Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Leaderboard


Popular Content

Showing content with the highest reputation since 01.05.2015 in all areas

  1. 33 points
    Kuitti! Vähän yli 4 kk piti kärvistellä Vantaan keskeytyksen jälkeen ja tänään sitten selvitin c-luokan Sevillassa. Lopussa tsemppasin itteeni, että vähän enää hommia ni palkinto itselle on luvassa. 2.59.12 (2.59.39). Oon nyt vähän ylpeä ittestäni!
  2. 31 points
    Endurance 24h 24-25.2.2018 Ensin ne selitykset. Suuren elämänmuutoksen silmässä UTTF2017n jälkeen päätin ilmottautua tähän ”kotikisaan”, vaikka muutto ulkomaille oli vahvoissa keskusteluissa jo tuohon aikaan. Lokakuun lopussa kaiken muuttohässäkän keskellä, vain viikko ennen ulkomaille siirtymistä, olin pari päivää lähes 40C kuumeessa ja lääkärin diagnoosi keuhkokuvien perusteella oli tyly: keuhkokuume. Muutto siirtyi viikolla lääkärin kuukauden suositusta vastaan, mutta vaikutus harjoitteluun oli tietysti selvä: kolme viikkoa marraskuussa meni toipuessa ja hyvinkin nopeasta kevyeen lenkkeilyyn paluusta (tai sen takia yhdistettynä merkittävään stressiin uuden elämänkuvion vuoksi), sain itseni vielä jonkinlaiseen ylirasitustilaan joulukuussa. Sykkeet huitelivat reilusti normaalia korkeammalla kevyilläkin lenkeillä ja aamulla sängystä noustessa rytmi nappasi heti sellaisen 30 pykälää ylös. Otin suosiolla joulun aikaan vielä yhden täyden lepoviikon, joten ensimmäistä kertaa pariin vuoteen jouduin kohtaamaan vakavampia hankaluuksia mitä tulee terveyteen ja lenkkeilyyn. Jarin Ohjelma E24 treeniin oli olemassa, mutta jouduin tinkimään siitä matkan varrella jatkuvasti joko terveyden tai muiden kiireiden vuoksi. Yltiöpositiivisesti ajateltuna sain kuitenkin alkuvuodesta käärittyä kasaan 3kpl hieman yli 100km treeniviikkoja, mikä ei ole juuri mitään vuoden 2017 alun mättöön verrattuna, mutta toivoin että kunto ei olisi aivan onneton verrattuna edellisen vuoden polku-ultriin. Paljon tuon enempää juoksuun ei vaan aikaa ole. Jonkinlaista varmuutta toi 3.27 Dubain maratonilla Tammikuun lopussa. Toisaalta uusi elämänvaihe oli tuonut valitettavasti pari lisäkiloa kroppaan. Kaikesta huolimatta minimitavoite oli asetettu 180km ylitykseen, jotta Spartathlon- arvontaan pääsisin tulevina vuosina osallistumaan. Ei niin julkisesti levitelty tavoite oli kuitenkin kuntoilijalle maaginen 200km, ja sitä lähtisin hakemaan. Lensin Suomeen perjantaina ja tein monenlaisia elämään liittyviä järjestelyjä ja Antin avustamana ilmestyimme Esportiin lauantaina pari tuntia ennen E24 starttia. Huollosta homma ei ainakaan olisi kiinni: Antti ja Jamo olivat lupautuneet auttamaan. Kiitos mahtaville huoltajille! Porkkanaa ja raippaa tuli erityisesti Antilta juuri oikeassa suhteessa. Petri oli samassa ”juoksutiimissä”, mutta valitettavasti hänelle tuli ongelmia illan aikana ja meno vaikeutui. Klo12 lähdettiin kiertämään n.390m rataa. Huolto kertoi jo etukäteen että yhtään alle 2.25 kierrosta ei sitten tule tai palaute on epäkohtelista. Siinä veitsen terällä mentiin alkuhuumassa mutta sain pidettyä vauhdit niillä main. Juoksututun kanssa jutskaillessa kierrokset olivat vähän hitaampia. Suunnitelmissa oli 57km/53km/47km/43km 6h splitit, millä 200km olisi tavoitettavissa. Ultrayhteisöä oli mukava nähdä ennen juoksua ja sen aikana. Omaa urheilujuomasekoitusta sekä High5 geelejä otin tunnollisesti ja sen lisäksi pääasiassa järjestäjien pöydästä sipsiä, banaania ja suklaata sekä muita juomia. Jalassa olivat Hoka Clifton4t. Ensimmäinen kuusi tuntia eteni yllättävän nopeasti mitä aikaan tulee, mutta huomasin että olin jäljessä hieman asettamaani aikataulua. Huollosta tuli kuitenkin viisas vinkki että ei syytä hötkyillä. Matkaa taisi tulla mittariin 55-56km välimaastoon ekalla ”pätkällä”. Sitten olikin aika kääntyä juoksemaan toiseen suuntaan. Tämä suunnanmuutoshan tapahtuu kyseisessä tapahtumassa kuuden tunnin välein. Laskeskelin, että jos toinen kuusi tuntia menee sinne 53km kieppeille niin mitään ongelmaa ei vielä ole. Aurinko paisteli kirkkaasti Esportin ikkunoista sisään ja usutin huoltajia lähtemään ulos omille lenkeilleen. Upea talvipäivä ulkosalla. Hallissa ei niinkään. 100 kierrosta tuli täyteen. Senhetkiset kärkijuoksijat painelivat ihan mielettömän komeasti, ja tuntui että ohitseni viuhui jatkuvasti porukkaa, mutta pysyin viisaasti omassa suunnitelmassani. Suuria epäilyksiä kyllä kävi mielessäni vauhtien pitävyydestä. Pastaa ja jauhelihakastiketta ilmestyi tarjolle klo19 kieppeillä ja lähinnä pastaa näykkäilin menemään – kiinteän ruoan halu ei ollut kovin hyvä valitettavasti. Toinen kuusi tuntia jatkui niin mukavasti kuin vain tuollainen älyttömyys vaan voi jatkua. Kierrosvauhdit alkoivat hidastua hieman, mutta tiesin että niin se menee ja aikaa on vielä PALJON jäljellä. Reisissä alkoi tuntua kipuja ja ensimmäinen rakko alkoi tuntumaan vasemman jalan varpaassa. Hyvällä rasvauksella pystyin kuitenkin välttämään suuret rakko-ongelmat. Jalat ovat kisan jälkeen yllättävän hyvässä kunnossa sen suhteen. Aloin lisäämään kävelypätkiä juoksuun. Huvittelin ajatuksella että en ollut juossut yhtään yli 3min kierrosta, mutta yksi WC- reissu pilasi tämän huvin. Edellisen WC- käynnin ja kierroksen olin ottanut aikaan 2.59. Aika tehokasta kuseskelua. Tällä välillä joitain edelläni menneitä alkoi näkymään huolloissa istumassa ja ilmeisesti kaikenlaisia ongelmia oli tullut. Illalla paikalla kävi myös muutamia tuttuja kannustamassa. Kiitos kaikille jotka kannustitte! Tiedätte kyllä! 100km tuli täyteen. Ekat 12h kilometrejä taisi tulla joku vajaa 106, mikä oli hieman alakanttiin. Nyt lähdettäisiin mielen ja kestävyyden hyökkäykseen kohti kahtasataa. Puolenyön jälkeen päätin hieman lisätä asennetta hommaan 200km unelman saavuttamiseksi ja ensimmäinen sekä toinen tunti menivätkin oikeaan suuntaan, mutta aika tarkalleen klo 02.00 tapahtui melko selkeä katkeaminen ja homma meni puskemiseksi, sekä virta alkoi loppumaan. Kävelyä tuli yhä enemmän kuvioon, ja tajusin että 200km alkaa lipeämään käsistä. Harmitti hieman, mutta tunnen omat rajani. Ilmoitin Antille että tavoite muuttui juuri 190kmksi. Eihän huolto tuota ottanut kuuleviin korviinsa vaan hyvää strategiapäivitystä sieltä tuli koko ajan. Mies ei vaan enää pystynyt. Huoltoon pysähtyessäni jalat meinasivat lähteä alta, ja Antti kirjaimellisesti törkkäsi liikkeelle että mies pysyisi pystyssä. ”juokse nyt kun et seisomaan pysty!” Toisaalta ajattelin, että voihan aamun sarastaessa vielä tulla joku uudelleensyntyminen. Tuli epätodellinen tunne, että minun pitää olla täällä vielä 9-10 tuntia liikkeessä. Naurettavaa touhua! Teki mieli mennä istumaan ja juomaan kokista, ja lopettaa homma juuri siihen. Samoihin aikoihin radan roskiksilla alkoi näkymään ensimmäisiä tyhjennysharjoituksia. Itse säästyin taas kerran suuremmilta pahoinvoinneilta. Ei nuo aamuyön tunnit sinänsä unitilan suhteen pahalta tuntuneet mutta paras veto oli vaan miehestä poissa. Tuossa vaiheessa aloin sitten laskemaan että millä keskivauhdilla menee 180km (Sparta-arvonta raja), ja totesin että hyvällä mallilla ollaan ja pidetään se 190km tavoite elossa. Alkoi tulla kylmä ja vaihdoin pitkähihaisen paidan päälle. Ensimmäinen sininen paita oli muuntunut valkoiseksi korpuksi suolan puskiessa kehosta pihalle. Joitakin viestejä tuli kotiväeltä ja kavereilta huoltoon. Kiitos niistäkin! En kuitenkaan paljon kupannut huolloissa ja Antin ”juoksun päälle!!!” kommentit raikuivat Esportissa jos satuin huoltopisteeltä kävellen poistumaan. Seuraavaan mutkaan hölkkää ja sitten hieman ”salaa kävelyä” mutkan takana, hihhoh. Kävelyä tuli aamuyöstä lähtien pikku pätkä joka toisella ja lopuksi jokaisella kierroksella. Henkistä tilannetta kuvasi hyvin toteamukseni ”I want to die” huollolle joskus aamuyön tunteina. Toisaalta olin jälleen kerran ottamassa itsestäni irti ihan kaiken sen mitä saa, ja päätin pitää sen moodin. Vasemmassa jalkapohjassa tuntui Plantaarif- tyyppistä kipua ja neuvoteltiin Antin kanssa poikkeuksellinen Burana, jota en ole koskaan aiemmin ultrajuoksussa ottanut. Nestettä perään isolla kädellä. Hietsu heitti jossain vaiheessa huollossa että ”olet polkujuoksijoiden kärjessä tässä kisassa”. Meriitti sekin :-D Puuroa oli tarjolla aamiaiseksi mutta ei tullut mielenkään syödä kun ei maistunut– menin edelleen hyvin vahvalla hiilihydraattipohjalla ja kun juoma, geeli, banaani sekä muu pikkumakea maistui niin eipä siinä mitään ongelmaa ollut. Jos ensimmäiset tunnit menivät kisassa nopeasti niin aamu oli ihan täyttä tuskaa. N klo 8 vasempaan jalkaan nilkan etuosaan iski karmea kipu ja pelkäsin jotain kunnon rasitusvammaa. Hetkeen en pystynyt kuin nilkuttamaan. Onneksi se meni ohi pikku hiljaa kun löysättiin nauhoja. Antilta tuli hyvin piiskaa: ”nyt juostaan sitten 8.3km tuntivauhtia”. 200km siellä oli tietysti tarkoituksena, mutta vaikka miten yritin niin ei vaan mies tullut enää. ”Nyt tehdään tulos!”, ”Juoksuun!”. Kaikkeni annoin, mutta heikkona hetkeni kirosin paikallaolijoille Spartat ja kaiken muun alimpaan maakerrokseen. Otin pari 50m spurttia jalkojen avaamiseksi. Ei tullut mitään. Tuli mieleen Jyri Kjällin kuuluisat sanat eräässä nyrkkeilyottelussa. WC- tauko venähti kun ei meinannut enää saada itseään liikkeelle, mutta tunnollisesti aina palasin suoraan radalle. Kertaakaan en istunut missään koko 24h aikana. Aamupäivän aikana kävely lisääntyi ja lisääntyi, mutta jokaisella kierroksella yritin juosta edes jonkun verran kunnes n. klo 10 totesin, että 190km tulee vaikka 6km/h. 200km oli ollut mennyttä jo kauan sitten. Näihin aikoihin Esporttiin alkoi tulla myös uutta kannustusväkeä ja viimeisen tunnin ajan kannustus oli aivan mahtavaa – kiitos! Viimeinen vartti oli sitten aivan upeaa ja sain hieman virtaa kun 192km oli mahdollista. Töpöttelin sen minkä pystyin ja juoksin (!) koko viimeisen täyden kierroksen. Tulos 192,3 km ja sijoitus miehissä yhdeksäs. Lähtökohtani huomioon ottaen aivan maksimi ja upea juoksu. Nyt olisi sitten mahdollisuus osallistua Sparta- arvontaan 2019-2020, mutta arvatkaa minkä verran kiinnostaa. Lopuksi sitten mitali kaulaan ja muutama sana tuttujen kanssa. Antti sanoi että ”en halaa, koska haiset ihan xxxx:n pahalle” ja vei ystävällisesti vielä kämpille. Klo 13-04.45 menikin punkassa kovissa lihassäryissä ja hikoillen sekä palellen. Sukulainen toi iltapäivällä armollisesti pizzaa ja Spriteä joita nautin sängyssä maaten silloin kun horrokselta pystyin. Armoton herätyskello soi 04.45 ja oli pakko nousta pakkaamaan kamat ja siirtyä lentokentälle kohti nykyistä kotipaikkaa. Järjestelyt olivat erinomaiset ja kiitos vielä kerran huollolle, kaikelle talkooväelle ja Endurancelle! Kiitos tietysti perheelle, joka salli tällaisen miniloman Suomessa ja aamuyön lenkit. Juuri nyt tuntuu todella hyvältä kun saan olla vapaalla juoksusta jonkin aikaa. Jos nyt joskus vielä hairahdun 24h juoksuun niin teen sen ulkona. Elokuussa on kesälomalla varattuna paikka maisemiltaan upeaan Kaldoaivi-ultraan ja lajinomaisesti asia ei juuri voisi vähempää kiinnostaa tällä hetkellä, mutta kyllähän se into sieltä taas löytyy kevään aikana, jos vaan terveyttä riittää. Juoksuolosuhteet alkavat mennä lämpötilan suhteen vähitellen entistä tylymmiksi kesää kohti, ja toukokuusta alkaen lenkille pitää lähteä viimeistään klo 05.00 jos meinaa ulkona käydä. Mukavia juoksuja kaikille!
  3. 31 points
    Pientä raportin tynkää paikan päältä. Lähdin viime vuoden tapaan ilman kelloa matkaan. Ajatuksena oli juosta noin 5:45...6:00 vauhtia. Kyllä se itselle oli täysi yllätys kun maratonin väliaika kolahti korvien väliin ja olin siinä vaiheessa jo puolisen tuntia aikataulua edellä. Juoksu kuitenkin maistui ja ajattelin jatkaa samalla tunteella. Reitin mäkisyys lisääntyy heti maratonin jälkeen, joten tiesin kyllä että keskivauhti kyllä lähtee siitä laskemaan ihan automaattisesti. Helle ei itseä juuri häirinnyt ja pystyin nauttimaan juoksemisesta. Koko hellejakso meni niin hyvin kuin se vain voi mennä. Pienen pieni takaisku tuli pimeän tultua kun köykäinen otsalamppuni alkoi vedellä nopeasti viimeisiään. Enkä tietysti ollut muistanut ottaa varapattereita mukaan. No, ei tarvinnut kuin hetki jarrutella ja jatkoin sitten matkaa jonkun amerikkalaisen valokeilassa. Muutamaa checkpointia myöhemmin sain onneksi lainaan joltakin huoltajalta hyvän otsarin ja pystyin jatkamaan taas omalla vauhdillani. Tuossa vaiheessa aloin lähestymään viime vuoden keskeyttämiskohtaa, mutta nyt kulku oli niin hyvää ja tiesin että keskeyttämistä ei tarvitse edes miettiä. Vuorelle nousu sujui ihan mukavasti. Pääosin juoksin, mutta rytmitin ja säästelin voimia kävelemällä jyrkimpiä kohtia. Pari ohitustakin sain tehtyä siinä sivussa. On se nousu kyllä vaan jumalattoman pitkä! Tämä konkretisoitui viimeistään siinä vaiheessa kun tulin Mountain Basen huoltoon ja luulin oikeasti että siitä on enää jokin pieni nyppylä ja sitten ollaankin jo vuoren yli. Mutta EI. Siitä noustiin vielä melkoiset polkuserpentiinit ja ihan helvetinmoista kivikkoa. Pallaksen rakat on pientä verrattuna tuohon! Vaikka tykkään juosta teknisillä poluilla niin loppunousu meni 80-90%sti kävellen. Ei siellä vaan yksinkertaisesti pystynyt juoksemaan kuin ihan pieniä pätkiä. Sitä voisi ehkä kuvailla niin että yrität juosta 200 metriä korkean jyrkän sorakasan päälle. Aina kun astut 10 senttiä ylöspäin niin kivet pyörii askeleen alla 5 senttiä alaspäin. Vuoren päällä kuulin että ero seuraavaan on vain reilut pari minuuttia. Olin kuullut että myös alastulo on melkoista kivikkoa ja nekin kivet vaan pyörii ja lentelee jalkojen alla. Laskun pystyin kuitenkin tulemaan tosi hyvällä frekvenssillä ja nautinnolla alas. Ei siinä kaatuminenkaan kyllä kaukana ollut, mutta onneksi pysyin pystyssä. Edellä menneen ohitin heittämällä. 170-180 km paikkeilla alkoi vatsa ruikuloimaan. Todennäköisesti lämpötilan äkillinen muutos lähes 30 asteen helteestä vuoren reiluun 10 asteeseen järkytti vähän kroppaa; ensin puskee järjettömällä tahdilla hikeä läpi ja sitten onkin kohta jo vilunväreet iholla. Loppumatkan aikana jouduin käymään puskissa ruikulilla noin 10 kilometrin välein. Samoin nesteet kiersi ihan liian tiuhaan läpi. En tuntenut itseäni kuitenkaan mitenkään äärimmäisen väsyneeksi ja sain jatkettua juoksua aina ihan hyvällä vauhdilla. Kyllä kai se paskalla istuminen aina vähän palauttikin:) Vatsaongelmista huolimatta sain poimittua muutamia edellä menneitä kiinni. 200:n paikkeilla oleva pitkä nousukin meni suorastaan erinomaisella tunteella, kuten ylämäet ylipäätään. Viimeistään siinä vaiheessa aloin uskoa 27 tunnin alitukseen. Mutta ei se todellakaan helpolla tulisi! Näillä main ohittelimme Cudinin kanssa viidenneksi tulleen tanskalaisen kanssa toisiamme. Jollain pidemmällä paskavarvillani tanskalainen pääsi sitten reilummin karkuun. Viimeisen parinkympin aikana näin kyllä edellämenijät ja yritin repiä eroa kiinni. Aina kun pääsin muutaman sadan metrin päähän niin piti pysähtyä paskalle tai vähintään kuselle ja ero sahasi koko ajan n. 300 ja 800 metrin välissä. Pysähtely söi miestä, mutta toisaalta yritin tehdä kuitenkin vain omaa juoksua ja lopputulos ja sija on sitten mikä on. 200-225 välin mäkisyys yllätti kyllä täydellisesti. Oli kyllä niin saatanan pitkää nousua että vitutti. Etukäteen olin ajatellut että viimeinen 30 km on lähes pelkkää laskua. Mutta se 25-30 km väli ennen maalia olikin päinvastoin melkein pelkkää nousua! Eikä saanut kävellä kyllä yhtään vaan piti runtata juosten kaikki, jotta kroppa pysyy kierroksilla eikä 27 tuntia vaan ala karkaamaan. No, lopulta se laskupätkä sitten kuitenkin alkoi. Eipä sekään mitään herkkua ollut, sillä etureidet oli jo kuitenkin jokseenkin jyrän alle jääneet. Sain kuitenkin pidettyä ihan hyvää vauhtia. Vitutuskäyrä nousi enää lähinnä vain silloin kun piti täydestä vauhdista jarruttaa paskalle tai kuselle. Viimein Spartakin alkoi häämöttää näköpiirissä. 2. viimeisellä huoltopisteellä paikallinen urpo sanoi että matkaa on noin 4,5 km jäljellä. Mutta ei kyllä varmasti ollut! Ja tuossa vaiheessa "ylimääräisen" kilometrin runttaaminen ei ole mitään herkkua. Olin onneksi kuullut aiemmin tarinoita Spartan pitkistä kaduista, joten asian tiedostaminen kuitenkin helpotti oloa. Kun ei ollut kelloa mukana niin piti kyllä työntää ihan viimeiset korttelit sen mitä pystyy. Yhtään kävelyaskelta en uskaltanut ottaa, sillä pelkäsin että niiden myötä päätyisin 27:n väärälle puolelle. Lopulta se patsaskin sieltä alkoi häämöttämään. Mitään suurta yleisöryntäystä ei ollut reippaan sateen vuoksi katujen varrella, päinvastoin vain muutamia ihmisiä siellä sun täällä. Mutta tärkeintä oli se että "yleisöryntäys" oli omassa sydämessä. On se vaan järjettömän hieno tunne päästä perille! Se hetki on sellainen jonka muistaa takuuvarmasti koko loppuelämän. Loppuaikakin konkretisoitui vähitellen ja lopulta marginaalia 27:ään jäi paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Pää 10 Jalat 10 Vatsa 7 (helleaikana loistava 10, yöaikaan surkea 4) Ilman vatsaongelmia en olisi kuitenkaan pystynyt juurikaan parempaan tulokseen. Muutamilla minuuteilla jossittelu olisi turhaa, sillä kokonaisuutena kaikki meni kuitenkin nappiin. Kisan luonnekin on sellainen että takuuvarmasti kaikilla on jotain pientä ja ne joilla ei ole mitään ongelmia niin niiden nimet voi lukea marmorista:) ISO kiitos onnitteluista ja kannustuksesta! Isäukko kyllä huuteli matkan varrella moneen kertaan että tsemppejä satelee että anna mennä vaan! Iso osa tuloksesta kuuluu tälle koko ultrajuoksuyhteisölle! Onnittelut tietysti myös muille suomalaisille! Kokonaisuutena oli täyden kympin suoritus!
  4. 27 points
    Itse saavutin tänä keväänä 39-vuotiaana tämän "perusterveen" statuksen juoksemalla Oulussa 2.55'41, pohjalla viitisen vuotta juoksuharjoittelua (2011 juoksin ekan maratonin aikaan 4.36h). Nopeutta ei oo ikinä ollu, itseasiassa 800m enkkani 2.26min ei edes pitäis riittää tuollaisiin aikoihin. Ei alle kolmosen maratonilla ja nopeudella kyllä ookaan yhtään mitään tekemistä keskenään. Halu ja tahto tässä asiassa vain kohtaa, sekä myös osaltaan se, että kestää juoksuharjoittelua. Mie olen varmasti lahjaton, hidas ja jopa aiemmin 15 vuotta kessua putkeen vetänyt ylipainoinen tapaus. Ihan omiin kokemuksiini perustuen miekin olen kyllä sitä mieltä, että jos halua sekä tahtoa asiaa varten löytyy, niin ainakin alle 50-vuotias mies vetää maran alle kolmen tunnin. JOS vain ruumiinrakenne, lihakset ja jänteet sekä luut kestää riittävän määrän juoksuharjoittelua. kestävyyshän on siitä kiitollinen ominaisuus, että sitä voi kehittää vanhempanakin. Yi 50-vuotiaskin varmasti pystyy juoksemaan alle kolmen tunnin maratonin, mutta silloin ehkä pitää olla jo taustalla jonkinlaista urheilua. Ihan nollista aloittamalla se ei taida onnistua ainakaan kaikilta. Toki ei siinäkään mitään väärää ole, jos ei halua "uhrata" elämää sellaiseen turhuuteen kuten juoksu. Sinänsähän elämä kyllä onkin yhtä turhuutta ja ainakin minulle juoksu on yksi parhaista turhuuksista elämässä. Siksi minulla halua ja tahtoa on varmasti ollutkin. Mutta kirjoittelenkin tätä, koska tässä pohditaan onko kaikilla perusterveillä mahdollisuus sub 3h maratoniin. Minun mielestä on. Mitä ne halu ja tahto sitten on? Ne on sitä, että osaa unohtaa lillukanvarret kuten jotku tonnin vetojen aikojen sun muiden tyhjänpäiväisyyksien murehtiminen, lakkaa murehtimasta mitä muut tekee, uskoo omaan tekemiseen ja tekee just sitä eikä mitään mitä naapurin Jaska tekee (uskoo siihen omaan tekemiseen, joka on rakennettu kuuntelemalla niitä jotka tempun ovat aiemmin jo tehneet), päättää juosta maran alle kolmen tunnin - ja alkaa reenaamaan!! Tällaiselta lahjattomalta se vaati noin 5 vuoden aikana yli 20000km juoksuharjoittelua (viimeisin vuosi alle kolmosen maratonista taaksekäsin n. 4800km). Ulos mennään hölkälle silloinkin ku sataa tai sattuu oleen -20C pakkasta, sitä mennään semmosella kelillä ku ny sattuu olemaan. Ei vain ole tekosyitä. Se on sitä halua ja tahtoa. Paino pitää saada tarpeeksi alas. Alle 20 BMI on hyvä, ehkä isompikin jollekin käy, mutta alle 20 on hyvä. Syödään hyvin, mutta ei liikaa roskaa. Sekin on sitä halua ja tahtoa. Nukkumaan laitetaan ajoissa. Nukkumaan mennään ajoissa, koska uni palauttaa ja rakentaa. Syö - Harjoittele - Lepää. Halua ja tahdo tehdä niin. Mitä tuo alle kolmen sitten vaatii harjoittelulta? Hillittömän määrän OIKEASTI kevyttä rakentavaa juoksua maustettuna sopivalla määrällä (alle 20% kaikesta) kehittävää juoksua. Harva uskaltaa juosta peruskuntolenkkinsä tarpeeksi rauhallisesti. Pyörää ei maratonharjoittelussa kukaan ole keksinyt vielä uudelleen. Samat säännöt pätee kuin ennenkin. Peruskestävyys on kaiken A&O edelleenkin. Tärkein yksittäinen reeni? 15-20km tv-reipas/kova. Sitte ku kotireeneissä alkaa 15 kilsaa kulkeen rennosti 4'00-4'10/km tahdeilla liikoja puristamatta, niin silloin alkaa helähteleen mara alle kolmosen - JOS on malttanut juosta tarpeeksi kevyttä hölkkää alle, että peruskestävyys riittää maratonin kilsoille 30km eteenkäsin. Kaiken takana on siis peruskestävyys, ei lyhyet vetoharjoitteet, eikä nopeus. Alle kolmoseen riittää 4'15/km tahti. Se on vielä niin "hidasta" juoksua, että siihen riittää nopeus kevyesti kaikilla. Jos ei ole peruskestävyyttä, silloin ei vain jaksa harjoitella tarpeeksi kovaa eikä juosta tarpeeksi pitkään sitä "ommoo kovvoo". Palautuminen on vain liian hidasta ja hööki ei riitä alle kolmoseen maralla. Tarpeeksi kilometrejä pitää myös saada alle ennen maratonia. Ei ne jalat kestä ellei niillä juokse.
