Jump to content
Juoksufoorumi.fi

Kaikki tapahtumat

Tämä sivu päivittyy automaattisesti     

  1. Tunnin sisään
  2. Juu, noin yleisesti oma vankka mielipiteeni on, että tulevan huippurheilijan pitää tehdä määrää paljon 10-18 vuotiaana. Se voi olla leikinomaista pelaamista yms tai osittain ohjelmoidumpaa matalatehoista harjoittelua. Ehkä joskus aikoinaan se on ollut työntekoa maatilalla tms. Kuitenkin liikuntaa lähempänä 25-35 tuntia viikossa kuin 3-4 tuntia. Osallistuminen pelkästään seuran harjoituksiin muutaman kerran viikossa ei taida riittää missään lajissa kovin pitkälle.
  3. Today
  4. Myyn osallistumisen Helsinki Marathonille 25.8. Osallistumisen siirto onnistuu keskiviikkoon asti. 35 € + siirtomaksu 5 €.
  5. olen samaa mieltä! MUTTA tuo pelittää vain silloin jos lapsen oma halu on tehdä sitä. Esim litmanen, selänne, räikkönen, sievinen ne on olleet kentällä ekana ja lähteneet vikana. Sellaseen tuo pelittää, ei siihen että isi sanoo ja junnu tekee....
  6. tuo vaikuttaa 100% varmuudella, iskutus on lisääntynyt merkittävästi maton jälkeen ja se vetää jalat tönköksi alkuun. Kuten snakster sanoi lisää ulkuilua ja välillä lepoa niin sieltä se tulee. Itsekkin mielellään talvisin linnottaudun maton lumoihin, mut kannattaa tehdä edes 1 lenkki ulkona jotta jalat saa normi-iskujakin lihaksiin. Ja tuo autoilu jäykistää jalat myös, hyvät verryttelyt jos kovempi lenkki edessä.
  7. Äläs laita sanoja toisen suuhun ei se noin sanonut (totesi vaan faktat). No joo huippuviulistien, pianistien tai kenen tahansa joka pyrkii huipulle pitää aloittaa harjoittelemaan ammattimaisesti 3-4 vuotiaana. Sen takia viulujakin rakennetaan 1/8 kokoisina , että sopii käteen. Ei tuo ikäraja nyt suoraan yleisurheiluun päde, mutta 6v:na Duplantis aloitti seiväshypyn. Se. että löydetään nuoria suorituskeskeisiä ja kilpailunhaluisia onkin toinen juttu. Ketään ei pitäisi kuitenkaan pakottaa huippu-urheiluun. Niin ja ei tuo perhevalmennus mikään takuu onnistumiseen ole. Ainoa etu on ehkä, että asiat sanotaan suoraan kun toisensa hyvin tuntevat. Ehkä jonkunlainen psykologinen etu sitten ?
  8. Riippuu siitä mikä lasketaan onnistumiseksi. Jos sellaiseksi luetaan vain menestys huipputasolla, niin onnistumis-% on varmasti pieni. Mutta jos urheilija saa tuosta vaikka elinikäisen kipinän liikuntaan ja koulut on hoidettu kunnialla jne. vaikkei huipulle pääsisikään, niin tuo ei minusta ole laajemmin ajatellen "epäonnistuminen". Näissä toki sopii aina toivoa että vanhemmat ovat tervejärkisiä ja osaavat suhtautua oikein jos vaikka lapsi päättääkin lopettaa huipulle pyrkimisen. Pekka Vasala sanoi jossain vanhassa haastattelussa isästä/äidistä valmentajana että "useimmiten se menee pieleen. Ruokapöydässäkin voidaan puhua urheilusta eikä löysää hetkeä ole koskaan." Varmasti tuollainen voi johtaa kyllästymiseen/loppuunpalamiseen; paljon riippuu myös urheilijan omasta persoonallisuudesta ja kunnianhimosta.
  9. Kiitos raportista! Tällaisia lukisi lisää enemmänkin. Itse olen käynyt Tromssassa teininä, joten siinä mielessä olisi hauska palata kaupunkiin juoksemaan maraton. Mutta kovin on kaukana ja tyyriskin. Ja kun noista sääolosuhteista ei koskaan tiedä.
  10. Ingebrigtsenit ja Duplantis ovat esimerkkejä onnistuneista perheprojekteista. Kuinkahan monta epäonnistunutta on yhtä onnistunutta kohti? Tiedän Suomestakin monta. On näitä vastaavia Suomessa menossa tälläkin hetkellä.
  11. Baltsu

