Jump to content
Juoksufoorumi.fi


Leaderboard


Popular Content

Showing content with the highest reputation since 01.05.2015 in all areas

  1. 33 points
    Kuitti! Vähän yli 4 kk piti kärvistellä Vantaan keskeytyksen jälkeen ja tänään sitten selvitin c-luokan Sevillassa. Lopussa tsemppasin itteeni, että vähän enää hommia ni palkinto itselle on luvassa. 2.59.12 (2.59.39). Oon nyt vähän ylpeä ittestäni!
  2. 32 points
    Kiitos onnitteluista, ne lämmittävät kovasti! Lupaukseni mukaan vielä hieman raporttia juoksusta, olkoonkin että olennaiset asiat jo kerrottiinkin. 15.5.2016 Riikan maraton 42,195@6:26@134, virallinen nettoaika diplomin mukaan 4:31:24,1. Saavuin Riikaan lauantaina aamupäivällä, ja juuri niihin aikoihin alkoi sataa vettä joka sitten yltyi kohtalaisen rankaksikin. Sunnuntai-aamu kuitenkin valkeni pilvisenä ja sateettomana, niin että oli lupa odottaa varsin hyvää juoksusäätä. Hotelli oli viisaasti aikaistanut aamiaistarjoilun alkamaan jo kello 6, niin että olin säätänyt aamuherätyksen kello 5:30 ja sain nauttia kiireettömästä aamupalasta muiden maratoonarien seurassa. Söinkin varsin hyvän aamupalan luottaen että se ehtisi asettua paikalleen ennen lähtöä. Tarpeellisten muiden aamutoimien yhteydessä tein viimeiset valmistelut. Jo edellisenä iltana olin sekoitellut omaa urheilujuomaani, jota otin kisaan mukaan yhden 330 ml poisheitettävän pikkupullollisen. Spibeltin lenkkeihin kiinnitin kuusi geeliä ja pussukkaan suolatabuja ja suolapähkinöitä ja yhden 600 mg särkylääkkeen varoiksi. Vaatepuolessa ei ollut enää miettimistä, koska olin ottanut mukaan vain yhden setin. Päälle siis shorsit ja teepaita, joiden alla tekninen kerrasto. Tossujen osalta lopullinen valinta osui New Balance M980:hin, joiden arvelin sopivan pääosin asfaltilla kulkevalle reitille. Sitten vain lähtöpaikalle noin 10 min kävelymatkan päähän. Ehdin vielä tunnustella asfaltin tuntumaa muutaman sadan metrin hölkyttelyn verran ennenkuin hakeuduin oikeaan lähtökarsinaan viimeisen Bajamaja-visiitin jälkeen. Lähtönumeroni oli epäilyttävän pieni: millaisenhan tavoiteajan olin tullut ilmoittaneeksi järjestäjille? Ilmeisesti numerot kuitenkin ainakin osin määräytyivät ilmoittautumisjärjestyksen mukaan. Lähtölaskenta päättyi tasan 8:30 ja joukko lähti matkaan. Pääsin hölkkäämään varsin pian, kun olin massan alkupäässä. Tarkoitukseni oli aloittaa hyvin rauhallisesti ja hakea mahdollisimman mukavaa ja kepeää askellusta hyvä kadenssi ja ryhti säilyttäen. Niin sitten teinkin siitä välittämättä että taaempaa lähteneitä juoksijoita pyyhälsi ohi oikealta ja vasemmalta. Pari ekaa kilometriä meni noin 6:16-vauhtia. Kun diesel alkoi lämmetä, vauhti asettui aika itsestään 6:00-tason molemmille puolille enkä pannut vastaan. Pari ensimmäistä nesteytysasemaa saatoin ohittaa oman urkkapullon turvin, ja hyvä niin kun tungos niillä oli huomattava. Jossakin kohtaa huomasin olevani 4:15-jänisten kyydissä, ja seurasinkin heitä jonkin aikaa kunnes järki voitti: tuon junan vauhti oli liian kireää tässä vaiheessa matkaa. Annoin heidän mennä menojaan. Olo pysyi mainiona ja juoksu tuntui helpolta, olkoonkin että syketaso oli asettunut VK1-alueen alamaastoon. Nappasin ensimmäisen geelin noin 8 km kohdalla sillä ajatuksella että varhainen lisäenergian tankkaaminen saattaisi siirtää energian loppumisen hetkeä kauemmas. Sen jälkeen geelejä meni noin 5 km välein, niin että kaikki kuusi Spibeltin lenkeissä olleet geelit upposivat. En tiedä, olivatko ne tarpeen, mutta kun vatsa tuntui vetävän niitä kuin jätemylly, annoin sille täytettä. Toisin kuin Tukholmassa, vatsa ei koko lenkin aikana antanut mitään signaaleja, vaan hoiti tehtäväänsä nurisematta. Yhden suolatabletin otin 25 km paikkeilla ja kaipa sekin teki tehtävänsä; kramppeja ei tullut. Tämän jälkeen juoksusta ei oikeastaan ole paljoa kerrottavaa. Jossakin 15 kilometrin paikkeilla oikea tossu tuntui alkavan hangata varpaita hieman huolestuttavalla tavalla. Kun liikuttelin niitä tossun sisällä, tuo tunne meni kuitenkin ohi ja muita tuntemuksia ei enää tullut. Ennen kisaa huolestuttanut oikea jalka ei myöskään oireillut sen kummemmin, vaan teki työtään siinä missä vasenkin. Vauhtitaso pysyi suurin piirtein ennallaan, samoin juoksutuntuma. 25 km jälkeen aloin pohdiskella, että helpot kilometrit ovat kohta juostuja, ja Tukholmassa kokemani seinä lähestyy. Arvelin parhaaksi jatkaa samaan tapaan vauhtia muuttelematta ainakin 35 km asti, jos mahdollista. Nyt alkoi jo hieman väsyttää, minkä huomasin ajoittain kadenssin laskemisena. Silloin käskytin jalkoja vilkkaampaan liikkumiseen, ja olo ja meno paranivat. Niin matka jatkui seinää odotellen, mutta oikeastaan se ei koskaan tullut vastaan. Vauhti kylläkin hiipui asteittain jonnekin 6:20 paikkeille, mutta varsinaisia vaikeuksia en kuitenkaan kokenut. 36 km kohdalla takaa tulleet 4:30-jänikset saavuttivat minut, ja liityin heidän joukkoonsa. Toiseksi viimeisen juomapaikan ohi he kuitenkin painelivat pysähtymättä, ja päätin jatkaa varman päälle pelaamista ja ottaa tuonkin nesteytyksen kävellen niin kuin muutkin. He karkasivat muutaman kymmenen metrin päähän. Koetin vielä tavoittaa heidät viimeisen joen ylityksen yhteydessä, mutta tuloksetta. Sitten maaliin olikin vain 3 km, ja koetin hieman pidentää askelta. Vauhti taisikin hieman parantua, mutta viimeisellä kilometrillä vastaan tuli reitin ainoa mukulakiviosuus jossa en jo hieman epävarmoilla jaloilla uskaltanut lykkiä kovin kovaa. Osuuden jälkeen käännös oikeaan ja 300 metrin loppusuora maaliin. Maalissa olo oli kohtalaisen hyvä, olkoonkin että jaloilla pysyminen vaati keskittymistä. Tässä vaiheessa loppukilometrien tihkusade yltyi, niin että en jäänyt maalialueelle nauttimaan sen tarjoamasta vaan palailin hotellille. Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen oli mukava tavata muita kisassa mukana olleita juoksufoorumilaisia: Paella, Silkkiapina, Karpo13 ja Snakster ja vielä bonuksena oppis. Paljon onnistumisia, hienoa! Yhteenvetona kisa oli lopulta aika helppo. Mitkään ennalta huolta aiheuttaneet riskit eivät toteutuneet, vaan juoksu pysyi omissa näpeissä alusta loppuun asti. Saattaa olla, etten saanut itsestäni ihan kaikkea irti, kun omaksuin suhteellisen konservatiivisen strategian olla höntyilemättä ja keskittyä tasaiseen menoon; mene tiedä. Maalissa olo oli kohtalaisen freesi, paitsi että jalat tuntuivat aika huterilta. Kuten aina, olin miettinyt etukäteen itselleni kouluarvosanataulukon ja sen mukaan annan tästä suorituksesta itselleni arvosanaksi 9-. Miinus tulee siitä, että jäin 4:30 tavoitteesta vajaat pari minuuttia. Kymppiin olisi tarvittu kunnon loppunosto, joka olisi tuonut maaliin vielä pari minuuttia aikaisemmin. Yhtä kaikki, tämä oli tässä kohdassa hyvä ja kunnon mukainen suoritus. Parasta oli juuri se, että pääkoppa ja muut ruumiinosat pysyivät hallinnassa koko ajan ja missään vaiheessa en tuntenut epäilystä siitä, päästäänkö tässä maaliin asti. Nyt maanantaina olo on kohtalaisen hyvä, vaikka jalat ovatkin kuin ratakiskot. Vammoja en huomaa saaneeni paitsi että vasemman jalan isovarpaan kynsi on saanut hieman tummaa väriä. Siirryn nyt juoksutauolle joksikin aikaa ja alan pohdiskella seuraavia tavoitteita. Kiitos vielä kerran onnitteluista ja myös omat onnitteluni kaikille superviikonlopun juoksijoille, jos en ole muistanut heitä kaikkia erikseen onnitella!
  3. 31 points
    Endurance 24h 24-25.2.2018 Ensin ne selitykset. Suuren elämänmuutoksen silmässä UTTF2017n jälkeen päätin ilmottautua tähän ”kotikisaan”, vaikka muutto ulkomaille oli vahvoissa keskusteluissa jo tuohon aikaan. Lokakuun lopussa kaiken muuttohässäkän keskellä, vain viikko ennen ulkomaille siirtymistä, olin pari päivää lähes 40C kuumeessa ja lääkärin diagnoosi keuhkokuvien perusteella oli tyly: keuhkokuume. Muutto siirtyi viikolla lääkärin kuukauden suositusta vastaan, mutta vaikutus harjoitteluun oli tietysti selvä: kolme viikkoa marraskuussa meni toipuessa ja hyvinkin nopeasta kevyeen lenkkeilyyn paluusta (tai sen takia yhdistettynä merkittävään stressiin uuden elämänkuvion vuoksi), sain itseni vielä jonkinlaiseen ylirasitustilaan joulukuussa. Sykkeet huitelivat reilusti normaalia korkeammalla kevyilläkin lenkeillä ja aamulla sängystä noustessa rytmi nappasi heti sellaisen 30 pykälää ylös. Otin suosiolla joulun aikaan vielä yhden täyden lepoviikon, joten ensimmäistä kertaa pariin vuoteen jouduin kohtaamaan vakavampia hankaluuksia mitä tulee terveyteen ja lenkkeilyyn. Jarin Ohjelma E24 treeniin oli olemassa, mutta jouduin tinkimään siitä matkan varrella jatkuvasti joko terveyden tai muiden kiireiden vuoksi. Yltiöpositiivisesti ajateltuna sain kuitenkin alkuvuodesta käärittyä kasaan 3kpl hieman yli 100km treeniviikkoja, mikä ei ole juuri mitään vuoden 2017 alun mättöön verrattuna, mutta toivoin että kunto ei olisi aivan onneton verrattuna edellisen vuoden polku-ultriin. Paljon tuon enempää juoksuun ei vaan aikaa ole. Jonkinlaista varmuutta toi 3.27 Dubain maratonilla Tammikuun lopussa. Toisaalta uusi elämänvaihe oli tuonut valitettavasti pari lisäkiloa kroppaan. Kaikesta huolimatta minimitavoite oli asetettu 180km ylitykseen, jotta Spartathlon- arvontaan pääsisin tulevina vuosina osallistumaan. Ei niin julkisesti levitelty tavoite oli kuitenkin kuntoilijalle maaginen 200km, ja sitä lähtisin hakemaan. Lensin Suomeen perjantaina ja tein monenlaisia elämään liittyviä järjestelyjä ja Antin avustamana ilmestyimme Esportiin lauantaina pari tuntia ennen E24 starttia. Huollosta homma ei ainakaan olisi kiinni: Antti ja Jamo olivat lupautuneet auttamaan. Kiitos mahtaville huoltajille! Porkkanaa ja raippaa tuli erityisesti Antilta juuri oikeassa suhteessa. Petri oli samassa ”juoksutiimissä”, mutta valitettavasti hänelle tuli ongelmia illan aikana ja meno vaikeutui. Klo12 lähdettiin kiertämään n.390m rataa. Huolto kertoi jo etukäteen että yhtään alle 2.25 kierrosta ei sitten tule tai palaute on epäkohtelista. Siinä veitsen terällä mentiin alkuhuumassa mutta sain pidettyä vauhdit niillä main. Juoksututun kanssa jutskaillessa kierrokset olivat vähän hitaampia. Suunnitelmissa oli 57km/53km/47km/43km 6h splitit, millä 200km olisi tavoitettavissa. Ultrayhteisöä oli mukava nähdä ennen juoksua ja sen aikana. Omaa urheilujuomasekoitusta sekä High5 geelejä otin tunnollisesti ja sen lisäksi pääasiassa järjestäjien pöydästä sipsiä, banaania ja suklaata sekä muita juomia. Jalassa olivat Hoka Clifton4t. Ensimmäinen kuusi tuntia eteni yllättävän nopeasti mitä aikaan tulee, mutta huomasin että olin jäljessä hieman asettamaani aikataulua. Huollosta tuli kuitenkin viisas vinkki että ei syytä hötkyillä. Matkaa taisi tulla mittariin 55-56km välimaastoon ekalla ”pätkällä”. Sitten olikin aika kääntyä juoksemaan toiseen suuntaan. Tämä suunnanmuutoshan tapahtuu kyseisessä tapahtumassa kuuden tunnin välein. Laskeskelin, että jos toinen kuusi tuntia menee sinne 53km kieppeille niin mitään ongelmaa ei vielä ole. Aurinko paisteli kirkkaasti Esportin ikkunoista sisään ja usutin huoltajia lähtemään ulos omille lenkeilleen. Upea talvipäivä ulkosalla. Hallissa ei niinkään. 100 kierrosta tuli täyteen. Senhetkiset kärkijuoksijat painelivat ihan mielettömän komeasti, ja tuntui että ohitseni viuhui jatkuvasti porukkaa, mutta pysyin viisaasti omassa suunnitelmassani. Suuria epäilyksiä kyllä kävi mielessäni vauhtien pitävyydestä. Pastaa ja jauhelihakastiketta ilmestyi tarjolle klo19 kieppeillä ja lähinnä pastaa näykkäilin menemään – kiinteän ruoan halu ei ollut kovin hyvä valitettavasti. Toinen kuusi tuntia jatkui niin mukavasti kuin vain tuollainen älyttömyys vaan voi jatkua. Kierrosvauhdit alkoivat hidastua hieman, mutta tiesin että niin se menee ja aikaa on vielä PALJON jäljellä. Reisissä alkoi tuntua kipuja ja ensimmäinen rakko alkoi tuntumaan vasemman jalan varpaassa. Hyvällä rasvauksella pystyin kuitenkin välttämään suuret rakko-ongelmat. Jalat ovat kisan jälkeen yllättävän hyvässä kunnossa sen suhteen. Aloin lisäämään kävelypätkiä juoksuun. Huvittelin ajatuksella että en ollut juossut yhtään yli 3min kierrosta, mutta yksi WC- reissu pilasi tämän huvin. Edellisen WC- käynnin ja kierroksen olin ottanut aikaan 2.59. Aika tehokasta kuseskelua. Tällä välillä joitain edelläni menneitä alkoi näkymään huolloissa istumassa ja ilmeisesti kaikenlaisia ongelmia oli tullut. Illalla paikalla kävi myös muutamia tuttuja kannustamassa. Kiitos kaikille jotka kannustitte! Tiedätte kyllä! 100km tuli täyteen. Ekat 12h kilometrejä taisi tulla joku vajaa 106, mikä oli hieman alakanttiin. Nyt lähdettäisiin mielen ja kestävyyden hyökkäykseen kohti kahtasataa. Puolenyön jälkeen päätin hieman lisätä asennetta hommaan 200km unelman saavuttamiseksi ja ensimmäinen sekä toinen tunti menivätkin oikeaan suuntaan, mutta aika tarkalleen klo 02.00 tapahtui melko selkeä katkeaminen ja homma meni puskemiseksi, sekä virta alkoi loppumaan. Kävelyä tuli yhä enemmän kuvioon, ja tajusin että 200km alkaa lipeämään käsistä. Harmitti hieman, mutta tunnen omat rajani. Ilmoitin Antille että tavoite muuttui juuri 190kmksi. Eihän huolto tuota ottanut kuuleviin korviinsa vaan hyvää strategiapäivitystä sieltä tuli koko ajan. Mies ei vaan enää pystynyt. Huoltoon pysähtyessäni jalat meinasivat lähteä alta, ja Antti kirjaimellisesti törkkäsi liikkeelle että mies pysyisi pystyssä. ”juokse nyt kun et seisomaan pysty!” Toisaalta ajattelin, että voihan aamun sarastaessa vielä tulla joku uudelleensyntyminen. Tuli epätodellinen tunne, että minun pitää olla täällä vielä 9-10 tuntia liikkeessä. Naurettavaa touhua! Teki mieli mennä istumaan ja juomaan kokista, ja lopettaa homma juuri siihen. Samoihin aikoihin radan roskiksilla alkoi näkymään ensimmäisiä tyhjennysharjoituksia. Itse säästyin taas kerran suuremmilta pahoinvoinneilta. Ei nuo aamuyön tunnit sinänsä unitilan suhteen pahalta tuntuneet mutta paras veto oli vaan miehestä poissa. Tuossa vaiheessa aloin sitten laskemaan että millä keskivauhdilla menee 180km (Sparta-arvonta raja), ja totesin että hyvällä mallilla ollaan ja pidetään se 190km tavoite elossa. Alkoi tulla kylmä ja vaihdoin pitkähihaisen paidan päälle. Ensimmäinen sininen paita oli muuntunut valkoiseksi korpuksi suolan puskiessa kehosta pihalle. Joitakin viestejä tuli kotiväeltä ja kavereilta huoltoon. Kiitos niistäkin! En kuitenkaan paljon kupannut huolloissa ja Antin ”juoksun päälle!!!” kommentit raikuivat Esportissa jos satuin huoltopisteeltä kävellen poistumaan. Seuraavaan mutkaan hölkkää ja sitten hieman ”salaa kävelyä” mutkan takana, hihhoh. Kävelyä tuli aamuyöstä lähtien pikku pätkä joka toisella ja lopuksi jokaisella kierroksella. Henkistä tilannetta kuvasi hyvin toteamukseni ”I want to die” huollolle joskus aamuyön tunteina. Toisaalta olin jälleen kerran ottamassa itsestäni irti ihan kaiken sen mitä saa, ja päätin pitää sen moodin. Vasemmassa jalkapohjassa tuntui Plantaarif- tyyppistä kipua ja neuvoteltiin Antin kanssa poikkeuksellinen Burana, jota en ole koskaan aiemmin ultrajuoksussa ottanut. Nestettä perään isolla kädellä. Hietsu heitti jossain vaiheessa huollossa että ”olet polkujuoksijoiden kärjessä tässä kisassa”. Meriitti sekin :-D Puuroa oli tarjolla aamiaiseksi mutta ei tullut mielenkään syödä kun ei maistunut– menin edelleen hyvin vahvalla hiilihydraattipohjalla ja kun juoma, geeli, banaani sekä muu pikkumakea maistui niin eipä siinä mitään ongelmaa ollut. Jos ensimmäiset tunnit menivät kisassa nopeasti niin aamu oli ihan täyttä tuskaa. N klo 8 vasempaan jalkaan nilkan etuosaan iski karmea kipu ja pelkäsin jotain kunnon rasitusvammaa. Hetkeen en pystynyt kuin nilkuttamaan. Onneksi se meni ohi pikku hiljaa kun löysättiin nauhoja. Antilta tuli hyvin piiskaa: ”nyt juostaan sitten 8.3km tuntivauhtia”. 200km siellä oli tietysti tarkoituksena, mutta vaikka miten yritin niin ei vaan mies tullut enää. ”Nyt tehdään tulos!”, ”Juoksuun!”. Kaikkeni annoin, mutta heikkona hetkeni kirosin paikallaolijoille Spartat ja kaiken muun alimpaan maakerrokseen. Otin pari 50m spurttia jalkojen avaamiseksi. Ei tullut mitään. Tuli mieleen Jyri Kjällin kuuluisat sanat eräässä nyrkkeilyottelussa. WC- tauko venähti kun ei meinannut enää saada itseään liikkeelle, mutta tunnollisesti aina palasin suoraan radalle. Kertaakaan en istunut missään koko 24h aikana. Aamupäivän aikana kävely lisääntyi ja lisääntyi, mutta jokaisella kierroksella yritin juosta edes jonkun verran kunnes n. klo 10 totesin, että 190km tulee vaikka 6km/h. 200km oli ollut mennyttä jo kauan sitten. Näihin aikoihin Esporttiin alkoi tulla myös uutta kannustusväkeä ja viimeisen tunnin ajan kannustus oli aivan mahtavaa – kiitos! Viimeinen vartti oli sitten aivan upeaa ja sain hieman virtaa kun 192km oli mahdollista. Töpöttelin sen minkä pystyin ja juoksin (!) koko viimeisen täyden kierroksen. Tulos 192,3 km ja sijoitus miehissä yhdeksäs. Lähtökohtani huomioon ottaen aivan maksimi ja upea juoksu. Nyt olisi sitten mahdollisuus osallistua Sparta- arvontaan 2019-2020, mutta arvatkaa minkä verran kiinnostaa. Lopuksi sitten mitali kaulaan ja muutama sana tuttujen kanssa. Antti sanoi että ”en halaa, koska haiset ihan xxxx:n pahalle” ja vei ystävällisesti vielä kämpille. Klo 13-04.45 menikin punkassa kovissa lihassäryissä ja hikoillen sekä palellen. Sukulainen toi iltapäivällä armollisesti pizzaa ja Spriteä joita nautin sängyssä maaten silloin kun horrokselta pystyin. Armoton herätyskello soi 04.45 ja oli pakko nousta pakkaamaan kamat ja siirtyä lentokentälle kohti nykyistä kotipaikkaa. Järjestelyt olivat erinomaiset ja kiitos vielä kerran huollolle, kaikelle talkooväelle ja Endurancelle! Kiitos tietysti perheelle, joka salli tällaisen miniloman Suomessa ja aamuyön lenkit. Juuri nyt tuntuu todella hyvältä kun saan olla vapaalla juoksusta jonkin aikaa. Jos nyt joskus vielä hairahdun 24h juoksuun niin teen sen ulkona. Elokuussa on kesälomalla varattuna paikka maisemiltaan upeaan Kaldoaivi-ultraan ja lajinomaisesti asia ei juuri voisi vähempää kiinnostaa tällä hetkellä, mutta kyllähän se into sieltä taas löytyy kevään aikana, jos vaan terveyttä riittää. Juoksuolosuhteet alkavat mennä lämpötilan suhteen vähitellen entistä tylymmiksi kesää kohti, ja toukokuusta alkaen lenkille pitää lähteä viimeistään klo 05.00 jos meinaa ulkona käydä. Mukavia juoksuja kaikille!