  5. 26 points
    Kuinka ympyrä sulkeutuu? Muistan vieläkin lähtöni ensimmäiseen varsinaiseen ultrajuoksuuni, Karhunkierroksen 53km tapahtumaan, vuonna 2015. YPH134km raportissani mainitsema 160km kilpailun GPS-seuranta Rukahovissa 2015, ja siitä pikku hiljaa hivuttautuminen pidempiin ja pidempiin kisoihin, kulminoitui 26.5.2017 klo12 kun itse lähdin taivaltamaan kohti Hautajärveä lähes kahdeksankymmenen muun ”polkujyrän” kanssa. Omalla kohdallani vei siis kaksi vuotta tulla henkisesti ja fyysisesti valmiiksi tähän, jonkun osuvasti mainitsemaan ”infernaaliseen hulluuteen”, jota tuollainen taivallus kyllä kieltämättä edustaa. Henkinen ja fyysinen kasvaminen toki edellytti riman nostamista askel kerrallaan ylöspäin, mutta viimeistään vuoden 2016 onnistumiset YPH134km ja HUR12h juoksuissa toivat tarvittavan varmuuden – minäkin voin tehdä sen. Oikeastaan tässä oli kyse kuitenkin vain ensimmäisestä etapista vuoden 2017 UTTF- kiertueella ja tavoitteena oli ainoastaan, jälleen kerran, maaliin pääsy. Oman mausteensa keitokseen toi alueen lumitilanne, jota spekuloitiin laajasti huhtikuun puolestavälistä lähtien. 2014 munahanki oli hyvin tiedossa ja vielä nelisen viikkoa ennen starttia 26.4 Kuusamossa tuli n 10 cm lunta lisää, mikä nosti paikoin kerroksen n. 90cm paksuiseksi. Juoksijoiden jännitys oli käsinkosketeltavaa. 27.4.2017 Lumikartta 27.4.2017 Kiutaköngäs (61cm!) Ruka 80-90cm! Omat treenit olivat jatkuneet pari vuotta pikku hiljaa määriä nostamalla ja ilman loukkaantumisia ja alkuvuodesta 2017 oli jo tilillä lyhyempien tasaisten matkojen PBt, joten luottavaisena oltiin viivalla. Tehtyäni reilun puoli vuotta systemaattisempaa ultraharjoittelua, ensimmäistä kertaa ikinä, voin täysin allekirjoittaa itselleni päivänselvän mutta työtä vaativan faktan: juoksijaksi tullaan juoksemalla (ts. ultrajuoksijaksi tullaan ultrajuoksemalla). Oikoteitä tarjotaan nykyään ihan kaikessa ja juoksu on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan mahtava esimerkki siitä että mitä vähemmän käytät aikaa epäolennaiseen ja mitä enemmän käytät aikaa olennaiseen sitä parempia tulokseti ovat. Kysymys on ehkä enemmän siitä että mitä unelmia asetat itsellesi, ja oletko valmis jättämään television katselun, viinanjuonnin ja muun epäolennaisen hieman vähemmälle ja keskittymään unelmasi toteuttamiseen (tämä on siis vain täysin oma mielipiteeni). Omani apunani on myös ollut Jari Tompon ohjelma joka auttaa itseäni kurinalaisuuteen ja systemaattiseen toteutukseen. Vilpitön suositteluni Jarista coachina. Antin kanssa olimme talven aikana käyneet myös silloin tällöin kelissä kuin kelissä ja valossa ja pimeässä tekemässä kimppalenkkejä ja käyty Karhunkierrosta henkisesti läpi: pääajatukseksi oli muotoutunut se että otetaan kerrankin alku suorastaan ylivarovaisesti jotta sitten jaksetaan ”kaasutella” vielä paluumatkalla Oulangan ja Rukan välillä. Tuota rauhallista aloitustahan ei varsinkaan ultrajuoksussa voi ylikorostaa, ja aina vaan saa yllättyä siitä kuinka tämä sama perusvirhe toistetaan pitkillä matkoilla. Mitään kaasuttelua ei kyllä minulta todellakaan nähty missään vaiheessa eikä varsinkaan paluumatkalla. Kiitos Antille ja Pasille mainiosta matkaseurasta ja tuesta. Tulimme Rukalle edellisenä päivänä ja tein normaalit säätelyt. Majoittauduimme Antin ja hänen vaimonsa kanssa mukavaan huoneistoon. Kaksi edellistä lämmintä päivää olivat sulattaneet lumia vielä mukavasti ja reitinmerkkauspartio(t) tekivät ystävällisestä pientä silausta meille pitkämatkalaisille. Kiitos siitä Terho ja muut! Hyviksi havaitut varusteet: Salomon Advanced Skin 12l ja Hoka MS2 + Sealskinz olivat lähdössä päällä. Otin myös sauvat mukaan reppuun koska tällä kertaa niitä ei dropbagiin saanut jättää. Hautajärvellä odottivat varalta Hoka ATR Challenger2 tossut. Rukalla ja lähdössä oli mahtava tavata hengenheimolaisia ja lähtökello kilkatti tasan kello 12 perjantaina. Sää oli viileä ja puolipoutainen. Alustavana ajatuksena olla noin 14-16h kuluttua Hautajärvellä. Gepardin testikävely Ruka-Konttainen alle kahden tunnin edellisenä päivänä antoi luottoa että tilanne ei olisi toivoton lumen suhteen. Ruka-Konttainen Tällä välillä lunta oli jatkuvasti ja paikoitellen paljon mutta jonkinlainen polun aihio oli alkanut tamppautumaan tasaisiin kohtiin. Alamäet ja portaat mentiin välillä hauskasti kengillä lumisurffauksena – oli aika lystiä ja riskikästä lasketella sellaisia kymmenen metrin pätkiä tossuilla alamäkeen. Muutama kerta upottiin ihan kunnolla. Munahangesta emme kuitenkaan saaneet (onneksi) nauttia. Läpäisy olisi ollut henkkoht luultavasti lähes mahdotonta jos lunta olisi ollut merkittävästi enemmän. Valtavaaran näkymät olivat taas kerran hienot! Tämä väli tultiin alle puoleentoista tuntiin tietty enemmän ala- kuin ylämäkeen. Karo Hämäläisen kanssa oli kiva rupatella tällä välillä! Gaiterit eivät oikein pysyneet riittävän hyvin paikallaan joten nappasin ne Konttaisessa pois ja luovutin Mr. Validolle joka oli siellä juoksijoita kannustamassa. Kiitos avusta! Konttainen-Juuma Hölkkäiltiin ja käveltiin rauhassa. Tässä vaiheessa sekä edessä että takanaolijat alkoivat katoamaan ja menimme "Isin" ja Pasin kanssa rauhallisesti eteenpäin. Lumet alkoivat lopullisesti kaikkoamaan noin 15km kohdalla järjestäjien lupausten mukaisesti. Märkää oli monissa paikoissa ja viimeistään tässä kohdassa olit tullut selväksi että paluu tulee sitten olemaan aika raju juttu. Juuma-Oulanka Juumassa huollettiin rauhassa vajaat kymmenen minuuttia. Aloimme saamaan seuraajilta ensimmäisiä väliaikatietoja. Kurolan Tommi oli kärjessä (olin todella iloisesti yllättynyt!) ja joitakin harhoja oli tapahtunut. Juuso ja Vmaksi olivat kuulemma iskuasemissa. Pääsimme myös nauttimaan Karhunkierroksen upeista koskinäkymistä Juumassa ja sen jälkeen. Jäät olivat lähdössä ja tulvaa näkyi alapuolella reilusti kun ylhäällä etenimme. Muutama kilometri ennen Oulankaa kisan Jenkkijuoksija pyyhälsi ohitsemme shortseissa (!). Reitti oli hyvässä kunnossa ja jonkin verran oli sellaista retkeilymeininkiä kun ei ollut hirveä kiire minnekään. Oulankaa edeltävää rollaattoribaanaa hölkkäiltiin rennosti. Paine oli hellittänyt kun lumi ei ollut enää este läpäisylle. Nautimme polku-ultrailun tunnelmasta. Hetken nautiskelimme kosken kuohuista ja väsyneenä väitin tulleeni sen kumiveneellä aikoinaan (sekoitin tietty Jyrävään). Kammoksuin välillä että tämä koko höskä pitäisi vielä palata takaisinpäin. Kaamea ajatus joka oli pakko tappaa heti mielestä. Itselläni oli keuhkoissa selvästi joku alkava pöpö enkä pystynyt syvähengittämään kunnolla. Se huolestutti hieman. Olinko tulossa sairaaksi kesken kisan? Yskiminen sattui keuhkoihin ihan kunnolla. Nämä limat irtosivat matkan jälkeen yöllä kunnon hikoilun kera otettuani kunnon särkylääkepommin. Tällä välillä alkoi kotikatsomoista tulla ensimmäisiä tekstareita ja kännykkä piippaili rohkaisevasti silloin tällöin. Vaikka en tietysi kaikkea jaksanut lukeamaan niin mieltä lämmitti! Otimme itsestämme myös jonkun hassutteluvideon siellä könkäänpenkalla. Oulanka-Hautajärvi Hyvävoimaisina saavuimme Oulankaan ja saimme upeaa huoltoa Gepardilta joka tuntui olevan monistettuna reitillä. Kaveri oli aina paikalla kun saavuimme huoltoon. Kunniamaininta erityisesti uudesta kuumasta juomasta joka sisälsi vettä sekä vihreän kuulan. Innovaatio. Teepussi lisättiin sitten kun ihmeteltiin että ei tässä tee maistu J Lähdimme kohti Hautajärveä hieman lämmintä vaatetta lisättynä ja kuivien sukkien kera. Oli tulossa pakkasyö ja siihen piti valmistautua hyvin. Aurinko laskeutui mutta pimeää ei tullut missään vaiheessa joten kirkkaana yönä lamppua ei tarvinnut repusta kaivaa. Pari kertaa pysähdyttiin huoltamaan. Pasi sai jostain haavan sormeensä ja sitä teippailtiin rauhassa. Tällä välillä on alussa ja lopussa helpohkoa juostavaa ja sitten on kilometrikaupalla juurakkoa ja märkää jossa piti hyppiä ja väistellä etteivät juuri vaihdetut kamat menisi heti läpimäriksi. Kyllä ne menivät. Ensimmäinen rakko varpaassa ilmoitti olemassaolostaan. Itselläni reissun ensimmäiset vaikeat kohdat tulivat tässä ja kamut saivat kuulla hiljaista noitumista säännöllisin väliajoin. Sori. Reilu 10km ennen Hautajärveä vastaan tuli ensin Juuso ja sitten Vmaksi keskittyneen näköisenä ja pikku hiljaa muitakin hyvävoimaisina. Muutamat kilometrit ennen Hautajärveä hölkkäiltiin taas kun maasto oli helpompaa. Uusi vuorokausi oli jo vaihtunut ja Hautajärvelle saavuimme hieman reilussa 14 tunnissa suunnitellusti. Vastaanotto oli upea ja eteen tuotiin ensin puuroa hillolla ja sitten vielä panini/pizza- viritelmää ja kokista. Kyllä kelpasi. Itse en saanut ihan samaa määrää kamaa alas kuin matkakumppanit. Lisää merinovillaa päälle koska nyt olimme lähdössä yön kylmimpään selkään. Vaihdoin myös MS2t ATR Challengeriin. En ole varma kannattiko koska rakko-ongelma räjähti paluumatkalla. Huollossa oli muutakin porukkaa mm. Nimim. ”Helppoheikki” joka saapui sinne hieman meidän jälkeen. Katseltiin pallukoita skriinillä ja tehtiin vähän kisa-analyysiä. Tavoite oli jatkaa matkaa klo 03.00 ja lähtöaika taisi olla 02.58. Läpäisyyn oli siis aikaa ruhtinaalliset 21 tuntia. All systems green! Hautajärvi-Oulanka Pakkanen oli jäädyttänyt märkiä kohtia ja juurakoita ja Antilla oli ongelmia kenkävalinnan kanssa. Itse olin yht äkkiä kuin uudesti syntynyt ja oli melkoinen halu lähteä vaan päästelemään mutta menimme porukassa fiksusti rauhassa. Vastaan tuli vielä jonkin verran porukkaa ja rohkaistiin kaikkia mm. lämpimän puuron lupauksella. Kun palasimme Sallasta Kuusamon puolelle metsässä olevan alikulun läpi, totesin vain että kiitos ja näkemiin ja koskaan en tule enää takaisin. Ei siinä Sallassa ja Lapin läänissä toki mitään vikaa ole. Muutama kilometri ennen Oulankaa aloin olemaan henkisesti sillä tasolla että tästä kärsimyksestä on pakko päästä vaan äkkiä pois. Otin repusta sauvat ja pahoittelin matkakumppaneille että mun on kiristettävä vauhtia että kestän olla siellä. Sovittiin että nähdään Oulangan huollossa. Oulanka-Juuma Oulangan huollossa vielä kerran energiatäydennykset reppuun ja sukkien vaihto. Paikalla oli meitä useampi tyyppi ja jenkkikaveria lukuunottamatta kaikki olivat ihan suht kunnossa (itsestäni en osaa toki sanoa). Seth oli näemmä tullut kisan maaliin ja ansaitsee minulta ihan järkyttävän respektin sen jälkeen kun makasi Oulangassa vällyjen alla teltassa horkassa. Kyselin siinä lähtiessä muiden menohaluja mutta lähdin itse jatkamaan yksikseni matkaan pääosin hitaasti hölkäten. Tiesin että Oulangasta pystyy muutaman kilsan juoksemaan ja sitten ei enää paljoa juostaisi ja homma meni juuri niin. Ajankuluksi yksin mennessäni laskeskelin milloin 80km ja 53km kärki minut ohittaisi. Jossain vaiheessa sieltä tulivatkin Ruokolainen ja kisan toinen upean kevyellä askeleella ja aika isolla erolla seuraaviin. Myöhemmin sitten H Ansio paineli ohitse ja olin todella iloinen kun väsynyt surkimus sai kannustusta TrailTourin kärkimieheltä ohituksessa. Tällä välillä alkoi sitten oma alamäkeni ja jälkikäteen voi arvailla että nestettä ja erityisesti energiaa olisi varmasti pitänyt puskea vaan enemmän alas. Geelit menivät vielä mutta yksi kpl tunnissa tuntui jo vaikealta. Irtokarkkeja oli paljon ja niitä palaa myös paljon kotiin. Jälleen kerran opittiin. Jäin nojailemaan yhdessä nousussa puuhun selkä edellä hetkeksi. Kun ponnistin itseni eteenpäin liikkeelle horjahdin ja tajusin että takana olisi ollut useamman metrin pudotus, joten ei se kovin fiksu paikka nojailuun ollut. Pikku hiljaa aloin myös törmäilemään muihin 160km tyyppeihin. Ainakin Ari ja Minkiönkylän mahdin mies jäivät mieleen ja mitään puhumatta mentiin pätkiä yhdessä. Välillä joku meni ohi ja pian taas kohdattiin. Huumori oli itselläni todella vähissä kun ensimmäisten tuntien aikana puhuin varmaan liikaakin. Kun saavuimme 31km ja 160km risteyskohtaan Herra Vähäaho/80km (johon tässä törmäsimme- kiitti tsempeistä. Olin kuulemma ollut ”aika tiloissa”) sanoi että 31km eka erä on ihan kohta tulossa ja riippusillan ylityksestä tulee todella vaikeaa jos siihen ruuhkaan satumme. Tulimme sillalle sitten puolisen minuuttia ennen tuota porukkaa ja pääsimme rauhassa yli. Hetken päästä M Ballini (?) istuskeli rauhassa kokista juomassa kannon nokassa ja olisi ystävällisesti tarjonnut vähistään minulle mutta enhän mä raskinut ottaa. Tästä eteenpäin aika moni lyhyempien matkojen ohittaja jaksoi kannustaa meitä raahustajia. Kiitos!!! Yritin alussa antaa hieman tilaa mutta jossain vaiheessa oli vaan pakko todeta että takanatulijoilla on enemmän energiaa enkä voi tuhlata sitä väistelyyn vaan ohi pääsee ilmoittamalla (tästä voisi tehdä jonkun polkujuoksuetiketin kisojen sääntöhin – kohtelias ilmoitus että tulen vasemmalta/oikealta, mutta en tiedä oppivatko kaikki suomalaiset ikinä puhumaan). Kahta nuorta naista lukuunottamatta kukaan ei tosin takanani tuskaillut. Toivottavasti pääsivät onnellisesti maaliin. Lapsuuden luokkakaveri Huotarin Sanna (53km) tuli jossain vaiheessa ohitse ennen Juumaa ja sainpa siitä kannustuksesta iloa! Räsäsen Kimmo (80km) pysähtyi kävelemään ja juttelemaan zombin kanssa ja tsemppaamaan ”kun ei tässä itsellä mikään kiire ole”. Mahtava ihminen (ja paras etunimi J)! Kiitos! Juuma ei meinannut saapua millään. Olin ihan loppu enkä pysynyt enää niillä helpoilla pätkillä kuin sauvakävelemään. Muutama sata metriä ennen Juumaa huomasin että Ballinin Marco oli ollut takanani ja esittäydyttiin. Kajjjaanista molemmat. Minä aikoinaan ja hän nykyään. Mukava ja positiivinen mies kerta kaikkiaan! Juuman huollossa oli kova hässäkkä mutta sain järjestäjiltä ihan henkkoht apua mikä olikin aika pakollista. Ihminen on tuossa kohdassa jo niin väsynyt että sekamelskassa ei enää selviä. Tarkoituksena oli ollut kaivaa vielä yhdet vaihtosukat repusta mutta en vaan jaksanut. Ajattelin että rakot ovat jo niin järkyttävät että kipua ei voi enää siirtää. Toisaalta tavoitteeseen eli läpäisyyn oli vielä paljon aikaa. Puhelin soi mutta en ehtinyt vastata. Onneksi törmäsin juuri sen jälkeen kaveriin Päiviin jolle vaimoni oli soittanut seuraavaksi ja hän antoi puhelimen kouraan. Itkien sopersin rouvalle puhelimeen että kyl mä selviän. Olin kuulemma ollut todella heikon näköinen ja apua oli tarjolla mutta totesin että pakko vaan mennä eteenpäin. Juuma-Konttainen Tästä välistä minulla on ehdottomasti reissun hatarimmat muistikuvat. Pitkospuilla päätin aina yrittää jotain juoksuntapaista ja muuten etenin sauvoilla. Laskeskelin kilsavauhteja ja mahdollista maaliinsaapumisaikaa silloin kun pää toimi. 4km/h. 5km/h. Tuskaisen hidasta. Vilkuilin kelloa. Nyt jos menen puoli tuntia niin olen edennyt 2km. Minuutit eivät edenneet. 15km ennen maalia alkoivat sitten ne lumiosuudet. Ei paljon naurattanut. Polku oli tallautunut kapeaksi mutta kuljettavaksi. Joitakin upottavia kohtia oli joissa pääsi raikastamaan rakot jääkylmällä vedellä. Antin vaimon (31km) ääni kuului jossain vaiheessa takaa. Todella ihanaa oli nähdä tuttu joka jaksoi kantaa huolta energiastani ja voinnistani. Kiitos! Otin harha-askeleen ja kaaduin hankeen. Nousin ylös ja löin ohimoni puussa olevaan oksantynkään. Tuli vähän verta. Onneksi ei osunut silmään. Oli varmaan melkoisen koomista tötöilyä ulkopuolisen silmissä. Matkan edetessä en nähnyt enää mitään muuta kuin lumista polkua ja kun se katkesi johonkin suohon tai mutalammikkoon, yritin jotenkin väistellä mutta eihän sillä mitään väliä enää ollut. Kerran istahdin kannonnokkaan syömään karkkia auringossa ja kukas muu kuin VP Larivaara (80km) tuli iloisesti tsempaten paikalle! Kiitti! Kumpuvaaran ja Konttaisen nousut edessä nähdessäni, ne saivat jo etukäteen mielen hämärtymään mutta ihmeellisesti kuitenkin taistelin jotenkin aina itseni ylös ja alas. Aika monelle kysyjälle ja tsemppaajalle sanoin että älkää koskaan yrittäkö tätä matkaa. Toisaalta pikku hiljaa alkoi realisoitumaan, että minä tulen selviämään tästä! Reidet olivat hyvässä kunnossa eivätkä nousut tuoneet muuta tuskaa kuin sauvoihin nojailua ja lepoa säännöllisin väliajoin. Nälkä kaiveli jo kunnolla kun kiinteää ruokaa ei ollut tullut vuorokauden aikana riittävästi syötyä. Konttaisen huollossa taisin syödä banaania. Juomia en enää ottanut kun edellistäkin oli jäljellä. Huono homma enkä ollut varmasti juonut riittävästi. Jossain vaiheessa satoi luntakin. Välillä paistoi aurinko lämpimästi. Huppu päähän, huppu pois tapahtui monta kertaa. Konttainen-Ruka Tämä on oikea Grande Finale tuskaiselle reissulle. Nousut ja laskut on varmasti käyty jo niin monta kertaa raporteissa läpi joten ei niistä sen enempää. Yllättävän hyvin kuitenkin pääsin mäkiä hitaasti ylös ja ajatus siitä että TULEN PÄÄSEMÄÄN TÄMÄN LÄPI hiipi mieleen yhä useammin. Toisaalta ajattelin että voihan sen jalkansa taittaa vielä niissä vaikessa laskuissa pari kilometriä ennen maalia ja tulin tietysti todella varman päälle. Valtavaaralla taisin ottaa yhden liikutusvideonkin itsestäni sopertaen jotain maaliinpääsystä. Kun hyppyrimäen nousu oli selätetty ja loppu maaliin oli alamäkeä, aloin jälleen juoksemaan ja 500m ennen maalia tapasin taas Minkiönkylän mahdin. Kysyin että mennäänkö yhdessä etiketin mukaisesti maaliin. Niin sovittiin ja hölkättiin punaista mattoa pitkin kuin kuninkaat upeassa kannustuksessa maaliviivan yli. Tipahdin maahan ja otin pienet liikutukset. Minä tein sen. KooVee Ikola (80km) kyseli seuraavana päivänä että suosittelenko reissua ultraajalle. Rehellisesti sanottuna en suosittele, mutta jos haluaa omia rajojaan testata niin tämä on kyllä hyvä vaihtoehto siihen. Ville-Guru tuli välittämään ja onnittelemaan kun teltassa pistelin kanakeittoa. Kiitos! NUTSit ja moni muu auttoivat ja onnittelivat. Kiitos! Sain dropbagit (kiitos Päivi!) ja poistuin niin nopeasti kuin pystyin kohti lämmintä suihkua. Horkka alkoi hississä ja tärisin kuin mandoliini peittojen alla. Jalkojen yleiskivistys alkoi ja kasvoi niin sietämättömäksi, että oli pakko siirtyä särkylääkkeisiin. Keuhkojen tulehdus (?) irtosi lopulta karmealla köhimisellä ja hikoilin tunnin ihan järkyttävästi horkan vastapainoksi. Mikä lie juttu ollut. Finisher-olut jäi suosiolla sunnuntaille. Lopuksi Kiitos vaimolleni ja perheelle tämän harrastuksen sietämisestä ja tuesta! Onneksi liikunta on koko perheen juttu! Kiitos äiteelle! Suuret kiitokset Antille ja Pasille juoksuseurasta! Olette mainioita tyyppejä ja toivottavasti ajattelette samalla tavalla minusta vaikka aika alastomia tunteiden suhteen reissussa ollaan. Antille erityiskiitos valtavasta määrästä kokemusta ja henkistä tukea minun suuntaani. On etuoikeus tuntea sinut ja vaimosi! Kiitos vielä kerran Jari Tompolle valmennuksesta jolla on alettu hioa noviisia keski-ikäistä ultraharrastelijaa entistä vaatimampiin reissuihin! Kiitos NUTS ja kaikki jotka olitte järjestämässä. Koukuttavaa kamaa teetätte! Suurella todennäköisyydellä unohdin tässä mainita muitakin ihmisiä mutta kiitos teillekin! Onnittelut sijoittuneille, läpäisijöille ja tsemppiä niille joita ei onnistanut tällä kertaa! Kunnioitan suuresti joka ikistä ihmistä joka tuon pisimmän matkan on ikinä läpäissyt missä tahansa ajassa. Matka on äärimmäisen vaativa ja läpäisy vaatii fyysisen kunnon sekä onnenkin (loukkaantumiset / paikkojen kestäminen) lisäksi valtavan määrän halua tulla maaliin. Tietysti päätä tarvitaan sitä enemmän mitä vähemmän on sitä fyysistä kuntoa. Muutaman lyhyemmän ultran kokeneena tämä oli se ehdottomasti vaativin tähän mennessä. Koen että jokaisessa tapahtumassa opin lisää ja ainakin kolme selvää parannuskohtaa tuli tästä reissusta ja aika perusvirheitä tuli tällä kertaa tehtyä. DNF sarake näyttää edelleen kuitenkin nollaa ja pyrin tietysti pitämään asian näin mahdollisimman pitkään. Seuraavat viikot kohti YPH134km tapahtumaa vaatinevat kyllä erityistä huolellisuutta! Alussa (Onevision) Maalissa (Ville Tuure)