    Keskustelualueiden väliotsikot

    Saisiko valmennukselle oman alueensa? Siis sellaiselle valmennuskeskustelulle, jota käyvät palstan kirjoittajat, eivätkä nuo Playstationit.
  12. Paavo Nurmi Maraton -raportti Pieni kesäretki Helsingistä Turkuun Kärpänen lennähti sääreltä toiselle. Raotin silmiäni: kymmenen yli kuusi. Enää on turha yrittää nukkua, tiesin. Nousin, keitin kannullisen rooibos-teetä, menin parvekkeelle. Aurinko paistoi vinosti puiden lomasta, kerrostalojen välissä lepäsi autuus. Kiitin kärpästä: Oli sittenkin hyvä aloittaa pitkä päivä kaikessa rauhassa. Yöllä olin keittänyt puuron valmiiksi, nyt ehdin keittää vielä punaisia linssejä. Retkilaukku oli jo pakattu, tarkistin vain, että tärkeimmät olivat varmasti matkassa: avain, puhelin, HSL:n matkakortti, Visa Electron ja kymmenen euron seteli. Puin päälle juoksuasuni ja aurinkolipan. Eteisessä odotti Adidaksen kenkälaatikko. Aioin tehdä suurimman etikettivirheen: juosta maraton upouusilla kengillä. Leikkasin tuotelapun irti, laitoin kengät jalkaan. Itäkeskuksesta metrovaunuun astui vain yksi matkustaja. Mies tutkiskeli penkkejä tarkkaan, ennen kuin uskalsi istuutua. Käytävällä pyöri tyhjä siideritölkki. Aukaisin aamiaisrasian, aloin syödä. Kampin terminaalissa päätin vielä käydä kaupassa. Ostin Alepasta kaksi banaania, kaksi riisipiirakkaa ja käsidesin vessassa käyntiä varten. Lappu WC-kopin ovessa ilmoitti, että ovi aukeaa soittamalla maksulliseen numeroon. Viisi minuuttia odoteltuani pääsin kahden naisen beesissä koppiin. Koppi oli epämukavan ahdas ja siivottoman oloinen. Kiirehdin kopista laiturille: Matkalipussa ohjeistettiin matkustajia saapumaan laiturille 15 minuuttia ennen lähtöä, jotta bussi pääsisi lähtemään aikataulun mukaisesti. Laiturilla ei näkynyt bussia. Kun lähtöön oli kolme minuuttia, bussi kaarsi portin eteen. Bussin yläkerrassa ilma oli raskas. Tämä on minun paikka, ihmiset huusivat toisilleen ympäri bussia. Kuski käynnisti moottorin kymmenen minuuttia aikataulusta jäljessä ja ilmoitti, että ajaa suoraan linja-autoasemalle. Silloin kello olisi 11.05. Juoksunumeroiden jako lopetettaisiin 11.15. Kun vieressäni istuva poika lähti vessaan, otin puhelimen esiin ja valitsin muistista kisatoimiston numeron. Kumarruin etupenkkiä vasten. Bussi on myöhässä, kuiskasin puhelimeen. Kuuluu tosi huonosti, reipas ääni puhelimessa toitotti. Bussi on myöhässä, huusin puhelimeen. Ei hätää, reipas ääni sanoi, juoksunumeron saa lähtöön asti. Olin niin helpottunut, että päätin vielä kysyä, pitäisikö ottaa taksi, vaikka mielessäni olin päättänyt, että taksia en ainakaan ota. Ei kannata, reipas ääni ilmoitti, koko ranta-alue on suljettu, parempi kävellä. Puhelun jälkeen päätin: En enää koskaan poistu Helsingistä! Kulutin aikaani hörppien vettä, syöden eväitä ja katsellen matkustajia. Kun sade alkoi rummuttaa bussia, kiinalaisperheen isä tähtäsi älypuhelimensa kohti ikkunaa. Poika takanani yskähti kymmenettä kertaa. Puristin käsidesipurkista nestettä kämmenelle. Bussin täytti kitkerä lemahdus. Nukkuvaa esittävä nainen nyrpisti nenäänsä. Mitä jos saan suonenvedon jo bussimatkalla, pelästyin, ja siirsin raajani istuimen alta käytävälle. Liikahtaessani bussin täytti lemahdus, nyt kainaloistani nouseva. Pitäisikö käydä vessassa pesulla, mietin. Revin laukkuni penkin alta, kunnes muistin, että vessassa ei ollutkaan vettä. Tungin laukun takaisin penkin alle ja potkaisin nukkuvaa esittävää naista. Nainen nyrpisti taas nenäänsä. Urheiluasuun pukeutunut nuorimies vilahti ohitseni käytävää pitkin. Onkohan sekin menossa maratonille, mietin. Nuorimies näytti tyyneltä kuin viilipytty. Hörppäsin vettä ja puristin käsidesiä kämmenille. Linja-autoaseman pihalla kaivoin kassista aurinkorasvapullon. Olin ostanut pullon Nepalista ja säästänyt sitä kuin aarretta tätä hetkeä varten. Pullossa luki SPF 110. Suihkittuani ihon nesteellä kysyin ensimmäiseltä vastaan tulevalta, missä on Aurajoki. Käsi nousi ja osoitti auringossa paistattelevaa tietä. Kuumuus painoi tukahduttavana noustessani mäkeen. Sivukadulta harppoi mies. Hymyilin miehelle: miehen t-paidan etumukseen oli kiinnitetty juoksunumero. Kisa-alueella vallitsi vilske ja vilinä, mutta aikaa ei ollut jäädä fiilistelemään. Kiirehdin Kaupunginteatterin lämpiöön, jonka perältä katseeni tavoitti juoksunumeroiden jakajat. Odottamatta silmäni täyttyivät kyynelistä. Sain soperrettua juoksunumeroni, minulle ojennettiin kirjekuori. Alakerrassa käteeni annettiin t-paita. Paita oli ruma, neon-oranssi. Jono vessaan oli pitkä, pukukoppien sijaintia en muistanut. Vilkaisin kummankin olkani, vaihdoin t-paidan päälleni. Laskin juoksutrikoot polviin, vuorasin nivuset vaseliinilla. Ulkona kaikui huuto: kunto-ohjaaja oli aloittanut ohjatun alkuverryttelyn. Se tarkoitti sitä, että lähtöön oli puoli tuntia. Painelin vauhdilla mäkeen, jonka laella kiemurteli jono. Bussi Helsingistä oli myöhässä, sanoin jonottajalle edessäni. Niin oli junakin, mies hymähti. Kysyin, voisinko etuilla: Mies oli menossa kympille, joka starttaisi 20 minuuttia maratonin jälkeen. Mies päästi minut edelleen. WC-jonossa etuilupyyntööni torpattiin: ”Olisit tullut ajoissa!” Takanani seisoivat maratonille lähtevät äiti ja tytär Porvoosta. Mietin naisten kanssa, ehtisimmekö vessaan vai pitäisikö käydä reitin varrella. Suuta kuivasi. Vilkaisin kaihoisasti vesipulloja naisten käsissä. Kolme minuuttia lähtöön, magnetofoni huusi, kun pääsin ulos bajamajasta. Lähtöalue oli jaettu kahteen karsinaan, maratoonarit seisoivat takimmaisessa, joen varressa. Missä jänikset ovat, ihmettelin. Käsi nousi ja osoitti oranssia ilmapalloa viereisessä karsinassa. Joku hakkasi kämmeniään yhteen. Kuului pamaus ja musiikin syke. Daruden Sandstorm! Aloin laittaa jalkaa toisen eteen. En katsellut sivuilleni, hädin tuskin eteenikään, juoksin vain sykkivässä ihmismassassa. Muutaman kymmenen metrin päässä keikkui oranssi ilmapallo, jossa olin näkevinäni numerot 4.00. Ehkä tämä tästä, mietin. Aurajoen toisella puolen reitti kulki sillan ali. Tästä olen juossut joskus, muistin. Ja nyt juoksen uudestaan, maratonilla. Ajatus tuntui huimaavalta. Kadun varteen ilmestyi ojennettu käsi ja muki. Tartuin mukiin, heilautin sen kohti suuta. Makeaa nestettä roiskui silmille asti. Tiet olivat pitkiä ja suoria, auringonpaiste armoton. Oranssi ilmapallo oli karannut tien päähän. Parempi aloittaa rauhallisesti, lohdutin itseäni, matkaa riittää juostavaksi. Leikiten juoksu ei kuitenkaan sujunut. Matkanteosta puuttui se keveys ja ilo, jonka muistin ensimmäiseltä maratonilta. Silloin olin juossut hymy huulilla, ottaen kontaktia kannustajiin reitin varrella. Nyt varoin katsomasta kehenkään. Silmissäni ei palanut voittajan katse. Ruissaloon saapuminen piristi mieltäni, tuntui kuin olisin palannut kotilenkille Itä-Helsingin vehmaisiin maisemiin. Nostin katseeni puiden lehvästöihin. Valtava tammi levitti oksansa ylleni. Imin itseeni puusta voimaa. Askel keveni, tuskin tajusin taittavani matkaa ylämäkeen. Tammikujan jälkeen maisema aukeni pelloksi. Juoksijoiden jono kulki katkeamattomana pellon molemmin laidoin. Tämä on maratonia parhaimmillaan, hykertelin. Ilma seisoi raskaana paikoillaan, mutta minä kiisin eteen päin. Sillalla ohitin miehen, joka juoksi tummassa puvussa. Sataman suoralla en enää nähnyt ilmapalloa. Juoksin velvollisuudentuntoisesti, odotin enää toisen kierroksen alkua. Juoksukaista edessäni jakautui kahtia. Toisessa luki Maali, toisessa Maratonin toinen kierros. Minä olen maratoonari, innostuin. Miten olin saattanutkaan toivoa, että voisin lopettaa matkan puolivälissä! Näyttö raksutti aikaa. 1:50. Jatkoin juoksua. 1:50, mietin. Sehän tarkoittaa tasaisella vauhdinjaolla loppuajaksi 3:40! Olinko vahingossa lähtenyt väärän jäniksen perään? Olinko todellakin juossut ensimmäisen kierroksen näin hurjaan vauhtiin? Epäusko vaihtui tunnemyrskyyn. Vaikka tiesin, etten jaksaisi samaa tahtia maaliin asti, olin innoissani: Tietoisesti en olisi ikinä moista uskaltanut! Juoksin nyt yksin. Isolla rahalla rakennetut kerrostalot kohosivat reitin varrella. Nenääni lehahti imelä tuoksu. Kuka polttaa hasista maraton-reitillä, huusin! Oli jano, juomapistettä sai odottaa. Sillalla kävi tuuli. Painoin jalkapohjan sillankaidetta vasten, annoin pohkeen venyä, tuulen virvoittaa. Aioin tehdä kaikkeni, etten joutuisi loppumatkasta kävelemään kramppien takia, kuten edellisellä maratonilla. Imeskelin suolakurkkuja, kiskoin juomaa kaksin käsin, kippasin vettä niskaani. Pysähdyin pikaisesti venyttämään pohkeet, kun näin sopivan tolpan. Päästin ohi juoksijoita. Tien toista laitaa vastaan tuli mies juosten. Kärkijuoksija! Taputin käsiäni yhteen. Pohkeessa tuntui nykäisy. Päästin ohi juoksijoita. Koska viimeksi olin itse ohittanut juoksijan? En muistanut. Sen sijaan muistin violetin paidan. Olin ohittanut paidan ensimmäisellä kieroksella, nyt paita meni minun ohi. Kylläpä sitä tullaan kovaa, naurahdin selälle. Mies vastasi, hieman yllättyneenä, että juoksisi kovempaa, jollei pelkäisi jalkojen kramppaamista. Jalat alkavat muutenkin painaa, vastasin. Näin violetin paidan vielä kaksi kertaa, juomapisteillä. Viimeisellä kerralla mies kannusti ”Hyvin menee” ja lisäsi ”Hauskaa tämä on”. En ollut aivan samaa mieltä, joten huusin: ”Maalissa ollaan kohta!”. Sekään ei ollut aivan totta. Päästin ohi juoksijoita. Jalat painoivat. Tunsin itseni hitaaksi. Ei näin hidas voi juosta alle neljän tunnin. Olinko sittenkin erehtynyt? Nähnyt omiani tai laskenut väärin? Heilutin käsivarsiani kylkieni sivuilla. Ne olivat ainoat raajat, joissa vielä oli voimaa. Ne lykkivät minua eteen päin. Kun ei tarvitsisi juosta Aurajoen rantaa. Kun ei tarvitsisi juosta ihmisten edessä. Missä se silta on? Eikö vielä tämäkään? Kilometrit vähenivät niin hitaasti. Olin päättänyt, että viimeiset viisi kilometriä juoksen pysähtymättä. Juoksen vaikka jalat sätkien. Ja niin juoksin jalat sätkien. Silta oli vihdoinkin edessäni. Päästin ohi juoksijoita. Maali ilmestyi eteeni. Näytöllä näkyivät numerot. Ensimmäinen oli 3. Kasvoni alkoivat nykiä. Tähän voisi lopettaa maratonraportin, mutta kerrottakoon vielä, että ilta Turussa oli mitä ihanin. Järjestäjien tarjoama ruokakassi oli täynnä herkkuja, puitteet Samppalinnan uimastadionilla hulppeat. DJ soitti hyvää musiikkia ja hierojan käsittely teki autuaaksi. Mieli oli korkealla: olin parantanut maratonaikaa edellisestä vuodesta 25 minuutilla. Juoksuni oli hölmö, mutta jollain tapaa hieno. Rauhallisemmalla alulla loppuaikani olisi todennäköisesti ollut parempi, mutta toisaalta tuntui hienolta juosta yltiöpäisesti ja todistaa, että kyllä näinkin maalin pääsee, ihan kohtuullisesti. Vielä oli käveltävä linja-autoasemalle, mutta askel tuntui jo melkein keveältä. Turun illassa oli viimeisen kesäillan tuntua. Lämpö helli, terassit pullistelivat ihmisiä, joita nyt uskalsi katsoa silmiin - mitali kaulassa. P.S. Kuten aina olisi kiva lukea toistenkin maratonraportteja. Käsittääkseni maratonille starttasi n. 500 juoksijaa.
  13. kimmoke

    "Telakalla"

    Taas napsahti tuo jänne, kun aamulla otti pari askelta toivottavasti se on paranemisen ääni 🙄. Saan sitä jo taivutettua alaspäin eikä satu ,mutta voimat siitä on kadonnut, kun lastaakin tuli pidettyä joitain päiviä. Äkkiähän se lihasvoima katoaa, kun ei liikettä ole. Nyt ihan normaali kävelyaskelkin on kivuton. Reilu viikko sitten oli liian kivuliasta. Välilä sitä vihlasee kuitenkin tuolissa istuessakin. Joten konservatiivisella itsehoidolla mennään.
  14. Filip on vielä edellä. Olisi voittanut kyllä 1500m ellei olisi satuttanut kylkiluutaan alkuerässä. Jakobilla on kuitenkin se suurin potentiaali ja minun ennustukseni on se, että hän tulee juoksemaan urallaan tonnivitosella maailmanennätyksen.
  15. Menneenä viikonloppuna (18-19.8.2018) vedin vuoden toisen FAF Running Trainer -koulutuksen Helsingin Vuosaaressa sijaitsevassa Fressi Clubhousessa. Mukana oli sekä teoriaa että paljon käytännön harjoituksia, joita suoritettiin enimmäkseen ulkona eri kohteissa kuten Vuosaaren Urheilukentällä. Salillakin ehdittiin viettää vähän aikaa juoksijoiden lihaskunto- ja motoriikkaharjoitteita opetellen. Saatetaan järjestään vielä kolmas koulutus tänä vuonna, mikäli siihen löytyy sopiva ajankohta. Mutta tässä nyt voitte vähän vilkaista tämän toisen koulutuksen menoa sen 'highlight's' videosta. Hyviä kesän viimeisiä lenkkejä teille! Terveisin, Jyri
  16. Olen lukenut aika paljon urheilukirjoja ja jos vertaa vaikkapa johonkin Andre Agassiin, Tiger Woodsiin, Serena Williamsiin tai melkein kehen tahansa huipulle päässeeseen, niin kylmä totuus on se, että heistä on tullut parhaita, jotka ovat jo lapsena tottuneet kovaan harjoitteluun. Se, että Jakob Ingebrigtsen on elänyt huippu-urheilijan elämää 7-vuotiaasta tai Armand Duplantis on hypännyt seivästä tyyliin siitä asti, kun oppi kävelemään on yksi syy, miksi he menestyvät nyt. Lahjakkuus ei riitä, vaan pitää tehdä kovasti duunia. Samanlaista kritiikkiähän sai se Tiger Mother -kirjan kirjoittaja. Steiner-koulun pedagogit ja muut ituhipit ovat heti vaatimassa, jos lapselle asetetaan jonkinlaista vaatimustasoa. Ja kun ei aseteta kuten Suomessa, niin koulukin on aivan ajanhukkaa, kun siellä ei ole mitään tekemistä. Koulukirjat ovat sellaisia lapsellisia vihkosia, jonka silmäilee hetkessä läpi ja sitten ei ole loppuvuodeksi mitään tekemistä. Itse kyllä lämpenen tuollaisesta meiningistä, että tehdään asioita tosissaan, jos lapset haluavat olla siinä mukana, ts. tehdään sellaisia asioita, josta pitävät.
  17. Jos Sievisen menestys laitetaan takarajaksi (vuosi 1996), niin toiselle puolle löytyy tavaraa: Räty, Rantanen, Pitkämäki, Ruuskanen, Keskisalo, Kuitunen, Saarinen, Niskanen, Pärmäkoski, Poutiainen, Ahonen, Hautamäki...nuo tuli nopeasti ajatellen mieleen. Toki helposti 3 nimeä löytyy toiselle puolellekin. Ketkä?
  18. Baltsu

    Nike Pegasus

    Eilen Pegasus 35 testattu 13km matolla. Jodlaaja on oikeassa, nuo kengät ovat lähellä vauhtijuoksukenkiä. Kokemukset ekasta lenkistä: kun laitoin kengät jalkaani, niin olin epävarma siitä, miten kantapää pysyy paikallaan. Se johtui siitä, että droppi tuntui niissä jotenkin poikkeuksellisen paljon. Oli fiilis, että kantapää on lähes ilmassa ja kun se kannan yläosa kaartuu taaksepäin, niin mikään ei tuntunut lukitsevan sitä. Lopulta tämä fiilis oli kuitenkin väärä, jalka ei liikkunut yhtään. Laitoin mattoon nopeudeksi 5.13 min/km ja tunnustelin. Oli alusta alkaen sellainen fiilis, että näissä kengissä se droppi auttaa hyvällä tavalla. Se ikään kuin työntää askelta eteenpäin. Kilsan jälkeen laitoin lisää vauhtia ja 2,5km - 10,5km juoksin kiihtyvän lisäten koko ajan vauhtia 4.37 - 3.45 min/km. Kolme kilsaa mentiin lopussa alle nelosta. Olisin voinut juosta enemmänkin, mutta oli vain yksinkertaisesti liian kuuma ja kostea ilma, joten vaatteeni olivat niin märät kuin olisin juuri hypännyt järveen. Niinpä lopetin ja juoksin tuon päälle 2,5km kevyttä. Yhteensä lenkki oli jotain 4.20 min/km vauhtia sisältäen alun ja lopun hitaan hölkän. Mitä vähemmän oli vauhtia eli ehkä joku 4.30 min/km ja hitaampaa, niin kengät tuntuivat todella nopeilta. Sitä ikään kuin joutui himmailemaan, kun juoksi hitaampaa kuin mitä kengät halusivat mennä. Nopeammassa vauhdissa ei ollut enää samaa tunnetta, vaan siinä oikeasti joutui sitten juoksemaankin, mutta toisaalta ei tullut sellaista fiilistä, että jalassa olisivat jotkut hitaat ja kömpelöt peruslenkkarit. Kyllä nuo ovat nopeimmat peruslenkkarit, mitä itselläni on koskaan ollut. Ei jää kauheasti jostain vauhdikkaammista kengistä ja vähän sellainen fiilis, että juoksen noilla mieluummin kuin vaikkapa Addun Bostoneilla. Hyvä yleiskenkä. Kestävyydenhän näyttää sitten aika.
  19. Baltsu

    R.I.P.

    Eihän se vuosien mukaan mene, vaan kilsojen.
  20. Kyllä, tosin olen ymmärtänyt että ainakin näiden norjalaisveljesten tapauksessa vanhemmat ovat painottaneet myös opiskelun tärkeyttä ja esim. Jakobilla on taas edessä paluu koulun penkille: https://www.vg.no/sport/friidrett/i/yvjjyJ/skolestart-for-jakob-ingebrigtsen-igjen-der-er-han-bare-en-av-mange
  21. Jos suomessa laitettais lapset treenaamaan kuin ammattilaiset, tuloksena olisi huostaanotto ja vanhemmille syyte kidutuksesta.
  1. Näytä lisää






×

Important Information

Terms of Use ja Privacy Policy