimelias ihminen omissa touhuissaan - toimien omalla tavallaan. Ei tarvita suurtakaan ystävällisyyden osoitusta tai toiminnan linjakkuutta, kun se levittää myönteistä sisältöään ympäristöään tartuttaen. Koska käytettävissä olevien hymiöiden seassa tuikkiva täytekakku on hieman kuivakan oloinen, saamme syödä jotain tukevampaa: Teron rahoilla on näet hänen tietämättään tarjottu mitä maistuvin päivällinen - ja sen ovat nauttineet nälkäiset suut kiitollisin mielin...

En voi olla ihmettelemättä kaikkea näkemääni. Ponnenjärvi Non-Stop 2007 on ollut aikamoinen kokemus minulle: Ovathan tällaiset tapahtumat minulle vielä kovin tuntemattomia. Oma matkani jäi tylysti kesken. Ennakkoon hankittu juoksijan polvi opetti minulle monta asiaa heti ensi tunneilla. Vielä aamulla lähdin harmissani kostoretkelle järven ympäri, mutta takaisin tultuani saan makuupussissaan viluisesti tutisevalta 12h Suomenmestarilta selvän ohjeen antaa jalkaparan olla.

On ristiriitaista olla sekä pettynyt että innoissaan. Ensimmäistä kertaa saan nähdä, kuinka oikeasti aikuisten kirjoilla oleva mies juoksee valheellisen kevyesti parisataa kilometriä ja millainen katse on ihmisellä, joka näkee jo tavoitteensa olevan käsillä. Eräänä suurena onnenani on se, etten ole yksin. Miikka on seuranani kaikkina hetkinä rauhallisesti ja ystävällisesti jutellen. Hän on itse juossut viisikymppisen saadakseen olla läsnä. Hän on vain hieman aiemmin kisannut kovasti, joten sopiihan sitä palautella.

Kaikesta sattuneesta huolimatta koen saavani seistä ryhti suorana - turhia ujostelematta. Hietsun tarjoillessa juomaa juoksijoille Miikka sanoo minulle taikasanat: "Sinulla meni reissu myttyyn mutta semmoista se välillä on. Sinä et kuitenkaan ole mökissä murehtimassa vaan täällä kisaa katsomassa ja kannustamassa etkä ole allapäin. Kuule pidä huoli siitä ettei tämä jää tähän - katsos tuossa se on lopulta kaikki mitä tarvitaan. Siitä se lähtee sujumaan kun lähtee vaan kisoihin."

Voi hyvänen aika. Minulta menee vielä kauan ennen kuin saan ajatukseni järjestykseen - ajatukseni siitä, mitä täältä sopii tulla hakemaan. Mökille palattuani huomaan Teron ja vaimonsa jo poistuneen. Niin he sanoivat tekevänsä. Joku osoittaa vuodettani - tyynyllä on lappu ja kahdenkympin seteli. Oli kuulemma liian kevyesti jyvitetty punkkamaksu - eivätkä halunneet jättää asiaa vaivaamaan. No mitä minä nyt tällä setelillä teen? Tosi kivaa: Olet vaivoiksi jos olet liian aulis - ja saat vaivoiksesi jotain mitä et ole pyytänyt sitten siitä hyvästä. Ei käy. Jotain minä tälle nyt teen.

Lissu - ehtoisa emäntä - lupaa valmistaa maittavan pastan kera leivän ja salaatin. Haluan järjestää Miikalle yllätyksen vastineeksi ystävällisyydestään - mutta jotta Hän ei vastavuoroisesti vaivaantuisi tarjotusta ruoasta, selitän mistä kaksikymppinen on peräisin. Aterialle istuessamme ei Hietsua ole saapuvilla, mutta nurkassa kyyhöttää lihaliemikuppi viluisissa sormissaan se sama nuori kaveri, joka juuri aiemmin kertoi säikähtäneenä juosseensa sata kilometriä - vaikka oli lähtenyt "maratonia ja ehkä vähän päälle" yrittämään.

Hän uskaltautuu pöytään kun olemme näyttäneet, että kattila on todellakin aivan täynnä ruokaa - ja että maksaja on jo poistunut paikalta tarjoten aterian tuoreen Suomenennätyksen tekijän ominaisuudessa.

Kasvot vavahtavat kun suu sulkeutuu haarukallisen ympärille. Kyynel karkaa poskelle. Kaikki on tehty paremmin kuin hyvin.

Maistuvaa.

petteri.vartiainen
25.3.2010, 08:54
"...Niin ja niin moni keski-ikäinen suomalainen on tyytymätön elämäänsä. He kokevat olevansa uhreja..." Kuka käski katsomaan aamu-uutisia? Taas kävi tällainen vahinko säätietoja odotellessa. Varmasti monellakin on syynsä, mutta tuohon ankeaan joukkoon kuuluu takuulla niitäkin, jotka voisivat yksinkertaisesti ottaa talven tultua ne kumitutit kävelysauvojensa päistä pois. Ei olisi kevättalvesta niin katkeraa.

Vaihdan asemapaikkani television äärestä komeroon. Olen luvannut viedä työtoverille muutamia retkeilykarttoja tarkasteltavaksi. Jossain täällä ne taisivat olla... Ehkäpä eräs ulkoilman ja liikunnan ystäviä yhdistävä seikka on ansaittu oikeus istua murtamaan leipäänsä samassa hengessä kuin tuo satasensa vahingossa juossut veijari.

Tässä tuli hauskasti selitys sille, miksi Ponnenjärvellä tarjoillaan osallistujille ruokaa lauantai-iltana :).

petteri.vartiainen
1.4.2010, 13:40
Pysyisipä vaimo nyt terveenä. Menisipä raskaus nyt loppuun asti hyvin. Saisinpa vakinaisen paikan jo syksyllä - muuten ponnistelen koko kesän vähän turhaan. Saisipa asunnon vaihdettua ennen kuin tyttöjen koulut alkaa. Pitäisi kirjoittaa se näyttösuunnitelmakin että saisi paperit koulusta joskus ulos. Pitäisi saada nukuttua...

Toinen kertoi päättäneensä odottaa kello neljään aamuyöllä, ennen kuin luovuttaisi turhaksi osoittautuneen sängyssä pyörimisensä. Ei Hänen valvomisensa mitenkään jatkuvaa ole, eikä Hänellä näytä olevan mitään varsinaista hätää. Hän kohauttaa hartioita ja sanoo että sellaista se välillä on. Mutta silti huomaan hetken hämmästeleväni, kun hän kertoo pukeutuvansa hiljaa ja lähtevänsä näinä unettomina öinä juoksemaan. Pitkään.

Nopeasti kuitenkin tajuan, että moisen touhun tuoma lisärasitus on vain rikka rokassa. Taistelut käydään muualla. Kuullostaa niin kovalta lähteä ulos usvaisen tihkuisiin aamuöihin - kuin ei muitakin ratkaisuja olisi valittavana. Unohdan kuitenkin liian usein, miksi Hän on niin hyvä ja välittävä ystävä minulle. Hän on sitä siksi, että Hän on ystävä ensin itselleen.

Hän lähtee yksinäisiin askeliinsa tavatakseen parhaan lohduttajansa ja Hänet, jolla on valta käskeä ja rohkaista. Siellä Hän tapaa sen ainoan olennon, jolla on tietoa ja valmiuksia sanoa jotain voimien riittävyydestä. Luulenpa, että tuon olennon vakuutteluiden voima on niin valtava, että Hänen askeleensa ovat kevyitä ja että Hän kokee ne lahjana.

Olkoonkin, että kaikki nämä ominaisuudet ovat suurten ponnistusten esiin kutsumia. Siksi en osaa Häntä kadehtia. Ymmärrän, että ne löydöt joihin Hän on saanut juosta, voivat olla minulta piilossa koska elän hyvin itsekkäästi ja helposti. Voi olla, että tämä on hänen palkkansa. Se on Hän itse.

Syvästi kunnioittaen: Petteri Vartiainen



Hello my friend - We meet again
It´s been a while - where should we begin?
Feels like forewer

within my heart are memories
of perfect love that you gave to me
I remember

When you are with me I am free
I am careless - I believe
Above all the others we fly

This brings tears to my eyes

-Creed

petteri.vartiainen
16.4.2010, 10:09
Minä. Jag. Me, myself and I.

Mitä on nousta aamuihin voittajana? Olla mestari itselleen koska ymmärtää ja osaa nähdä? Kaikki yllätykselliset käänteet arjessa ovat kätevästi muiden alulle saattamia. Saan siis taistella tätäkin vääryyttä vastaan hyvien puolella - seuraahan oikeus aina voittajan miekkaa! Ne uskottomat, jotka eivät ymmärrä ihastella tätä kaikkea voivat vain odottaa pelastusta tietämättömyydeltään tullakseen nostetuksi edelläkäyntini esimerkin valkeuteen. Myötätuntoni on surua ymmärtämättömien ankeasta osasta. Onhan maailma minun - vaikkeivät kaikki sitä täysin tajuakaan. Mutta kuten sanottu: Onhan suunnaton myötätuntoni heidän osanaan. En jätä heitä yksin vaan tuon heidät osalliseksi asioistani...


"Kulta! Mitähän Minä laittaisin päälleni sinne Tallinnaan?"

"No tietysti punainen pipo ja lenkkarit saatana! Mitäs luulisit?!"


Ehkäpä valtapiirini on oletettua pienempi. Kruununi on foliosta ja valtikkana vessaharja.

petteri.vartiainen
23.4.2010, 09:06
Yhden kerran minulla on ollut tilaisuus toimia reippaasti. Se oli Ponnenjärvellä pari vuotta takaperin kun könysin ensimmäisen sataseni kasaan. Silloin löytyi myös syy jättää siihen sataseen: Eka kerta ja pohje aika kehno. Olisin kuitenkin voinut jatkaa matkaa ja kuitata vaikka 30-40km siihen päälle. Kaikki muuta ultrayritykseni ovat olleet sellaista varomisen leimaamaa kuullostelua. Tästä yhtenä turhauttavana esimerkkinä viimevuotinen sairastelu ja lääkekuuri enne Kaustista. Ei pitkälle pötkitä jos pitää vain varmistella omaa jalkeilla kestämistään.

Vaikka on näin, ei se ole kuitenkaan syönyt pois tähän kaikkeen liittyviä riemuja. Mielestäni tästä todistaa oma hyvä mieleni jonka turvin voi näköjään ilmoittautua kisoihin aina uudestaan ilman suurempaa asian vatvomista. Se ei ole ihan pikku juttu. Mutta oli minulla asiaakin tästä varomisesta.

Olen talven mittaan nähnyt aikalailla vaivaa jalkaterieni toimivuuden parantamiseksi. Olen jumpannut ja hyppinyt ja spurttaillut. Olen myös juossut ryhdikkäitä ja reippaita juoksumattolenkkejä neutraaleilla kengillä läpi talven antaakseni nilkkojen tottua tuettomuuteen ja monotoniseen askeleeseen. Tästä huolimatta molemmat jalkaterät oireilivat taas asfalttijuoksun alettua.
Kolmena viikkona sain sietää kolme, neljä päivää tunnottomia keskimmäisiä varpaita kadulla juostujen pitkisten jälkeen. Ja puhe on ihan normaaleista parin tunnin pitkiksistä. Tähän vielä säärten särkyisyys jonka uskon johtuneen kaikkein eniten alitajuisesta askeleen vahtimisesta ja tästä johtuneesta ylimääräisestä jäykkyydestä.

Olin jo huomaamattani alkanut valmistautua taas siihen vaihtoehtoon, että kisoihin pitää lähteä tällaisissa ounasteluissa odottamaan, että mistä homma nyt kusee. Eilen sain vapautuksen tästä asiasta suoritettuani viimeisen kokeilun. Maanantaina rentoilin 4,5h pääasiassa reippaasti kävellen. Keskiviikkona koin itseni oikein virkeäksi, joten päätin kokeilla pientä rypästä: Illalla reipasta vauhtia 2h asfaltilla. Torstaiaamulla 1,5h asfaltilla ja iltapäiväksi 1,5h juoksumatolle tutkimaan, miltä tuntuu.

Ja toden totta! Ennätyksellisen hyvää tekemistä kunnon puolesta ja kaikki paikat täysin oireettomat ja lihakset pehmeät! Olihan siinä torstai-iltapäivänä jo palautuminen aluillaan ja lihakset sitä tietä vähän kipeät, mutta viimeisellä puolella tunnilla vai vauhtia nostaa 2 kertaa 5 minuutiksi 13km/h joka on väsyneenä hyvää meininkiä minulta.

Vähän kiireisesti nyt taas tässä kirjoitan, mutta yritän sanoa sitä, että minulla taitaa nyt tänä keväänä olla aikuisten oikeasti Reilu tilaisuus lähteä kisoihin - toista kertaa ikinä. Tottakai tulee uusia yllätyksiä kisoissa - varsinkin jos pääsee ja uskaltaa edetä rennon reippaasti. Mutta se on sitten ja sitä varten sinne lähdetään. Saadaan oppia uutta kun ei tarvitse jauhaa vanhaa.

Sen verran on nyt arki hoppuista ettei runosuoli paljon tuota tänä keväänä. Koetan naputtaa jotain vähän henkevämpää kunhan tässä kesä koittaa.

Moro.

Tinttaiita
23.4.2010, 09:45
Hienoa että juoksu sujuu!
Toivottavasti hyvä mieli ja olo säilyy Ponnenjärven koitokseen saakka ja saat hyvän juoksun siellä.

petteri.vartiainen
19.5.2010, 13:47
"Kökötämme elämän kirpputorilla kukin omissa pahvilaatikoissamme, ja näemme maailman sellaisena, miltä se sattuu kynällä summamutikassa tökityistä ilmarei'istä näyttämään."

-Isäni

"Joo - siis vielähän meikäläinenkin melkein kolmekymppisenä ylsi samaan kuin naiset SM-tasolla." Vai niin. "Kyllä se vaan on niin että ikä muuttaa asioita. Ei sitä enää tällä iällä kannata alkaa yrittämään. Minullakin heti tuli kantapää kipeäksi kun juoksin pari viikkoa vähän enemmin. Ikä sen tekee. Mutta ei silloin parikymppisenä kun kaikki illat ja aamut vaan juostiin." Taitaa olla aamulääke ottamatta. On erikoinen ilmiö kuinka koko menneisyys näyttäytyy aina kulloinkin mielessä olevan yhden asia voittokulkuna. Miksi hän minulle näitä selittää?

"Kestäähän ne paikat kun ei tosissaan kilpaile. Kun me mentiin jonnekin niin se oli voitto tai tappio mutta aina taisteltiin. Ei sellaista ole nykyään. Näkeehän se millaisia nämä nykynuoret on." No tulihan se sieltä. Meinasin jo sanoa että mene hyvä mies paskalle niin helpottaa tuo vaikea olemisesi. Mutta ehditkin jo istua potallesi. "Kyllähän nyt joka jätkä tekee puolet mistä tahansa suomenennätyksestä. Lajissa kuin lajissa. Maratonikin on jotain kaks'nolla'viis' eli neljä ja rapiat pitää mennä. Ja puolikas menee pariin tuntiin joka jätkältä. Paljonkos meni maratonin kohdalle aikaa?" Väistän tylysti kysymällä eräältä toiselta jotain ihan muuta. Saatoi olla virhe. "Katsos tätä minä justiinsa tarkoitan sillä että kun tietty taso alittuu niin sitten ei ole enää kyse urheilusta vaan jostain muusta."

Olen samaa mieltä. Kyllähän joka jätkä vetää puolet vuorokauden ennätyksestä. Ja kahden vuorokauden ennätyksestä. Niin ja 3100 mailin ennätyksenkin jos puolittaa niin se alkaa kuullostaa helpolta. En toki sano mitään ääneen. Lopulta tulee se viimeinen argumentti, johon minua on pitkällisesti valmisteltu. "Kyllä sinäkin olet kumma tyyppi kun olet ostanut samasta juoksusta monta eriväristä paitaa. Aika harvalle tulee mieleen tehdä noin."

Ahaa. Sehän se kaveria suututti. Nämä nyt vaan ovat mukavia paitoja sellaisina päivinä kun puuhataan paljon ulkona. Ja niistä tulee iloiseksi kun pistää ne päällensä ja on ollut tapana pistää likaantuneet vuorollaan pesuun. Päätän vastoin parempaa tietoani aukaista suuni. "Ai jaa. Kyllä ne on kaikki eri reissuilta saatu."

P.s. Nämä ovat vuoden takaa nämä mietteet. Satuin vain tässä pukemaan uudenvärisen Ponnenjärvi -paidan päälleni. Tämä nyt sattui olemaan niin kummallinen ruokapöytäkeskustelu että olen sitä hihitellyt aina välillä ;).

petteri.vartiainen
4.6.2010, 10:35
Kesä on käsillä.

Kuullostaa varmasti hieman hölmöltäkin, mutta minulle on kehittynyt vasta ihan viime vuosina jonkinlainen käsitys siitä, mitä kesällä on minulle annettavaa. Usein on tilanne ollut sellainen, että on ollut mukana rehellistä lomastressiä. Vieläpä kun olen kautta linjan varsin verkkainen liikkeissäni: Puoli lomaa on kulunut tilanteen tajuamiseen - ja sitten onkin tullut jo lievä hätä alkaa kiireesti viettää laatuaikaa...

Nyt on tilanne ollut parempi. Vaikka työ ei suokkaan mahdollisuutta laskeutua lomalle ajatuksia etukäteen rauhoittaen, jää minulle aiempaa reilumpi vapaa-aika asetella itseni lomalaiseksi. Suuri Armo on tietysti osanani tässäkin, sillä Vaimoni on lopultakin aika herkkä huomaamaan, kuinka sisäinen reletauluni toimii: Mahdolliset lomamatkat sijoittuvat luonteviin ajankohtiin myös tätä henkistä hitauttani huomioiden - ja näin saan tehokasta perehdytystä lomalaisen rooliin.

Tämä kaikki tekee minulle mahdolliseksi nauttia mieleni ja luonteeni naiiveista puolista. Löydän rauhan ja vapauden jäsentää päiviäni mieluisten ulkoilmapuuhieni mukaan - ja ajatella aikaani ja olemistani vaikkapa seuraavaan juoksutapahtumaan osallistumisen kautta. Eihän se niin vakavaa ja kaikenläpäisevää ole - mutta se on oiva Leikki!

Toivon täydestä sydämmestäni, että tämä kesä toisi varsinkin ensiultraajille antoisia ja sisältörikkaita kokemuksia myös tässä mielessä: Ultra on prosessi. Eläkää sitä ja nauttikaa tästä leikistä, jota kesäksi ja urheiluksi kutsutaan. Toiset onnistuvat ja toiset eivät onnistu - monista syistä. Antakaa lopulta ajan kulua ja tasoittaa voittojanne ja tappioitanne. Tulette molemmissa tapauksissa huomaamaan, että lopputuloksista riippumatta olette saaneet elää Hetkiänne aktiivisesti ollen ja toimien.

Tätä satoa saatte syksyllä korjata pelkästään siksi, että olette valinneet toimia toiveidenne toteuttamiseksi. Tämän havainnon tuoma tyydytys on laadultaan perustavaa ja sen antama merkitys omalle yrittämiselle ja pyrkimiselle on hieno pohja uusille yrityksille ja seikkailuille.

Oikein hyvää kesää Teille!

petteri.vartiainen
21.6.2010, 17:49
Naisia

Miesten keskimääräinen elinikä on alhaisempi kuin naisten. Seurauksena tästä riittää valkohapsisia saksalaismummoja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin tässä maailmassa. On tavallaan huvittavaa, että uuden mummolastin saavuttua aamiaisbanaanit pistetään kortille, eivätkä muut asianosaiset voi saada banaania myslinsä sekaan pilkottavaksi ilman erillistä pyyntöä. Ihmettelen moista yhden aamun, kunnes joudun todistamaan kuinka aamuäkeä senioriseurue taistelee hyeenalauman lailla tertullisesta banaaneja. Se on kauheaa katsella - ja usein viivynkin aamulenkillä kyllin kauan antaakseni tilanteen hiukan tasoittua. On vaikeaa heti aamusta saada synnytettyä niin kovaa endorfiiniannosta, että se kantaisi tämän väkivaltaisen aamumellakan yli/läpi.

En ole aivan erityinen haka englannin puhujana. Puhun sitä silti mielelläni reissussa ollessani. Kun kaksi ihmistä puhuu toisilleen samaa - molemmille yhtälailla vierasta - kieltä, käy kaikki ilman turhaa ujostelua tai piilotarkoituksia. On vain pyrkimys esittää ajatus ymmärrettävästi ja ottaa toisen sanoma vastaan. Kun tämä pyrkimys keskeytyy jo kolmannen kerran, saa kansallisuudeltaan mainitsematon vanhempi henkilö vastaanottovirkailijalta kohteliaan pyynnön hieman odottaa. Saan lopulta ohjeet kuinka toimittaa itseni ja puolisoni päivän patikan lähtöpisteeseen.

En voi kuitenkaan olla ajattelematta, kuinka oivallista olisi saada mennä itse multiin tietäen, että oma kumppanini haluaisi ja pystyisi matkustamaan ystäviensä kanssa - niin ja jaksaisi taistella aamiaisbuffetin banaaneista kuin pohjoisen barbaari konsanaan.

Miehiä

Jäätyäni kiinni seurani harjoittelutakin kantamisesta hotellin aulassa ovat iltaruokakeskustelut liikkuneet toistuvasti dopingissa ja urheilumme nykytilassa. Koetan vastailla mainioille isännille kieli keskellä suuta. He eivät selvästikään ole tietoisia parin penkin päästä paikansa ottaneesta valkohapsesta, joka pureskelee ruokansa huolella ja maistelee pientä oluttaan kuten illan ainoaa maistellaan.

Hän on useana aamuna mutissut ja nyökkäillyt suuntaani jotenkin tuiman hyväksyvästi huomattuaan minun palailevan varhaiselta lenkiltäni. Hän näyttää pitävän pienestä yksityisyyden hetkestään lukiessaan päivän lehteä aamunhiljaisessa aulassa. Hänellä on outo taipumus osua tiellemme myös iltapäivän lopulla saapuessaan pitkin sauvoin ja trikoin sonnustautuneena mitä kurjimman kelin keskeltä samoille hissiasemille. Hänen päiväohjelmansa on mielestään seitsenkymppiselle sopiva, terveellinen ja säästeliäs: Hän pistäytyy päivittäin jollain lähihuipulla. Oma linnunsydämmeni alkaa naputtaa jo pelkästä ajatuksesta eikä minun tarvitsisi kulkea seurassaan kuin päivän. Toista ei enää tarvittaisi.

Koetan olla sortumatta yleistyksiin illallispöydän keskusteluissa. En millään haluaisi munata itseäni tämän tervaskannon nähden. Muutamasta kiperästä kysymyksestä kunnialla selvittyäni Hän onkin kuitannut asian iskemällä minulle ilkikurisesti silmää kenenkään huomaamatta. Suotaisiinpa minullekin terveyttä, askelia ja aikaa kasvaakseni.

Polkuja

Hissit ja rinnejunat ovat ilmaisia. Se on mainiota ja vaivatonta. Tutisen äskeisen ryntäyksen jälkihorkassa läpimärissä vaatteissani ja odotan junaa noustakseni rinteeseen vielä kerran. Vielä tätä yhtä kertaa pyydän ja odotan koko ajan milloin olo romahtaa. Mutta horkka jatkuu lupaavasti ja uskon ehtiväni liikkeelle päästäkseni vielä yhteen laskuun - vielä yhteen nosteeseen. Minulla on kaikkea tarpeeksi. Minulla on jopa vaimoni lupa. Ei ole enää mitään oleellista tehtävää tällä reissulla joten voin paiskoa itseni vuorensivuun niin paskaksi kuin vain uskallan.

Laskua tulee juosten helposti vauhdilla 500m/15-20min. Jyrkkyys sallii juuri ja juuri konkreettisen juoksemisen. Tosin keskittymisen vaatimus ja viikon varrelta kerätyt kivut turruttavat olon niin epätodelliseksi, että riemun ja raivon ero on melko häilyvä. Edellisen ryntäyksen aikana vastaan tuli kaksi maastopyöräilijää, jotka ylhäällä vallitsevasta kelistä huolimatta olivat aloittaneen nousun. Etumainen heistä päästi hillittömän syöksyni huomattuaan täysin spontaanin riemunkarjahduksen huutaen "Jaahahaaa!!" nyrkki suoran käden päähän nostettuna. Ajatus siitä, että joku Toinen näki tekemiseni merkityksen yhdellä silmäyksellä oli tajunnassa hetken valtavan vahvana.

On hämmentävää kokea taas kerran hetkiä, jotka tuntuvat vastaavan täysin tyydyttävästi kysymykseen kaiken harjoittelun ja tekemisen tarkoituksesta. Vaikka tulee taas arkinen hetki, jona kannustimeni liittyvät kovin toisenlaisten hetkien mahdolliseksi tekemiseen, asiat tuntuvat vastatuilta. Se käy hyvin ja osaan arvostaa sitä. Tiedän näiden hetkien tulevan ja menevän, eivätkä ne saa muita motiiveja tuntumaan vain keppihevosilta - vaikka siltä voi hetken tuntuakin. On erilaisia aikoja ja paikkoja. Tämä on Davos - nyt.

petteri.vartiainen
13.7.2010, 13:07
Miljardi kiinalaista ei voi olla väärässä: Polkupyörä on hieno keksintö. Toisaalta käyttäjän vastuulle jää määrien arviointi, joten tilanne on vähän kuin punaviinin käytössä vaihdevuosilääkkeenä: Pullo päivässä ei enää lisää hehkeyttä. Joka tapauksessa - sekä polkupyörän että viinin liikakäyttö voi tuoda lähemmäs perimmäisiä kysymyksiä.

Miten voikin olla vapauttavaa saada taas kulkea näillä ihmeellisillä nopeuksilla paikasta toiseen. Kunnollisen fillarin hankinta silloin, kun sen hankkiminen oli ajankohtaista jaksaa tuottaa mielihyvää vuodesta toiseen. Kuinka ihmeellistä on myös se, että varsinaiset kunnon rajat tulevat vastaan ilman, että oheisseurauksena saisi sietää myös varsin hakattua oloa. Olkoonkin, etten tottumattomuuttani tunnista ollenkaan kaikkia olojani ja rajojani pyörällä matkatessani.

Huomaan nauttivani suuresti hieman murtomaahiihtoa muistuttavasta asetelmasta, jossa rasitus on intervalliluontoista: Täällä riittää hieman mäkisempiä, kauniita kantateitä. Taitava pyöräilijä osaa tietysti ajaa varsin tasaisella rasitustuntumalla, mutta huvinsa kullakin. Olen jälleen unohtanut täysin, mikä voisi olla harjoituksen kannalta mielekästä.

Minua huvittaa suuresti, kuinka syvälle pääsen rasituksen tunteeseen saadakseni taas saapua jollekin myötäleelle ihmettelemään, minne on tullut tupsahdettua ja miltä tuntuu. Tämä leikki on verraton ja minulle hyvin elämyksellinen. Se on elämyksellinen varmasti myös siksi, etten monista syistä ole päässyt juosten ystäväksi tuon hukuttavan, polttelevan rasitustuntemuksen kanssa.

Siirryn kohta ikäni puolesta veteraaniurheilijaksi, mutta en yrityksistäni huolimatta ole löytänyt keinoja hillitä itseäni maistellessani näitä hurjia tuntemuksia. Jos olisin oppinut tämän kauhean tulen haltijaksi, olisin uskoakseni suuntautunut liikunnanharrastuksessani kilpailullisemmin.

Helteet ovat hiukan rajoittaneet pahinta riehumistani myös syömisen määrän kautta. Kun on tyhjä niin on tyhjä. Sitkeällä lämmittämisellä saa kuitenkin jonkinlaiset löylyt lyötäväkseen, eikä kotiin tarvitse tulla tyhjin käsin. Eilen tuli kuitenkin lorulle loppu. Saavuin kotiin tönkkönä alahuuli väpättäen. Suihkussa sain käytyä mutta siihen se urheus sitten loppuikin.

Sopertelin vaimokullalle taas pitkät litanjat oletettuja ja olemattomia syitä miksi näin kävi, enkä yrittänytkään väittää että vika olisi jossain itseni ulkopuolella. Sen verran tajusin että olihan Hän nähnyt kuinka kohta käy sietäen kaiken oheisen kiukuttelunikin pitkämielisesti. Kun viimein tajusin päättää höpinäni sanoen ymmärtäväni miksi näin kävi, Hän lausui kasvojani käsiensä välissä pitäen "et sinä mitään ymmärrä" - ja asteli keittiöön putsaamaan perunoita, joita en uhmastani huolimatta saisi pestyä. Lienee otollista hieman keventää, jotta pysyy pystyssä Kaustisella...




Kuin rakkaus se minua vainoo

Kuin kaipaus sydämen kahlitsee

Kuin sairaus tahtoonsa taivuttaa

Tiedän mitä teen.


-CMX "joet"

Hietsu
13.7.2010, 13:14
"Ajattelin siinä kävellessä lukeneeni Juoksufoorumista Petteri Vartiaisen hajatelmia harjoittelusta ultramatkoille, Henkisesti valmis. Petteri on tuolla todennut hienoja asioita jotka selkis mulle vasta täällä: ultralla ei todellakaan ole ajalla väliä, vaan on kuunneltava omaa kehoaan ja opittava siitä. Oookkei, eli kuuntelin kroppaani: hengitin tai oikeestaan läähätin kovaa vaikka syke siinä kävellessä oli vain noin 115-120, kylkiluut oli kipeet, johtuiko sitten tosta mahan kovuudesta joka ehkä aiheutti painetta kylkiluihin. Ja kun siinä hiplasin itteeni niin lapojen välistä oli lihakset kosketusarat samoin kyljet. Voi jessus, on tää kans touhua."

http://www.lenkkivihko.fi/pumppi60/lapland_ultra_100k

petteri.vartiainen
18.9.2010, 13:19
Istun autossa tihrustaen kaatosateeseen. Olen pelastamassa vaimoani, joka on mielestäni lähtenyt lenkille liian kevyesti vaatetettuna ollakseen vilustumatta tässä äkillisessä vedenpaisumiksessa. Olen päättänyt olla huolissani Hänestä ennen muuta siksi, että haluan olla hopeahaarniskainen ritari ja pelastaja. Hän on sen ehdottomasti ansainnut. Koko kesän Hän on katsonut suopeasti ja hyväksyen kotkotuksiani käyttäen aikaansa ja vaivaansa hyväkseni - eikä minulla ole ollut juuri takaisin tarjottavaa. Mutta nyt haluan uskoa olevani mies paikallaan. Olen Hänelle erityisen kiitoksen velkaa siksi, että Hän on jaksanut olla kannustava silloinkin, kun tarpeeni ja tarkoitukseni on jäänyt Häneltä näkemättä. Näin sen täytyy olla.

Teini-iästä lähtien olen ratkonut olemiseni arvoitusta askelin. Retkiltä lenkkipoluille ole tehnyt itsestäni itselleni ystävää ottaen kaikki tarvitut askeleet kauemmas kotoa ja painanut pääni kivelle oppiakseni löytämään ajatukseni ja tunnistaakseni tarpeeni. Ja nyt saan elää tätäkin syksyä kokien päivien täyttymistä tällä täyttymyksellä, joka kertoo minun tietävän ja tuntevan mitä teen. Suunta on ollut selvillä jo pitkään. Ehkäpä suurin voimavara piilee niissä löydöissä ja oivalluksissa, joiden kautta olen oppinut muuttamaan yksinäisyyteni itsenäisyydeksi ja ympäristön ymmärtämättömyyden kyvyksi valita ja päättää. Puhelin soi...

"Missä sinä olet? Minä tulen kotiin ja täällä on telkkarit ja kaikki päällä eikä miestä näy missään. Oli kuule hienoa. siis näin kovaa ei ole satanut kuin silloin Sveitsissä kun Sinä olit niitä mäkiä juoksemassa. Ja samalla tavalla pilvet liikkui ja oli koko ajan muuttuva valo. Oli upea näky. Missä sinä olet? Ai minua etsimässä? No olet kyllä suloinen. Menin vähän eri kautta niin et huomannut. Tule kotiin. Minä menen kuumaan suihkuun."

Olenko omavoimaisuudessani liian ylpeä huomatakseni, että olen tullut ymmärretyksi?
Ovatko askeleeni takoneet kilpeä suojakseni? Se ei ole toki koskaan ollut tarkoitukseni.



Kun katsot molemmilla silmillä on vain tanssi - ei mitään muuta.

Mutta sinne päästäksesi sinun on kuljettava loputtomat kilometrit...

-CMX/elokuun kruunu

petteri.vartiainen
28.9.2010, 10:04
En voi olla ihmettelemättä kaikkea näkemääni. Ponnenjärvi Non-Stop 2007 on ollut aikamoinen kokemus minulle: Ovathan tällaiset tapahtumat minulle vielä kovin tuntemattomia. Oma matkani jäi tylysti kesken. Ennakkoon hankittu juoksijan polvi opetti minulle monta asiaa heti ensi tunneilla. Vielä aamulla lähdin harmissani kostoretkelle järven ympäri, mutta takaisin tultuani saan makuupussissaan viluisesti tutisevalta 12h Suomenmestarilta selvän ohjeen antaa jalkaparan olla.

On ristiriitaista olla sekä pettynyt että innoissaan. Ensimmäistä kertaa saan nähdä, kuinka oikeasti aikuisten kirjoilla oleva mies juoksee valheellisen kevyesti parisataa kilometriä ja millainen katse on ihmisellä, joka näkee jo tavoitteensa olevan käsillä. Eräänä suurena onnenani on se, etten ole yksin. Miikka on seuranani kaikkina hetkinä rauhallisesti ja ystävällisesti jutellen. Hän on itse juossut viisikymppisen saadakseen olla läsnä. Hän on vain hieman aiemmin kisannut kovasti, joten sopiihan sitä palautella.

Kaikesta sattuneesta huolimatta koen saavani seistä ryhti suorana - turhia ujostelematta. Hietsun tarjoillessa juomaa juoksijoille Miikka sanoo minulle taikasanat: "Sinulla meni reissu myttyyn mutta semmoista se välillä on. Sinä et kuitenkaan ole mökissä murehtimassa vaan täällä kisaa katsomassa ja kannustamassa etkä ole allapäin. Kuule pidä huoli siitä ettei tämä jää tähän - katsos tuossa se on lopulta kaikki mitä tarvitaan. Siitä se lähtee sujumaan kun lähtee vaan kisoihin."

Voi hyvänen aika. Minulta menee vielä kauan ennen kuin saan ajatukseni järjestykseen - ajatukseni siitä, mitä täältä sopii tulla hakemaan.

Se oli silloin. Vasta nyt olen joutunut pysähtymään. Olen tullut aivan yhtä soittoa tähän syksyyn joutumatta liikoja jarruttelemaan. Mutta tänä syksynä on toisin. En ole kokenut olevani täysin terve missään vaiheessa sitten Kaustisen. Jalat ovat uskomattoman vaivaherkät ja flunssatkin ovat käyneet kummittelemassa.

Olenhan toki saanut pyöräillä, kävellä ja uida varsin vapaasti. En ole kuitenkaan osannut antaa itselleni lupaa rauhoittua nauttimaan tästä - kuitenkin ilmeisestä - hyvästä. Mitä on tapahtunut kiitolliselle mielialalle? pienikin huolissaan oleminen varjostaa muuten hyvää olemista. -Sillä mitä tärkeää voidaan sanoa puuttuvan, jos syksyn kauneutta saa tarkastella kaikilla muilla keinoilla paitsi hölkäten?

Tämän ymmärtääkseni minun tuli tavata taas Miikka. Hän oli saapunut valvomaan vakiintuneiden reissukavereidensa askelia Joutsenon maratonille. Siellä olin itsekin päivääni viettämässä. Eihän Hän mitään erityistä sanonut tai tehnyt. Puheli vain kuulumisiaan ja kyseli minulta omistani.

"Välillä on lihavia aikoja ja välillä laihempia aikoja."

Miten tärkeäksi onkaan taas osoittautunut Toiselta saatu yksinkertainen vahvistus yksinkertaisille ajatuksille. Säät suovat syksyn kuulautta ja polkupyörä palaa takaisin palvelukseen uusin rattain, ketjuin ja vantein kohennettuna.

Saan itsekin lopettaa turhan kitinän.

petteri.vartiainen
6.10.2010, 12:27
Lääkäri totesi harmistuneena, ettei jalassani ole tapahtunut sen vertaa toipumista että sitä voisi toipumiseksi nimittää. Edelleen on säären luukalvo ärtynyt eikä polvi ole suostunut paranemaan kuin pintapuolisesti. Nyt on yritetty jo yhtä viikkoa täyslepoa sekä kahta viikkoa aktiivilepoa, on syöty ensin viikko ibuprofeenia ja muhitettu Mobilaatissa ja sitten viikko ketoprofeenia ja Orudis-geeliä sama satsi plus tietysti kaikki fysikaalinen mitä tehdä voi.

Tämä koko show alkoi parista liian pitkästä ja kovavauhtisesta maastolenkistä radalla juostuja vetoja unohtamatta. Pitäähän poluilla olla väljä askel - ymmärrättehän? Joka syksyhän näitä vaivoja on kummitellut - ihan samoista syistä. Nyt vain homma lipsahti pisaran verran yli. Kovemmat lääkkeet ja kortisonia ruutallinen. Ja parin viikon päästä kenties lisää sanoo lääkäri.

Täytyy sanoa, että tämä lääkäri on osannut näppärästi valjastaa käyttöönsä oman kiinnostukseni ja toiminnan tarpeeni. Hän on heti huomannut aivan oikein, että teen mielelläni kaikki mahdolliset jumpat, venytykset lämmitykset ja jäähdytykset mitä hän vain keksii minulle neuvoa. Oma aktiivisuus onkin tukenut myönteistä mielialaa uskomattoman paljon. Kun on sen luonteinen että on tärkeää kokea voivansa tehdä edes jotain hyödyllistä...

Syntyykö tästä mitään hyvää? Syntyy. Olen ensi kertaa pariin vuoteen lainannut kirjastosta kirjoja, joiden aihepiirit eivät ole mielessä väikkyneet eletyn liikuntahuuman tiimellyksessä. Vaikka olenkin turhautunut katsellessani kaunista syyssäätä lähinnä ikkunasta, olen usein myös havahtunut kirjojen mieleeni maalaamista maisemista huomatakseni, että minulla on hyvin hauskaa. Olen ehtinyt purjehtia maapallon ympäri jo kahdesti. Olen myös saanut eläytyä vanhoja - vain orastuksen asteelle jääneitä - harrastuksia muistellen luolasukeltamisen ihmeisiin Budapestin alaisissa kalkkikiviluolastoissa. Olen taas viettänyt aikaa Ojamon kaivosten viileydessä ja kiipeillyt vuorille.

Mielen vapaus on vapautta. Toivottavasti tämä kaikki valmistaa minua tulevaan haasteeseeni. Tänä syksynä minun on osattava lähteä uudestaan liikkeelle. Minun on osoitettava ymmärtäväni, mitä nousujohteinen harjoittelu tarkoittaa käytännössä. Riittääkö maltti? Suurin vastustajani on oma muistini, joka hävittää ajatuksen taululta kaikki koetut kiusan hetket uskomattoman nopeasti - ne opettavaisetkin. Ensi kertaa minun pitää turvautua treenikalenteriin todellisena työkaluna ja toimia nöyrästi sen mukaan minkä järki näkee parhaaksi.

Näin on palattu juoksun alkeellisimpiin alkeisiin. Aion myös onnistua. Sille ei ole mitään estettä. Tavoitteeni on kyetä nauttimaan vuodenvaihteeseen varatusta etelän ulkoiluviikosta - tai ainakin olla olematta jarruna toisille ;). Se on nyt realismia.

Nautitaan syksystä ja muistetaan palautua välillä.

petteri.vartiainen
10.10.2010, 13:27
"mutta oothan sä ainakin treenannu sata lasissa jos ei muuta."

No enpä tiedä. Yllättävän usein tulee kuultua sellaista asennetta kuvaavia lausahduksia, joissa asian ydin on vamman tai ylikuntoisuuden suoma sankarillinen lupa olla harjoittelematta. Itselleni loukkaantuminen merkitsee kyvyttömyyttä tulkita omaa tekemistään siten, että olisi oikeasti selvillä käytettävissä olevista eväistään. Tähän "toimintahäiriöön" näyttä itselläni liittyvän kaksi aivan selkeää asiaa. Toinen on harjoittelu ilman tarkoitusta, jolloin yksittäinen harjoitus tehdään itsetarkoituksellisesti esim. jonkin elämyksen saamiseksi. Se toinen on kykenemättömyys luottaa omaan seurantaansa ja sen työkaluihin - vaikkapa harjoituspäiväkirjaa.

Molemmissa asioissa on tapahtunut hyvää kehitystä. Olen kuitenkin vielä sellaisella kasvuasteella, jossa olen aivan onnellinen keksittyäni jonkin itseäni miellyttävän selityksen kullekin syntyneelle tilanteelle. Objektiivisuus on vaikeaa. On myös vaikeaa kehittyä objektiivisemmaksi jos tekeminen rakentuu aivan hajanaiselle vuodenkierrolle: On vaikeaa tulkita tapahtuneita asioita jos harjoittelun vuosikierrossa ei ole juurikaan säännönmukaisuutta. Vertailukohdat oman toiminnan arviointiin syntyvät muutenkin ajallisesti hitaasti. Tämän itsearviotyökalun kehittymistä saa parhaiten sabotoitua hyökkäämällä minkä tahansa eteen ilmaantuneen elämyksen tai innostuksen perään. Hauskaahan se on suurimman osan aikaa - mutta täytyy näköjään osata myös nauraa itselleen päin naamaa sitten kun sen aika vääjättä koittaa.

Silloin jää yksi kysymys ilmaan: Oliko Hauskaa? Voin vastata, että oli. Saatuani apua ajatusten ja tapahtumien purkamisessa haluan todeta ääneen joitakin asioita. Siitä voi olla apua jollekulle toiselle. Muutama itselleni aivan uusi asia nousi esiin ja toisen ihmisen kyky nähdä asiat hiukan kauempaa.

"Täällä treenivihkossa lukee kolmesta neljään kertaa viikossa että juoksu - tai juoksu kovaa. Tai sitten pyöräily - kova kymppi myötätuuleen. Missä täällä on se peekoo?"

Kyllä ajoittain voi vähän irrotella. Sitäpaitsi onhan siellä sitten yli puolet jotain kevyttä juttua...

"Ei näillä tämmöisillä kävelyillä ole tässä mitään väliä muuten kuin ehkä sellaisina palautumiskeppihevosina. Kyllä olet tehnyt niin että veekoo/peekoo-jako on mennyt 40/60 ja parin viikon jälkeen se jako on näköjään 40/0 kun et ole enää muhun pystynyt"

No juuri siksihän minä laiton fillaristakin satulaa taaksepäin ja siirsin klosseja kärkeen päin ettei olisi niin voimapainotteista - että pyöritän vähän nopeammin ja tuotan nopeuden sieltä.

"No alkoikos ne selkäkivut piankin tämän pyöränsäädön jälkeen?"

No itse asiassa kyllä. ajattelin että lonkan koukistajia vaan tiukkaa kun on tankonoja vähän matalampi...

"Ei käynyt mielessä että olisit siitä syystä säätänyt klosseja kun et jaksanut polkea? Taitaa kuule olla niin että sen takia säädit kun alkoi voimaominaisuudet olla tiessään ja sen takia tuli myös selkä kipeäksi kun et jaksanut juosta alamäkiä muuten kuin tolppajaloilla?"

Niin - noh...

"Ja sillä suoralla jalalla sitten ärsytit säären sisäsyrjän ja sääri-pohjeluun kalvonkin. Yksi kysymys tulee vielä mieleen. Luuletko, että osallistuttuasia kahteen ultraan tänä kesänä sinulla olisi jotain peruskunnoksi nimitettävää vielä jäljellä?"

...

"Etkä näe itse, että sinulla on käytännössä treenittömiä viikkoja kalenterissa noin puolentoista kuukauden edestä koska olet käynyt kisoissa? Eikö yhtään sytyttänyt?"

...

"Peruskunto. Piste. Sitten niitä mausteita siihen päälle."

Kiitos. Ilman luottamusta puuttuisi puheen suoruus. Kylläpäs kaikki kuullostaa taas yksinkertaiselta.

petteri.vartiainen
25.10.2010, 09:33
Lääkitys alkaa tepsiä eikä kevyt venyttely tuota enää kovaa kipua. Olen voinut tehdä muutaman sekaharjoituksen voiden näin nauttia muutamista tarjoutuneista ulkoilutilaisuuksista. Vaikka en halua ajatella olevani jotenkin riippuvainen harrastamisestani, huomaan saavani olemiselleni suurta tukea näistä hyvää lupaavista hetkistä. Eivätkä lupaukset ole turhia. Toipuminen on aivan todellista.

Minussa herättää hieman hämmennystä havaita, kuinka nopeasti ajattelu ohjautuu tuttuun uomaansa. Huoli omasta terveydestä väistyy jonnekin taka-alalle aivan kuin elämä itsessään olisi lapsellisen ikuista. Ehkä olen sitä vain itse, mutta oman näköalattomuuden havaitseminen voi olla aikamoinen haaste. Sain tämän havainnoin kohdattuani kuntosalilla erään idolini.

En ollut nähnyt tätä ihmistä kenties vuoteen. Tiesin Hänen olevan osan aikaa toisella paikkakunnalla työstään johtuen, joten en ajatellut asiaa sen enempää. Nyt kuitenkin tunnistin hänen aina iloiset kasvonsa kykenemättä yhdistämään niitä Hänen muuttuneeseen olemukseensa. Vyötärön massa oli valunut urheilullisen suoralinjaisilta kyljiltä alavatsalle. Suurin muutos näytti kuitenkin tapahtuneen jalkojen lihaksistossa. Niissä ei ollut mitään, mikä viittaisi niiden olleen ahkionvetäjän järeät työvälineet. Pääkin näytti suhteettoman suurelta kavenneiden hartioiden päällä kallistellessaan.

Selkä oli vikaantunut kaatumisonnettomuudessa. Ymmärsin, ettei ollut tapahtunut mitään, mikä ei ajan kanssa kuntoutuisi. Valitettavasti vuoteessaoloaika ja sen jälkeinen rasituksen puute oli kuihduttanut kovasti eikä esimerkiksi reisilihaksia ollut voinut säteilykivuista johtuen harjoittaa paikoillaan jännittäen. Keskustelun ainoa asenteellinen voittoni tapahtui tätä kuunnellessani: Onnistui pidättäytymään kaikenlaisista puolityhjistä empatian ilmauksista muistaen, etten tunne ihmistä riittävästi ollakseni jotain mieltä Hänen voitoista ja tappiostaan.

Siirsin oman huomioni häiritsevistä ajatuksistani kysymyksen muotoiluun. Kuinka Hän oli käyttänyt aikansa siitä lähtien, kun oli päässyt jalkeille? Hän kertoi kasvot säteillen viettäneensä edellisen talven matkustaen kaikissa niissä maisemissa ja maailmankolkissa, joissa oli käynyt vaeltamassa vuoret ja jäätiköt haastaen. Hänen miehensä oli ehdottanut joidenkin pitkäaikaisten sijoitusten realisoimista mahdollistaen näin riittävän virkavapaan anomisen ja matkailun toteuttamisen lähes vailla rajoituksia. Olivathan He tehneet monta matkaa yhdessä tuumin.

"On ollut täysin uskomatonta käydä sellaisissa paikoissa ja maisemissa missä on käynyt vaikka kaksikymmentä vuotta sitten. Katsoo vaikka jotain vuorta jonkun pikkuhotellin terassilta ja juo kaakaota viltin alla. Ihailee kun valo vaihtuu illalla ja muistelee mitä silloin ajatteli kun pakkaili tavaroita ja yritti olla rohkea ja nukkua ennen lähtöä. Pari kertaa se sama pelko on ravistellut juomat syliin ihan siinä istuessakin kun muistaa yhtäkkiä jotain asioita. Ja Jarmo on siinä vieressä ja ottaa kädestä ihan niin kuin silloinkin oli. Aina on kyselty että miksi ja miksi ja miksi. Nyt tiedän itsekin että se kannatti koska minulla on tosi hyvä olla vaikka voikin olla mahdotonta päästä enää sellaiseen reissukuntoon.

On sellaistakin puhuttu että voikin olla ihan hyvä kun nämä asiat on tulleet kohdalle tällä lailla yhdessä rytäkässä. Olisi ollut vaikeaa miettiä tälläistä vähitellen. Yksi ihan hullu esimerkki tulee tästä kun Jarmon veli ja sen vaimo mietti pitkään yhdelle komennukselle lähtöä ja aina on ollut että poikien koulu ja kaverit on tärkeämpää kuin ulkomaille pääsy, niin nyt kun molemmat pojat on lukiossa hyvässä vauhdissa niin ne muuttaa meille yläkertaan ja sinne tulee nyt viimein se remontti mitä sinne on kauan puhuttu - että pojat tulee sinne asumaan ja vähän kuin meille ottopojiksi muutamaksi vuodeksi. Ne pääsee sitten lomilla omiensa luokse reissuun niin kaikki on tästä ihan into piukeana. Mutta huvittaa ajatella miten tällaisillekin asioille on aivan yht´äkkiä tullut aika ja paikka."

Pistää miettimään. Eikä vähiten siksi, että olen aina pitänyt näiden ihmisten esimerkkiä oman löysänlupsakan suhtautumiseni alkusyynä. Nyt vasta huomasin sen olevan haasteiden tuottamaa vastapainoisuutta arjen vaakakupissa, jossa kärpäset usein kallistavat vaakaa härkäsinä. Ehkäpä Heidän asennevoittojensa hinta on sen verran kova, että on typerää kuvitella sen olevan automaattisesti maksamisen arvoinen.

Mutta ehkäpä muistan tämän kuultuani olla valpas kun kuljen omaa polkuani.

petteri.vartiainen
4.12.2010, 13:55
Voi miten kovasti minua on joskus suututtanut se tapa, jolla asioita käsitellään televisiossa. Ja me hullut lähdemme aina leikkiin mukaan. Tuntuu siltä, että tapamme reagoida kaikkeen siihen informaatioon, mitä silmillemme heitetään, on jo lähellä jonkinlaista suojautumista asioiden varsinaista sisältöä kohtaan. Hyvä esimerkki on mielestäni se jännitys ja viihde, jota eräiden kaivosmiesten hädästä saatiin taannoin lypsettyä.

Ehkäpä on niin, että kykymme päästää tällaisia asioita toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos on ainoa keino tulla toimeen tällaisen uutisoinnin kanssa: Otamme turvaksemme vastaan vain se palasen tietoa, jonka jaksamme jotenkin käsitellä. Onhan se normaalia ja inhimillistä. Olisi sietämätöntä, jos kaikki mitä meille kerrotaan tuntuisi aina sydänjuurissa asti. Jos näin olisi, joutuisimme iltauutisten jälkeen itkemään itsemme uneen.

Tulin leikkineeksi tällaisella ajatusvyyhdillä kesän lopulla köpötellessäni Kaustisen kaksnelosta. Olin edellisenä vuonna saanut riemukseni katsella, kuinka morsiuspari lähti autokyydillä alttaria kohti kauniin, vastarakennetun talonsa pihasta. Muutaman ajan kulutta sain taputtaa ja huudella onnentoivotuksia kun morsianta kannettiin kynnyksen yli papin ja muun juhlaväen osoittaessa suosiota. Kuinka mukaviin ajatuksiin sainkaan uppoutua tämän sattumalta kohdalleni osuneen tapahtuman siivittämänä.

Menneenä kesänä oli asetelma toisenlainen. Syöksyvirtaus oli kaatanut puuta pitkin pitäjää aiheuttaen tuntuvaa ja todellista vahinkoa. Myös viimevuotinen hääpari oli saanut hääpäivälahjaksi pari petäjää kattoaan vasten nojaamaan. Mitä sitten? Eihän se ole minun murheeni. Mutta olepa ajattelematta asiaa siihen mitenkään reagoimatta kun on tullut jaloiteltua pieni tovi - ja näkymä on edessäsi monta kertaa tunnissa.

Tulin väsymyksen lisääntyessä huomaamaan tämän asian jo edeltä käsin ratkaistuksi. Olin vain hieman ennen kisamatkaa ollut uimassa ja saunomassa kotikaupunkini uimahalleista pienemmässä. Lautella on ryhmä miehiä, jotka olivat selvästi istuneet löylyseurueena ennenkin. Heidän tuttavallinen jutustelunsa ka kuulumisten kyselemisensä oli hyvin rentouttavaa seurattavaa ja löylyvettä lisättiin kiukaalle kaikki saunojat huomioivaan tapaan.

Ystävä kysyi toiselta, että vieläkö velimies on töissä Kaukopään tehtailla saaden myöntävän vastauksen. Jatkokysymys siitä, mikä on mainitun miehen ja perheensä vointi noin yleensä johti tietoon, että heidän Parikkalassa sijatseva omakotitalonsa oli tällä hetkellä asuinkelvoton myrskytuhoista johtuen, ja että he olivat majoittuneena erään työtoverinsa luokse. Työkaverin olivat myös masinoineen aikamoisen keräyksen jotta korjaustyös saadaan pidettyä koko ajan käynnissä vaikka vakuutuskäsittelyt tuntuivat kestävän ja kestävän.

Koko miesjoukko hiljeni tämän kuultuaa aivan spontaanista ja muutama laski syvästi ulos hengittäen leuan rintaan asti. Hetkisen kuluttua katseet taas nousivat ja keskustelu jatkuin muista asioista. Miten hieno, hiljainen ja kunnioittava keino huomioida toista - toisen huolta ja hätää. Ja näin tein minäkin juoksureitin loivaa nousua kävellessäni ja jatkoin matkaani.

petteri.vartiainen
4.1.2011, 11:31
"Ihan hyvä immeinen se on; soker sullaa suussa ja tekköö lämpösem paskan."


Joitakin vuosia sitten sain osakseni laupeutta, kun tuttu erätarvikekauppias järjesti käsiini täysin ylivertaisen talvisaappaan sisävuoren. Nuo sisävuoret ovat odottaneet varastossa käyttöönottoaan muutaman talven, sillä ne vaativat kuorekseen numeron verran totuttua isommat saappaat. Saappaanvaihto tuli ajankohtaiseksi kuluneena alkutalvena havaittuani entisten murtuilleen useista kohdista. Häkkivarastoni taitaa olla liian kuuma ja kuiva paikka säilyttää mitään kumista tehtyä.

Oi onnea kun ei märkä huopa hankaa saappaassa. Pitemmillä retkillä on umpihiihtäjä saanut viritellä milloin vaihtosukkaa, milloin muovipusseja sukkan ja syylingin väliin jonkinlaisen mukavuuden saavuttamiseksi. Nyt on toisin. Uusista tarpeista rakentunut saapas istuu kuin telemarkmono ainakin eikä surut tai kylmyys tavoita. Pienestä se tarvittu huolettomuus ja tekemisen tila syntyy.

Järven jäälle on ajettu ladunpohjia ja reittejä on merkitty runsain havuin. Tämä on mukavaa, sillä lumen alla on paikoin runsaasti vettä. Normihiihtimillä tässä olisi suoranainen riski: On mahdollista kastella mononsa niin pahasti, että jalat paleltuu. Tässä ovat saappaat pelastukseksi. Toinen vaara on kaatua loskaan ja kastella itsensä viimaan palelemaan, mutta kerran lanattu latuaihio on läpeensä jäätynyt tarjoten varman alustan. Paikoin kokkareinen alusta naarmii puisia suksia, mutta ne ovat käyttöesineen asemassa.

Olen keksinyt retkeni keppihevoseksi käynnin muudan laavulla. Tulevasta ladunpaikasta ei kerro havujen lisäksi mikään - uutta lunta on satanut sen verran runsaasti. En ole toistaiseksi nähnyt toisia hiihtäjiä oikeastaan koko alkutalvena, pois lukien muutamat vakiintuneet verkonkokijat. Nyt näkösällä on kuitenkin kolme hiihtäjää, jotka suunnistavat kohti laavua järvenselän toiselle puolelle ehtineinä. Jos minulla on onnea, saan kenties pitää hieman taukoa valmiilla tulilla.

Väärin. Tilanne on lohduton tulentekoa ajatellen. Taukopaikkaa ylläpitävä seura ei ole vielä tuonut parempia nuotiopuita, eikä saapuneella seurueella ole kyllin vahvoja sytykkeitä, jotta muutamasta pyöreästä, tuoreena pakastuneesta kalikasta olisi syttyjiksi. Havaitsen lähistöllä latupartion puuhapaikan, jossa He ovat karsineet pieniä kuusentarreja ladun merkiksi. Ravistelen sylillisen havuja lumesta puhtaaksi ja tuon tuliaiseni nuotiopaikalle...

Jatkuu...

petteri.vartiainen
4.1.2011, 12:00
Paikalla ollut seurue ilahtuu tuomisistani suuresti. He eivät ole paikkakuntalaisia, vaan ovat saapuneet sukuloimaan joulunpyhiksi jostain toisaalta. Saatuaan vinkin tästä makkaranpaistopaikasta on tämä kolmen polven naisseurue ottanut suunnan järvenselän ylitse toiveissaan mukavasti vietetty ulkoiluiltapäivä. Seurueen Vanhin ojentaa minulle tuomansa tulentekotarvikkeet sanomattomana kiitoksena osallistumisestani ja ruttaan saamani muutamat sanomalehden sivut nuotion pohjaksi. Aseteltuani löytöhavut papereiden päälle ojennan tulitikut seurueen nuorimmaiselle, kiinnostuneena sivusta seuranneelle yläasteikäiselle tytölle.

"Ai miekö sytytän?" Tyttö ei odota ilmeistä vastausta vaan siirtyy äärelle raapaisten tulitikun. Suojattomuuttaan tikku sammuu saman tien. Uusi tikku - tällä kertaa hyvin käsien suojassa. Tikku palaa hyvin ja Hän kumartuu tulitarpeiden puoleen. Hartautta silmissään Hän sytyttää tarjolle kurkottavan ylimmän havunkärjen ja seuraa silmät laajeten kuinka tuli syttyy pieneen oksankärheen kykenemättä leviämään alaspäin. Huomaan Vanhimman tarkkailevan minua syrjemmästä ja oivallan Hänen katsovan, osaanko pitää pääni kiinni ja antaa Toisen yrittää. Sitä varten Hän on Toisen tänne raahannut.

"Mie kyllä sytytän nuo paperit!" Näin ilmoitettuaan tyttö tuikkaa kasassa alimmaisena olevan paperinkulman tuleen ja katselee tuikeasti tekonsa seurausta. Pienet kytevät liekinkynnet alkavat kiipeillä kylmässä havukasassa. "Siitä se taitaa syttyä." -Toteaa Vanhin ja kertoo osuuteni olevan täytetty tältä erää. Havut savuavat ja yrittävät syttyä joitakin minuutteja innostumatta sen suurempaan roihuamiseen. Hieman huolestuneena asian etenemistä seurattuaan Toinen päättää sytyttää aluspaperit myös kasan toiselta puolelta - ja siinä se! Keittoritilälle lämpiämään siirretyt tulipuut siirrellään äkkiä syrjempään nousevan tulen tieltä ja käsiä paljastetaan kintaista loimun lämmitettäväksi.

"Syttyihän se." Toinen on tyytyväinen. Mikä varjelus kasvattaa tuollaisia häpeämättömiä yrittäjiä, jotka tarttuvat toimeen ilman arvostelun pelkoa yrittääkseen, tutkiakseen ja löytääkseen keinot? Lämmenneet, kerran halkaistut kalikat syttyvät hyvin ja nuotio on tässä meitä palvelemassa. Mutta minä olen tässä hetkessä ylimääräinen. Taidankin tästä lähteä. Ilmoitan iloni siitä, että sain istua tulille tällä retkellä ja toivotan hyvää päivänjatkoa.

Vanha katsoo pitkään silmiini ja sanoo "kiitos" niin että ymmärrän. He olivat tämän Joulun enkelit.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille Teille.

petteri.vartiainen
1.2.2011, 09:49
Johtuen syksyisestä jalkaongelmasta olen saanut nauttia muuta liikuntaa kuin juoksua runsain mitoin. Kyllä se minulle käy. Ainoa huolenaihe onkin ollut se, tarjoaako tämä erilainen tekeminen mahdollisuuksia samanlaiseen kokemiseen kuin juoksu. Huoleni ei ole ollut turhaa: Ei juoksemista - tai tarkemmin ajatellen jalkaisin liikkumista - voi oikein korvata.

Kuitenkin on niin, että oleminen on vahvasti plussan puolella. On syntynyt itselleni hieman yllättävä tilanne, jonka syntyminen on ollut osin vahinko: Sekaliikunta on tuonut harjoitteluuni selkeämpää PK-/PK+/VK -jakoa. Näinpä koen olevani aiempaa huomattavasti paremmassa kunnossa verrattuna useisiin aiempiin vuosiin, joita on harjoittelullisesti leimannut huomaamaton puuroutuminen - hyvistä pyrkimyksistä huolimatta.

Tämä yhdistyneenä säntilliseen lihaskuntoharjoitteluun on avannut aivan uuden ulottuvuuden esim. luisteluhiihtoon. Olen alkutalvesta asti kokenut aivan uudenlaista hiihtämisen helppoutta ja kokenut tästä korvikeliikunnan tarjoamasta ilosta kiitollisuutta hieman hämmentyneenä. Olen tämän tähden lohdutettu, mutta tärkein seuraus on ollut sen innostuneen mielialan saavuttaminen, joka liittyy juoksuni harjoitteluun.

Kun mieli on hetken vapaana tai pää lyö muuten tyhjää, on aivan erinomaista että ajatukset ohjautuvat iloiseen odotukseen tai ryhtyy askartelemaan jonkin muun asiaan liittyvän parissa. Tämä kääntää arkista perusolemista vahvasti plussalle antaen mahdollisuuden odottaa tulevia juoksuhetkiä kärsivällisesti, hätäilemättä.

On mahdollista toipua täysin.


P.s. Viikarit

Pikkupojat leikkivät hienoilla puhelimillaan kotisaareni sillalla.
"...Ja nyt lähtee kolmas osa." Ahaa. Pojat kuvaavat ilmeisesti
omaelämänkertaansa vuorotellen - kohtaus kohtaukselta.
"Hei Jone on soittanut miulle vissiin sata kertaa!" Huutaa toinen.
"Niin miullekin. Soita sille ja kysy mitä helvettiä. Miulla ei oo saldoa."
Odotan takaa lähestyen poikien reaktiota kunhan huomaavat minut.
"Hei vähäks Teillä on hienot sukset!" Kiitos. Jatkan raahustamista
kotia kohti puusukset olalla.

nana
3.2.2011, 18:11
Kuitenkin on niin, että oleminen on vahvasti plussan puolella.

Viikarit

Pikkupojat leikkivät hienoilla puhelimillaan kotisaareni sillalla.
"...Ja nyt lähtee kolmas osa." Ahaa. Pojat kuvaavat ilmeisesti
omaelämänkertaansa vuorotellen - kohtaus kohtaukselta.
"Hei Jone on soittanut miulle vissiin sata kertaa!" Huutaa toinen.
"Niin miullekin. Soita sille ja kysy mitä helvettiä. Miulla ei oo saldoa."
Odotan takaa lähestyen poikien reaktiota kunhan huomaavat minut.
"Hei vähäks Teillä on hienot sukset!" Kiitos. Jatkan raahustamista
kotia kohti puusukset olalla.[/I]

Hyvä on hiihtäjän hiihellä - kun on saldoa jäljellä!
Kuulostaa hyvältä. Talvella kannattaa tehdä pohjat kuntoon ja nauttia ulkoilusta, eikä tyhjennellä pankkia joka päivä. Ihmiselläkin on vuodenkiertonsa, ei keskitalvella kuulukaan kirmata kuin toukokuussa. Eihän se kevytkenkäinen kevätampaisu muuten sykähdytä, jollei ole kaamosta paarustanut umpihangessa keräten voimia pimeydestä ja vanhojen kuusien vaiteliaasta seurasta. Hyviä ulkoiluja.

petteri.vartiainen
10.3.2011, 16:03
Tietysti näin kävi juuri nyt kun pitäisi tehdä jotain ihan muuta. Auringon ja ulkoilman väsyttämät muoviosat luopuivat viimein tehtävästään eikä parvekkeen ulkorullaverholla ollut enää kannattajaa. Paitsi tietysti pääni, joka suhteellisessa pyöreydessään ei sallinut verhon pysyä tasapainossa pitkään. Sain tästä kimmokkeen akuankkamaiseen itkupotkuraivariin ja hypin yläpystyä hyvän tovin. Rauhoituttuani tunnistin olevani jollain omituisella tavalla tyydytetty. Huomasin täysin toissijaisten ja lapsellisten kiukunaiheiden pahoittavan mieleni aivan kuten ennenkin! Voi että miten hienoa. Se voi merkitä vain yhtä asiaa: Arkeni vietto töineen ja harrastuksineen on jo niin normaaleissa uomissa, että vähän oikeampien ongelmien tuoma suhteellisuus pieniä arkisia asioita kohtaan on jo tyystin kadonnut. Olen taas suht'koht' normaali, pikkumainen ihminen joka etsii oikeiden ongelmien puutteessa lisästressiä vaikkapa juoksemalla itsensä kaljuksi.

Monivuotinen ongelmani on ollut sellainen käyttäytymisen kaava, jonka mukaan minun tulee syksyn tullen kohdata talven työ- ynnä muut haasteet suurella reippaudella käyttäen liikunnan harrastamista käynnissä pitävänä generaattorina. Tästä seuraavan vauhtisokeuden tulokset ovat moneen kertaan nähtyjä. Jo vuoden vaihteessa olen kokenut turhautumista ja väsymistä muutoin hyvin mielenkiintoisten asioiden parissa ja suhtautunut tähän ponnettomuuteeni avoimella ankaruudella - ulottaen usein ankaruuteni myös ympärillä oleviin viattomiin. Monivuotiset yritykseni toimia tätä malliani vastaan ovat olleet hyvin turhauttavia: Olen vain huomannut tajuavani entistä kirkkaammin, että taas on mennyt pieleen. Näin kaikki aikeet toisenlaisesta toiminnasta ja kesällä mietityistä keinoista asian ratkaisemiseksi raukeavat tyhjiin kun huomataan tilanteen ehtineen jälleen liian pitkälle.

Mutta nyt olen saanut onnistua. Osasin juosta jalat altani jo syksyllä. Miksi voin hyvin ja olen jaksava ja kiinnostunut? Miksi saan onnistua pienissä asioissa ja tuntea niiden palkitsevuuden? Miksi ruoka on minusta yhä hyvää ja nukun makeasti? Siksi, että en ole ollut tilaisuudessa toteuttaa tuttua kahkoamisen kaavaani. Olen joutunut päivästä päivään kysymään itseltäni miten voin ja kuinka aioin vointini puitteissa toimia. Olen päivittäin saanut arvioida mihin pystyn ja päättää, kuinka annetun hyvän käytän.

Näin olen saanut onnistua ja löytää rauhaa. Olen saanut harrastaa ja olla itselleni läsnä sinä parhaana ystävänä, joka näinä hetkinä saan itselleni olla. Tästä syystä jaksan enkä turvaudu ankaruuteen. Valitettavasti en tule muistamaan tästä kaikesta mitään ennen seuraavaa kaamosta. Silloin kahkoan - jos kaikki menee hyvin - itseni taas tikahduksiin. Ehkäpä minulla on kuitenkin lisää keinoja toimia siitä eteenpäin.

Terveydellä on siis seurauksensa. Mutta sopivasti vaivaavat vammat voivat olla tuottoisia.

Oikeita ongelmia odotellessa: petteri

petteri.vartiainen
2.4.2011, 14:51
Ensimmäinen aloitti puhumaan kertoen oman ammattinsa erityispiirteitä seurakunnan työntekijänä. Hän kertoi kuinka haastavia aikoja ovat viimeiset viisitoista vuotta olleet, sillä nuorten ja nuorten aikuisten kohtaamiseen erilaisten Olemis- ja Tarkoituskysymysten kanssa on ollut pakko löytää ajassa mukana olevia keinoja. Seurakuntakin oli saanut tämän myötä kohdata muunmuassa kaikki moniammatillisuuden haasteet. Tänä päivänä on päästy jo siihen pisteeseen, että on epäselvää, missä kohtaa puhutaan uskonnosta ja missä siirrytään elämäntaitovalmennuksen puolelle.

Toinen söi suunsa tyhjäksi ja huomautti olevan päivän selvää, että iso osa siitä pohdinnasta, jota on käyty uskonnon ja uskonnollisen elämänkatsomuksen parissa on nyt siirtynyt erilaisen liikunta- ja elämäntapavalmennuksen yhteyteen. Kun jää vähän sellainen olo, että nämä Olemis- ja Tarkoitusarvoitukset eivät ota ratketakseen tälläkään keinolla jää lisäravinnebisnekselle hyvä markkinarako: Ihmiset tekevät ja syövät mitä vain saadakseen hetkeksi sellaisen tunteen, että on tehnyt jotain vakavasti otettavaa tämän etsintäajan pidentämiseksi.

Kolmannelle riitti, ja hän sulki keskustelun kertomalla omista työkuvioistaan vanhustenhoidossa. On erinomaisen turhaa - joskin luonnollista - hommaa käyttää ainoa elämänsä tällaiseen vääntämiseen, sillä koko tämä "elämästäirrottautumisvalmennus" on viimeisellä suoralla turhaa. Toiset hoiturit kyselivät, että mikä sitä yhtäkin lopulta vaivaa kun se on jotenkin niin vihainen ja hankala ja haluton kaikkea ja kaikkia kohtaan silloinkin kun sillä näyttää olevan täysi tolkku. Tämä Veijo sanoi kerran ihan suoraan että häntä niin suututtaa aina kun hän herää tänne uudestaan kun tahtoisi jo lopettaa sängyssä makaamisen. Ja sama homma on monella. Ei siinä sitä mietitä että tuliko tähänkin kuinka hyvin valmistauduttua etukäteen.

Niin. Kovia kysymyksiä. Ja minun osanani on kohti katsottaessa työntää lisää lounasta suuhun ja mumista että hyvää on. Minulla on jonkinlainen aukisanomaton - joskaan ei kaikenkattava - vastaus olemassa.

Mutta hölkkäjutut eivät kuulu joka paikkaan. Onhan kaikki löytämäni pelkkää eskapismia. :happy0184:


Lisäys: Sain kuulla Toiselta harkinnan arvoisen ehdotuksen siitä, miksi jollekin asialle antautuminen tulkitaan välillä jonkinlaiseksi todellisuuspakoisuudeksi. Joku voi jossain tilanteessa närkästyä henkilöön, joka ei suostu alistumaan johonkin yleisissä turpakäräjissä helposti vallan saavaan normiin. Edellisessä esimerkissä olisi pitänyt osata vain ahdistua. Itse mietin iltapäivän lenkkiä siinä syödessäni ja loukkasin keskustelun henkeä olemalla omissa ajatuksissani. Olen ollut vastaavassa tilanteessa aiemminkin: Esim. asuntovelasta olisi pitänyt osata ahdistua kerran jos toisenkin...

Toinen esitti vielä sellaisenkin ajatuksen, että ehkäpä juoksijan tasapainoa on arkisen harjoittelun synnyttämä mahdottomuus olla kohtaamatta itseään ja arkisia ongelmiaan.

petteri.vartiainen
6.4.2011, 08:55
En miettinyt lenkkejäni turhaan. Edellisellä arkiviikolla sain kuin sainkin hölkkäiltyä tunnin aamuin-illoin. Huomatessani palautuvani erittäin hyvin viikonlopun kuluessa rohkaistuin veivaamaan nousujohteisen 2h lenkin maanantaiaamuna. Kun tämä onnistui erinomaisesti tein eilen nopean päätöksen pelata 1h sählyä ja hölkätä heti sen päälle sen, minkä hyvältä tuntuu. Ja sainkin jolkotella 1,5h varsin rennon oloisesti.

Tilanne on siis niin hyvä, että kevään ensimmäinen tuplapitkis voidaan katsoa tapahtuneeksi. Olen helpottunut ja nautin tätä kirjoittaessani fiiliksestä, joka syntyy erilaisten kesäsuunnitelmien kirkastumisesta. Olin alun perin huolissani, pääsenkö minkäänlaiseen reissukuntoon kesäkuussa tapahtuvaa Azorinmatkaani varten. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että saan lähteä toukokuussa Ponnenjärvelle vähintään hyvää viikonloppuleiritystä toteuttamaan!

Tällä on merkitystä: Jos ei jossain vaiheessa kevättä ole tilaisuutta todistaa itselleen että voi olla jalkeilla edes vähän reilummin, on työlästä etsiä sellaista rohkeaa etenemisen meininkiä kesän ulkoilukohteessa. Voiko Ponnenjärven kiertämistä ajatella kisana? Vähän epäilyttää, mutta saan joka tapauksessa laittautua matkaan vapautuneissa tunnelmissa. Se on jo paljon.

Kuten mainittua, on tämän talven erikoisuus ollut hyvä ja toimiva suhde sisäiseen urheilijaani: En ole väärinkäyttänyt itseäni vaikkapa paetessani työpaineita tai saadakseni olla miettimättä joitakin asioita. Vaikka olen tästä hiljaa ylpeä, ymmärrän sen olevan vain osin omaa tekoani. Tilanteeni on tällä tavalla hyvä, että saan tehdä työni hyvin arvostavassa, ystävällisessä ja huoltapitävässä ilmapiirissä.

Tällaista seikkaa ei voi vähätellä, eikä se ole itsestään selvyys. Suora seuraus tällaisen hyvän olemassaolosta on vaikkapa se, että iltalenkille ei tarvitse lähteä juoksemaan päivän kauhuja pois. Tällöin ainoaksi vastuuksi jää hoitaa itsensä ovesta ulos lenkin teema mielessä ja antaa askelten puhutella miten ne nyt kunakin kertana haluavat puhutella.

En siis ole eskapisti - päinvastoin. Mutta onko se omaa aikaansaannostani?

On myös turvallista ymmärtää, että käytössäni on voimakas ase arjen kurjuutta vastaan mikäli asetelmat muuttuvat. Juuri nyt ei hyvälle meiningille kuitenkaan näy loppua, sillä Ystävä liittyy illaksi seuraani tarkoituksenamme saunoa ja lutrata avannossa...

petteri.vartiainen
20.4.2011, 15:38
Mikä näissä kevään tuulisissa päivissä silmiä valuttaa ja nenää tukkii? Leppä aloittaa kevätkuvioitaan ja katupölyä piisaa. Sitähän se tietysti on. Ei muuta.

Muudan korkealle arvostamani ultratuttavatar puhui minulle taannoin eräästä muistamisen lajista, joka on ollut itselleni tuntematon. Olen melko hyvä asia- ja kuvamuistaja, vaikka kykyni omaksua tietoa onkin varsin riippuvainen yllykkeistäni. Koen myös olevani positiivisella tavalla sopivasti unohtava. Olen siis vapaa ryhtymään uudelleen erilaisiin vaivaa vaativiin ponnistuksiin ilman, että aiemmat kokemukset rasittavat minua.

On kuitenkin erilaista kokea uudelleen joitakin hetkiä ja niihin liittyviä tunteita tavalla, jonka ainoa tulkinta voi olla jonkinlainen kokonaan muistaminen. Aiemmat kokemukset tähän kysymykseen liittyen ovat olleet todella vähissä eikä moista ilmiötä ole päässyt juuri tarkastelemaan. Minulla on vain muutama esimerkki tällaisesta kokemisesta ja kysessä on ollut esim. jonkin tietyn hajun herättämä muisto vaikkapa onnettomuuspaikasta etc. Nämä tuntemukset ovat sitten haihtuneet jonnekin unohdukseen varsin pian.

Ultratar kuitenkin kertoi minulle muistavansa joskus joitakin hetkiä jotenkin kokonaisina, kun Hän on kilpailun kuluessa väsymyksessään saanut kiinni jostain oikeasti tärkeästä ajatuksesta oivaltaen tärkeällä tavalla ajattelemansa asian olemuksen. Myös minulla on ollut muutamia tällaisia tilanteita, mutta en sitä erityisesti ihmettele. Olen harjoitellut paljon myönteisiin ajatuksiin tukeutumista saadakseni maistella elämän maljasta reiluin siemauksin. Harmia ja vaivaa saa osakseen kaikesta huolimatta - se on maailman meno.

Kuitenkin vasta toissa-aamuna koin itsessäni uudestaan erään tärkeän hetken, jonka koin toisella Töysän retkelläni. Aamu sarasti kuulaassa viileydessä ja pakkanen odotti takasuoran pelloilla väsynyttä taapertajaa. Tiesin tuolloin kaikki syyt, miksi palaan kotiin.

Aamun hetki taisi vain sattua olemaan sellainen, että se reititti muistini tämän asia luo. Olin huomaamattani myös hyräillyt erästä Jenni Vartiaisen laulua (ei sukua)...



...Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin
toivoa voit silloin mitä vaan
Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan

Tyyni oli eilen yö mut kohta kuitenkin
Tuuli henkäisi ja tuntea sain
Joku liikkui lähelläin ja koski poskeain
Tutun käden tunsin ihollain

Enkä enää epäillyt vaan tiesin että voin
niin kuin pieni lapsi nukahtaa
Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on
ja jalkojemme alla sama maa

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan...

petteri.vartiainen
4.5.2011, 16:13
...On se, ettei lähtiessään tiedä mitä matkalla tapahtuu.

Armeijassa kärsin jalkojen halvausoireita jotka todettiin tietysti selästä johtuviksi. Ei leikattu. Magneettikuvaus varmisti ettei selän vamma itsessään ole suuri, mutta riittävä aiheuttamaan juuri tietyt oireet. Sain ymmärtää, että tulee sellaisia päiviä joina asiaan saadaan palata.

Se päivä koitti vasta nyt - yli viisitoista vuotta tämän jälkeen. Ilman mainittavia selkäoireita alkoi vasempaan jalkaan kehittyä voimakas spasmi ja verenkiertohämminki. Olin tilanteen tasalla hyvin, sillä olimme vaimoni kyyditsemänä vain kilometrin päässä ensiapuaseman ovesta, kun kipu muuttui hallitsemattomaksi.

Tilanne rauhoittui nopeasti, sillä pääsin ulko-ovelta suoraan pahnoille jonon ohi ja muutamassa hetkessä oli ensimmäinen neula kankussa. Akuutti tilanne laukesi siis jo viime sunnuntaina. Kivun nopeasti laantuessa ei entuudestaan tuttu ja väliaikaiseksi tietämäni halvaus alkanut jalasta helpottaa. Kirjoittauduin sisään eilen. Kolmessa tunnissa oli magneettikuvat tulkittu ja kirurgi+ortopedi sängyn vierellä.

Selvä tilanne: Entuudestaan tuttu klimppi oli käynyt hetkellisesti tukkimassa hermojuurta ja aiheuttanut vaurion. Tänään olen käytännössä kivuton: Herättyäni osastolla treenasin askellusta ja tasapainoa osastotornin portaikossa tunnin ja venyttelin toisen. Ortopedi oli tilanteeseen tyytyväinen: Totesi että voimataso tulee palaamaan sitten joskus vaikkei tuntoa enää taida tulla. Lasta jalkaan että jalkaterä ei läpsytä hallitsemattomasti kun kävelee.

Soittelin sekä Lissulle että JiiTeelle kuulumiset ja toivon hartaasti, että pääsisin vielä Töysän tunnelmiin. Toivottavasti Lissu jaksaa jatkaa näitä kesäbisneksiään. Jos opin ajamaan autoa, taidan lähteä Kaustiselle huoltohommiin. Arvostan Kaustisen porukan pyrkimyksiä kovasti...

Mutta tämmöistä. Oli erittäin opettavaista olla hetki vakavasti loukkaantuneiden ja oikeasti sairaiden ihmisten seurassa - ei mennyt osastoyö hukkaan. Sairaalassa asiointi oli erittäin tehokasta - olletikin kun tilannetta oli jo toista vuosikymmentä ennakoitu: Saimme puhua samasta asiasta eikä minun tarvinnut kuluttaa paikalla olevien osaajien aikaa ja voimia muuhun purkautumiseen - mikä olisi tietysti ollut aivan luonnollista sekin siinä tilanteessa.

Mutta uskokaa tai älkää: Matka jatkuu - ja myös juoksu.

Muttei nyt tänä kesänä ;)...

petteri.vartiainen
5.5.2011, 13:11
Työnantaja suhtautui erittäin hyvin syntyneeseen tilanteeseen. Työtoverit ovat suhtautuneet minuun hyvin aina. Asialla on kuitenkin merkityksensä sillä olen pätkätyöläinen. Perusturvani lepää siis näiltä osin kahdenvälisen hyvän tahdon ja tarpeet varassa.

Kuinka vakavasta vammasta kohdallani on oikeastaan kysymys? Tätä olen nyt saanut pohtia - myös ääneen. Erilaisia linjauskeskusteluja on jo ehditty käymään sekä sairaalassa, kotona että työpaikalla. Toimintakyky on yksi asia - mutta siihen voidaan suhtautua erittäin kliinisesti. Vamman vahingollisuus muodostuu kuitenkin kahdesta mahdollisesti tätä toimintakykypuolta tärkeämmästä asiasta.

Jo sunnuntaina tulin tietämään syntyneen vamman laadun. Oli selvää, että vamma ei koskenut esim. vatsa tai alapään toimintaa. Tällä on ratkaiseva vaikutus: Invalidisoituminen olisi ollut aivan eri tasoista ja olisi välittömästi irrottanut minut sosiaalisesta toimintaympäristöstäni: Olisin tullut hyvällä syyllä suljetuksi sairaalaan mahd. leikattavaksi ja pitkälliseen kuntoutukseen. Olisin menettänyt mahdollisuuden olla mies vaimolleni ja kumppani ystävilleni pitkäksi aikaa.

Tänään olen jo aamuseitsemältä ollut polkemassa kuntopyörää ja sen jälkeen keikkunut tasapainolaudalla. Olen myös opetellut tukilastan kanssa liikkumista ja tasapainon säilyttämistä juoksumatolla erilaisia kaltevuuksia käyttäen. Liikkuminen helpottaa huomattavasti pahinta jomotusta jossain pakaran sisällä. Pohkeesta löytyy niin paljon pitovoimaa, että voin nousta portaita päkiöiden varassa - vaikka sääri onkin varmasti pitkään sen verran lurppa että tulee telottua varpaitaan ilman lastaa. Lantio on vielä sen verran heikko ettei askelryhti riitä lantion vaakatasossa pitämiseen, mutta se johtuu varmasti suurelta osin sunnuntaisen spasmin aiheuttamasta lihasväsymyksestä - korjaantuu siis levolla, ruoalla ja harjoittelulla.

Käytettävissä olevien voimavarojen kannalta kaikkein tärkeimmät asiat ovat siis tallella: Toimintakykyni on riittävä jotta voin säilyttää arvokkuuteni. Toimintakykyni on riittävä jotta saan säilyttää työpaikkani. Toimintakykyni on riittävä jotta saan olla Puoliso vaimolleni. Toimintakykyni on riittävä jotta saan olla tasaveroinen kumppani ystävilleni.

Tämän kaiken voi siis summata näin: En ole hetkeksikään joutunut luopumaan siitä näkymästä, jota kutsun Tulevaisuudeksi. Minun ei tässäkään hetkessä tarvitse elää vain päivä kerrallaan. Sen sijaan liikun aktiivisena toimijana sillä janalla, joka muodostuu historiastani ja tulevaisuudestani. Kas tässä on Voima! Tapaan yhä tutut ihmiset tutuissa paikossa ja saan harjoitella hullun lailla.

Vammojen vakavuus ei siis riipu vain sen fyysisestä laadusta. Se on asioiden summa. Olen henkisesti valmis tähän vääntöön ja kuten ortopedi sanoi: "Juoksu sopii hyvin kuvaan muttei nyt tänä kesänä". Ensin opetellaan käyttämään klosseja turvallisesti jotta päästään ulkoilmaan takaisin. :bike:

nana
8.5.2011, 20:45
Olen henkisesti valmis tähän vääntöön ja kuten ortopedi sanoi: "Juoksu sopii hyvin kuvaan muttei nyt tänä kesänä". Ensin opetellaan käyttämään klosseja turvallisesti jotta päästään ulkoilmaan takaisin. :bike:

Hyvä P.V. Et tunne minua enkä minä sinua muuten kuin näiden kirjoitustesi perusteella, mutta juuri siksi rohkenen sanoa, että Sinulla, jos kellään on voimaa ja valmiuksia tähän vääntöön. Meiltä ei tosiaankaan aina kysytä, minkälaiseen seikkailuun haluamme tempautua. Toivon Sinulle kaikkea hyvää kuntoutuksen tiellä, se jos mikä on varsinaista ultraamista. Kun pitkän foorumipaaston jälkeen palasin katsomaan, mitäköhän se Petteri nyt kirjoittaa, ihan tätä en olisi halunnut lukea. Tuli pala kurkkuun, vaikken Sinua tunnekaan. Mutta kiitos, kun jaoit tämänkin. Voimia ja mielenrauhaa. (ja joku semmoinen ystävällismielinen ja kannustava hymiö tähän!)

petteri.vartiainen
9.5.2011, 14:53
Kiitos paljon ajatuksistanne veijarit!

Aivan selvästi olemme matkalla samoille lauteille taas jonkin juoksutapahtuman päätteeksi. Naispuolisia tyydytään halaamaan ;)...

Haluan kertoa tilanteestani muutaman seikan, jotka ovat myös täysin totta eivätkä mitään yltiöpositiivisuutta. Minulla on hyvä luuston rakenne: Esim. jalkani ovat täydellisen saman mittaiset. Tämän lisäksi olen saanut säilyttää hyvän lihastasapainon joten selkäni kaareutuminen on optimaalista. Näistä syistä olen voinut varsin surutta hölkkätä ja juostakin: Selässäni ei ole ollut mitään rakenteellista epätasapainoa, kuten rappeutuvassa selässä useinmiten on. Koska olen voinut rasittaa myös jäykkiä kudoksiani hölkkäilemällä etc. on selän aineenvaihdunta pysynyt todella hyvin yllä. Tämä todettiin magneettikuvien vertailussa ensimmäisenä.

On siis viisasta pyrkiä mahdollisimman lähelle lähtötilannetta. Nyt syntynyt tilanne on oire - ei vamma. Tämän halvausoireen aikaasaava vamma ei itsessään ole juurikaan pahentunut eli selän tilanne ei itsessään ole juuri muuttunut. Se mitätön muutos mitä siellä nyt tapahtui sai kuitenkin aikaan motoriikalle merkittävän oireen. No pohjehermo on vaurioitunut ja sillä siisti. Siitä on turha narista. Mukavaa on vamman suhteellinen kivuttomuus: selkä ei ole kipeä ja liikkuu täysin vapaasti. Hermo on kuitenkin ärtyneisyyttään kireä tavalla, joka vastaa täydelleen piriformista. Nyt sekin on helpottamassa hyvää kyytia ja jäljellä on turta jalanpökkelö, joka on säären puolivälistä melkeinpä tunnoton ja reidessä roikkuu jonkin verran löysää lihaa.

Äärettömän hyvä asia on tämä: Olen koko talven panostanut tasapainoon ja kehonhallintaan. Esim. tasapainon kehittämisestä on se suora seuraus, että pikkuaivoissani on reititettynä miljoona erilaista toimintaratkaisua enemmän kuin ilman tätä harjoittelua. Kykenen nousemaan yhdellä jalalla kovalle 60cm korkealle laatikolle, jonka päällä on tasapainolauta - ja säilyttämään tasapainoni ilman ongelmia. En tiedä kuinka sen teen mutta onneksi aivot ja lihakset tietää! Jos leikkaus olisi tullut jostain syystä välttämättömäksi, olisin menettänyt nämä kriittiset viikot jotka voin nyt käyttää motoriikkani uudelleenohjelmointiin. Vaikka iho ei tunne, niin lihakset tuntevat. Aivot saavat tämän tiedon käyttöönsä, vaikka Minä Itse en koekkaan sitä tuttuina tuntemuksina.

Tähän perustuu saatu lupaus toimintakyvyn palaamisesta. Mietin tuossa aamutaaperruksellani sitä, etten ole koskaan saanut rakkuloita etc. helposti. Kunpa vain saisin sen verran tuntoa takaisin että pystyisin huomaamaan mahdolliset vammanalut niin sitten voi tehdä mitä lystää. Nyt on kuitenkin tarkoitus saada lantioon sen verran tuntumaa, että osaisi kiertää monon irti polkimesta turvallisesti. On pakko oppia käyttämään klosseja kun ei muuten voi olla varma että jalka pysyy polkimella. Kunhan jalan kierto saadaan haltuun niin siitä se sitten alkaa myös askeleen tukivaihe normalisoitua. Pohkeessa on jostain syystä hyvä pitovoima joten näistä aineksista ne uudet askeleet sitten aikanaan rakentuu.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on se, että minulla on niin paljon tietoa tilanteestani ettei minun tarvitse lainkaan pelätä tai olla jatkuvasti huolissani. Oli aika hurjaa katsella sairaalassa vähän kuin kärpäsenä katossa kun Toisia koskee ja pelottaa ihan helvetisti. Siinä on vaikeaa lääkärinkään sanoa mitään mikä toisi turvaa ja lohtua.



Elämännälkä hyökkää jalkopäästä

Tarttuu olkapäästä - ei voimiaan säästä

Minut pystyyn kiskaisee


-Pave Maijanen

petteri.vartiainen
17.5.2011, 13:02
Kun luen edelle kirjoittamaani, näyttää se tietystä selviämisen ilosta huolimatta melko synkältä verrattuna tämänhetkiseen olemiseeni. Vireytymiseni on jatkunut ilman mitään takapakkeja koko tämän ajan ja toimintakykyni on lisääntynyt suurin harppauksin.
Olen toista päivää töissä ja lantio kantaa askelta aivan tarpeeksi hyvin. Peroneus-tuki auttaa kävelemisessä todella paljon eikä minun tarvitse millään tavoin valvoa askeliani vaikkapa portaita kävellessäni. Selkä itsessään on edelleen kivuton ja pakaraa kalvanut spastisuus särkyineen alkaa olla liikunnalla ja venyttelyllä hallittavissa.

Tavallaan on ollut aika ankaraa harjoitella aamuin illoin kun joutuu totutusta poiketen keskittymään tavattomasti siihen mitä tekee ja on aika jännittävää opetella kehonsa hallitsemista kun ei oikein pysty tiedostamaan, miten jokin käsky lähtisi liikkeelle. Tunne on erittäin tuttu sellaisilta nuoruusvuosilta, joina seikkailua ja elämyksiä tarjosivat kamppailulajit: Oli suunnattomasti erilaista liikettä ja liikkumista entuudestaan tuntemattomin tavoin. Mikä uskomaton matka se oli - ja oman nahkan sisällä! Nyt on vähän sama tilanne. Niin - ja pieni itsensä satuttamisen peikko olkapäällä jännitystä lisäämässä...

Minua huvittaa ja riemastuttaa suuresti, kun helpoin ja toimivin jalkeilla olon muoto on paljastunut pienellä loikalla askelletuksi jänteväksi sauvarinteeksi. Siinä vain taitaa isojen lihasten työmäärä olla kyllin korkea että liike löytää muotonsa. Saan otettua mukavan leijuvan tuntuisesti irtoavia hölkkäaskelia sellaisissa muutaman kymmenen askeleen sarjoissa - ja täältä löytyy hauskasti polveilevia ja metsäisiä pururatoja näiden kahden leikin yhdistämiseksi. Tämä antaa kärsivällisyyttä sen vaikeimman - kävelyn - opetteluun.
Kerta-annos on asettunut jonnekin puolen tunnin ja kolmen vartin väliin. Tämän jälkeen tapahtuu sellaista puuroutumista ettei moista kompurointia kannata pikkuaivoihinsa ohjelmoida. Mutta jalkeilla taas!

Sauvarinteen ongelma on vääjäämättä nouseva teho. Ajatus pyöräilystä onkin ollut mielessäni koko tämän ajan. Ajatus on myös kuntoutumisen edellytysten kannalta tärkeä: Vaikka yksittäisen lihaksen saama yksittäinen supistumiskäsky voikin olla heikentynyt, voi lihaksella on riittävä kyky tuottaa liikettä siten että se tapahtuu riittävällä symmetrialla suhteessa terveeseen kehonosaa. Kun tähän päästään, voidaan alkaan venyttämään suoritusaikaa: Lihaksella on varsin itsenäinen kyky ottaa käyttöön tuoreita lihassyitä rasituksessa väsyneiden tilalle - ja näin käy kun rasitus jatkuu vaikkapa pitemmällä pyöräretkellä tai sauvarinneharjoituksen jälkeen pyöräillessä. Yksittäisen lihaksen voimaominaisuuden aleneminen ei siis automaattisesti tarkoita vaikkapa reisilihasten epäsymmetristä surkastumista - eikä tällaisesta ole enää tässä vaiheessa mitään pelkoa.

Todella iloinen yllätys tuli sunnuntaina, kun huomasin osaavani polkea pyörää ilman ongelmia. Olin epäillyt tarvittavan niin hyvää lonkan kierron hallinta, että lukkopolkimien käyttö olisi mahdollista turvallisesti uskaltautuakseni ulos ajamaan. Olin onneksi väärässä: Isot alamäkiajoon tarkoitetut erityisen karheat polkimet vastustavat kengänpohjaa vasten aivan tarpeeksi ja jalka pysyy polkimella vahtimatta. Näin tämä klossikysymys muuttui oletetusta välttämättömyydestä kehityskohteeksi!

Pyöräily pelastaa peruskuntoni. Tämä taas tekee mahdolliseksi itselleni mieluisan jaloittelun edellämainituin keinoin. Tasapaino-, kehonhallinta-, ketteryys- ja lihaskuntoharjoittelua on ohjelmassa tietysti aina kuin vain suinkin koen vireen olevan riittävä uuden oppimiseksi ja asioiden oikein tekemiseksi - eli oikeastaan joka päivä.

Vain kaksi viikkoa ja tilanne on tämä. Tehdyt pohjat tuntuvat nyt todella konkreettisesti. Historiassa tehty harjoittelu kantaa todella raskasta hedelmää! Uskon - en vain tervehtymiseen - vaan myös itselleni iloa tuovan ultrakunnon palauttamiseen. Ja on tärkeää huomata, että ultrakuntoon ei päästä kuntoutumalla sairaudesta vaan se saavutetaan harjoittelemalla. Siinä on paljon eroa olemisen kannalta.

petteri.vartiainen
22.5.2011, 17:11
Ponnenjärvellä olisi tilanne ollut mitä otollisin pieneen kirmailuun kesänalun kunniaksi. Muistelen lämmöllä viimevuotista retkeämme, joka on yksi hauskimpia harrastusmuistojani. Olkoonkin, että juuri tuolla samalla reissulla vasen jalka yritti sanoutua pelistä irti aika tosissaan: Askelryhti meni vasurista niin kehnoksi, että suoliluun sauman kanssa sai taistella viikon jos toisenkin sitten jälkeenpäin. Enpä tuolloin ajatellut sen olevan mahdollista alkusoittoa jollekin muulle. Kuvatkoon tämä eniten sitä, kuinka vähän olen murheita kanniskellut - ja kuinka paljon olen hellinyt hyvää meininkiä ja hyviä hetkiä.

Päätin viime perjantaina yrittää hölkätä. Huhtiniemen urheilukeskuksen mukavan mäkinen pururata on ollut nyt leikkipaikkanani. Siellä olen opetellut ojentamaan lantiota ja jalkaa kunnolla sauvarinteen merkeissä ja opettanut heikkoa säärtäni paremmille tavoille alamäkeen jarrutellen. Nyt - kolmisen viikkoa aikaa käytettyäni - koin vasemmassa pakarassa olevan uudenlaista pitoa: Puolen tunnin harjoittelu ei ollut kipeyttänyt lantiotani joka on sitkeästi pyrkinyt putoamaan lonkkalepoon joka askeleella. Vein sauvat autoon ja kokosin ajatukseni tätä tehtävääni varten. Ja toden totta! Uima-altaassa pois opittu taipumus potkia jalkoja vahingossa yhteen oli jäänyt sinne altaaseen ja maisema nousi ja laski katseeni edessä aivan hyvässä rytmissä ja säännöllisesti. Kävelin luontevan tuntuisesti kaikki ylämäet enkä tuntenut mitään syytä olla tepsuttelematta pientä hölkkää myös jyrkissä alamäissä.

Tajusin käyneeni lounasaikaan ruokapöytäkeskustelun joka oli kuljettanut minut muistoissani Rivan kylään Gardajärven pohjoispoukamaan. Siellä olen saanut kokea suurimman urheiluaarteeni - syvimmän flow:ni juostessani reippaan patikointipäivän päälle ylös Santa Barbaran kappelille ja takaisin. Siellä opin sen, mitä en ole tohtinut muille mainostaa (ennen kuin nyt tietysti ;): Juoksu ei ole vain askelia, vaan myös kaikkea sitä, mitä tapahtuu askelten välissä! Ja tässä nyt olen taas - leijumassa läpi luonnon painottomana ja uskoen, että näin on tarkoitettu. Kuinka sainkin löytää tämän hetken näin läheltä kaikkea itselleni arkista? Tätähän olisin lähtenyt Ponnenjärveltä hakemaan. Tätä hetkeä joka vastaa kysymykseen Juoksun tärkeydestä.

Ja näin meni muutama pieni hetki siitä puolituntisesta, jonka onnistuin mielestäni hölkkäämään. Voisi olla jossain vaiheessa viisasta videoida menoaan ja ottaa osaajia avuksi tilanteen tarkasteluun. Ollaanhan taas tekemisissä ikuisuuskysymysten - askelryhdin ja liikesymmetrian - kanssa. Lupaus tulevasta on kuitenkin nyt saatu ja se helpottaa minua ehkä enemmän kuin haluaisin myöntää. Puolikin tuntia on paljon jos sitä pääsee toistamaan toistuvuutta ja jatkuvuutta synnyttäen. Ja sehän on minkä tahansa fyysisen harjoittelun perusta.

Olen tuntenut myös tuulen selkäni takana ja kuullut pinnojen hiljaisen huminan. Taidankin toteuttaa muutaman mielessä väikähdelleen pyöräretki-idean tänä kesänä. On ilmassa paljon sellaista, mikä kertoo olevan sen aika.:hali_hehe:

petteri.vartiainen
26.5.2011, 09:55
"Se volina loppuu nyt! Rotia poika!"

-Seitsemäsluokkalainen komentaa itseään



Kesäkuun kuudes on se päivä, jolloin vaihdan pyörän polkimet lukkoihin. Näin on. Olen saanut huomata, että moni asia pitää kylmästi kokeilla koska järkeilemällä ei saa mitään viedyksi loppuun asti. On ollut yllätys, kuinka hyvin jalka toimii myös epätasaisella alustalla ajaessa ja seisaallaan polkiessa. Mutta jos on muuta mielessä - kuten vaikkapa risteystä ylittäessä voi olla - saattaa jalka ottaa omatoimisen seitsemän peninkulman askeleen kauniisti yläkautta suoraan asfaltille polkimen sijainnista piittaamatta. Eipä ole vahinko ollut edes lähellä, mutta hullulta tuntuu. Kiinnitän kintun polkimeen heti kun uskallan.

Kyllä aivo ja aistit on erikoinen systeemi. Saatan yöllä vessassa käydessäni väistää sängyn kulmaa sillä seurauksella, että paljas jalka ei nousekkaan irti lattiasta aiotusti vaan haluttu kiertyvä askel toteutuukin polven lupsahtamisena ulospäin. Osaan kaatua tosi hiljaa - tämmöinen ryysyrannan ninja kun olen. Sitten toisena hetkenä havahdun tilanteessa, jossa halkovasu peittää näkyvyyden jalkoihini juurakkoisella mökkipolulla - ja silti otan täydellisen pehmeitä askelia ilman mitään huolta tai kompurointia. Muistan juosseeni syyspimeillä rantakivikoissa otsalampun kanssa kokematta mitenkään vaikeaksi astua harkittu askel kivelle, jonka katse on rekisteröinyt kolme-neljä metriä aiemmin. Yhä vahvemmaksi on käynyt vaikutelma siitä, että keho hoitaa homman kotiin jos sen antaa vain toimia.

Mielenkiintoista on sen sijaan se, että vasta nyt - reilun kolmen viikon kuluttua - on mieli suonut itselleen tilaa mielipahan, pettymyksen ja turhautumisen kokemiselle. On kai kuitenkin ollut tietynlainen lievä hätä ja kiire tehdä kaikki kuviteltavissa oleva, jotta toipuminen saadaan kunnolla alulle. Mielipaha ei kohdistu kysymykseen Juoksusta sinällään. Pikemminkin vielä varmasti pitkään hieman vieraalta tuntuva kehonosa ja sen käyttöön liittyvät pienet yllätyksen tuottavat turhautumista. Myös jatkuva itsensä vahtiminen on väsyttävää: Viisaampi neuvoi käyttämään mielikuvaa siitä, kuinka arkisten askareiden lisäksi on koko ajan annettava metsäkoneen kuljettamista vastaava keskittymispanos. Ehkä aika kuvaavasti sanottu. Päiväunet ovat siis ohjelmassa hamaan tulevaisuuteen. Se ei ole huono asia muutenkaan.

Erinomaista on tämän keskellä se, millaista suhtautumista olen saanut osakseni tässä tilanteessani. En ole kohdannut ketään, joka olisi käyttänyt tilannetta hyväkseen ryhtymällä ylenmääräisiin empatianosoituksiin. Se raja, missä myötätunnon osoitukset muuttuvat toisen ongelmilla onanoimiseksi on häilyvä mutta todellinen. Mutta näinhän käy aina onnettomuuspaikoillakin: Ensimmäisenä paikalle tulevat syyllisten etsijät. "Minä näin! Tuon vika! Se ajoi päälle!" Sitten tulevat ymmärtäjät: "Voi voi voi kyllä nyt varmasti sattuu. Kuule minäkin jäin viime vuonna auton alle ja reisi murtui. Se oli tosi kurjaa ja kovasti koski. Ajatteleppa miten vaikeaa sinun on nyt käydä vessassa sitten joskus kun kotiin pääset - siis jos ei tule sairaalabakteeria." Erikoinen on se rotu, joka saa itselleen kiksit toisten epäonnesta. Mutta onhan meillä tv-uutisetkin tarjolla, jos kaipaa aktien puutteessa katsella pornoa. Kaikki tämä siinä ambulanssia odotellessa...

Mutta näin ei ole käynyt. Minua on kohdeltu asiassani aivan samoin, kuin se taannoin mainitsemani saunaporukka kohteli murheenkantajaa: Kuuli sanat molemmin korvin ja hiljeni asialle. Sitten elo ja meno jatkui. Minullakin on ollut täysi lupa hypätä menoon mukaan kaikilla voimillani eikä minun ole tarvinnut tarjota selityksiä tai todistella valintojani. Nauttimani myötätunto on näkynyt paljon vahvempana ja hiljaisempana: Esimerkiksi töissäni minulta on kysytty suorilla kysymyksillä että "teetkö vai etkö tee" ja on ollut selvää, että kysyjä on ollut täysin varautunut toteuttamaan B-suunnitelmansa (ylensin näköjään itseni A-suunnitelmaksi ;). On ollut erittäin elähdyttävää kokea tällaista työpaikallaan ja saada tehdä valintojaan tarpeistaan käsin huolehtimatta siitä, millaisia vaikutelmia tehdyt valinnat synnyttävät.

Suunnilleen samoin ovat ystäväni ja sukulaiseni toimineet: Olen saanut vastata suoriin kysymyksiin ja vastauksiini on uskottu. Oleminen on heti seuraavassa hetkessä jatkunut pidäkkeettömästi enkä ole kokenut aiheuttaneeni pienintäkään vaivautuneisuutta. Haluan nyt saada ajatella jotain tärkeää näiden myönteisten asioiden syistä: Haluan ajatella kypsyneeni ihmisenä niin käytökseltäni kuin asenteeltanikin sellaiseen suuntaan, että minut on ollut mahdollista kohdata tällä tavoin tässä tilanteessa. Jos näin on, on tämä kinttushow oikeastaan kuitattu.



"Miksi olla kallella Kypärin?"

-Hannu Hanhi Aku Ankalle

petteri.vartiainen
8.6.2011, 17:03
No niin. Ensimmäinen väliarvio on saatu. Olen hieman yllättynyt, sillä luulin jalkaan palanneen tuntoa paljon enemmän kuin tosiasiassa näyttää tapahtuneen. Kun näkee, mihin kosketus osuu tai koskettaa itse jotakin kohtaa jalastaan, tekee aivot kepposiaan: Tuntuu aivan siltä kuin olisi tuntoa aiemmin puutuneissa kohdissa. Ja vieläpä, kun esimerkiksi säärilihaksen kyky jännittyä on palautunut paljon, tuli itse sanottua itselleen että ihokin tuntee. No ei se oikeasti tunne. Lääkäri istahti sängyn laidalle peittäen näkymäni jalkaterääni ja nipisteli ja tökki siellä ilmeisen vapaasti - ja vasta sitten kun jokin painallus sai polveni liikahtamaan, ilmoitin tuntevani jotain. Näin se kuulemma menee, eikä se ole huono asia. Keho ja aistit todellakin etsivät keinoja eri tilanteiden ratkaisemiseksi ja tällainen ilmiö on yksi niistä. Tämä oli hyvä keskustelu ja havainto, koska nöyrryin kuuntelemaan tarkasti mitä neuvoja saisin jatkoa ajatellen.

Tärkeimpänä ei pidettykään jalkaterän toimintaa, vaan pakaran ja lantion voimatasapainoa yleensä. Minulla on aivan pientä rapautumaa saman jalan lonkan maljan reunassa ja kaikesta tästä johtuen lonkka onkin ollut hieman vihlova. Urheilua ei tarvitse varsinaisesti rajoittaa ja lenkkeilykin on vähintään suotavaa pehmeillä alustoilla. Mutta jalkeilla oloa yleensä sekä runsasta kävelyä tulisi välttää esimerkiksi töissään. Tällaisella jatkuvaluontoisella, hiukan hallitsemattomalla ärsyttämisellä voisi muuten hyvin toimiva lonkka alkaa oireilla johtaen muuten hyvän toipumisen ojasta allikkoon. Uskon suosiolla. Mainittu lonkka tosiaan kipeytyi melko lailla otettuani muutaman juoksevan askeleen asfaltilla. Tein tämän ehdoin tahdoin koska halusin nähdä miltä tuntuu ennen ja jälkeen. Näennäisen hyvästä liikesymmetriasta huolimatta ei jalan joustokyky ole entisenlainen ja tästä se lonkka ei tietenkään pitänyt. Hyvä että varoitus oli näin välitön: Vastaavaa kipuilua ei tunnu saavan pururadalla aikaan vaikka yrittäisikin!

Jalan kierto on hyvin hallussa: Melko napakaksi kiristetty lukkopoljin ei varmasti aukea vahingossa mutta ei aiheuta mitään hämmennystäkään. Voin ilokseni todeta ettei taida olla parempaa konstia pakottaa lihaksia töihin. Toki tämäkin on tehtävä tahallaan ettei heikompi jalka vain pyöri mukana. Mikä vapaus ja huuma! Toki on niin, että lihasten tehokas jännittyminen ei väsymyksen edetessä enää onnistu kovin korkealla kadenssilla ja riskinä onkin tehdä vahingossa turhan VK-painotteisia pyörälenkkejä. Paukut ja vire pitää osata säästää ennen muuta jalkeilla tapahtuvaan - tärkeimpään - harjoitteluun. On iloni huomata, ettei 60-80km lenkin peruskruisailu aiheuta edes niitä vähiä tuntemuksia, mitä viime kesänä sain sietää vielä kesän lopullakin: Talvipyöräily ja säännöllinen kadenssiharjoittelu sisätiloissa ovat tuoneet hyvää tulosta. Enpä tehdessäni arvannut, kuinka suuren edun se minulle tänä kesänalkuna antaisi!

Muutamina hetkinä olen huomannut sopivani aivan täysin siihen sisäiseen muottiin, jonka kautta määrittelen itseäni liikkujana. Nämä hetket ovat olleet hyvin tyydyttäviä ja vastustaneet luontevasti järjen yrityksiä selittää kyseessä olevan vain hetken huuman. Olenko siis millään todellisella tavalla sairas tai rajoitettu? Eikö omiin odotuksiin vastaaminen ole mielekkyyden ja tarkoituksen kokemisen avain? Onko tämä mahdollista siksi, että oletan aikanaan saavuttavani paljon paremman toimintakyvyn enkä siksi kanna turhaa murhetta? Näin se ehkä on. Minulle tuli näistä kokemuksista aika hurja ajatus: Voiko tosiaan olla niin että minusta on viimein tullut oma tuomarini ja ankarin arvostelijani, joka ei kysy muilta kuinka Olemisen ehdot nimetään? Olenko saavuttanut niin paljon vilpittömyyttä itseäni kohtaan että oma lupani iloon ja onnistumiseen ylittää hetkellisesti aivan ilmeisiäkin rajoituksia?

On ehkä syytä pohtia, voisiko oma ajattelu ja kokeminen olla kaikenlaisen ymmärryksenkaipuun ja tunne-elämän yleettömien vastavuoroisuusvaatimusten yläpuolella tavalla, joka ei ole ylpeyttä tai todellisuuspakoisuutta. Wanha Ystävä antoi minulle ohjeen kun menin naimisiin: "Olla Rakastettu... Onhan se tärkeää - mutta pidä tärkeämpänä sitä, että saat Rakastaa." Jos olemme tarpeeksi rohkeita, voimme kenties uskaltautua luottamaan enemmän sisäisiin peileihimme etsimättä niitä koko ajan muualta. Voi helvetti jos tässä terveyden hieman reistatessa oma harjoitus- ja toipumismotivaatio olisi sen varassa, antaako joku keppiä ja porkkanaa "reippauteni" mukaan... Jos käyttäisin vaikkapa tällaista mittaria testatakseni lähimmäisiäni... Voisi olla hankalaa. Tämän tähdenkö minulle ei ole tultu voivottelemaan? Tämän tähdenkö saamani kannustus on koko ajan sisältänyt viestin siitä, että hoidan homman kotiin vaikka yksinkin jos sitä tarvitaan? Yksinhän jokainen omat askeleensa kuitenkin lopulta ottaa. Olen kuullut vain kerra asian olennaisimman sisällön ääneen sanottuna. Sen sanoi kehitysvammainen mies saunan lauteella elokuvassa "miesten vuoro". Hän lausui kuten asian koki: "Olen ollut paras ystävä." -Eikä Toisella ollut lisättävää. Siinä on mielestäni Olemisen varmuutta!

Juoksu-Unelma
20.6.2011, 12:07
[I]
Erinomaista on tämän keskellä se, millaista suhtautumista olen saanut osakseni tässä tilanteessani. En ole kohdannut ketään, joka olisi käyttänyt tilannetta hyväkseen ryhtymällä ylenmääräisiin empatianosoituksiin.


Kohdalleni on osunut myös heitä, joka kuittaavat kaiken sanomalla "Tuo tekee sulle varmaan ihan hyvää."

petteri.vartiainen
30.6.2011, 16:16
Sano Sinäkin!

Olen saanut käydä taas ihmettelemässä Atlantin keskiselännettä - tällä kertaa Azoreilla. Minua niin huvittaa tämä kun ei pää kestä korkeutta mitenkään erityisen hyvin niin vuoristojen korkeus on parasta aloittaa laskemaan suoraan merenpohjasta. Siellä Azoreilla on meren elukoita ja tuliperäisyyteen liittyviä asioita ihmeteltäväksi. Niin ja tietysti hyvin ulkoilua suosivat tasaiset säät.

Uskomattoman hyvin pärjäsin - ja hotellista löytyi todella loistavasti jousitettu juoksumatto ja pelastustornin portaikko jota sai vapaasti ryynätä ylös ja alas. Ruokakin oli maistuvinta mitä hotelleista on tähän asti löytynyt. Kaikesta rohkaistuneena päädyin kokeilemaan myös kovalla alustalla juoksemista - eikä siinä mitään ongelmaa olekaan niin kauan kuin askel vain kiertyy päkiälle tosi nopeasti. Eihän meikäläinen voi määrättömästi niitä vauhteja ravata, joissa korkeampi askel on luonteva - mutta arvatkaa vain sitä riemua.

Yksi tosi haastavakin paikka löytyi. Se löytyi veneilysataman kelluvasta laiturista. Ison ja nopean valaankatselukatamaraanin kyyti oli helppo juttu ja nautin mainingeissa loikkimisesta ilmi-iloon asti - kuten moni muukin retkelle lähtenyt. Mutta laituri oli hankala. Mokoma laituri - niin tukeva kuin olikin - liikkui juuri sellaista pientä liikettä sivusuunnassa. Eikä enempää kuin pari kolme tuumaa. Mutta kun liike oli rytmitön ja nopea, ei ollut mitään toivoa pitää itseään pökkelöllä jalalla pystyssä: Se piru karkasi tasapainopisteen yli joka nykäisyllä sen jalanleveyden verran ja lopulta piti selvittää itsensä vallan talutettuna mokoma parinkymmenen metrin matka.

Olen saanut tuliaisiksi tuoda itseni takaisin monin tavoin kokonaisempana ja selkeämmässä käsityksessä tilastani. On yksi asia mikä on tässä oikeasti vakava. Puolen ikääni mukana kulkenut iskiaskipu on poissa! Tuo perkeleellinen vihlova polte, jota en ole onnistunut oikein hammaskivuillakaan ylittämään on haitannut kaikkea olemistani tuoden kivun pelon voittamisen vaatimuksen kaikeen tekemiseen aina aviovuoteesta lenkkipoluille. Nyt viimein - kun mokoma hermo ymmärsi pimetä - on tuo perkeleen peikko hävinnyt minua riivaamasta!

No mutta tämähän on elämää! Kotiin matkustaessani sain uskoaksen aika voimakkaasti tulevaisuuttani ja asennettani ohjaavan tärpin: Olen tullut tähän hetkeen tajutakseni olevani aivan uudenlaisten mahdollisuuksien äärellä! Tässä elon polulla pyristellessäni olen tullut kehittäneeksi itseeni aivan loistavan arsenaalin ominaisuuksia kokeakseni itseäni ja ympäristöäni. Nytkö on se hetki kun minut lasketaan irralleen!?

Tää tekee mulle varmaan ihan hyvää ;)

petteri.vartiainen
18.7.2011, 11:31
Pelko
saa vallan helposti

Älä mene pois
sanoo rohkeutesi


Lupasin syödä kunnolla ja kiivetä linja-autoon heti kun siltä tuntuisi. Taas jäi Vaimo odottamaan miten äijän käy. En rehellisesti sanoen uskonut hetkeäkään että olisin paluumatkalla omin voimin. Olen kuitenkin - ja täynnä rauhallista luottamusta tekemiseeni. Olenhan ylittänyt asettamani rajan ja jokainen poljettu kilometri laajentaa käsitystä siitä tilastani, jonka kautta toimintaani jäsennän. En silti voi olla täysin varma onko valinta jatkaa hyvälle lepopaikalle pysähtymättä viisas vai ei: Taivas laskeutuu ylle hyvin mustana. Puuskat alkavat olla riuhtovia ja tuntuu, ettei vaihteita ehdi vaihdella tässä rytmittömässä vastuksessa. Vedin suosiolla nilkkurit jalkaa, jotta taivaan hanojen auetessa olisin nopeasti sadevarustuksessa. En minä vettä pelkää - rakeita kylläkin.

Olen kuitenkin koko ajan kulkemassa pilven reunan alitse kohti poutaisempaa säätä, joten valitsen pitää vauhtia yllä ja kiristän hieman tahtia. Haluan yrittää, sillä koen kehoni olevan mitä parhaiten auki käsillä olevalle toiminnalle. Kaarrun loivaa alamäkeä lisäten vaihteita hyvää pyöritystuntumaan varjellen. Mäen juurella aukeava lehtikuja on yllättäen täysin tyyni. Pidän tästä ajatuksesta kiinni siihen asti, kunnes ymmärrän liikkuvani täysin tasaisessa takatuulessa tällä suurella nopeudellani. Jokainen lehti tienvieruksen pöheikössä on kääntänyt vaalean vatsansa aivan kuin kääntyäkseen minulle myötäkarvaan. Kontrasti takaani käyvässä valossa on huikea tummaa taivasta vasten.

Vaihteet on napsittu tappiin - mutta ketjua riittää. Vauhti kohoaa sille rajalle ettei hermotus meinaa riittää, mutta koen yhä pystyväni pyörittämään. Tajuun alkaa hiipiä tieto vatsan ontosta olosta pallean kirnutessa - mutta myös tunne yltyvästä poltteesta jalossani. Tasaisesti yltyvästä poltteesta molemmissa jaloissani! Poltteesta vasemman jalan takareidessä ja koko pakarassa! Ja säärissä! Molemmissa! Vaatii suoranaista tahdolla survomista saada mieli kiinni tienreunan valkoiseen viivaan ettei tule täräytettyä mihinkään poteroon. Tie on kuitenkin erittäin hyvässä kunnossa ja sallin itseni antautua tilanteelle.

Mikä onni oli osata totella, kun tunsin tahtoni olevan tähän matkaan. Mikä onni että olen osannut hieman luopua siitä kaikesta järkeilystä, jonka avulla yritän tehdä maailmastani paremmin jäsentyvän. Uuvun itseeni loivassa vastamäessä ja selkääni katsova aurinko tuntuu pakahduttavalta. Olen kuitenkin toisella puolella. Täällä on parempi maailma. Mitä on tulla perille kesken matkan? Saan tietää siitä paljon kunhan palaan kotiini katsomaan arkeani tämän saaneena.


Jätä pelko taaksesi tänään
Ukkonen
Tärisyttää tannerta
Mä pakenen

Turha kultani pelätä on
Pelätä ikävää
Turha sellaista pelätä on
Pelätä elämää

-Maj Karma

petteri.vartiainen
26.7.2011, 11:57
Minua on ajettu viime aikoina kohti henkistä nurkkaa, mitä tulee tähän selkäjuttuuni. Lähtötilanteessa olin melko huolissani asioiden kehittymisestä ja heti seuraavaksi ryhdyin pelkäämään vamman uusimista kuntoutuessani. Haaveilin joitakin viikkoja sellaisesta olemisen tilasta, jossa olisi vallalla jonkinlainen vapaus olemiseen ja tekemiseen kulloisenkin toiminnan valintaperusteet ja seuraukset selkeästi nähden.

Eihän mieli tietenkään näin suostu toimimaan - ikinä ei ole hyvä. Sitä mukaa kun olen saanut toimintakykyäni takaisin, olen joutunut tunnustamaan erilaisten tilanteen synnyttämien rajojen olevan enemmin mieleen rakentuneita kuin fyysisiä. On tietenkin syytä olettaa asioista jotakin sen pohjalta, miten esim. terveysalan ammattilaiset ovat asioita ynnänneet vuosikymmenten aikana. Hankaluus on vain siinä, että näihin ajatuksiin tukeutumalla voi tuottaa itselleen turvaa sanoen asioita varmoiksi samalla alisuoriutuen pahasti.

Tätä oman mielen luomaa "sopivan sairastelun" turvaa ovat muutamat tapahtumat murtaneet aiheuttaen syvää hämmennystä ja turhautumistakin. Ensimmäinen vakavampi hetki oli tuo edellä mainittu pyöräretkiepisodi. Tästä alkoi sisäinen nahina tekemieni toimintalinjausten ja paljastuneen kyvykkyyden herättämien epäilysten välillä. Oliko tilanteeni todellisuudessa paljonkin parempi kuin saatoin sanoa varmaksi? Viimeisen niitin antoi Keijon vierailu täällä Saimaan laidalla. Hän näytti käytännössä kuinka tärkeää on liikkeelle lähteminen ja kokeileminen ennen kuin sanoo mitään niistä ehdoista, joiden rajoissa uusi päivä eletään.

Tämä elähdytti minua liikutukseen asti ja kaatoi loputkin turva-aitani. Epätietoisuus, epäilys ja kauhea ikävän tunne kalvoivat minua muutaman päivän ja yön, kunnes eilen huomasin pakkaavani vaihtovaatekertaa tuplapullovyöhöni. Vaimo tyytyy taas vakuutteluihini siitä, että kiipeän bussiin, junaan tai taksiin heti kun siihen on syytä. Vedän normilenkkarit jalkaan toisen kerran sitten Vapun: Olen kauhukseni huomannut vain pari päivää aikaisemmin että rentous ja hallinta on palannut tavalliseen hölkkäaskeleeseen. Päkiävoittoinen juoksuaskelhan on suostunut toimimaan jo jonkin aikaa, mutta hölkkää luuskuttaessa ei maa ole suostunut kohtaamaan vasenta jalkaani oikea-aikaisesti.

Luulemisen pitää loppua enkä löydä mitään muuta keinoa kuin lähteä tien päälle kokeilemaan. Yksi yllättävä etu minulla on juuri nyt puolellani: Keijo on juuri käynyt näyttämässä hölkän mallia näillä samoilla kaduilla, eikä mielessäni kummittele mitään harhakuvitelmia vauhdin hurmasta tai kaikkien hetkien autuudesta. Hänen esimerkkinsä välittämä viesti antaa minulle kuitenkin rauhaa: Älä ole liikaa mitään mieltä mistään, tarkkaile ja kuullostele. Jos on paha mieli niin jolkottele eteenpäin siinä samalla. Ja jos on hyvä mieli niin jolkottele silloinkin eteenpäin. Jos vessattaa niin mene tarpeille ja jos tekee mieli juoda tai syödä jotakin niin syöt ja juot.

Tunnistan syntyneen tunnetilan. Olen tuntenut näin joitakin vuosia sitten kun olen koettanut opetella turhasta sähläämisestä eroon ja keskittyä asiaan ja olemiseen. Kuinka tavattoman ruokkivalta ja voimistavalta tuntuukaan tämän tilan tavoittaminen. Jonnekin tietämiseen ja varmisteluun se on tässä välillä hukkunut. Alan ottaa askelia. Koetan ottaa ne hiljaa, maata vasten iskemättä. Tästä se saattaa lähteä...

Olen jo pitkään halunnut kulkea Vuoksen laitaa voittajan ominaisuudessa. Hölkkä toimii aivan yhtä hyvin kuin 45 kilometriä aiemmin. Kävely on myös sitä samaa toispuoleista läpsyttämistä kuin se on koko ajan ollutkin. Pian olen suihkussa Varpaissaaressa ja juon oluen. Ennen sitä pitää kuitenkin entiset eväät tyhjentää: Jännitys purkautuu nopeasti ohi menevänä pahoinvointina. Ehkä nyt saan hetken rauhaa olla vaan - vaikka päivän tai pari.

petteri.vartiainen
27.7.2011, 12:58
...Ja ettei menisi liian vakavaksi kerron joutessani muutamasta hilpeydestä, joilla minua siunattiin retkelläni.


Ekologisuus on yhteinen asia

Yleisesti ottaen palvelu on hyvää ja ystävällistä kaikilla huoltamoilla ja kahviloissa - ja ylipäänsä kaikkialla missä joku työkseen huolehtii toisten tarpeista. Ei ole mitään ongelmaa pyytää poistuessaan juomapullojen täyttöä hanavedellä tai jotain muuta pientä. Olenpa päässyt joskus suihkuunkin jonnekin takahuoneeseen kun on joku paikka ihosta ollut siinä kunnossa että on pakko päästä harjoittamaan puhtautta vähän perusteellisemmin. Miesten vessoihin ei voi tässä maassa asentaa käsisuihkuja eikä muutakaan ylimääräistä särjettävää - ympäriinsä kuseskelun tulee tyydyttää vaativa asiakas.

Ainoat poikkeukset tähän muodostuvat sellaisista paikalliskuppiloista, joihin tyrkkääntyminen juoksutrikoot tai pyöräilyhousut jalassa saavat aikaan luullakseni melko samanlaisen reaktion kuin jos astuisi sisään hameessa. Muistan aina näinä hetkinä muusikkoa nimeltään Herra Ylppö, joka moista kokeiltuaan sai harjavaltalaisyleisöltä palautteeksi toivotuksen: "Kuule nyt tulee turpaan." Näissä tilanteissa saa onnekseen/epäonnekseen tilan ainoan naisen (tiskin takana) täyden huomion ja palvelu pelaa. Liekö tarkoituksena tasoitella kantaväen luomaa tunnelmaa vai mitä, mutta harvoin se varsinaisesti rauhoittaa tilannetta. Siinä ei viitsi enää käydä ääneen kysymään, että missäköhän pääsisi pyllyään pesemään - kun pitäisi rasvata se uudestaan.

Lipsahdin aiheesta, koska tämä kirjoitus koskee varsinaisesti pullonpalautusta. Paikat, joissa ei tätä pullontäyttöpalvelua ole tarjolla ovat tietysti pieniä laitakaupunkien marketteja. Niissä ei tarvitse kauaa hortoilla kun löytyy naposteltavaa, kolaa ja vettä sopivan kokoisissa astioissa. Kun ostokset on maksettu on käsillä se mukava varjoon vetäytymisen hetki, jonka aikana samalla täytellään omat juoma-astiat ja korjaillaan varusteita mikäli tarpeellista. Mutta mitäs näille tyhjille pulloille nyt tehdään?

Kuulkaa neiti otatteko nämä pullot sinne tiskin taakse kun en viitsi roskikseen heittää? No eihän se käy, koska myymälän kylmätiskin vieressä - siinä keksihyllyn päädyn kohdalla seinässä - on pullonpalautusautomaatti, joka ei tosiasiassa suostu toimimaan. Tästä tietämättömänä saa niellä ensikiukun ja mennä itse itse toteamaan tilanne. Voi että neiti kun tämä teidän koneenne ei nyt toimi. "No mikäs sille nyt tuli?" Mistä helvetistä minä sen voin tietää! En ole töissä täällä! Taisi mennä pullo huonosti. "Ihan hetki niin kohta katsotaan." Kiitos tosi paljon. Ja kiitos myös mummolle joka muisti alkaa tivaamaan omaa pullonpalautushyvitystään vasta sitten, kun oli maksanut ostoksensa kolikkoaarteestaan.

"Ei tämä nyt toimi." Niin, minä tiedän. "Mitäs pulloja sinulla oli?" No oli pieni kokis ja sitten puolentoista litran pirkkavesi. "Oletko varma?" Olen joo aika varma - vaikka onhan tästä jo aikaa kun ne ostin. Viimein päästään takaisin kassan suuntaan. Jokohan matka kohta jatkuisi? "Ai mutta enhän minä voi näitä rahoja antaa kun ei ole sitä kuittia." Kiitos Teille neiti. Ei elämä nyt ole tästä kolmestakymmenestä sentistä kiinni. En vain halunnut jättää kierrätyspulloja pihalle. Kiitos.

Touhujani kaupan pihalla seuranneet pikkupojat silmäilevät minua samalla kun laskeskelevat rahojaan. Taitaa puuttua ihan pikkuisen jotta saisi uuden mehujään tai energiajuoman. Kiroan itseäni: Ensi kerralla muistan antaa pullonpalautuksen viikarien hoidettavaksi.

petteri.vartiainen
27.7.2011, 13:21
...jatkuu.

Vastuu siirtyy kuulijalle

No eipä löydy Imatran kaupungin sivuilta uimahallin aukiolotietoja, vaikka Jaana numeropalvelusta yrittää sitä mielikseni selvittää. Pyydän kuitenkin yhdistämään. Litkin puolen litran pakastuspulloon kaatamaani kolaa ja yritän paeta laitakaupungin kaupalta samalla puhelimeen puhuen. Nyt on se hetki, kun on hyvä päättää haluanko pesulle Imatran Kylpylälle vai menisinkö Mansikkalaan uimahalliin saunaan. Ajatus on syntynyt lennossa siitä, että uimahallilta on vain kivenheitto rautatieasemalle. Paluukyyti olisi näin kätevästi järjestetty.

"No hei. Kyllä meillä on kesälläkin auki molemmat - sekä urheilutalo että uimahalli. Uimahalli on auki nyt heinäkuussa yhdeksästä kello viiteentoista, mutta tällä viikolla on huoltotauko ja sitten elokuussa ollaan auki aika normaalisti kun koulutkin alkaa ja lomatloppuu. Eli yhdeksästä kolmeen ollaan auki mutta nyt on huoltoviikko."

Kiitos tosi kovasti. Ja pyyhkeen saa tietysti vuokrata. Ehdin ihan hyvin - joo kiitos kuulemiin. Tuntia myöhemmin kerään säälinsekaisia katseita uimahallin luukulla ja ymmärrän kuulleeni vain sen mitä halusin. Taisi pullonpalautus kuluttaa sen vähäisen logistiikkaan hoitoon varatun järjenrippeen eikä keskittymiskyky enää riittänyt. Ei se mitään: Jos kuuntelee lähes aina tällaisin korvin, on maailma paljon mieluisampi paikka kuin se muuten olisi. Onnekseni vain sata metriä ovelta eteenpäin sijaitsee Vuoksen Urheilukalastajien paratiisi kaikkine palveluineen. Sieltä löytyy joku minua vapahtamaan.

Ja niin löytyikin.:morebeer:

kurppa
27.7.2011, 22:40
Haluan sulle Petteri sanoa sen, että moni asia yllättää ja niistä selviää. Mulla on ollut selkäongelmia koko iän ja noidannuolta on iskettänyt aina ajoittain niin, että jalat on tippuneet alta. Mutta ikävin homma oli 2008 kun jokin pullistuma (oliko lie vanha tai uusi) tempaisi myös vasemman jalan ihan pskaksi. Kuviin en päässyt, mutta se on toinen tarina ( kun jalka kuulemma voi tippua alta siksi, että se saattaa olla vaikka katkokävelyä kuten sokeritautisilla tai alkkiksilla, totesi työterveyslääkäri kun konkkasin sinne yhden jalan turvin ja valitin kun ei voi maata selällään ja työmatkan ajaminen on pirullista kun kytkintä ei voi kunnolla painaa). Aikani taisteltuani työterveyshuollon kanssa päätin, että en jaksa nöyryyttää itseäni enää yhtään lisää, että kai tämä paranee joskus.
Parani se.
Viime kesänä oli kuitenkin tilanne sellainen, että oikean jalan 2 varvasta ei ymmärtänyt aivoista käskyä liikkua. Ei ne halvantuneet olleet, mutta ne ei vain liikkuneet, ellen ottanut niistä sormilla kiinni. Talven työn jälkeen ne liikkuu kun käskytän niitä. Muuten ne vähän tulee sillai matkassa.
Mie en enää juokse, koska se ei ole oikein minun laji juuri tämän takia. Mutta kesät pystyn kuitenkin lenkkeilemään varovaisesti ja maltillisia määriä.

Mutta paras omakohtainen kokeilu selkäsärkyyn ei ollutkaan se yleinen neuvo, että napaa selkärankaa vasten ja sitten hengitellään ja puristellaan peräreikää jne.. Toki syvät lihakset pitää olla kunnossa ja lihastasapaino yms. Mutta minulle on auttanut nyt eniten ihan peruspunttis lyhyillä sarjoilla ja isommilla painoilla. Kun hermosto ei toimi kunnolla ja jossain on katkoksia ja jossain tuhoutunut jotain, homma on aina vähän seikkailua kun koskaan ei tiedä, joko ensi viikolla tuttu syherrys alkaa sääressä ja koska ollaan siinä vaiheessa, että muurahaiset juoksee jalkaa pitkin. Mutta näillä mennään ja mun mielestä menen vielä ihan hyvin eteen päin.

Halusin vain sulle kirjoittaa tästä mun putkesta, mistä minut on ravassa uittaen vedetty tässä muutaman vuoden sisällä. Nyt istun iltaisin terassilla ja ihailen, kuinka varpaat liikkuu kun käsken niiden liikkua. Elämä on oikeastaan aika loistavaa ja mulla on hyvät varpaat:)

petteri.vartiainen
1.8.2011, 12:56
Nyt vasta kerkesin istua alas ja vähän ajatella tätä. Minulla ei ole sattumalta konetta saatavissa aina käden käänteessä. Se ei johdu mistään periaatteesta tai muusta sellaisesta. Jotenkin ei vaan tunnu niin tarpeelliselta tällä hetkellä.

No joo. Minun täytyy harmikseni todeta, että näissä isolla mittarilla lievissä selkäongelmissa kipu näyttelee aivan uskomattoman suurta osaa sairastamisen kokonaisuudesta. Oma iskiakseni on ollut nyt Vapusta lähtien kokonaan poissa kun hermo ei anna viestiä. Toisaalta hermossa tapahtuu koko ajan paranemista. Viimeisenä merkkinä tästä toissa viikolla saavutettu kyky ottaa jälleen kaksi tai useampi samanmuotoinen askel peräkanaa. Nyt pääsee portaitakin ylös ilman että pitää ottaa tasapaino joka askeleella uudestaan ja hölkässä se meinaa että lenkkarin pohja tapaa katuun samalla, halutulla hetkellä ilman eri tähtäämistä.

Olen ollut - ja olen tietysti yhä - hyvin mielenkiintoisessa tilanteessa koska kipu ei ole lainkaan osallisena siinä tulkinnassa, jolla kehoni toimintaa tarkastelen. On paljastunut aivan kertakaikkisen erilaiseksi ja helpommaksi asiaksi verrata hetken toimintakykyä ja edellytyksiä toiminnan tarpeeseen - eikä verrata sitä toiminan tuottamaan kipuun, kivun pelkoon ja kivun sietämisen tarvittavan henkisen pääoman kuluttamiseen. Vallitsee aivan erilainen vapaus päättää ponnisteluistaan.

Se, mihin henkinen pääoma kuluu tässä tilanteessa onkin yksinomaan keskittymisen ja valppauden ylläpito. Tämä - toisin kuin kivun sietäminen - on korjattavissa riittävällä nukkumisella, kunnollisella ruolla ja kyvyllä rentoutua: Kaikki liikkuvan ihmisen perushyveitä. On helppoa aavistaa, kuinka paljon toipumistani on nopeuttanut se, etten ole käyttänyt kehoani tarpeettoman toispuoleisesti väistellessäni kipua. Selkä on edelleen arka kaikkia kiertoharjoituksia kohtaan ja esimerkiksi halkaisukirveen kohottaminen ja sillä lyöminen (halkoa - ei jalkaa) on jotenkin kummallisen hutera ja arkuutta aiheuttava liike. Kuitenkin kiipeilin autoni ympärillä sitä vahatessani keittiöjakkaraa apuna käyttäen ilman mitään ongelmaa ja huomasin vasta jälkeenpäin, etten ajatellut tietoisesti vasenta jalkaani koko aikana.

Näin siis kaikki on kätevää jos ei koske. Minun on tunnustettava myöntäneeni itselleni pelonsekaisin tuntein, etten koskaan oppinut tulemaan toimeen sen kivun kanssa enkä koskaan löytänyt mitään keinoja pelon voittamiseksi. Olenhan osallistunut ultrakisoihinkin omalla hitaalla tavallani, mutta se ei tarkoita että näinä hetkinä kipu ja sen pelkääminen olisivat jotenkin olleet poissa. Oli yksinkertaisesti tehtävä omasta mielestäni järkevä arvio vaaditusta panostuksesta ja sen tuomista haitoista ja hyödyistä. Arvaahan sen mitä iskiasselkä tykkää moisesta meiningistä - mutta näin jälkikäteen voin todeta, että suurin haitta oli kipu. Jalkojen toimintakyvyssä ei tapahtunut koskaan mitään, mitä olisin katsonut aiheelliseksi erikseen noteerata.

Valitettavasti mikään tästä kokemuksesta ei voi auttaa minua, jos kipu joskus palaa. Ei ole mitään tietä kivun ohitse. Kisoissa oli sellaisia syvää Rauhaa ja Iloa tuottavia tunteja, joina oli jotenkin kokonaan siellä hankalan olemisen sisällä tai alla. Siellä oli jotenkin - ei välittämättä - mutta kiusaantumatta niistä tuntemuksista. Ehkäpä ne tilanteet esimerkiksi Kaustisella olivat tunnelmaltaan sellaisia, että oli poikkeuksellisen helppoa heittäytyä moniksi tunneiksi niihin parhaisiin fiiliksiin. Nuo hetket ovat joka tapauksessa muokanneet kaikkein eniten kuvaa kehostani ja antaneet itseluottamusta. Tärkeää on myös se henkinen kokemus, jonka kautta on paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa olla ystävä itselleen.

Mutta liikunta on vain harrastus, jota olen oppinut olemaan vähättelemättä. Kivuttomuudella on minulle näinä vuosina kaksi antia, joista en vielä tiedä aavistusta enempää: Elämä on tuonut minut läheisteni kautta haasteeseen, johon vastaaminen tapahtuu toisen ihmisen rinnalla seisten ja lähimmäisenä ollen. Ensimmäinen asiani arjessa on huolehtia siitä, että muistan kuka ole ja miksi sekä muistaa ilman kiertelyitä missä olen ja miksi. Näin minulle on mahdollista seistä omalla paikallani ilman, että tosi tarpeessa olevat joutuisivat erikseen säästelemään minua tai teeskennellen varjelemaan minua omalta itseltään. On ollut äärimmäisen voimaannuttavaa huomata tämän selkätouhun kestäessä, kuinka mahtavat aseet minulla on ystävyyteen, iloon ja hiljentymiseen itsessäni näiden harrastusteni kautta. Näin on toki ollut ennenkin, mutta olen arvioinut tämän hyvän mittasuhteita väärin kivun sumentaessa olemista.

Eli yritän tässä kai sanoa, että kivulloisuus taitaa olla näissä yleisissä selkäongelmissa se itse tauti. Kuka siltä pelastuu, on melkeinpä terve!



"Konstikos se on olla rohkea kun ei pelota"

-Muumimamma

petteri.vartiainen
15.10.2011, 12:05
Olenko läsnä kokonaan vai onko osa minusta aina menossa kohti jotain tulevaa? Ei liene mitenkään erikoista, että luonteeni eräs piirre on melko ankara yliminä, joka palkitsee kitsaasti erilaisista ponnisteluista. On jopa niin, että olen ajoittain kokenut käsitteen "sisu" olevan sellaisia ihmisiä varten jotka ehkä kaksi kertaa elämässään tekevät muutakin kuin alisuoriutuvat - ja käyttävät sitten sisun käsitettä kuvaamaan voittonsa suuruutta. Tällainen itseankaruus on jo vaarallista eikä edistä minkäänlaista kasvua omassa itsessä. Onko kestävyysurheilijan yksinäisyys tällaisesta ankaruudesta kumpuavaa? Olen kesän lopulla päässyt jälleen hölkkääni käsiksi. Olen ollut huolissani siitä, nostaako sisäinen piru päätään vaatien tekemään asioita jollakin tietyllä tavalla. Olen pelännyt, etten uskalla kohdata omaa epävarmuuttani jonka synnyttää oivallus "juoksu" -nimisen olemisen tilan ehdollisuudesta. Uskallanko antautua asialle kuten ennenkin, vai pelkäänkö jo etukäteen niitä joskus koittavia päiviä joina juoksusta ei enää tule mitään?

Olen saanut kokea hyvin opettavaisen ja suurta turvaa tuottavan ilmiön itsessäni. Olen toki ollut itselleni aika ankara siitä, että teen kaikki mahdolliset harjoitteet tilani kohentamiseksi omista mielipiteistäni ja muista yllykkeistäni riippumatta. Olen myös hyvin iloinen onnistumisestani tässä asiassa. Odotin sellaisia päiviä, joina ilot ja surut alkavat taas käydä omaa rauhallista keskusteluaan pääni sisällä jalkojen ottaessa ansaittuja askeliaan. Aivan näin ei ole käynyt. Pikemminkin kesän ponnistelu on tuottanut uuden kokemisen tavan, joka on paljon hiljaisempi, sallivampi, uteliaampi ja tarkemmin aistiva. Koen harjoituksen teemojen toteutuvan ilman erityistä tahtomista, enkä enää luokittele vaikkapa kovempivauhtisen juoksun yltyvää pakahdutusta tunteita herättävänä asiana johon pitäisi vastata sisulla. Asia tapahtuu ja minä saan tarkkailla itseäni kokien vahvaa läsnäoloa ilman, että toimintani yllyke olisi alunperin itseankarista vaatimuksista käsin lietsottua.

On eräs erikoinen asia, joka on upea lisä elämääni. Aloittaessani tämän syksyisiä töitäni olen ollut kiitollinen mahdollisuudesta tehdä työtä ja ymmärtänyt tekeväni - auttamisammatista huolimatta - työtäni nimenomaan itselleni. Yliminäni on pitänyt hieman pienempää suuta päästäen tilalle sellaisen ihmisen, joka haluaa täyttää tehtävänsä hyvin juhlistaakseen tällä tavoin kaikkea oppimaansa. Suurta iloa tuottaa esimerkiksi havainto siitä, että uutta työtoveria perehdyttäessä omat teot, sanat, aikeet ja tulokset ovat täysin linjassa sen kanssa, mihin itse oikeasti pystyy ja kuinka asiat ymmärtää. En siis aseta itselleni epätervettä "kehityspainetta" esittämällä itseni ripauksen suurempana kuin oikeasti olenkaan.

On mielenkiintoista saada ajatella tämänkin antavan prosessin olevan Juoksun mukanaan tuomaa. Ensi kertaa olen päästänyt päähäni ajatuksen jota olen pitänyt täytenä valheena: Se mikä ei tapa voi joskus vahvistaa jollain lailla. Ei se silti päde aina ja kaikkialla. Mutta jos jokin haaste on tekijälleen sopivan kokoinen, se voi poikia jonkinlaista edistystä. Juoksun kohdalla tämä edistys on eräänlaista alkuun palaamista: Olen oppinut jälleen harrastamaan. Syksystä voi sanoa sen verran, että en voi lakata ihmettelemästä kuinka jokavuotinen ruska jaksaa säilyttää uutuusarvonsa.



Askeltesi paikat pisaroiden väliin varattuna

petteri.vartiainen
18.10.2011, 15:35
Kuinka yht´äkkiä voikin myllähtää liikkeelle jokin mielen tapahtuma kun elettyjä ajatuksia tiivistyy omaa olemista käsittäväksi oivallukseksi. Olen tässä syksyn tullen kävellyt vaimoni jäljissä urheilukaupoissa valtavaa tarjontaa ja alennuksia ihmettelemässä. On ollut työlästä keksiä mitään, mitä osaisi haluta kun mitään - edes tarpeetonta - ei puutu. Keksin kuitenkin tällaisen aika viattoman pikkujutun: Voisin ehkä ryhtyä haluamaan sellaista buff -kauluria/monitoimipäähinettä jonkinlaiseksi hajanaisen etsiskelyn tekosyyksi. Tämä toimikin aikansa oikein hyvin, mutta lopulta asia kehittyi ostopäätöksen asteelle. huomasin, ettei minulla ole tahtoa moiseen ostokseen, koska se täysin keksittynä ostokohteena olisi varsin hengetön - ja täten juoksufilosofiani vastainen. Hulluutta tai ei - moni meistä astuu alttarilleen jonkinlaisessa valikoidussa seremonia-asussa.

Eräänä päivänä posti toi kotiini pulskan kirjeen, jonka lähetysosoite paljasti muuan kirjani palanneen matkaltaan. Tuttavani Juoksussa palautti kirjan liittäen mukaan edustamansa yrityksen/yhteisön tunnuksin varustetun buffin! Kuinka voikin olla näin! Samana iltana sovitin sen kaulalleni viiman tukkeeksi ja lähdin askeltelemaan tuttuja katuja. Nyt minulla on luonteva, keveä ja mieluisa väline viimoja vastaan ja saan kohottaa niskani suoraksi kaikissa hetkissäni. Tällaisina hetkinä mieli kulkee mukavissa asioissa ja muistelin asioita uudelleen kohtaamastani kirjasta. Kirjassa Timo Polari kertoilee matkoistaan ja vaelluksistaan maailman eri kolkilla ja pohdiskelee elämän kysymyksiä varsin vetävällä tavalla.

Aivan salamana ajatuksiini välähti kirjasta löytyvä lainaus, jota muistelin pitkin kesää. Muistelin sitä siksi, että se teki mahdolliseksi oppia muistamaan ne tunnelmat ja ajatukset, joita liittyi kesäiseen kohtaamiseeni Ikäläisen Keijon ja Hänen huoltoseurueensa kanssa. Keijon käynnin jälkeen ovat nämä kadut tuntuneet kevyemmiltä askeltaa, koska saan muistaa miten tärkeää on oikeanlainen asenne. Minua on kismittänyt kyvyttömyyteni ilmaista tätä ajatusta millään tavalla, koska olen koko ajan muistanut tarvittavien sanojen olevan jo kirjoitetut. Nyt kun kyseinen teksti on taas käsissäni, voin välittää sen eteenpäin. Uskon ja toivon sen olevan hyvä ja voimaannuttava Saate kaikille meille näin Syksyn kunniaksi...

"Arktisen matkan lohdutoin yksitoikkoisuus, loputtoman yön kuolettava pitkäveteisyys, hirvittävä pakkanen - siinä kaikkialla toisteltuja iskulauseita, joilla sivistynyt maailma on tottunut surkuttelemaan naparetkeilijäparkaa. Mutta surkuteltava on vain se, joka ei voi olla muistelematta taakse jättämiään nautintoja, joka itseänsä ja kovaa kohtaloaan voivotellen laskee päiviä, joiden on vielä kuluttava ennenkuin kotiinpaluun hetki koittaa. Moisen voivottelijan on parempi jäädä kaikessa rauhassa kotiin ja uunin lämpimässä nautiskella muiden kokemain, kenties mielen-kuvituksen liioittelemain tuskain tuottamasta kihelmöinnistä. Vaan sille, jota luonnon ilmiöt ja tapahtumat kiinnostavat, ei pakkanen ole sietämättömän pureva eikä pitkä yö iäti päättymätöin. Ja pitkästyttävyyden kokee vain se, joka kantaa sitä omassa sisimmässänsä kykenemättä löytämään puuhaa, joka estäisi hänen hautomasta surkeuttansa ja luomasta siten omaa kurjuuttansa."

Näin lausui Itävalta-Unkarin Keisarillis-Kuninkaallisen laivaston linjalaivaluutnantti Carl Weyprecht maaliskuussa 1872 kertoessaan pohjolan vaaroista. Meille kaikille sopiva keino pitää hengissä tällaista asennetta ja antaa sen vaikuttaa tapaamme elää arkeamme on vetää lenkkikengät jalkaan ja suoriutua pihalle silloin kun sen aika on.

Lämmin kiitokseni asianosaisille arkeni rikastuttamisesta.

jussis
19.10.2011, 11:26
Kiitokset elähdyttävästä saatteesta! Kun Wihaan on aikaa 2 päivää 22 tuntia, niin tällaisia motivaatiotekstejä aletaan jo tarvita.

petteri.vartiainen
18.11.2011, 14:03
Suosikkisukulaispariskuntani odottaa perheenlisäystä. Heitä vastapäätä asuva mies innostui lausumaan mukavia ajatuksia heitä kadunlaidassa kohdatessaan. Kuinka oivallista onkaan, kun lasten ikäero on juuri sopiva: Heillä on seuraa toisistaan ja kaikenlainen oppiminen käy molemmilta helposti. Niin ja isommalle ostetut romppeet tulee luonnostaan kierrätettyä sisarussarjassa eteenpäin.

Naapurikohteliaat hymyt oli ehditty jo vaihtaa, kun naapuri havaittiin lähestyväksi pihakiveyksellä. Hämmentyneen oloisena Hän ilmoitti juuri muistaneensa eräänkin reissun lähikauppaan: Parkkipaikalta löytyi nytkyvä auto umpihuuruisine ikkunoineen - ja takapenkillä täysi rähinä päällä. Hän katsoi parhaaksi kertoa tämänkin totuuden, ettei häntä voitaisi myöhemmin pitää valehtelijana/syyntakeettomana/seniilinä.

Tällaistako yrittämisen rohkeus on luonteeltaan - positiivista unohtamista?

Hölkättyäni muutaman erittäin nautinnollisen viisikymppisen olen saapunut takaisin innostukseni lähteille. On innostavaa lähteä liikkumaan ilman epäilyksiä jaksamisestaan ja peruspystymisestään. Toisaalta vuodentakaiset kisamuistot ovat jo niin kultautuneita, että tehtyihin hölkkäretkiin yhdistettynä niistä syntyy aivan harhainen näköala edessäpäin siintäviin koitoksiin. On helppoa olla rohkea kun ei pelota. Ja pelottomuus taitaa olla eräänlainen tietämättömyyden kylkiäinen.

Koska en oleta olevani tässäkään asiassa järin ainutkertainen, tulkitsen tilanteen melko yleiseksi. Aionkin keskittyä nauttimaan tilanteestani (harhoistani) täysin rinnoin sen sijaan, että yrittäisin väkisin muistella unohtuneita hankaluuksia.

petteri.vartiainen
25.11.2011, 18:14
Jospa ei tarvitsisi lähteä minnekään eikä ryhtyä mihinkään - jos astuisit polullesi matkallesi lähetettynä?

Olen itsetietoisuudessani - ja itsetyytyväisyydessäni - hieman hankala työtoveri ja alainen: Minua täytyy kuljettaa tehtävästä toiseen taitavasti - kuin lasta paskalle. Mutta ilmeisten tarpeiden ilmetessä vallitsee suora kuri ja järjestys.

Ilmaisin eräänä hämäränä päivänä harmistukseni pimeässä liikkumisen hankaluuksistani. Veltto vasurini toimii varsin taantunein tavoin silloinkin kun alustana on näennäisen tasainen asvaltti: Pienet erot alustan korkeudessa saavat aikaan tunteen tyhjään astumisesta ja opittu rentous katoaa. Saan myös havaita tutun otsalamppuni antaman valon riittämättömäksi pimeillä poluilla liikkumiseen. Lähimmän esimiehen roolissa oleva ihminen sanoo yks´kantaan, että "minulla on ratkaisu tähän pulmaan. Nyt odotat hetken." Eikä kulu kuin pari viikkoa ja lanteillani - juomavyöhön kiinnitettynä - loistaa ennennäkemätöntä kirkkautta luova valo! Kyllä maastopyöräilijä tietää...

Mitä on tulla ymmärretyksi? Mitä on tulla huolehdituksi?

Pakkasaamun vastasatanut valkeus loistaa ympärillä - allani valkea polku ja ylläni kuuran kirkastamat oksat. Saan tarkkailla hengitystäni muun kehon täyttäessä tuttua tehtäväänsä. Nämä polut vievät perille.

petteri.vartiainen
13.12.2011, 16:06
"Ilo ilman ilmoitusta muuttaa murheen muotoa."

-Ismo Alanko


Olen selvästi jäänyt jonkinlaiseen kohotetun valppauden tilaan tässä toipuillessani: Olen kovin kärkäs pohtimaan erilaisia tuntemuksiani ja ajattelen asioista helposti pahinta. Ehkäpä teen näin siksi, että olisin valmis ottamaan huonoja uutisia vastaan riittävällä henkisellä ryhdillä - ja koska uskon "huonomminkin voisi mennä" -toteamuksen olevan totta. Olisin varmasti vaarassa jäädä tämän tilani vangiksi ilman erästä tapahtumien sarjaan joka herätti minut näkemään tämän asian.

Eräänä työpäivänä totesin työtoverilleni että "nyt naama puutuu pahasti" ja hieroin vasenta poskeani. Viisas kaveri suuntasi minuun niin tiukan ja tutkivan katseen, että tajusin itsekin tällaisen puutumisen olevan mahdollinen ennakkovaroitus jostain vakavasta. Tunne meni nopeasti ohi, mutta päätin hankkiutua lääkärin pakeille. Koska samaa oireilua oli ollut lievänä jo kotvasen, en ollut ottanut asiaa erityisen vakavasti. Vastaanottovirkailija kyseli asiaani perusteellisesti ja antoi ajan muutaman viikon päähän soittoni hetkestä haluten minun tapaavan asiaan perehtyneen lääkärin. Luvattuani mennä polikliniikalle jos tuntisin oloni toistuvasti turvattomaksi jäin odottelemaan.

Kuinka paskamaisia ajatuksia päässäni alkoikaan pyörimään. Suvun miehillähän on ollut jo tässä iässä tapana ryhtyä virittämään ensimmäistä tulppaa jonkin suonen tilkkeeksi ja sitä rataa. Olen jotenkin lähtökohtaisesti ollut aina vakuuttunut siitä, ettei minua ole siunattu millään erityisillä edellytyksillä eloni keskimääräiseksi loppuunsaattamiseksi - vaan että olen helposti varhainen lähtijä kun taivaspaikkoja jaetaan. Niinpä olen ollut vilpittömästi iloinen siitä mitä on suotu. Ovathan esimerkiksi hampaat siististi yhden kehonaukon ympärillä ja sitä rataa. Veriarvojani on tämän tähden seurailtu kolmekymppisestä lähtien muistaen, että intohimoisena ulkoilijana tulen myös syöneeksi enemmän kuin paremmin paikallaan viihtyvä ihminen. Suonen läpi se kaikki käy liikkuvallakin - eikä kellekään ole luvattu automaattista autuutta näistä asioista liikunnasta huolimatta.

Lääkäri vahvisti nopeasti sen toisen epäilyn: Todennäköisesti vasemman jalkani ilmeinen heikkous on muuttanut liikeketjuja siten, että kaulassa on lihasperäistä puristusta siellä, missä kulkee verisuonia ja hermoja. Komento mennä tapaamaan talon fysioterapeuttia asian mahdolliseksi ratkaisemiseksi ja neuvojen saamiseksi. Vielä hieman odottelua ja uudet kiukuttelun aiheet: Onko se pirulainen kuitenkin niin, ettei tästä juoksuhommasta ala tulla mitään? Mitä minä sitten teen? Taas näyttää ikkunan takana pimeältä. Sen verran saan kuitenkin ajatusta kasaan, että ymmärrän siinä harmitellessani purkavani myös suurta helpotustani pahimpien vaihtoehtojen hautauduttua parempaan tietoon.

Kerron fysioterapeutille olevani valmis mihin tahansa ja tekeväni mitä tahansa ja aivan miten paljon tahansa, jotta en joutuisi muuttamaan pois toisesta kodistani - juoksustani. Alettiin mittaamaan. Otettiin kuvia ja oltiin eri asennoissa. Kierrettiin päätä ja hartiaa ja kättä ja jalkaakin. Lopputulos yllätti ehkä meidät molemmat: Jalat ovat aivan yhtä paksut ja symmetriset ja lantion ryhti hipoo täydellisyyttä. Ilmeisin syin tehty oletus liikeketjun häiriöstä oli pakko hylätä. Mistä ihmeestä sitten syntyy kaikki tämä puutumus ja korvan hurina? Jumppari lisää saman syyn alle vielä käteni puutumiset, jotka olen itse pistänyt pyöräntankoon nojaamisen ja sauvoihin totuttelun tiliin: Kaulasta nekin ovat lähtöisin.

Pienet rintalihakseni ovat päässeet kireiksi ja lyhyiksi. Miten ihmeessä? Olen opetellut maneerin, jossa kumarran hartioitani eteenpäin ja katson maahan. Minäkö muka - iloinen ihminen?! Mutta näinhän se on: Olen kytännyt kaikki lenkkini alustan muotoja ja pitänyt painoa tahallani edessä jotta astuisin koko painollani myös huonolle jalalleni. Lisäksi moni kehonhallintaharjoitus on sisältänyt samoja lihaksia rasittavia asentoja, enkä ole hiukan löysänivelisenä tehnyt lievästi inhottavilta tuntuvia täsmävenytyksiä kyllin huolellisesti. Yksinkertaisesti: Nosta pää pystyyn ja tee ne venytykset niin mahtuu taas verta päähän eikä käsi puudu.

Näin on kuljettu matka elon päivien laskeskelusta tietoon, jonka mukaan olen kuntoutunut paljon paremmin ja paljon nopeammin kuin olisi ollut oletettavaa. Mitä on jättää tämä taakka taakseen? Vaimolla on hyviä ehdotuksia Alppimatkan kohteeksi...

Pää pystyyn.

kurppa
14.12.2011, 08:03
Voin Petteri sanoa sinulle, että et ole tosiaan ainoa, joka on joskus tarkkaillut oireitaan ihan liikaakin. Tuo on todella hyvä, että menit tutkituttamaan syyn niihin. Tämä sinun tarinasi on niin samantyylinen kuin minulla. Eli juuri ensin välilevyt paukahti ja toinen puoli otti onkeensa aika pahasti. Siitä meni vuosi ja tuli juuri noita kasvojen halvaantumisia yms. Kammottavan tuntoisia. Kädet tikkuili ja sormet oli valkoinena ja tuntoa ei käsissä. Sydänfilmejä otettiin ja tutkittiin migreenin mahdollisuutta yms. Olin aivan varma, että nyt on aivoissa kasvain tai verisuoni paukahtaa.

Syy sylttytehtaalle johtuu samoista syistä kuin sinulla. Kroppani yksinkertaisesti pettää minut ja kierous aiheuttaa kiristyksiä sinne ja tänne. Aivot ei aina tiedä, missä asennossa olen ja ei käskytä kroppaa oikein ja hermosto ei toimi, kuten pitäisi. Jalan hermo on edelleen sökönä ja tunto ei ole palautunut jalkaan kunnolla. Nyt on ollut taas syksyn ikävässä kunnossa, mutta toipumaan päin. Aaltoilee loppuelämän.

Jatketaan matkaa silti kaikesta huolimatta ja tehdään suunnitelmia. Kun tietää syyn, miksi yhtäkkiä puoli kroppaa voi olla tunnottomana, se ei tunnu enää niin pelottavalta. Sen jälkeen niitäkin oloja voi jo kuntouttaa. Tsemppiä toipumiseen.

petteri.vartiainen
14.12.2011, 11:22
No näin. Olen huomannut myös tämän itse ajatuksen juoksemisesta tulleen jotenkin tärkeämmäksi. Voisi ehkä kuvata asiaa sanomalla, että tavoite ja ajatus juoksukyvystä on muodostunut eräänlaiseksi henkiseksi ankkuriksi tässä prosessissa, jossa moni muu ajatus on joutunut muuttumaan tilanteen vaatimusten mukaisesti.

Esimerkiksi syömistottumuksia on pitänyt viilata että paino pysyy alhaalla mutta jaksaa silti (4kg/puoli vuotta, eli tosi rauhallisesti laihdutettu) ja kun on pitänyt päästä jumppaamaan levänneenä ja hyvässä vireessä on ollut pakko muuttaa päivärytmejä muutenkin. Tässä touhutessa on tämä yllättävän kivasti toteutunut hölkkäily sitten toiminut sellaisena hiljaisena yksityisenä tilana, missä myös hyväksyy itsensä vikoineen päivineen ja osaa olla itselleen ystävällinen ja nauttiva.

Tietysti se on vain vahvistanut tätä ennestään vahvaa tunnesidettä tätä hölkkäharrastamista kohtaan. Jos ja kun tulee pakko, pystyn kyllä kasvattamaan itselleni uuden "olemis-kodin" jonkin muun tekemisen yhteyteen. Mutta se voi olla myös aika työlästä sekin. Eli näillä mennään - välillä uhman kautta jos ei muuten.

kurppa
14.12.2011, 11:39
Osasitpa niin hyvin kuvailla tuon minunkin prosessin. Kun ei kykenekään niin jossain vaiheessa on pakko oppia armolliseksi itseään kohtaan. Minä olen purkanut tänne foorumille niitä epäonnistumisen ja tuskan tunteita ja hätääkin, että tässäkö tämä oli. Kun ei kykenekään tekemään tarkkoja suunnitelmia vaan elää sen mukaan, mitä tämä päivä tuo tullessaan, alistuu, mutta alistumisen kautta löytää itselleen sen uuden tien. En osaa sitä selittää, mutta olet tainnut sen oivaltaa paremminkin kuin minä. Sinä et käynyt koskaan luultavasti sitä vaihetta lävitse, että tässäkö tämä kaikki oli. Minä ryvin siinäkin. Hölkkäharrastus on sinänsä hauska. Koskaan ei enää tiedä, mikä reissu on viimeinen ja kykeneekö enää seuraavaan, mitä on haaveillut. Siinä on juuri se, että ei vaadi enää itseltään...niin oikeastaan mitään. Ottaa vastaan sen, mitä sen päivän kunto ja tilanne antaa. Joskus se antaa paljon ja joskus ei mitään. Kaikki otetaan vastaan. Ihana lukea, kuinka olet oppinut olemaan itsellesi ystävällinen ja nauttiva. Lainaan taidan näitä sanoja itsellenikin mantraksi niinä päivinä kun kantapään isku maahan säteilee koko toisen puolen kroppaan. Olen niinä päivinä itselleni ystävällinen ja nauttiva.

petteri.vartiainen
10.1.2012, 14:23
On erikoista, että lähdemme vuodenkierrossa kohti valoa samoihin aikoihin kun talvi varsinaisesti alkaa. Pienet vedet jäätävät jo rannoiltaan kantaviksi ja poluilla moni oksa kaartuu tavoittelemaan kulkevan pipoa lumen taivuttamana. Onneksi mieli taipuu myös eikä enää kapinoi olosuhteita vastaan, kuten pimeässä ja sateessa tuntuu väkisin käyvän. Talvi on ainakin itselleni helppo hyväksyä. Mieli askartelee aiemmin tapahtuneissa talviasioissa ja syntyy uutta odotusta: Pääsisikö kohta jäälle hiihtämään? Tuleeko tänä talvena mahdolliseksi kulkea reittejä, jotka eivät kaikkina talvina ole olleet mielekkäitä mennä? Viime talvenahan syntyi suoranainen riesa jään päälle kertyneestä vedestä: Lunta tuli alkutalvesta paljon! Toivottavasti kelit alkavat viimeinkin kuivua ja valostua. Se ehkäisee hulluutta kaikilla ja antaa monelle pontta laittautua kuntoon sydäntalven koitoksia varten.


Jäiden alla matkustaa merta päin
Musta vesi unta suonissaan
Kunnes se palaa

-CMX

petteri.vartiainen
17.1.2012, 20:14
Sään Jumala tekee minulle palvelusta langettamalla tuoreita hiutaleita latu-uraan. Suksissa on edelliset voiteet koska juuri nyt pieni nahkeus on vain eduksi. Vaikeuteni saada aikaan vakaa, alavatsasta piiskaten nouseva tasatyöntö helpottaa kun jaloissa on hiukan vastuksen tunnetta tuntumaa parantamassa. Ja toisin kuin on sanottu, täällä navan ja rangan välissä on paikka, jossa minä hallitsen. Täällä totellaan eikä kysellä ehtoja seuraavan hetken toiminnalle! Läsnäoloni täällä on ensisijaista ja muu maailma saa odottaa.

Tuulipuvun tuolla puolen on pelko hellittänyt paljon. On toki niin, että esimerkiksi reippaammat lumenluontioperaatiot on viisasta merkitä harjoituskalenteriin tapahtuneiksi. Näin tällaiset lantiota kuormittavat asiat tulevat huomioiduiksi kun koettaa hahmottaa olojensa ja tekojensa keskinäistä riippuvuutta. Vaikka vaatikin tervettä nöyryyttä alistaa itsensä omalle valvonnalleen, on tällaisissa asioissa päällimmäisenä tunteena kiitollisuus mahdollisuudesta toimia arkisissa asioissa.

Ihminenhän on siitä hullu, että jonkin asian käytyä mahdottomaksi alkaa mieli perustella valintaa/pakkoa olla toimimatta tyydyttävällä tavalla jollain muulla selityksellä kuin varsinaisella syyllä: On vähemmän Itseä ja Minuutta loukkaavaa tekeytyä - aivan spontaanisti - haluttomaksi ja etsiä tekosyitä toimimattomuudelleen kuin kohdata sellaisia toimimattomuuden syitä, jotka eivät ole hallittavissa - eli valittavissa.

Melkeinpä mikä tahansa hinta kannattaa maksaa aloitteen säilyttämisestä Itsellä. Se voi tarkoittaa unettomia öitä ja kouratolkulla särkylääkkeitä. Olisi aivan aikuismaista suunnata toisille urille kohti uusia varmoja onnistumisia todennäköisyyksiä perusteena käyttäen. Mutta mitä on tulla joskus Ajan kuluttua siihen hetkeen, kun on pakko tunnustaa tehneensä syyttämättäjättämispäätös? Mitä on jättää asiat auki minäkuvansa kustannuksella?

Seuraavaksi aion kerätä rohkeuteni ja opetella rentoutumaan laskuasennossa.



Hissukseen, hissukseen hiipii jakeluun
Tottuu ajatukseen, oivaltaa sen uudelleen

Ei enää... Ei lisää... Ei enää yhtään enempää
Päivääkään en suostu tinkimään

Pääsin kuin pääsin maaliini melkein ehjin nahoin
Kupin join - siis mennä voin

Tästä alkaa alamäki - päästä kädestäni
Kiitos Ystäväni: Pärjään jo yksinäni

Sekunnit ja tunnit
Aika soljuu sävelinä pois
Jos onnen hetken edes yhden säästää vois.

-Kolmas nainen

petteri.vartiainen
22.1.2012, 10:08
Tässä on nyt mutistu ja ruikutettu vapusta asti tätä selkäasiaa. Ei suinkaan turhaan, mutta minun kohdallani on syytä taas kerran muistuttaa, ettei tilanne ole erityisen hankala: Olen kyennyt jatkamaan töitäni ja arkeni muoto on säilynyt hienosti ehjänä. Olen silti siunaillut, miten pienestä on töihin pääsy ja vaikkapa avannon pito lumitöineen mökinrannassa kiinni. Jos olisin vaikkapa kaatunut ja rikkonut ranteesta nivelluita olisi tilanne ollut paljon hankalampi - tai vaikkapa lonkan pieni rapautuma olisi päättänyt alkaa pahenemaan. Kaikki tällainen olisi muuttanut arkea tosi paljon - ja henkinen ponnistelu olisi moninkertaistunut.

Nyt kuluneina viikkoina olen saanut suurta lisähelpotusta hiihtokauden kunnollisesta alkamisesta. Olen keikkunut tasapainolaudalla ja jumppapallon päällä niin paljon että aloin jo oikeasti kaipaamaan jotain vastinetta kaikelle vatkomiselle. Helpottaa aivan valtavasti kun saa vyötärölle sopivaa rasitusta aivan erilaisina toistomäärinä kuin jumpatessa. Huolellinen tasatyöntö ja pitkästi liukuva wassuttelu antavat näköjään parhaan vastineen synnyttäen tukevan ja kivuttoman olon koko seuraavaksi päiväksi. On tosi hauskaa huomata, että osaan ilmeisesti kaikesta tasapainoilusta ja kehonhallintaharjoittelusta johtuen antaa painetta sukselle paljon aiempaa pidempään ja jotenkin paljon rauhallisemmasta asennosta. On aikaa ja tilaa puristaa lyhyt tasatyöntö vatsasta alkaen myös wassussa.

Suurin yksittäinen muutos parempaan on kuitenkin syntynyt hieman eri syistä. Tykö tulleen hiihtokauden helpotukset saivat mieleni syttymään kisasuunnitelmalle. Huomasin heti Cosmoksen ilmoituksen huomattuani olevani matkalla kohti Nivalaa - Onnin kierrokselle. Yht´äkkiä olen intoa täynnä kuin ilmapallo. Tunnetta voi selkeimmin kuvat sanomalla saaneensa täydellisen selityksen siitä, mikä tässä kaikessa oli homman juoni: Juuri näin tämä homma on ollut koko ajan menossa ja nyt vain tuli se hetki, että sain tajuta sen itsekin. Tässä ajatuksessa tämä selkäasia muuttaa hienosti muotoaan: Se muuttuu tarpeesta ja välttämättömyydestä yhdeksi huomioitavaksi asiaksi eikä sitä enää "hoideta", vaan se huomioidaan kokonaisuudessa ymmärtäen tarvittujen toimien olevan itsestä välittämistä.

Tämä kaikki on sellaista hyvää, mikä ei nouse hyvästä asenteesta tai mielen vahvuuksista. Se on yksinkertaisesti vain totta. Se, mikä saattaa vaatia uskaltamista on luopuminen uusien ongelmien odottelusta siitä huolimatta, että tosi huonoja selkäpäiviä tulee vastaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Uskaltaudun nimeämään yhden selkeän ominaisuuden joka edistää tällaisen hyvän kokemisen syntymistä. Se on kyky innostukseen. Jäävään tässä kohtaa omat ansioni ja muistan kaikkia heitä, jotka ovat varjellet ja vahvistaneet tätä ominaisuuttani eri vaiheissani - varsinkin murkkuiän kiivaudessa ;).

petteri.vartiainen
28.1.2012, 09:04
Aivan sattumalta minulla on ollut läppäri ja nettiyhteys käytössäni. Jostain syystä en omista moisia itse - vaikkei minulla ole mitään varsinaisia syitä omistamattomuudelleni. Olen käyttänyt tilaisuuden hyväseni ja lukenut matka- ja kisakertomuksia, katsellut kuvia ja lukenut blogeja kannesta kanteen. Kokemus on ollut erittäin hieno ja avartava. Yht´äkkiä maailma näyttää olevan pullollaan ihmisiä, joille on ominaista innostus ja halu toteuttaa itseään. Hienoa on ollut myös se hienovireisyys, jota kirjoittajat noudattavat: Terveet yksityisyyden rajat toteutuvat ja oma lukukokemukseni onkin ollut hyvin voimaannuttava. Joissakin kirjoituksissa Tekijät käsittelevät myös elämään liittyviä raadollisempia asioita. Onhan kuitenkin totta, että jokaiselle tarjotuista kahdesta vaihtoehdosta syntymä on tullut jo käytetyksi. Mielestäni tämä alleviivaa erästä huomionarvoista seikkaa.

Ihmisten elämät ovat uskomattomin seikkailuin toteutuvia ihmeitä joista kumpuaa huikeita kertomuksia. Näin on vaikkei siltä näytä: Tekijöillään on rasitteena asioiden arkinen puoli siinä missä kaikilla muillakin. Jos joskus näyttää muulta, se on vain hetken painotuksista johtuva väärinkäsitys. Olen monesti huomannut kuinka helposti syntyy harha, joka näyttää todistavan ihmisen olevan vaarallisella tavalla loukussa omaan pakonomaiseen tekemiseensä - hyvänä esimerkkinä ultraharrastus. Asioidessani fysioterapeutilla puutteitani paikkamassa tuli ilmi innostukseni ulkoilmaliikuntaan. Kolmen virkkeen jälkeen olin tilanteessa jossa minun piti puollustaa toimintaani yrittäen kertoa arkeni muista piirteistä: Kuinka olen työasiani järjestänyt ja miksi, miten minulla on aikaa paljon keskimääräistä paremmin tähän kaikkeen. Katsoin itseni pakotetuksi myös ylittämään kipukynnyksiä: Ei, minulla ei ole lapsia. Ei, se ei johdu siitä että leikkisin harhoissani huippu-urheilijaa. Asioiden selvittyä saatiin kello soimaan heleämmin: Sain vastailla vilpittömästi kiinnostuneisiin kysymyksiin ja tulin kohdelluksi asiakkaana, joka - kiitollisesti - on valmis näkemään vaivaa asioidensa eteen.

Olen joskus ollut jäsen sellaisessa viiteryhmässä, jossa miehuus, kunnollisuus ja aikuisuus itsessään on ollut erilaisten varmojen onnistumisten äärellä toteutuvaa dogmaattista hymistelyä. Jos vaikkapa naapurin hankkimassa asuntovaunussa on yksi akseli enemmän kuin omassa, puhutaan selän takana kerskaamisesta ja pyrkyryydestä: Vain läpeensä paha ihminen voi tienata leveämpää leipää muita johtamalla ja sitä rataa. Mainitussa maailmassa yrittäjä on aina riistäjäporvari eikä koskaan työnantaja. Tässä maailmassa kaikki yritykset ilmentää itseään normiin kuulumattomin keinon teilattiin uhkana yhteisölle: Mökin sai omistaa jos se oli peritty - ja jos ei ollut kykenevä kuulemaan Liikkuvan Vapauden Sanomaa jota karavaanarit julistivat. Veneen omistaminen ja käyttäminen vapaa-ajanviettopaikkana oli sen sijaan arveluttavaa - hinnasta riippumatta. Veneenomistajalle vittuiltiin mutta naapurustoon muuttanut purjelentäjä jätettiin yhteisöstä suoraan ulos. Eihän sellaisella ihmisellä voi olla mitään arvoja.

Edellisessä kuvauksessa ei ole päätä eikä häntää vaikka se toteutuu sellaisenaan. Purjelentäjän synti oli Hänen oletettu ylpeytensä ja elämänymmärtämättömyytensä: Jos sellainen ihminen kohtaisi sairautta tai onnettomuutta olisi Hänen maailmansa yhdellä iskulla tuhoutuva - olivathan kaikki munansa yhdessä korissa: Purjelentoinnostuksessa taloudellisine ja ajallisine panostuksineen. Kukaan ei koskaan nähnyt asiaa kuten se oli: Toiminta tarjosi harrastusmahdollisuuden sekä sopivan ikäistä seuraa kaikille perheenjäsenille ja laajensi aikuisten henkilökohtaisia elin- ja kokemuspiirejä voimaannuttavalla ja sosiaalista elämää rikastuttavalla tavalla. Kadunvarren karavaanarit (anteeksi tämän ilmauksen käyttäminen tässä merkityksessä) joutuivat sopeuttamaan omat murrosikäiset mukulansa uuteen autoilukesään solkipäätä käyttäen (kiittämättömiä pentuja).

Olen tämän oman ultrailuharrastukseni myötä oppinut näkemään Toisten innostuksen ja teot esimerkkinä ja kannustuksena itselleni. Se, että Toisella on, ei ole minulta pois. Jokaisella meistä on oma arkensa kahlattavana ja olenkin vakuuttunut, että vaikkapa blogien pitäminen - sen itselleen luontevaksi kokiessaan - on hieno keino korostaa niitä päännousemia, joita syntyy arkensa hyvästä ja tasapainoisesta selvittämisestä. Se on massaa siinä toisessa kupissa, jolla vaakaa kallistetaan vaateriin. Kun luen netistä sankareitteni retkistä, yritän muistaa sen näkymättömän puolen: Reunaehdot on täytettävä myös, koska juuri mikään ei ole ilmaista tai perustu silkkaan tuuriin. Tämä on mielestäni arjen sankaruutta. Täytyy myös olla melko sokea, jos erehtyy sitä kadehtimaan ;).

Meillä on turvana ihan oikea harrastus: Ultrajuoksu.

petteri.vartiainen
31.1.2012, 18:43
Kauheaa. Vaimoni epäsi minulta aivan yllättäen pizzanloppunsa syönnin pyytäen tarjoilijaa pakkaamaan sen kotiin vietäväksi. Epäilen Hänen aikovan syödä sen itse! Tapahtuman hereille ravistamana huomasin kysyä itseltäni kuka olen, mistä tulen ja mitä luulen sen syiksi. Spontaani yllyke pizzan syömiselle paikallisessa ketjuravintolassa on tietysti nälkä. On kuitenkin sellainen erityinen nälän alalaji, joka kytkeytyy onnistuneeseen harjoitteluun. Juuri tänään syntyi sellainen hetki ja kenties tässä autuudessa leijuessani kuvittelin olevani osallinen pitsoista jollain periaatteellisella tasolla ohi omistusoikeuden.

Kotikaupunkini täällä kaakossa on ollut pakkasuhan alla jo yli viikon. Kevyen pilvisyyden pidättäessä lämpöä lähellä maanpintaa ovat pakkaset kiristyneet enintään viiteentoista asteeseen - poislukien muutamat aamuhetket. Tällä ei ole mitään draamaattisia vaikutuksia mihinkään muuhun kuin ennakko-odotuksiin lähiaikojen ulkoliikunnasta. Niinpä kulunutta puoltatoista viikkoa on leimannut jokailtainen odotus, kuinka sää alkaa kehittyä. Ei mennyt kuin muutama aamu, kun ryhdyin kurkistelemaan säätilaa verhonraosta. Eikä noiden varhaisten hetkien jälkeen ollut enää puhettakaan vuoteeseen palaamisesta. En olisi osannut mistään aavistaa tästä muodostuvan sen hetken, jolloin saan taas maistaa tällaista suorastaan lapsenomaista innostusta.

Mitä on tulla uuteen aamuun näissä tunnelmissa ja palata kotiin illanpimenemisen myötä? Työnteko hukkuu tehtynä tekona sinne väliin. Onnekseni silläkin saralla kuluneet päivät ovat olleet yllätyksettömiä tarjoten henkistä tilaa tälle vellonnalle. Nyt viimein näyttää siltä että taivas kirkastuu ja pakkanen kiristyy. Jouduin jo eilen päättämään, että nyt on juoksut hetkeksi juostu ettei ala akilleksissa narista enempää. Nautin silti tästäkin hienosta päivästäni kävellen ja hiihtäen - ja vielä herui muutamana hetkenä kunnon hikikin. Talvi on antanut kauneintaan tykkylumen muodossa ja tämä kaikki sai vielä viimeistelyksi komean kuurakerroksen. Kaupungin reunamilla risteilevät polut on kävelty hienoon kuntoon joten olen saanut nauttia lempileikkini huumasta: Olen kehittynyt ketteräksi ryydittämään talvisilla poluilla juoksua hieman sauvakävelysauvoja pitemmillä sauvoilla. Kovin menee meno intervalliluonteiseksi, mutta ajattelen sen vain avaavan peliä myös kevättalven hiihtonautintoa silmällä pitäen. Tasaisempaa jutaamista on kyllä tarjolla yllinkyllin...

Harjoituksellisesti tässä ei välttämättä ole mitään järkeä: Se raja, jossa palautuminen alkaa käydä omaksi haasteekseen alkaa olla lähellä ja hermotuskin on hitusen hukassa. Toisaalta näin kovaa harjoitusta en ole saanut sitten viime Vapun! Tälle aivan myötäsyntyiselle loveen lankeamiselle oli selvästi kova henkinen tilaus ja tunnenkin vahvasti olevani taas liitetty olemukseni tähän puoleen. En myöskään olisi uskaltanut ottaa tietoisesti niitä riskejä joita huono valaistus ja alustat yhdistettynä väsymykseen ovat tuoneet tullessaan. Nyt - hyvin selvinneenä ja pizzaa saaneena - olen hyvin tyytyväinen tilanteeseeni: Olen onnistunut työntämään omat rajani takaisin sinne, missä olen niiden kokenut olevan esim. vuosi sitten.

Nyt täytyy koputtaa puuta.:topsy_turvy:


Kuusimetsää kuusi sataa
Seitsemän vain katajaa
Heti perään tuhatkunta kahdeksatta apajaa

Jos ei unen päästä saa
On maattava siis väkisin
Tämän kohdan hieman toisin näkisin

-Viikate

petteri.vartiainen
4.2.2012, 22:07
Koska minulla ei ole mitään lisättävää mihinkään juoksun harjoitteluun ja tulosten tekemiseen liittyvään, en viitsi kirjoittaa oikeastaan mihinkään mitään. Täällä on monia, jotka ovat ilmeisen hyvin jyvällä hyvin monista asioista. Turha silloin on kauheasti hämmentää. Koska kilometrikieli on kuitenkin juoksijoiden yhteinen kieli, yritän tässä esittää näkymän omaan harjoitteluuni ja millaisia asioita siltä toivon. Näin saan mahdollisuuden kysyä tutuksi käyneiltä tyypeiltä painavia mielipiteitä ja hyviä ideoita. Niin ja tietysti kun olen narsismissani värkännyt tällaisen oudon ketjun tänne elon yrttitarhaan missä voin kailottaa kailotuksiani :)...

Edellispäivien kirmailu tuotti pari melko kipeää jalkaterää ja yhden juilivan polven. Ja se on hyvä uutinen, koska se on VASEN polvi mikä on kipeä! Viimeinkin tämä heikompi jalka ottaa askeilta vastaan ja jopa kipeytyy ennen oikeaa, joka on tähän asti tehnyt kaiken työn. Jalkateriä on rasittanut muutama tunti reppu selässä hölköttelyä - ja tähän seuraavat ajatukset liittyvätkin. On myös tärkeää että vasen sääri alkaa pitää kyllin hyvin eikä jalkaterä läpsähdä hallitsemattomasti maata vasten vaikka askel tulisikin otettua kanta edellä.
Se, että selkä on kestänyt hieman kevyen repun kanssa hölkkäilyä (salikamat ja vaihtovaatetta - vain muutama kilo siis) ja sääri on kestänyt tahdissa mukana hilliten lonkan kipeytymistä avaavat yhdessä hienoja näkymiä tulevaan kesään. On syntynyt yhä vahvistuva ajatus lähteä kesän alussa kenties Itävaltaan trailaamaan ja ulkoilemaan. Eikä aivan länsipäähän, vaan jonnekin Saksan Sarvesta etelään missä on yleisesti ottaen helppoa, avaraa ja aika lumetonta siihen aikaan.

Se, mitä on kulkea vuoripolkuja on asia, jota ei kannata tässä käydä sönkkäämään: Ne, jotka tietävät, tosiaan tietävät ilman selityksiä. Parhaat kielimuurin ylitykset ovat minun kohdallani tapahtuneet siellä polkujen varsilla kun samalla asialla olevia ihmisiä osuu toistensa kohdalle. Saksaakin olen puhunut ihan Rammstein -pohjalta. Se on sitä laulujen kukkaishippiyttä kauneimmillaan ja maailma on hieno paikka olla ja elää ja sitä rataa. Ihan oikeasti. (Piti näköjään vähän sönkätä kuitenkin...) Parhaimpia asioita on myös se, että voin jakaa osan tästä hyvästä puolisoni kanssa. On ihanaa mennä kun tietää että Toinen tietää. Asia on kuitenkin se, että on hyvä harjoitella tätä varten. Sveitsi on jo sen verran suurpiirteisempää maastoa, että sieltä löytyy loputtomia mahdollisuuksia liikkua korkeuskäyrää pitkin - ja mäkeen pääsee hissillä heti alkukesästä kun rospuutto hellittää. kuitenkin parhaat tunnelmat syntyvät sellaisilla polkumaisilla poluilla, joita ei ole kivituhkalla siloteltu. Vähänkin sahaavamman kulkemisen tueksi tarvitsen mielestäni sauvat: En todellakaan väheksy niiden pohkeita säästävää vaikutusta ylämäissä enkä polvien säästöä alamäissä: askel ei lysähdä lonkkalepoon kun seuraava askel osuu edellistä alemmas vaan polvilinja jaksaa pysyä suorana.

Viime kesä meni myttyyn: Kesämatka Azoreille tarkoitti hotellin palotornin kusen- ja tupakanhajuisessa portaikossa kiipeämistä aamuin illoin. Olihan muuta nähtävää ja meren elukoita mutta polut jäivät katsomatta. Ei tarvinnut lähteä Ponnenjärvelle eikä Kaustiselle. Tämä on jo murheena muihin hukkunutta, mutta viime kesän harjoitus on saamatta. Niinpä olen joutunut suorittamaan aprikointia, mitä teen ensi kesän valmiuksien parantamiseksi. Hetken kuvittelin olevani oikeassa, kun tajusin olevan viisainta keskittyä ihan vaan perushölkkäilyyn sellaisilla määrillä, että palautumisen lisäksi pääsisin myös kehittymään. Lähtisin sitten Alpeille tällä pohjallani ja olisin yksinkertaisesti nöyrä kun alkaisi tuntua liikaa. Sitten ottaisin hetkisen palautuen ennen heinäkuun alun Onnin Kierrosta. Jos homma natsaa yhtään, niin on mahdollista parantaa paskoja tuloksiaan ja pitää hauskaa!

Mutta voi voi kun maailma ei vain toimi näin. Ei ole mitään mahdollisuutta mennä Isompiin mäkiin olemaan huolissaan siitä, voiko repun kanssa hölkätä ja ärtyvätkö patellajänteet mäkien könyämisestä - koska niin siinä automaattisesti käy jos ei ole mitään pohjia. En ole koskaan tullut viikon reissulta alle 160km kilometrikertymällä jos ollaan oltu maastossa paljon - ja useimmin aamuverkat nostavat määrän pyörimään 180-200km. Tämä on minulle aivan älyttömän paljon, koska normaalisti olen viikottain jalkeilla 60-100km. Moisia määriä selittää vain reipas sauvakävely hyvin vaihtelevilla alustoilla ja mäissä yhdistettynä esim. aamulenkkeihin. En mitenkään voisi hölkätä esim. 160km määräviikkoa kotioloissa ja väittää siitä olevan muuta kuin haittaa. Kun mieli on kuitenkin liikkumiseen suuntautunut, on typerää lähteä muka unelmareissuun aikeena istua terassilla selittämässä itselleen, miksi istuu siinä kaljalla kun voisi olla lenkkarit jalassa poluilla.

Tämä tarkoittaa sitä, reppuun totuttelua on oltava ohjelmassa koko ajan juoksumäärien kustannuksella. Mäkien möyrimistä sauvojen kanssa on hiihtokauden jälkeen jatkettava koko ajan. On tiedettävä rajat ja oireet jottei tarvitse pelätä ja huolehtia turhaan. On selvittävä riehaviikosta siten, että voi palata kotiin palautumaan eikä toipumaan otsa kurtussa. Näin pääsen lähtemään Nivalaan väsyneenä, terveenä ja iloisena - ja saan vielä hetken nauttia huumaviikon hehkusta. Harmi vaan, että kevään harjoittelu ei tosiaan tule edistämään minkäänlaisen vuorokaudentuloksen tekemistä. Mutta asioiden tärkeysjärjestyksestä minun ei tarvitse itseni kanssa keskustella. Ja jos on tosiaan terve sitten Nivalassa ja sääkin sattuisi jokseenkin sopivaksi (vaikuttaa sisuun ja viitsimiseen enemmän kuin mihinkään "oikeaan" asiaan) niin joku 140km+ on ennen muuta viitsimisestä kiinni. Sitäkään en jätä turhaan varastoon ja annan ilon kantaa minkä se kantaa. Sillä on aina menty se vähä mitä on menty: Tällaiset intohimot kehittävät kyllä sellaista perusulkoilusinniä pitäen yksittäiset päiväannokset kivoissa lukemissa ja uskallus paranee itseluottamuksen myötä. Se ei kuitenkaan suoraan helpota suurten kerta-annosten nylkkäämistä varsinkin kun itse aktia (esim. vuorokaudenjuoksua) pääsee kokeilemaan harvoin.


Lisäys: No niin. Matkat on varattu. Tätä nyt yritetään taas. Lisää pohdittuani muistan kyllä selkeästi tällaisten vuoriviikkojen vaikutuksen "juoksuuni". Hitaus on kehittynyt niillä hienosti. Vuorokauden kisassa on kuitenkin harmi, jos on vain hidas hölkkä ja sitten kävely käytössä. Toivoisin joku päivä omistavani pari erilaista hölkkävauhtia niin voisi vähän varioida siinä mennessään ja jaksaa sitäkin kautta. Täytyy jonakin päivänä kokeilla muita keinoja - vaikkapa juoksuharjoittelua. Nyt jää juuri sopivasti kolmisen viikkoa kevyesti otettavaksi reissun ja Nivalan väliin, joten palautuminen ei ole ongelma. Rentoon juoksuun ei kyllä ole taaskaan mahdollista päästä käsiksi. Voisinhan mennä vaikka Kaustiselle sitten myöhemmin, mutta minulla on haaveissa hieman fillaroida loppukesästä että jaksan taas nauttia syksystä. Ja toisaalta: Reissuviikon jälkimainingit ovat parasta aikaa lähteä hortoamaan 24h. Mieli on iloinen ja aika kuluu nopeasti. Toivottavasti saan valloittaa tunnit 12-18 viimeinkin: Viimeksi jalat ehti jäykistyä puolivälin öllötyksissä ja kun siitä virkistyi, oli jalkeilla oltu jo sen verran ettei ollut sisua repiä väkisin. Nyt vähän tuuria peliin ja saan hölkätä kolmisen maraa ennen kuin alkaa väsyttää...

No ei näistä sen enempää. Olkoon nämä ajatukset nyt näytöksi kavereille että sairastelu on tältä erää lopetettu ja eletään taas tätä ultra-arkea :).

P.S. Kyllä netti on huima väline kun miettii näitä matkustusasioita...

petteri.vartiainen
10.2.2012, 18:53
Suunnitelman sepitin
Keksin keinon - keksin koukun jolla
Onnen onkisin

Myötätuulta odotin
Se tulikin - vikaan laskeneeni
Huomasin voiman puhurin

Niin sen täytyi olla - niin se oli
Niin sen täytyi mennä - niin se meni
Harmoniaa - Rakkautta
Ei noin vain maasta polkaista

Niin sen täytyi mennä - niin se meni

- Kolmas Nainen


On ollut erittäin edullista saada tilittää ja kitistä näistä henkilökohtaisista terveysongelmista - totuuden ollessa kuitenkin se, että ihminen on terve omatessaan riittävän toimintakyvyn asioidensa toimittamiseksi. Miten määrittyy se tarve, jonka täyttäminen on ihmisen etu? Tämä on kätkössä, sillä olemme hanakoita tekemään tietoiset päätöksemme yhtä tietoisesti näkemiemme hyötyjen ja hupien perustella. Onneksi kullakin on olemassa ylempiä ohjureita. Yksi niistä ovat arvot. Arvoilla on tapana muodostua sekä ympäröivän yhteisön normeista että yksilölle tärkeästä minäkuvastaan: On tärkeää todistaa omalla toiminnallaan olevansa se henkilö, joka haluaa kokea olevansa. Luojan kiitos on näin, sillä peiliin katsomalla olen saanut paljastaa itselleni olevani myötätuntoisempi, kärsivällisempi ja kestävämpi kuin pelkän järkeilyn varassa olisi ollut syytä olettaa. Tämän tiedon kipeä hinta on ollut Lähimmäiseni huono osa ja taistelu hyvinvoinnista. On tullut sellainen hetki, jota voi kutsua taitekohdaksi kappaleessa historiaani: Asioilla on tapana kääntyä parempaan kunnes ne eivät enää lainkaan käänny. Olen havahtunut ajattelemaan, mikä mahtaisi olla se Voiman Astia, jonka varassa olen onnistunut seisomaan Toisen rinnalla näinä vuosina? Uskomatonta, mutta vain yksi vaihtoehto läpäisee seulan: Tämä selkäshow.

Kuullostaa jo yltiöpositiiviselta, mutta pyydän saada muistuttaa pian vamman syntymisen jälkeen olleen selvää, että suunnaksi voidaan valita nousu ylös. Huolettomuuteni lopullisen voiton suhteen on ollut hyvin perusteltua ja toteen näytettyä. Ihmettelin itsekin monta kertaa, miksi en tunne terveystilanteeni vakavasti uhkaavan niitä keinoja ja tapoja, joilla olin tottunut vastaamaan erilaisiin haasteisiin. Vastaus on paljastunut vasta nyt: Mikään vähäisempi kohde ei olisi missään tapauksessa voinut toimia riittävänä purkautumisen kohteena kaikelle sille kokemiselle, jota elämällä on ollut hyvässä ja pahassa viime vuosina tarjota. Olen itseäni kuntouttaessani luonut spontaanisti tarvitun henkisen tilan, jossa olen saanut elää läpi turhautumisen, pelon ja vihan kokemukseni. Kaiken olen onnistunut kääntämään loputtomaksi yrittämiseksi, luottavaisuudeksi ja Toisen osan ymmärtämykseksi. Mitä siis on terveys? Terveys on parhaimmillaan Itseä esiin tuovia haasteita.

Mitä on nyt lähteä eteenpäin tämä tieto mukanaan? Ensiultrani jännittää kovasti. En osannut valmistautua tämänkään saamiseen. Olen lähtenyt näinä päivinä Kuun laskiessa ja palannut
Auringon laskiessa. Minä olen noussut. Ei ole mitään keinoja kiittää, koska käytössä on vain sanoja. Sanomisen mahdottomuuteen on perehtynyt muiden muassa muusikko Tuomas Holopainen - onnistuen mielestäni hyvin:


Lapsistain rakkain tää näyttämö on
Mis´ kuutamo kujillaan kulkee
Taipunut havu - kesä hoivassa sen
Valkomeren niin aavan
Joka aavekuun siivin
Saapuu mut kotiin noutamaan

Päällä talvisen maan hetki kuin ikuisuus
Mi pienen kissan jaloin luokseni hiipii
Tääl´ tarinain lähteillä asua saan
Mis´ viulu valtavan kaihon
Ikisäveltään maalaa
Laulullaan herättää maan

petteri.vartiainen
16.2.2012, 07:56
Neljän tunnin linja-automatka Tahkovuorelle. Mietin ankarasti mitä vaatimuksia vaikkapa joukkuepelaajan ja myös yksilöurheilijan kisareissuihin sisältyy. Mikäli tällainen kököttäminen olisi jokaviikkoista, ei minulla olisi moiseen eväitä. Ei niin, että olisin moiseen joutumassakaan. Ehkäpä tilanteen lievä vastentahtoisuus on tällä kertaa ajatuksen ydin. Toisaalta - kurjempiakin työpäiviä on olemassa kuin koululaisten liikuntapäiväretken valvominen. Jos totta puhutaan, saattaa angstin varsinainen sisältö olla se, etten uskalla vielä mennä mäkeen: Vasen jalka on sisäkierrossa hiukan holtiton ja suksi on vipuna vähän turhan pitkä hallittavaksi. Tämä asia tulee kevään aikana varmasti muuttumaan, mutta nyt löydän muuta tekemistä kuin hankkiutua Nilsiän terveyskeskukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa lenkkiä ja saunaa rinteessä olevien kanssavalvojien suosiollisella siunauksella.

Positiivista asennetta etsiessäni päädyin sellaiseen reittiratkaisuun, joka veisi minut Tahkonlahdelta länsirinteiden puolelle: Sieltä on näet mahdollista nousta tietä pitkin harjanteelle ja hengähtää kera välipalan ennen paluumatkaa. Tätä ajatusta päässä palloteltuani oli tyrmistys suuri, kun päivän puitteet muodostuivat viidentoista asteen pakkasesta ja lievästä lumentuiskutuksesta. Nilsiää kohti vievä kevyen liikenteen väylä kuitenkin kutsuu puhtaudellaan, joten liikkeelle vain. Ystävällinen baarinpitäjä koppaa reppuni tiskin taakse talteen jotta pääsen samassa rakennuksessa odottavalle allasosastolle saunomaan heti lenkkini päätyttyä.

Ja hyvin liikkuu. Edellisen päivän parituntinen lenkki on pohjustanut sopivasti ja viimeviikkoinen keventely on antanut voimaa ja reippautta liikkua rivakasti. Suojalasit sallivat tuntea olemisen rentoutta vastaisesta tuiskusta huolimatta. Nyt käy kuitenkin niin, että välinevuokraamossa kulutettu aika käy kalliiksi eikä minulla ole mitään mahdollisuutta toteuttaa suunnitelmaani. Käyn Nilsiän risteyksessä kääntymässä todetakseni, että vastatuuli vaihtuu lumen kasaamiin kolmetuumaisiin nietoksiin. Se siitäkin toiveesta, että olisin saanut lopettaa juuri tämän lenkin fiksun malliseen askeleeseen. Tarvon takaisin kylpylälle.

Viikari tilittää pettymystään isänsä kainalosta. Hän kyllä laskisi kuin aikuiset uusilla välineillään. On epäreilua kun on monta viikkoa ollut kiltisti ja siivonnut jälkensä ja säästänyt viikkorahat ja sitten kun pääsee rinteeseen niin sitten pitää aurata jotain keppejä ympäri muiden kanssa - ja muut on idareita ja vaan nauraa ja kaatuilee. Ojennan löylykiulun katkeran käteen jotta toinen saa edes löylyä halunsa mukaan. Rauha laskeutuu tapahtumien ylle.

Tombe76
16.2.2012, 13:05
Tajusin aamulla, että olen aloittanut ikäänkuin hieman itseltäni salaa henkisen valmistautumisen tuohon tulevaan 24h-kisaan, jonka startti on 9pv:n kuluttua. Tajusin tämän, kun rupesin miettimään mitä itse asiassa mietin... ja suurelta osin sellaisissa tilanteissa missä ei oikeastaan tarvitsisi miettiä mitään... mietin tuota tulevaa kisaa. Samoin nukkumaan mennessä unta etsiessä käyn sitä läpi, tietysti siltä kantilta ajateltuna miten sen toivoisin menevän.

Todennäköisesti tämä oma itsenäinen ajattelut tulee lisääntymään ensi viikolla huomattavasti, varsinkin kun duunivuorot saan päätökseen ma-aamuna ja omaa aikaa päivisin on. Mutta ehkä tuo on hyväkin tyyli käydä läpi juoksun eri vaiheita ja mahdollisia ongelmakohteita. Sekä muistella millaisia mielialoja/tilanteita on ollut kahdessa aikaisemmassa kisassa, ja miten niistä on menty läpi. Toki myös muistan ne tilanteet mistä en päässyt läpi (viime vuoden E24) ja niitäkin pitää miettiä että niistä (ongelmista) pääsisi mahdollisesti seuraavalla kerralla läpi.

Miten muut ultraajat hoitavat pääkalloaan ennen starttia. Fysiikastahan on jo puhuttu enemmän kuin laki sallii.

Baldini
16.2.2012, 15:35
Tajusin aamulla, että olen aloittanut ikäänkuin hieman itseltäni salaa henkisen valmistautumisen tuohon tulevaan 24h-kisaan, jonka startti on 9pv:n kuluttua. Tajusin tämän, kun rupesin miettimään mitä itse asiassa mietin... ja suurelta osin sellaisissa tilanteissa missä ei oikeastaan tarvitsisi miettiä mitään... mietin tuota tulevaa kisaa. Samoin nukkumaan mennessä unta etsiessä käyn sitä läpi, tietysti siltä kantilta ajateltuna miten sen toivoisin menevän.

Sulla voi olla mietteitä entistäkin enemmän, kun olet ollut saikulla, mutta onhan toi miettiminen toki muutenkin luonnollista. Mulla jo maratonille se miettiminen alkaa 3vkoa ennen kisaa, kun alkaa keventelyt. Eniten miettii sitä, pysyykö terveenä tai sitä tuleeko terveeksi, jos on jotain häikkää. Sitten miettii sitä, miten reissu tulee menemään ja miten sitä aikaansa käyttää. Meneekö pe vai la hakemaan numerolapun, millaistakohan siellä on, millainen sää tulee olemaan, onnistuuko taktiikka jne. Asioita tulee väkisin mieleen. Jos on mielestään hyvässä kunnossa niin ajatukset ovat pääsääntöisesti positiiviset. Toki tankkauksen aikana on myös huonoja päiviä, varsinkin ennen hiilareita, jos vetää pelkkää protskua pari päivää. Lenkit eivät suju ja on todella heikkona.

Kova täytyy miehen olla henkisesti nämä viimeiset viikot tai päivät, kun on ollut vähän rikkonainen valmistautuminen tuohon 24 tunnin kisaan, sillä se on raju koitos, näin ulkopuolisen mielestä jopa uskomaton urakka.

Dorian
16.2.2012, 22:08
Miten muut ultraajat hoitavat pääkalloaan ennen starttia. Fysiikastahan on jo puhuttu enemmän kuin laki sallii.

En ole tosiaankaan mikään ultraaja, mutta kovasti tuumailin asioita ennen satasen kisaa. Ensin yritin kuvitella, miltä se kisa mahtaa tuntua 60 km jälkeen. Miltä tuntuu, kun jalat on ihan jumissa ja matkaa maaliin on vielä liki maratonin verran. Mietin myös tarkkaan, että millaisessa tapauksessa keskeytän ja missä vedän sisulla läpi. Tuon keskeytyksen mietin niin tarkkaan, ettei itse kisassa keskeytys käynyt kertaakaan mielessä, vaikka eihän se koko matkaa pelkkää nautintoa ollut. Samoin mietin jo etukäteen, että miten yritän pitää fiilistä yllä heikkoina hetkinä.

Kisan jälkeen havaitsin, että huollon olisin voinut miettiä tarkemmin etukäteen. Väsyneenä oli vaikeuksia päättää, mitä ottaisin huoltopöydältä kullakin kertaa ja käytin ihan turhaa aikaa siinä pöydän edessä pähkäillessä.

Tsemppiä matkaa Tombe! Mä uskon, että hyvä henkinen valmistautuminen on tärkeetä ja tuo sopivasti kovuuttaa juoksun heikkoihin hetkiin.

mr58
16.2.2012, 22:39
Nyt pakkasten mentyä kaksi viikkoa treenattu todella kovaa ja tämän aamun lenkillä tuntui siltä että koska tämä ylämäki loppuu vaikka oltiin jo tasaisella. Mutta koko ajan on tuntunut hyvältä ja energiat ovat riittäneet hyvin, jaloissa tuntuu mutta kova treenaaminen pitää tuntuakin. Silti joka lenkillä olen ollut henkisesti tuossa Lokakuun 100 km ja yrittänyt vahvistaa itseäni juuri henkisellä puolella siihen koitokseen, eli sitä työstän koko ajan. Niin ja Tombelle kiitos siitä vinkistä kun tulin kipeäksi ja hermoilin treeniohjelman pieleen menosta. Olen sen vinkin jälkeen kuulostellut itseäni ja koittanut olla miettimättä liikaa sitä jääkö joku treeni väliin vai ei. Ei tämä kaikesta huolimatta niin vakavaa ole, mutta tosissaan treenataan ja tavoitetta kohti. Huhtikuun lopussa Tuusulaan juoksemaan maraton ja Kesäkuun alussa käyn "tappamassa" itseni Stairway te Heaven/Hell kisassa, haetaan vähän kivunsiedon rajoja. Hyvältä tuntuu silti kun ei stressaa liikoja.