  6. 25 points
    edit : mikäli et vielä lukenut blogin 1. osaa, niin ihan vinkkinä, että juoni alkaa hahmottumaan jo siellä :) Maran helpoimmat osuudet Minut oli rankattu niin, että lähdin numerolla 1832 (/13000), joka oikeutti mustaan karsinaan 3-3.15. Se oli aikaisempien tuloksien mukainen karsina, ei ollut aihetta kitistä expossa pääsylippua 2.45-3 -karsinaan. Tiesin kisan Espanjan kovatasoisimmaksi maratoniksi 2.30-3 -tasolla, joten nöyränä siellä lätsänurinpäin karsinassa seisoskelin. Olin aivan karsinan keulilla ja ennen starttia välinauhat poistettiin. Porukka vielä tiivistettiin useaan otteeseen ennen starttia. Porukka käyttäytyi fiksusti kun startti paukahti, kukaan ei rynninyt. Minäkin muiden tavoin kävelin rauhassa pitäen kättä suorana, jotta välimatka edellä olevaan säilyy. Kaikki tajusi heti systeemin. Noin sitten pääsi juoksemaankin viivalta eikä heti törmännyt ruuhkaan. En tiedä meninkö starttiviivan yli ennen sub3 -jäniksiä, aika liki oli, vaikka he yhtä karsinaa edempää lähtikin. Muutaman sadan metrin jälkeen huomasin että 5-10m edellä menivät. Alkuperäinen taktiikka noudatti Vantaallakin ollutta, mutta siellä jo ekalla vitosella unohtunutta, 21min/5k vauhtia. Olin kuitenkin vielä muokannut suunnitelmia hieman. Luin edellisiltana maratonin lehdestä eri juoksijoiden planeja, joista yksi oli alle 3:n tavoitteella. Sillä oli 1.29.10 ja 1.28.40 puolikkaat suunniteltu. Toi laitto miettimään omaakin taktiikkaa ja hyvä että tein pienen säädön. Eka kilsa meni 4.20, toka jo jopa alle 4.10, mutta maltillista oli juoksu ja helppoa. Oisko ollu ennen vitosta ku tsiigasin että jänikset himmailee taaempana ja päätin juosta omalla vauhdilla. Vitonen meni jotain 21min5-10s paikkeille, tuskin alle ainakaan paljoa. Jokatapauksessa eka 10k meni mielestäni kiihtyvästi (42.03) ja helpolla tuntumalla. 1 juotto oli ollut 5k:ssa jossa oli ilokseni vesipulloja jaossa. Lisäksi geeli jossain 31 min paikkeilla. Taktiikkana oli alunperin juoda 5 km välein. Toka 10k jatkui helppona. 12-13 km paikkeilla tajusin että on mahdollisuuksia kolmosen alitukseen, sillä sen verran hyvältä vaikutti päivänkunto. 4.05 näytti Garmin monesti ja en jarrutellut mutta himmailin rennosti. 4.10 vauhti tuntui ihan alavk:lta. Määrät oli tehnyt tehtävänsä aerobisen kapasiteetin suhteen. Kuitenkin tiedostin maratonin luonteen enkä alkanut leijumaan (lopussa se sitten kuningas maratoni ottikin rajun otteen). Splitti näyttää 20.54 10-15 km vitoselle (Sportsmaniacin väliaikojen vauhdit on laskettu muutes väärin, ainakin osittain). No ennen puolikasta livahti Garminiin yks 4.02 kilsakin, mutta sitten vastatuuliosuudella taas passailin. Ajattelin että 4.18 vauhtikin riittää ihan hyvin siinä vaiheessa, kun alku oli ollut kuitenkin reilusti sub3 -vauhtia. Jossain 20 km:n jälkeen aloin miettiä että tuleeko pistosta tms. sotkemaan, mut otin muutaman syvemmän hengityksen tarkoituksella kun muuten ei hengästyttänyt ja tuntemus helpotti. Puolikas 1.28.47. Tuosta 25 km asti meni 4.09,5 vauhtia splitin mukaan. 25k oli tasan 1.45 muutes ja tuo oli alkuperäisen suunnitelman mukainen täsmälleen (4.12min/km). Edelleen oli helppoa. Aloin miettimään, että minkälaista oli Zürichissä 2015 keväällä. Muistelin että 25 km kohdalla, viimeistään 27 km:ssa aloin laskea jo kilsoja maaliin. Nyt 26. km meni hyvin, noin 4.10 vaikka oli huoltokin. Vesipulloja muutes jaettiin enää 15 km:ssa vai oliko se 10k:ssa, joten ehdin saada vain 2 pulloa yhteensä, mutta toki sekin oli tyhjää parempi, sillä lähtötieto oli että juomat tarjoillaan mukeissa. Muilta asemilta vajaan 3-5 km välein tosiaan aina sitten vesimuki vauhtiin ja 1-1,5 dl varmaan sain aina juotua. 27. oli ylämäkinen kilsa ja vauhti hieman tippui nousussa. Pidin tarkoituksella vauhtia alhaalla mutta ohittelin porukkaa noin 4.18-4.20 juostessa. Hetken päästä alkoi alamäki ja kunnon leveä baana. 30 km meni 2.06.04, joten splitti meni 21.04. Ihan hyvä vielä. Alkuperäisestä suunnitelmasta jäin 4 sekuntia. Maraton alkaa vähitellen Edelleen tuntui suht hyvältä juoksu. Aloin miettiä että voinko vetää maran ilman mitään seiniä. No 32 km:ssa sitten funtsin että 45 min 10k riittää 3:n alitukseen, mutta laskin väärin. Tajusin vasta kisan jälkeen. En alkanut kuitenkaan onneksi himmailemaan, kunhan laskin että ei taida olla tekosyitä olla yrittämättä tosissaan. Järjestäjän geelejä ei ollut näkynyt, vaikka 27,5 km:ssa piti olla. 4. ja samalla viimeisen geelin otin 2h10min paikkeilla ja mietin riittääkö energiat. Onneksi riitti, kun vain vettä olin juonut. En alkanut enää urkkajuoman kanssa säätämään. No 34. km:ssa otin kasan sieniä kun tarjosivat vauhtiin ja puristin vedet päähäni. Helpotti, kun aurinki oli jo aika lämmittävää. Starttihan oli ollut kivan viileässä kelissä, noin 10 asteessa. Ennen 35 km päästiin hieman varjoon kun juostiin puistoon, josta 35 km:n täyttymisen jälkeen (splitti vielä hyvä 21.16) kohti Plaza de Españaa. Tuolla käytiin 2015 tammikuussa kattelemassa huoltajan kanssa ja nyt pääsi juoksemaan ympyrän yleisön kannustaessa. Tuolla ollessa (noin 36 km) tajusin viimeistään että nyt on juostava maaliin, kolmonen alittuu, eikä luonne anna enää periksi luovuttaa. Yhtään ei voinut keventää tai huolloissa ajatellakaan mitään kävelyaskelia. Oli pysyttävä liikkeessä niin kuin koko maran olin pysynytkin. Sitten ulos plazalta ja puistosta portin läpi. Liikenneympyrän, jonka vierellä oli ensiapuporukkaa lanssin kanssa, kohdalla mietin että hyvä etten laittanut punaista rastia numeron etupuolelle ilmaisemaan että olen "sairas". Olisivat jo varmaan korjanneet sivuun juoksureitiltä. No em. ympyrän puolittaisen kierron jälkeen oli käännös vasemmalle ja juostiin kohti Katedralin seutuja. Alkoi jo tuntua, mutta mentiinkin jo jossain 37 km paikkeilla. Katedralin vierellä oli porukkaa paljon. Plaza Nuevan ohi juostiin ja sitten Plaza Duquen kautta kohti Hercules Plazaa. Olin suunnitellut näyttäväni ja huutavani plazalla olevalle italialaiselle ravintolalle kiitokset perjantain hyvästä pitsasta, mutta en jaksanut kauaa katseellani etsiä Luigia ja jätin homman sikseen. Tuossa pätkällä jossain vaiheessa oli mukulakiveäkin. Reidet huusivat jo apua. Heikkokohtani oli nyt Zürichin maratonia selvemmin esillä. Siellä kun kunto oli huonompi ja 32-38 km väli meni hitaammin, niin sai vielä hyvän loppukirin (viimeiset 3,9 km @ 4.05 min/km). Nyt kunto oli hyvä ja 35 km:n asti vielä oli "maravauhtia", ja uudella tasolla tavallaan, niin nyt sitten tuli heikkoudet selvemmin esiin. Jälkeenpäin ajateltuna vauhti tippui yllättävän vähän tuntemuksiin verrattuna. Kattelin kuitenkin että noin 4.20 min/km pystyi vähintään lähes koko ajan juoksemaan, joten unelma oli edelleen mahdollista saavuttaa. Kuitenkin 38 km:n jälkeen vauhti tippui lisää, jopa 4.30-4.40 paikkeille, mutta vasta kun Hercules Plazalta noustiin ylämäkeä kohti viimeistä siltaa. Odottelin sillan loppupäässä 40k kylttiä, enkä muista edes nähneeni mattoa. Siinä se oli kuitenkin sillalla kun käveltiin maran jälkeen hotellille ja juoksu oli vielä meneillään :). Splitti meni 22.06, joka 4.25 min/km. Laahustaen yllättävä vauhti vielä. Loppuratkaisu Ota tai jätä oli homman nimi tuosta eteenpäin. Katsottiin onko minusta mihinkään. Aikaa nyt tarkastettuna 10.32 3:n alitukseen (2.59.59) ja matkaa 2,2 km. Etureidet aivan loppu ja mies aika tiltissä. Liikenneympyrän kierron jälkeen joku käveli mankan kanssa soittaen AC/DC:tä. Katsoin apaattisena tien yli ja jatkoin juoksua. Jotain yritystä oli kohentaa vauhtia, mutta jotenkin tiedostin että nyt pitää vain säilyttää vauhti ja liikkua eteenpäin. Muuten voi miehelle käydä huonosti. Päässä joskus olleet ajatukset lähteä tästä maailmasta mieluummin maratonilla kuin krapulassa sohvalla tms. eivät enää tuntuneet niin romanttisilta, kun tosi tilanne oli kirjaimellisesti meneillään. 40-41 km oli jumalattoman pitkä. Tunnelma oli se ettei matka juuri etene ja alussa nopeasti vaihtuvat kilsamerkit vaihtui erittäin hitaasti vaihtuviin, siis ihan mentaalisesti. Luulin jo että stadion on jo edessä mutta se olikin joku muu rakennus. 1/2015 juoksin tuolla samoissa maisemissa Isla de la Cartuja -puolikkaan, mutta ei ollut enää tuossa vaiheessa maratonia rakennuksista niin paljoa tietoa. Juoksin laahustaen ja vierellä ajoi fillarilla isä ja poika. Ne himmaili ja mä pysyin heidän edellään hädin tuskin. Viimein 41 km kyltti. Laskin että 5 min/km pystyn juoksemaan maaliin vaikka mikä olisi. Tuo tarkoittaa siis 6 minuuttia. Kelloni näytti että reilu 6 min oli aikaa. Vähän matkan päästä käännös viimein oikeaan ja kohti stadionin porttia. Tammikuussa 2015 juoksin siis puolikkaan loppukiriä tuohon samaan liuskaan. Nyt laahustin ja yritin vain pysyä pystyssä. Aattelin että liuskakin on sen 400m pitkä ja maaliin on vielä 700m-800m mutta liuska olikin onneksi lyhyempi. Sitten radalle, noin 340m oli jäljellä. Laskin että 5 min/km on 400m 2 minuuttiin ja aikaa oli yli 2 min, joten kyllä 300m pitää ehtiä. 200m jäljellä ja kelloon vilkaisu. Ei mitään suurempaa reaktiota, eteenpäin vaan. 150m ennen maalia spontaani, aina viimeisistä tonninvedoista tuttu "loppukiri". En muistanut kisan jälkeen että radalla olisi ollut punaisten ratojen lisäksi sinistä mattoa etusuoralla. No videon mukaan oli. En myöskään tajunnut, että yleisö oli hurrannut viimeiset minuutit seisaaltaan taputtaen ennen kolmea tuntia kuuluttajan innoittamana. Juoksin ihan takakenossa kuulemma loppusuoran. Ilmeisesti niin koville otti ja sitten se tietty vähensi painoa etureisiltä. Just ennen maalia pari reilua tuuletusta nyrkkiä heiluttaen. Ja reilusti molempien mattojen yli juoksin, kuten aina kisoissa. Se oli miehen työ perkele! Unelma ja haave oli toteutunut. Käsittämättömästi 40-42,2 km meni vielä @4.25 min/km, vaikka kaatuminenkin taaksepäin oli aika lähellä :) (siis aikalailla 35-42,2 km meni sitten @4.25 min/km karkeasti mikä 0,5s hitaampi vauhti kuin Zürichin maran keskivauhti). Tulos 2.59.12 joka 4.14 min/km (official time 2.59.39). Todelliset sijoitukset: kaikista 886., miehistä 854. ja M35 240. Tunnelmat maran jälkeen Sitten otin etunojaa kaiteeseen ja järkkärit vähän katsoi/naureskeli. Lähdin kävelee ja tunnustelin tuntemuksia. Olin jo kysymässä energiaa ja alkamassa selittää että olen diabeetikko, mutta meninkin hakemaan mitalia. Sitten tietty kuvia piti ottaa (ei mitään kiirettä maalihuoltoon?). Seuraavaksi vielä sponsorien mainoksien täyttämä muovi ympärille lämmikkeeksi neitokaisen avustamana ja betoniseen tilaan katsomoiden alle liuskaa pitkin maalihuoltoon. Luulin tuossa vaiheessa että olin pysäyttänyt kellon 2.58 aikaan ja brutto oli vaan 2.59. Selitin yhdelle espanjalaiselle juoksijalle heti ennen maalihuoltoa että hyvin meni, dos cinco ocho! Sama tietty piti toitottaa vielä järjestysmiehellekin. Vettä ja energiaa sitten. Gatoradea, lämmintä kanalientä (oli muutes hyvää!) ja radleria. Sitten liuskaa pitkin lähdin ulospäin. Hetken oli lähellä herkistyminen, mutta ilme muuttui virneeksi ja hymyillen ulos auringonvaloon. Vaihdoin vielä ajatuksia juoksusta erään toisenkin espanjalaisen kanssa ja sillekin totesin juosseeni 2.58 :). Kaveri oli juossut 3.05 ja onnistui hienosti (tavoite < 3.10). Totesin että juoksin vajaa vuosi aikaisemmin just 3.05 Zürichissä. Oli sitä mieltä, että kun harjoittelen, niin tulokset vielä paranevat. Kerroin että seuraava tavoite on 10k:lle alle 37 min. Seuraavaksi huoltaja löysi minut ja onnitteli minua espanjalaisen mielestä paremmin kuin hän. No toivoteltiin onnea vielä juoksijoina, käteltiin (ei ollut enää infektiopelkoa mulla, riski infektiolle oli sen sijaan korkea) ja adios! Ostin suunnitellusti vielä Finisher -paidan muistoksi (tavallinen t-paita, 10€). Seuraavaksi huoltaja alkoi kysellä että mitä kelloni oikein näytti. Hetken jo huolestuin, mutta huoltaja totesi että meni kyllä alle 3:n bruttokin, joten ei hätää. Tsekkasin että Garminilla näkyi lukema 2.59.15, joka vastasi 2.59.12:sta joka myöhemmin selvisi, sillä laitoin kellon ehkä hieman ennen starttiviivaa käyntiin ja vastaavasti pysäytin vasta hetki molempien mattojen jälkeen maalissa. Kuinka sekaisin ihminen voikaan maratonin jälkeen olla. Loppupäätelmät Ennen maratonia olin luottavainen kolmosen alitukseen. Huippupäivänä ajattelin 2.56-2.58 ajan olevan realismia, mutta lähtökohtaisesti valitsin mieluummin ns. varman rajan alituksen kuin kanttaamisen ja epäonnistumisen. Ennätys parani 6min46s ja olen erittäin tyytyväinen tulokseen. Se oli kokonaisuutena päivänkuntoa vastaava tulos täysin. Maratonin stressaavuuden ja elämää osittain rajoittavien seikkojen vuoksi, erityisesti viimeisten viikkojen osalta, juoksen seuraavan kerran kuningasmatkan kun oikeasti haluan. Se voi olla jo ensi syksynä, kenties loka-marraskuulla tai sitten vasta ensi vuonna. Seuraava tavoite on IAAF:n 1. maailmanennätyksen (vuodelta 1908) 2.55.18,4 alittaminen ja pidän tavoitetta realistisena. Voi olla että samalla tulee 2.55:kin alitettua :). Avaintekijöinä tavoitetta kohti pidän parempia voimatasoja. Onnekseni liikuntafysiologiasta jo jotain oppineena tiedän, ettei se kuitenkaan tarkoita varsinaisesti mitään kehonrakennus- tai voimanostojaksoharrastamista. Toki isoja liikkeitä on tarkoitus tehdä jne. mutta ehkä ideasta voi saada kiinni enempää selittämättä. Paremmalla vk:lla voin taas juosta korkeammalla teholla myös maratonin mikä lisää vauhtia huomattavasti. Nyt juoksu oli helppoa pitkään sillä määrätreenit olivat nostaneet aerobista kapasiteettia niin paljon että juoksin käytännössä alavk:lla jotain 4.12 min/km vauhtia. Sykevyötä ei ollut, mutta tuntemukset kyllä erotan. Huomasin myös että on eri asia juosta Postintaivalta tms. loskassa nastakengillä kuin vedellä lyhyissä vermeissä maratonia Sevillassa lukuisten samantasoisten juoksijoiden seurassa. Kunnostani aion tietenkin pitää huolta jokatapauksessa juoksin maratonia tänä vuonna tai en, ja alimatkojen ennätyksiä on tarkoitus samalla parantaa uudelle tasolle. Seuraavaksi siis "päätavoitteista" 10k:n c-luokka (< 37 min) tähtäimessä. Hyvän nosteen tästä Sevillan maran onnistumisesta sain, joten kiva on aloittaa taas treenit vähitellen, mutta mitään kiirettä ei vielä juoksemaan ole. Mikäli luitte tänne asti, niin omaatte riittävästi päätä myös kestävyysjuoksuun, joten ei muuta kuin hyviä lenkkejä! Ps. rock-metallihenkisenä musiikki voisi olla erilaista tällä videolla, mutta kylmät väreet tuo Sevillan maran video silti saa aikaan. Ehkä siksi, että olin sunnuntaina tuolla itsekin taivaltamassa. Suosittelen Sevillan maratonia, vaikka hieman se viitseliäisyyttä vaatii, kun esim. suoria järkevän hintaisia lentoja ei pahemmin Sevillaan ole! https://www.youtube.com/watch?v=7s49jXUWRkE
  7. 25 points
    Kävin hankkimassa perusterveen paperit (sertificado de salud basico), joskin muistelisin, että se alkuperäinen perusterveen raja oli 2.45, mikä kai pitääkin olla se lopullinen tavoite, jos itseään jotenkin terveeksi yrittää tituleerata. Vähän oli kyllä siinä mielessä tylsäkin projekti, että se ei lopulta vaatinut kuin tavoitteen asettamisen, järkevän progressiivisen treenaamisen kokeneiden juoksijoiden ohjeiden mukaisesti sekä kisan juoksemisen suunnitelman mukaan. Treeniä tuli tälle vuodelle ennen sunnuntain kilpailua 2950 km, josta noin 75 % oli vauhdeilla 5.00-5.40 ja loput 4.20 tai kovempaa. Oleellinen asia oli talvella ja keskikesällä kunnollinen ylimenokausi ja varsinkin syksyllä eheä treenikausi, jossa fokus oli tiukasti suunnitelluissa asioissa. Uskoisin myös, että onnistuin pitämään kevyet viikot riittävän kevyinä (40-60 km), jolloin kovemmilla viikoilla pystyi takomaan kunnollista treeniä. Loppuaika oli 2.55.03 ja seuraavaksi sitten niitä varsinaisia perusterveen papereita hankkimaan. Onneksi nyt on taas kokemusta enemmän sekä itsellä että lähipiiriini kuuluvilla ennestäänkin erittäin kokeneilla juoksijoilla. Arvelen myös, että edellisiltana nautittu pizza ja sitä edellisen päivän kilo karkkia auttoivat tavoitteen saavuttamisessa.
  8. 24 points
    Vaarojen Ultra 130km 6-7.10.17 ”Märkää, Mutaa, Hidasta, Juurakkoa, Eteläpää, Ryläys, Mäkrä, Pimeää”...siinä muutamia avainsanoja, jotka vainosivat mieltäni YPH134km napakymppiultran jälkeen. En ollut koskaan aiemmin käynyt Kolilla juoksemassa, joten käytännön ihmisenä aloin heinäkuun loppupuolella suunnittelemaan tutustumisreissua Kolille, ettei Suomen ehkäpä vanhin ja legendaarisin polku-ultra veisi miestä mennessään jo ennen starttia. OlliLn ja Antin kanssa kävin keskustelua ajankohdasta, ja lopulta jälkimmäisen kanssa aikataulut osuivat nappiin, ja lensimme Joensuuhun viikonlopuksi syyskuun alussa. Lauantaina kävimme hienossa syyssäässä hölkkämässä läpi Eteläpään (Kiviniemi-Kiviniemi, n. 30km) ja Sunnuntaina sitten valloitimme Ryläyksen (n. 16km). Reissu oli varsin silmiäavaava, joskin eteläpään kuuluisa ”tuska” osoittautui noin 7-8km mittaiseksi. Sunnuntaina satoi ja Ryläyksen lenkki oli vähintään yhtä hankalaa mentävää kuin tuo eteläpään pätkä. UTTF17- Finisher- liivi ei siis missään tapauksessa tulisi helpolla, vaan Vaarat olisi kaikessa komeudessaan tämän kolmen polku-ultran vaativin matka. Päivällä testilenkeillä matka taittui hitaasti. Mitä se olisi sitten yöllä otsalampun valossa? Oivoi. Laineman, Micken ja muiden blogeja tuli pyöriteltyä paljon – tänä vuonna läpäisyaikaa oli 2h enemmän kuin edellisenä vuonna. Ei mitään ongelmaa itselleni ellei reissulla tulisi havereita. Viimeisen kolmen viikon aikana ennen tapahtumaa, minulla oli pariin otteeseen lieviä flunssan oireita, mutta kunnolla sairaaksi en onneksi tullut. Kesänjälkeistä aikaa leimasi myös muu elämään liittyvä stressi ja useina öinä uneni valitettavasti kärsivät, kun asioita tuli pyöriteltyä päässä aamuyon tunteina. Vaimoni oli lähdössä Vaarojen Maratonille, mutta koska oma lähtöni 131km ultralle oli jo perjantaina klo 20.00, sovimme että lennän Joensuuhun perjantaina ja rouva ajelee sitten päivällä perässä lasten kanssa illaksi perille. Yhdessä sitten ajelisimme sunnuntaina takaisin kotiin. Riikka vaihtoi matkansa päivää ennen juoksua nilkkaongelmien vuoksi maralta sprinttiin (13.5km) ja tuloksena oli yllättäen upeasti toinen tila! Saavuin suunnitellusti Joensuuhun ja siirryin Kolille ystävällisen juoksupariskunnan kyydissä kentältä, sekä majoituin jo ajoissavarattuun Sokos- hotelliin. Nyt oli vielä aikaa nostatella fiilistä ja pakata kamat pimeää yötä varten. Oleellisimmista varusteista mukaan lähti Lumonite Compass R + vara-akku ja varalampuksi pieni ja pienitehoinen mutta pitkäkestoinen Petzl Tikkina. Energiapuolelta mainittakoon 11kpl geelejä per 65km kierros sekä erilaisia suklaita. Sauvojen kanssa mietin pitkään mutta päätin jättää ne puolenvälin huoltoon. Kävin syömässä frutti di Pielis- pizzan hotellin ravintolassa myöhäisenä lounaana ja tämä nyt ei ollut ehkä ihan maailman fiksuin lopputankkaus kuten kisan alussa sain huomata. Oli se vaan hyvä pizza (mm. Lohta ja Smetanaa). Lurps. Numerolappujen jaossa törmäsin mm. ”Muusaan”, Lahtelan Miikaan ja moneen muuhun. Kisajännitys alkoi nousta. Hotellilla juttelin tunti ennen lähtöä rakkaan ystävän Pasin kanssa 131km haasteesta ja paikalle pölähtivät ”Zumteufel” ja ”Helppoheikki”. Kohta mennään! Kamat kasaan ja Pasin asuntoauton kautta lähtöviivalle n. 20min ennen starttia, ja olipa ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Niinkin paljon että kaiken jutskailun keskellä ”1 min lähtöön” kuulutus tuli ihan yllättäen, ja minun piti kiireessä tehdä vielä viimeinen varustetsekkaus ja sytyttää lamppu päälle. Ensimmäinen kierros (65km) Kaivoin GoPron repusta lähdön kuvatakseni, ja lähdin juoksemaan letkassa pimeään metsään ja tein siinä sähinässä luultavasti Vaarojen 131km uuden ennätyksen: kenkä kiveen/juureen ja mies naamalleen hiekkatielle n. 300m lähdöstä (sori, Ville Tuure ;-) ). Ei siinä adrenaliinissa tullut jäätyä sen kummemmin taivastelemaan, mutta takanatulijoilla oli hauskaa (kiitos vaan myötäelämisestä!). Ylös, pää pystyyn ja juoksemaan. Myöhemmin huomasin että ranteessa oli jotain ihmeellistä turvotusta ja verenvuotoa ja kaivoin pienen kiven ulos sieltä. No ei onneksi paskaisia kamppeita ja verenvuotoa isompaa hätää. Reitti oli heti alusta lähtien märkä ja kalliot liukkaita. Hubaa oli taatusti tiedossa seuraavaksi vuorokaudeksi! Jonkin verran parantelin asemia siinä letkassa kunnes huomasin edessäni Maksimaisen Villen selän ja totesin että tästä ei enää sitten pidemmälle pyrähdellä J Vauhti tuntui ”omaan juoksuun” verrattuna aavistuksen liian kovalta mutta ajattelin että antaa mennä nyt kun on helpompaa baanaa alussa. Itseluottamus oli noussut aika paljon YPHn onnistumisen kautta, mutta maaliintuloa ei ollut syytä vaarantaa turhalla rynnimisellä. Aika pian lähdön jälkeen vatsassani alkoi tuntumaan ”pallo” ja tuli kaduttua pizzan ja parin kanawrapin syöntiä iltapäivän aikana. Juoksuun se ei tässä vaiheessa sinänsä vaikuttanut, mutta pelotti että mitä tuosta turvotuksesta mahdollisesti vielä seuraa. Siinä reilun puolen tunnin kohdalla letkassa takaa kuului rytinää ja Juuso sekä muutama muu paiskoi kaameaa vauhti ohitse – ääneen tuumailtiin että joko tässä nyt näkee näkyjä, vaikka kyse olikin kärkiporukan aikaisesta pummauksesta jota nyt korjailivat. Tunnin kohdalla meitä oli tiellä aika iso ”pääryhmä” jossa oli Lahtelaa, Validoa, Maksimaista, Päätaloa jne ja mietin että no nyt on minun ”15 minutes of fame” ja ehkä kannattaisi vähän himmata vauhtia. Siitä se kärki kuitenkin pikku hiljaa hävisi ja hieman myöhemmin kannustajat reitillä huutelivat että ollaan n. 10-20 sijoilla oleva pääjoukko, ja totesin itselleni että suurinpiirtein tässä onkin ihan ok olla tässä vaiheessa. Tämä iso pääjoukko oli kärkiviisikon takana aika hyvin kasassa ja Lakkalan kohdalla hoksasin kysyä takaa että ketäs siellä on? Ilokseni kuulin että SamiT. Siinä meni matka mukavasti Tenqun kanssa rupatellessa ja edellämenevän selkää seuratessa aina kahlaamolle tuleviin laskuihin, jossa edellämenijät päästelivät sellaista vauhtia että valot hävisivät pikku hiljaa pimeyteen. Näillä main myös vatsani ”pallo” alkoi onneksi häipyä sitä, onneksi, luonnollista kaavaa noudattaen (anteeksi takanatulijat). Herajoen ylitys oli upea kokemus valojen loisteessa kahlaten ja vaikka tuota ehkä etukäteen joku jännittäisi, niin sanon vain, että tuossa huumassa sitä kylmää ei edes huomaa vaan jääkylmä hoito jaloille tekee vain hyvää! Ristiriitaista tuossa tilanteessa oli vain se että tästä kohdasta pikkuhiljaa alkaisi se kuuluisa Eteläpää. Aargh. Bongailin huollossa Epun ja Samin ja jatkettiin kimpassa seuraavaan nousuun muutaman hengen porukassa. Vesalla oli todella pahannäköisiä vatsakramppeja ja hän joutui nojailemaan kallioon välillä. Harmitti kaverin puolesta mutta mitään muuta kuin kannustusta ei ollut tehtävissä valitettavasti. Kolinvaaran huipulla yön pimeydessä alhaalta kuului lohdutonta oksennusta. Pahoittelut omasta puolestani matkan katkeamisesta! Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen Eteläpään syheröt ja nousut menivät sitä Roskakoria (upeaa kun on joku kiintopiste elämässä! Siis roskakorin näkeminen ilahdutti!) odotellessa ja pikku hiljaa jutustelun määrä alkoi porukassa vähenemään. Tulimme roskikselle siinä puolenyön jälkeen ja roskantyhjennyksen sekä pissatauon jälkeen jatkettiin matkaa kahdeksan hengen porukassa Eppu kärjessä. Oli odotetusti märkää, mutaa, liukasta ja ainoastaan komea räntäsade olisi maksimoinut kurjuuden. Minulla alkoi olla kova vedentarve tässä vaiheessa kun urheilujuoma ei enää oikein maistunut, mutta onneksi Kiviniemeen oli enää alle parin tunnin matka. En viitsinyt lähteistä vettä ottaa tällä kertaa. Ennen Kiviniemeä vastaan tuli Marko, joka oli hukannut puhelimensa ilmeisesti kaatuessaan. Toivottavasti löytyi lopulta?! Väsyneitä kasvoja oli jo nähtävissä reitillä. Kiviniemessä otimme pullot täyteen vettä ja matka jatkui Kolinvaaran yli Ryläystä kohti noin klo 02.00. Olimme jälkikäteen katsottuna kilpailussa siinä sijoilla 10-16, mutta paikan päällä itselläni tästä ei ollut mitään tarkempaa käsitystä. Homma oli ihan hyvin hallussa mutta ajattelin kammolla, että tämä pitää tehdä vielä toisenkin kerran saman päivän aikana. Ajattelin myös lämmöllä takanatulijoita – aikarajat tulisivat olemaan tässä märässä maastossa todella tiukat tänäkin vuonna. Ryläys oli todella raakaa touhua pimeässä ja märässä kelissä, Eppu otti vähän eroa meihin muihin ja itse tsemppasin kantaan. Jono alkoi venymään mutta näköalatornilla oltiin taas kasassa kun jäimme arpomaan reittiä hetkeksi (mönkijäura näytti Epun mielestä liian helpolta ollakseen totta? J). Manasin myös että kuka hullu tänne tulee huvikseen vaeltamaan ja taisi olla Tommi joka totesi että on tämä päiväaikaan hienoa reittiä! Ok, I take your word for that J Hieman Ryläyksen jälkeen kalliolla putosin vasemmalla jalallani ”nilkan päälle” kiven väliin ja pieni rusahdus viittasi nivelsiteiden venähtämiseen. Kirosin hetken kovaan ääneen ja nojasin kallioon. Sattui todella kipeää kun taivuttelin nilkkaani. Kaverit ehdottivat fiksusti jalan upotusta edessäolevaan kylmään puroon, mutta hammasta purren hieman nilkuttaen jatkoin matkaa, ja onneksi muutaman kilsan kuluessa kipu alkoi hellittämään. Edes Buranaa ei tarvittu, mutta hieman on nyt jälkikäteen nilkka siitä kohdasta nyt turvoksissa. Zpetkellä (?) oli jalkapohjassa joku vamma ja ilmeisesti hän joutui hyvästä porukasta valitettavasti keskeyttämään. Jollakin meistä alkoi lamppu piiputtamaan (en jaksa muistaa enää kuka se oli). Viimeisen huollon jälkeen ennen puoltaväliä porukassamme olivat Lumme, Lahtonen, Pasanen, Jokiranta, Tenqren ja Minä. Kohti puoltaväliä Eppu ja kaksi muuta kiristivät tahtia ja me kolme muuta jäimme. Itse tulin letkan viimeisenä viimeiseen nousuun mutta otin siinä vähän juoksua ylämäkeen ja saavutin yhden kärsivän kaverin. Räsäsen Kimmo (kiitos kannustuksesta ja tuesta Kimmo!!!) tuli vastaan kannustaen ja ilmoitti että ”kolmossijaan” on alle puoli tuntia tai jotain sinne päin mutta enpä tuossa tietenkään realistina alkanut mitään maalailemaan vaan huolsin rauhassa, vaihdoin vaatteet ja söin kanakeittoa sekä leipää hyvällä ruokahalulla. Huollossa olivat kuulemma kuuluttaneet että Karppinen kirii tjsp. Hohhoijaa J Kiitosta uskosta! Riikka oli myös herännyt ja tuli välittämään ja jeesaamaan. Vessakäyntiä yritin mutta hätä ei ollut suuren suuri ja sinne oli 86km kilpailijoita jonossa, joten totesin että ehtiipä tuota matkallakin. Hali ja pusu ja nappasin sauvat mukaan toiselle kiekalle ja uskomatonta mutta totta – lähdin huollosta ilmeisesti kuitenkin miesten seitsemäntenä (!!) Samia yritin ennen lähtöä katsella matkaan, mutta en kertakaikkiaan miestä löytänyt. Eppu ja Tommi olivatkin jo lähteneet aikaisemmin. Rento meininki ja yli 17h aikaa tulla maaliin!!! Liivi – here I comeeeeee!!!! Toinen Kierros 65=>130km En ole ikinä ennen kärsinyt pahemmista vatsavaivoista juoksukilpailussa ja ehtinyt jopa kehuskellakin tällä ominaisuudella, mutta nyt jo asfalttilaskussa Ukko-Kolilta alas vatsaani yht´äkkiä kouraisi ilkeästi, ja totesin että kunhan metsään pääsen, niin puskareissu on tiedossa. Niinpä siinä tuli sitten tehtyä historiallinen ensimmäinen biokätkö polkujuoksu-uralla (harmillisen hyvin nämä spotit näkyvät GPS-seurannassa jälkikäteen vaikka miten yrittäisi sen salata julkisuudelta, hehheh). Valitettavasti ei jäänyt viimeiseksi. Joku järjestäjistä tuli vastaan ja hölkkäsi ystävällisesti kanssani muutaman sata metriä ja olo alkoi helpottaa siinä jutustellessa. Sammutin lampun parin kilometrin jälkeen kun päivä alkoi kajastamaan. Homma eteni ihan kivasti siinä päivän kajossa ja alun kalliot eivät enää tuntuneet niin liukkailta kuin yöllä. Lakkalaan mennessä biokätköjä syntyi yhteensä neljä kappaletta, vatsakivut olivat paikoin kovat ja helpottivat joksikin aikaa aina puskareissun jälkeen. Jossain vaiheessa kolmen 131km takanatulijan kimppa oli näemmä mennyt ohitseni. Ei mitään käsitystä milloin tämä tapahtui. Varmaan istuin jonkun ison kiven takana. 86km kärkeä ehdin hyvin kannustaa kun tulivat ohitse MPn johdolla, ja oli kiva pistää femmaa mm. Gurun ja Maken kanssa! Kovaa kyytiä pistelivät! Kannustustekstareita piippaili toisella kierroksella kännykkään paljon. Kiitos kaikille. Piippaus vie eteenpäin! Joku ohimenijä tarjosi imodiumia ystävällisesti. Kieltäydyin toistaiseksi. Olisi pitänyt ottaa. Yritin juoda ja syödä aina puskareissujen välissä mutta eväs ei meinannut upota millään ja heikoitus alkoi iskeä. Liikkeessä kuitenkin pysyin jotenkin hammastapurren ja kuin ihmeen kaupalla Lakkalassa vatsakivut alkoivat helpottaa. ”Lows will pass” tuli todistettua. Samaan henkeen sitten siinä Lakkalan lammasaidalla polku erkani oikealle ja suoraan enkä kuolemaksenikaan jaksanut muistaa kumpaa suuntaan siinä piti mennä. Viittaa ei ollut. Hetken kävelin lammasaidan reunaa kunnes käännyin totesin että pakkohan sen oli kääntyä oikealle. Oikea valinta! Hieman ennen toista Herajoen ylitystä takaani ilmestyivät Anssi ja Jukka (?) ja saavuimme peräkanaa huoltoon. Kyselin siinä fiiliksiä ja ilmeisesti UTTF- podiumpaikasta käytiin jonkinlaista kisaa. Otin pullot täyteen vettä. Olo oli hieman alkanut parantua, mutta manasin ääneen puskareissujani sekä jatkoin jupisten matkaani itsekseni. Miehet tulivat vähän perässä. Pahin rysäys oli vielä kuitenkin edessä. Eteläpää on niin hämärä paikka että en oikein tiedä missä se tapahtui – GPSn perusteella ilmeisesti klo 11.41 Pesävaaralla kompastuin alamäessä, löin lonkan yhteen kiveen, polven toiseen ja kiepsahdin jotenkin 180 astetta alamäkeen ja kumautin pääni kaatuneeseen koivunrunkoon. Sekunnin ajattelin että tämä oli tarinan loppu. Makasin hetken ja nousin varovasti ylös. Muistoksi jäi onneksi vain revenneet juoksuhousut, iso mustelma, haava sääreen ja kuhmu päähän. Kylläpä säikäytti. Ihmettelin siinä tovin, että mihin se toinen sauva oikein hävisi. Siellä se roikku muutaman metrin päässä pusikossa. Porkka käteen ja matka jatkui silmät ylös luoden ja kiittäen. Vähän tämän jälkeen tavoitin Timon, jonka kanssa tulimmekin koko loppumatkan yhdessä maaliin asti. Rakot olivat tehneet matkasta hyvin kivuliasta hänelle. Kiitos seurasta ja huikeista hetkistä! Anssikin (Onnittelut UTTF kolmannesta sijasta!) näkyi aina välillä ja kun lähdimme Eteläpään roskikselta, hän saapui sinne. Pientä ystävällismielistä kissa- ja hiirileikkiä oli havaittavissa J Timon kanssa sitten jutusteltiin ja edettiin hitaasti mutta määrätietoisesti kohti Ryläys- epidosia numero kaksi. Ei se päivänvalossakaan maisemia lukuunottamatta mikään hehkeä kokemus ollut vaan armotonta taistelua askel kerrallaan eteenpäin. Naureskelimme omalle ”juoksullemme”. Varmaan aika koomista töpöttelyä 5km/h tasaisella (jos sitä tasaista nyt ylipäätään siellä oli). Kaiken kaikkiaan tämä ultra oli mielestäni kaikista rankin kolmesta UTTF- kisasta. En osaa sanoa, olisiko Vaarat helpompaa kuivalla kelillä, mutta mitä se olisi ollut JOS kisassa olisi satanut vettä tai räntää. En edes uskalla ajatella. Juomat alkoivat olla vähissä sopivasti ja Kiviniemessä huollettiin. Lähtiessämme Anssi tuli vastaan huoltoon. Olimme ilmeisesti sijoilla kahdeksan ja yhdeksän Timon kanssa. Eteneminen oli, mikäli mahdollista, vieläkin hitaampaa siellä Ryläyksellä ja kieli keskellä suuta tulin kaikki vaikeat paikat alas varmistaakseni maaliin pääsyn. Aloin myös laskeskelemaan että olisiko mahdollista olla alle vuorokaudessa perillä. Niin kuin sillä nyt mitään väliä olisi ollut liivin kannalta. Näköalatornilla pidettiin lyhyt kustauko ja katseltiin maisemaa. 86km kisaajia tuli hyvin harvakseltaan kärkikymmenikön osalta ohitse, ja ennen viimeistä vesitankkipaikkaa kaksi 131km kisaajaa (Toivanen ja Holttinen) olivat mennet näemmä meistä ohitse. Ei taaskaan mitään muistikuvaa tästä tai ilmeisesti menivät niin kepeällä jalalla että ajattelin heidän olleen 86km menijöitä. Huikea loppukiri kyllä kavereilta!!! Anssikin kuittasi meidät vielä siinä vesipisteellä mutta saimme sauvoistamme suurta hyötyä ylämäissä Timon kanssa ja tapasimme Anssin seuraavassa nousussa uudelleen. Nyt alkoi tulla pimeä ja kaivoin lampun repustani esiin. En muistanutkaan enää yöltä kuinka monta nousua ja laskua siinä Kolin ympärillä vielä oli. Timon kanssa pelin henki oli se, että kunpa se tiepätkä ja sitä seuraava viimeinen nousu maaliin tulisi äkkiä, jotta päästäisiin yhdessä juhlimaan maaliintuloa. Loputtomien portaiden ja alamäkeen viettävän polkuhölkän jälkeen pääsimme tielle ja hölkkäsimme vapautuneesti kohti käännöstä, viimeistä nousua ja sitä paria kilometriä maaliin. Oma juhlinta tuli aloitettua jo tässä, pimeydessä, primitiivisellä mölähtelyllä liiviin liittyen. Kiitos ja anteeksi. Tunkkasimme kimpassa viimeisen mäen ihan reippaasti ylös, päästimme yhden 86km naisen ohitsemme, jotta vastaantullut perheeni sai maalintulon euforian videoitua. Omalta osaltani n. 430km Suomen polkuja tuli upeasti päätökseen yhteisellä maaliintulolla Timon kanssa. Maalissa oli mukava tavata Kimmo ja Nooa ja muutama muu onnittelija. Muisti pätkii jo pahasti. Kiitos!!! Olimme lopulta kisan kymmenes ja yhdestoista. Enpä olisi vuosi sitten uskonut että noinkin hyvin voisin näistä suoriutua. Suuri suunnitelmani iltajuhlallisuuksista taantui nopeaan suihkuun (saunaan en jaksanut mennä), halauksiin Ville ja Juuson kanssa sekä rupatteluun 86km miesten kera. Onnittelut kaikille upeista juoksuista! Kiinteää ruokaa teki mieli mutta kanakeitto ja leipä tökkäsivät yökötykseen ja huimaukseen. Jalat olivat lähteä alta ja päädyin juomaan vettä ja suuntaamaan sänkyyn perheeni avustuksella. Normaali jalkasärky sängyssä oli aika huikea mutta taittui parilla särkylääkkeellä. Riikka kävi hakemassa liivin puolestani. Olisipa ollut hienoa jos sen ympärillä olisi ollut jotain juhlallisempaakin, mutta mitään sellaista ei kai edes järjestetty. Nousin aikaisin aamiaiselle kun muut jäivät vielä nukkumaan, ja tapasin vielä mm. NTR- porukkaa siinä aivan loistavia käsintehtyjä aitoja karjalanpiirakoita syödessäni. Aamiaisella oli myös Sipsejä ja dippiä!!! Ihan mahtavaa toimintaa hotellilta! Ajomatka kotiin oli pelkääjän paikalla kankea ja horrosmainen, mutta jo toisena yönä sain ihan kohtuullisesti nukuttua. Juu, en nukkunut liivi päällä. Vielä. Alle puolet 130km lähtijöistä pääsi maaliin, enkä ihmettele yhtään. UTTF- liivejä taisi tulla 14kpl 15kpl tänä vuonna omien laskujeni mukaan. Jotkut jäivät todella harmillisesti ilman, vaikka tulivat koko matkan maaliin. En oikein osaa tähän muuta sanoa, kuin että kunnioitan kaikkia jotka tuon 130km läpäisivät. Olihan se karsea reissu. Omalta osaltani olen positiivisesti yllättynyt nousujohteisesta UTTF- tourista, jossa paras kisa taisi olla tämä viimeinen ja lopullinen kokonaissijoitus seitsemäs, vaikka eipä sillä yhtään mitään väliä olekaan. Hienon viikonlopun täydensi Riikan kakkossija lyhyimmällä matkalla! Kiitos kuuluu loppuun vielä Riikalle ja koko perheelle, Jarille harjoitteluohjelmasta, joka vei kurinalaisesti sitä toteuttaneen miehen tavoitteeseensa, sekä kaikille juoksu- ja ultrakavereille. Olette ihan huippuja! Nyt en tee mitään ohjelmoitua liikuntaa vähään aikaan ja kotimaiset polku-ultrat jäävät ainakin hetkeksi omalta osaltani uusille yrittäjille. Työtä se vaatii. Good luck! J -Acti labores iucundi-
  9. 24 points
    2:47:19 ja oma ennätys lähes kahdella minuutilla. Optimistinen alkuvauhti oli kostautua, puolessa välissä olin alle 2:44:00 vauhdissa. Kilometrit 20-28 olivat rankimmat, mutta sen jälkeen pystyin juoksemaan aika rennostikin maaliin. Raastaa ei tänään tarvinnut, eikä kyllä oikein huvittanutkaan. Hieno keli ja upea tapahtuma! Kolmas juoksu täällä ja ensimmäistä kertaa alle tavoitteen.
  10. 23 points
    Naurettavan pitkä tavallisen hölkkääjän kisaraportti 24h kisasta. Täytyy sanoa että kisa meni lievästi sanoen yli odotusten. Pidin juuri ja juuri mahdollisena 216 km, jos kaikki menisi nappiin, ottaen huomioon, että reitti on hieman nopeampi kuin E24h sisärata ja ulkona on viileämpi ilma. E24h kolme kuukautta aiemmin oli kuitenkin nappijuoksu enkä välissä ollut ehitnyt treenata sen paremmin kuin sille. Maaliskuu meni lähinnä palautellessa, joten varsinaiseen treenaamiseen jäi huhtikuu ja toukokuun alku. Varovainen piti olla, koska palautuminen edellisestä kisasta oli kuitenkin ykkösasia, mistä syystä kilometrit jäivät varsin maltillisiksi. Muutaman lyhyen vk lenkin tein sisältäen elämäni ensimmäisen vk lenkin paljasjalkakengillä ja tämä mäkisellä Espoon keskuspuiston kuntoradalla. Ei aivan optimaalinen yhdistelmä, kun alamäissä piti juosta turhan varovaisesti, mutta muuten mukava kokemus. En tosin ole ryhtymässä paljasjalkajuoksijaksi, vaan olen tuollaisilla kengillä juossut vain yhden 10-15 km lenkin viikossa tarkoituksena kehittää juoksutekniikkaa. Suurin yksittäinen treenipanostus oli juosta Helsinki Spring Marathon neljä viikkoa ennen kisaa harjoituskisana. Tarkoituksella keventelin siihen vain vähän ja VK harjoittelun vähyys hieman kostautui, kun jalat kangistuivat pari kilometriä ennen maalia, joskaan ei se minuuttia paria enempää vaikuttanut loppuaikaan. Tuo oli varmaan hyvä juttu, koska en siten saanut väännettyä palautumista hidastavaa loppukiriä. Tulos maratonilta oli aika odotettua kertaluokkaa mennen melko tarkkaan suunniteltua 4.40 keskivautia, tosin sillä poikkeuksella, että alussa juoksin suunniteltua lujempaa ja lopussa hitaampaa. Palatuminen kohtuuvauhdikkaasta maratonista hieman huoletti, mutta hyvinhän se taisi sitten mennä. Maraton auttoi osin siinä, että 24h kisassa normaali helppo vauhti oli hieman kovempi. Tämä toki oli tarkoituskin. Perjantaiksi olin ottanut iltapäivän lomaa ja Kouvolaan saavuimme huoltaja-vaimoni kanssa perjantai-iltana. Kävimme vielä ennen nukkumaan menoa kävelemässä reitin ympäri ja katselemassa paikkoja. Englanninpuistoa ja barkassia pääsin siten katselemaan myös hieman eri kulmista, kuin itse kisassa. Aamulla söin ehkä hieman risirajoille asti tuhdin hotelliaamiaisen yhdeksän jälkeen. aikalla oli useampi muukin osallistuja. Sitten pienen levon ja varusteiden virittämisen jälkeen ajoimme lyhyen pätkän Urheilutalolle ilmoittautumaan, virittämään huoltopöydän vähän 100m kohdan jälkeen ja odottelemaan lähtöä. Vähän ennen infotilannetta söin kermaviilin mangososeen kera. Vaimo kävi ostamassa joitakin juotavia jugurtteja. Sen lisäksi huoltopöydällä oli vaatteiden lisäksi lähinnä suola- ja kofeiinitabletit, inkiväärinpalat ja viileää teetä muovipulloissa. Suolat ja muutaman kofeeinitabletin laitoimme muovipussiin ja juomapullovyön taskuun. Tarkoitus oli napata vyö ja kaivaa sieltä suola sopivasti ennen huoltoa ja tarvittaessa kuskata vajaata pulloa loppukierros juomavyössä. Näin kädet jäävät vapaaksi eikä suolat kastu. Tämä osoittautui sitten toimivaksi ratkaisuksi, kun vyön sai napattua ja tiputettua lennosta ja tarvittaessa lykättyä toisella kädellä pullo siihen. Huoltaja joutuisi olemaan merkittävän osan kisasta poissa, koska hänen sunnuntai-illan ajokuntonsa olisi tärkeämpi, kuin jatkuva paikalla olo. Mitään Excel -suunitelmaa huollon tai muunkaan osalta ei ollut, mutta olin laskennut muutamaa keskeistä tuntivauhtia vastaavat kierrosvauhdit, jotta pysyn kartalla vauhdeista. Olin laskennut että 216 km vaatisi hitusen päälle 250 kierrosta (240,97) eli 10 kierrosta / h + 10 ekstraa eli jos pääsisin 130 kierrokseen puolivälissä ollen vielä asiallisessa juoksukunnossa niin homma olisi hyvällä mallilla. Tarkoitus oli ottaa lyhyt huoltokävely joka toinen kierros. Ensimmäiset kolme kierrosta menivät kaikki alle viiden minuutin yhdestä huoltokävelystä riippumatta. Lisäksi Urheilutalon puolella oli kohtalainen vastatuuli. Torinon kokemuksesta tajusin, että todennäköisesti huonosti käy jossakin vaiheessa, jos en tee jotakin, vaikka juoksu kuinka tuntuu helpolta. Todennäköisimmin ongelmia tulisi jossain 6-9 tunnin välillä. Näin ollen päätin pakottautua kävelemään joka kierroksella lähemmäs sata metriä, joista joka toinen siis ilman huoltoa. Toinen vaihtoehto olisi ollut hidastaa juoksuvauhtia, mutta mukavaa hidasta vauhtia hitaampi juoksu ei yleensä kannata ja säästin aika tavalla energiaa kävelemällä vastatuuliosuudella. Tuntui hassulta kävellä hyvävoimaisena ilman mitään syötävää tai juotavaa, mutta uskoisin, että se kannatti. Itse asiassa koko kisan aikana en muista kävelleeni muualla kuin järjestäjän huollon ja merenpuoleisen sillan välillä. Jossain välissä jugurttia juodessa lopetin juomisen ja vaihdoin juoksuun vasta noustuani suurimman osan matkasta sillalle ja jotenkin nousu sillalle tuntui poikkeuksellisen raskaalta. Sitten vasta tajusin, että se johtui että kävelin nousua ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Sillan jälkeen oleva loiva alamäki oli sitten hyvä kevyeen vauhtirullaukseen, jotta jalat pysyivät vetreinä eivätkä puutuisi liian tasaisesta juoksuvauhdista. Alussa oli aika lämmintä ja jossain kolmannen tunnin paikkeilla minulla oli hieman puolihuono olo. Se ei sitten pahentunut vaan lakkasi tunnin sisään ja loppukisan vatsan kanssa ei ollut senkään vertaa ongelmaa. Suolaa otin yhden tabletin aina tuntirajan jälkeen paitsi viimeisellä tunnilla. Välillä tuntui että oli hieman alkavaa nestevajetta, joten join silloin isomman erän teetä huoltokierroksella. Kerran tunnissa join juotavaa jugurttia, mutta varmaan eniten menin Jaffan varassa satunnaisesti mehulla vaihdellen. Erityisesti banaanipalojakin söin jonkin verran pitkin kisaa. Cokiksen säästin tarkoituksella yöksi uniseen aikaan juotavaksi. Sen olin E24h:ssa pannut merkille, että ruokailuihin meni turhan paljon aikaa, jos haki ruuan vaikkei edes ollut jonoa ja joutui kuuman ruuan kanssa tohuamaan. Näin ollen huoltaja haki nuudelit ja aamupuuron huoltopöydälle, jossa ne saivat jäähtyä kierroksen tai pari siten, että olivat vain hieman lämpimiä eli nopeasti syötäviä. Kisa sujui enimmäkseen rauhallisesti juoksuun keskittyen ja ajoittain seurasta nauttien. Välillä aina SE -naiset, viestijoukkueiden edustajat ja muut nopeat sujativat vauhdilla ohi. Välillä vauhdit osuivat hetkeksi samoihin jonkun kanssa ja tuli vaihdettua muutama sana. Kisan tulevaan voittajaan, Jan:iinkin, nyt tutustuin hieman ensimmäistä kertaa, vaikka aiemminkin olemme samoissa kisoissa olleet. Iloisen letkeää oli hänen menonsa ja kunto hurja. Sekalaisia pieniä kolotuksia oli alkutunneilla, mutta kokemuksesta tiesin, että ne melko todennäköisesti häviäisivät puoliväliin mennessä ja niin kävikin. Jossain yhdeksän tunnin alun paikkeilla tuuli oli tyyntynyt ja juoksuvauhtinikin oli hieman hidastunut, joten siirryin kävlemään vain huollon yhteydessä joka toinen kierros. Irtohihat laitoin illan viiletessä. Aluksi hieman hilasin niitä ylös ja alas lähinnä tuulen jäähdyttäessä tai laantuessa. Kun jossain vaiheessa satoi, niin harkitsin ohuen takin heittämistä päälle, mutta siihen ei sitten ollut tarvetta. Ohuet pitkät trikoot olin laittanut jo alussa, jotta ei tarvitsisi sitten matkan varrella säätää. Kylmimpään aikaan laitoin välillä hanskat kierrokseksi tai pariksi ja otin sitten pois, kun tuli turhan lämmin. Puoliväliin mennessä olin saanut kasaan 144 km mikä on melko tasan 9,5km/h. Tavoitteeseen siis riittäisi 8,5 km/h, mutta koska vauhti todennäköisesti tipahtaisi lopussa, pyrin pitämään noin 9km/h vauhdin niin pitkälle kuin kohtuudella menisi. Nestetyhjennystarvetta tuli turhan usein, joten päätin siirtyä kahden kierroksen huoltovälistä kolmen kierroksen väliin. Tätä rytmitystä sitten noudatinkin viimeisen tunnin alkuun asti. Tässä vaiheessa olin hieman uninen, mutta en huolestuttavasti. Otin kuitenkin kisan ainoan kofeiinitabletin jossain vaiheessa aamuyöstä. Kolmena puoliyön jälkeisenä tuntina menikin hitusen alle 9 km/h. Sitten aamun sarastaessa vauhtini alkoi kasvaa kolmen jälkeen vauhtini alkoi nousta ensin hitusen päälle ysin ja sitten klo 4-5 meni 9,42 km. Tässä taisin hieman liikaakin innostua tajuttuani, että 220km olisi mahdollisuuksien rajoissa ja seuraavana tuntina juoksin peräti 9,6 km. Silloin juoksin kisan neljännen ja viimeisen alle vitosen kierroksen. Nämä vauhdit oli kyllä liioittelua ja menivät ehkä maksuun viimeisillä tuneilla. Eipä haittanut, koska 220 km tavoitteesta ei tarvinnut enää luopua, vaikka varmaa se ei ollut ennen kuin oli oikeasti juostu. Seitsemisen tuntia ennen loppua alkoivat oikean puolen tukilihakseni hieman pettää ja meno meni vinoon Spartathlonin ja Torinon lopun tapaan. Mikko Liukka antoi pari kaliumitablettia, jotka ilmeisesti auttoivat vähäksi aikaa. Vielä neljänneksi viimeinen tunti meni hitusen yli ysin mutta sitten pari tuntia jäi hieman alle 8,5km. Viimeisen tunnin päätin juosta putkeen. Siinä vaiheessa vinous oli palannut vielä pahempana jo haitaten sekin juoksua olellisesti, mutta vielä enemmän kävelyä, joten mitä turhia kävelemään. Edellisessä kisassa tein saman tempun. Viimeisen kerran kävin vessassa nestetyhjennyksellä viimeisen tunnin alussa ja sen jälkeen oli taas vauhtiin pääseminen oma hommansa, mutta muutenkin viimeinen tunti oli aika raahustamista ja olin tosi tyytyväinen, kun olin lopussa vain muutaman kymmentä metriä ohi omasta huoltopisteestä. Englanninpuiston puolelta kävely olisikin ollut aika haaste. Siltikin viimeisellä tunnilla oli kertynyt hieman yli kahdeksan kilsaa. Ei ainakaan jäänyt fiilistä, että olisi lujempaakin voinut juosta, mutta toisaalta lopun laahustus ei ollut niin hidasta, että olisi syönyt tulosta kovin paljoa. Toki lopussa ei minulla ollut kyllä mitään motivaatiotakaan nopeampaan menoon, kun 220 km meni kirkkaasti ja sijoitus oli selvä. Siinä kunnossa tosin paremmalla motivaatiollakaan ei montaa metriä olisi ollut otettavissa. Illalla ja lopputunneilla reitin varrella oli useampia kannustajia. Olipa aamyöstä pari kaveria, jotka kyselivät ketä juoksen karkuun. Roihut reitin varrella antoivat mukavasti tunnelmaa. Lopputulos oli siis 221,3796 km ja puoliskot 114,15 km ja 107,24 km eli 51,56%/48,44%. Siis samaan aikaan meikäläisen kovin ensimmäinen puolisko ja silti kaikkien aikojen tasaisin kisa puoliskojen suhteen. Hitain kierros oli tasan kahdeksan minuuttia ja tuli, kun tyhjensin kengät kivistä. Se oli aika hidas operaatio johtuen jäykkyydestä. Tein siinä myös sen virheen, että tyhjensin kummankin kengän vaikka vasen olisi hyvin riittänyt. Toisessa ei juuri kiviä tuntunut. Yli seitsemän minuutin kierroksia tuli koko kisassa tämä mukaan lukien yhteensä neljä. Muut tulivat vessakäynneistä. Itse asiassa vessakäyntejä tuli huomattavasti enemmän, mutta paremmissa juoksuvauhdeissa selviydyin kierroksista silti alle seitsemän minuutin. Taaskaan en koko kisan ajan istunut kertaakaan: kivienpoiston hoidin seisaaltaan (pienempi kramppiriski) ja vessassa tarvitsi käydä vain nesteenpoistolla. Alla kolmen tunnin jaksot (interpoloituna ja pyöristettynä). Näistäkin huomaa, että kaksi ensimmäistä jaksoa ovat nopeimmat ja viimeinen on selvästi hitain. Näkee myös yön pienen notkahduksen ja sen jälkeisen piristymisen. klo 12-15: 29,60 km klo 15-18: 28,80 km klo 18-21: 28,04 km klo 21-24: 27,71 km klo 00-03: 26,81 km klo 03-06: 28,13 km klo 06-09: 27,26 km klo 09-12: 25,04 km Seuraava kisa onkin sitten Ylläs-Pallas 134 km, missä tavoitteena on lähinnä nauttia menosta ja ehtiä läpi hyvissä ajoin ennen aikarajaa. Sijoituksista meikäläisen on turha kuvitella kilpailevani poluilla, kun olen yleensä ihan eri kohdassa tulosluetteloa kuin tieultrissa. Pitäisiköhän polkujuoksua joskus jopa harjoitellakin? Kiitokset Markolle ja muille kisajärjestäjille ja huollossa avustanneille! Hienon kisan järjestitte. Erityiskiitos huoltajalleni, jonka ansiosta pääsin myös turvallisesti kotiin! Kiitos myös Mikolle kaliumista ja kaikille kannustanneille tai muuten menoa piristänneille. Onnittelut SE-naisille ja viestijoukkueelle, voittajille ja muuten ennätyksiä tai kovia tuloksia tehneille! Useampi teki myös hienoja paluita vaikeista tilanteista ja sitkeitä suorituksia vaikeuksista huolimatta.
  11. 22 points
    Rotterdamin maraton 9.4.2017 Kirjataanpa tämäkin tarina tänne vaikka kyse ei olekaan ultrajuoksusta vaan pikemminkin halusta parantaa myös tämän lajin omaa ennätystä ultraharjoittelun ohessa. Netti on muutenkin moderni muisteloiden tyyssija. Paikaksi 2017 maratonille siis päätyi Rotterdam pääasiassa sen takia että juoksu oli huhtikuussa ennen 2017 UTTF kisoja, eikä niiden välissä olisi mitään asiaa tällaiselle vedolle, ja se että vuoden 2016 Rotterdamin kaupunki ja maraton osoittautuivat hyvin positiivisiksi yllätyksiksi. Kotiintuomisina olivat 2016 PB, ensimmäinen 3.30 alitus, ja makea terassikauden avaus kiertäen kaupunkin kuppiloita mukavassa auringonpaisteessa juoksun jälkeen...memorable hangover. Omat juoksut vuoden 2016 Rotterdamin ja tämän tapahtuman välissä lähentelivät jo neljää tuhatta kilometriä joten kestävyydessä ei ainakaan pitänyt olla puutteita. Paino oli laskenut vuodessa noin 3kg vaikka voisihan sitä vieläkin kevyempi olla. Pieniin kipuihin (oikea polvi ja vasemman lantionpuolen säteilevät kivut) oli jo tottunut ja ne pysyivät lihashuollolla melko hyvin kurissa joten voi sanoa että kolmas käytännössä vammaton juoksuvuosi oli jo hyvällä mallilla. Pystyin myös lähtemään starttiin erittäin levollisin mielin, koska kauden päätavoitteet olivat vielä kaukana edessä ja toisaalta varmuus PBn saavuttamisen suhteen oli selvä – kysymys oli enemmän siitä kuinka vähän tai paljon minuutteja tällä matkalla PBstä lähtisi...mutta Maraton on aina tapahtuma jossa voi tapahtua mitä tahansa. Talvikuukausina myös pari juoksututtua innostuivat ajatuksesta ja meitä oli ”tosijuoksijoiden” lisäksi lähdössä neljä kuntoilijaa kimppareissuun, mutta valitettavasti Steadyrunnerin kausi taukoitui ikävään telakkaan (toipumisia!). Jo ennen itse matkaa Whatsup- ryhmämme kävi kuumana suunnittelusta ja psykkaamisesta ja niin ZeroDiesel, Sverre ja Kiljander päätyivät kisakaupunkiin lauantaina noin vuorokausi ennen starttia. Lauantaina kruisailtiin hieman kaupungissa, puhuttiin huonoja juttuja ja tietysti syötiin pastaa niin lounaaksin kuin illalliseksikin. Heput kävivät jossain ”kiehtovassa” merimuseossa esi-isiänsä etsimässä ja itse otin päiväunet. Maratonin startti oli viileän aamun jälkeen täydellisessä säässä (ennuste oli mennyt jo niin lämpimäksi että hieman epäilytty tulisiko päivästä kuuma, ja tulihan siitä) sunnuntaina klo 10 ja lähdimme ZeroDieselin kanssa suunnitellusti kimpassa liikkeelle ajatuksena että ZD vetää ekan 5km ja minä seuraavan @4.50 ja itse lähtisin pikku hilkaa kiristämään tahtia 3.20 aikatavoitteen saavuttamiseksi. Nähdäkseni olimme hyvin samassa maratonkunnossa vaikka kaveri yrittikin tätä väistellä ennen kisaa J. Alkuruuhkassa oli paljon ihan väärän karsinan juoksijoita ja jäin ZDsta pahimmillaan parin kymmenen metrin päähän. Sverre lähti kakkoskarsinasta meidän perässämme. Jalassa oli Adidas Adizerot ja mukana 6kpl geelejä jotka nappailin hieman etupainotteisesti kokeeksi tällä kertaa (7.5km, 15km, 21km, 25km, 30km, 33km). Pikku hiljaa hivuttauduin ZDn kantaan ja 5km kohdalla hän totesi vauhdin olleen täsmälleen @4.50. Siirryin vetämään ja n 7km kohdalla sanoin että alan nyt kiristämään vauhtia maltillisesti. Toinen ja kolmas vitonen menivät reippaammin mutta huomasin olevani n. 40 sekuntia tavoiteaikataulua jäljessä. 15kmsta eteenpäin laitoin varovasti vielä vaihdetta sisään mutta puolimaratonin kohdalla tilanne ei olut korjaantunut lainkaan vaan ero 3.20 tavoitteseen säilyi siellä 40s kieppeillä. Jäljessä oltiin alusta lähtien. Vaikka juoksu tuntui ihan hyvältä niin kovempaa en kuitenkaan uskaltanut mennä kun suoraan naamaan paistava aurinko ja lämpö alkoivat jo lievästi ahdistaa ja sykkeet olivat 170 kieppeillä. Keli oli fantastinen mutta ehkä liian lämmin optimisuoritukseen. Lähdin kuitenkin vielä yhteen ”hyökkäykseen” ja se jäi kyllä ihan piippuun vain havaitakseni että 25km kohdalla alkoi olla ensimmäisiä hankaluuden tuntemuksia jotka pahenivat Erasmus-sillan toisen ylityksen ylämäessä päätyen tilanteeseen josta alkoi puolustustaistelu. Bonkkaus-fiilikset pahenivat jo kolmessa kympissä ja siitä eteenpäin päivän tavoite muuttui PBn varmistamiseksi. Kellossa alkoi pikkuhiljaa näkyä @5.00 ja 35km eteenpäin @5.10-5.20 nopeuksia joten homma oli paketoitu klassiseksi maratonin selviytymistaisteluksi. Kannustus on Rotterdamissa aivan todella hienoa. Numerolapussa on myös nimi ja hienoa oli kuulla paljon myös tällaista henkilökohtaista kannustusta ja tästä sai voimaa ihan loppuun asti. Jos ei ollut itsellä helppoa niin ei ollut kyllä kymmenillä tai sadoilla muillakaan. Paljon oli kävelijöitä viimeisellä kympillä kolme ihan hoivattavaa potilasta reitin varrella. Yksi tilanne näytti hyvinkin vakavalta. Yksi juoksija parikymmentä metriä edelleäni pysähtyi kuin seinään muutama kilometri ennen maalia ja jäi seisomaan tolpilleen kuin jähmettyneenä. Taputtelin ohimennessäni hartioillle ja kannustin jatkamaan. Oli kuuma. Vettä oli vaikea saada alas viimeisellä juomapisteellä vaikka nestehukan oireita oli pienten vilunväristysten kautta ollut kehossa. Viimeisillä kilometreillä laskeskelin että 3.25 on alitettavissa ja mitoitin effortit sen mukaan. Viimeisen kilometrin juoksin niin lujaa kuin pääsin ja kellossa kävi @4.15 ainakin hetkellisesti maalisuoralla. Loppuaika 3.24.31 jätti parantamisen varaa jatkoonkin. Toinen puolikas oli jonkun 3-4min hitaampi kuin ensimmäinen. Uskoin olevani hyvänä päivänä 3.20 kunnossa mutta koska olosuhteita ei saa moittia niin todetaan toinen hyväksytyistä selityksistä: paska kunto. Rotterdamissa juostiin todella kovia suomalaisia tuloksia (onnittelut!) ja näitä tyyppejä oli mukava tavata jatkoilla. Viime vuoden tapaan terassikierros tapahtui lähes helteisessä säässä ja aurinko paistoi lämpimästi. Ulkona pääsimme syömäänkin mikä oli harvinaista herkkua huhtikuussa. Kiitoksia mahtavasta matkaseurasta ZDlle (PB!) ja Sverrelle (SB!) sekä muille suomalaisille joita tavattiin. Memorable hangover saavutettiin tänäkin vuonna PBn lisäksi.
  12. 22 points
    Loppuaika 3h34min. Juoksu meni noin 35 km asti suunnitellusti. Västerbron sillalle valui loput voimat. Loppu oli tosi vaikeaa. Mycket nöjd i alla fall?? Buffetista vauhtia ja katsomaan minkälaisiin muuveihin jalat vielä taipuu?
  13. 21 points
    KaldoaiviUltraTrail 10-11.8.2018 TAUSTAA Trailrunning.fi uutismuistelo vuodelta 2017: "Seikkailuhenkisten polku-ultraajien syksyä sähköisti tieto 10-11.8.18 Utsjoella järjestettävästä Kaldoaivi Ultra Trailista, ja tapahtuma täyttyi nopeasti. Sen 130km:n reitti kulkee Kaldoaivin erämaa-alueella, joka on Suomen laajin erämaa. Kaldoaivi on tavallisesti vain harvojen, kokeneiden kulkijoiden kohde, ja niin on myös tässä kisassa. Järjestäjien mukaan pitkä, haastava ja raastava reitti on äärimmäisen kaunis ja tunteita herättävä, mutta ei sovellu missään tapauksessa kaikille. Tämä ei ole matalan kynnyksen juoksutapahtuma!" Nyt kun tuota ilmoitusta katson jälkikäteen, on aika helppo allekirjoittaa tuo kauan sitten kirjoitettu tiivistelmä tästä järjestäjän mukaan ”maailman pohjoisimmasta ultrakilpailusta”. Uusi hieno ”Perusmatka” on syntynyt Suomen polkujuoksukartalle. Tämä tapahtuma tuli varattua hieman jälkijunassa jo sen jälkeen kun se oli loppuunmyyty, mutta onnekseni sain ensimmäisen peruutuspaikan itselleni, kun aloin kyselemään. Kaipuu kotimaiseen polkujuoksuun ulkomailla vietetyn ajan aikana oli melkoinen, ja kaiholla katselin UTTF- kisojen pallukoita sohvalta käsin. E24 juoksun jälkeen sain elämäntilanne huomioiden ihan hyvin liikuttua, mutta epäilemättä suurin puute oli tuntuma luontoon ja vertikaaliin. Kerran viikossa pyrin käymään paikallisilla vuorilla aamuyön tunteina heräten, mutta odotukset eivät olleet järin kovat kun pääosa juoksusta tuli tasaisella maalla tai sitten juoksumatolla. Jonkin verran tein kuntosalilla porraskone- sekä mattoharjoittelua kaltevuudella. Perheen lähdettyä aikaisemmin Suomeen lomalle, uhrasin kolme viikkoa heinäkuusta harjoitellen pari kertaa päivässä parhaimmillaan, keskimäärin 15h viikossa, mutta pisimmät treenit olivat kerta viikkoon kolmisen tuntia vuoristossa. Ei siis missään tapauksessa mitään lajinomaista liikkumista, mutta luotin toisaalta että jopa yli >40 asteen lämpötiloissa tehty harjoittelu kompensoisi jotenkin puutteita ja parantaisi peruskestävyyttä. Aika usein tuli aamuviideltä herätessä kyseenalaistettua koko touhun järki, mutta jollain tavalla ihan hienosti sujuneet menneisyyden ultrajuoksut ja lenkin tuoma mielihyvä saivat miehen vielä liikkumaan. Uskoin että peruskunto olisi aika hyvä omassa mittakaavassani, vaikka mitään isoja tuplablokkeja ei tullutkaan tehtyä. Palautuminen alkaa tällä iällä selvästi olemaan haaste, enkä missään nimessä muun elämän lisäksi enempää olisi saanut harjoiteltua (tässäkin oli liikaa jos läheisiltä kysytään), joten varsin tyytyväinen olin määrään. Vain itseään vastaan tässä lajissa tällä iällä on kuitenkin taisteltava, vaikka silloin tällöin kilpailuhenkisyys meinaakin ottaa otteen. SAAPUMINEN Kaldoaivissa rankkasin itseni tilastojen perusteella kokeneeessa porukassa noin sijoille 5-7 etukäteen, mutta etusijalla tietysti oli matka tähän huikeaan erämaa-alueeseen, jossa en koskaan ennen ollut käynyt. Olihan kyse myös tapahtuman ensi-illasta. Tulin Suomeen kesälomalle parisen viikkoa ennen tapahtumaa, ja lensin Ivaloon edellisenä päivänä, sekä asetuin lomakylä Village Valleen Utsjoella. Suositus minulta tälle paikalle ja erityisesti sen ravintolalle. Jo ensimmäisenä iltana nautittu nieriä korvasienirisotolla oli taivaallista vieressä virtaavaa Tenojokea katsellen. Kilpailun aamupäivänä kävin vähän tarkistelmeassa reitin alkunousua ja muutenkin käppäilemässä Nuorgamissa sekä ilmoittauduin kisaan, tottakai. Sainpa kunnian aikaisena lintuna olla ensimmäinen ilmoittautumisessa (Kuva Sami Eskelinen) Menin vielä pakkaamaan kamat, ja olin hyvissä ajoin ennen lähtöä starttipaikalla turisemassa muiden juoksijoiden kanssa. LÄHTÖ Lähtö tapahtui perjantaina klo 18, ja asetuin siihen ihan odotetun kärkiporukan tuntumaan alun nousussa. Ensimmäinen pari kilometriä menivät mukavasti Saaran ja Jarkon kanssa, kunnes he vähitellen alkoivat erkanemaan. Marko, Eelis, Antti ja Samuli olivat menneen jo menojaan. Tiesin olevani suhteellisesti oikeassa paikassa, joten hieno nousu jossa ohitin norjalaisen kaverin, ja sieltä melko vauhdikas laskettelu kohti Pulmankijärveä, menivät yksinäisyydessä. Yksinäistä hölkkää kestikin sitten vajaat 60km matkasta. Tietä mentiin pitkästi ja lopuksi Pulmankijärven vieressä, kunnes n 16km kohdalla tuli käännös varsinaiselle erämaataipaleelle. Matka ensimmäiselle huoltopisteelle n. 29km kohdalle meni tietysti hyvällä jalalla ja tällä välillä ei kovin paljon nousuja ja laskuja ollut. Joka suuntaan ja erityisesti itään avautuivat upeat avarat tunturimaisemat. Mutustelin Pandan suklaamixiä, nappailin geelejä ja join Maximia. Ensimmäisellä huoltopisteellä söin banaanin, sipsiä ja tankkasin 2l juomavarannot täyteen. Kysyin myös juomatäydennysmahdollisuuksia seuraavalle välille, joka oli n massiiviset 50km!!! Alkunousussa Saaraa ja Jarkkoa vielä peesaten (Kuva Terho Lahtinen) TOINEN HUOLTOVÄLI Onneksi sää oli viilenemässä ja ihme kyllä tuo 2 litraa riitti seuraavalle välille passelisti. Koska huoltoväli oli pitkä, kehitin maisemien katselun lisäksi sellaisen taktiikan, että en vilkuile kelloa lainkaan, enkä laske kilometripiippauksia, vaan etenen rentoa tahtia. Vaeltajilta kuulin, että edessä oltiin jo aika kaukana ja kun taakse kurkatessa ketään ei näkynyt, otin hyvin iisisti nauttien. Jossain 40km kohdilla minulle tuli tosin sellainen tyhjä olo, että täällä sitä nyt ollaan ja ollaan kovasti käyty urheilemassa, jotta reissusta selvittäisiin, mutta mitä sen jälkeen...? Koko ultrajuoksuharrastus oli siinä vaakalaudalla ja mietin vakavasti, että pitäisikö vain alkaa liikkua omaksi ilokseen ja vain silloin kun huvittaa. Aamuiset klo 5 herätykset ovat kieltämättä olleet välillä pakkopullaa, eikä ulos vaan ole huvittanut lähteä, mutta olen pääosin lähtenyt silti. No, toki sitten tunti tämän jälkeen askel oli todella kevyt ja mietin, että miten tämä voi olla näin helppoa ja mukavaa kun tulin alas Guorboaivilta. Yllättäen ennen 60km kohtaa, takaa kuului ääntä ja olin oikeastaan iloinen, kun Simo liittyi seuraan ja kehui miten kevyttä ekat 7 tuntia olivat hänelle olleet. Tätä mukavaa kimppaa kestikin sitten viimeiselle huoltopisteelle, vaikka varsinkin Simolla välillä oli enemmänkin menohaluja. Pian tämän jälkeen minun vasenta jalkaani alkoi särkemään kokonaisvaltaisesti säären/pohkeen/polven alueelta, eikä kipu hellittänyt kuin lyhyillä kävelypätkillä nousuissa. Särky oli samantyyppistä, jota minulla on usein ultrien jälkeen, mutta ensimmäistä kertaa tällainen tuska alkoi jo juoksun aikana. Jälkikäteen olen paikantanut tuon säärilihakseen. Samoihin aikoihin heitimme viimeisiä hyvästejä auringolle ja yö hämärtyi. Mietin parissa kohdassa, olisiko lampusta hyötyä, mutta ei sitä siellä kuitenkaan tarvinnut, vaan valoa oli juuri riittävästi ilmankin. Jalkakivun vielä tässä vaiheessa jotenkin kestin, mutta kun saavuimme Mieraslompolon 80km huoltoon, jouduin turvautumaan särkylääkkeeseen. Simo kysyi huollosta lähtiessä, että haittaako jos hän lähtee kirimään, eikä minulla tietysti mitään tätä vastaan ollut. KOLMAS HUOLTOVÄLI Auringon nousu alkoi juuri mukavasti piristämään kun hiippailin huollosta eteenpäin ja tunnin päästä jalan kipukin alkoi asettumaan kiitos särkylääkkeen. Meno maistui ja tuumailin että tulisikohan tästä ultra, jossa en juuri väsymyksen vuoksi joutuisi kävelemään, vaan vain ainoastaan hankalat paikat ja ylämäet. No, ei se ihan niin loppuun asti niin mennyt, mutta melkein. Upea aamuaurinko tunturien takaa kesti noin 20 minuuttia, ja sitten tuli ensimmäinen vesipisara, eikä klo 04 jälkeen sitten auringosta tarvinnutkaan enää kuin haaveilla. Näillämain oli monenlaista hankalampaakin uraa ja 90km jälkeen tuli ensimmäinen vesistön ylitys juuri silloin, kun sitä ei enää muistanut. Tapasin Simon uudestaan tässä kohdassa, ja hetken mietittyäni totesin, että läpi vaan suoraan, ja ihan sama mistä kohdasta. Liukasta ja tosi kylmää oli eikä uiminen houkutellut, mutta niin vain läpi mentiin että heilahti. No, vähän yritimme astua kiville, jotka kurkkivat veden pinnan yläpuolella. Tämä oli ehkäpä koko matkan unohtumattomin kohta minulle. Hieman kapeampia mutta yhtä kylmiä virtoja ylitetettiin sitten vielä myöhemmin pari lisää. Aina vaan jalat jäätyivät, mutta ajattelin vain, että jospa se helpottaisi vasemman jalan kipua. Kevyt hölkkä jatkui, mutta nyt käveltiin jo jonkin verran juostaviakin pätkiä. Ilma viileni vähitellen ja sade alkoi kovenemaan, joskaan mitään ongelmaa ei sen suhteen vielä ollut. 100km rajapyykkiä juhlittiin rajusti toteamalla hiljakseen ”jee” ja hieman sen jälkeen Simo väitti nähneensä edessä ”kaksi kävelijää”. Yritin piilolinsseillä tihrustella, mutta en nähnyt. Päätimme hieman kiristää tahtia, jotta saisimme heidät kiinni, mutta kilometrin jälkeen totesin että kaverilla oli hallusinaatioita. Odottelimme suossa rämpiessämme 110km huoltoa saapuvaksi. Kello ilmoitti 110km, 111km, 112km...ei mitään...kunnes vihdoinkin tulimme Skalluvaaran poroerottelualueelle ja siellä katoksessa (!!!) oli viimeinkin odotettu viimeinen huoltopiste ja kolme huoltajaa...ei kun hetkinen... siellä oli yksi huoltaja ja kaksi juoksijaa (Antti ja Samuli). Jälkikäteen selvisi, että Simo oli nähnyt aiemmin heidät ihan oikein, mutta myös edellämenijät olivat myös skautanneet meidät ja kiristäneet tahtia. Antti ja Samuli lähtivät menemään ja Simo loikkasi perään kohteliaasti minulta kysyen. Sanoin, että mene nyt kun jaksat, mutta ota kaikki edellämenijät myös sitten kiinni. Nappalin itsekseni siinä vähän banaania ja sipsiä ja mietin että laitanko takin päälle, mutta ajattelin että eiköhän tästä selvitä ilmankin. Olisipa kannattanut laittaa se takki jo tässä huollossa, mutta väsyneenä ei jaksa välittää tärkeistäkään päätöksistä. MAALIA KOHTI Jatkoin matkaa kevyesti hölkäten kivusta välittämättä ja näin alhaalla hiekkatiellä kaikki kolme muuta. Simo oli mennyt menojaan, ja jäin käppäilemään Antin ja Samulin kanssa hölkättyäni heidät kiinni. Kipeää teki miehilläkin. Nousimme sitten taas oikealle ylös kohti Buallonaivin reunaa ja tajusimme kaatosateessa, että reittimerkintöjä ei ollut näkynyt enää aikoihin. Simo oli pysähtynyt edellämme ja oli soittamassa järjestäjille. Kosketusnäyttö ei toiminut myrskyssä. Itse laitoin sitten ensimmäistä kertaa kellosta navigoinnin päälle tarkistaakseni asian. Navigointi näytti, että olemme reitillä, ja lopulta järjestäjätkin olivat tämän vahvistaneet. Simo katosi vahvalla menolla tunturiin ja minä kinkkasin alamäkeen sen verran kuin pystyin. Alkoi olla todella kylmä ja hampaat kalisivat. Kompuroin ehkä kilometrin kaksi rankkasateessa ja tuulessa ja tarkistin kellosta silloin tällöin että olin reitillä. Olin aivan läpimärkä pitkähihaisessani, käteni olivat vitivalkoiset, ja ajattelin että takki on nyt laitettava päälle...mutta miten? Hyräilin Octoberfestien biisiä ”ooooooo beibiiii, I wanna know if you be my girl, uuuu, aaaa”. Olinkohan enää järjissäni ajattelin? Käteni olivat melko toimintakyvyttömät. Käsineet olivat siellä 80km dropbagissa huollossa edelleenkin. Huoh. Pari kilometriä eteenpäni ja olo alkoi olla todella paha. Jalkaa särki. Juoksu oli vaikeaa mutta pakollista lämmön säilyttämiseksi. Otin kaksi geeliä kerralla. Nyt oli pakko saada takki päälle. Pysähdyin ja katsoin näkyykö Anttia ja Samulia takana avuksi. Ei näkynyt. Räpelsin lopulta repun etusoljet auki ja repun selästä. Sain ison vetoketjun auki ja takin pois pussukasta, mutta en meinannut saada takkia mitenkään päälleni kovassa tuulessa ja sateessa. Käteni olivat kuin kaksi halkoa. Sain lopulta ujutettua molemmat kädet hihoihini, mutta nyt piti vielä laittaa juomareppu edestä kiinni. Yritin pari minuuttia. Ei mitenkään onnistunut tuollainen mikro-operointi, joten päätin keskittyä takin vetoketjuun. Sain kuin sainkin sen lopulta kiinni, mikä helpotti myös takin hupun löytämistä päähäni lämmöksi. Utsjoen kyläkaupasta vitosella ostettu toivottoman ruma ”rykijä” pipo ei paljoa enää lämmittänyt. Olisi ollut kiva ottaa vähän videota omasta tilasta, mutta en tietenkään pystynyt. Juomareppu rönksötti selässä jotenkin takin alla, ja siitä sitten kinkkasin uraa pitkin eteenpäin siinä toivossa, että jossain vaiheessa sähkölinjan alla reitti kääntyisi alas kohti Utsjoki-Nuorgam tietä. Ei sitten kääntynyt ikinä, mutta lopulta kuitenkin. Hiekkaurassa alaspäin meni vettä vuolaina virtoina, ja lensin kerran rähmälleni liukkalla alustalla, mutta lopulta näin varoituskyltin, että asfalttitie on 100 metrin päässä. Asfaltin näkeminen aiheutti pienen liikutuskohtauksen. Olin pois tunturista! Lopultakin!!! Puhelin soi enkä jaksanut vastata. Kolmannella kerralla kaivoin sen repustani ja vaimo siellä soitteli, että olin pois reitiltä. Arvasin tämän oikeastaan etukäteen, koska järjestäjät olivat kertoneet vaihtaneensa reittiä juuri tässä kohdassa maastosta tielle. Pala oli kurkussa, ja olo oli todella helpottunut. Sen verran sain sain voimaa, että lähdin jalan vihlovasta kivusta huolimatta hölkkäämään asfalttia, ja ilokseni huomasin että @7.00 kilsaa vielä irtosi kipeistä kantturoista. Viimeinen kolme kilometriä maaliin: ei ollut hurraajia, ei ollut torvia eikä serpentiiniä, ei ollut muuta kuin rankkasadetta ja yksinäisen miehen tuuletukset itselleen. Mutta maaliin tullaan! Juosten! Pari autoa meni ohi ja loiskautti vettä kengille. Ketä kiinnostaa? Pari sataa metriä ennen maalia näin järjestäjän viittoilevan, että käänny oikealle kohti maalia. Tein työtä käskettyä ja uimahallin pihalla kuulutettiin järjestäjien toimesta maaliintuloni ja olipa kuvaajakin paikalla. Upeaa! Kiitos lämpimästä vastaantotosta! Menin suoraan nakkikeitolle turisemaan staffin ja Simon kanssa ja toivatpa he pipokaupan vastineeksi ystävällisesti autonikin naapurista oven eteen lämmitykset täysillä! Kiitos! Kun ajelin kohti majapaikkaa, päätin että menen sinne asfalttiosuudelle autolla tsemppaamaan seuraavia, mutta juuri silloin ketään ei tullut vaikka hetken odottelin. Vain rankkasadetta tuulilasissa. Säälitti reitillä olijat. Antti ja Samuli olivat olleet maalissa jo aiemmin ja olivat varmaan jo saunomassa. Ajelin itsekin lopulta kuumaan suihkuun ja sitten sänkyyn lämmittelemään. Aikani oli 17.10 ja sijoitus miehissä viides. Onnea voittajille, kiitos kaikille, ja oli mukava olla osa tätä uutta tapahtumaa ja uusiakin tuttavuuksia syntyi! Siitä tykkään! Mukavaa porukkaa! Tämä oli hieno ”kerran elämässä” kokemus, jota voi suositella hieman kokeneemmalle polkujuoksuporukalle. Reitti ei ole vaikea, mutta se voi olla armoton.
  14. 21 points
    Kiitos kannustuksesta, seurannasta ja onnitteluista! Joku oli nähtävästi matlockannut nimenkin aikaisempien tulosten perusteella. Kisaraporttia: Keli oli juoksuun oikein sopiva. Lähdössä taisi asteita olla 5-6 ja maalissa ehkä 1-2 enemmän. Tuuli oli lähdössä heikkoa, mutta yltyi kohtalaiseksi ja puhalsi kyllä välillä kunnolla vastaankin. Reitti oli nopea, mutta ei niin nopea kuin kommenttien perusteella olin odottanut. Se sisälsi kuitenkin muutaman lyhyen mäen, hieman hiekkatietä ja yhden 360 asteen käännöksen. Nuo siis toki jokaisella kierroksella. Tavoitteita juoksuun oli tasan kaksi. SM-raja 2:51:00 rikki ja mahdollisimman hyvä sijoitus (ehkä jopa voitto). Taktiikkana oli lähteä kärjen mukaan, jos vauhti kilometriä kohden on maksimissaan 3:55 (Garminin mukaan), muuten 4:00 vauhtia. Lähdin muutaman juoksijan kakkosryhmään, joka juoksi ensimmäiset kilometrit hieman alle neljän minuutin. Kärjessä yksinäinen juoksija veti hieman alle 3:55 ja tuohon en uskaltanut ensin lähteä. Omassa ryhmässäni tahti kuitenkin hidastui hyvin nopeasti, ja päätin ottaa riskin ja tavoitella kärkeä. Voittoahan tässä kuitenkin haettiin. Eroa oli kärkeen ehkä 20 sekuntia. Sain tuon eron jo viiteen sekuntiin kympin kohdalla, mutta yhden kahden kilometrin välin tulin tahtia 3:47 eli liian kovaa. Päätin pudottaa vauhdin 4:00 tahtiin, mutta kohta kärjestä kurvattiinkin maailman nopeimmalle puskapaskalle ja ero oli taas viisi sekuntia. Juoksin kilometrejä hieman alle neljän minuutin ja eroa alkoi taas kertyä. Kuitenkin juuri ennen puoliväliä kärkijuoksijan vatsa toimi taas. Suoritus oli tällä kertaa hieman hitaampi ja siirryin kärkeen. Kärjessä sain kärkipyöräilijältä tietoa, että ero kasvaa. Kilsavauhti pysyi alle neljän minuutin aina kolmeenkymppiin asti. Silloin aloin laskemaan ”nyt voi vetää vaikka 4:20 keskarilla alle rajan ja voittokin tulee”. Koska matka alkoi kuitenkin painaa ja motivaatiota ei ollut tavoitella kovempia aikoja, päätin antaa hieman periksi ja varmistella juoksun maaliin. Mitään romahdusta ei tapahtunut, vaan kilsavauhdit putosivat lähes tasan yhden sekunnin per kilometri ja viimeinen kahden kilometrin pätkä tultiin vauhtia 4:13. Oli kyllä hienoa juosta alle rajan (ja alle 2:50) sekä voittaa ensimmäinen maraton. Täällä todettiin, että alkuvauhtini oli ehkä liian kova. Väliajat eivät kuitenkaan ole tarkkoja, sillä väliaikapiste oli sijoitettu hieman ennen täyttä kierrosta. Todellinen puolikkaan aika oli 1:23:00 (Garmin + virhemarginaali) ja toinen puolikas siis 1:26:10. Väitän, että tuo toinen puolikas olisi mennyt 1:24:30, jos SM-raja olisi ollut 2:47:30. Tai ainakin hyvin lähelle olisi menty. No, ehkä 1:24:00 olisi ollut parempi alkuvauhti ajan optimoimiseksi, mutta tänään juoksin myös sijoituksesta. Nyt on kyllä tyytyväinen, mutta ei huikea fiilis. Tänään oli lähes täydellinen päivä, mutta ei tässä vielä nähty koko potentiaalia. Sellainen tuntuma on, että tänä kesänä menee vielä 2:45:00 – ehkä jopa lähelle 2:40:00.
  15. 19 points
    En ollut koskaan aiemmin juossut Ultrajuoksua tasaisella alustalla, joten kun Endurance julkisti tämän eräässä Espoon naapurikaupungissa olevan tapahtuman, totesin alkuvuodesta sen istuvan mukavasti 2016 kalenteriin, kun oletettavasti kesän NUTS- rymyistä olisi jo jotenkin palauduttu. Kyseessä olisi kuitenkin jo neljäs Ultrajuoksu vuodelle 2016 (KK80km, Montrail50km ja YPH134km) joten hieman vanhan ja ultraamiseen kokemattoman kropan palautuminen epäilytti. Heinäkuiden Ylläs-Pallas-Hetta 134km varsin loistavan reissun jälkeen pidin vain viikon taukoa juoksemisesta. Tätä olisi ollut ehkä viisasta kokeneempien ultraajien vinkkien perusteella jatkaa vielä viikolla, mutta ”ulkoilemaan” teki jo kovasti mieli joten siitä lähdin kokeilemaan hölkkää ja ensimäinen viikko oli aika katastrofaalinen: sykkeet olivat korkealla vaikka juoksu nyt jotenkin näennäisesti kulkikin. Hieman himmailin ja viikot 3-5 YPHn jälkeen olivat sellaista tasaista 90-100km röpellystä tasaisella ja maastossa. Tuon kovempia treeniviikkoja ei oikein ehdi eikä pysty tekemään, mutta siis omalle tasolleni ehdottomasti hyvät viikot. Yhden kevyemmän viikon lopuksi kävimme vaimoni kanssa juoksemassa Nuuksio Classic Trail Maratonin, mikä oli tosi mukava reissu viime vuoden tapaan, mutta haave reippaasta pitkiksestä tuhoutui jo ensimmäisellä vitosella ja maalissa keskisyke näytti 165 => liian lähellä maksimisuoritusta liikuttiin. HUR 12h pelastamiseksi himmailin viimeisen kympin ettei ylirasitus kävisi ihan liian suureksi – olihan HUR tasan kahden viikon päästä NCTMstä. Perheen paras suoritus Nuuksiossa nähtiin jo totuttuun tyyliin perheenpäältä (vielä kun tajuaisi alkaa treenaamaan pitkän matkan juoksua) J Kahden viikon keventelyn jälkeen klo 08.00 alkaen pystyttelin omaa huoltopöytääni Ala-Malmilla. Alunperin asetettu minimitavoite oli >100km, ja virallinen tavoite oli asetettu 110kmn kohdalle. Ambrosius oli lupautunut muiden kiireiden ohella auttamaan huollossa klo 12-15 ja Antti klo 15-21. Omaan huoltoon oli tarkoitus luottaa klo 09-12. Koskaan ennen minulla ei myöskään ollut ollut mitään huoltajia missään kisassa, joten raapustelin etukäteen hieman amatöörimäistä speksiä siitä minkälaista tukea odottaisin. Useamman kohdan listasta, johon sisältyi mm mukin törkkääminen käteen joka toisen kierroksen jälkeen, nostan kaksi tärkeintä tässä esille · Perseelle potkiminen 100km ylittämiseksi ja mieluusti 110km saavuttamiseksi · Ajan seuranta, keulimisen estäminen ekalla puolikkaalla. Raadon hinaus. Yksinkertaista hommaa mutta sitoutumista vaativaa. Kiitos miljoonasti kärsivällisyydestänne ja tuestanne A + A! Huolto pelasi täydellisesti – Antti osasi jälleen kerraan vetää myös psykologisesti oikeista naruista. Sää oli aamulla ja koko päivänä täydellinen juoksutapahtumaan- reilu kymmenen astetta lämmintä ja pilvistä. Jalassa olivat >100km sisäänajetut Hoka Clifton2 tossut, joihin olin Energy Boostien ohella tykästynyt. Pidin myös irtohihoja muutaman tunnin aamusta. Puolessa välissä kisaa vaihdoin lyhythihaisen pitkähihaiseen. Puskailujen, bajamajailujen sekä vanhojen ja uusien tuttujen moikkailun jälkeen lähtö tapahtui klo9. Ensimmäiselle kuudelle tunnille oli siis arvioitu keskinopeus 6.17/km ja juoksunopeus n. 6.00/km (+huolto), mutta hieman rivakampaa tahtia kuitenkin tuli juostua. Ihmeellinen tuo ihmisen pää kun vaikka miten olisi sitoutunu suunnitelmaan niin jostain se syy kiristämiseen aina lappu rinnassa kaivetaan (Esim. Tänään kulkee kyllä kuitenkin paremmin kuin suunnittelin. Hohhoijaa). Vajaa kymmenkunta juoksijaa lähti edelleeni alussa ja aika pian syntyi sellainen neljän porukka jossa Tiina Pn kanssa tuli rupateltua ja hölkättyä varmaan pitkästi toista tuntia. Kiitos seurasta ja onnea naisten kakkostilasta! Havaitsin siinä klo 11 kieppeillä että kilsat olivat edelleen kutosen pinnassa huolloista huolimatta ja päätin hieman himmata ja niinpä porukka hajosi ja jäin jälkeen tekemään ”omaa juoksua”. Antti oli jo siinä vaiheessa lähettänyt huollossa olleelle Ambrolle viestiä että ”eikös vauhti ole hieman liian kovaa suunnitelmaan nähden”. Tilanne (oma moka) oli tiedossa jo tässä vaiheessa ja hieman yritin himmailla sekä aloin muutaman tunnin jälkeen kävelemään reitillä olleen pienen ylämäen jokaisella kierroksella. Kerran kävin puskassa tässä vaiheessa kisaa. Ensimmäiset epätoivon hetket sattuivat jonnekin 5-6 tunnin väliin ja oli aikamoista tajuta että vielä toinen mokoma pitäisi pysyä liikkeessä. Kaiken kaikkiaan päivä kului nopeasti mutta minuutit tuskallisen hitaasti. Jossain vaiheessa erinomaiset järjestävät kuuluttivat minun olevan kokonaistilanteessa seitsemäntenä ja muistan ajatelleeni että tämäpä mainiota ja yritetään pitää tasaista vauhtia yllä tällä lisävirikkeellä. Aika usein tuli luonnollisesti laskettua, että millä vauhdilla ehdin vielä saavuttamaan 100km. 110km tuntui varsin ahdistavalta ajatukselta kun matkaa oli takana 7-8 tuntia, mutta toisaalta löysin itseni laskemasta että kohta menee jo kävelemällä satanen rikki. Samoihin aikoihin Jamo, joka oli uskollisesti ollut rietin puolessa välissä kannustamassa kisaajia, ilmoitti yllätyksekseni että olin noussut sijoituksissa miesten neljänneksi ja kolmanteen sijaan ei ollut enää pitkästi. En ollut asiaa lainkaan ajatellut siltä kannalta ja sysäsin sen pois mielestäni ja yritin vain kestää reisieni kasvavaa kipua, joka todella ihmeellisesti väheni jossain 8-9 tunnin paikkeilla. Olin jo harkinnut jopa särkylääkkeen ottamista, mutta tilanne alkoi helpottaa yllättäen. Tuntui että jokainen geeli jonka otin, antoi virtaa yhdelle 2km kierrokselle. Antti vahvisti huollossa että sijoitus oli kolmas ja että eroa tuli hitaasti lisää. Eräs ystävällinen huoltaja joka ajeli pyörällä reitillä antoi myös väliaikatietoja. Tilanne oli hieman paradoksaalinen – tavoite oli päästä >110km tapahtumassa mutta nyt minulla elämäni ensimmäinen ja ehkä viimeinen mahdollisuus olla jossain tapahtumassa kärkikolmikossa. Päätin että eihän tässä voi mitään muuta tehdä kuin yrittää pysyä omassa suunnitelmassa ja katsoa mitä tapahtuu. Vauhdit olivat hiipuneet viimeisen kolmen tunnin alussa sinne 6.20-6.30/km tasolle ja muistan todenneeni Jamolle reitillä aika vahvaan ja kovaan ääneen ”VMP” erästä juoksevaa poliitikkoa lainatakseni. Eräs mielenkiintoinen psykologinen trikki Antilta huollossa tapahtui myös näillä main: mielestäni aika normikierroksen jälkeen hän kysyi ”kävitkö kusella vai kävelitkö?”. En ollut tehnyt mitään epänormaalia mutta sisuuntuneena seuraava kiekka meni tämän seuraksena merkittävästi nopeammin J Jälkikäteen tarkistettuna, Antti oli tosin kysynyt tuon ihan vilpittömästi. Tuolloin myös perheeni oli yllättäen paikalla muutaman kierroksen ajan kannustamassa. Oli myös hienoa saada kannustusta monilta ihmisiltä (JV70 juoksufoorumilta kävi hetken hölkkäämässä vierelläni. ”Liukasluikku” samalta foorumilta oli ollut paikanpäällä muutaman tunnin. Kimi-sukunimikaimani kävi myös paikalla, Simo, Soili, ja monta muuta...). Hietsu psyykkasi mahtavasti myös. Annan kanssa vaihdettin ajatuksia juoksun lomassa. Kilppiksen kanssa rupateltiin aina muutama sana juoksussa kun tavattiin. Petexille jaksoin vain nostaa peukka (onnittelut satkusta!) Erityisen ilahduttavaa oli muutaman naisen juoksukimppa jossa oli selvästi koko ajan hauska meno ja he jaksoivat aina kannustaa muita! Järjestäjistä puhumattakaan...hienoa!!! Nyba eli totuttuun tyyliin mukana kotikatsomossa – antoi voimaa! Yhteen huoltoon tulin kovien pistosten saattelemana, mutta onneksi ne menivät ohitse kun aloin juoksun lomassa venyttelemään yläkroppaa kävellessäni sekä keskittymällä syvähengitykseen. Viimeiset kolme tuntia menivät ihan rehellisesti sanottuna siihen että halusin käyttää ainutlaatuisen tilaisuuden päätyä kolmanneksi ja lopputulos oli luokkaa ”ihan sama”. Se 2km kierros alkoi ryydyttää jo niin pahasti että laskin minutteja millon pääsisin kiertämään lopun n. 400m hiekkakierrosta. Alkoi tulla hämärää ja voittajafiilis oli yhteisöllisesti aistittavissa monista juoksijoista. Olimmehan tulossa kunnialla ”maaliin” 12h juoksussa. Sain vielä melko hyvän loppukirin siinä hiekalla aikaiseksi ja kun aikaa oli 2 minuuttia juoksin vielä niin paljon kuin kintuista lähti vaikka eihän siinä mitään järkeä enää ollutkaan. Torven törähtäessä putosin polvilleni ja tirautin pienet liikutukset. Antti ja muut auttoivat paljon pöydän purkamisessa ja uimahallille siirtymisessä. Lopputulokseni oli 116,597km eli huomattavasti yli odotusten ja sijoitus siis kolmas. Kaksi varvasta on hävinnyt ja tilalla ovat punaiset isot molluskat jotka odottavat räjähdystä. En nukkunut yöllä kuin pieniä pätkiä koska jalkoja särki ja kroppa oli täynnä kofeiinia ja varmaan kaiken maailman hormoneja. Sain onneksi nukuttua muutaman tunnin aamulla kun kivut helpottivat. Kiitos järjestäjille mainiosta tahpahtumassa, huoltajille lähes ammattimaisesta toiminnasta, kannustajille piristämisestä ja juoksijoille mainiosta seurasta! Tähän on hyvä päättää vuoden 2016 ultratouhut. Vuosi on ollut täynnä onnistumisia, mutta täytyy pitää mieli nöyränä ja toivoa että terveyttä riittää jatkossakin tämän hullun mutta niin antoisan lajin harrastamiseen. PIkkujoulut kuitenkin vielä tulevat ja ne on tarkoitus viettää Köykkyrissä 6h mäkeä tampaten. Ei...mitään..järkeä. Ensi vuoden tähtäin on UTTF2017 polkujuoksuliivin (jos sellainen on tarjolla ensi vuonnakin) saavuttaminen, mikä tulee vaatimaan maaliinpääsyä KK160km, YPH134km ja Vaarojen ultran matkoilla. Koen kuitenkin henkkot poluilla juoksemisen vaihtelevammaksi ja miellyttävämmäksi kuin tasaisella ”jumputtamisen” ja vaikka Ala-malmin luonnossa ei olekaan mitään vikaa niin onhan tunturit, metsät ja vuoret ihan mahtavia! (Kuva: Kimmo Rönnberg)
  16. 19 points
    3h rikkoutui. Enkka parani samalla reilusti. Tukholma on hyvä kisa!
  17. 19 points
    Nyt vähän kiirus, mutta äsken soittivat ja pikaisesti kertoivat että voitto tuli. Kiitos kaikille.
  18. 19 points
    Tässä vähän raporttia: Eka arvokisa ultramatkalla ja tavoitteena oli mitali (hopea), sekä 7:30:n alitus, jota olin jo muutaman kertaa yrittänyt. Mielessäni on ollut, että tuo 7:30 on eräänlainen "oikean" ultrajuoksijan raja (retkeilyraja). Harjoittelut oli menny hyvin, lukuun ottamatta akillesta, joka on vaivannut jo lähes vuoden. Ehkä se on sopivasti hillinnyt treenejä. Ilma oli melkein ihanteellinen + 15 - +19. Tuuli oli paíkoin melko kovaa, mutta ei pitkiä osuuksia, koska reitillä oli paljon käännöksiä. Suunnitelmissa oli edetä 60 kilometriin reippaasti, mutta voimia säästellen. Kokemuksesta 60km kohta on paha. Ensimmäinen kierros (10 km) sujui kisatunnelmaa ihmetellen. Ja koska telttoja oli reitin varrella vaikka kuinka, missasin yleisen huollon pari kertaa. Enkä ollut varannut omaan huoltoon juomaa. Tosin en tuntenut tarvettakaan juoda. Toisella kierroksella alkoi akilles muistuttelemaan itsestään. Piti vain luottaa siihen että kipu turtuu. Ja niinhän siinä kävikin. En muista akilleksen pahemmin vaivanneen muilla kierroksilla. Ehkä pahin vastustajani, Gert Mertens meni ensimmäisellä kierroksella ohitseni ja parin kierroksen jälkeen ei häntä enää näkynyt. Yritin ja pidin vauhdin 4:15 - 4:30 välissä. Juomisen kanssa oli aluksi ongelmia, kun huollosta ei saanutkaan pulloja. Mukista en saanut juotua kunnolla, kuin pari desiä 10 km matkalla. Onneksi 30 km jälkeen löysin jo pullojakin huollosta. Pullosta juominen juostessa auttoi nesteen ja energian saantiin. 40 km jälkeen alkoi tulla hieman väsymystä. Otin ensimmäisen geelin ja vähän ajan päästä 50km kohdalla guaranan ja suolan. Vauhti oli tippunut lähelle 4:30/km, mutta nyt guarana-boosti auttoi kummasti. Parhaat juoksufiilikset oli n 60-75 km kohdilla. Vauhtia piti jarrutella tosissaan. 4:10/km meni kevyesti. Ei ollut uskallusta antaa mennä niin kuin olisi ollut voimia. Lisävoimia toi tietenkin myös Tomin ja Gertin ohitus. Buud meni ohitseni jo kolmanneksi viimeisellä kierroksella ja hieman oli mielessä lähteä perään. Onneksi järki voitti. Ei se hänen vauhti siinä vaiheessa aivan hirmuiselta tuntunut. 80km jälkeen tuli hieman jo väsymystäkin enemmän. Tarangerin ohitus oli mukavaa. Sitten viimeisellä kierroksella Sain yhden japanilaisen kiinni. Epäilin että hän on sarjassani. Ikäryhmä teksti numerolapussa oli hieman liian pienellä, jotta olisi hyvin erottanut sarjan. Aloin peesaamaan japsia ja ajattelin ottaa loppukiri kisan hänen kanssaan. Tästä johtuen viimeinen kierros olikin heikoin. Jälkeen päin ajatellen pieni moka. Olisihan viimein kymppi pitänyt tsempata alle 42 minuutin, mutta ei silläkään kultaa olisi tullut. Japsista ei ollut loppukiriin. Viimeisen kilometrin juoksin noin 4:10 min/km vauhtia, aivan loppu 3:48/km. Vaikka juoksussa en muista suurempia väsymyksiä, niin maalissa olin kyllä poikki. Meinasin nukahtaa, eikä jalat kantaneet. Melko nopeasti kuitenkin toivuin suihkuun. Hieman oli vatsavaivoja matkalla, mutta ei ne juoksuun paljoa vaikuttanut. Energiaa tuli varmasti otettua liian vähän, ja nestettä. 2 pientä geeliä, 2 guaranaa, 2 suolatablettia omasta huollosta. Näiden lisäksi vain vettä ja urkkajuomaa noin 0,4 litraa/10 km. Kova oli Michael Sommer, joka voitti M50 sarjan. Jäin hänestä n. 5 minuuttia. Tuskin olisin saanut kiinni, vaikka olisi tiennyt tilanteen. Olin noin 2 minuutin päässä hänestä 70-80 km kohdalla. Hänen loppu oli sen verran kova kuitenkin, että turha jossitella. Eipä ylemmissäkään sarjoissa menty kovempaa, joten pitää olla tosi tyytyväinen tulokseen. Olla maailman toiseksi nopein yli 50 vuotias sadalla kilometrillä. Harmi että ikää tulee lisää, joka varmasti alkaa vaikuttamaan tuloskehitykseen. Harmittavasti jäätiin joukkuekisassa Norjan taakse. Siinä olisi auttanut tilanne tieto. Kahden huoltajan lisäksi pitäisi olla joku, ketä seuraa sijoituksia ja tsemppaa sitä kautta parhaaseen mahdilliseen sijoitukseen. Kiitos onnitteluista !!
  19. 18 points
    NUTS YPH 134km 14-15.7.17 ”Kuinkas palautuminen Karhunkierrokselta on sujunut?” Tuo kysymys viuhui ilmassa molempiin suuntiin ja useaan otteeseen edeltävinä viikkoina juoksututtuja tavatessa, kun seuraava haaste kauniissa Suomen Lapissa lähestyi. Kuten KK164km raportistani ilmenee, reissu oli itselleni varsin tuskainen vaikka päätavoite, eli läpäisy, saavutettiinkin. Tuo palautuminen itsessään oli kyllä sujunut fyysisesti ajatellen aivan mallikkaasti tosin henkistä kanttia vaivasi ihmeellinen tyhjyys – olihan polku-ultrien ehkäpä suomalainen kuninkuusmatka tullut läpäistyksi. Henkinen tyhjyys tuntui vielä YPH134km lähtöviivallakin siten että mitään aiemmin tunnettua intohimoa tai edes jännitystä ei mielessäni ollut. Toisaalta olinkin kyseisen reitin jo vuonna 2016 varsin mallikkaasti läpäissyt, joten tiesin tarkalleen mitä oli luvassa – onneksi tulossa ei sentään ollut sitä karmeaa myrskyä joka yritti vuonna 2016 muuttaa miehen Pallaksen huipulla hypotermiseksi jääkalikaksi. Kylmää riitti paikoin tänäkin vuonna. Tulimme pohjoiseen perheen kanssa jo muutamaa päivää aiemmin ja nautiskelimme upeasta luonnosta mm. huiputtamalla Saana- tunturin käsivarressa (käykää jos ette vielä ole käyneet) ja käväisemällä Norjassa pikavisiitililä. Lähtöpäivänä sain etuoikeuden lepäillä ja olla osallistumatta mihinkään suurempaan perheaktiviteettiin, ja koko remmin voimalla minut tuotiin Ylläkselle lähtöpaikalle siten että ehdimme juuri ja juuri nähdä 31km startin, kun sitä oli rankkasateen vuoksi 15 minuuttia siirretty. Kyseinen sadekuuro oli sellainen että autossa matkalla ehdimme heittää lämpimiä ajatuksia kisaajien suuntaan näkyvvyyden ollessa lähes nolla hetkellisesti. Jutskailin ennen lähtöä Pasin ja Päivin, VPn, Juuson, Karon, TomiSn, Jukan, Villen ja monen muun kanssa ja olo oli varsin rento. Tempaisin ”Lapin Ukon” keiton (Perunaa, Poroa ja Kasviksia) naamariin Spriten kera ravintolassa n tunti ennen lähtöä ja olihan se hyvää. Poronkäristystä olikin tullut syötyä viikolla jo kolme kertaa. Tärkeimmät varusteeni matkalla olivat: Hoka MS2 (varalla Salomon SenseUltra), Sealskinz (ja PALJON vaseliinia koivissa), Salomon Advanced Skin 12l, 2XU pitkät trikoot, Salomon Bonatti- takki, BD Z-sauvat repussa Pallakselle asti. Ylläs-Kellokas Otimme viimeiset halaukset perheen kanssa ja pientä selfie- videota Juuson kera. Pahempi sää oli hellittänyt ja oli mukavaa lähteä liikkeelle klo 18 kohti Ylläksen huippua. Sumun keskeltä rakkakipuamisen jälkeen yläasema jo näkyikin ja sieltä painelin hiekkatietä ihan reippaasti alas kohti Kellokasta. Se alamäkijuoksu hoitui periaatteella ”annetaan painovoiman viedä”, koska jarruttelu tuntuu ainakin minun etureisilleni hankalammalta vaihtoehdolta. Laskun jälkeen olin jo huutamassa yhtä mutkan suoraksivetänyttä juoksijaa takaisin reitille, kunnes tajusin hänen laittavan pöheikössä alulle ensimmäistä (?) biokätköä. Suklaata aloin lappaa kohti ääntä jo Ylläksellä ja puoli litraa urheilujuomaa täytettiin kiltisti ensimmäisessä huoltoteltassa muiden juoksijoiden viuhtoessa huollon ohi pysähtymättä. Kaverit olivat jo siellä kannustamassa ja olin jo lähdössä huollosta kun kuulin jonkun huutavan ”iskä” ja bongasin onneksi perheenikin. Ihanaa. Kannustusmöly oli aikamoinen ja se oli ihan mahtava juttu! Nappasin myös kuoritun banaanin ja mutustelin sitä jatkaessani matkaa yksin kivaan alämäkeen. Kellokas-Peurakaltio Erityisesti ne alaspäin johtavat pitkospuut jäivät positiivisesti mieleen- niitä oli kiva lasketella kauniin puron vartta pitkin. Yksinäinen taivaltaminen jatkuikin sitten melkein koko matkan ja mitään pidempiä juoksukimppoja (vrt viime vuosi KV Ikolan, P Kokon ja T Kurolan kanssa) ei päässyt jostain syystä syntymään. Tälle välille sijoittui jälleen varsin vaativa mutta hieno Pirunkurun nousu kivikkoa pitkin Kesängille. Siinä oli vielä joitakin 31km taivaltajia myös ja puolin ja toisin tuli kannustettua. Yhden Oulussa opiskelevan perusmatkalaisen kanssa tuli vaihdettua pari sanaa ja huudeltua hänet takaisin reitille (Kesängin päällä oli helppoa jatkaa suoraan vaikka reitti poikkesi oikealle) kunnes päästelin taas itsekseni alas kohti Kukastunturille kääntyvää mutkaa. Tässä laskussa nilkkani meinasi mennä ympäri mutta onneksi selvisin säikähdyksellä. Kukastunturilta oli taas hienoja näkymiä. Huipuilta tuli aina myös vilkuiltua taaksepäin loittonevaa Yllästä joka hohti hienosti ilta-auringossa. Tässä vaiheessa alkoi myös tulla ensimmäisiä tekstiviestejä kavereilta (miljoonat kiitokset jälleen kerran – ihan todellakin niistä saa voimaa vaikka en aina vastaakaan niin kaikki vietit luin). Antti antoi tilannetietoa ja Nyba kehotti jättämään lihan hieman punaiseksi eikä polttamaan harmaaksi (hienovaraista välittämistä ilmeisen kovan alkuni johdosta?). Viestit kertoivat että 30 joukossa olin mikä oli lopputavoitteenikin, mutta toisaalta ajattelin aloittaneeni melko, ehkäpä liiankin, reippaasti. Kukastunturin laskun ja Kotamajan (?) jälkeen mieleen jäi taas se mielettömän iso muurahaispesä joka siellä oli viime vuonnakin. Sen jälkeen tavoitin yhden eestiläisen juoksijan jonka kanssa hölkättiin jonkin aikaa kimpassa kunnes hän jäi. Hieman myöhemmin minut tavoitti Norjassa asuva suomalainen kaveri joka jätti minut jälkeensä. Peurakaltion huollossa iskivät ensimmäistä kertaa kimppuun sääsket ja huolto tuli toimitettua vain siitä syystä mahdollisimman nopeasti. Veri tirskui käsistä kun täytin juomiani. Peurakaltio-Pahtavuoma Törmäsin Mikaan näillä main ja hän oli kaatunut ilmeisesti ihan kunnolla ja jalassa oli jotain tuskaista häikkää. Puhuttiin että selvitetään tämä kisa kuitenkin molemmat loppuun ja niin kävikin – onnittelut vaikean reissun selvittämisestä! Sitten ”painelin” Äkäskeron yli kesäillan kauniista näkymistä nautiskellen. Kerolta alas tullessa ohitin muutaman suomalaisen ja yhden japanilaisen juoksijan. Tällä välillä oli muistaakseni se yksi paha puron ylitys jossa piti taiteilla tukkia pitkin muutama askel ja yrittää välttyä uimareisulta. Aika kavala kohta. Onnistui tänäkin vuonna kastumatta. Huollossa olin hyvävoimaisena puolen yön aikaan. Pahtavuoma-Rauhala Heti huollosta lähdettyäni ohitin saksalaisen jolle heitin vanhasta muistista kannustusta germaaniksi. Hassua oli että siinä ei montaa kymmentä minuuttia mennyt kun kaveri tuli ihan mielettömällä rytinällä ohitseni todella lujaa vauhtia. Katsoin että ohhoh, siinä on kyllä todella kova tekijä. Mies hävisi tunturiin saman tien (mutta kohtaisimme myöhemmin jälleen). Tästä eteenpäin matka oli sellaista jatkuvaa nousua ja laskua ja yritin muistella kisan nousumetrejä. Riittävästi niitä ainakin minulle on. Oli se kyllä melkoista vuoristorataa. Muita juoksijoita ei näkynyt joten sulkeuduin Lapin aamuyön hiljaisuuteen itsekseni ja yritin nautiskella vaellusfiiliksestä ja pilvien takaa kurkkivasta auringosta ylämäet kävellen ja muut pätkät hölkäten. Energiat menivät edelleen mukavasti alas. Jossain vaiheessa aloin kuulla ääniä takaa mutta luultavasti yössä takanatulevien keskustelun äänet vaan kantoivat aika pitkälle. Ennen Rauhalan huoltoa asfalttipätkällä vauhdit olivat sellaista @06.00-06.30 eli ihan mukavaa hölkkää sain aikaiseksi. Bongasin takanatulijat suoralla muutaman sadan metrin päässä. Koirat haukkuivat talojen pihoilla eikä mikään muu rikkonut kesäyön rauhaa kunnes auton ääni ja sitä seuraava raivoisa kannustus täyttivät tilan: Takkulan Teemuhan se sieltä rämisteli huoltoautolla ohitse kelloa kalkattaen ja kylläpä piristi nämä tsempit! Siinä asfaltilla reittimerkit hyppäsivät tien reunasta penkereelle yht äkkiä ja sinnehän itsekin siirryin orjallisesti hölkkäämään, kunnes merkit päättyivät tien tultua sellaiseen P- alue syvennykseen. Siinä hetken ihmettelin ja säntäilin ees taas jo hieman paniikissa että mihin se reitti kääntyy kunnes huomasin että merkinnät siirtyivät asfaltin reunalle takaisin edessäpäin. Sitten päästelinkin jo kirosanojen myötä kunnon spurtin kunnes tajusin että ehkä kannattaa vähän himmata. Rauhalaan saapuessani edelläoleva kaveri oli juuri poistumassa. Banaania naamaan, pullot täyteen ja matka jatkui huoltajia kiitellen. Rauhala-Pallas Tämä väli oli kyllä katkera pala taas kerran. Mutaa, märkää, puroa ja teknistä polkua. Jalat sai kastua ihan kunnolla, rapa roiskui, eikä matka tuntunut etenevän millään. Menin hetken matkaa tavoittamani suomalaisen kanssa ja tavoitimme aiemmun ohirynnineen saksalaisen, jolla oli, sen mitä saksaista kirosanajupinaa ymmärrän, henkisesti varsin hankala vaihe meneillään. Sanoin miehille että ”let us enjoy the misery together” mutta jossain vaiheessa heitä ei enää takana kuulunut. Siinä Lommoltunturin kupeessa ”Reilu Mies Havumetsien” saavutti minut ja mentiin kimpassa jonkin matkaa jutellen mistäpä muustakaan kuin fiksuista harrastuksistamme. Tällä teknisellä pätkällä kävelin aika paljon ja lopulta matkaseura läpsytteli tiehensä komean näköisesti. Pallaksen huolto alkoi jo pikku hiljaa kutittelemaan, mutta kyllä ne viimeiset kilometrin vaan tuntuivat taas kerran ikuisuudelta. Saavuin Pallakselle lopulta reilua tuntia aikaisemmin (n. klo 05.10) kuin viime vuonna ja pyrähdin huoltoteltaan ehkä liiankin isännän elkein toteamalla kovaan ääneen ”pizzaa ja kokista, kiitos”. Anteeksi. Huollossa oli useampi tyyppi ja mm. Ossin ja Karon kanssa vaihdettiin siinä muutama sana. Lainasin vaseliinia yhdelle kaverille. Varustetilanne oli varsin hyvä ja tunsin vain yhden rakon oikean jalan varpaassa. Päätin olla vaihtamatta mitään kunnes tajusin tiedustella ”henkilökunnalta” päivän sääennustetta. Sain hieman eriäviä vastauksia, mutta viime vuoden tunturimyrskystä kylmettyneenä selvinneenä totesin, että parempi ottaa varman päälle ja vaihdoin takin alle pitkähihaisen paidan – oikea ratkaisu jälleen kerran! Join useamman mukillisen kokista ja mussutin pizzan naamariin ja lisäsin hieman rasvoja strategisiin paikkoin. Porukka alkoi jatkaa matkaa ja uusia alkoi tulla vähitellen sisään. Sauvat viimeinkin repusta käteen ja menoksi! All systems green again! Mikään ei pysäytä minua tänään! Pallas-Hannukuru Pallasta hiljakseen ylöspäin sauvoessa näin 3-4 tyypin siluetit muutaman sadan metrin välein mutta jokainen niistä kaikkosi minusta koko ajan kauemmaksi. Palautin mieleeni nopeasti päätavaoitteeni: UTTF 2017 läpäisyn. Omaa juoksua on juostava eikä otettava tyhmiä riskejä. Olin kuullut että olen siinä 20 kieppeillä sijoituksissa mikä oli melkoisesti ennakoitua paremmin, joten ajattelin että mennään fiksusti ja ”nautitaan”. Pallakselle noustessa alkoi tuuli ja vesisade (not again!!!). Ajattelin että ei voi olla todellista, taasko minä joudun kokemaan tämän myräkän. No, ei se onneksi ihan niin paha ollut kuin 2016 mutta ihan riittävän vilpoista kuitenkin. Pallaksen huipulla aloin tavoittamaan kisaajaa joka meni lyhythihaisessa paidassa siinä myräkässä – kova sissi! Sauvoin ohitse, moikkasin, ja kysyin tuulessa vettä valuvana että aiotko laittaa takin päälle ettet kylmety. Sen verran tuuli että vastausta en kuullut. Siitä eteenpäin menin taas yksikseni. Sää selkeni vähitellen ja sain nauttia tämän upean pätkän maisemista molempiin suuntiin. En nähnyt yhtään ketään edessä enkä takana siellä Nammalakurun tienoilla, vaikka GPSn perusteella Ossi, Karo, Anssi ja joku muu olivat olleet tässä vaiheessa n. kilsan päässä. Montellin majalle saapuminen toi kirkkaana mieliin vuoden 2016 ja naisten 24h tasaisen ´17 maailmanmestarin tapaamisen ja hänen poikeamisensa majan sisälle. Montellilta sitten taas ylöspäin kohti poroaitaa ja näin kaukaisuudessa hahmon joka alkoi lähestymään. Treffattiin sitten siinä poroaidalla Anssin (?) kanssa, jolla oli suuria ongelmia energian alassaannissa. Tarjosin apua, mutta hänellä oli kyllä tavaraa omastakin takaa (hämärä muistikuva on että pulla mainittiin keskustelussa mutta en mene vannomaan). Sitten vähitellen siirryin taas yksikseen Lumikeron päälle ja alas. Suastunturin päälle ja alas kohti Hannukurua. Vasenta polvitaivetta särki kovasti ja yritin hieman venytellä jalkaani. Huono idea ja kaikki lihakset alkoivat reidessä kramppaamaan. Siihen loppui venyttely. Tässä laskin jo satoja metrejä – jokohan sitä pian pääsisi huoltoon jossa viime vuonna sai KOKISTA!!! Suu maiskui jo etukäteen pelkästä ajatuksesta. I h a n a a KUOKKAKUOLAA!!! Saavuin Hannukurun huoltoon ja huusin jo varmaan sadan metrin päästä että ”saisinko kokista”?!?! Mutta. Sitä ei ollut tänä vuonna. Nyyh. Nielin pettymykseni ja totesin ystävällisille miehille että toki kiitollisuudella otetaan kaikkea mitä on. He keksivät: ”haluaisitko vihreitä kuulia?” Mitä? Oliko niitä tarjolla? En ollut nähnyt yhdessäkään huollossa. JEJEJEJEJEJEJEEEE! Vihdoin rakkaiden herkkujen ääreen. 3-4 kappaletta sujahti hetkessä siinä juodessa ja jutustellessa. Banaani kuorittuna matkaan, sipsiä poskiin, pullot täyteen ja taas mentiin! Hannukuru-Pyhäkero Tällä välillä alkaa sitten vähitellen se Pyhäkeron nousun odottelu. Ihmeellisen ilmiön näin sumussa vasemmalla. Valkoinen iso aukko taivaassa kaukaisuudessa. Mitä? Meni hetki tajuta että se oli lunta Ounastunturin kupeessa laajalla alueella. Snickers ei oikein uponnut enää mutta tungin sen kurkkuuni veden tuella. Sioskurun kyltti 5km tuli vastaan ja muistelin, että sieltä alkaa sitten viimeinen nousu. Saavuin Sioskurun majalle. Oikeaa jalkapöytää särki kovasti ja yritin liikutella varpaitani todetakseni että onko kyse jostain vakavasta. Ei ilmeisesti. Päättäväinen asenne, tiukka ote sauvoista ja kohti loputonta nousua huipulle. Ilma oli jo sen verran selkeä, että näin kaukana edessä pari tyyppiä. Pysähdyin katsomaan taakseni vastarinteeseen – ei yhtään ketään missään. Oho, tämähän on mennyt paremmin kuin odotinkaan. Päättelin että tästä asemasta tulen kisan päättämään ellei nyt mitään katastrofaalista itselleni tai muille tapahdu. ”Valehuippujen” jälkeen saavuin viimein ylös keron kivikasalle ja totesin hymyillen GoProlleni ”Yes, tämä oli tässä”. Sitten alkoi taas vaihteeksi satamaan vettä. No voi sun. Yllätyksekseni huipun ekassa laskussa näin edellämenneen, jota pikku hiljaa tavoitin ja siinä vanhoilla huipun kiviraunioilla saavutin toisen eestiläisen, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Tarjosin energiaa mutta hän sanoi että ei ongelmaa. Toivotin hyvää jatkoa. Siirtyminen kerolta alas viettävälle hiekkabaanalle ja eihän siinäkään sitten ollut muuta mahdollisuutta kuin jalkojen huomattavista kivuista huolimatta antaa vaan mennä. Ei mitään kovaa vauhtia mutta juoksua kuitenkin. Etureisissä ei ollut paljon jarrutteluun paukkuja. Paradoksaalista. Fiilis alkoi olla aika katossa siinä pitkoispuilla, kun muistin että viimeiseen huoltoon ei ole enää kuin n. kilometri. Mahtavalla fiiliksellä saavuin sinne ja otin jonkin verran syötävää ja täytin yhden pullon. Maaliin oli kuulemma sellainen 13km. Niinpä. Tästä siirryttäisiin sitten sinne hiekkatielle ja asfaltille kolmen kilsan kuluttua. Pyhäkero-Maali Taittelin sauvat paketeiksi käsiini ja jatkoin matkaa. Hölkää. Kävelyä. Hölkkää. Aijaijai. Olisin Finisher piakkoin melko massiivisella parannuksella viime vuoteen, joka oli jo mielestäni nappisuoritus...tajusin myös että aikataululaskuni olivat menneet hieman puilleen, ja minulla olisi teoreettinen mahdollisuus olla ennen klo 15 maalissa. Laskin nopeasti että se vaatii sellaista @7.00-7.30 keskaria tasaiselle, mikä tuntui kyllä hiekkatielle saavuttaessa tekemättömälle paikalle. No ihan turhaa asetella tällaisia tavoitteita...mutta ehkäpä kuitenkin? Aurinko paisteli viimein jo todella lämpimästi. Kävelin pari ylämäkeä ja pysähdyin ottamaan takin pois kun alkoi olla jo liian kuuma. Suunnittelin maaliintulotuuletusta. Tosi järkevää? Yllättävän hyvin sain pidettyä hölkän päällä hiekkapätkällä ja juuri ennen asfaltin alkamista saavutin vielä yhden matkakumppanin, jolla oli jalka ollut rikki jo Pallakselta lähtien. Ehdotin että josko hölkättäisiin yhdessä maaliin, mutta valitettavasti hänellä ei enää mitenkään juoksu onnistunut. Toivotin tsempit ja onnittelut ja jatkoin matkaa. Jokke oli ennen asfalttia säätämässä ajanottomattoa ja tarjosi ystävällisesti DNF- autokyytiä Hettaan J Kohteliaasti kieltäydyin. Asfaltilla juoksin melkein koko matkan, ohiajavista autoista tuli välillä mahtavaa kannustusta ja hymyillen, kiittäen ja tuuletellen otin ne vastaan. Pari kilometriä ennen maalia, ehkäpä matkan tylsimmässä kohdassa asfaltilla, koin sellaisen täydellisen läsnäolon tunteen kun aurinko paistoi, kesäinen luonto ympäröi minut, ja olin tulossa odotuksia paljon helpommin maaliin. Olo oli todella euforinen. Klo 15 rajapyykkiä ennen olisin maalissa jo kävellen, mutta jatkoin silti juoksua vaikka vasen jalka oli jo taipeesta jo järkyttävän kipeä. Toimi se silti. Piti purra jo hammasta. Maaliintulon tunnetta on aina vaikea kuvailla mutta onhan se ihan loistavaa. Jokainen sen tietää joka sen on kokenut. Viivan yli ja valmiiksi mietitty poseeraus ”käsi lipassa” J. Valitettavasti juuri silloin maalikuvaa ei tullut. No, eipä haittaa kun itse Eppu oli sattumalta paikalla, tuli onnittelemaan, ja napsasi meistä selfienkin siinä finisher-lippis päässä. Aika oli 20.54 ja risat. Ohhoh itselleni. Karhunkierroksen jälkeen jouduin poistumaan horkassa maalipaikalta välittömästi lämpimään suihkuun ja sänkyyn, mutta tällä kertaa ei ollut mitään ongelmaa käydä syömässä ja ajella majapaikkaan pesulle ja torkuille. Ruokalassa juttelin vielä Karon ja Ossin kanssa ja onnittelimme toisiamme. Myös tunteja aiemmin maaliin tullut Juuso oli paikalla ja vaihdettiin kuulumisia. Tapasin myös Jarkon ja Endurancelaisia sattumalta. Kiva oli tutustua lyhyesti! Kävin torkkumassa hetken ja palasin syömään (törmäsin Simoon- onnea!), sekä odottelemaan rakasta vaimoani maaliin 55km matkalta. Koko perheen kanssa jännättiin ja sieltä hän tulikin vanhimman tyttäreni saattamana hienosti juuri alle seitsemän tunnin [sydän!] Nukuin pari tuntia ja missasin Pasin maaliintulon (iso harmitus- onnittelut Pasi!) mutta nousin vielä lyhyesti Tuomon kanssa yhdelle finisher-oluelle puolenyön aikaan. Kiitos Tupu! Kisan jälkeen Erityisesti jalkojen kivut ovat olleet yllättäen vielä kovemmat kuin Karhunkierroksen jälkeen, jolloin seuraavana päivänä kävelin jo melko normaalisti. Nyt kaksi vuorokautta maaliintulosta erityisesti sääriä ja vasenta polvitaivetta kirvelee todella tiukasti, mutta jonkinlainen osansa tuossa on myös varmasti 1000km autoilulla kahdessa pätkässä kotiin Espooseen. Nilkat ovat edelleen kuin Dumbolla, mutta kyllä tämä taas tästä helpottaa. Nukkuminenkin onnistuu kunnolla jo ehkä ensi yönä. Kolmisen kiloa on turvotusta kropassa. EKPn männyt huojuvat lempeässä kesätuulessa ulkona kun kirjoitan tätä, ja kutsuvat oravaansa taas Hollenkollenille pähkinöitä keräilemään. Pian menen, mutta en vielä. UTTF2017 kiertuetta on jäljellä enää Vaarojen Ultra lokakuussa. Siellä en ole koskaan ennen ollutkaan joten terveellä kauhulla odotan, mitä on luvassa. Kiitos järjestäjille, kanssakärsijöille, kannustajille (kiitos myös tekstareista!), Ultrafinn-Jarille, ja tietysti perheelleni! Si vis pacem, para bellum! T.Kiljander / EKPnOrava kuva: Onevision.fi
  20. 18 points
    Kiitos kaikille. Täällähän oli ihan seuranta pystyssä! Helvetin läpi mentiin kyllä kirjaimellisesti viimeinen 8km mutta niin vaan klaarattiin. 3.30 brutto meni viimeisen 100m eläimelliseen karjumiseen, mutta varmaan yleisöllä oli hauskaa. Ei väliä. Nopea suihku ja takaisin terdelle. Täällä on mahtava ilma ja city täynnä porukkaa ja terasseja. Yeaaaaaaaaaaaaaahhhhh!
  21. 17 points
    NUTS Pallas 134km En edes muista enää kuinka päädyimme vaimoni ja ystävien kanssa vuonna 2015 NUTS Karhunkierroksen 53km matkalle lähtemään, mutta se oli vuonna 2013 alkaneen elämäntaparemontin eräänlainen ensihuipennus - muutaman maratonin jälkeen jotain uutta ja ihmeellistä. Saavuttuamme tuolloin 2015 toukokuussa perjantaina Rukahoviin ja nähtyämme 160km kilpailun lähdön, päädyimme seuraamaan noita 160km ”GPS-pallukoita” Rukahovin aulaan odottaessamme omaa lauantain lähtöämme. Vaikka minulla ei tuona iltana ollut vielä oikein mitään kosketusta ultrajuoksuun, tuo urhoollisten sotureiden eteneminen kansallispuiston yöhon teki minuun lähtemättömän vaikutuksen - halusin olla yksi noista pisimmän matkan tyypeistä joku päivä. Tunne oli ihmeellisen voimakas. Osana 2016 polku-ultrasuunnitelmaa löysin itseni NUTS Köykkyrin ”kisassa” 2015 Marraskuussa tunkkaamassa 6 tuntia laskettelurinnettä sohjossa ees taas. Asioikseen Kempeleeseen lento tuota varten - ei mitään järkeä, ja niin vaan sitten vielä istuin Joken kanssa pienessä laskettelurinteen kopissa tuon 6h kisan jälkeen maksamassa YPH 134km osallistumismaksua. Vuoden 2015 Pallas-Hetta 55km aurinkoisessa säässä oli aivan mahtava kokemus yhdessä vaimoni kanssa, joten se oli luonteva valinta ensimmäiselle pidemmälle ultrajuoksulle. Alkuvuodesta 2016 varattu luontainen ”reality-check” oli Karhunkierros 80km, jossa onnistuin yllättämään itseni ihan totaalisesti, varsinkin kun olen ollut sellainen fiilis-treenaaja ilman mitään suurta systemaattisuutta. Noin 14 kuukautta unelman syntymisestä perjantaina 15.7.16 klo 16 saavuimme Ylläkselle hotelli Saagalle, josta kaksi tuntia myöhemmin tapahtui 134km kisan lähtö. Unelmieni täyttymys oli lähellä. Vuosi oli mennyt ilman isompia vammoja nousujohteisesti. Olin samalla lähtöviivalla porukan kanssa, joiden ”pallukoita” ja huikeita suorituksia olin tuntikaupalla kelaillut GPS-seurannoissa ja lukenut jokaikisen blogin vähintään ”muutamaan kertaan”. Sain hyvää kannustusta kisapäivänä tutuilta ja erityisen tärkeä oli erään kokeneen ultraaja-kaverin puhelinsoitto, jossa päätettiin että maaliin sitten mennään oli mikä tahansa. Ennen lähtöä kävin moikkaamassa paria tuttua ja paiskaamassa kättä mm. Juuson ja Micken kanssa, joiden kisaamista on tullut ihaillen seurattua. Itse asiassa tulin lopulta moikanneeksi koko tulevaa kärkikolmikkoakin. Kovaa jengiä. 134km reitistä en ollut ensimmäisen 80km pätkään kartalla muuten pahemmin tutustunut, mutta heti kärkeen vedettävä nousu Ylläksen laelle ei ollut jäänyt huomaamatta. SInne sitä lähdettiin sitten kapuamaan klo18 ja Epun lupaamaa rankkaa rakkaahan se koko nousu oli. Melkoisen hyvä mahdollisuus saada itsensä jumiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana, mutta itse pistelin tavoilleni uskollisesti rauhassa ylös joukon keskivaiheilla. Mitään sijoitustoiveita en ollut itselleni asettanut, unelmani oli maaliinpääsy ja siitä oli pidettävä kiinni. Sää oli aivan mahtava ja odotin innolla edessä olevia maisemia ja keskiyön aurinkoa. Jalassa oli Hoka ATR Challengerit, joita olin yhden parin suutarikuntoon jo Karhunkierroksella saanut. Pallaksen dropbagiin laitoin eväiden ja vaihtovaatteiden lisäksi sauvat, mikä osoittautui itselleni loistavaksi ratkaisuksi. Hokan pohjat hajosivat tälläkin kertaa. Ylläksen huipulta näki käytännössä jo Pallaksen ja Äkäslompolon puolella päädyin juoksemaan yhdessä ”KVn” kanssa. Ylläksen jälkeen toinen merkittävä nousu oli jälleen rakka-kurua pitkin seuraavalle huipulle. Aika jäätävä paikka, mutta sieltä alas tultiin jälleen helpompaa pätkää. Jälkikäteen katsottuna näiltä vaiheilta alkoi pikku hiljaa nousuni. Tuntureiden jälkeen reitillä oli paljon metsäpätkää ja siellä mentiin eteenpäin porukassa jutustellen. Ennen toista huoltopistettä tulin yksin viiden hengen letkan perään ja sen juoksijat herättivät sen verran kunnioitusta että menin jonkin aikaa perässä - alkoi tulla pelko että olin aloittanut liian lujaa. Tämähän oli matkana itselleni täydellinen hyppy tuntemattomaan. Juoksu sujui todella hyvin joten sitten yhdessä sopivassa paikassa koukkasin porukasta moikaten ohitse. Kolmannen huollon jälkeen törmäsin Pekkaan ja tästä lähti toinen todella mukava juoksukimppa joka kesti Pallakselle asti. Ennen Pallasta alkoi olla jo väsy, kävelimme jo paljon, ja keskeyttäminen sinne oli käväissyt mielessä mutta toki olen sysännyt ajatuksen saman tien syrjään. Rakot jaloissa olivat vaivanneet jo pari tuntia (paikoin reitti oli kostea). Erityisen rasittavaa oli se että ”Pallas 5km” kyltin jälkeen mentiin jonkun matkaa ja törmäsimme….toiseen ”Pallas 5km” kylttiin. Kun ”Pallas 3km” kyltti tuli ikuisuuden jälkeen, huusin ruman sanan kovaan ääneen ja päätin alkaa juoksemaan hitaasti. Hölkkäilin Pallakselle itsekseni n klo 06.30 ja tunnelma oli aika mahtava jo tuossa vaiheessa kun tiesi että kunnon levähdystauko oli edessä. Tommi, joka oli mennyt ohitsemme aiemmin oli pikku hiljaa tekemässä lähtöä kun saavuin. Pyysin nuudelit, ei maistunut. Tilasin pitsaa ja kokista. TAIVAALLISTA! Järkkäilin dropbagistä rakkolaastaria ja teippiä jalkoihin mutta eihän siitä mitään tullut. Roskiin koko sähellys ja kuivat sukat + paita päälle voimakkaan pännimisen vallassa. Rakot seuraisivat loppuun asti. Hetken tuumailin kenkienkin vaihtoa mutta päätin pitää Hokat jalassa. Paita vaihtui lyhythihainen + aamuyöllä lisätyt irtohihat kombinaatiosta kuivaan ja puhtaaseen pitkähihaiseen. Lähdettyäni eteenpäin nousemaan ylös alkoi pikku hiljaa satelemaan mutta ajattelin sen vain hieman virkistävänä vaihteluna kunnes noin 20 min myöhemmin puolessa välissä Pallasta hurjassa puuskatuulessa ja vaakasuorassa vesisateessa olin kaivamassa takkia päälle repustani. Kamat meinasivat kuvainnollisesti lentää käsistäni kuin tuhka tuuleen mutta sain puettua ja matka jatkui. Ainoa asia mikä harmitti oli se että en ollut vaihtanut pitkiä housuja päälle huollossa. Myöhemmin kuulin että kun tuo myrsky alkoi niin ilmeisesti juuri kukaan ei ollut lähtenyt Pallakselta ylös ja huoltoteltta oli suurin piirtein meinannut lähteä lentoon. Jatko Pallakselta sinänsä oli itselleni ihan selviö enkä edes lopulta harkinnut keskeytystä. Valvottu yö ja 80km ei tuntunut mitenkään erityisen pahalta tuolla hetkellä. Siellä sitten Pallakselta eteenpäin sauvakävelin ja hölkkäilin yksikseni surkeassa säässä ja näkyvyydessä kohti Hettaa. Olin iloinen että olin juossut reitin edellisenä kesänä hyvässä säässä. Muita kilpailijoita ei näkynyt edessä eikä takana ja parilta vaeltajalta kuulin että edessä oltiin n. 10min päässä. Yksin siis rauhassa. En muistanutkaan kuinka hankalasti kuljettava reitti oli kivien suhteen ja rakot tekivät hommasta tunti tunnilta kivuliaampaa. Tuntui että koko vasemman jalan kantapääni oli ”irti” ja niinhän se nahka sitten olikin kun illalla hotellissa vammat tarkastin. Valokuva on olemassa mutta enpä tuota taida kenenkään yökötykseksi jakaa. Myrsky heikkeni hieman jossain välissä kunnes se teki uuden hyökkäyksen yksin taivaltavaa ultraajaa kohtaan ja aloin pelkäämään hypotermian uhkaa kun tuntui että kropan lämmön tuotanto oli siinä rajalla että riittääkö. Tuohon tilanteeseen liittyi ensikohtaamiseni ilmeisesti ”ultrajuoksun ytimen” kanssa. Minua oli varoitettu matkasta mielen syvyyksiin ja sieltä se totaalinen 15 sekunnin romahdus yht´äkkiä tuli. Onneksi tajusin kaivaa GoPron repun sivutaskusta nopeasti ja taltioida tuon itkunsekaisen miniromahduksen (teemana maaliin ja lämpöön pääsy) kaatosateessa keskellä tunturia. Saa nähdä uskallanko itsekään katsoa jälkikäteen. Hetki siitä ja huusin tuleen niin että varmaan Hettaan kuului ”Yeah, nyt mennään eikä meinata!!!”. Melkoista mielen ailahtelua hetkellisesti. Montellin majalle saapuessani edessä näkyi naisjuoksija (ilmeisesti naisten 4s lopulta) jota tavoitin, mutta hän poikkesi majaan sisälle kun itse jatkoin tetsaamista eteenpäin. Jälkikäteen kuulin että hänelle oli ollut myös hieman huolia sään ja reitillä pysymisen suhteen. Alakulo jatkui mutta eteenpäin oli mentävä ja muutama kilometri myöhemmin tapasin Tommin ja tämä lämmitti suuresti mieltä erityisesti sen takia että enää ei tarvinnut taivaltaa itsekseen. Hyvä seura oli enemmän kuin tervetullutta. Tommin kanssa tultiin sitten koko loppumatka maaliin ja haluan vielä kerran kiittää häntä reissusta. Sauvojen Pallakselta mukaan ottaminen oli toinen reissun pelastus koska en millään olisi enää pystynyt pelkästään juoksemaan riittävästi lämmön ylläpitämiseen. Ikuisuudelta tuntuneen tamppaamisen jälkeen saavuimme lopulta Hannukurun huoltoon jossa viiden minuutin seisoskelu sai viimeisetkin lämmöt katoamaan ja vartin verran oli pakko juosta väkisin ja tempoa sauvaa jänkhään sekä pitkospuuun jotta sai jotenkin kehon vielä kerran heräämään. Kilometrit eivät sitten tunturissa kovin nopeasti edenneet sauvakävellen, mutta maali mielessä eteenpäin kahlattiin. Pyhäkeron nousu saapui viimeinkin ja siinä vaiheessa todella pitkästä ja loivasta noususta ei jaksanut olla harmissaan kun tiesi että sen jälkeen reitti olisi enemmän tai vähemmän alamäkeä ennen viimeistä tiellä mentävää kymppiä. Näkyvyys oli heikko ja sumussa kivet alkoivat näyttää rakennuksilta ja muutamaan kertaan näin jo mielessäni Pyhäkeron huipun mutta se olikin harhaa. Keron huipulla olevan kiviröykkön näkeminen oli iloinen asia mutta ei sitä jaksanut enää väsyneenä juhlia. Sinänsä juostavaan alamäkeen sain kuitenkin jonkinlaista hölkkää välillä aikaiseksi. Jalkoihin sattui luonnollisesti ihan törkeästi. Nyt myös vasemman jalan akillesjänne sattui jokaisella askeleella. Rakot molskuivat jalanpohjissa. Viimeisessä huollossa Pyhäkeron alla alkoi olla jo hieman vapautuneempi fiilis maalin lähestyessä ja Tommin ideasta pistäydyimme autiotuvan sisällä muutaman minuutin. Siellä oli pari vaeltajaa lepäämässä ihanassa lämmössä ja aika nopean vihaisesti oli repäistävä itsensä ulos mökin ihanasta raukeasta syleilystä. Pääasiassa Tommin tsemppaamana hölkkäiltiin ja käveltiin Hokien hajonnut pohja läpsyen viimeistä kymppiä ja noin 1km ennen maalia oli suureksi yllätyksekseni vanhin tyttäreni vastassa. Liikutus meinasi tulla välittömästi mutta se purkautui vasta maalissa. Tommin ehdotuksesta mentiin yhdessä maaliin ja hieman harmillisesti olin tuloksissa häntä yhden pykälän edellä, vaikka hän oli selkeä mentori kaksikossamme viimeiset 25km reissusta. Monilla muilla painoi reissussa varmasti KKn 160km juoksu vielä. Jossain vaiheessa aamupäivällä oli käynyt mielessä että soitan vaimolleni ja kehotan harkitsemaan, kannattaako 55km kisaan lähteä sään puolesta, mutta ilmeisesti iso osa tästä meni lopulta oman väsymyksen piikkiin. Aika vähän 55km kisaajat loppujen lopuksi säätä valittelivat. Keskeytysprosentti 134km matkalla oli lopulta lähellä viittäkymmentä jakautuen kaikille huoltopisteille. Oma systeemini piti taas hyvin ja geelejä meni parikymmentä kappaletta. Erilaisia patukoita toistakymmentä. Vihreitä kuulia (NAM!!!) huolloista varmaan iso rasiallinen yhteensä. Herkkusuu-ominaisuus on hyvä lähtökohta ultraamiselle? Omaa ja järjestäjien elektrolyytti/urheilujuomaa ja merisuolaa isolla kädellä läpi reissun. Joitain minimaalisia vatsakipuja oli mutta mitään isoja tyhjennysharjoituksia en tehnyt. Unelmani on saavutettu! YPH Finisher!!! Pakko myöntää että tuo joukkoon kuuluminen oli yksi ajuri tässä unelmassa omien rajojen testaamisen ja luonnossa ultraamisesta ”nauttimisen” lisäksi. Kuulin maalissa suureksi yllätyksekseni että olin sijoittunut viidenneksitoista. Oma käsitys matkalla oli 25-30 välissä, josta olisin ollut jo positiivisesti yllättynyt. Maalissa pystyin pidättelemään jotenkin kyyneleitä kun järjestäjä sekä sukulaisiakin oli valokuvaamassa ja hienoa huoltoa sain myös monilta ihmisiltä. Ilon itku tuli sitten autossa ajaessani muutaman kilometrin matkan maalista majapaikkaan. Hotellissa suoraan kuumaan suihkuun ja vällyjen alle horkassa makaamaan. Yöpöydälle tuotu poropizza ja kokis olivat luonnottoman hyviä mutta pitsasta en jaksanut syödä kuin puolet. Illalla jaksoin käydä tunnin unien jälkeen Hetta-hotellissa moikkaamassa vanhoja ja uusia tuttuja. Oli kivaa! Uni tuli helposti. Kuuluisaa kommenttia ”pitää tehdä siitä mistä tykkää” lainatakseni polku-ultrat ja luonnossa juokseminen tuntuvat minun jutultani ja selkeästi olen parhaimillani tuollaisissa hyvin hitaita lihassoluja ja omien kykyjen tuntemusta vaativissa reissuissa ja luultavasti sillä tiellä tulen jatkamaan. Ensi vuoden ajatukset ovat jo kehkeytymässä mutta kokeillaan nyt tuo oman seuran Endurancen HUR 12h ensin. Last but not least, kiitos NUTS- tyypit ja kaikki vapaaehtoiset jälleen kerran!!!
  22. 17 points
    Täydellinen päivä meidän perheelle. Ehdottomasti elämäni paras juoksu vaikka Konttasen jälkeen meni vaikeaksi. Ei juuri mitään ongelmia ennen viimeistä kymppiä. Söin ja join kuin eläin ja se kannatti. 11h kummitteli mielessä Oulangasta lähtien ja ali tosiaan meni vaikka Valtavaaralla ajattelin että ihan sama. Nyt kyllä tuli korkojen kera talven treenit maksuun. @vmaksi lle päivän ennustajan palkinto.:) Kiitos tekstiviesteistä (puhelin piippasi paljon ja luin ne vasta maalissa). Kiitos kannustuksista! YPH tuntuu kyllä ylivoimaiselta haasteelta juuri nyt...että 54km tähän päälle. No way. :)
  23. 17 points
    Heti alkuun näytti siltä, että kilpailun ennakkosuosikkini Tanskan Kim Sorensen ei tule taistelemaan kilpailun palkintosijoista. Kouroksen alkuvauhti sopii vain Kourokselle. Tosin Kouroksen alkuvauhti on ollut vieläkin kovempi ennätysjuoksuissa, mutta oli tuo Kimin alkuvauhti kuitenkin liian kova 246 km miehelle. Myös nämä kaksi muuta kaahailijaa näyttivät tähtäävän muuhun kuin hyvään 24 h lopputulokseen. Moni aloitti kuitenkin varsin järkevää vauhtia ja vielä 100 km kohdalla oli monta mitaliehdokasta. Naisten tuloksia en paljon seuraillut, mutta katselin, että hyvin järkevää ja tasaista vauhtia moni eteni, esim. Anu Ossberg aloitti kerrankin hiljaa ja heti se palkittiin hyvällä tuloksella. Tuli taas hyvin esille, että 240 km raja vaatii varsin onnistuneen suorituksen, vaikka sen miten olisi aikaisemmin ylittänyt. Minun arvaamat neljä 240 km ylittäjää oli laskettu Sorensenille, minulle, Tompolle ja Klasilalle. Parhaat venyjät miesten kärkipäässä olivat Lindsten, Hotakainen ja mielestäni Hietsunkin tulos oli kova pitkän tauon jälkeen. Onnittelut muillekin ennätyksiä tehneille. Minäkin varmaan juoksin vähintään yhtä paljon kuin Torinossa, vaikka tulos onkin 2 km lyhempi. Hieno tapahtuma tuo Espoon kisa on ja hyvin järjestetty, mutta vaikea siinä on vajota rauhalliseen transsiin, kun koko ajan pitää katsoa ajolinjoja. Usein edessä oleva aukko peittyy juuri silloin kuin siihen on tähtäämässä. Helpointa olisi juosta niin, että edessä olevat menevät koko ajan samaa linjaa, niin tietää mistä kannattaa ohittaa, mutta ei sekään ole niin simppeliä, kun heidänkin pitää hakea ajolinjoja. Moni kyllä näytti ihan hyvin suuntamerkkejä kun lähti poukkoilemaan sivusuunnassa, mutta toisista oppi jo kisan aikana tuntemaan, että se saattaa lähteä liikkumaan ihan mihin suuntaan tahansa ohitustilanteessa. Ja sitten oli vielä niitä, jotka lisäsivät vauhtia ohitustilanteessa, jolloin sai sitten juosta koko kaarteen vierellä. Sinivalkoisilla silmälaseilla katsottuna suomalaiset olivat kyllä mielestäni keskimärin helpompia ohitettavia kuin ulkomaalaiset. Ei näitä kisoja kannata kuitenkaan liian vakavaksi rakentaa, vaikka minä ehkä joitain muutoksia voisin toivoa. Ette te tätä usko kuitenkaan, mutta kyllä taitaa olla minun ultrajuoksut nyt siinä. 48 h juoksu on elänyt vähän takaraivossa, mutta jos saan akillesjänteen tulehtumaan jo 14 tunnissa, niin ehkä niin rankka harjoitusrupeama kannattaa suunnata johonkin sellaiseen, jossa kuntotason mukaisen tuloksen saavuttaminen on vähän todennäköisempää.
  24. 17 points
    Netto 2:57:24. Kolmeenkymppiin todella helppoa kuivalaisen seurassa, jonka jälkeen iskin isomman vaihteen koneeseen. 38 km:ssa iski pistos vasempaan kylkeen, joka pakotti pudottamaan kilsavauhteja ainakin 15 s/km ja lisäsi loppuaikaan varmaan 1-2 min. Arvosana lopun notkahduksesta huolimatta 10-.
  25. 17 points
    2:57:46! Kiitos OlliL:lle seurasta 30 kilometriin. Sit en enää pysynyt perässä. Vähän tuli hyydyttyä mut ei haittaa. [emoji1]
×

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy