Helpota elämääsi ja kirjaudu sivustolle

Hei, 
luet sivustoa nyt vieraana. Avaamalla sivulle omat tunnukset pystyt seuraamaan haluamiasi keskusteluja helpommin. Voit osallistua keskusteluun myös vieraana. Silloin kommenttisi menee moderointijonon kautta. Sisäänkirjautuneena se näkyy heti kaikille. Tunnusten luonnin yhteydessä voit käyttää keksittyä sähköpostiosoitetta jos et halua ilmoituksia sinulle tulleisiin kommentteihin yms.

Vieraana löydät uudet viestit valikosta Uudet viestit -> Juuri nyt. 

Sign in to follow this  
Followers 0
  • entries
    2
  • kommenttia
    16
  • views
    942

Entries in this blog

KTz

NYC-maraton

Eilen sunnuntaina oli vuorossa New Yorkin maraton. En ollut kisasta kovinkaan innoissani, sillä olen ollut loukkaantunut helmikuun lopusta asti. Välilevynpullistuma vaivasi nelisen kuukautta, ja heti sen jälkeen iski ITBS, joka on nyt vaivannut toiset neljä kuukautta. En tunnu pääsevän siitä millään eroon. Tukilihaksia on pyritty vahvistamaan, foam rollingia on tehty ja tulehduskipulääkettä on mennyt todella paljon. Akupunktiotakin on tehty reippaat kymmenen kertaa. Lähtökohdista huolimatta lähdin mukaan, sillä maratonin väliinjättö olisi tuntunut tyhmältä.

Harjoittelu

Viime talvena treenasin hyvin kohti NYC-puolikasta ja olin varmasti alle 1.17-kunnossa. Juoksin puolikkaan 1.25.55, vaikka selkä meni pahaksi 6km paikkeilla. Tämän jälkeen en tehnyt juuri mitään kuukauteen. Huhtikuussa tein muutaman kerran vesijuoksua ja aloitin fysioterapian, joten sain edes jotain ajanvietettä. Toukokuusta syyskuun loppuun tein enemmän ja enemmän vesijuoksua fysioterapian pysyessä rinnalla koko ajan. Yritin hiukan juoksuakin toukokuun lopussa, mutta huonolla menestyksellä. Heinäkuun alussa selkä kesti juoksua, joten menin pururadalle hakemaan kuntoa. Kolmen päivän kuluttua ITBS iski aivan yllättäen ja se meni pahaksi nopeasti (en tiennyt, että se oli ITBS ennen lokakuun puoltaväliä). Elokuussa kokeilin juoksua pari kertaa matolla, mutta aina kipu kasvoi 1-3km jälkeen. Syyskuun lopussa ja lokakuun alussa sain juostua hiukan enemmän akupunktion ansiosta, mutta kivuliasta se oli silti. Niinpä otin jälleen kahden viikon tauon yrittäen rasittaa jalkoja niin vähän kuin mahdollista, mutta pystyin sentään soutamaan ilman isompia kipuja (mikä on iso saavutus selän takia).

Juoksin kahdeksan maratonia edeltävän kuukauden aikana 143 kilometriä, pisimmän lenkin ollessa alle 10km: 

  • huhtikuu: 0km (soutu: -, vesijuoksu: 2h15min) 
  • toukokuu: 13km (s: 5km, vj: 9h40min)
  • kesäkuu: 24km (s: 9km, vj:7h40min)
  • heinäkuu: 19km (s: 26km, vj: 14h40min)
  • elokuu: 4km (s: 73km, vj: 21h5min)
  • syyskuu: 31km (s:34, vj: 10h30min)
  • lokakuu: 53km (s: 43km, vj: -).

Kilpailu

Matkustin Nykiin bussilla lauantai-iltapäivänä, jotta ehtisin juuri hakea numeroni. Hotelli oli varattu yhdeksi yöksi Wall Streetiltä, josta oli lyhyt kävelymatka Staten Island Ferrylle, joka kuljetti juoksijoita Manhattanilta Staten Islandille klo 6 aamulla. Onneksi kelloja siirrettiin tuona yönä, minkä ansiosta sain ylimääräisen tunnin unta. Herätys oli silti törkeän aikaisin. Saavuin lähtöpaikalle hiukan seitsemän jälkeen, mikä tarkoitti, että lähtöön oli yli 2,5 tuntia aikaa (vaikka olin ensimmäisen aallon ensimmäisessa ryhmässä oikeiden juoksijoiden seassa). Niinpä istuskelin nurmikolla juoden pari kuppia kahvia ja nauttien muutaman baagelin. 1,5 tuntia ennen h-hetkeä pääsin sisään karsinaani, minkä jälkeen odottelu jatkui, kunnes portit avattiin ja juoksijat alkoivat valua kohti starttiviivaa. Spike Lee puhui New Yorkista maailman parhaana kaupunkia, kansallislaulu laulettiin, ja sitten päästiin matkaan. Alussa oli kamalan hidasta, vaikka luulin olevani nopeassa ryhmässä. Eteen oli jostain puikkelehtinut hitaampien ryhmien juoksijoita, joita sai ohitella alussa. Ensimmäinen ylämäkitonni Verrazano-sillalla kesti kaikkine ohitteluineen peräti 5:20. Tämän jälkeen pääsin juoksemaan vapaammin, joten avasin peltejä ja mittari alkoi näyttää noin 4min/km, jopa alle. Toinen tonni napsahti tasan neljään minuuttiin ja kolmas alamäkeen 3:49. Tässä oli jo menon makua, mutta alamäkikin oli jo loppunut. Silta loppui ja olin Brooklynissä. Neljäskin tonni vielä 4:01. Tuli osoitettua, että pystyn edelleen yli 3000m cooperiin tauonkin jälkeen, loukkaantuneena.

Viides tonni 4:06 ja vitosen väliaika varsin mainio 21.27 huomioiden, että eka tonni oli todella hidas. Ei ole tällaista vitosta tullutkaan juostua maaliskuun jälkeen, joten sitä voisi kutsua kauden parhaaksi. Seuraava vitonen tosin oli vieläkin nopeampi (noin 20.50), koska sain juosta tasaista vauhtia (4:10, 4:11, 4:07, 4:01, 4:18). Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua, että on juostu, koska kyseessä oli jo nyt pisin lenkkini kahdeksaan kuukauteen. Vasen ITBS-polveni oli alkanut vaivata jo jossain ennen viittä kilometriä, mutta sain raahattua sitä mukanani. Kolmas vitonen oli hiukan hitaampi, mutta edelleen taustaan nähden hyvin nopea (4:11, 4:12, 4:17, 4:30, 4:13, eli jossain 21.30 paikkeilla). En toki edes ajatellut alittavani kolmea tuntia, vaikka olin edelleen hyvin siinä vauhdissa. Alun perin tarkoitukseni oli lopettaa kahdeksan mailin jälkeen, koska siinä oli sopiva metropysäkki ja tyttöystäväni oli siinä kannustamassa. Päätin kuitenkin jatkaa vähintään puolimaratoniin, jotta saisin siihen noteerauksen tälle syksylle. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista vauhtia voi pitää kipeällä polvella, harjoitettelematta. Neljäs vitonen oli vielä 21.50, joten vauhti ei ollut ratkaisevasti hidastunut, mutta nyt tonnit napsuivat jo 4:20-4:30-maisemaan. Jo kahdeksan mailin jälkeen oli harjoittelemattomuus alkanut tuntua ja jalat alkoivat pökkelöityä. Raastoin kuitenkin puolimaratoniin asti ajassa 1.30.53.

Heti puolimaratonin väliajan jälkeen laitoin kävelyksi. Olin laskenut, että kävelemälläkin ehtisin toisen puoliskon reiluun kahteen ja puoleen tuntiin, mikä tarkoittaisi neljän tunnin maisemaa. Pian tuli kuitenkin alamäki, johon päätin taas laittaa juoksuksi. Jatkoin tällaista kävelyjuoksua muutaman tonnin, jotka kaikki osuivat melko tasan kuuteen minuuttiin. Sitten taioin hatusta 27. tonnin aikaan 4:05 alamäen avustuksella. Tämän jälkeen palasin kuuden minuutin tonneihin. Aloin jo haaveilla selvästi alle neljän tunnin ajasta, koska tällainen kävelyn ja juoksun vaihtelu tuntui sopivan. Kuitenkin pari sataa metriä ennen 30km paalua molemmat etureiteni kramppasivat polven yläpuolelta ja raahauduin sivuun venyttämään niitä. Tämä kuitenkin sai takareiteni kramppaamaan. Myös pohkeet tekivät samaa. Hirveä fiilis. Pari minuuttia hierottuani reisiäni päätin jatkaa kävelyä. Aina, jos yritin ottaa juoksuaskelia, reidet kramppasivat. Niinpä viimeiset 12km tulisivat olemaan pääosin kävelyä. Tämä vitonen 32.36 tauon takia. Kävelemällä tonnit napsuivat 7:20-7:30-aikoihin, joten kyllä matka niinkin eteni. Vilkuilin myös puhelintani loppupuolella, minkä marathonfoton kuvaajatkin ikuistivat. Nyt on siis olemassa todistusaineistoa, että olen käyttänyt puhelinta juoksulenkillä. Tämä oli ensimmäisen kerta elämässäni, kun minulla oli puhelin mukana millään lenkillä (harjoitukset mukaanlukien). Jalkapohjani ja sääreni olivat aivan tulessa, kävely aiheuttaa minulle normaalistikin "penikkatautia". Jotenkin onnistuin vielä painamaan 40. tonnin alle seitsemän minuutin Central Parkissa. Viimeiset 300m tulin täyttä höyryä juosten ja ohitin varmasti yli 100 juoksijaa. Loppuaikani oli lopulta 3.57.50. Tuntuu, että todistin taas jotain itselleni. Olen varma, että terveenä voisin mennä paljon kovempaakin.

KTz

Kuinka syvä voi kuoppa olla?

Viime heinäkuussa vasempaan reiteeni ja pakaraan alkoi sattua juostessa ja välillä kävellessäkin. Tunne oli sama kuin edellisten neljän ja puolen vuoden aikana vuorotellen oikeassa ja vasemmassa jalassa, polvessa, sääressä, nilkassa ja jalkapohjassa - kukin rauhassa vuorollaan. Kävin yrittämässä Helsinki City Marathonia, mutta kivut alkoivat jo ennen juoksua verryttelyssä. Taistelin läpi kivun aina 19 kilometriin saakka, jolloin oli pakko antaa periksi kivun edessä. Juoksu oli laitettava, jälleen, tauolle. Niinpä jouduin vaihtamaan sisäsoutuun, jota olin aiemmin inhonnut, mutta nyt löysin siitä sen saman masokistisen nautinnon, jota juoksu tuo, kun mennään lähellä omia rajoja, kun lisätään vauhtia, vaikka keho on sammumassa. Kehityin soudussa ihan mukavaa vauhtia, ja vaikka aloin juosta uudelleen marraskuussa, soutu pysyi ohjelmassa 20km-40km viikkotahdilla. Jalka ei vaivannut paljon, vaikka se tuntui oudolta edelleen. Aloin lisätä määriä, ensimmäisien viikkojen 30km-40km vaihtui pian 50-70 viikkokilometriin. Tein useina päivinä ihan kunnon mättöä: ensin tunnin juoksulenkki ja sitten 10-15km soutu päälle samalla hiellä. Kunto nousi mainiosti ja viikkojen keskivauhti pyöri alle 4.20/km:n. Juoksu oli helppoa, vaikka olin tehnyt vain noin 300km neljään kuukauteen.

Aioin kuitenkin ottaa selvyyden jalkavaivoista, joten kävin lääkärin puheilla, josta sain lähetteen alaselän magneettikuviin. Sieltä löytyi välilevyn L5 pullistuma, joka painaa S1-hermoa. Selkärankaspesialistin mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut mitenkään pahannäköinen pullistuma, joten hoidoksi valittiin fysioterapia. Olin samalla valmistautumassa NYC-puolikkaalle, jonne myös menin, sillä selässä ei aiemmin ollut tuntunut suurempaa kipua. Kilpailun kuudennen kilometrin kohdalla kuitenkin selkä meni pahemmaksi kuin ikinä eläessäni, kirkkaat valot vain pyörivät silmissä. Taistelin kuitenkin maaliin viimeiset 15km sillä samalla luonteella, jolla vein vuoden 2011 Tukholman maratonin maaliin, vaikka toinen jalka ei toiminut kunnolla 15km jälkeen. Aika jäi tälläkin kertaa melkein 10min tavoitteesta, joka ei sekään ollut mitenkään erikoinen (1.17.00). Tokihan ennätyksen parantaminen olisi aina hienoa, mutta en jaksa innostua, ennen kuin pääsen lähemmäksi mielestäni hyviä aikoja. 

Selkä ei tykännyt yhtään puolimaratonista, joten se meni paljon pahemmaksi juoksun seurauksena. Aloitin myös fysioterapian, jota olin aluksi pelännyt, koska en tykkää asioida ihmisten kanssa. Huomenna taitaa olla tiedossa kymmenes kerta, mutta en ole vieläkään huomannut isoa eroa, vaikka korsettia on yritetty hiukan päivittää. Selkä kipuilee joka päivä. Välillä jalassakin tuntuu jotain sähköiskun tyyppistä. Kunto on menossa alaspäin päivä päivältä, koska en ole oikeastaan tehnyt korvaavaa kahteen kuukauteen, keskivartalon lisäksi. Soutua yritin, mutta eihän selkä mennyt siitä kuin pahemmaksi, joten sekin on ollut pannassa jo pitkään. Vesijuoksu ei kiinnosta sitten tippaakaan, enkä saa siinä samanlaista verenmakua suuhun, jalat vain väsyvät. New Yorkin maraton on 1.11.2015, enkä aio istua bussissa viittä tuntia vain ollakseni turisti Nykissä. Tavoite on ollut alusta asti rikkoa 2.40 siellä, mutta näyttää TODELLA huonolta jo tässä vaiheessa. Olen ollut melkoisen masentunut jo 10 viikkoa. Kaikki romahti taas kerran juuri silloin, kun alkoi näyttää hyvältä. Motivaatiota ei ole enää nimeksikään. Kuinka syvä voi kuoppa olla? Mistä voi nousu alkaa? Miten täältä noustaan 2.30-2.40-tasolle?

Sign in to follow this  
Followers 0