  4. 31 points
    Karhunkierros rapsaa Saavuimme Rukalle perjantaina iltapäivällä ja rekisteröitymisessä kotikatsomon iloksi huomasimme että olimme molemmat saaneet GPS- seurannat kisaan. Mrs Kiljander oli viime vuoden tapaan Trail Tourin 53/55km (kumpi lie totuus) kisassa ja itse olin siis ottanut haasteeksi Karhunkierroksen juoksemisen Hautajärveltä Rukalle (80km). Kisa ei paljoa ihme kyllä jännittänyt etukäteen – ainoastaan jo pitkään kipuillut oikea polvi harmitti, mutta lähinnö vain siitä näkökulmasta että toivottavasti en joutuisi keskeyttämään sen takia. Itse asiassa koko perjantain jalat kuopivat maata ja himo päästä matkaan oli kova. Hyvä merkki. Olin kaverini kanssa lähdössä 80km matkalle ja sovimme että klo 05.00 tapaamme aamupalalla. Herätyskello oli soimassa 04.45 ja heräsin 03.00. Pyöriskelyä sängyssä ja n klo 04.00 alkoi jostain kuulua bassorummun (?) jytkytystä ja siinähän se loppuyö sitten kuluikin hereillä. Olo oli kuitenkin ihan virkeä 45min bussimatkan jälkeen ja 07.00 törähti lähtölaukaus. Varusteena lyhythihainen paita, irtohihat (aamulla vielä alle 10C), jotka jäivät Oulankaan, lyhyet juoksutrikoot ja Hoka ATR Challengerit. Tavoitteena oli olla n. 10.15 Oulangassa ja juoksu sujui hyvin kevyesti – ensimmäisiä hienoja maisemia oli jo alkutaipaleella. Jälkikäteen pallukoita katsellen olimme lähtökohtaisesti liian lähellä kärkeä alussa, mutta homma sujui niin mikäs siinä. Jossain klo 09.00 kieppeillä syntyi ajatus että olisimme Oulangassa klo 10.00 kannustamassa naisväkeä lähtölaukauksessa mutta sovimme että ei oteta siitä stressiä. Oulankaan (n. 27km) saavuimme kuitenkin ”vasta” 10.06 ja dropbag- ruokailuun / tuhrailuun meni 10min (liikaa), mutta karjalanpiirakka x 2 ja pari suklaapatukkaa upposivat sulavasti. Jo alusta lähtien olin keskittynyt tankkaamiseen ja Oulankaan mennessä geeliä on oli mennyt 5kpl ja nestettä kaikki 3 litraa. Sieltä 3l lisää mukaan. Videokuvaa GoProlla sain otettua ihan mukavasti hienoista maisemista ja juoksusta mutta mitä pidemmälle kisa edistyi sitä vähemmän jaksoi kaivaa sitä repun taskusta. Ennen Oulankaa juoksukaverini oli varoitellut pari kertaa sykkeistään ja otimme hieman rauhallisemmin alkupätkän sieltä. 80km kilpailijoita meni pari kolme ohitsemme siinä ja 35km kohdalla kaverilleni tuli ensimmäinen kramppi. Käveltiin siinä yhdessä ja hölkättiin vähän välillä. Itse olin totaalisen täynnä virtaa ja puolenvälin (41km/41km kyltti) jälkeen oli vaikea yhteinen päätös erkaantua syntynyt. Lämmin halaus ja sopimus että maalissa tavataan. Siinä oli joku 35km matkaa maaliin kun 80km kisailijoiden selät alkoivat taas tulla vastaan. Homma rullasi todella hyvin ja ohitin useampia edellämenneitä (sijoitus kuulemma 23 => 15 tällä välillä). 55km kilpailijoita oli jonkin verran ilmestynyt eteen ja Kitkajoen hienoissa maisemissa siinä penkalla oli oikein ruuhkaakin mutta tässä oli ihan hyvä mahdollisuus itsellenkin liittyä letkaan ja ottaa iisimmin. Hienoa yhteishenkeä ja mukavaa juttua yhdessä oli kaikilla matkan pituudesta riippumatta! Kitkan jälkeen (50km juostu) alkoi ilmeentyä ensimmäisiä tunteita että ultrakisassa ollaan. Tapasin naisten 80km kolmosen jolla oli ollut pahoinvointia ja sovittiin että tulee peesissäni podiumille (näin lopulta oli käynytkin – terkut ja onneksi olkoon!). 31km ja 53km kisaajien letkaa syntyi yhä enemmän ennen Juumaa ja siinä porukassa mentiin niin että minä vedin pääasiassa. Juttua lensi nyt paljon vähemmän kun väsytti jo jonkin verran. Repussa oleva kännykkäni piippaili suht tiheään (nyballe ja isille kiitos väliaikatiedoista joita en tosin kisan aikana alkanut lukemaan). Juumassa munasin huollossa aika pahasti. Porukkaa oli kuin pipoa ja jonottamisen lisäksi olin jo niin väsynyt että en meinannut saada juomasäiliötäni millään kiinni. Pari- kolme minuuttia sitä riuhdoin ja kirosin ja olin jo pyytämässä apua kun tajusin että olin taittanut sen yläosan väärinpäin. Kymmeniä kertoja tehty juttu joka ei väsyneenä vaan onnistu. Metsässä olin myös nähnyt mummon marjamättäällä joka olikin todellisuudessa iso kanto. Muutakin ”porukkaa” tapasin syrjäsilmällä siellä korvessa ja pari juurta muuttui kyykärmeiksi joita piti väistellä (normisettiä kuulemma). Juumasta Kumpuvaaralle meni vielä ihan hyvin mutta nyt jo käveltiin vähän lievempiäkin ylämäkiä. Ohitin kuitenkin edelleen luultavasti lyhyempien matkojen porukkaa. Ruuhkaa reissussa ei kuitenkaan mielestäni ollut. Kumpuvaaran jälkeen Konttasen päällä tuli yksi pieni harha näköalapolulle mutta huutelemalla löysin takaisin reitille. Siinä viimeisen 15km pummipaikassa (jossa mrs Kiljander oli mennyt ihan kunnolla vipuun) huudeltiin porukkaa sieltä mäestä takaisin reitille. Paljon oli juuri siinä risteyksessä tullut ongelmia ja se oli ainoa paikka missä reittimerkinnöissä oli parannettavaa. Näiden pummien jälkeen järjestäjät olivat käyneet kuulemma korjaamassa merkinnät kesken kisan Viimeinen 10km on sitä ihan saamarin vaikeaa nousua ja laskua ja pelimerkit alkoivat olla itselläni pöydässä ja tiesin että kisa oli mennyt hyvin, joten menin hitaasti ja varmasti kävellen pääosin. Helpossa kohdassa hieman hölkkää. Konttasen huoltoon alas tulin jo varsin heikossa hapessa. 3 litraa juomaa Juumasta oli loppunut jo kolme kilometriä aikaisemmin ja koko reissulla tippui n. 10-11l yhteensä. Sää oli upea koko päivän mutta ei kuitenkaan liian kuuma, mutta juoda piti paljon. Geelit menivät alas enää tippa kerrallaan ja ainoa juoma joka kiinnosti lopussa oli vesi. Vettä join sitten 1l yhdellä kulauksella Konttaisessa. Vilkaisin kellosta siinä särpiessä että 1h20min olisi aikaa alle 11h suoritukseen. Muistin edelliseltä vuodelta että 1h15min meni aikaa viimeiseen 6.5km matkaan joten ei muuta kuin yrittämään. Portaissa joutui jo pari kertaa puuskuttamaan ja yksi 80km kisaaja kuittasi minusta uudelleen ohi. Kuten tyypillistä, Valtavaara ei vain suostunut tulemaan ja aina piti mennä vielä yhdelle huipulle ennen kuin sinne päästiin. Suunnattoman rankkaa ja pahaa teki vaikka maisemat olivat fantastiset. Olin 11h:n aikataulusta siinä jo hieman jäljessä mutta toisaalta tästä eteenpäin oli sitten jo pätkiä missä pystyi ihan juoksemaan. 500 metriä ennen maalia aikaa oli kuitenkin vielä joku 5-6min 11h alitukseen ja sieltä tultiin hyvällä jalalla alamäkeen aikaan 10.57 ja risat. Näemmä menin tänä vuonna lähes minuutilleen samaan aikaan (n.7.50+) sen 53/55km kuin viime vuonna mutta pohjilla oli nyt 3h6min juoksua Oulankaan. Sen verran on siis kunto kasvanut. Suuri syy on tässä varmasti huhtikuun maralle talvella tehty valmistautuminen sekä jonkinlaisen mäkitreenin (kiitos nyba!) mukaanotto. Maalissa tavoilleni uskollisesti eläimellinen huuto ja tuuletus. En olisi voinut kuvitellakaan (vmaksin, jamon ja isin veikkauksista huolimatta) tällaista suonenvetopäivää itselleni. Sijoitus taisi olla 16/114. Antaa paljon positiivistä energiaa jatkoon ja lähes epäuskoinen olo on tuosta. Mrs Kiljanderilla meni myös 53km hienosti. Upea päivä molemmilla vaimon muutaman minuutin pummista huolimatta. Polvisärky oli matkassa alkutaipaleella mutta meni ohi tai unohtui Oulangan jälkeen. Viime yönä heräsin jomotukseen illallaotetusta särkylääkkeestä huolimatta. Menin Hoka ATR Challengereilla koko matkan ja kengät olivat todella hyvät, mutta hajosivat pohjasta minkä huomasin vasta maalissa. Totaalinen pohjan repeämä enkä osaa sanoa mahtaako suutari noita melko uusia kenkiä saada parsittua kasaan. Harmi. Nyt sunnuntaina täällä on +22C ja käytiin uudestaaan Rukan huipulla käppäilemässä fiilistelemässä viimeistä kilsaa ennen lennon lähtöä. Paluu arkeen ja katsotaan miten tästä kohti Pallasta. 134km tuntuu ylitsepääsemättömältä haasteelta tällä hetkellä. Kiitos kannustajille ja järjestäjille. Todella hienosti hoitivat Eppu & co lähes 1000 osallistujaa Rukalla!
  5. 31 points
    Pientä raportin tynkää paikan päältä. Lähdin viime vuoden tapaan ilman kelloa matkaan. Ajatuksena oli juosta noin 5:45...6:00 vauhtia. Kyllä se itselle oli täysi yllätys kun maratonin väliaika kolahti korvien väliin ja olin siinä vaiheessa jo puolisen tuntia aikataulua edellä. Juoksu kuitenkin maistui ja ajattelin jatkaa samalla tunteella. Reitin mäkisyys lisääntyy heti maratonin jälkeen, joten tiesin kyllä että keskivauhti kyllä lähtee siitä laskemaan ihan automaattisesti. Helle ei itseä juuri häirinnyt ja pystyin nauttimaan juoksemisesta. Koko hellejakso meni niin hyvin kuin se vain voi mennä. Pienen pieni takaisku tuli pimeän tultua kun köykäinen otsalamppuni alkoi vedellä nopeasti viimeisiään. Enkä tietysti ollut muistanut ottaa varapattereita mukaan. No, ei tarvinnut kuin hetki jarrutella ja jatkoin sitten matkaa jonkun amerikkalaisen valokeilassa. Muutamaa checkpointia myöhemmin sain onneksi lainaan joltakin huoltajalta hyvän otsarin ja pystyin jatkamaan taas omalla vauhdillani. Tuossa vaiheessa aloin lähestymään viime vuoden keskeyttämiskohtaa, mutta nyt kulku oli niin hyvää ja tiesin että keskeyttämistä ei tarvitse edes miettiä. Vuorelle nousu sujui ihan mukavasti. Pääosin juoksin, mutta rytmitin ja säästelin voimia kävelemällä jyrkimpiä kohtia. Pari ohitustakin sain tehtyä siinä sivussa. On se nousu kyllä vaan jumalattoman pitkä! Tämä konkretisoitui viimeistään siinä vaiheessa kun tulin Mountain Basen huoltoon ja luulin oikeasti että siitä on enää jokin pieni nyppylä ja sitten ollaankin jo vuoren yli. Mutta EI. Siitä noustiin vielä melkoiset polkuserpentiinit ja ihan helvetinmoista kivikkoa. Pallaksen rakat on pientä verrattuna tuohon! Vaikka tykkään juosta teknisillä poluilla niin loppunousu meni 80-90%sti kävellen. Ei siellä vaan yksinkertaisesti pystynyt juoksemaan kuin ihan pieniä pätkiä. Sitä voisi ehkä kuvailla niin että yrität juosta 200 metriä korkean jyrkän sorakasan päälle. Aina kun astut 10 senttiä ylöspäin niin kivet pyörii askeleen alla 5 senttiä alaspäin. Vuoren päällä kuulin että ero seuraavaan on vain reilut pari minuuttia. Olin kuullut että myös alastulo on melkoista kivikkoa ja nekin kivet vaan pyörii ja lentelee jalkojen alla. Laskun pystyin kuitenkin tulemaan tosi hyvällä frekvenssillä ja nautinnolla alas. Ei siinä kaatuminenkaan kyllä kaukana ollut, mutta onneksi pysyin pystyssä. Edellä menneen ohitin heittämällä. 170-180 km paikkeilla alkoi vatsa ruikuloimaan. Todennäköisesti lämpötilan äkillinen muutos lähes 30 asteen helteestä vuoren reiluun 10 asteeseen järkytti vähän kroppaa; ensin puskee järjettömällä tahdilla hikeä läpi ja sitten onkin kohta jo vilunväreet iholla. Loppumatkan aikana jouduin käymään puskissa ruikulilla noin 10 kilometrin välein. Samoin nesteet kiersi ihan liian tiuhaan läpi. En tuntenut itseäni kuitenkaan mitenkään äärimmäisen väsyneeksi ja sain jatkettua juoksua aina ihan hyvällä vauhdilla. Kyllä kai se paskalla istuminen aina vähän palauttikin:) Vatsaongelmista huolimatta sain poimittua muutamia edellä menneitä kiinni. 200:n paikkeilla oleva pitkä nousukin meni suorastaan erinomaisella tunteella, kuten ylämäet ylipäätään. Viimeistään siinä vaiheessa aloin uskoa 27 tunnin alitukseen. Mutta ei se todellakaan helpolla tulisi! Näillä main ohittelimme Cudinin kanssa viidenneksi tulleen tanskalaisen kanssa toisiamme. Jollain pidemmällä paskavarvillani tanskalainen pääsi sitten reilummin karkuun. Viimeisen parinkympin aikana näin kyllä edellämenijät ja yritin repiä eroa kiinni. Aina kun pääsin muutaman sadan metrin päähän niin piti pysähtyä paskalle tai vähintään kuselle ja ero sahasi koko ajan n. 300 ja 800 metrin välissä. Pysähtely söi miestä, mutta toisaalta yritin tehdä kuitenkin vain omaa juoksua ja lopputulos ja sija on sitten mikä on. 200-225 välin mäkisyys yllätti kyllä täydellisesti. Oli kyllä niin saatanan pitkää nousua että vitutti. Etukäteen olin ajatellut että viimeinen 30 km on lähes pelkkää laskua. Mutta se 25-30 km väli ennen maalia olikin päinvastoin melkein pelkkää nousua! Eikä saanut kävellä kyllä yhtään vaan piti runtata juosten kaikki, jotta kroppa pysyy kierroksilla eikä 27 tuntia vaan ala karkaamaan. No, lopulta se laskupätkä sitten kuitenkin alkoi. Eipä sekään mitään herkkua ollut, sillä etureidet oli jo kuitenkin jokseenkin jyrän alle jääneet. Sain kuitenkin pidettyä ihan hyvää vauhtia. Vitutuskäyrä nousi enää lähinnä vain silloin kun piti täydestä vauhdista jarruttaa paskalle tai kuselle. Viimein Spartakin alkoi häämöttää näköpiirissä. 2. viimeisellä huoltopisteellä paikallinen urpo sanoi että matkaa on noin 4,5 km jäljellä. Mutta ei kyllä varmasti ollut! Ja tuossa vaiheessa "ylimääräisen" kilometrin runttaaminen ei ole mitään herkkua. Olin onneksi kuullut aiemmin tarinoita Spartan pitkistä kaduista, joten asian tiedostaminen kuitenkin helpotti oloa. Kun ei ollut kelloa mukana niin piti kyllä työntää ihan viimeiset korttelit sen mitä pystyy. Yhtään kävelyaskelta en uskaltanut ottaa, sillä pelkäsin että niiden myötä päätyisin 27:n väärälle puolelle. Lopulta se patsaskin sieltä alkoi häämöttämään. Mitään suurta yleisöryntäystä ei ollut reippaan sateen vuoksi katujen varrella, päinvastoin vain muutamia ihmisiä siellä sun täällä. Mutta tärkeintä oli se että "yleisöryntäys" oli omassa sydämessä. On se vaan järjettömän hieno tunne päästä perille! Se hetki on sellainen jonka muistaa takuuvarmasti koko loppuelämän. Loppuaikakin konkretisoitui vähitellen ja lopulta marginaalia 27:ään jäi paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Pää 10 Jalat 10 Vatsa 7 (helleaikana loistava 10, yöaikaan surkea 4) Ilman vatsaongelmia en olisi kuitenkaan pystynyt juurikaan parempaan tulokseen. Muutamilla minuuteilla jossittelu olisi turhaa, sillä kokonaisuutena kaikki meni kuitenkin nappiin. Kisan luonnekin on sellainen että takuuvarmasti kaikilla on jotain pientä ja ne joilla ei ole mitään ongelmia niin niiden nimet voi lukea marmorista:) ISO kiitos onnitteluista ja kannustuksesta! Isäukko kyllä huuteli matkan varrella moneen kertaan että tsemppejä satelee että anna mennä vaan! Iso osa tuloksesta kuuluu tälle koko ultrajuoksuyhteisölle! Onnittelut tietysti myös muille suomalaisille! Kokonaisuutena oli täyden kympin suoritus!
  6. 29 points
    Puolimaraton neitsyys menetetty ja opintomatka suoritettu. Juoksu oli hyvin pitkälle suunnitellun kaltainen vaikka jäi vähän uupumaan tavoitteesta . Aika oli 1.46.29 h. Oman juoksun juoksin alusta loppuun hyvin tasaista vauhtia, vaikka alussa porukkaa meni ohi jokapuolelta, mutta samoja selkiä tuli vastaan loppupuolella. Yritin juosta varman päälle, että jäisi hyvä maku juoksusta ja siinä onnistuin. Aika on kuitenkin samalla hehtaarilla johon pyrin tänä vuonna, joten tavoite oli syksyllä oikein asetettu ja harjoittelut ovat menneet ihan hyvin. Lähdössä tuhraantui aikaa kun lähdimme urheilukentältä, jossa juoksimme alkuun 2 kierrosta ja minä lähdin melko takaa. Ruuhkan takia parilla kierroksella tuhraantui ylimääräistä aikaa varmaan 30- 60 s.. Lisäksi oli oma moka että laitoin sykemittarin näyttöön :sen hetken vauhti min/km, syke ja matka ja vasta maalissa tiesin paljonko oli aikaa mennyt. Koko matkan aikana ei ollut mitään havaintoa. Olisi tavoitetta ajatellen pitänyt laittaa pieni napsu lisää vauhtia, mutta hyvä näin. Vaikka loppupuolella jalka jo painoi, niin kovimmat vauhdit juoksin viimeisellä kilometrillä ja parhaimmillaan 3.50 min/km. Hyvä fiilis ja nyt palautusjuomaksi kylmää olutta. Tästä on hyvä jatkaa kohti syksyn maraton tavoitetta ja täytyy kai tämä puolikkaan tavoite käydä juoksemassa pois alta ennen syksyä!! SUURI KIITOS kaikille kannustuksesta!
  7. 28 points
    No niin nyt sitä sitten ollaan maratoonareita?. Kaikin puolin hyvä kokemus eikä varmasti viimeinen laatuaan?. 4h alittui just eikä melkein ja riitti kolmanteen sijaan omassa sarjassa eli saan oikein pokalinkin sitten?.
  8. 27 points
    Sitten siihen rapsaan.:) Yön nukuin kuin tukki ja aamulla heräsin nuoremman pojan noustessa ylös. Aamulla olo oli sellainen, että vieläkin arvoin matkaan lähtöä eli kurkku oli edelleen kipeä ja olo oli jotenkin omituisen väsähtänyt. Alkumatkalla autossa istuessani oli vielä voipunut olo, mutta pikkuhiljaa aloin virkistymään. Yhden Imodiumin otin myös varoiksi. Matkalla alkoi jo hieman jännittämään, mutta kisapaikalla hakiessani numerolapun ja alkaessani juoksentelemaan alkoi hieman helpottamaan. Välillä oli autossa jopa hieman sellainen fiilis, että pystynkö jännitykseltä lähtemään matkaan ollenkaan. Ihan mukavan tuntuisesti tuo pieni verryttely kulki, joten positiiviset fiilikset alkoivat nousta. Lähtölaukauksen kajahtaessa säntäsin liikkeelle. Jotenkin tuo massa vei mukanaan ja huos huomasinkin alussa vauhdin olevan 4:40 luokkaa. Yritin hiljentää, mutta hieman suunniteltua kovempana tuo kyyti vaan silti pysyi, toki jo paljon järkevämmissä lukemissa kuin tuossa alkukiihdytyksessä. Ensimmäiset 10 km 56:46 eli hieman rauhallisemmin olisi voinut aloittaa. Joku mielenhäiriö minuun varmaan iski, kun tuon juomapullollisen vyölaukun otin mukaan ja sen pomppiminen häiritsi. Alussa oli jotenkin mukavampaa juosta, kun oli sellaisia hyviä selkiä joiden puserossa roikkua, mutta nuo valitsemani selät sitten jäivät jossain vaiheessa taakse ja jossain vaiheessa huomasin juoksevani aika itsekseni. Tarjolla ollutta urheilujuomaan join joka juomapisteellä ja ajattelin olevani sen verran rautavatsa, ettei mahani reagoi, vaikken kyseistä juomaa olekaan käyttänyt. Siinä kolmentoista kilometrin jälkeen mahaan alkoi koskemaan ja oksettamaan. Melkein teki mieli jättää leikki sikseen, mutta ajattelin, että josko vauhtia hiljentämällä pystyisin kuitenkin jatkamaan. Vauhdin pudottaminen tuntuikin auttavan. Olo oli jonkin aikaa kyllä aika karsea. Noin neljä kilometriä ennen maalia vasempaan jalkaan iski kipu ja aloin pelkäämään, että alkaako se kramppaamaan. En antanut tuon silti häiritä vaan jatkoin juoksemista ajatellen maaliin pääsemistä. Tuossa vaiheessa en enää halunnut antaa periksi. Viimeinen kilometri sujui aikaan 5:26 ja ihan lopussa vauhti oli lujimmillaan 4:00. Siinä noin 500 metriä ennen maalia oli pieni kilpailijoita kannustava porukka ja jotenkin tuosta tuntui saavan lisäpotkua. Maaliin päästessä oli onnellinen ja tyytyväinen olo, joskin hieman jäi sellainen olo, että aavistuksen kovempaankin tulokseen olisi voinut olla rahkeita, kun loppukiri irtosi kuitenkin vaivattomasti ja maaliin tultuani oli sellainen fiilis, että siinäkö se nyt sitten oli. Huippuhyvällä fiiliksellä saatoin lähteä kotimatkalle, kun arvonnassa onni kerrankin onni potkaisi ja voitin polkupyörän. Muutama mies kyseli vastaan tullessaan nähdessään minun taluttuvan pyörää numerolappu rinnassa, että meinaanko vielä pyöräillä kotiin, mihin totesin, että muuten kyllä, mutta on vähän liian pitkä matka. Olisihan tuossa noin 130 kilometrin polkemisessa voinut melkoinen työ olla. Olo oli kyllä ihan tosi hyvä pitkän aikaa juoksun jälkeen eli lieneekö ollut kyse niistä endorfiineistä sitten. Mieheni vanhempien mökillä kävin saunomassakin, kun kävimme hakemassa pojat ja tuli syötyä palautumistäytekakkuakin. Pitänee kokeilla tuota puolimaraa uudestaankin jossain vaiheessa. Nälkähän kasvaa syödessä vai miten sitä sanotaan. Hieman on vielä mietintämyssyssä tuo, että uskallanko heinäkuun alussa lähteä maraa juoksemaan vai pitäisikö vielä kohottaa kuntoa ja yrittää vasta ensi vuonna. Riittävätkö rahkeet sen juoksemiseen. Mene ja tiedä sitten.
  9. 27 points
    Itse saavutin tänä keväänä 39-vuotiaana tämän "perusterveen" statuksen juoksemalla Oulussa 2.55'41, pohjalla viitisen vuotta juoksuharjoittelua (2011 juoksin ekan maratonin aikaan 4.36h). Nopeutta ei oo ikinä ollu, itseasiassa 800m enkkani 2.26min ei edes pitäis riittää tuollaisiin aikoihin. Ei alle kolmosen maratonilla ja nopeudella kyllä ookaan yhtään mitään tekemistä keskenään. Halu ja tahto tässä asiassa vain kohtaa, sekä myös osaltaan se, että kestää juoksuharjoittelua. Mie olen varmasti lahjaton, hidas ja jopa aiemmin 15 vuotta kessua putkeen vetänyt ylipainoinen tapaus. Ihan omiin kokemuksiini perustuen miekin olen kyllä sitä mieltä, että jos halua sekä tahtoa asiaa varten löytyy, niin ainakin alle 50-vuotias mies vetää maran alle kolmen tunnin. JOS vain ruumiinrakenne, lihakset ja jänteet sekä luut kestää riittävän määrän juoksuharjoittelua. kestävyyshän on siitä kiitollinen ominaisuus, että sitä voi kehittää vanhempanakin. Yi 50-vuotiaskin varmasti pystyy juoksemaan alle kolmen tunnin maratonin, mutta silloin ehkä pitää olla jo taustalla jonkinlaista urheilua. Ihan nollista aloittamalla se ei taida onnistua ainakaan kaikilta. Toki ei siinäkään mitään väärää ole, jos ei halua "uhrata" elämää sellaiseen turhuuteen kuten juoksu. Sinänsähän elämä kyllä onkin yhtä turhuutta ja ainakin minulle juoksu on yksi parhaista turhuuksista elämässä. Siksi minulla halua ja tahtoa on varmasti ollutkin. Mutta kirjoittelenkin tätä, koska tässä pohditaan onko kaikilla perusterveillä mahdollisuus sub 3h maratoniin. Minun mielestä on. Mitä ne halu ja tahto sitten on? Ne on sitä, että osaa unohtaa lillukanvarret kuten jotku tonnin vetojen aikojen sun muiden tyhjänpäiväisyyksien murehtiminen, lakkaa murehtimasta mitä muut tekee, uskoo omaan tekemiseen ja tekee just sitä eikä mitään mitä naapurin Jaska tekee (uskoo siihen omaan tekemiseen, joka on rakennettu kuuntelemalla niitä jotka tempun ovat aiemmin jo tehneet), päättää juosta maran alle kolmen tunnin - ja alkaa reenaamaan!! Tällaiselta lahjattomalta se vaati noin 5 vuoden aikana yli 20000km juoksuharjoittelua (viimeisin vuosi alle kolmosen maratonista taaksekäsin n. 4800km). Ulos mennään hölkälle silloinkin ku sataa tai sattuu oleen -20C pakkasta, sitä mennään semmosella kelillä ku ny sattuu olemaan. Ei vain ole tekosyitä. Se on sitä halua ja tahtoa. Paino pitää saada tarpeeksi alas. Alle 20 BMI on hyvä, ehkä isompikin jollekin käy, mutta alle 20 on hyvä. Syödään hyvin, mutta ei liikaa roskaa. Sekin on sitä halua ja tahtoa. Nukkumaan laitetaan ajoissa. Nukkumaan mennään ajoissa, koska uni palauttaa ja rakentaa. Syö - Harjoittele - Lepää. Halua ja tahdo tehdä niin. Mitä tuo alle kolmen sitten vaatii harjoittelulta? Hillittömän määrän OIKEASTI kevyttä rakentavaa juoksua maustettuna sopivalla määrällä (alle 20% kaikesta) kehittävää juoksua. Harva uskaltaa juosta peruskuntolenkkinsä tarpeeksi rauhallisesti. Pyörää ei maratonharjoittelussa kukaan ole keksinyt vielä uudelleen. Samat säännöt pätee kuin ennenkin. Peruskestävyys on kaiken A&O edelleenkin. Tärkein yksittäinen reeni? 15-20km tv-reipas/kova. Sitte ku kotireeneissä alkaa 15 kilsaa kulkeen rennosti 4'00-4'10/km tahdeilla liikoja puristamatta, niin silloin alkaa helähteleen mara alle kolmosen - JOS on malttanut juosta tarpeeksi kevyttä hölkkää alle, että peruskestävyys riittää maratonin kilsoille 30km eteenkäsin. Kaiken takana on siis peruskestävyys, ei lyhyet vetoharjoitteet, eikä nopeus. Alle kolmoseen riittää 4'15/km tahti. Se on vielä niin "hidasta" juoksua, että siihen riittää nopeus kevyesti kaikilla. Jos ei ole peruskestävyyttä, silloin ei vain jaksa harjoitella tarpeeksi kovaa eikä juosta tarpeeksi pitkään sitä "ommoo kovvoo". Palautuminen on vain liian hidasta ja hööki ei riitä alle kolmoseen maralla. Tarpeeksi kilometrejä pitää myös saada alle ennen maratonia. Ei ne jalat kestä ellei niillä juokse.
  10. 26 points
    Kuinka ympyrä sulkeutuu? Muistan vieläkin lähtöni ensimmäiseen varsinaiseen ultrajuoksuuni, Karhunkierroksen 53km tapahtumaan, vuonna 2015. YPH134km raportissani mainitsema 160km kilpailun GPS-seuranta Rukahovissa 2015, ja siitä pikku hiljaa hivuttautuminen pidempiin ja pidempiin kisoihin, kulminoitui 26.5.2017 klo12 kun itse lähdin taivaltamaan kohti Hautajärveä lähes kahdeksankymmenen muun ”polkujyrän” kanssa. Omalla kohdallani vei siis kaksi vuotta tulla henkisesti ja fyysisesti valmiiksi tähän, jonkun osuvasti mainitsemaan ”infernaaliseen hulluuteen”, jota tuollainen taivallus kyllä kieltämättä edustaa. Henkinen ja fyysinen kasvaminen toki edellytti riman nostamista askel kerrallaan ylöspäin, mutta viimeistään vuoden 2016 onnistumiset YPH134km ja HUR12h juoksuissa toivat tarvittavan varmuuden – minäkin voin tehdä sen. Oikeastaan tässä oli kyse kuitenkin vain ensimmäisestä etapista vuoden 2017 UTTF- kiertueella ja tavoitteena oli ainoastaan, jälleen kerran, maaliin pääsy. Oman mausteensa keitokseen toi alueen lumitilanne, jota spekuloitiin laajasti huhtikuun puolestavälistä lähtien. 2014 munahanki oli hyvin tiedossa ja vielä nelisen viikkoa ennen starttia 26.4 Kuusamossa tuli n 10 cm lunta lisää, mikä nosti paikoin kerroksen n. 90cm paksuiseksi. Juoksijoiden jännitys oli käsinkosketeltavaa. 27.4.2017 Lumikartta 27.4.2017 Kiutaköngäs (61cm!) Ruka 80-90cm! Omat treenit olivat jatkuneet pari vuotta pikku hiljaa määriä nostamalla ja ilman loukkaantumisia ja alkuvuodesta 2017 oli jo tilillä lyhyempien tasaisten matkojen PBt, joten luottavaisena oltiin viivalla. Tehtyäni reilun puoli vuotta systemaattisempaa ultraharjoittelua, ensimmäistä kertaa ikinä, voin täysin allekirjoittaa itselleni päivänselvän mutta työtä vaativan faktan: juoksijaksi tullaan juoksemalla (ts. ultrajuoksijaksi tullaan ultrajuoksemalla). Oikoteitä tarjotaan nykyään ihan kaikessa ja juoksu on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan mahtava esimerkki siitä että mitä vähemmän käytät aikaa epäolennaiseen ja mitä enemmän käytät aikaa olennaiseen sitä parempia tulokseti ovat. Kysymys on ehkä enemmän siitä että mitä unelmia asetat itsellesi, ja oletko valmis jättämään television katselun, viinanjuonnin ja muun epäolennaisen hieman vähemmälle ja keskittymään unelmasi toteuttamiseen (tämä on siis vain täysin oma mielipiteeni). Omani apunani on myös ollut Jari Tompon ohjelma joka auttaa itseäni kurinalaisuuteen ja systemaattiseen toteutukseen. Vilpitön suositteluni Jarista coachina. Antin kanssa olimme talven aikana käyneet myös silloin tällöin kelissä kuin kelissä ja valossa ja pimeässä tekemässä kimppalenkkejä ja käyty Karhunkierrosta henkisesti läpi: pääajatukseksi oli muotoutunut se että otetaan kerrankin alku suorastaan ylivarovaisesti jotta sitten jaksetaan ”kaasutella” vielä paluumatkalla Oulangan ja Rukan välillä. Tuota rauhallista aloitustahan ei varsinkaan ultrajuoksussa voi ylikorostaa, ja aina vaan saa yllättyä siitä kuinka tämä sama perusvirhe toistetaan pitkillä matkoilla. Mitään kaasuttelua ei kyllä minulta todellakaan nähty missään vaiheessa eikä varsinkaan paluumatkalla. Kiitos Antille ja Pasille mainiosta matkaseurasta ja tuesta. Tulimme Rukalle edellisenä päivänä ja tein normaalit säätelyt. Majoittauduimme Antin ja hänen vaimonsa kanssa mukavaan huoneistoon. Kaksi edellistä lämmintä päivää olivat sulattaneet lumia vielä mukavasti ja reitinmerkkauspartio(t) tekivät ystävällisestä pientä silausta meille pitkämatkalaisille. Kiitos siitä Terho ja muut! Hyviksi havaitut varusteet: Salomon Advanced Skin 12l ja Hoka MS2 + Sealskinz olivat lähdössä päällä. Otin myös sauvat mukaan reppuun koska tällä kertaa niitä ei dropbagiin saanut jättää. Hautajärvellä odottivat varalta Hoka ATR Challenger2 tossut. Rukalla ja lähdössä oli mahtava tavata hengenheimolaisia ja lähtökello kilkatti tasan kello 12 perjantaina. Sää oli viileä ja puolipoutainen. Alustavana ajatuksena olla noin 14-16h kuluttua Hautajärvellä. Gepardin testikävely Ruka-Konttainen alle kahden tunnin edellisenä päivänä antoi luottoa että tilanne ei olisi toivoton lumen suhteen. Ruka-Konttainen Tällä välillä lunta oli jatkuvasti ja paikoitellen paljon mutta jonkinlainen polun aihio oli alkanut tamppautumaan tasaisiin kohtiin. Alamäet ja portaat mentiin välillä hauskasti kengillä lumisurffauksena – oli aika lystiä ja riskikästä lasketella sellaisia kymmenen metrin pätkiä tossuilla alamäkeen. Muutama kerta upottiin ihan kunnolla. Munahangesta emme kuitenkaan saaneet (onneksi) nauttia. Läpäisy olisi ollut henkkoht luultavasti lähes mahdotonta jos lunta olisi ollut merkittävästi enemmän. Valtavaaran näkymät olivat taas kerran hienot! Tämä väli tultiin alle puoleentoista tuntiin tietty enemmän ala- kuin ylämäkeen. Karo Hämäläisen kanssa oli kiva rupatella tällä välillä! Gaiterit eivät oikein pysyneet riittävän hyvin paikallaan joten nappasin ne Konttaisessa pois ja luovutin Mr. Validolle joka oli siellä juoksijoita kannustamassa. Kiitos avusta! Konttainen-Juuma Hölkkäiltiin ja käveltiin rauhassa. Tässä vaiheessa sekä edessä että takanaolijat alkoivat katoamaan ja menimme "Isin" ja Pasin kanssa rauhallisesti eteenpäin. Lumet alkoivat lopullisesti kaikkoamaan noin 15km kohdalla järjestäjien lupausten mukaisesti. Märkää oli monissa paikoissa ja viimeistään tässä kohdassa olit tullut selväksi että paluu tulee sitten olemaan aika raju juttu. Juuma-Oulanka Juumassa huollettiin rauhassa vajaat kymmenen minuuttia. Aloimme saamaan seuraajilta ensimmäisiä väliaikatietoja. Kurolan Tommi oli kärjessä (olin todella iloisesti yllättynyt!) ja joitakin harhoja oli tapahtunut. Juuso ja Vmaksi olivat kuulemma iskuasemissa. Pääsimme myös nauttimaan Karhunkierroksen upeista koskinäkymistä Juumassa ja sen jälkeen. Jäät olivat lähdössä ja tulvaa näkyi alapuolella reilusti kun ylhäällä etenimme. Muutama kilometri ennen Oulankaa kisan Jenkkijuoksija pyyhälsi ohitsemme shortseissa (!). Reitti oli hyvässä kunnossa ja jonkin verran oli sellaista retkeilymeininkiä kun ei ollut hirveä kiire minnekään. Oulankaa edeltävää rollaattoribaanaa hölkkäiltiin rennosti. Paine oli hellittänyt kun lumi ei ollut enää este läpäisylle. Nautimme polku-ultrailun tunnelmasta. Hetken nautiskelimme kosken kuohuista ja väsyneenä väitin tulleeni sen kumiveneellä aikoinaan (sekoitin tietty Jyrävään). Kammoksuin välillä että tämä koko höskä pitäisi vielä palata takaisinpäin. Kaamea ajatus joka oli pakko tappaa heti mielestä. Itselläni oli keuhkoissa selvästi joku alkava pöpö enkä pystynyt syvähengittämään kunnolla. Se huolestutti hieman. Olinko tulossa sairaaksi kesken kisan? Yskiminen sattui keuhkoihin ihan kunnolla. Nämä limat irtosivat matkan jälkeen yöllä kunnon hikoilun kera otettuani kunnon särkylääkepommin. Tällä välillä alkoi kotikatsomoista tulla ensimmäisiä tekstareita ja kännykkä piippaili rohkaisevasti silloin tällöin. Vaikka en tietysi kaikkea jaksanut lukeamaan niin mieltä lämmitti! Otimme itsestämme myös jonkun hassutteluvideon siellä könkäänpenkalla. Oulanka-Hautajärvi Hyvävoimaisina saavuimme Oulankaan ja saimme upeaa huoltoa Gepardilta joka tuntui olevan monistettuna reitillä. Kaveri oli aina paikalla kun saavuimme huoltoon. Kunniamaininta erityisesti uudesta kuumasta juomasta joka sisälsi vettä sekä vihreän kuulan. Innovaatio. Teepussi lisättiin sitten kun ihmeteltiin että ei tässä tee maistu J Lähdimme kohti Hautajärveä hieman lämmintä vaatetta lisättynä ja kuivien sukkien kera. Oli tulossa pakkasyö ja siihen piti valmistautua hyvin. Aurinko laskeutui mutta pimeää ei tullut missään vaiheessa joten kirkkaana yönä lamppua ei tarvinnut repusta kaivaa. Pari kertaa pysähdyttiin huoltamaan. Pasi sai jostain haavan sormeensä ja sitä teippailtiin rauhassa. Tällä välillä on alussa ja lopussa helpohkoa juostavaa ja sitten on kilometrikaupalla juurakkoa ja märkää jossa piti hyppiä ja väistellä etteivät juuri vaihdetut kamat menisi heti läpimäriksi. Kyllä ne menivät. Ensimmäinen rakko varpaassa ilmoitti olemassaolostaan. Itselläni reissun ensimmäiset vaikeat kohdat tulivat tässä ja kamut saivat kuulla hiljaista noitumista säännöllisin väliajoin. Sori. Reilu 10km ennen Hautajärveä vastaan tuli ensin Juuso ja sitten Vmaksi keskittyneen näköisenä ja pikku hiljaa muitakin hyvävoimaisina. Muutamat kilometrit ennen Hautajärveä hölkkäiltiin taas kun maasto oli helpompaa. Uusi vuorokausi oli jo vaihtunut ja Hautajärvelle saavuimme hieman reilussa 14 tunnissa suunnitellusti. Vastaanotto oli upea ja eteen tuotiin ensin puuroa hillolla ja sitten vielä panini/pizza- viritelmää ja kokista. Kyllä kelpasi. Itse en saanut ihan samaa määrää kamaa alas kuin matkakumppanit. Lisää merinovillaa päälle koska nyt olimme lähdössä yön kylmimpään selkään. Vaihdoin myös MS2t ATR Challengeriin. En ole varma kannattiko koska rakko-ongelma räjähti paluumatkalla. Huollossa oli muutakin porukkaa mm. Nimim. ”Helppoheikki” joka saapui sinne hieman meidän jälkeen. Katseltiin pallukoita skriinillä ja tehtiin vähän kisa-analyysiä. Tavoite oli jatkaa matkaa klo 03.00 ja lähtöaika taisi olla 02.58. Läpäisyyn oli siis aikaa ruhtinaalliset 21 tuntia. All systems green! Hautajärvi-Oulanka Pakkanen oli jäädyttänyt märkiä kohtia ja juurakoita ja Antilla oli ongelmia kenkävalinnan kanssa. Itse olin yht äkkiä kuin uudesti syntynyt ja oli melkoinen halu lähteä vaan päästelemään mutta menimme porukassa fiksusti rauhassa. Vastaan tuli vielä jonkin verran porukkaa ja rohkaistiin kaikkia mm. lämpimän puuron lupauksella. Kun palasimme Sallasta Kuusamon puolelle metsässä olevan alikulun läpi, totesin vain että kiitos ja näkemiin ja koskaan en tule enää takaisin. Ei siinä Sallassa ja Lapin läänissä toki mitään vikaa ole. Muutama kilometri ennen Oulankaa aloin olemaan henkisesti sillä tasolla että tästä kärsimyksestä on pakko päästä vaan äkkiä pois. Otin repusta sauvat ja pahoittelin matkakumppaneille että mun on kiristettävä vauhtia että kestän olla siellä. Sovittiin että nähdään Oulangan huollossa. Oulanka-Juuma Oulangan huollossa vielä kerran energiatäydennykset reppuun ja sukkien vaihto. Paikalla oli meitä useampi tyyppi ja jenkkikaveria lukuunottamatta kaikki olivat ihan suht kunnossa (itsestäni en osaa toki sanoa). Seth oli näemmä tullut kisan maaliin ja ansaitsee minulta ihan järkyttävän respektin sen jälkeen kun makasi Oulangassa vällyjen alla teltassa horkassa. Kyselin siinä lähtiessä muiden menohaluja mutta lähdin itse jatkamaan yksikseni matkaan pääosin hitaasti hölkäten. Tiesin että Oulangasta pystyy muutaman kilsan juoksemaan ja sitten ei enää paljoa juostaisi ja homma meni juuri niin. Ajankuluksi yksin mennessäni laskeskelin milloin 80km ja 53km kärki minut ohittaisi. Jossain vaiheessa sieltä tulivatkin Ruokolainen ja kisan toinen upean kevyellä askeleella ja aika isolla erolla seuraaviin. Myöhemmin sitten H Ansio paineli ohitse ja olin todella iloinen kun väsynyt surkimus sai kannustusta TrailTourin kärkimieheltä ohituksessa. Tällä välillä alkoi sitten oma alamäkeni ja jälkikäteen voi arvailla että nestettä ja erityisesti energiaa olisi varmasti pitänyt puskea vaan enemmän alas. Geelit menivät vielä mutta yksi kpl tunnissa tuntui jo vaikealta. Irtokarkkeja oli paljon ja niitä palaa myös paljon kotiin. Jälleen kerran opittiin. Jäin nojailemaan yhdessä nousussa puuhun selkä edellä hetkeksi. Kun ponnistin itseni eteenpäin liikkeelle horjahdin ja tajusin että takana olisi ollut useamman metrin pudotus, joten ei se kovin fiksu paikka nojailuun ollut. Pikku hiljaa aloin myös törmäilemään muihin 160km tyyppeihin. Ainakin Ari ja Minkiönkylän mahdin mies jäivät mieleen ja mitään puhumatta mentiin pätkiä yhdessä. Välillä joku meni ohi ja pian taas kohdattiin. Huumori oli itselläni todella vähissä kun ensimmäisten tuntien aikana puhuin varmaan liikaakin. Kun saavuimme 31km ja 160km risteyskohtaan Herra Vähäaho/80km (johon tässä törmäsimme- kiitti tsempeistä. Olin kuulemma ollut ”aika tiloissa”) sanoi että 31km eka erä on ihan kohta tulossa ja riippusillan ylityksestä tulee todella vaikeaa jos siihen ruuhkaan satumme. Tulimme sillalle sitten puolisen minuuttia ennen tuota porukkaa ja pääsimme rauhassa yli. Hetken päästä M Ballini (?) istuskeli rauhassa kokista juomassa kannon nokassa ja olisi ystävällisesti tarjonnut vähistään minulle mutta enhän mä raskinut ottaa. Tästä eteenpäin aika moni lyhyempien matkojen ohittaja jaksoi kannustaa meitä raahustajia. Kiitos!!! Yritin alussa antaa hieman tilaa mutta jossain vaiheessa oli vaan pakko todeta että takanatulijoilla on enemmän energiaa enkä voi tuhlata sitä väistelyyn vaan ohi pääsee ilmoittamalla (tästä voisi tehdä jonkun polkujuoksuetiketin kisojen sääntöhin – kohtelias ilmoitus että tulen vasemmalta/oikealta, mutta en tiedä oppivatko kaikki suomalaiset ikinä puhumaan). Kahta nuorta naista lukuunottamatta kukaan ei tosin takanani tuskaillut. Toivottavasti pääsivät onnellisesti maaliin. Lapsuuden luokkakaveri Huotarin Sanna (53km) tuli jossain vaiheessa ohitse ennen Juumaa ja sainpa siitä kannustuksesta iloa! Räsäsen Kimmo (80km) pysähtyi kävelemään ja juttelemaan zombin kanssa ja tsemppaamaan ”kun ei tässä itsellä mikään kiire ole”. Mahtava ihminen (ja paras etunimi J)! Kiitos! Juuma ei meinannut saapua millään. Olin ihan loppu enkä pysynyt enää niillä helpoilla pätkillä kuin sauvakävelemään. Muutama sata metriä ennen Juumaa huomasin että Ballinin Marco oli ollut takanani ja esittäydyttiin. Kajjjaanista molemmat. Minä aikoinaan ja hän nykyään. Mukava ja positiivinen mies kerta kaikkiaan! Juuman huollossa oli kova hässäkkä mutta sain järjestäjiltä ihan henkkoht apua mikä olikin aika pakollista. Ihminen on tuossa kohdassa jo niin väsynyt että sekamelskassa ei enää selviä. Tarkoituksena oli ollut kaivaa vielä yhdet vaihtosukat repusta mutta en vaan jaksanut. Ajattelin että rakot ovat jo niin järkyttävät että kipua ei voi enää siirtää. Toisaalta tavoitteeseen eli läpäisyyn oli vielä paljon aikaa. Puhelin soi mutta en ehtinyt vastata. Onneksi törmäsin juuri sen jälkeen kaveriin Päiviin jolle vaimoni oli soittanut seuraavaksi ja hän antoi puhelimen kouraan. Itkien sopersin rouvalle puhelimeen että kyl mä selviän. Olin kuulemma ollut todella heikon näköinen ja apua oli tarjolla mutta totesin että pakko vaan mennä eteenpäin. Juuma-Konttainen Tästä välistä minulla on ehdottomasti reissun hatarimmat muistikuvat. Pitkospuilla päätin aina yrittää jotain juoksuntapaista ja muuten etenin sauvoilla. Laskeskelin kilsavauhteja ja mahdollista maaliinsaapumisaikaa silloin kun pää toimi. 4km/h. 5km/h. Tuskaisen hidasta. Vilkuilin kelloa. Nyt jos menen puoli tuntia niin olen edennyt 2km. Minuutit eivät edenneet. 15km ennen maalia alkoivat sitten ne lumiosuudet. Ei paljon naurattanut. Polku oli tallautunut kapeaksi mutta kuljettavaksi. Joitakin upottavia kohtia oli joissa pääsi raikastamaan rakot jääkylmällä vedellä. Antin vaimon (31km) ääni kuului jossain vaiheessa takaa. Todella ihanaa oli nähdä tuttu joka jaksoi kantaa huolta energiastani ja voinnistani. Kiitos! Otin harha-askeleen ja kaaduin hankeen. Nousin ylös ja löin ohimoni puussa olevaan oksantynkään. Tuli vähän verta. Onneksi ei osunut silmään. Oli varmaan melkoisen koomista tötöilyä ulkopuolisen silmissä. Matkan edetessä en nähnyt enää mitään muuta kuin lumista polkua ja kun se katkesi johonkin suohon tai mutalammikkoon, yritin jotenkin väistellä mutta eihän sillä mitään väliä enää ollut. Kerran istahdin kannonnokkaan syömään karkkia auringossa ja kukas muu kuin VP Larivaara (80km) tuli iloisesti tsempaten paikalle! Kiitti! Kumpuvaaran ja Konttaisen nousut edessä nähdessäni, ne saivat jo etukäteen mielen hämärtymään mutta ihmeellisesti kuitenkin taistelin jotenkin aina itseni ylös ja alas. Aika monelle kysyjälle ja tsemppaajalle sanoin että älkää koskaan yrittäkö tätä matkaa. Toisaalta pikku hiljaa alkoi realisoitumaan, että minä tulen selviämään tästä! Reidet olivat hyvässä kunnossa eivätkä nousut tuoneet muuta tuskaa kuin sauvoihin nojailua ja lepoa säännöllisin väliajoin. Nälkä kaiveli jo kunnolla kun kiinteää ruokaa ei ollut tullut vuorokauden aikana riittävästi syötyä. Konttaisen huollossa taisin syödä banaania. Juomia en enää ottanut kun edellistäkin oli jäljellä. Huono homma enkä ollut varmasti juonut riittävästi. Jossain vaiheessa satoi luntakin. Välillä paistoi aurinko lämpimästi. Huppu päähän, huppu pois tapahtui monta kertaa. Konttainen-Ruka Tämä on oikea Grande Finale tuskaiselle reissulle. Nousut ja laskut on varmasti käyty jo niin monta kertaa raporteissa läpi joten ei niistä sen enempää. Yllättävän hyvin kuitenkin pääsin mäkiä hitaasti ylös ja ajatus siitä että TULEN PÄÄSEMÄÄN TÄMÄN LÄPI hiipi mieleen yhä useammin. Toisaalta ajattelin että voihan sen jalkansa taittaa vielä niissä vaikessa laskuissa pari kilometriä ennen maalia ja tulin tietysti todella varman päälle. Valtavaaralla taisin ottaa yhden liikutusvideonkin itsestäni sopertaen jotain maaliinpääsystä. Kun hyppyrimäen nousu oli selätetty ja loppu maaliin oli alamäkeä, aloin jälleen juoksemaan ja 500m ennen maalia tapasin taas Minkiönkylän mahdin. Kysyin että mennäänkö yhdessä etiketin mukaisesti maaliin. Niin sovittiin ja hölkättiin punaista mattoa pitkin kuin kuninkaat upeassa kannustuksessa maaliviivan yli. Tipahdin maahan ja otin pienet liikutukset. Minä tein sen. KooVee Ikola (80km) kyseli seuraavana päivänä että suosittelenko reissua ultraajalle. Rehellisesti sanottuna en suosittele, mutta jos haluaa omia rajojaan testata niin tämä on kyllä hyvä vaihtoehto siihen. Ville-Guru tuli välittämään ja onnittelemaan kun teltassa pistelin kanakeittoa. Kiitos! NUTSit ja moni muu auttoivat ja onnittelivat. Kiitos! Sain dropbagit (kiitos Päivi!) ja poistuin niin nopeasti kuin pystyin kohti lämmintä suihkua. Horkka alkoi hississä ja tärisin kuin mandoliini peittojen alla. Jalkojen yleiskivistys alkoi ja kasvoi niin sietämättömäksi, että oli pakko siirtyä särkylääkkeisiin. Keuhkojen tulehdus (?) irtosi lopulta karmealla köhimisellä ja hikoilin tunnin ihan järkyttävästi horkan vastapainoksi. Mikä lie juttu ollut. Finisher-olut jäi suosiolla sunnuntaille. Lopuksi Kiitos vaimolleni ja perheelle tämän harrastuksen sietämisestä ja tuesta! Onneksi liikunta on koko perheen juttu! Kiitos äiteelle! Suuret kiitokset Antille ja Pasille juoksuseurasta! Olette mainioita tyyppejä ja toivottavasti ajattelette samalla tavalla minusta vaikka aika alastomia tunteiden suhteen reissussa ollaan. Antille erityiskiitos valtavasta määrästä kokemusta ja henkistä tukea minun suuntaani. On etuoikeus tuntea sinut ja vaimosi! Kiitos vielä kerran Jari Tompolle valmennuksesta jolla on alettu hioa noviisia keski-ikäistä ultraharrastelijaa entistä vaatimampiin reissuihin! Kiitos NUTS ja kaikki jotka olitte järjestämässä. Koukuttavaa kamaa teetätte! Suurella todennäköisyydellä unohdin tässä mainita muitakin ihmisiä mutta kiitos teillekin! Onnittelut sijoittuneille, läpäisijöille ja tsemppiä niille joita ei onnistanut tällä kertaa! Kunnioitan suuresti joka ikistä ihmistä joka tuon pisimmän matkan on ikinä läpäissyt missä tahansa ajassa. Matka on äärimmäisen vaativa ja läpäisy vaatii fyysisen kunnon sekä onnenkin (loukkaantumiset / paikkojen kestäminen) lisäksi valtavan määrän halua tulla maaliin. Tietysti päätä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän on sitä fyysistä kuntoa. Muutaman lyhyemmän ultran kokeneena tämä oli se ehdottomasti vaativin tähän mennessä. Koen että jokaisessa tapahtumassa opin lisää ja ainakin kolme selvää parannuskohtaa tuli tästä reissusta ja aika perusvirheitä tuli tällä kertaa tehtyä. DNF sarake näyttää edelleen kuitenkin nollaa ja pyrin tietysti pitämään asian näin mahdollisimman pitkään. Seuraavat viikot kohti YPH134km tapahtumaa vaatinevat kyllä erityistä huolellisuutta! Alussa (Onevision) Maalissa (Ville Tuure)
  11. 26 points
    Tausta Syyskuussa jäi Finlandia-maraton kesken puolimatkassa, tavoitevauhdissa 3h25min, sykkeet katossa ja pää levinneenä. Lokakuusta joulukuun puoliväliin totaalinen juoksutauko lonkkaper*eongelmien vuoksi. Kevään harjoittelu sujui nousujohteisesti ja Länsiväyläjuoksun ja HCR (PB) jälkeen päätös lähteä Tukholmaan. Ennen juoksua Vetikko lupasi neljän hengen hytin random-seuralla. Toiveena oli "mahdollisimman pitkä ja mahdollisimmaan vaalea hyttikaveri". Ei tullut ketään joten olin yksin commodore-hytissä. Sverre siirtyi neljän hengen hytistä pois säikähdettyään seurueen matkakassista löytynyttä 1,5 ltr vaseliinipurkkia, kumihanskoja ja käsidesiä. Pastaparty, noro-viruksen välttelyä ja rupattelua viiden hengen seurueessa, varusteiden virittelyä ja juoksusuunnitelman kertaamista. Tavoitteena 3h30min, tasainen vauhti, pieni himmaus toiselle sillan ylitykselle ja siitä loppurunttaus kohti stadionia. Juoksu Helppo alku, juoksutilaa oli hyvin ja vauhti löytyi heti. Ensimmäinen Västebron ylitys helposti ja kyselin Sverreltä "tässäkö tämä oli" johon sain vastauksen naurahduksen kera "odotetaan toista kierrosta". Voi kuinka oikeassa hän oli, ja minä väärässä. Joskus kympin jälkeen lähti kroppa toimimaan ja fiilis nousi. Finlandiassa ei lähtenyt koneet missään vaiheessa käyntiin. Puolikas täyttyi täsmälleen tavoitevauhdissa ja näin jatkui aina 30 km asti. Siitä pieni himmaus, osin odotetun väsymyksen myötä mutta ennen kaikkea Västerbron toista ylitystä varten. Nousussa sillalle "Fu*k the Bridge"-kyltti josta taistelufiilis. Otin oman kaistan ja lähdin painamaan sillan yli joka jatkui ja jatkui. Paljon kannustusta ja laskin askeleita kohti tuhatta, yritin pitää lantion ylhäällä ja askeleen tiheänä. Viimein mäen päällä ja tästä suunnitelmana rento rullaus alamäkeen. Vaan eipä vauhti enää edes alamäessä mennytkään 4min30sek alle kuten ensimmäisellä kierroksella. Jalat väsyneet ja raskaat, kyllä ne tästä mietiskelin. Kohti juomapaikkaa, helpottavaa kävelyä pätkä ja esirukouksia ilmaan jalkojen toipumiseksi. Ei auttanut ja seuraava tavoite 37 km juomapaikka. Todella vaikeaa kulkua ja reilumpi kävelypätkä juomapisteellä. Maratonuran suurimmat vaikeudet lähteä liikkeelle ja oli jo selvää että taisteluksi menee. Jalkoihin sattui ja mietin kaikkia aiemmin käytettyjä ja uusia motivointikeinoja; Paavo Väyrysen sinnikkyys vs. hulluus, A-L Tiluksen kauneus, "kannusta-juuri-minua"-katseita katsojille, lasten hieno koulumenestys, maalintulon jälkeiset helpottavat askeleet ja laivan pubin olutvalikoima. Ei auttanut ei. 38 km jälkeen odotin 40 km kylttiä vaan jävla svenskarna olivat laittaneet 39 km kyltin seuraavaksi. Näin olisi skarpeimmillaan voinut itsekin laskea oikein. Jalat aika lailla pois pelistä ja kellossa vauhdit 5min15sek-30sek välissä. Edessä siinteli loivia ylämäkiä ja vauhti putosi reilusti. Lopetin kellon tuijottelun, tavoitteena maali ja koko ajan teki mieli ottaa helpottavia kävelyaskeleita. Ei prkl, sitä en tee vaan keskityin kuuntelemaan DS Trainereiden läpsymistä asfalttiin. Tältäköhön kuulostaa kun lättäjalkaiselle & ylipainoiselle ihmiselle laitetaan lenkkarit eka kerran elämässä jalkaan ja käsketään juosta kepeästi päkiällä. Mietin oliskohan maratonit juostu tällä miehellä. Kohti keskustaa ja stadionia. Kannustajien määrä kasvoi mutten saanut niistä enää virtaa. Paljon oli kävelijöitä mutta vielä enemmän ohittajia. Olin tosi väsynyt. Ainoa tavoite läpsytellä maaliin. Viimein stadionille ja helpottunut olo. Vilkutukset katsojille loppusuoralla ja yli maalilinjan. Kello pois päältä, 3h34min08sek. Yllätyin ettei tullut enempää 3h30min ylitystä, niin pitkältä loppu tuntui. Mitali kaulaan ja hoippuvin askelin rinnettä vasten nojaamaan. Pieni huili ja kävely Östermalmin kentälle. Paita ja ruokakassi. Suuria vaikeuksia päästä istumaan. Vihdoin huilia jaloille. Vieressä kanssajuoksija aloitti keskustelun. En ymmärtänyt mitä kieltä puhuu ja piti katsoa hänen numerolapusta jotta ruotsalainen se siinä. Pahoittelin etten ymmärrä ja kerroin olevani jävla trött och har haft det mycket tungt över sista fem kilometer. Maalialueelta löytyi Sverre ja Jussi. Kinusin rahoitusta taksiin vaan ei tullut tukea. Kävellen laivalle ja hyvä niin. Toipuminen alkoi. Jälkisanat "Sitä saa mitä ansaitsee" postasin juoksun aamuna. Näin lauantainakin. Juoksu meni hienosti 35 km asti ja Västerbron sillalle levisi voimat jaloista. Katsoin syketietoja; keskisyke 153 ja korkein syke on toisen sillan ylityksen 161. Aina voi jossitella olisiko rauhallisempi sillan ylitys pelastanut jotain loppuajasta. 3h30min ei olisi alittunut millään taktiikalla. Nyt jo lopun vaikeudet hymyilyttää. Jalat on kipeät asteikolla 1-5 noin 4+. Kaksi kynttä mustana ja oikea pohje arka. Olen oikein tyytyväinen aikaan ja siihen etten kävellyt. Talven vaikeuksien jälkeen viimeiseltä kuukaudelta on takataskussa puolimaratonin ennätys ja toiseksi paras aika maratonilta. Ei huono. Hurja ja hieno on maraton harrastuksena. Sverrelle varma tackar kevään yhteisharjoituksista, matkaseurasta ja aina yhtä positiivisen hyväntuulisesta vuorovaikutuksesta. Uusia suunnitelmia tehtiin jo ensi talven harjoittelun suhteen. Jalkoihin voimaa ja kovempi vk-treeni käyntiin jo tammikuusta. Vaan juostaan se 3h30min rikki ensin syksyllä! Kiitos kaikille foorumilaisille kannustuksesta ja onnitteluista sekä hyvää juoksukesän jatkoa!
  12. 26 points
    Lenkki takana, bruttoaika 4:31:xx. Kirjoittelen tarkemman rapsan myöhemmin. Olen kohtalaisen tyytyväinen tulokseen.
  13. 26 points
    HSM oli pienimuotoisempi tapahtuma kuin olin odottanut tai varmaan vaan tuntui siltä, koska eri matkojen lähtöajoissa oli niin iso ero. Reitti oli ihan hyvä ja suht tasainen, yleisöä ei juurikaan ollut. Sää oli mulle ihan sopiva. Aika kova vastatuuli oli tosin aukeilla paikoilla. Matkaan lähdin sillä noin 5:00min/km vauhdilla ja ekan viiden kilsan jälkeen pikkasen nopeammin. Yksi mies ja nainen juoksi 15km koko ajan lähellä. Itse kiristin tuossa vaiheessa vauhtia, kun tuntui paukkuja olevan ja ois se alituskin muuten jäänyt tekemättä. Jalat oli koko ajan hyvän tuntuiset. Selvä ero edellisiin puolikkaisiin. Jolloin jalat on ollut aika tukkoiset juoksun jälkeen ja viikon verran sen jälkeenkin. Geelin otin ennen lähtöä ja sen jälkeen joka toisella huoltopisteellä. Muilla vettä tai urkkajuomaa sen mukaan kumpi sattui ensin käteen? . Juoksun jälkeen odottikin jääkylmä suihku, kun lämmintä vettä ei tullut enää. Osaa arvostaa Joensuu maralla olevaa mahdollisuutta uimahallissa puljaukseen ja saunomiseen juoksun jälkeen?. Oma sijoitus oli 14/126.
  14. 25 points
    edit : mikäli et vielä lukenut blogin 1. osaa, niin ihan vinkkinä, että juoni alkaa hahmottumaan jo siellä :) Maran helpoimmat osuudet Minut oli rankattu niin, että lähdin numerolla 1832 (/13000), joka oikeutti mustaan karsinaan 3-3.15. Se oli aikaisempien tuloksien mukainen karsina, ei ollut aihetta kitistä expossa pääsylippua 2.45-3 -karsinaan. Tiesin kisan Espanjan kovatasoisimmaksi maratoniksi 2.30-3 -tasolla, joten nöyränä siellä lätsänurinpäin karsinassa seisoskelin. Olin aivan karsinan keulilla ja ennen starttia välinauhat poistettiin. Porukka vielä tiivistettiin useaan otteeseen ennen starttia. Porukka käyttäytyi fiksusti kun startti paukahti, kukaan ei rynninyt. Minäkin muiden tavoin kävelin rauhassa pitäen kättä suorana, jotta välimatka edellä olevaan säilyy. Kaikki tajusi heti systeemin. Noin sitten pääsi juoksemaankin viivalta eikä heti törmännyt ruuhkaan. En tiedä meninkö starttiviivan yli ennen sub3 -jäniksiä, aika liki oli, vaikka he yhtä karsinaa edempää lähtikin. Muutaman sadan metrin jälkeen huomasin että 5-10m edellä menivät. Alkuperäinen taktiikka noudatti Vantaallakin ollutta, mutta siellä jo ekalla vitosella unohtunutta, 21min/5k vauhtia. Olin kuitenkin vielä muokannut suunnitelmia hieman. Luin edellisiltana maratonin lehdestä eri juoksijoiden planeja, joista yksi oli alle 3:n tavoitteella. Sillä oli 1.29.10 ja 1.28.40 puolikkaat suunniteltu. Toi laitto miettimään omaakin taktiikkaa ja hyvä että tein pienen säädön. Eka kilsa meni 4.20, toka jo jopa alle 4.10, mutta maltillista oli juoksu ja helppoa. Oisko ollu ennen vitosta ku tsiigasin että jänikset himmailee taaempana ja päätin juosta omalla vauhdilla. Vitonen meni jotain 21min5-10s paikkeille, tuskin alle ainakaan paljoa. Jokatapauksessa eka 10k meni mielestäni kiihtyvästi (42.03) ja helpolla tuntumalla. 1 juotto oli ollut 5k:ssa jossa oli ilokseni vesipulloja jaossa. Lisäksi geeli jossain 31 min paikkeilla. Taktiikkana oli alunperin juoda 5 km välein. Toka 10k jatkui helppona. 12-13 km paikkeilla tajusin että on mahdollisuuksia kolmosen alitukseen, sillä sen verran hyvältä vaikutti päivänkunto. 4.05 näytti Garmin monesti ja en jarrutellut mutta himmailin rennosti. 4.10 vauhti tuntui ihan alavk:lta. Määrät oli tehnyt tehtävänsä aerobisen kapasiteetin suhteen. Kuitenkin tiedostin maratonin luonteen enkä alkanut leijumaan (lopussa se sitten kuningas maratoni ottikin rajun otteen). Splitti näyttää 20.54 10-15 km vitoselle (Sportsmaniacin väliaikojen vauhdit on laskettu muutes väärin, ainakin osittain). No ennen puolikasta livahti Garminiin yks 4.02 kilsakin, mutta sitten vastatuuliosuudella taas passailin. Ajattelin että 4.18 vauhtikin riittää ihan hyvin siinä vaiheessa, kun alku oli ollut kuitenkin reilusti sub3 -vauhtia. Jossain 20 km:n jälkeen aloin miettiä että tuleeko pistosta tms. sotkemaan, mut otin muutaman syvemmän hengityksen tarkoituksella kun muuten ei hengästyttänyt ja tuntemus helpotti. Puolikas 1.28.47. Tuosta 25 km asti meni 4.09,5 vauhtia splitin mukaan. 25k oli tasan 1.45 muutes ja tuo oli alkuperäisen suunnitelman mukainen täsmälleen (4.12min/km). Edelleen oli helppoa. Aloin miettimään, että minkälaista oli Zürichissä 2015 keväällä. Muistelin että 25 km kohdalla, viimeistään 27 km:ssa aloin laskea jo kilsoja maaliin. Nyt 26. km meni hyvin, noin 4.10 vaikka oli huoltokin. Vesipulloja muutes jaettiin enää 15 km:ssa vai oliko se 10k:ssa, joten ehdin saada vain 2 pulloa yhteensä, mutta toki sekin oli tyhjää parempi, sillä lähtötieto oli että juomat tarjoillaan mukeissa. Muilta asemilta vajaan 3-5 km välein tosiaan aina sitten vesimuki vauhtiin ja 1-1,5 dl varmaan sain aina juotua. 27. oli ylämäkinen kilsa ja vauhti hieman tippui nousussa. Pidin tarkoituksella vauhtia alhaalla mutta ohittelin porukkaa noin 4.18-4.20 juostessa. Hetken päästä alkoi alamäki ja kunnon leveä baana. 30 km meni 2.06.04, joten splitti meni 21.04. Ihan hyvä vielä. Alkuperäisestä suunnitelmasta jäin 4 sekuntia. Maraton alkaa vähitellen Edelleen tuntui suht hyvältä juoksu. Aloin miettiä että voinko vetää maran ilman mitään seiniä. No 32 km:ssa sitten funtsin että 45 min 10k riittää 3:n alitukseen, mutta laskin väärin. Tajusin vasta kisan jälkeen. En alkanut kuitenkaan onneksi himmailemaan, kunhan laskin että ei taida olla tekosyitä olla yrittämättä tosissaan. Järjestäjän geelejä ei ollut näkynyt, vaikka 27,5 km:ssa piti olla. 4. ja samalla viimeisen geelin otin 2h10min paikkeilla ja mietin riittääkö energiat. Onneksi riitti, kun vain vettä olin juonut. En alkanut enää urkkajuoman kanssa säätämään. No 34. km:ssa otin kasan sieniä kun tarjosivat vauhtiin ja puristin vedet päähäni. Helpotti, kun aurinki oli jo aika lämmittävää. Starttihan oli ollut kivan viileässä kelissä, noin 10 asteessa. Ennen 35 km päästiin hieman varjoon kun juostiin puistoon, josta 35 km:n täyttymisen jälkeen (splitti vielä hyvä 21.16) kohti Plaza de Españaa. Tuolla käytiin 2015 tammikuussa kattelemassa huoltajan kanssa ja nyt pääsi juoksemaan ympyrän yleisön kannustaessa. Tuolla ollessa (noin 36 km) tajusin viimeistään että nyt on juostava maaliin, kolmonen alittuu, eikä luonne anna enää periksi luovuttaa. Yhtään ei voinut keventää tai huolloissa ajatellakaan mitään kävelyaskelia. Oli pysyttävä liikkeessä niin kuin koko maran olin pysynytkin. Sitten ulos plazalta ja puistosta portin läpi. Liikenneympyrän, jonka vierellä oli ensiapuporukkaa lanssin kanssa, kohdalla mietin että hyvä etten laittanut punaista rastia numeron etupuolelle ilmaisemaan että olen "sairas". Olisivat jo varmaan korjanneet sivuun juoksureitiltä. No em. ympyrän puolittaisen kierron jälkeen oli käännös vasemmalle ja juostiin kohti Katedralin seutuja. Alkoi jo tuntua, mutta mentiinkin jo jossain 37 km paikkeilla. Katedralin vierellä oli porukkaa paljon. Plaza Nuevan ohi juostiin ja sitten Plaza Duquen kautta kohti Hercules Plazaa. Olin suunnitellut näyttäväni ja huutavani plazalla olevalle italialaiselle ravintolalle kiitokset perjantain hyvästä pitsasta, mutta en jaksanut kauaa katseellani etsiä Luigia ja jätin homman sikseen. Tuossa pätkällä jossain vaiheessa oli mukulakiveäkin. Reidet huusivat jo apua. Heikkokohtani oli nyt Zürichin maratonia selvemmin esillä. Siellä kun kunto oli huonompi ja 32-38 km väli meni hitaammin, niin sai vielä hyvän loppukirin (viimeiset 3,9 km @ 4.05 min/km). Nyt kunto oli hyvä ja 35 km:n asti vielä oli "maravauhtia", ja uudella tasolla tavallaan, niin nyt sitten tuli heikkoudet selvemmin esiin. Jälkeenpäin ajateltuna vauhti tippui yllättävän vähän tuntemuksiin verrattuna. Kattelin kuitenkin että noin 4.20 min/km pystyi vähintään lähes koko ajan juoksemaan, joten unelma oli edelleen mahdollista saavuttaa. Kuitenkin 38 km:n jälkeen vauhti tippui lisää, jopa 4.30-4.40 paikkeille, mutta vasta kun Hercules Plazalta noustiin ylämäkeä kohti viimeistä siltaa. Odottelin sillan loppupäässä 40k kylttiä, enkä muista edes nähneeni mattoa. Siinä se oli kuitenkin sillalla kun käveltiin maran jälkeen hotellille ja juoksu oli vielä meneillään :). Splitti meni 22.06, joka 4.25 min/km. Laahustaen yllättävä vauhti vielä. Loppuratkaisu Ota tai jätä oli homman nimi tuosta eteenpäin. Katsottiin onko minusta mihinkään. Aikaa nyt tarkastettuna 10.32 3:n alitukseen (2.59.59) ja matkaa 2,2 km. Etureidet aivan loppu ja mies aika tiltissä. Liikenneympyrän kierron jälkeen joku käveli mankan kanssa soittaen AC/DC:tä. Katsoin apaattisena tien yli ja jatkoin juoksua. Jotain yritystä oli kohentaa vauhtia, mutta jotenkin tiedostin että nyt pitää vain säilyttää vauhti ja liikkua eteenpäin. Muuten voi miehelle käydä huonosti. Päässä joskus olleet ajatukset lähteä tästä maailmasta mieluummin maratonilla kuin krapulassa sohvalla tms. eivät enää tuntuneet niin romanttisilta, kun tosi tilanne oli kirjaimellisesti meneillään. 40-41 km oli jumalattoman pitkä. Tunnelma oli se ettei matka juuri etene ja alussa nopeasti vaihtuvat kilsamerkit vaihtui erittäin hitaasti vaihtuviin, siis ihan mentaalisesti. Luulin jo että stadion on jo edessä mutta se olikin joku muu rakennus. 1/2015 juoksin tuolla samoissa maisemissa Isla de la Cartuja -puolikkaan, mutta ei ollut enää tuossa vaiheessa maratonia rakennuksista niin paljoa tietoa. Juoksin laahustaen ja vierellä ajoi fillarilla isä ja poika. Ne himmaili ja mä pysyin heidän edellään hädin tuskin. Viimein 41 km kyltti. Laskin että 5 min/km pystyn juoksemaan maaliin vaikka mikä olisi. Tuo tarkoittaa siis 6 minuuttia. Kelloni näytti että reilu 6 min oli aikaa. Vähän matkan päästä käännös viimein oikeaan ja kohti stadionin porttia. Tammikuussa 2015 juoksin siis puolikkaan loppukiriä tuohon samaan liuskaan. Nyt laahustin ja yritin vain pysyä pystyssä. Aattelin että liuskakin on sen 400m pitkä ja maaliin on vielä 700m-800m mutta liuska olikin onneksi lyhyempi. Sitten radalle, noin 340m oli jäljellä. Laskin että 5 min/km on 400m 2 minuuttiin ja aikaa oli yli 2 min, joten kyllä 300m pitää ehtiä. 200m jäljellä ja kelloon vilkaisu. Ei mitään suurempaa reaktiota, eteenpäin vaan. 150m ennen maalia spontaani, aina viimeisistä tonninvedoista tuttu "loppukiri". En muistanut kisan jälkeen että radalla olisi ollut punaisten ratojen lisäksi sinistä mattoa etusuoralla. No videon mukaan oli. En myöskään tajunnut, että yleisö oli hurrannut viimeiset minuutit seisaaltaan taputtaen ennen kolmea tuntia kuuluttajan innoittamana. Juoksin ihan takakenossa kuulemma loppusuoran. Ilmeisesti niin koville otti ja sitten se tietty vähensi painoa etureisiltä. Just ennen maalia pari reilua tuuletusta nyrkkiä heiluttaen. Ja reilusti molempien mattojen yli juoksin, kuten aina kisoissa. Se oli miehen työ perkele! Unelma ja haave oli toteutunut. Käsittämättömästi 40-42,2 km meni vielä @4.25 min/km, vaikka kaatuminenkin taaksepäin oli aika lähellä :) (siis aikalailla 35-42,2 km meni sitten @4.25 min/km karkeasti mikä 0,5s hitaampi vauhti kuin Zürichin maran keskivauhti). Tulos 2.59.12 joka 4.14 min/km (official time 2.59.39). Todelliset sijoitukset: kaikista 886., miehistä 854. ja M35 240. Tunnelmat maran jälkeen Sitten otin etunojaa kaiteeseen ja järkkärit vähän katsoi/naureskeli. Lähdin kävelee ja tunnustelin tuntemuksia. Olin jo kysymässä energiaa ja alkamassa selittää että olen diabeetikko, mutta meninkin hakemaan mitalia. Sitten tietty kuvia piti ottaa (ei mitään kiirettä maalihuoltoon?). Seuraavaksi vielä sponsorien mainoksien täyttämä muovi ympärille lämmikkeeksi neitokaisen avustamana ja betoniseen tilaan katsomoiden alle liuskaa pitkin maalihuoltoon. Luulin tuossa vaiheessa että olin pysäyttänyt kellon 2.58 aikaan ja brutto oli vaan 2.59. Selitin yhdelle espanjalaiselle juoksijalle heti ennen maalihuoltoa että hyvin meni, dos cinco ocho! Sama tietty piti toitottaa vielä järjestysmiehellekin. Vettä ja energiaa sitten. Gatoradea, lämmintä kanalientä (oli muutes hyvää!) ja radleria. Sitten liuskaa pitkin lähdin ulospäin. Hetken oli lähellä herkistyminen, mutta ilme muuttui virneeksi ja hymyillen ulos auringonvaloon. Vaihdoin vielä ajatuksia juoksusta erään toisenkin espanjalaisen kanssa ja sillekin totesin juosseeni 2.58 :). Kaveri oli juossut 3.05 ja onnistui hienosti (tavoite < 3.10). Totesin että juoksin vajaa vuosi aikaisemmin just 3.05 Zürichissä. Oli sitä mieltä, että kun harjoittelen, niin tulokset vielä paranevat. Kerroin että seuraava tavoite on 10k:lle alle 37 min. Seuraavaksi huoltaja löysi minut ja onnitteli minua espanjalaisen mielestä paremmin kuin hän. No toivoteltiin onnea vielä juoksijoina, käteltiin (ei ollut enää infektiopelkoa mulla, riski infektiolle oli sen sijaan korkea) ja adios! Ostin suunnitellusti vielä Finisher -paidan muistoksi (tavallinen t-paita, 10€). Seuraavaksi huoltaja alkoi kysellä että mitä kelloni oikein näytti. Hetken jo huolestuin, mutta huoltaja totesi että meni kyllä alle 3:n bruttokin, joten ei hätää. Tsekkasin että Garminilla näkyi lukema 2.59.15, joka vastasi 2.59.12:sta joka myöhemmin selvisi, sillä laitoin kellon ehkä hieman ennen starttiviivaa käyntiin ja vastaavasti pysäytin vasta hetki molempien mattojen jälkeen maalissa. Kuinka sekaisin ihminen voikaan maratonin jälkeen olla. Loppupäätelmät Ennen maratonia olin luottavainen kolmosen alitukseen. Huippupäivänä ajattelin 2.56-2.58 ajan olevan realismia, mutta lähtökohtaisesti valitsin mieluummin ns. varman rajan alituksen kuin kanttaamisen ja epäonnistumisen. Ennätys parani 6min46s ja olen erittäin tyytyväinen tulokseen. Se oli kokonaisuutena päivänkuntoa vastaava tulos täysin. Maratonin stressaavuuden ja elämää osittain rajoittavien seikkojen vuoksi, erityisesti viimeisten viikkojen osalta, juoksen seuraavan kerran kuningasmatkan kun oikeasti haluan. Se voi olla jo ensi syksynä, kenties loka-marraskuulla tai sitten vasta ensi vuonna. Seuraava tavoite on IAAF:n 1. maailmanennätyksen (vuodelta 1908) 2.55.18,4 alittaminen ja pidän tavoitetta realistisena. Voi olla että samalla tulee 2.55:kin alitettua :). Avaintekijöinä tavoitetta kohti pidän parempia voimatasoja. Onnekseni liikuntafysiologiasta jo jotain oppineena tiedän, ettei se kuitenkaan tarkoita varsinaisesti mitään kehonrakennus- tai voimanostojaksoharrastamista. Toki isoja liikkeitä on tarkoitus tehdä jne. mutta ehkä ideasta voi saada kiinni enempää selittämättä. Paremmalla vk:lla voin taas juosta korkeammalla teholla myös maratonin mikä lisää vauhtia huomattavasti. Nyt juoksu oli helppoa pitkään sillä määrätreenit olivat nostaneet aerobista kapasiteettia niin paljon että juoksin käytännössä alavk:lla jotain 4.12 min/km vauhtia. Sykevyötä ei ollut, mutta tuntemukset kyllä erotan. Huomasin myös että on eri asia juosta Postintaivalta tms. loskassa nastakengillä kuin vedellä lyhyissä vermeissä maratonia Sevillassa lukuisten samantasoisten juoksijoiden seurassa. Kunnostani aion tietenkin pitää huolta jokatapauksessa juoksin maratonia tänä vuonna tai en, ja alimatkojen ennätyksiä on tarkoitus samalla parantaa uudelle tasolle. Seuraavaksi siis "päätavoitteista" 10k:n c-luokka (< 37 min) tähtäimessä. Hyvän nosteen tästä Sevillan maran onnistumisesta sain, joten kiva on aloittaa taas treenit vähitellen, mutta mitään kiirettä ei vielä juoksemaan ole. Mikäli luitte tänne asti, niin omaatte riittävästi päätä myös kestävyysjuoksuun, joten ei muuta kuin hyviä lenkkejä! Ps. rock-metallihenkisenä musiikki voisi olla erilaista tällä videolla, mutta kylmät väreet tuo Sevillan maran video silti saa aikaan. Ehkä siksi, että olin sunnuntaina tuolla itsekin taivaltamassa. Suosittelen Sevillan maratonia, vaikka hieman se viitseliäisyyttä vaatii, kun esim. suoria järkevän hintaisia lentoja ei pahemmin Sevillaan ole! https://www.youtube.com/watch?v=7s49jXUWRkE
  15. 25 points
    Su: HSM, 10 km, 55:16, keskisyke 195, maksimi 210 (ei enkkaa, mutta sekunnilleen sama aika kuin Kaarinassa :))) ) Paikan päällä olin siinä reilu tuntia ennen. Vessareissujen ja semmoisten jälkeen rauhallista hölköttelyä joku 2-3 kilsaa kera spurttien, ja tosiaan annan kanssa fiilsten vaihto ennen starttia. :) Keuhkot aukesi lämppäillessä ehkä vähän turhankin hyvin ja eka kilsa 5.36. Hiukan koitin himmailla vauhtia, mutta olo ihan hyvä, joten askelta toien eteen korkeista sykkeistä huolimatta. Vitonen meni kevyellä raastolla, sai pinnistää, mutta kulki kuitenkin hyvin. Aikaa meni 28:14. Anna toimi tosiaan hyvänä jäniksenä ja kirkkaan oranssi paita oli helppo pitää näkökentässä. ;). Jossain kutosen kohdalla alkoi selvästi tuntumaan ja seiskasta eteenpäin oli sitten sitä itseään. :D Jotenkin sain pidettyä pääni koossa kilometrit 6-7 ja vauhditkaan ei tipppuneet. Kasin jälkeen löytyi se kuuluisa taistelutahto ja vikalle kilsalle ajaksi 4:50 ja vahva negatiivinen splitti, 26:52. Kunto ei ollut yhtä hyvä kuin Kaarinassa, mutta tuo pään koossa pysyminen taisi olla se isoin syy onnistumiselle, ja luottaminen fiilikseen sykkeiden tuijottamisen sijaan. Myös hyvät lämpät auttoi ja kehkot oli mukana alusta asti. Pienet himmaillut ja sitten valmistautumista toukokuun puolikkaalle. :)
  16. 25 points
    Rotterdamin maratonin kuulumiset. Tulin paikalle lauantaiaamuna erittäin kovassa seurassa jossa vilisi alle kolmen tunnin juoksijoita. Junalla pääsi kätevästi Schipholista Rotterdamin keskustaan ja satuin samaan junaan PAn (MSn valmennettava) kanssa kun muu porukka hävisi jonnekin. Menimme yhdessä expoon hakemaan numerot ja itse suuntasin sen jälkeen hotellille ja pastalounaalle. Illalla viel pastaparty päälle joten hiilaria tuli riittävästi. Kävin välissä 2kmn pikku hölkällä päättämässä kengät, joiksi valikoitui Adizero Adios Boostit ohi Energy Boostien. Sunnuntai Hyvin nukutun (!) yön jälkeen aamupalalle ja sitten juoksukamat päälle ml. valkoinen ghostbusters- haalari lämmittämään. Rottiksessa on se hyvä puoli että kaikki on lähellä joten mitenkään tolkuttoman aikaisin ei tarvitse lähtöön siirtyä. Ensimmäinen hieno kokemus oli you never walk alone joka kajahti n 5min ennen starttia ja juoksijat yhtyivät siihen hienosti. Olin wave1ssa "tosijuoksijoiden" kanssa joten lähtöviivalle meni vain noin minuutti paukusta. Homma lähti hyvin liikkeelle ja ensimmäinen kymppi meni sekunnilleen ajassa. Mutta jälleen kerran kello oli eri aikataulussa kilsa kilsalta ja kympin kohdalla kyltti oli 100m liian kaukana. Tämä gäppi paheni koko kisan ajan ja yhdessä liikenneympyrässä suurin osa porukasta meni lyhyempää reittiä kun minä ja jotkut muut turhaan (?) kiersimme ympyrän. 15kmn kohdalla oli ensimmäinen pieni kriisi kun tajusin että olin juonut vain vettä pisteillä ja ottanut yhden geelin- heikotti. Korjaussarjana kaksi geeliä putkeen ja kyselyä seuraavalla pisteellä että saisiko jostain urkkajuomaakin. Ilmeni että se oli vasta vesien jälkeen eikä siellä hirveästi huudeltu mitä on tarjolla. Heikotus meni geelipiikillä ohi. Jossain vaiheessa ennen puolikasta huomasin että sellainen minuutti on marginaalia ja ajattelin että hieman reippaampi 3.30 alitus voisi olla mahdollinen. Kellon mukaan 4.50 kilsoja iskettiin mutta kyltit oli aina vaan kauempana vitosen kohdilla. Yleisön kannustus oli parasta mitä olen ikinä maratonilla kokenut ja nimellä minua tsempattiin monta kertaa. Kolmeenkymppiin tultiin hyvällä flowlla. Helvetti Kolmestakympistä otin geelipulloni (mulla oli vyössä 3 wigglen kofeiinigeeliä ja pullossa 5kpl high5) kouraan koska odotetusti haastetta oli tulossa. Kilsat kuitenkin menivät kunnes 34km kohdalla muistan ajatelleeni että vielä kilsa seinään. Tuosta eteenpäin aloin laskemisen että 5s per kilsa voi antaa periksi mutta tulla tavoitteeseen. 36km ja kilsa vitosen pintaan. Voi satana ja jonkun peesiin jotta jaksaisi. Pää sanoo että anna periksi. Mieli sanoo että toista näin hyvää tilaisuutta näyttää henkinen kantti ei pian tule. 37km ja kilsa lipsahtaa yli vitosen. Ajattelen omaa kehä IIn peruskymppiäni että missä kohdassa olisin ja enää pitäisi jaksaa siitä kotiin. 38km kello näyttää hetken @5.30. Ei tule mitään. En selviä alle 3.30. Yritän kiristää. 39km. Ihan hirveää. Oksettaa. Ei voi hajota 3km ennen maalia. Horjahdan ja törmään hieman toiseen juoksijaan. 40km ja alle minuutti hyvää. Nyt kai riittää @5.20 loppuun. Kello @4.55. Yes. 41km. Vielä voi hajota. Olo on karmea. Ajattelen miten ystävien luota on meille tämä 1km ja ymmärrän että selviän tästä. Maaliviiva näkyy @41.5km. 42.1km. Tuuletan ja karjun ilosta viimeisen 100m aikana niin että unohdan 3.30 bruton joka on käynyt mielessä aiemmin. Maalissa nojaan johonkin järjestäjään joka alkaa tarjota pyörätuolia. Katson silmiin ja mongerran I am ok Kävelen eteenpäin. Tuuletan. Itken lyhyesti. Loneliness of long distance runner - biisi tulee mieleen. Mitali kaulaan ja terdelle. Rotterdamin aurinkoinen päivä ja karnevaalitunnelma - kaikki on mahdollista kun jaksaa vaan tehdä töitä tavoitteen eteen. kiitos kaikille kannustuksista!!!
  17. 25 points
    Kävin hankkimassa perusterveen paperit (sertificado de salud basico), joskin muistelisin, että se alkuperäinen perusterveen raja oli 2.45, mikä kai pitääkin olla se lopullinen tavoite, jos itseään jotenkin terveeksi yrittää tituleerata. Vähän oli kyllä siinä mielessä tylsäkin projekti, että se ei lopulta vaatinut kuin tavoitteen asettamisen, järkevän progressiivisen treenaamisen kokeneiden juoksijoiden ohjeiden mukaisesti sekä kisan juoksemisen suunnitelman mukaan. Treeniä tuli tälle vuodelle ennen sunnuntain kilpailua 2950 km, josta noin 75 % oli vauhdeilla 5.00-5.40 ja loput 4.20 tai kovempaa. Oleellinen asia oli talvella ja keskikesällä kunnollinen ylimenokausi ja varsinkin syksyllä eheä treenikausi, jossa fokus oli tiukasti suunnitelluissa asioissa. Uskoisin myös, että onnistuin pitämään kevyet viikot riittävän kevyinä (40-60 km), jolloin kovemmilla viikoilla pystyi takomaan kunnollista treeniä. Loppuaika oli 2.55.03 ja seuraavaksi sitten niitä varsinaisia perusterveen papereita hankkimaan. Onneksi nyt on taas kokemusta enemmän sekä itsellä että lähipiiriini kuuluvilla ennestäänkin erittäin kokeneilla juoksijoilla. Arvelen myös, että edellisiltana nautittu pizza ja sitä edellisen päivän kilo karkkia auttoivat tavoitteen saavuttamisessa.
  18. 25 points
    Tämä on nyt tämän 3.10 -ketjun virallinen lopetusviesti. Oon tässä nyt viikon vaan fiilistelly ja ihmetelly. On syöty hampurilaisia, nukuttu 4-5h yöunia, juotu alkoholia ja eletty muutenkin miten sattuu. Tai no samaa mitä oon toki tehny ennenkin mutta nyt oikein luvan kanssa. Jalat oli tiistaihin asti oikein kunnolla kipeät. Jos halus kontata lattialla niin piti hakea vauhtia vähän kauempaa. Keskiviikkona pystyin kävelemään jo normaalisti. Maratonista jäi muistoksi yksi pieni rakko vasemman jalan varpaaseen ja yksi vasemman jalan kynsi pohtii tulisiko sen irrota vai ei. Se keuli vähän juoksun jälkeen, pistin neulalla kynnen alle ja veret tuli pois. Nyt se sama kynsi ihmettelee tulisko sen irrota vai ei. On siis välillä kipeä, mutta ei niin koholla että sen vois leikata pois. Alkuviikosta oli kiva kun laitoin kengän jalkaan ja se kynsi osu kengän yläosaan. Silmissä näky tähtiä. Tänään kävin yhteislenkillä. Tuli aamusta juostua 10,8km 68 minuuttiin. Semmosta kevyttä ja venyttelyt päälle. Juoksijan polveen viitaavat kiristelyt on vaivannu vasemmassa jalassa niin piti ihan putkirullailla. Kauppareissulla koittelin Asicsen talvitrikoita. Saatavilla oli yhdet XL kokoiset ja muut oli M kokoisia, mutta eihän se M koko mahtunu etes päälle. Pitää jatkaa metsästystä ens viikolla. Mikä meillä on seuraava tavoite? No nyt me lähtään tavottelemaan ihan tosissaan sitä alle 3h maraton aikaa. Usko on kova että se on aivan mahdollinen. Paikasta en ole vielä varma, mutta maanantaina ajattelin alottaa harjottelun. Aluksi pelkkää peruskestävyyttä ja välillä Aktia cuppeja. Kymppi pitäs mennä nyt marraskuussa alle 40minuutin ja maaliskuussa ajan tulee alkaa 38.xx. Maratonista ajattelin niin, että nyt ei riitä se 3h. Mä en juokse kevääseen tai ens syksyyn sillä tähtäimellä että kolmonen alittuu. Jos se alittuu niin se alittuu enemmällä kuin sekunilla. Uusi tavoite on 2.55h. Sitä me lähtään tavoittelemaan ja jos huonosti käy niin päästään silti alle 3h maratoniin. Tästä se lähtee.
  19. 24 points
    Vaarojen Ultra 130km 6-7.10.17 ”Märkää, Mutaa, Hidasta, Juurakkoa, Eteläpää, Ryläys, Mäkrä, Pimeää”...siinä muutamia avainsanoja, jotka vainosivat mieltäni YPH134km napakymppiultran jälkeen. En ollut koskaan aiemmin käynyt Kolilla juoksemassa, joten käytännön ihmisenä aloin heinäkuun loppupuolella suunnittelemaan tutustumisreissua Kolille, ettei Suomen ehkäpä vanhin ja legendaarisin polku-ultra veisi miestä mennessään jo ennen starttia. OlliLn ja Antin kanssa kävin keskustelua ajankohdasta, ja lopulta jälkimmäisen kanssa aikataulut osuivat nappiin, ja lensimme Joensuuhun viikonlopuksi syyskuun alussa. Lauantaina kävimme hienossa syyssäässä hölkkämässä läpi Eteläpään (Kiviniemi-Kiviniemi, n. 30km) ja Sunnuntaina sitten valloitimme Ryläyksen (n. 16km). Reissu oli varsin silmiäavaava, joskin eteläpään kuuluisa ”tuska” osoittautui noin 7-8km mittaiseksi. Sunnuntaina satoi ja Ryläyksen lenkki oli vähintään yhtä hankalaa mentävää kuin tuo eteläpään pätkä. UTTF17- Finisher- liivi ei siis missään tapauksessa tulisi helpolla, vaan Vaarat olisi kaikessa komeudessaan tämän kolmen polku-ultran vaativin matka. Päivällä testilenkeillä matka taittui hitaasti. Mitä se olisi sitten yöllä otsalampun valossa? Oivoi. Laineman, Micken ja muiden blogeja tuli pyöriteltyä paljon – tänä vuonna läpäisyaikaa oli 2h enemmän kuin edellisenä vuonna. Ei mitään ongelmaa itselleni ellei reissulla tulisi havereita. Viimeisen kolmen viikon aikana ennen tapahtumaa, minulla oli pariin otteeseen lieviä flunssan oireita, mutta kunnolla sairaaksi en onneksi tullut. Kesänjälkeistä aikaa leimasi myös muu elämään liittyvä stressi ja useina öinä uneni valitettavasti kärsivät, kun asioita tuli pyöriteltyä päässä aamuyon tunteina. Vaimoni oli lähdössä Vaarojen Maratonille, mutta koska oma lähtöni 131km ultralle oli jo perjantaina klo 20.00, sovimme että lennän Joensuuhun perjantaina ja rouva ajelee sitten päivällä perässä lasten kanssa illaksi perille. Yhdessä sitten ajelisimme sunnuntaina takaisin kotiin. Riikka vaihtoi matkansa päivää ennen juoksua nilkkaongelmien vuoksi maralta sprinttiin (13.5km) ja tuloksena oli yllättäen upeasti toinen tila! Saavuin suunnitellusti Joensuuhun ja siirryin Kolille ystävällisen juoksupariskunnan kyydissä kentältä, sekä majoituin jo ajoissavarattuun Sokos- hotelliin. Nyt oli vielä aikaa nostatella fiilistä ja pakata kamat pimeää yötä varten. Oleellisimmista varusteista mukaan lähti Lumonite Compass R + vara-akku ja varalampuksi pieni ja pienitehoinen mutta pitkäkestoinen Petzl Tikkina. Energiapuolelta mainittakoon 11kpl geelejä per 65km kierros sekä erilaisia suklaita. Sauvojen kanssa mietin pitkään mutta päätin jättää ne puolenvälin huoltoon. Kävin syömässä frutti di Pielis- pizzan hotellin ravintolassa myöhäisenä lounaana ja tämä nyt ei ollut ehkä ihan maailman fiksuin lopputankkaus kuten kisan alussa sain huomata. Oli se vaan hyvä pizza (mm. Lohta ja Smetanaa). Lurps. Numerolappujen jaossa törmäsin mm. ”Muusaan”, Lahtelan Miikaan ja moneen muuhun. Kisajännitys alkoi nousta. Hotellilla juttelin tunti ennen lähtöä rakkaan ystävän Pasin kanssa 131km haasteesta ja paikalle pölähtivät ”Zumteufel” ja ”Helppoheikki”. Kohta mennään! Kamat kasaan ja Pasin asuntoauton kautta lähtöviivalle n. 20min ennen starttia, ja olipa ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Niinkin paljon että kaiken jutskailun keskellä ”1 min lähtöön” kuulutus tuli ihan yllättäen, ja minun piti kiireessä tehdä vielä viimeinen varustetsekkaus ja sytyttää lamppu päälle. Ensimmäinen kierros (65km) Kaivoin GoPron repusta lähdön kuvatakseni, ja lähdin juoksemaan letkassa pimeään metsään ja tein siinä sähinässä luultavasti Vaarojen 131km uuden ennätyksen: kenkä kiveen/juureen ja mies naamalleen hiekkatielle n. 300m lähdöstä (sori, Ville Tuure ;-) ). Ei siinä adrenaliinissa tullut jäätyä sen kummemmin taivastelemaan, mutta takanatulijoilla oli hauskaa (kiitos vaan myötäelämisestä!). Ylös, pää pystyyn ja juoksemaan. Myöhemmin huomasin että ranteessa oli jotain ihmeellistä turvotusta ja verenvuotoa ja kaivoin pienen kiven ulos sieltä. No ei onneksi paskaisia kamppeita ja verenvuotoa isompaa hätää. Reitti oli heti alusta lähtien märkä ja kalliot liukkaita. Hubaa oli taatusti tiedossa seuraavaksi vuorokaudeksi! Jonkin verran parantelin asemia siinä letkassa kunnes huomasin edessäni Maksimaisen Villen selän ja totesin että tästä ei enää sitten pidemmälle pyrähdellä J Vauhti tuntui ”omaan juoksuun” verrattuna aavistuksen liian kovalta mutta ajattelin että antaa mennä nyt kun on helpompaa baanaa alussa. Itseluottamus oli noussut aika paljon YPHn onnistumisen kautta, mutta maaliintuloa ei ollut syytä vaarantaa turhalla rynnimisellä. Aika pian lähdön jälkeen vatsassani alkoi tuntumaan ”pallo” ja tuli kaduttua pizzan ja parin kanawrapin syöntiä iltapäivän aikana. Juoksuun se ei tässä vaiheessa sinänsä vaikuttanut, mutta pelotti että mitä tuosta turvotuksesta mahdollisesti vielä seuraa. Siinä reilun puolen tunnin kohdalla letkassa takaa kuului rytinää ja Juuso sekä muutama muu paiskoi kaameaa vauhti ohitse – ääneen tuumailtiin että joko tässä nyt näkee näkyjä, vaikka kyse olikin kärkiporukan aikaisesta pummauksesta jota nyt korjailivat. Tunnin kohdalla meitä oli tiellä aika iso ”pääryhmä” jossa oli Lahtelaa, Validoa, Maksimaista, Päätaloa jne ja mietin että no nyt on minun ”15 minutes of fame” ja ehkä kannattaisi vähän himmata vauhtia. Siitä se kärki kuitenkin pikku hiljaa hävisi ja hieman myöhemmin kannustajat reitillä huutelivat että ollaan n. 10-20 sijoilla oleva pääjoukko, ja totesin itselleni että suurinpiirtein tässä onkin ihan ok olla tässä vaiheessa. Tämä iso pääjoukko oli kärkiviisikon takana aika hyvin kasassa ja Lakkalan kohdalla hoksasin kysyä takaa että ketäs siellä on? Ilokseni kuulin että SamiT. Siinä meni matka mukavasti Tenqun kanssa rupatellessa ja edellämenevän selkää seuratessa aina kahlaamolle tuleviin laskuihin, jossa edellämenijät päästelivät sellaista vauhtia että valot hävisivät pikku hiljaa pimeyteen. Näillä main myös vatsani ”pallo” alkoi onneksi häipyä sitä, onneksi, luonnollista kaavaa noudattaen (anteeksi takanatulijat). Herajoen ylitys oli upea kokemus valojen loisteessa kahlaten ja vaikka tuota ehkä etukäteen joku jännittäisi, niin sanon vain, että tuossa huumassa sitä kylmää ei edes huomaa vaan jääkylmä hoito jaloille tekee vain hyvää! Ristiriitaista tuossa tilanteessa oli vain se että tästä kohdasta pikkuhiljaa alkaisi se kuuluisa Eteläpää. Aargh. Bongailin huollossa Epun ja Samin ja jatkettiin kimpassa seuraavaan nousuun muutaman hengen porukassa. Vesalla oli todella pahannäköisiä vatsakramppeja ja hän joutui nojailemaan kallioon välillä. Harmitti kaverin puolesta mutta mitään muuta kuin kannustusta ei ollut tehtävissä valitettavasti. Kolinvaaran huipulla yön pimeydessä alhaalta kuului lohdutonta oksennusta. Pahoittelut omasta puolestani matkan katkeamisesta! Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen Eteläpään syheröt ja nousut menivät sitä Roskakoria (upeaa kun on joku kiintopiste elämässä! Siis roskakorin näkeminen ilahdutti!) odotellessa ja pikku hiljaa jutustelun määrä alkoi porukassa vähenemään. Tulimme roskikselle siinä puolenyön jälkeen ja roskantyhjennyksen sekä pissatauon jälkeen jatkettiin matkaa kahdeksan hengen porukassa Eppu kärjessä. Oli odotetusti märkää, mutaa, liukasta ja ainoastaan komea räntäsade olisi maksimoinut kurjuuden. Minulla alkoi olla kova vedentarve tässä vaiheessa kun urheilujuoma ei enää oikein maistunut, mutta onneksi Kiviniemeen oli enää alle parin tunnin matka. En viitsinyt lähteistä vettä ottaa tällä kertaa. Ennen Kiviniemeä vastaan tuli Marko, joka oli hukannut puhelimensa ilmeisesti kaatuessaan. Toivottavasti löytyi lopulta?! Väsyneitä kasvoja oli jo nähtävissä reitillä. Kiviniemessä otimme pullot täyteen vettä ja matka jatkui Kolinvaaran yli Ryläystä kohti noin klo 02.00. Olimme jälkikäteen katsottuna kilpailussa siinä sijoilla 10-16, mutta paikan päällä itselläni tästä ei ollut mitään tarkempaa käsitystä. Homma oli ihan hyvin hallussa mutta ajattelin kammolla, että tämä pitää tehdä vielä toisenkin kerran saman päivän aikana. Ajattelin myös lämmöllä takanatulijoita – aikarajat tulisivat olemaan tässä märässä maastossa todella tiukat tänäkin vuonna. Ryläys oli todella raakaa touhua pimeässä ja märässä kelissä, Eppu otti vähän eroa meihin muihin ja itse tsemppasin kantaan. Jono alkoi venymään mutta näköalatornilla oltiin taas kasassa kun jäimme arpomaan reittiä hetkeksi (mönkijäura näytti Epun mielestä liian helpolta ollakseen totta? J). Manasin myös että kuka hullu tänne tulee huvikseen vaeltamaan ja taisi olla Tommi joka totesi että on tämä päiväaikaan hienoa reittiä! Ok, I take your word for that J Hieman Ryläyksen jälkeen kalliolla putosin vasemmalla jalallani ”nilkan päälle” kiven väliin ja pieni rusahdus viittasi nivelsiteiden venähtämiseen. Kirosin hetken kovaan ääneen ja nojasin kallioon. Sattui todella kipeää kun taivuttelin nilkkaani. Kaverit ehdottivat fiksusti jalan upotusta edessäolevaan kylmään puroon, mutta hammasta purren hieman nilkuttaen jatkoin matkaa, ja onneksi muutaman kilsan kuluessa kipu alkoi hellittämään. Edes Buranaa ei tarvittu, mutta hieman on nyt jälkikäteen nilkka siitä kohdasta nyt turvoksissa. Zpetkellä (?) oli jalkapohjassa joku vamma ja ilmeisesti hän joutui hyvästä porukasta valitettavasti keskeyttämään. Jollakin meistä alkoi lamppu piiputtamaan (en jaksa muistaa enää kuka se oli). Viimeisen huollon jälkeen ennen puoltaväliä porukassamme olivat Lumme, Lahtonen, Pasanen, Jokiranta, Tenqren ja Minä. Kohti puoltaväliä Eppu ja kaksi muuta kiristivät tahtia ja me kolme muuta jäimme. Itse tulin letkan viimeisenä viimeiseen nousuun mutta otin siinä vähän juoksua ylämäkeen ja saavutin yhden kärsivän kaverin. Räsäsen Kimmo (kiitos kannustuksesta ja tuesta Kimmo!!!) tuli vastaan kannustaen ja ilmoitti että ”kolmossijaan” on alle puoli tuntia tai jotain sinne päin mutta enpä tuossa tietenkään realistina alkanut mitään maalailemaan vaan huolsin rauhassa, vaihdoin vaatteet ja söin kanakeittoa sekä leipää hyvällä ruokahalulla. Huollossa olivat kuulemma kuuluttaneet että Karppinen kirii tjsp. Hohhoijaa J Kiitosta uskosta! Riikka oli myös herännyt ja tuli välittämään ja jeesaamaan. Vessakäyntiä yritin mutta hätä ei ollut suuren suuri ja sinne oli 86km kilpailijoita jonossa, joten totesin että ehtiipä tuota matkallakin. Hali ja pusu ja nappasin sauvat mukaan toiselle kiekalle ja uskomatonta mutta totta – lähdin huollosta ilmeisesti kuitenkin miesten seitsemäntenä (!!) Samia yritin ennen lähtöä katsella matkaan, mutta en kertakaikkiaan miestä löytänyt. Eppu ja Tommi olivatkin jo lähteneet aikaisemmin. Rento meininki ja yli 17h aikaa tulla maaliin!!! Liivi – here I comeeeeee!!!! Toinen Kierros 65=>130km En ole ikinä ennen kärsinyt pahemmista vatsavaivoista juoksukilpailussa ja ehtinyt jopa kehuskellakin tällä ominaisuudella, mutta nyt jo asfalttilaskussa Ukko-Kolilta alas vatsaani yht´äkkiä kouraisi ilkeästi, ja totesin että kunhan metsään pääsen, niin puskareissu on tiedossa. Niinpä siinä tuli sitten tehtyä historiallinen ensimmäinen biokätkö polkujuoksu-uralla (harmillisen hyvin nämä spotit näkyvät GPS-seurannassa jälkikäteen vaikka miten yrittäisi sen salata julkisuudelta, hehheh). Valitettavasti ei jäänyt viimeiseksi. Joku järjestäjistä tuli vastaan ja hölkkäsi ystävällisesti kanssani muutaman sata metriä ja olo alkoi helpottaa siinä jutustellessa. Sammutin lampun parin kilometrin jälkeen kun päivä alkoi kajastamaan. Homma eteni ihan kivasti siinä päivän kajossa ja alun kalliot eivät enää tuntuneet niin liukkailta kuin yöllä. Lakkalaan mennessä biokätköjä syntyi yhteensä neljä kappaletta, vatsakivut olivat paikoin kovat ja helpottivat joksikin aikaa aina puskareissun jälkeen. Jossain vaiheessa kolmen 131km takanatulijan kimppa oli näemmä mennyt ohitseni. Ei mitään käsitystä milloin tämä tapahtui. Varmaan istuin jonkun ison kiven takana. 86km kärkeä ehdin hyvin kannustaa kun tulivat ohitse MPn johdolla, ja oli kiva pistää femmaa mm. Gurun ja Maken kanssa! Kovaa kyytiä pistelivät! Kannustustekstareita piippaili toisella kierroksella kännykkään paljon. Kiitos kaikille. Piippaus vie eteenpäin! Joku ohimenijä tarjosi imodiumia ystävällisesti. Kieltäydyin toistaiseksi. Olisi pitänyt ottaa. Yritin juoda ja syödä aina puskareissujen välissä mutta eväs ei meinannut upota millään ja heikoitus alkoi iskeä. Liikkeessä kuitenkin pysyin jotenkin hammastapurren ja kuin ihmeen kaupalla Lakkalassa vatsakivut alkoivat helpottaa. ”Lows will pass” tuli todistettua. Samaan henkeen sitten siinä Lakkalan lammasaidalla polku erkani oikealle ja suoraan enkä kuolemaksenikaan jaksanut muistaa kumpaa suuntaan siinä piti mennä. Viittaa ei ollut. Hetken kävelin lammasaidan reunaa kunnes käännyin totesin että pakkohan sen oli kääntyä oikealle. Oikea valinta! Hieman ennen toista Herajoen ylitystä takaani ilmestyivät Anssi ja Jukka (?) ja saavuimme peräkanaa huoltoon. Kyselin siinä fiiliksiä ja ilmeisesti UTTF- podiumpaikasta käytiin jonkinlaista kisaa. Otin pullot täyteen vettä. Olo oli hieman alkanut parantua, mutta manasin ääneen puskareissujani sekä jatkoin jupisten matkaani itsekseni. Miehet tulivat vähän perässä. Pahin rysäys oli vielä kuitenkin edessä. Eteläpää on niin hämärä paikka että en oikein tiedä missä se tapahtui – GPSn perusteella ilmeisesti klo 11.41 Pesävaaralla kompastuin alamäessä, löin lonkan yhteen kiveen, polven toiseen ja kiepsahdin jotenkin 180 astetta alamäkeen ja kumautin pääni kaatuneeseen koivunrunkoon. Sekunnin ajattelin että tämä oli tarinan loppu. Makasin hetken ja nousin varovasti ylös. Muistoksi jäi onneksi vain revenneet juoksuhousut, iso mustelma, haava sääreen ja kuhmu päähän. Kylläpä säikäytti. Ihmettelin siinä tovin, että mihin se toinen sauva oikein hävisi. Siellä se roikku muutaman metrin päässä pusikossa. Porkka käteen ja matka jatkui silmät ylös luoden ja kiittäen. Vähän tämän jälkeen tavoitin Timon, jonka kanssa tulimmekin koko loppumatkan yhdessä maaliin asti. Rakot olivat tehneet matkasta hyvin kivuliasta hänelle. Kiitos seurasta ja huikeista hetkistä! Anssikin (Onnittelut UTTF kolmannesta sijasta!) näkyi aina välillä ja kun lähdimme Eteläpään roskikselta, hän saapui sinne. Pientä ystävällismielistä kissa- ja hiirileikkiä oli havaittavissa J Timon kanssa sitten jutusteltiin ja edettiin hitaasti mutta määrätietoisesti kohti Ryläys- epidosia numero kaksi. Ei se päivänvalossakaan maisemia lukuunottamatta mikään hehkeä kokemus ollut vaan armotonta taistelua askel kerrallaan eteenpäin. Naureskelimme omalle ”juoksullemme”. Varmaan aika koomista töpöttelyä 5km/h tasaisella (jos sitä tasaista nyt ylipäätään siellä oli). Kaiken kaikkiaan tämä ultra oli mielestäni kaikista rankin kolmesta UTTF- kisasta. En osaa sanoa, olisiko Vaarat helpompaa kuivalla kelillä, mutta mitä se olisi ollut JOS kisassa olisi satanut vettä tai räntää. En edes uskalla ajatella. Juomat alkoivat olla vähissä sopivasti ja Kiviniemessä huollettiin. Lähtiessämme Anssi tuli vastaan huoltoon. Olimme ilmeisesti sijoilla kahdeksan ja yhdeksän Timon kanssa. Eteneminen oli, mikäli mahdollista, vieläkin hitaampaa siellä Ryläyksellä ja kieli keskellä suuta tulin kaikki vaikeat paikat alas varmistaakseni maaliin pääsyn. Aloin myös laskeskelemaan että olisiko mahdollista olla alle vuorokaudessa perillä. Niin kuin sillä nyt mitään väliä olisi ollut liivin kannalta. Näköalatornilla pidettiin lyhyt kustauko ja katseltiin maisemaa. 86km kisaajia tuli hyvin harvakseltaan kärkikymmenikön osalta ohitse, ja ennen viimeistä vesitankkipaikkaa kaksi 131km kisaajaa (Toivanen ja Holttinen) olivat mennet näemmä meistä ohitse. Ei taaskaan mitään muistikuvaa tästä tai ilmeisesti menivät niin kepeällä jalalla että ajattelin heidän olleen 86km menijöitä. Huikea loppukiri kyllä kavereilta!!! Anssikin kuittasi meidät vielä siinä vesipisteellä mutta saimme sauvoistamme suurta hyötyä ylämäissä Timon kanssa ja tapasimme Anssin seuraavassa nousussa uudelleen. Nyt alkoi tulla pimeä ja kaivoin lampun repustani esiin. En muistanutkaan enää yöltä kuinka monta nousua ja laskua siinä Kolin ympärillä vielä oli. Timon kanssa pelin henki oli se, että kunpa se tiepätkä ja sitä seuraava viimeinen nousu maaliin tulisi äkkiä, jotta päästäisiin yhdessä juhlimaan maaliintuloa. Loputtomien portaiden ja alamäkeen viettävän polkuhölkän jälkeen pääsimme tielle ja hölkkäsimme vapautuneesti kohti käännöstä, viimeistä nousua ja sitä paria kilometriä maaliin. Oma juhlinta tuli aloitettua jo tässä, pimeydessä, primitiivisellä mölähtelyllä liiviin liittyen. Kiitos ja anteeksi. Tunkkasimme kimpassa viimeisen mäen ihan reippaasti ylös, päästimme yhden 86km naisen ohitsemme, jotta vastaantullut perheeni sai maalintulon euforian videoitua. Omalta osaltani n. 430km Suomen polkuja tuli upeasti päätökseen yhteisellä maaliintulolla Timon kanssa. Maalissa oli mukava tavata Kimmo ja Nooa ja muutama muu onnittelija. Muisti pätkii jo pahasti. Kiitos!!! Olimme lopulta kisan kymmenes ja yhdestoista. Enpä olisi vuosi sitten uskonut että noinkin hyvin voisin näistä suoriutua. Suuri suunnitelmani iltajuhlallisuuksista taantui nopeaan suihkuun (saunaan en jaksanut mennä), halauksiin Ville ja Juuson kanssa sekä rupatteluun 86km miesten kera. Onnittelut kaikille upeista juoksuista! Kiinteää ruokaa teki mieli mutta kanakeitto ja leipä tökkäsivät yökötykseen ja huimaukseen. Jalat olivat lähteä alta ja päädyin juomaan vettä ja suuntaamaan sänkyyn perheeni avustuksella. Normaali jalkasärky sängyssä oli aika huikea mutta taittui parilla särkylääkkeellä. Riikka kävi hakemassa liivin puolestani. Olisipa ollut hienoa jos sen ympärillä olisi ollut jotain juhlallisempaakin, mutta mitään sellaista ei kai edes järjestetty. Nousin aikaisin aamiaiselle kun muut jäivät vielä nukkumaan, ja tapasin vielä mm. NTR- porukkaa siinä aivan loistavia käsintehtyjä aitoja karjalanpiirakoita syödessäni. Aamiaisella oli myös Sipsejä ja dippiä!!! Ihan mahtavaa toimintaa hotellilta! Ajomatka kotiin oli pelkääjän paikalla kankea ja horrosmainen, mutta jo toisena yönä sain ihan kohtuullisesti nukuttua. Juu, en nukkunut liivi päällä. Vielä. Alle puolet 130km lähtijöistä pääsi maaliin, enkä ihmettele yhtään. UTTF- liivejä taisi tulla 14kpl 15kpl tänä vuonna omien laskujeni mukaan. Jotkut jäivät todella harmillisesti ilman, vaikka tulivat koko matkan maaliin. En oikein osaa tähän muuta sanoa, kuin että kunnioitan kaikkia jotka tuon 130km läpäisivät. Olihan se karsea reissu. Omalta osaltani olen positiivisesti yllättynyt nousujohteisesta UTTF- tourista, jossa paras kisa taisi olla tämä viimeinen ja lopullinen kokonaissijoitus seitsemäs, vaikka eipä sillä yhtään mitään väliä olekaan. Hienon viikonlopun täydensi Riikan kakkossija lyhyimmällä matkalla! Kiitos kuuluu loppuun vielä Riikalle ja koko perheelle, Jarille harjoitteluohjelmasta, joka vei kurinalaisesti sitä toteuttaneen miehen tavoitteeseensa, sekä kaikille juoksu- ja ultrakavereille. Olette ihan huippuja! Nyt en tee mitään ohjelmoitua liikuntaa vähään aikaan ja kotimaiset polku-ultrat jäävät ainakin hetkeksi omalta osaltani uusille yrittäjille. Työtä se vaatii. Good luck! J -Acti labores iucundi-
  20. 24 points
  21. 24 points
    Se olisi taas vaihteeksi kisaraportin aika. Keinäsen keihäsmatkat suuntasivat tälle kertaa Serbian takamaille. Aurinkoa otettiin paikassa nimeltä Stara Planina Ultra Trail. Kohdekansiosta selvisi, että ohjelmatarjonta sisältäisi 19, 86 ja 122 kilometrin puistokävelyt. Hintaan kuului ikävä kyllä vain alkoholittomat juomat, mutta matkaoppaamme painotti vahvasti sitä, että omien eväiden käyttö on sallittua ja siihen suorastaan rohkaistaan. Matkaopas myös varoitteli, että nämä puistokävelyt sisältävät jossain määrin ylämäkiä, eli kävelyt eivät välttämättä sovi huonokuntoisille. 5700 nousumetriä oli luvassa näillä spekseillä: Kisan startti oli klo 24 ja tällä kertaa olin hyvissä ajoin kisapaikalla, koska pelipaikoille ei ollut kuin parin tunnin ajomatka kotiovelta. Tämä kilpailu ei ole mikään massatapahtuma, vaan 86 & 122 kilsalle oli ilmoittaunut 48 + 24 osallistujaa. 86 & 122 starttasivat yhtä aikaa ja nämä reitit haarautuivat omille teilleen 58 kilsan kohdalla. 19km reitti starttasi jostain muualta. Otin pienen teltan mukaani starttipaikalle, jotta sain siellä rauhassa vaihtaa vaatteet ja levitellä voiteet strategisesti tärkeisiin paikkoihin ennen starttia. Kisaan lähdettiin sankassa sumussa ja sateessa, mutta sunnuntaina aamulla maisemat näyttivät teltan edessä jo paremmilta: Kuvassa näkyy taustalla myös Midzor-vuori, mikä on Serbian korkein nyppylä ja samalla myös kisareitin ensimmäinen nousu. Nousu Midzorilla oli kelien puolesta varsin haastava. Näkyvyys oli todella heikko sumun johdosta ja kosteusprosentti lähenteli varmaan sataa. Mutta tässä vaiheessa porukka oli vielä koossa, joten itse tyydyin lähinnä seuraamaan selkiä ja vain silloin tällöin tarkastamaan sijaintia. Kyseessä on kuitenkin suosittu vaellusreitti Midzorin huipulle, joten uskoin paikallisten polkujuoksijoiden osaavan sen vaikka unissaan :) Midzor tuli ja meni ja sitten alkoi kovat haasteet. Vastaan tuli nimittäin ensimmäiset katajakentät. Ja niitä sitten riittikin enemmän ja vähemmän säännölliseen koko reitille. Yöllä taapersin vielä ohuilla suunnitushousuilla, mutta aamupäivällä vaihdoin lyhyisiin trikoisiin (+kompressiosäärystimet) ja tämän vaihdon jälkeen katajapuskien läpi puskeminen olikin mukavaa puuhaa. Varsinkin, kun usein katajien seassa oli vielä nokkospuskiakin :D Polvet ja etureisin alaosat olivat kisan jälkeen varsin koomisen näköiset! Aamuyön viimeisinä pimeinä tunteina olin taapertanut yksin noin tunnin verran, kun saavutin edellä menevän neljän hengen ryhmän. Avoimessa maastossa olin nähnyt pari otsalamppua edelläni muutamaan kertaan, mutta nyt edessä olikin tiivis neljän lampun ryhmä. Vauhtia oli selvästi aikaisempaa vähemmän. Porukalla ol neuvonpitoa meneillään siitä, että mihinkähän suuntaan tästä pitäisi jatkaa. Kolme sälliä oli sitä mieltä, että suunta X on oikea. Yksi sanoi, että Y. Mä sitten siihen perään, että ei kumpikaan vaan Z :) Puolisen minuuttia jaksoin siinä olla osallisena ja sitten sanoin, että mä lähren ny tonne ja tehkää te mitä parhaaksi näette. Saavuin seuraavan huoltopisteeseen puolen tunnin kuluttua ja näitä neljää kaveria ei sinne tullut sinä aikana kun itse olin huoltamassa. En edes nähnyt otsalamppuja lähestymässä huoltoa. Ties minne olivat menneet :) Reitti oli varsin mielenkiintoisella tavalla toteutettu. Kisaorganisaatio on pieni ja osallistujamäärät hyvin rajalliset, joten valtavaa huoltoverkostoa ei pystytä rakentamaan keskelle tietöntä erämaata. Alue on Serbian (ex-Jugoslavian) ja Bulgarian rajavyöhykettä ja aikaisemmin näille alueille ei ollut asiaa muilla kuin armeijalla ja James Bondeilla. Tämän johdosta alue on lähes koskematonta ja edes polkuja ei juurikaan alueelta löydä. Tämän johdosta reitti on tehty kolmilehtisen apilan muotoiseksi. Keskellä ”apilanlehtiä” oli iso huolto, minne sai lähettää myös oman drop bagin. Pitkälle matkalle lähteneet saivat myös ihan kivan drop bagin lahjaksi. Tätä pussia on hyvä käyttää myös tulevaisuudenkin kisoissa. Tämä iso huolto toimi kisan keskuksena ja tänne poikettiin yhteensä kolme kertaa tankkaamaan ja varustehuoltoon. Mutta vaikka täällä käytiin kolme kertaa, juostiin samaa reittiä kahteen kertaan vain 10 kilsan matkalla. Loput 112 kilsaa juostiin vain kertaalleen. Tämä on osallistujan näkökulmasta aina hieno asia, mutta vaatii tosiaan logistisia ratkaisuja tai valtavaa koneistoa. Muut huollot olivat hyvin kevyitä, eli lähinnä vettä ja pientä suolaista & makeaa. Huoltojen välit olivat noin 20 kilometriä. Kisan ensimmäiset 12 tuntia olivat erittäin kosteat. Kengät olivat lähes koko ajan läpimärät ja se on mulle aina todella paha juttu. Saan märistä kengistä aina todella helposti rakkoja ja teipit pysyvät aika huonosti kiinni. Kun tulin toista kertaa isoon huoltoonn 58 kilsan kohdalla, oli molemmissa kantapäissä varsin ikävät rakot. Varsinkin vasemmassa. Aloin ihan tosissani huolestumaan asiasta. Mulla on kahdet kohtuuhyvät maastojuoksukengät, mutta kokemus on osoittanut, että toiset niistä tuottavat rakkoja pääasiassa kantapäihin ja toiset varpaisiin. Olin juossut ekan puolikkaan kisasta tällä ”kantapäämallilla” ja taas ne olivat tehneet kantapäihin ikävät rakot. Vaihdoin drop bagistä toiset kengät tilanne ja toivoin hartaasti, että kantapään rakot kestäisivät ehjinä koko loppumatkan. Ja samalla toki vaihdoin tuoreet teipit tilalle. Ison huollon kaksi valkoista telttaa näkyvät muuten tässä kuvassa, kun tarkasti katsoo kohti avointa solaa: Etukäteen oli jo helppo havaita, että viimeinen kokonainen apilanlehti tulisi olemaan vaikea rasti. Tälle 38 km kierrokselle lähdettin 58 kilsan huollosta ja kierros alkoi 1000 laskumetrin alamäellä. Välittömästi alamäen loputtua oli vuorossa erittäin jyrkkä 400 metrin nousu, joka jatkui sitten loivempana 700 metrin nousuna. Yhteensä 1000 metriä alamäkeä ja heti perään 1100 metriä nousua. Täällä taitekohdassa, 76 km, missä lasku muuttui nousuksi, oli kevyt huolto ja sai vesipullot täyteen. Ja varoituksen sanan siitä, että noin 86 km kohdalla oleva lähde on vaikea huomata, mutta se on ainoa paikka saada vettä ennen 96 km isoa huoltoa. Lähdin täältä liikkeelle kahdelle puolen litran vesipulolla. Ja missasin sen lähteen :( Eli tulin todella kuivana ukkona kolmannen kerran isoon huoltoon, koska olin taapertanut välin 76 – 96 km kahdella 0.5l vesipulolla ja maasto oli erittäin avointa. Ja aurinko toki paistoi. Ja tälle välille siunaantui myös tuo 1100 nousumetriä. Kolmannessa huollossa tuli vastaan iso pettymys, kun tulin sinne kuivuneena ukkona ja kokis oli loppunut. Toki join vettä hanakasti, mutta just siinä hetkessä kokis olisi tullut tarpeeseen. Olisi pitänyt laittaa omaan drop bagiin yksi pullo varalle... Tästä huollosta alkoi myös fyysinen alamäki. Istuin huollon penkillä ja yritin väkisin syödä edes jotain. Mutta mikään ei oikein enää uponnut. Tankkasinkin, mutta en silti luultavasti tankannut tarpeeksi, koska olin kuivunut niin pahasti. Jotenkin sitä vaan tulee tässä vaiheessa pitkää kisaa niin apaattiseksi, että looginen ajattelu alkaa jo hiukan ontumaan. Tarkastin samalla kantapään rakot ja näyttivät lähes samalta kuin 38 kilsaa sitten. Tämä oli loistava uutinen, koska olin aivan varma, että mun kisa kaatuu näihin rakkoihin. Mutta ei vielä. Vielä niillä pääsee. Lähdin sitten viimeisen kerran isosta huollosta ja tällä kertaa tavoitteena oli maaliviiva. Mutta ennen maaliviivaa oli edessä vielä pari pikkujuttua. 28 kilsaa horisontaalisesti, yksi 1200 laskumetrin alamäki ja loppukiriksi 800 nousumetrin ylämäki. Siinä kun jätin teltat taakseni ja tuumailin puolikoomassa näitä lukuja, meinasi iskeä lähes pakokauhu. Mä olen aivan sippi, mulla on energiat ihan nollissa, mun jalat on rakkoja täynnä ja jokainen askel sattuu kokonaisvaltaisesti joka paikkaan navan alapuolella. Mitä vi***a mä teen? Vielä pystyisi keskeyttämään ja palata huoltoon. Keseyttäminen ei tällä reitillä olekaan ihan niin triviaalijuttu kuin monissa muissa kilpailuissa. Koko alue kun on lähes tietöntä ja polutonta seutua, sekä katajapensaiden & -peltojen valtaama, ei konevoimalla liikkuminen ole oikein mahdollista. Lisäksi hekopelastukset ovat kuuleman varsin hankalasti järjestettävissä, vaikka hilloakin olisi tarjolla. Ja kaiken tämän kruunaa toki isot katvealueet kännykkäverkossa. Järjestävät ilmoittivat kyllä hyvin painokkaasti etukäteen ne harvat huoltopisteet mihin on konevoimalla pääsy ja sen, että jos pitää keskeyttää, niin olisi kaikkien etu, jos jollain tapaa pystyy raahautumaan johonkin näistä pisteistä. Tätä asiaa tuumin 96 kilsan huollosta lähtiessä ja tulin siihen lopputulokseen, että järkevä mies ei enää lähde tästä yrittämään eteenpäin. Olet kuitenkin taapertanut jo 96 kilsaa & 4900 nousumetriä erittäin vaikeassa maastossa ja moni muukin on jo jättänyt leikin kesken. Nyt on viisasta laittaa pillit pussiin. Mutta sitten havahduin siihen karuun tosiasiaan, että en mä ole elämäni aikana yleensä viisaita päätöksiä tehnyt. Joten ei niitä nytkään tehdä. Pitääkää prkle tunkkinne! ”Mä jatkan matkaa saa**na!” huusin tyhjän metsän linnuille. Reilun verttitonnin alamäki loppui aikanaan ja siinä samalla alkoi myös mun jo ennestään vähäinen aivotoiminta hyytymään entisestään. Saavuin notkon pohjalla olevaan kevyeen huoltoon, mutta minun ja huollon välissä oli varsin rankasti virtaava joki. Huollosta henkilökunta huuteli mulle kovasti jotain, mutta mä en tajunnut mistään mitään. Sitten viereeni pöllähti yhtäkkiä kaveri jostain tyhjästä. Hän kohteliaasti osoitti 30 metrin päässä olevaa siltaa ja sanoi, että ”You can use that bridge, there's no need to cross the river on foot.” Kiitin sinänsä ihan hyvästä neuvosta ja seurasin tätä sälliä huoltopöydän viereen :D Tästä huollosta mulla ei oikein ole enää selkeitä muistikuvia. Muistan kyllä paikan, mutta en tarkasti muista mitä siellä tein. Kokista siellä oli, sen muistan! Jossain välissä olin sieltä kuitenkin lähtenyt jatkamaan matkaa kohti maalia. Matkaa oli jäljellä 12 kilsaa ja 800 nousumetriä. Onneksi, mitä suurimmaksi onneksi, tämä pätkä oli koko kisareitin teknisesti helpoin pätkä. Suunnistaminen oli erittäin helppoa, mutta silti tein yhden pahan pummin. Käytännössä seurasin vain metsäautotietä, mutta silti onnistuin eksymään. Tien pinta on monin paikoin tehty kivenmurikoista ja niiden päälle astuminen oli yhtä tuskaa. Varsin pian huollosta lähdön jälkeen huusin tuskasta, kun rakko poksahti auki terävän kiven päälle astuessa. Sama toistui sitten toisenkin rakon kohdalla tuntia myöhemmin. Meno oli tässä vaiheessa jo kaikkea muuta kuin tervettä. Rajat oli ylitetty jo kauan sitten ja olin siellä jossain, missä kenenkään ei kannattaisi olla. Yritin aina välillä pysähtyä lepäämään, mutta heti kuin pysähdyin seisomaan, aloin horjumaan puolelta toiselle. Oli aivan mahdotonta seistä paikallaan. Päädyin sitten siihen lopputulemaan, että parempi horjua hitaasti eteenpäin, kuin horjua paikallaan edestakaisin. Jossain vaiheessa havaihduin sitten siihen, että otsalamppuni valokeilassahan on valkoisia norsuja. Mitä ihmettä ne täällä tekee? No, aika äkkiä aivot kuitenkin ymmärsivät, eipä ne taida olla ihan oikeita norsuja. Mutta pitivät hyvää seuraa mulle pimeässä metsässä ;) Joskus valkoisten norsujen kavereiksi tuli myös erilaisia muumihahmoja :D Siinähän se meni aika rattoisasti mäkeä noustessa, kun sai vuoron perään hätistellä valkoisia norsuja ja muumihahmoja pois tieltä. Mutta sitten Ambit piippasi kummallisella tavalla. Mulla meni hetki aikaa ymmärtää, että nyt se kello piippasi eri tavalla kuin ennen. Katsoin kelloa ja tajusin, että se kertoi minun olevan perillä. Perillä missä? Siis mitä vi**ua nyt taas??? Eikö nää vastoinkäymiset ja märillä räteillä kasvoihin läiskimiset voisi nyt jo loppua? Näitä on nyt koettu varmasti ihan riittävästi. Mr Murphykin on tehnyt melkoisen ultran tämän vuorokauden aikana. Siinä kun kovaan ääneen kiroilin tilannetta, niin satuin vähän katselemaan ympäristöäkin ja huomasin, että pirskatti soikoon, maalihan on tossa 30 metrin päässä! Ai sen takia se kello piippasi :D Laahustin mökkiin sisälle, näytin numeroni, leimautin reittipassini ja kysyin, että onko kaikki nyt varmasti ok? Saatuani positiivisen vastauksen, tajusin, että eihän mulla ole oikeastaan mitään nukkumispaikkaa. Alkuperäinen suunnitelma kun oli ollut se, että ajan myöhään illalla vielä kotiin. Mutta nyt ei voinut ajaa. Se oli täysin mahdoton idea. No, olihan mulla teltta. Mutta ei mitään majoitumisvälineitä. Raahustin telttaan, vedin kaikki vähäiset vaatteet päälle mitä löysin, lähetin vaimolle tekstarin ”oon maalissa jään tänne nukkuu” ja sitten vintti pimeni. Aamulla heräsin siihen, että röhnötän teltan lattialla kaikki raajat levällään ja känny vielä kädessä :D Ja olo oli karsea. Todella, todella karsea. Ei missään nimessä mikään legendaarinen voittaja-fiilis, vaan aivan järkyttävä olo. Mä olin niin huonossa hapessa, että en ole ikinä ollut. Raahustin mökille kysymään, josko sieltä löytyisi jotain syötävää, ihan mitä tahansa ja sainkin eteeni todella herkullisen kinkkusämpylän. Se naamariin ja puoli litraa kokista. Samalla sain drop bagini takaisin ja kaivoin sieltä suklaata ja pari jämägeeliä. Ne naamariin. Möksään tuli joku muukin silloin ja tarjosi mulle suklaalevyn puolikkaan, kun näytin kuulema sen verran ”horriblelta”. Sekin suklaa upposi naamariin hyvin nopeasti. Oli lähinnä sellainen tunne, että mun suu pystyisi nyt prosessoimaan ihan mitä vain. Vaikka kaalikääryleitä! Palasin kuitenkin teltalle ja kaivoin repustani rahat, passin ja auton avaimet. Ja siten vedin teltasta kaaret irti ja sulloin koko teltan sisuskaluineen & vaatteineen & varusteineen Ikean siniseen kassiin ja lähdin lompsimaan kohti autoa. Reipas kilsan kävely sinnekin vielä :D Mutta nyt pitää päästää kotiin, suihkuun ja syömään oikeata ruokaa! Olipahan aika eeppinen reissu! Napsin muutamia kuviakin päivänvalossa: https://onedrive.live.com/redir?resid=39B8026BFA7BBF63!18224&authkey=!ADth7jKTUTztLhw&ithint=album%2c Vähän varuste- ja muonapohdintaa vielä perään tänään tai huomenna... Niin ja kun katselin kotona reissun dataa, niin viimeiseen 12 kilometriin olin käyttänyt vaatimattomat 3 tuntia ja 20 minuuttia. Siinä sitä on numerolapun raiskaamista vaikka jälkipolville asti jaettavaksi Loppuaikakin oli 25h 14min, eli vaahtokarkkeja on mussutettu oikein urakalla
  22. 24 points
    2:47:19 ja oma ennätys lähes kahdella minuutilla. Optimistinen alkuvauhti oli kostautua, puolessa välissä olin alle 2:44:00 vauhdissa. Kilometrit 20-28 olivat rankimmat, mutta sen jälkeen pystyin juoksemaan aika rennostikin maaliin. Raastaa ei tänään tarvinnut, eikä kyllä oikein huvittanutkaan. Hieno keli ja upea tapahtuma! Kolmas juoksu täällä ja ensimmäistä kertaa alle tavoitteen.
  23. 24 points
    Rapsaa eilisestä Bodom Trail juoksusta Aamulla heräilin huonosti nukutun yön jälkeen. Jostain syystä koira haukkui useampaan kertaan yöllä ja aina heräämisen jälkeen oli vaikea saada unta. Olo oli todella väsynyt ja jotenkin oli hyvin epävarma olo omasta juoksukunnosta. Söin aamupalaksi voileipää ja jogurtin eli samalla kaavalla kuin yleensäkin kisa-aamuina. Pakkasin juomareppuuni 1,5l vettä ja otin kaksi pientä pulloa(n.1,5dl) joihin molempiin tyhjensin 2 geelipussia ja lisäki vettä. Menin kisapaikalle ajoissa, kun en tiennyt paljon tuohon parkkipaikka järjestelyyn menee aikaa. Se menikin sujuvasti ja autoni kyytiin hyppäsi 4 juoksijaa Oittaan parkkipaikan kohdalla. Join laimeaa urheilujuomaa melko reilusti aamulla, lopetin juomisen noin reilu 1,5h ennen lähtöä, mikä oli ihan hyvä kun tarvetta puskareissulle ei tullut. Siinä lähtöalueella pyöriessä aika menikin ja pian menin seuraamaan ensimmäisen ryhmän lähtöä. Sen jälkeen siirryin lähemmäksi lähtöviivaa. Lähdin itse lähtöryhmässä 4 mikä tuntui ihan sopivalta. Lähdin liikkeelle melko rauhallisesti, mutta vauhti tyssäsi aika hyvin kun siirryttiin poluille. Kaikkiin vaikeammin ylitettäviin kohtiin kertyi pitkä jono ja alkumatkasta joutui välillä jopa seisoskelemaan ja odottelemaan että pääsee etenemään. Aika paljon sain ohitella, etenkin teknisemmissä alamäissä kun muut alkoivat kävellä, nämä samat juoksijat tosin taisivat mennä ohitseni ylämäissä kun itse otin ne hyvin rauhallisesti hölkäten tai kävellen. Puolen tunnin juoksun jälkeen aloin pikkuhiljaa juomaan tuota geelisekoitusta. Ensimmäiset 8km taittuivat nopeasti, aika tasaista etenemistä. Sen jälkeen mietin, että tässähän pitäisi juosta 13km vielä ja aloin todella epäillä omaa jaksamista. Hidastin hetkeksi hieman tahtia, mutta jotenkin vahingossa se taas kiihtyi entiselleen. Ekan lenkin jälkeen kävi mielessä houkutus mennä maaliin jo 12km kohdalla, mutta koska olin päättänyt juosta 21km niin silloin se myös juostaan. 12km väliaika oli 1:37.56, mikä on 8 minuuttia parempi kuin viime vuonna samalla matkalla. Olin siinä vaiheessa todella tyytyväinen ja uskoin että 3h alitus on mahdollinen jos en hyydy matkalla. Juomapisteellä pysähdyin join reilusti vettä ja urheilujuomaa ja otin mukaan yhden geelin. Jälkimmäisen lenkin alussa juostaan hetki hiekkatietä pitkin, jonka jälkeen tulee todella märkä polkuosuus. Siinä ihmiset yrittivät kiertää ja selvitä kastumatta. Omat kengät oli jo märät joten ajattelin että ihan sama ja painelin suorinta tietä ohitse. Juoksu tuntui yllättäen ihan hyvältä tuon juomapistepysähdyksen jälkeen ja hetkeksi tuli jotenkin luottavainen olo että kyllä tästä selvitään. Juomapisteeltä saadun geeli imeskelin pikkuhiljaa useamman kilsan matkalla. Koko ajan laskin monta kilometriä maaliin, matka tuntui taittuvan hitaasti. Se luottavainen olo haihtui nopeasti, kun pian alkoi väsymys painaa todella päälle (kilsoja taisi olla silloin takana n. 15). Ylämäet kävelin ja niissä tuntui aina siltä että kuolen tähän. Ei riittänyt voimat ja puuskutin ihan huolella. Alamäissä ja tasaisella juoksu kulki ihan ok ja teknisetkin kohdat pystyin suurimmaksi osin juoksemaan. Päässä ei oikein liikkunut enää mitään, ajattelin vain että maaliin on selvittävä vaikka kontaten. Kilometrit oli pitkiä, ylämäet vielä pidempiä. Sitten jossain vaiheessa loppumatkasta kokeilin hölkätä ylämäen pienin askelin ja se tuntui sujuvan paremmin kuin kävely. Kun maaliin oli jäljellä 4km katsoin kellosta että vielä 35min aikaa 3h alitukseen, kyllä tää menee. Mutta sitten iski taas sellainen väsymys että vauhti hiipui, jouduin vähän kävelemään. Hautasin haaveet 3h alituksesta, sen jälkeen en katsonut kellosta enää aikaa. Katsoin vain matkaa ja mietin että enää x määrä matkaa maaliin. Sitten tultiinkin jo hiekkatielle, tiesin että nyt ollaan jo lähellä. Maalialueen kuulutukset kuuluivat, sitten piti vielä yrittää ottaa loputkin irti. Alamäessä juoksu rullasi vielä yllättävän hyvin, sitten käännös maalisuoralle ja kaikki irti. Se tuntui kestävän älyttömän kauan, kohta tää on ohi, sitten maaliin ja kellon pysäytys. Oma kello näytti 3:01.15. Olin aivan poikki, siihen märälle nurmikolle makaamaan ja keräilemään itseäni. Pää oli tyhjä! Tarkistin loppuajan, 3:00.39. Ensimmäinen ajatus oli tyytyväisyys, toinen harmitus että taas jäi sekunneista kiinni. Viime syksyn puolikkaalla jäi 13s tavoitteesta, kevään kympillä 7s siitä haaveesta alittaa 55min ja nyt sitten 39s. Mutta näin pitkällä matkalla se 39s on loppujen lopuksi murto-osia tai näin yritän lohduttaa itseäni. :) Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, miten paljon kunto on parantunut viime vuoteen nähden, 8min on aika paljon tuolla matkalla ja miten paljon suurempi ero olisi tullut jos olisin ottanut itsestäni kaikki irti tuolla 12km. Keskisyke oli 162. Ekan lenkin keskitahti 8:19min/km, toisella 8:39min/km. Ihan ok, kun tuo toinen lenkki on niin paljon raskaampi ja teknisempi kuin ensimmäinen, mutta kyllähän siinä loppumatkasta hyytymistäkin tapahtui. Kaikki otettiin eilen kropasta irti mitä oli otettavissa, siihen on pakko olla tyytyväinen. Nyt on niin monta onnistunutta juoksua takana, että alkaa jo pelottaa seuraava kisa, kyllä tää onni jossain vaiheessa kääntyy... Loppuun vielä kuva likaisista kengistä. :) edit. keskitahdit korjattu tulospalvelun mukaisiksi. Oman kellon antamat lukemat oli väärät, kun näytti matkan liian lyhyenä
  24. 24 points
    Ympyrä sulkeutuu, ja pikkusen ennen alkupistettä. Elellään vuotta 2006 ja elämäntaparemonttini on päässyt tavotteeseen eli 85kg painoon, hölkkä on hidasta eikä pohkeet tahdo kestää hölkkäystä. Motivaatio ei riitä mihinkään joten homma tahtoo jäädä, muutama viikko menee ja sattumoisin soitan Enolleni ja kyselen kuulumisia. "tulin just lenkiltä, sellanen kevyt pitkä 2h" mietin miten joku voi lenkkeillä 2h kevyesti, kun itselle 5km on se maksimi. Ja kun enoni selkeesti on hölkkämoodissa jutuissaan alan itsekkin kehumaan omaa vaatimatonta 5km yhtäkyytiä hölkkää. Enoni innostuu korvin kuulen ja sanoo, kuulehan poika, meiltä lähtee perinteisesti työporukka tukhoman maralle niin etköhän lähde mukaan. "vittu maratoonille, unen näit ei ole minun juttu tuo. Hullut juoksee niitä"... No jutellaan tovi muista asioista ja päätetään puhelu ei sen kummempia. Kuluu muutama viikko ja könyän omia juttuja, lähinna rullaluistellen ja kuntopiireillen, ja ajatus siitä että juoksisin maratoonin alkaa kiinnostamaan enemmän ja enemmän. Hairahdun nettiinkin ja löydän juoksufoorumin, lueskelen juttuja guestina ja mietin että on himmeetä porukkaa, ei mitään muuta mielessä kuin juoksu ja juosku... Ei todellakaan miun juttu. Enoni soittaa yllättäen ja ilmoittaa, "sinun on nyt ilmoitettava lähdöstäsi mukaan tai homma jää, mietin että semmonen 4.30 maratooni olis varmasti just passeli" kysyn että miten paljon on päästävä tunnissa tuohon, "no eihän se ole kuin joku päälle 9km/h jotain 6:20 vauhtia ..." Päässäni kuuluu naks, ok lähden mukaan, mutta pienellä varauksella tuo tavo, kun 5km menee maksimissaan tuota vauhtia tällä hetkellä. " älä sitä murehi, meillä on aikaa vielä 10kk kerkeet hyvin siihen.. teen sulle ohjelman ja alat noudattaa sitä, jos kysyttävää soita" No ohjelma tulee meiliini ja katson sitä hämmästyneenä, ma: 45min pk, ti 5km vk alle ja päälle verrat ....jne MIKÄ VITUN PK?? VK?? VERRAT?? Pakko soittaa ja kysellä, ehkä tunnin puhelun jälkeen alan tajuta että olen reenannut tähän asti aivan päin vittua ja ENSI kerran alan uskoa että voisikohan tämä onnistua. 10kk myöhemmin tukholmassa pääsin maaliin 4.46 ajassa puolikkaat 2.30 ja 2.16. +32 asteen helle otti voimille enkä päässyt enon asettamaan tavotteeseen, mutta se tunne maalissa, muistan vieläkin kun ajattelen "tämä on minun juttuni, vittu kun on siisti tunne" Vuodet vierii ja elämä kuljettaa, enoni saa työkomennusken intiaan ja juoksut jää toisaalle yli 4 vuodeksi, vuonna 2015 alkutalvesta soitan enolleni että miten pyyhkii, kun kuulin että hän on palannut suomeen, turistaan niitä näitä ja kun tilaisuus koittaa alan höyryämään omista hölkistä (ei juteltu piiiiiitkäänm aikaan) höyryän ja höyryän, kunnes enoni keskeyttää ja sanoo, olen minäkin tässä jo alotellu hölkkiä pikkuhiljaa intian jälkeen. Ja tartun heti tähän, se on sitten vantaalla maratoni 3.59.59 vai mitäs olet mieltä? Ei vastausta vaan vältellen muihin juttuihin ja puhelu päättyy. Viikko tästä ja soitan edelleen että miten se vantaa, nyt tulee vastaus että jos teet ohjelman niin suostun, sanon vielä siihen että kaupanpäälle tulen vierellesi juoksemaan. Lyötiin puhelimessa kättä päälle. Elokuulle asti perus tamppausta ja siitä lähti ohjelman koventaminen testikymppien ollessa 3-4vkon välein. Sovittiin että jokaisen testikympin jälkeen soitto ja kuulostellaan miten vauhit on kehttyny ja siitä uudet vauhti seuraavaan jaksoon. 53min -> 49 min kehitty 10km aika :) Enoni juossu joskus 8v sitten 10km@44:30 ja maran 3.38 joten hermotusta oli alla. Itse kisaan Homma meinaa mennä heti alusta käteen, kun tuttuun tapaani teen aivan jotain muuta kuin pitäs, intissäkin kuulin harva se kerta "soironen on taas vaiheessa" en meinaa löytää jänistettävää lähtömassasta, vaikka enoni on myös melkein 2m pitkä. 1min ennen lähtöä bongoon jänisteltävän ja päästään matkaan. Tavotteena minulla oli siis juosta 5:35 kisoja ja kävellä juomapaikoilla 10-15m juoden juomat rauhassa. Kerroin tämän taktiikan jo viikkoa aikasemmin enolleni, mutta hän ei oikein siitä tykännyt, "haluan juosta 3-4min varastoon kun hyydyn aina lopussa" yritän sanoa että ehkä siksi juurikin hyydyt, mutta ehkä asetelma poika vs vanhemmuus tekee sen että en viitsi lähteä kinaamaan. Katsotaan kisassa mietin. Eka 10,55km tullaan 58.xx pintaan, kaikki ok, olen yrittänyt jarrutella menoa, mutta en siinä oikein onnistu, kun enoni oli ottanut juomapullon ekalle kiepille mukaan tapojensa mukaan eikä juomapaikoilla kävellä, joudun spurttaamaan etumatkaa että saan rauhassa juoda juomani, tämähän on samalla omakin reeni kohti 12h kisaa, joten mahaa on totuteltava. Toinen kierros yli puolikas 1.58.xx, nyt jo toisella kierroksella jänistettävän menohalut oli hiipunut ja noin 15km jälkeen alettiin kävelemään juomapaikoilla kuten suunnittelin, silti kilsat maksimissaan 5:45 pintaan, eli ei mitään merkitystä niillä kävelyillä. Itsellä toinen kierros on 10 kertaa helpompi kuin eka, ja oikeasti nautin hölkästä. Keli on mitä parhain, ja useita juoksukamuja liikkeellä joiden kanssa hölmöilläänkin siinä samassa. Juoksu nautintoa siis parhaimmillaan. Kolmas kierros täyttyy ajassa 2.57.xx, kolmannella kiekalla tuleekin asiaa puskankin puolelle (pienempi hätä) jänisteltävä kerran ja itse käyn 2 kertaa, toisen kerran käynnin kilsa olikin reissun nopein minulle 5:20 :) Noin 30km kohilla alkaa meno jo painamaan enolla ja juomapaikka kävelyt lisääntyy, joudun vittuilemaan hieman enemmän että jokohan lähettäs tyylillä, ja sitkeesti ukko liikkeelle. Lähdetään viimeiselle kierrokselle noin 2min kaulalla siihen alle 4h aikaan, lasken että 5:48 kisoja saa tulla hitaimmillaan. Hölkätään kiekkaa ja teboilin kohdalla alkaa enoni jäämään jo kunnolla tuosta ajasta 6:11 huudan kilsan ajaksi, edellisetkin kilsat tyyliin 5:50 - 5:58, joten kaula supistuu supistumistaan. Kun matkaa jäljellä 5km on aikaa tavotteeseen enää 30min15s, huudan enolleni että jumalauta minulla ei ole nitroja mukana, alkaa mennä jo hitskokin puolelle!! Nyt vittu juokse!! 4km jäljellä 24min5s, hittojen hitto ukkohan hyytyy käsiin. Tiputtaudun rinnalle ja yritän kaikilla psyykkisillä taidoillani tsempata häntä, huutelen taputtajille että hyvin jaksatte taputtaa jaksaa jaksaa, ja huomaan että enonikin hieman hymyilee pelleilyilleni ja kun saavutaan 39,2km kohtaan on aikaa jäljellä TASAN 12min, nyt ilmoitan enolleni että jumalauta kaikki peliin mitä ikinä saat kasaan, NYT on tullut aika kaivaa se tahto mielestä esiin, kunnolla ei tässä ole enää mitään tekemistä RUNTTAA ja SURVO!!! 41,2km ja katoppas ukkoa toka vika kilsa 5:43, eli 17s plussaa, viimonen mäki eli silta yli, enon katse on lasia, huohottaa kuin hirvi, hän ei nää, ei kuule, ainoastaan katse horisonttiin. Maali näkyy jo nyt asia on selvä, enoni pääsi +60v iässä maran alle 4h. Netto 3.59:30, bruttokin alle 4h. Samalla oman sarjan sijalle 10. Pidättelen itkua maalissa, eno itkee vaimoansa vasten, saan kiitokset ja tunnustuksen siitä että ilman jänistelyä olisi homma kaatunut liian kovaan alkuun. Ympyrä on sulkeutunut, tai mistä tietää vaikka alkoi uusi kierros.
  25. 24 points
    No niin, nyt on aikaa ja hieman etäisyyttäkin Tukholman rapsan kirjoitteluun, eli tässäpä tämä: 30.5.2015 Tukholman maraton 42,195@7:01@131. Virallinen nettoaika 4:55:51, johon olen kohtuullisen tyytyväinen eri näkökohdat huomioiden. Tavoittelin kuitenkin 4:45 alitusta, parhaimmillaan jopa alle 4:40 menevää tulosta. Sen takia annan itselleni kouluarvosanaksi tästä kisasta 7 1/2, joka huomioi sen että olosuhteet varsinkin toisella puolikkaalla olivat epäsuotuisat. Hyvä arvosana (9) olisi irronnut 4:40 alituksella. Sääennuste lupasi lopulta että sade alkaisi juoksun ensi tunnin aikana, mutta olisi alkuun aika kevyttä. Kovempaa sadetta oli luvassa vasta parin tunnin jälkeen. Tältä pohjalta päädyin juoksuvermeiden osalta laittamaan juoksucaprit ja lyhyet sukat jalkaan, mutta ylävartalon peitoksi kuitenkin pitkähihaisen juoksualuspaidan ja sen päälle teknisen paidan. Päähän vielä lippalakki suojaamaan silmälaseja sateelta ja paidan hihaan juoksuhanskat. Ja toden totta, sukkiin tungin nuo Sairasen mainitsemat kertakäyttöhanskat ja kunnon pätkän vessapaperia! Saattaa olla, että pitkät juoksutrikoot olisivat sittenkin olleet parempi valinta, kun sää viileni huomattavasti lenkin loppupuolella; mene tiedä. Juoksutaktiikan osalta otin johtoajatukseksi lenkin jakamisen osiin. Ensin tulisi 30-32 km PK pitkis suurin piirtein siihen tapaan kuin olen pitkiksiä tehnytkin, vain hieman pidempänä. Siis piece of cake! Seuraavaksi tulisi keskimittainen 8-10 VK1-lenkki jollaisia myös olen juossut viikoittain. Loppuun sitten parin kilometrin VK2-veto jos irtoaa. Ennen muuta koetin olla murehtimatta loppukilsoja kunnes niiden aika tulisi. Ensimmäiset 5 km pyrin juoksemaan erityisen rauhallisesti konetta käynnistellen ja sitten jatkamaan siihen mennessä toivottavasti löytyneellä rennolla ja kevyellä askelluksella. Tämä toteutuikin kohtalaisesti noin 25 km asti rataprofiilista johtuvat vaihteluiden rajoissa. Puolikkaan kohdalla olin mielestäni vielä kohtalaisen hyvin tavoitehaarukassa. Tämän jälkeen matka jatkui minulle tuntemattomalla alueella, kun pisin lenkkini koskaan on ollut 27 km. Vauhdin kiristäminen ei käynytkään päinsä, vaan jalat eivät olleet halukkaita tottelemaan käskyjä ja vauhti alkoi päinvastoin hiipua. Pienikin yritys pidentää askelta tuotti tunteen että jalat olivat kuin spagettia ja pettävät alta. Kolmenkympin jälkeen jalat kramppasivat kauttaaltaan ja askel lyheni edelleen, tein mitä tein. 35 km jälkeen jouduin jo tosissaan käskyttämään jalkoja ylimalkaan jatkamaan hölkkäämistä. Mantrasin ajatusta että tänne on tultu juoksemaan, ei kävelemään, ja jatkoin matkaa uskotellen itselleni että ihan hyvinhän tämä menee eikä tunnu kovinkaan pahalta. Kuitenkin vasta jossakin 38 km kohdalla aloin olla vakuuttunut, että kyllä tämä lenkki maaliin asti menee juosten. Laskeskelin että jos vain jatkan juoksunkaltaista liikkumista, viiden tunnin alitus pitäisi olla varma. Siksi ohitin viimeisen 40,5 km juottopaikan kun en enää uskaltanut pysähtyä kävelemään. 41 km kohdalla koetin päässälaskea montako askelta vielä tarvitaan maaliin asti ja päädyin 300 askelpariin. Sitten laskin niitä alaspäin: 300, 299, 298 ... Väärin meni, koska pääsin noilla askelilla vain maratonportille, mutta sitten sillä ei enää ollutkaan niin väliä. Loppukiristä ei kylläkään ollut tietoakaan, mutta hymy huulilla toki maaliin tulin tosin hieman silmäkulmat kostuneina. Se oli sangen herkkä hetki, koska kolmenkympin jälkeen varmuus loppuun pääsemisestä oli haurastunut. Selvisinpä sittenkin! Euforiaa seurasi sitten koko kisan vaikein hetki: kävely hakemaan kamppeita stadionilta ja kävely laivalle. Vaikka olinkin varannut stadionille jotakuinkin kuivaa lisävaatetusta, tärisin sekä kylmästä että energiavajeesta koko paluumatkan ajan niin että muistikuvissa reissun pahin ylämäki tuli eteen vasta tuon kävelyn aikana. Järjestäjien pullakahvit jätin sikseen, koska kädet tärisivät siihen malliin että kahvi olisi jäänyt rinnuksille. Sateinen stadion ei muutenkaan houkutullut lorvailuun. Kokonaisuutena olen hiipumisesta huolimatta aika tyytyväinen suoritukseeni. Olin etukäteen ollut eniten huolissani oikean jalan kunnosta, jalkojen kramppaamisesta ja pakin kestävyydestä. Kisassa oikea koipi kuitenkin toimi siinä missä vasenkin. Jalat kylläkin kramppasivat, mutta eri tavalla kun aiemmin ja vasta 30 km jälkeen. Vatsakaan ei tuottanut ongelmia kun noudatin varovaisuutta sen huoltamisessa. Geelejä upposi lopulta viisi kappaletta. Urkkaa join useimmilla asemilla, mutta muutamilla tyydyin veteen kun vatsa alkoi murahdella epätoivotulla tavalla. Järjestäjien eväistä upposi pari banaania ja kerran jonkinlainen energiapatukka. Tyytyväisyyttäni nostaa myös se, että juoksu oli ehyt: kävelin vain sen verran kun olin aikonutkin (juomapaikoilla 40-60 sek). Kolme kertaa pysähdyin kokonaan 15 sek pikavenytyksiä varten, sekin suunnitellusti. Muuten liikuin juosten, olkoonkin että 35 km jälkeen askel ei todellakaan ollut lennokas. Myönteistä oli myös se, että selvisin lähes olemattomilla vaurioilla: sykevyö hiersi selän verille, mutta vältyin rakoita ja kipeiltä kynsiltä kokonaan. Tossut siis tekivät työnsä erinomaisesti, vaikka lähes koko matka mentiin asfaltilla ja kahdestakympistä eteenpäin kengät ja sukat olivat läpimärät. Pari sormea meni tunnottomiksi, mutta heräsivät henkiin laivalla. Toki hampaankoloon jäi kaikenlaista. Odotettuakin huonompi sää saattoi vaikuttaa hiiipumiseeni varsinkin viimeisen tunnin aikana, mutta arvelen että joka tapauksessakin kuntoni ei olisi sallinut alkuperäisen suunnitelmani toteuttamista. Arvelen että pääsyyt vauhdin hiipumiseen ovat edelleen puutteellinen lihaskuntoni ja lyhyt juoksuhistoriani: paketti toimii kyllä puolikkaan verran, mutta ei enää kolmenkympin jälkeen. Lisää treeniä siis tarvitaan! Tätä pohdiskelen sitten uudessa ketjussa, kun tämä on nyt saapunut luonnolliseen päätepisteeseensä. Kisajärjestelyistä minulla ei ole moitteen sanaa: kaikki sujui kuten pitikin. Alkuruuhka oli toki valtava: minulta meni lähes viisi minuuttia päästä lähtölaukauksen jälkeen viivalle. Myös reitin kapeissa kohdissa oli muutaman kerran ruuhkaa, varsinkin jänisjuoksijoiden läheisyydessä. Kannustusta matkan varrella oli kelvollisesti, vaikka huono sää varmaankin vähensi yleisön osallistumista. Bändit matkan aikana olivat myöskin kivoja, varsinkin sambatytöt. On heillä mahtanut olla kylmä noissa hepeneissä! Myös Vetikon laivaristeily toimi erinomaisesti: oli hyvin kätevää saada kisavermeet jo laivalla. Tietenkin oli muutekin mahtavaa matkustaa yhdessä 1500 maratoonarin kanssa, varsinkin tulomatkalla kun kaikilla oli tarina kerrottavanaan. On tämä aikamoinen sisar- ja veljeskunta! Yhytin lopulta myös JiiVee70:n ja Jaaban niin että saimme vaihtaa onnitteluja: olimmehan kaikki varsin tyytyväisiä tuloksiimme.Â
×

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy